Mestari Olavin häät / Romanttinen kertomus Kustaa Vaasan ensimäisiltä hallitusvuosilta

by C. Georg Starbäck

I.

UUDESTAKASTAJAT.

Kesällä 1524 vallitsi suuri levottomuus ja suuri hälinä Ruotsin pääkaupungissa, joka tuskin oli ehtinyt toipua niistä hirveistä koettelemuksista, jotka se oli kestänyt piiritysvuosina 1522 ja 1523. Kun Kustaa Erikinpoika Vaasa juhannusiltana viimeksi mainittuna vuonna marssi kaupunkiin, jossa hänet äsken oli valittu Ruotsin kuninkaaksi, oli kuin hän olisi saapunut kuolleiden kaupunkiin. Vain muutamia pieniä joukkoja nälistyneitä ihmishaamuja, enemmän varjoja kuin ihmisiä, oli hänen vastassaan, kun hän itäportilla otti pormestarilta ja neuvostolta kaupungin avaimet. Hetken ilo siitä, että oli saavuttanut pyrintöjensä päämäärän, karkottui ja haihtui pois nähdessään sitä tilaa, jossa kaupunki vastaanotti kuninkaansa. Väettömät kadut, missä ratsastajain hevosten kavioiden kopina kaameasti kajahti takaisin asumattomista taloista, torit, palanneiden talojen sijat, joilla tuuli leikki tuhkakasoissa tai huokaillen puuskahteli Mustainveljesten luostarin tai Pyhän Gertrudin rukoushuoneen synkkiä muureja vasten, herättäen muistoja menneistä ajoista, jolloin itse taistelut ilmaisivat täyteläintä ja voimakkainta elämää, — kaikki yhtyi kuninkaalle ja häntä ympäröiville ritareille ja sotapäälliköille virittämään mielialan, joka ei suinkaan ollut voittajan huoletonta riemua.

Pääkaupungin portit olivat avatut isänmaan vapauttajille ikäänkuin vain osottaakseen, kuinka turha oli heidän toivonsa, että Tukholman voittaminen merkitsisi vaivojen ja taistelujen loppua. Jokainen eturivin miehistä, kukaan ei kuitenkaan suuremmassa määrin kuin Kustaa itse, tunsi että edessä oli työ, joka vasta nyt alkoi — oli puhdistettava kaikki, joka voi saada uudistumaan ne onnettomuudet, mitkä viime aikoina olivat lakkaamatta palanneet, oli suoritettava loppuun suurtyö, jonka Engelbert oli alottanut ja jota kolme Sturea oli jatkanut.

Ennen kaikkea oli tämän päämäärän saavuttamisen tiellä sama vastus kuin ennenkin — mahtavat ja vaikutusvaltaiset pappisvaltiaat. Piispat istuivat kyllä valtakunnan neuvostossa ja vannoivat kuninkaille ja valtion päämiehille uskollisuuden valan niiden läänitysten puolesta, jotka he saivat näiltä, mutta itse asiassa muodostivat he oman valtansa, suuresti erillään yleisestä vallasta, joka myöhemmin näytti olevan ainoastaan heitä ja pyhää kirkkoa varten. Jos nämä piispat olisivat saaneet tahtonsa täytetyksi, olisi Ruotsin valtakunta jo kauvan ennen Kustaa Vaasan päiviä ollut tanskalainen maakunta, aivan kuten Norja oli, aina siihen saakka kunnes meidän päivinämme tämä valtakunta, vapautuneena, ikäänkuin heräsi vuosisataisesta unestaan uuteen elämään, terveempään ja voimakkaampaan kuin konsaan ennen.

Monta tihutyötä oli tehty pyhän kirkon varjossa. Sen suojassa olivat Tanskan kuninkaat punoneet juoniaan Ruotsin valtakuntaa vastaan, kuten sadun lohikäärme nousi matelemaan yli maan nielläkseen kauniin kuninkaantyttären. Hänet pelasti pyhä Yrjänäritari, joka ratsasti taisteluun lohikäärmettä vastaan ja voitti sen. Isänmaallamme on silläkin ollut pyhät Yrjänänsä niissä ritarismiehissä, jotka Ruotsin kansan kera nousivat vastarintaan tuhon hämäriä hirviöitä vastaan, taistelivat miehuulliset taistelunsa ja voittivat.

Sentähden antoi Sten Sture, hän, joka kantoi kolmea lumpeenlehteä vaakunakilvessään, hyvällä syyllä pystyttää kallisarvoisen pyhän Yrjänän kuvan Tukholman Suurkirkon pääalttarin eteen. Paremmin ei olisi voitu kuvata sitä taistelua, jota hänen aikanaan ja koko unioniaikana taisteltiin. Mutta lohikäärme kohotti päänsä yhä uudelleen. Kukaan Sture-suvusta ei saanut sitä surmatuksi. Silloin saapui hän, pakolainen vieraalta maalta, kävi uudelleen taisteluun Ruotsin talonpoikaisjoukkojen kera ja palasi kotiin voittajana kerta kaikkiaan. Tämä isku se antoi maallemme oikeuden elämiseen ja hengittämiseen, kysymättä lupaa vieraalta kuninkaalta, nyt oli vapaudesta tullut tosi Ruotsin miehille.

Mutta vielä oli lohikäärmeen yksi kynsi kiinni neitseen uumavyössä. Tämäkin kynsi oli hakattava poikki, ja tätä työtä kuningas Kustaa ja hänen miehensä jatkoivat, sittenkuin vapautussota oli päättynyt ja kuningas polvillaan kiittänyt Jumalaa voitosta samalla pääalttarilla, missä pyhän Yrjänän kuva seisoi.

Kustaa Vaasan rukous kuninkaana Tukholman Suurkirkon alttarin edessä oli ensimäinen vasaranisku ketjurenkaaseen, josta valmiiksi taottuna tuli aivan uusia aika. Seuraavat iskut putosivat tiheään peräkkäin. Kaikkien tarkotuksena oli reväistä lohikäärmeen kynsi pois neitseen uumenista, musertaa piispojen pyhä kirkko. Kun tämä oli suoritettu, silloin oli paavilainen kirkko murskana, silloin ei enää näkynyt vanhan lohikäärmeen jälkeäkään, silloin virtasi uusi ja terveempi veri pelastetun neitseen suonissa ja purppuroi hänen poskensa, hänen istuessaan kalliopohjallaan heleänsinisessä viitassaan ja kullankeltaisin kutrein ja silmäillessään taivasta kohden.

Kuninkaan rinnalla seisoi kaksi miestä, joiden nimet ennen muita ovat säilyneet jälkimaailmalle pontevina, voimakkaina ja lämpiminä taistelijoina tämän uuden asiainjärjestyksen puolesta. He olivat kuninkaan kansleri Lauri Antinpoika ja Tukholman kaupungin sihteeri Olavi Pietarinpoika. He ovat mestarisällejä sen alasimen ääressä, jolla uuden ajan ensimäinen rengas taottiin. He seisoivat juuri uuden ajan aamunkoitteessa, ja kaukaa katsoen näyttävät he ikäänkuin muuttuvan jättiläismuotoisiksi, murtaakseen tunturimuurit ja päästääkseen ihmishengen virtaamaan vapaana kaikkialla Jumalan kauniissa maailmassa.

Kaunis on metsäpurokin, joka liristen rientää eteenpäin korkeain honkien välitse, kaunis on virtakin, joka tyyntyneillä aalloillaan kostuttaa hymyileviä niittyjä ja viljavia peltoja, mutta enemmän sentään epäilemättä kiinnittää katsojaa vuorenhalkeama, jossa metsän leikkivä lapsi, kasvettuaan voimakkaimmilleen, murtautuu esiin ja pursuten ja vaahdoten syöksee alas jyrkänteeltä. Tällaisen murrosajan muodostavat Kustaa I:sen hallituksen ensi vuodet. Uudet aallot paiskautuvat vanhaa kallioseinää vastaan, ja tämä rakoutuu vastustamattoman ylivoiman edessä, ja uusi aika murtautuu lävitse.

Keskellä näitä myrskyisiä ja melskeisiä aikoja sattui tapaus, jota tässä alempana koetamme kuvata.

Enemmän kuin vuosi oli kulunut siitä kuin Ruotsin äskenvalittu kuningas juhlallisesti saapui pääkaupunkiinsa ja meni Suurkirkkoon ja polvistui rukoilemaan pääalttarin eteen.

On sunnuntai. Saarnastuolissa, joka ulkonäöltään on kuin mikäkin kori, seisoo saarnaaja, ja kirkko on kuulijoita täynnä. Saarna lähenee loppuaan. Elävällä voimalla ja ytimekkäällä kaunopuheisuudella on saarnaaja selittänyt ja tulkinnut päivän tekstiä. Kuulijain katseet aivan kuin riippuvat kiinni hänen huulillaan. Kirkossa on aivan hiljaista, kukaan ei tahdo menettää loppusanoista tavuakaan.

Muutaman pilarin takana seisoo kaksi mustaveljeskunnan munkkia. Heillä on huppukauluksensa vedettynä pään yli ja he seisovat liikkumattomina kuin kuvapatsaat, mutta heidän silmänsä palavat, — innostuksesta vaiko vastakkaisista tunteista, ei ollut helppo ratkaista, eikä kukaan kiinnittänytkään heihin huomiota, sillä kaikkien ajatukset olivat kiintyneet saarnaan. Sentähden olivat molemmat munkit voineet vähitellen siirtyä kirkon ovelta kuoria kohden, johon saarnastuoli oli pystytetty, ja sinne he olivat pysähtyneet ja, kuten näytti, olivat kokonaan kiintyneet saarnaajan sanoihin hekin. Mutta yhtä huomaamatta kuin he olivat hiipineet perille, yhtä huomaamatta alkoi toinen munkeista hivuttautua syrjään, kunnes hän seisoi palavin silmin tuijottaen kautta kirkon, muiden kuulijain kera kasvotusten.

Pilari oli kuitenkin heidän ja kuulijakunnan välillä, jotta alhaalta kirkosta saattoi ainoastaan silloin tällöin nähdä munkin pään pistävän esiin pilarinkulman takaa, mutta pian jälleen nopeasti katoavan. Munkki ei kuitenkaan ollut monta kertaa pistänyt päätään näkösälle ja antanut katseensa liukua joukon ylitse, ennenkuin hän käänsi päänsä naapuriinsa ja kuiskasi: "Olen löytänyt tytön!"

Puhuteltu teki huomaamattoman liikkeen syrjäänpäin, saadakseen hänkin näkyviin sen, joka oli löydetty, ja ensimäinen lisäsi selittäen:

"Kuorista lukien kolmannen pilarin luona, vanhan naisen rinnalla!"

"Heureka!" [kreikkalainen sana, joka merkitsee: "Olen löytänyt">[ kuiskasi puhuteltu vastaan. Nyt temmattiin kirkon ovet auki, ja sisään syöksähti hurja, ulvova lauma, työntäen syrjään kaikki, jotka seisoivat tiellä. Ne olivat valittu joukko Tukholman hylkyväkeä, sillä sellainen oli silloin olemassa kuten meidänkin päivinämme. Etupäässä kulkivat rohkeimmat, heiluttaen päidensä ylitse vahvoja ryhmysauvoja ja syytäen hirveimpiä kirouksia. Saarnaaja lopetti saarnansa esityksellä, kuinka totinen vapaus on siinä, että ilman ihmispelkoa teemme mitä Jumala käskee, ja niinkuin siihen aikaan oli tavallista sovittaa puheensa julkisen elämän tapauksiin, mainitsi hän Lutherin ja paavin sekä huomautti miten viimeksi mainitun puoluelaiset syyttivät edellistä, ikäänkuin hän olisi saarnannut vapaudesta vetääkseen kansaa luoksensa. Mutta olisi yhtä väärin syyttää Lutheria niistä väkivallan teoista, joita oli seurannut hänen vapauden saarnoistaan, kuin olisi väärin syyttää seppää niistä haavoista, joihin hänen takomaansa miekkaa väkivaltaisesti käytettiin. Oli käsitettävä, mitä vapaus on. Ken ei tahtonut totella mitään esivaltaa, vaan tahtoi, että kaikkien olisi oltava yhtä hyviä, ettei mitään eroa olisi oleva köyhän ja rikkaan, oppimattoman ja oppineen välillä, hän ymmärsi vapautta väärin. Totinen vapaus synnytti järjestystä, väärä epäjärjestystä. Mutta todella vapaa mies on inhimillisen järjestyksen alainen Herran tähden.

Tämä saarna merkitsi sitä enemmän, kun juuri tähän aikaan vallitsi mitä arveluttavin epäjärjestys Tukholmassa. Juuri sen vapauden, jota Luther ja hänen oppilaansa saarnasivat ja joka on kristinopin olemus, juuri tämän vapauden käsittäen väärin olivat muutamat uskonkiihkoiset miehet Saksassa alkaneet saarnata kaiken esivallan poistamista, ei ainoastaan maallisen ja hengellisen, vaan jossakin määrin itse raamatunkin. "Kirjain kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi", oli heidän tunnussanansa, ja sillä he tahtoivat tehdä uskottavaksi, että raamatun sanakin voi sitoa, pakottaa ja tehdä vapaan hengen epävapaaksi. Ihmisen sieluun kirjottaa Jumala hamasta ijankaikkisuudesta raamattunsa, ja tämä on ainoa pyhä raamattu, arvelivat he. Sentähden saattoi ken tahansa, joka tunsi Herran hengen kehotusta, nousta tulkitsemaan Herran sanaa, välittämättä siitä, mitä vanha raamattu sisälsi. Se oli, kuten näemme, raamatun kääntämistä omaan mielenmukaiseen sävyyn, ja kääntäjät olivat kaikenlaista väkeä, räätäleitä ja suutareita ja ketä muita tahansa, jotka kuvittelivat olevansa Jumalan hengen elähyttämiä.

Heidän vapaudenkäsityksensä mukaan oli väärin kastaa lapsia, koskeivät he voineet vapaasti määrätä itsestään, ja sentähden kastettiin uudestaan jokainen, joka liittyi heihin, ja siitä saivat he nimen: uudestakastajat.

Kesällä tänä vuonna (1524) oli joukko näitä uudestakastajia tullut Tukholmaan, ja heidän etunenässään oli turkkuri Melchior Rink ja kauppasaksa Bernhard Knipperdollink. Kuningas oleskeli valtakunnan eteläosassa, vartoen pääsyä Malmöhön, jossa hänen piti tavata Tanskan kuningasta Fredrikiä, ja hänen poissaolonsa edisti suuressa määrin vieraiden haaveksijain hommia. He majailivat etupäässä Norrmalmissa. Pyhän Yrjänän kappelin, tai nykyisen Johanneksen kirkon, ottivat he kokonaan omaan haltuunsa, eikä kestänyt monta viikkoa, ennenkuin heillä oli alempi ja tietämättömämpi rahvas käsissään. Mitään vakuuttavaa todistelua ei luonnollisesti voinut tulla heidän saarnoissaan kysymykseen, kun saarnaajat olivat pelkkiä oppimattomia miehiä, mutta mikä sanoihin nähden puuttui, se korvattiin huudolla ja kiihkeillä eleillä. Heidän esiintymisensä vaikutti melkein samaan tapaan kuin tanssitauti tai saarnatauti meidän päivinämme.

Juuri näitä uudestakastajia syöksähti nyt joukko Suurkirkkoon.

Saarnaaja siellä ei ollut kukaan muu kuin Tukholman kaupunginkirjuri, mestari Olavi Pietarinpoika, toinen Ruotsin kirkon reformaattoreista. Ei ollut lainkaan tavatonta, että hänen saarnansa keskeytettiin. Oli tapahtunut useammin kuin kerran, että oli käyty suorastaan hänen kimppuunsa, hänen seistessään korissaan Jumalan sana huulillaan, ja hän oli hädin tuskin päässyt alas saarnastuolistaan. Mutta kukaan ei ollut nähnyt hänen kalpenevan; päinvastoin säteilivät sellaisina hetkinä hänen silmänsä kirkkaammin ja hänen äänensä leimautteli sanoja ylevämmällä majesteetillisuudella. Epäilemättä oli monta kääntänyt voimakkaan miehen oppiin juuri se teho, jolla aina vaikuttaa oman henkensä tarjoominen vapaaehtoiseksi uhriksi, julkisesti lausutun tunnustuksen vahvistuksena. Sellaisina hetkinä valaisi mestari Olavin vakavia kasvoja säde marttyyrien sädekehästä.

Nytkään ei liikahtanut ainoakaan piirre näissä kasvoissa, kun raaka joukko syöksähti sisään; ja ensimäisten jouduttua saarnastuoliin juurelle, juuri hänen lausuessaan loppusanat: "Kas, sellaista vapautta ovat Kristus ja Paavali opettaneet!" kuultiin kähisevän, rämäjävän äänen joukosta huutavan:

"Sen valehtelet, mestari Olavi, kuin mikäkin viekas veitikka!"

Oli kuin sulku olisi nostettu pois uhkaavan kosken tieltä. Kaikki alkoivat huutaa kilvan toistensa keralla: "Alas, ilkeä veitikka!" — "Ulos, väärä opettaja!" — "Hän saastuttaa herrantemppelin!" — "Ulos hän kaikkine pakanallisina koruineen!" — Niin kajahteli sadoista suista, ja hurjat, mielettömät katseet kääntyivät saarnaajasta pyhäinkuviin, jotka koristivat alttareita ja seiniä.

Mutta saarnastuolissa oleva vahva mies, joka tiesi hyvin, että sanakin vastaukseksi, sanakin kiihottuneen joukon tyynnytykseksi olisi ollut vain öljyä tuleen ja antanut aiheen ilmitaisteluun ja verenvuodatukseen, kumartui paikoillaan rukoilemaan, ja niin suuri oli hänen valtansa kuulijoihinsa, että hekin kukin kohdaltaan kumartuivat hiljaiseen rukoukseen.

Melu taukosi hetkeksi. Pyhyyden häväisijät, joista suurin osa oli puolijuopuneita, silmäilivät aikalailla kummissaan ympärilleen. Heistä näytti olevan aivan käsittämätöntä, ettei saarnaaja eivätkä kuulijat antaneet itseään häiritä.

Silloin kuului Olavin mahtava ääni, hillityn juhlallisena lukevan Herranrukousta, ja kirkko kävi yhä hiljaisemmaksi, ja karttumiehet näyttivät yhä enemmän hämmästyvän. Mutta äkkiä alkoi rämäjävä ääni huutaa jälleen:

"Mitä, veljet, sallimmeko hänen näin häväistä Jumalaa ja vapautta! Eikö meitä kaikkia elähytä Jumalan henki, eikö ken hyvänsä meistä voi nousta saarnastuoliin ja saarnata, jotta kivetkin itkevät? Ylös, Gideonin miehet … karkottakaa tiehensä eksyttäjä!" Hänen vielä puhuessaan, lennähti muuan kivi saarnastuoliin. Se kulki vain sormenleveyden ohi mestari Olavin pään ja sattui Jumalan äidin kuvaan, joka oli pystytetty aivan saarnastuolin taakse. Kuva rämähti, ja hirveästi romahtaen putosi vasen käsivarsi Jesuslapsineen lattialle. Kuulijakunta istui aivan kuin pelon ja kauhun lamaannuttamana. Kukaan ei ryhtynyt mihinkään. Monen vakavan porvarin mielessä heräsi kyllä ajatus vastustaa väkivaltaa väkivallalla, ja olisipa vain sanakaan siihen suuntaan päässyt mestari Olavin huulilta, olisi kirkossa noussut hirveä ottelu.

Mutta mestari Olavi kuuli kylläkin selvästi huudoista pyhäinkuvia vastaan, etteivät nämä olleet hänen tavallisia vihollisiaan, paavilaisia, jotka nousivat häntä vastaan, ja ensi hämmästyksessään ei hän voinut katsoa asiaa muuksi kuin surulliseksi erehdykseksi. Niin hän kuin Suurkirkon kirkkoherrakin, joka myös oli luterilainen, olivat yleensä olleet neuvottomia uudestakastajain esiintymiseen nähden. He olivat kuulleet näiden saarnoja ja koettaneet ankarasti keskenään selvittää heidän oppejaan, joiden uudestakastajat itse väittivät olevan luonnollinen hedelmä siitä vapaudesta, jota Luther opetti. Tämä vapaudenoppi oli heidät eksyttänyt. Vasta viime päivinä oli Olavi enemmän mielijohteesta kuin selvästi ajatelluista järkisyistä, tullut siihen vakuutukseen, jota hän tämänpäiväisessä saarnassaan oli koettanut esittää. Kuitenkaan ei uudestakastajain taholta oltu vielä koskaan ryhdytty vainoon lutherilaisia pappeja kohtaan. Olaville oli sentään selvää, että samana hetkenä kuin hän järjestyksen nimessä nousisi heidän oppiaan vastaan, olisi sota julistettu hänen ja heidän välillään. Mutta sitä hän ei ollut vielä tehnyt, ja saarnasta, jonka hän äsken oli lopettanut, olivat uudestakastajat kuulleet ainoastaan loppusanat.

Rukouksensa lopetettuaan nähtiin hänen ojentavan yhteenpuristetut kätensä korkeutta kohden, ja hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin hän keskellä kivittämisen uhkaa olisi tahtonut huutaa Herralta armoa ja voimaa osottaakseen kuinka voimattomia nämä hyökkäykset olivat, kun ne suunnattiin Jumalan ikuisten totuuksien julistajia vastaan. Niin käsittivät hänen rukouksensa kaikki, ja heitä ihastutti tämä miltei ylimaailmallinen tyyneys. Hänen kalpeain, pontevain kasvojensa näkeminen keskellä myrskyä oli paras saarna, uskontunnustuksen halleluja!

Hän laskeutui saarnastuolista.

Nyt oli hurjin taistelu alkava. Joukko väkeviä porvareita tunkeutui pilarin luo suojellakseen saarnaajaansa, ja rähisevä joukko ulvoi kuin vapaiksi päässeet metsänpedot, ojentaen kartuilla asestetut kätensä pystyyn.

Naisten keskuudesta kuului kauhunhuuto, heidän rientäessään ulos kirkosta mitä nopeimmin voivat. Ainoastaan kolmannen pilarin luona kuorista lukien oli vielä kaksi jälellä. Toinen oli iäkkäämpi nainen, jonka kasvojen piirteet, tumman päähineen reunustamina, puhuivat lempeästä ja alistuvaisesta mielestä. Hän piti käsiään ristissä, mutta hänen huulensa vapisivat ja hänen rukoillessaan hiipi kyynel hänen ryppyisiä poskiaan pitkin. Hänen rinnallaan polvistui nuori tyttö. Hänenkin kasvonsa olivat kalpeat, ja kiihkein levottomuus leimahteli hänen tummansinisistä silmistään. Hänen piirteensä olivat hienot, kuitenkin enemmän tarmokkaat kuin pehmeät. Katsettaan kääntämättä tuijotti hän saarnastuolia kohden, josta Olavi juuri oli lähtenyt, ja yhteentunkeutuneeseen miesryhmään sen ympärillä. Katsojasta näytti siltä kuin hän joka hetki olisi ollut valmis rientämään uhatulle avuksi ja suojaksi. Nämä molemmat naiset ne juuri olivat niin suuressa määrin herättäneet munkkien huomiota.

Nämä seisoivat yhä vielä pilarinsa luona. He olivat vain väistelehtäneet sen ympäri sitä mukaa kuin joukko ryntäsi eteenpäin, niin että he tämän näkemättä nyt olivat pilarin vastakkaisella puolella.

"Nyt on hetki käsissä", kuiskasi se, joka ensin oli huomannut molemmat naiset, "enkä epäile, että onnistun tehtävissäni."

"Pax vobiscum!" [Rauha olkoon teille!] vastasi toinen. "On jo hyvä aika".

"Tapaan teidät sitte isämme luona!"

"Isä arkkipiispan luona, kuten puhuttu on!"

Ja molemmat munkit erosivat. Viimeksi puhunut hiipi pitkin pilarin vartta ulos kirkosta. Toinen meni nopein askelin vastakkaiseen suuntaan, kuitenkin kiihkeästi vilkuen sivulleen, huomasiko häntä kukaan saarnastuolin luota. Tämä oli kuitenkin tarpeetonta pelkoa. Sillä kirkon perällä oli kylliksi muuta tehtävää. Kirkossa tosin oli vielä monia, niin naisia kuin miehiäkin, jotka eivät voineet lähteä paikoiltaan, ennenkuin näkivät, kuinka alkaneet tapahtumat päättyisivät. Nämäkin olivat niin kiintyneet näkemäänsä, etteivät huomanneet munkkia.

Hän oli pian aivan nuoren tytön rinnalla. Mutta täälläkin oli hän valinnut paikkansa pilarin takana, ja sattuman oikusta se, jota hän etsi, oli aivan pilarin vieressä vanhan naisen keralla.

"Älkää peljätkö", sanoi hän puoliääneen, mutta vakuuttavaan ja isälliseen sävyyn, "älkää peljätkö, hurskas neiti, tällä kertaa ei mitään pahaa ole tapahtuva mestari Olarille!"

Tyttö hypähti munkin sanat kuullessaan, kuten pelästynyt naarashirvi. Hän kiinnitti katseensa puhujaan, ikäänkuin olisi tahtonut kysyä, kuka hän oli. Mutta munkki vastasi hänen lausumattomaan kysymykseensä lempeällä hymyllä.

"Ettekö tunne pater Robertia?" sanoi hän, ja nähtyään että tyttö tunsi hänet, lisäsi hän: "Minulla on sanottavana teille sananen, neitsyt Kristina, sananen, josta varmaankin olette minulle kiitollinen!"

Omituinen hymy, joka sentään aivan heti katosi, väreili neitosen huulilla hänen katsoessaan eteensä maahan.

"Se koskee mestari Olavia!" jatkoi munkki.

Tyttö näytti tulevan tarkkaavaisemmaksi, mutta vieläkään ei hän virkkanut mitään.

"Se koskee hänen tulevaisuuttaan!" sanoi munkki edelleen. "Olen hänen ystävänsä hänen isänsä tähden. Tiedätte sen hyvin, ja vannon sen Jumalan pyhän veren nimessä, että tahdon toimia ainoastaan hänen onnekseen. Tahdotteko auttaa minua, neitsyt Kristina?"

"Minä!" huudahti tyttö aivan hämmennyksissään.

"Niin, te voitte tehdä sen." Hän vaikeni hetkeksi, ja hänen katseensa näytti tunkeutuvan tytön sielun syvyyteen, ja sitte lisäsi hän: "Tahdotte kai tekin!"

"Ja mitä haluatte sitte minulta?"

"Teidän on taivutettava mestari Olavi saapumaan tänään
Harmaamunkkiluostariin".

"Harmaamunkkiluostariin?"

"Niin, kolmen aikaan iltapäivällä odottavat häntä siellä hyvät ystävät, jotka ovat päättäneet tehdä kaikkensa hänen hyväkseen … sanokaa minulle, neitsyt, että suostutte pyyntööni … tahdotte kysyä, miksi en puhuttele häntä itseään. Olen tehnyt sen, mutta hän on evännyt, hän ei luota lainkaan sanoihini! Teihin hän luottaa, teidän pyyntöönne ei hän voi olla suostumatta, ja te tunnette minut…"

Kaikki tämä sanottiin sangen nopeaan, ja nuorella tytöllä, jonka mieli aivan luonnollisesti oli kiintynyt asiaan, joka mitä lähimmin kävi yhteen sen kanssa, mistä munkki puhui, ei tällä hetkellä ollut mitään väitettävää vastaan. Vaara, joka uhkasi miestä, kenen pelastuksesta ja tulevasta onnesta munkki oli puhunut varmuudella ja luottamuksella, ikäänkuin lainaten parhaan ystävän katseen ja äänen, sai aikaan, että tyttö suostui hänen pyyntöönsä, sitä lähemmin miettimättä.

Hirveä rähinä perällä saarnastuolin luona ikäänkuin vahvisti hänen lupauksensa. Keppien kiihkeät iskut kalahtelivat siellä vastatusten, kuuluen ympäri kirkkoa, ja karhea ääni, joka ensiksi oli kohonnut saarnan aikana, kuului huutavan kaikkien muiden ylitse: "Nyt on hetkesi lyönyt, koira … viipyy viikomman, ennenkuin jälleen nouset pyttyysi."

Enempää ei tyttö kuullut. Saarnastuolin luota hajaantuivat taistelijat ympäri kirkkoa. Kaikki tyyni muuttui hirvittäväksi varjonäytelmäksi. Munkki, vanha nainen, mestari Olavi, kaikki hämmentyi ainoaksi sekamelskaksi. Tyttö pyörtyi ja vaipui lattialle pilarin juurelle.

Mutta temppeliä kaiuttivat valloilleen päässeet taistelun henget. Kaikki, jotka voivat paeta, väistyivät tieltä. Vanhaan naiseen tarttui pari väkevää kättä, jotka veivät, hän ei tiennyt kuinka, hänet ryntäävän joukon jaloista pois. Hänen pelastajansa oli kummallinen mies näöltään. Hän oli tullut kirkkoon uudestakastajain kera, ja hän oli seurannut heidän mukanaan saarnastuolin luo, mutta siellä oli hän pysähtynyt ja pikemmin vajonnut katselemaan pelotonta saarnaajaa kuin tämän sanojen tajuamisesta joutunut toimettomaksi. Hartauden valtaamana ei hän kuitenkaan näyttänyt olevan. Silmä oli kyllä kiinnitetty mestari Olaviin, mutta katse oli ilmeetön, ja suu vetääntyi miltei hymyyn. Toisten syöksyessä eteenpäin seisoi hän vielä paikoillaan. Vasta kuultuaan johtajan huudon hypähti hän pystyyn ja tahtoi lähteä matkaansa. Mutta samalla oli hän tullut silmänneeksi siihen suuntaan, missä molemmat naiset, jotka olivat joutuneet munkkien huomion esineeksi, olivat, ja hänen katseensa pysähtyi nuoreen tyttöön. Nyt ei se enää ollut ilmeetön. Nyt syttyi siinä liekki, niin lämmin ja kirkas, että se levitti hohteensa pöhönaamalle kauttaaltaan. Niin kaunis oli tämä katse, että takkuinen harmaasuortuvainen tukka ja hoitamaton parta sen loisteessa ikäänkuin häipyivät näkymättömiin.

Mahtoiko juomarin aivoissa herätä eloon joku aikoja sitten himmennyt lapsuudenkuva tai olisiko niihin eksynyt jotakin mestari Olavin sanoista ja, yhtyneenä näiden kauniiden, neitseellisten kasvojen näkemiseen, sytyttänyt valon säkenen jostakin paremmasta, joka oli tuleva? Itse ei hän varmaankaan tehnyt siitä selkoa itselleen. Hän heräsi todellisuuteen siitä, että karttumiehistä joku löi häntä olalle, jälleen näyttäytyi tylsä hymy ja ilmeetön katse. Kuitenkaan ei hän ottanut osaa meteliin saarnan jälkeen eikä hyökkäykseen mestari Olavin kimppuun. Mutta kun rauhanhäiritsijäin hyökyaalto kääntyi ulospäin, oli hän ensimäisten joukossa, ja taas tuli hänen katseensa etsineeksi molempia naisia pilarin luona.

Nuoret kasvot olivat kadonneet, mutta vanha seisoi jälellä, vavisten ja kuolonkalpeana. Ja päihtynyt mies oli tuossa tuokiossa hänen sivullaan ja vei hänet miltei kantamalla ulos kirkosta. Mutta siellä jätti hän hänet ja riensi takaisin kirkkoon, mistä kuului huutoja, että oli käytävä käsiksi ja heitettävä ulos "epäjumalankuvat", joilla tarkotettiin kaikkia kuvia ja maalauksia ynnä muita kirkonkoristuksia.

Kun vanha nainen oli onnellisesti joutunut kirkkomäelle oven edustalle ja kun hän katseli ympärilleen, oli hän yksin. Pakenevia miehiä ja naisia syöksyi hänen ohitsensa. Hänen ensi ajatuksensa oli Kristina ja hän huusi ohitse rientäville, kysellen häntä. Mutta kukaan ei häntä kuullut, ja jos joku kuulikin, ei kukaan tiennyt kadonneesta mitään.

Jokin esine joka heitettiin ulos kirkosta, sattui niin kovasti hänen kupeeseensa, että hän kaatui kumoon. Kuitenkin kuuli hän selvään, kuinka luja ääni kirkon sisäpuolella huusi:

"Lakatkaa, ystävät, vapauden nimessä! Tänään ei ole sopiva aika työllemme, mutta huomenna … huomenna tulemme toimeen tuhatlukuisina ja puhdistamme temppelistä kaikki epäjumalan kuvat. Tulkaa nyt mukana kappeliin, siellä on jumalanmies Melchior Rink meille sanova, kuinka meidän on käytävä käsiksi työhön ja vietävä se hyvään loppuun."

"Knipperdollink, Knipperdollink!" huusi hurja joukko. "Tulemme mukanasi kappeliin, Melchiorin ja sitte mestari Reinhardtin luo!"

Ja raivoava joukko virtasi ulos kirkosta, tunkeillen ovessa, rähisten ja elämöiden. Vanhus kuuli ja näki kaiken siihen missä makasi, mutta ei kyennyt liikahtamaan paikaltaan.

Kun lopulta kaikki oli hiljaa ja hän katseli ympärilleen, olivat kirkonovet suljetut. Hän nousi hiljaa pystyyn. Hänen vierellään makasi pyhän neitsyen irtikolhaistu käsivarsi Kristuslapsen keralla.

Nainen risti itsensä ja nilkutti hiljalleen kotiaan kohden.

2.

PYHÄN YRJÄNÄN KUVAN ÄÄRESSÄ.

Kun Kristina heräsi tainnoksistaan, tulvailivat kauniin soiton sävelet temppelin holveissa, ikäänkuin puhdistavina ja pyhittävinä niiden tapausten soraäänten jälkeen, jotka vähän ennen olivat kajahdelleet niitä vastaan. Kesti kotvan, ennenkuin hän oikein pääsi suunnilleen. Se hirveä todellisuus, joka vallitsi hänen sulkiessaan silmänsä, oli niin suuressa ristiriidassa sen taivaallisen suloisen vaikutuksen kanssa, jonka urkujen sävelet häneen tekivät, ettei hän äkkipäätä voinut selvittää ajatuksiaan.

Vähitellen kuitenkin kaikki hänelle selveni, ja hän nousi pystyyn. Hän katseli ympärilleen. Kirkko oli tyhjä. Ei näkynyt ainoaakaan elävää olentoa, mihin katseensa heittikin.

Hetkisen seisoi hän hiljaa, neuvotonna mihin kääntyisi. Mutta äkkiä peitti hän kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin kootakseen mieltään. Niin kului jälleen muutamia silmänräpäyksiä. Mutta sitte nosti hän päänsä ja katsoi perälle pääkuoria kohden, missä pyhän Yrjänän kuva seisoi. Hän painoi vasemman kätensä vasten sydäntään, oikealla pitäen kiinni päähineensä leukanauhasta.

Hän lähestyi päättävästi pääkuoria, mutta hänen käyntinsä oli juhlallinen ja hänen katseestansa säteili ihmeellinen loiste. Ja sillä aikaa yhä humisivat urkujen sävelet hiljaa ja surusointuisesti kautta holvien.

Kristina kulki pyhän Yrjänän kuvan ohitse ja perälle pääalttarin luo. Mutta täällä pysähtyi hän äkkiä ja hänen kasvoilleen levisi kalman kalpeus.

Alttarin kehyksellä istui mies kumarassa päin, kokonaan itseensä vajonneena. Hän ei ollut kuullut lähestyvän askeleita, hän ei katsonut tyttöön tämän seistessä hänen edessään. Hänetkin näytti vallanneen se taivaallinen sulo, jonka sävelet olivat levittäneet temppeliin. Musta tukka oli sivelty taaksepäin ja valui mustalle takinkaulukselle. Takki oli pitkäliepeinen, avoin edestä, ja se valui runsaissa laskoksissa vasemman, alttarin portaalla lepäävän käden ympärillä. Oikeaa kättä vasten lepäsi pää. Hän oli leveähartiainen, voimakas olento, ja säännölliset kasvojen piirteet puhuivat hengestä, joka vastasi tätä ruumista.

Olisi saattanut kysyä, nähdessään hänen istuvan siinä jäykkänä ja liikkumattomana, oliko hänellä turtumisen ja herpoutumisen hetkensä vai taisteliko toimiva sielu ulkonaisen hiljaisuuden alla päästäkseen selvyyteen. Mädännys ja elämä ovat lähellä toisiaan, ja molemmat kehkeävät hiljaa maan helmassa. Kukan siemen itää ruumiin rinnalla, joka hajoaa atomi atomilta.

Nuori tyttö pani kätensä ristiin, ja hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin ajatukset olisivat kohonneet hänen sydämestään ilmetäkseen ääneen ja pukeutuakseen muotoon uhkealla purppuralla. Mutta varmaankin saivat ne siivet samana hetkenä kuin syntyivät, ja lensivät pois, sillä mitään ääntä ei tullut kuuluviin. Mutta hänen silmänsä seurasivat miehen kasvojen piirteitä tarkkaavaisuudella, joka oli lähellä ihailua. Ei vähäisinkään värähdys suupielessä, ei rypistettyjen kulmien pieninkään liikahdus olisi jäänyt häneltä huomaamatta.

Äkkiä hypähti mies pystyyn ja ojensi kätensä alttaria kohden.

"Ei!" huudahti hän, ja hänen äänensä helähti niin täyteläänä ja sointuvana urkujen sävelten sekaan, jotka juuri nyt sulivat yhteen ihmeen ihanaksi sulosoinnuksi. "Ei … se on sinun tahtosi, Herra, ja minä olen sinun palvelijasi … tapahtukoon sinun tahtosi, vaikkapa ihminen samalla musertuisikin!"

Hän pani kätensä ristiin ja pystyssä oleva pää vaipui alas rintaa kohden. Kului hetkinen, sitte kääntyi hän ympäri ja hänen katseensa sattui Kristinaan. Hänen silmänsä olivat säteilevät ja kirkkaat. Hän oli taistelunsa taistellut, hän oli päässyt selvyyteen itsestään. Hymyily, joka oli vakavuutta täynnään, valaisi hänen kasvonsa, kun hän läheni neitoa.

"Oletko jo tehnyt päätöksesi, Kristina?" kysyi hän tarttuen tämän käteen.

Tyttö ei vastannut. Hän värähti, ja puna hulvasi hänen marmorinvalkeat poskensa. Tätä kysymystä ei hän nähtävästi ollut odottanut.

"Sinunhan piti antaa minulle vastaus tänään, Kristina, ja täällä pyhän Yrjänän kuvan luona, täällä Jumalan alttarin edessä, eikö ollut niin?… Ja kuitenkin, sinä et uskalla katsoa minuun, kätesi vapisee… Ah, älä pelästy, Kristina, älä pelkää haavottaa sydäntäni; sinun kieltävä vastauksesi tuottaa rauhaa, sinun myöntymisesi on sodan tunnussana, ja minä olen valmis molempiin. Minun asiani lepää Jumalan kädessä, ja minun asiani on hänen…"

"Olavi!" sammalsi kiihtynyt tyttö ja koetti peittää pursuvia kyyneleitään miehen kädellä, johon hän tarttui molempine kätösineen ja suonenvedon tapaisesti painoi sen vasten silmiään.

"Olet kiihdyksissä, Kristina!"

"Siihen mitä puhut, Olavi", puuttui Kristina jälleen puhumaan, nostaen päänsä ja uskollisesti katsoen Olavin mustiin silmiin, "siihen ei minun ole vaikea vastata … elämässä ja kuolemassa tahdon olla sinun!"

"Elämässä ja kuolemassa!" kertasi Olavi, katsellen lempeän tutkivasti tytön kauniita kasvoja, sisäisen rauhan säteilyn levitessä hänen otsalleen ja hymyillessä hänen vakavista silmistään. "Elämässä ja kuolemassa, sanot sinä … ja oletko tarkoin ajatellut, mitä nämä sanat sisältävät, oletko ajatellut, että maailma, jossa elämme, tulee heittämään ylitsesi pahantekijättären hunnun ja polttamaan minuun jumalankieltäjän ja pyhyydenrikkojan merkin … oletko harkinnut kaikkea tätä? Ystäväsi tulevat sinua karttamaan, hyvänsuovat surkuttelevat sinua ja vaikenevat, pahansuovat levittävät ilkeitä juttuja sinusta, ja kentiesi … kentiesi saa Olavisi lopuksi kärsiä polttoroviolla häpeällisen kuoleman, ja sinä itse…"

"Missä on sinun rohkeutesi, Olavini", keskeytti hänet Kristina tulisesti. "Olen uskonut, että Jumala on ihmisiä mahtavampi, ja eikö itse polttorovion liekit tule jättiläiskielillään julistamaan hänen voimaansa ja huutamaan: kuolema, kussa on sinun otasi, hauta, kussa on sinun voittosi! Ah, sinä tunnet niin vähän Kristinaa, jonka olet tehnyt osalliseksi sydämesi rikkauksista, jos luulet tarvitsevasi tehdä minulle tuollaisia kysymyksiä."

"Kristina, Kristina, sanasi täyttävät sydämeni rakkaudella ja luottamuksella… Tahdot siis tulla morsiamekseni, tunnet siis olevasi kyllin voimakas rinnallani, vaimonani, kantaaksesi ivan raskasta taakkaa, tunnet olevasi kyllin voimakas kuollaksesi kanssani sen Jumalan tähden, jonka palvelija olen ja tahdon jäädä siksi, niin kauvan kuin hän tarvitsee raihnasta kieltäni?"

"Tahdon!" kuiskasi Kristina ja kumartui Olavia kohden, joka pani kätensä ristiin hänen päänsä ylitse ja suuteli häntä otsalle.

"Niin on se siis sanottu, sana, joka on tärkeä", sanoi hän liikutetulla äänellä. "Ja, Herra, kuule meitä ja anna meille siunauksesi!"

Urkujen soitto oli lakannut. Viime sävelet virtailivat vielä holveissa, hälveten kuten huokaus. Kului hetki kummankaan lausumatta sanaakaan. He ymmärsivät toisensa, heidän sydämensä tunsivat, heidän silmänsä näkivät yhtä ja samaa, mitäpä he tarvitsivatkaan sanoja!

Mutta urkulehterin reunalta pistäytyi esiin pää, jonka silmät näyttivät ahmivan molempia alttarikehän ääressä. Pää katosi pian, ja kohta sen jälkeen kuului askelia lehterille vieväin porrasten edustalla ja ne lähenivät nopeasti alttaria kohden kirkon perälle. Kuta lähemmäksi ne tulivat, sitä hiljaisemmiksi ne muuttuivat, mutta jos tämä johtui varovaisuudesta, oli tämä aivan tarpeetonta, sillä ne, joita askeleiden ei pitänyt häiritä, olivat sellaisessa mielentilassa, etteivät kuulleet niistä mitään.

Hän oli äskeinen mies ilmeekkäine silmineen, hän, joka hymyili sotahuutojen kaikuessa korkeimmillaan, mutta jonka silmät loistivat niin lämpimästi nuorta tyttöä nähdessään. Hän pysähtyi muutaman pilarin taakse, ja hänen katseensa ilmaisi suurinta levottomuutta. Häntä pudistutti kauttaaltaan kuumeväristys, ja hänen täytyi pidellä kiinni pilarista, jottei kaatunut.

"Ja nyt, Kristina", kuului Olavin ääni, "nyt täytyy meidän erota. Mene kotiin äitini luo. Tapaamme siellä toisemme iltapäivällä, mutta jollei niin tapahdu, sano lohdutuksen sana vanhukselle ja lue rukous sieluni puolesta…"

Suurimman hämmästyksen ilmeellä katsoi Kristina Olaviin, mutta ennenkuin hän ehti ilmaista huolestumistaan, jatkoi tämä:

"Sinä kuulit ja näit, mitä tänään tapahtui! Tuskin saatoin toivoakaan voivani välttää kuolemaa. Mutta en saa levätä, minun täytyy tehdä Herrani työtä, valvoa ja taistella… Menen täältä Norrmalmiin, minun täytyy leimahuttaa totuuden salama eksyneiden joukkoon… En Jumalalle enkä kuninkaalleni voi vastata, kun he kysyvät minulta, olenko täyttänyt velvollisuuteni tätä huumautunutta joukkoa kohtaan. Näetkös, minutkin eksytti näennäinen totuus heidän opissaan, mutta kun olen päässyt oikean perille, en saa epäröidä…"

"Mutta sinä menet varmaan kuolemaan!"

"Se on Jumalan kädessä … jollen tule, niin ole huoletta Kristina, tuolla ylhäällä tapaamme jälleen! Ja sinä olet vahva ja rohkea, näen sen säteilevistä silmistäsi, mutta vanha äitini on heikko ja tarvitsee tukea… Rupea hänen tuekseen, Kristina, ja tervehdi veljeäni Lauria, kun hän tulee, ja tee hänelle hyvä selko kaikesta, mitä olen tehnyt ja puhunut Herran nimessä!… Älä itke noin, sinun täytyy ajoissa tottua ajatukseen, että Olavisi on taistelun mies, ja hänen morsiamensa saa aina riemuita voitosta, sillä hänen täytyy rakastaa henkeäni eikä heikkoa ruumistani, ja henki on aina voittava, niin totta kuin Herra elää ja niin totta kuin toteutan Herran tahtoa."

Hän tarttui kaksin käsin tytön käsiin ja katsoi niin sydämellisesti hänen kyyneltyneihin silmiinsä kuin hän olisi kuitenkin sydämessään tunnustanut, kuinka vaikea tämän rakastetun naissydämen oli ajatella iloisia ajatuksia, kun oli kysymys hänen rakastettunsa elämästä ja kuolemasta.

Mutta hieman loitompaa kuului kiihkeää nyyhkytystä ja raskaita, epävarmoja askelia, jotka lähenivät paikkaa, missä molemmat nuoret olivat. Olavi kohotti katseensa ja näki kuluneeseen kauhtanaan puetun miehen, jonka riippuvat posket ja punainen nenä selvään ilmaisivat, että hän vietti irstasta elämää. Hän oli heittäytynyt polvilleen pyhimyskuvan ääreen ja rohkeni tuskin kohottaa katsettaan alttaria kohden, jonka edessä elinvoimainen, uljas mies seisoi rinnallaan punastuva neitonen. Kulunut lakki, korvien kohdalta kaarelle leikattuine ja ylöspäin käännettyine reunuksineen, jotka kerran olivat päärmätyt jollakin kallisarvoisella nahkalla, liikkuivat nopeasti ympyrässä hänen laihoissa sormissaan, ja hänellä oli itku kurkussaan, kyynelen toisensa perästä valuessa pitkin hänen poskiaan ja partaansa.

Olavi meni miehen luo ja laski kätensä hänen olalleen.

"Mitä tahdot, vanhus?" kysyi hän. "Jos jokin suru painaa sydäntäsi ja jos tahdot keventää mieltäsi kertomalla sen minulle, niin olen valmis kuulemaan ja auttamaan mikäli voin."

Miehen kiihkeä nyyhkytys pikemmin kiihtyi kuin tyyntyi Olavin puhuttelusta, mutta vähitellen lakkasi se ja hän heitti pörröisen otsatukkansa alta katseen Kristinaan. Niin lemmenlämmin kuin tämä katse oli tuskin Olavin, hänen päästessään varmuuteen, että hänen rakkauteensa vastattiin.

"Ei, ei", huudahti mies. "Olen vanha syntinen, tuskin arvokas astumaan näin perälle Herran pyhään. Jumala antakoon syntini anteeksi, mutta en voinut pidättää askeleitani, ne vetivät minut tänne vastoin tahtoani."

"Jos etsit Herran armoa, vanha mies, et varmaan etsi turhaan. Hän ei tahdo kenenkään syntisen kuolemaa… Tulkaa luokseni kaikki, jotka olette ahdistetut, sanoo Hän, ja minä tahdon ottaa ikeenne hartioilleni."

"Ohoi, mestari Olavi", huokasi mies, "mitäpä minulla olisi tuotavaa. Tavaraa ja kultaa ei minulla ole ja sydämeni riippuu kiinni tässä syntisessä maailmassa. He kyllä rukoilevat puolestani, harmaaveljekset näet, sen tiedän, ja joka kerta, kun kuulen heidän laulavan kultakoristeisessa kuorissaan, nauran minä. Hahaha, he elävät herkullisesti laulaessaan sieluni puolesta, ja minä kuolen nälkään… Tuolla ulkona taasen saarnataan vapaudesta ja kaikkien yhdenvertaisuudesta ja että rikkaiden on jaettava omaisuutensa ja ettei mitään köyhiä saa olla olemassa… Hahaha, minun henkeni ei voi käsittää yhtä eikä toista."

Hän vaikeni yhtäkkiä, ikäänkuin olisi sanonut liian paljon mielestään. Hänen silmänsä saivat jälleen ilmeettömyytensä, ja puolihassu hymyily näyttäytyi jälleen hänen huulillaan. Hän nousi pystyyn ja tahtoi vetäytyä pois. Mutta Olavi laski kätensä hänen olalleen.

"Jos ymmärrän sinua oikein, ovat tiesi samat kuin niiden, jotka tänä päivänä saastuttivat Herran temppelin, ja silloin on sinun seurattava minua… Tahdon nyt mennä heidän luoksensa, ja sinä saat kuulla minun sanani, ja sitte tahdon puhutella sinua. Usko minua, kukaan ei ole langennut niin syvälle, ettei voisi nousta Jumalan avulla."

"Mihin tahdotte mennä?" kysyi mies.

"Melchior Rinkin luo!" vastasi Olavi.

"Melchiorin luo!" änkytti mies. "Ja missä aiotte tavata hänet?"

"Eikö hän nyt saarnaa pyhän Yrjänän kappelissa?"

Miehen hymyilyyn tuli tämän kysymyksen johdosta sekä epäilyn että varmuuden ilme. Hän näytti harkitsevan, oliko hänen vastattava vai ei, mutta sitte tuli hän heittäneeksi katseen Kristinaan, joka vielä seisoi alttariporrasten yläpäässä, ja hän sanoi vakuuttavalla äänellä:

"Saarnaako Melchior nyt, en tiedä, mutta sen tiedän, että hän ja Knipperdollink neuvottelevat tulevana yönä keskenään siitä, mitä huomenna on tapahtuva! Knipperdollinkin huuto hetkinen sitte miehille täällä sisällä … se huudettiin, luullakseni, jotta saataisiin heidät täältä pois."

"Ja mitä on sitte huomenna tapahtuva?"

"Mistäs minä tiedän?… Kentiesi samaa mitä tänäänkin…"

Olavi katsoi terävästi mieheen, mutta tämän katse oli tutkimaton, ja hymyilyn johdosta hänen suunsa ympärillä ei oikein tiennyt puhuiko hän tosia vai satuja. Jollei vanhus olisi tuontuostakin heittänyt katsettaan Kristinaan, jolloin siinä aina ilmeni lämpö, joka ei näyttänyt jättävän tilaa millekään kaksimielisyydelle hänen sielussaan, niin olisi Olavi todennäköisesti pitänyt hänen puhettaan joutavana lörpöttelynä ja siitä vähät välittänyt. Mutta se ihmeellinen muutos, joka hänen kasvoissaan tapahtui, kun hän kiinnitti silmänsä Kristinaan, ei voinut olla kiinnittämättä Olavin tarkkaavaisuutta, ja hän kysyi sentähden:

"Tunnetko neitsyen tuolla alttarin luona?"

"Tunnenko… Mitä sanotte, mestari Olavi! Tunnenko hänet… Jumala minua armahtakoon, kuinka hänet tuntisin?"

"Mutta näyttää kuitenkin, ikäänkuin…"

"Minä miesparka … ei, ei, mestari Olavi … tunnen tuskin itseni, vielä vähemmän muita, ja kaikista vähimmän ketään nuorta neitsyttä … ei, ei!"

Mies keskeytti Olavin tiedustelut eräänlaisella innolla, ja kun hän vielä luki epäilystä tämän silmissä, alkoi hän hajanaisen puheen, joka siinä määrin esti kaikki enemmät kyselyt samaan suuntaan, että Olavi katsoi hänen jossakin määrin kadottaneen ymmärryksensä.

"Hyvä, hyvä", sanoi hän. "Ei olekaan syytä luulla, että hänet tuntisit. Mutta nyt on sinun seurattava minua Norrmalmiin ja Melchior Rinkin luo tai jonkun muun, joka saarnaa hänen vapaudenoppejaan."

"Niitä on paljon niitä, mestari Olavi! Mutta jos tahdotte vastata yksinkertaisen miehen kysymykseen, niin sanokaa minulle, mikä ero on sen vapauden välillä, jota te itse saarnaatte, ja sen, jota Melchior Rink opettaa? Vanhan kirkon kukistamisesta, siitä te puhutte molemmat, siitä olette siis yhtä mieltä. Pyhimykset, luostarit, munkit ja nunnat ja kaikki hyvin syötetyt pääpapit, ne julistatte molemmat antikristuksen apulaisiksi! Vapautta saarnaatte myös molemmat, kuinka yksinkertainen voi tietää, kumpi teistä on oikeassa?"

Olavi katsoi kummastuneena puhujaan, joka osotti teräväpäisyyttä paljo enemmän kuin häneltä olisi voinut odottaa, ja tämä kysymys oli kauvan ollut hänen omienkin ajatustensa esineenä. Hänestä oli sentähden kysymys aivan luonnollinen, vaikkei hän tosin sitä odottanut tämän mitättömän miehen huulilta.

"Kysymykseesi", sanoi hän, "tahdon vastata toisella. Kun myrsky käy ja laiva ponnistelee vaikeassa hyökyaallokossa, purjeet repeävät kappaleiksi ja vaahto kuohuu ympärinsä tyrskyvässä aallokossa, kuka silloin ohjaisi laivaa, jos kaikki ovat yhtä hyviä?"

"Hän, jonka kautta Herra puhuu!" vastasi mies hyvin varmasti, ja hänen kasvonsa näyttivät melkein yhtä innostuneilta kuin hänen katsoessaan Kristinaan.

"Ja kuinka tunnette hänet?" kysyi Olavi jälleen. "Kuka tahansa teistä voi astua esiin ja sanoa: kuulkaa minua, sillä minun kauttani puhuu Herra! Kaikki tahtovat lausua Herran tahdon eikä kukaan tahdo totella, ja silloinhan laiva uppoaa! Kas siinä on erotus minun ja teidän vapautenne välillä, että minä tahdon olla vapaa Herran alapuolella, te hänen yläpuolellaan!"

"Ja kuinka te tunnette Herran tahdon, mestari Olavi?"

"Hänen omasta suustaan, vanhus, hänen omasta sanastaan pyhissä kirjoissa."

"Niin tekee Melchior myös, niin tekee Carlstedt, jumalanmies, jota
Melchior kutsuu mestariksi, niin tekee Luther!"

"Entä sinä itse, vanhus?"

"Minä … mitä kysytte minusta, mestari Olavi?"

"Minä sekä kysyn että käsken sinua, että sinun on itse luettava Jumalan omaa sanaa tai annettava sitä itsellesi lukea, ja päätä sitte, kumpi on oikeassa, Melchior vai minä!"

"Ja koska tämä tapahtuisi?" kysyi vanhus epäröivästi silmäillen Olavin silmiin.

"Milloin vaan", vastasi Olavi. "Tule luokseni, ja minä tahdon lukea sinulle, tule tähän temppeliin, esiinnyn täällä usein … ja pian, usko minua, aivan pian saattaa jokainen ruotsalainen mies, joka osaa lukea kirjaa, omalla kielellään oppia tuntemaan ainoan ja totisen Jumalan ja sen vapauden, jonka hän on suonut ihmisille!"

Mieheen näyttivät syvästi vaikuttaneen Olavin sanat. Hän painoi silmänsä alas ja hänen kätensä alkoivat jälleen pyöritellä kulunutta lakkia. Kun hän jälleen avasi silmänsä ja kiinnitti ne Olaviin, pilkahti niistä hehkuva lämpö.

"Kiitos, mestari Olavi, siitä mitä nyt sanoitte minulle … olen kyllä köyhä ja harmaantunut, mutta kivestä ei ole sydämeni ollut." Hän jupisi sen jälkeen itsekseen jotakin, joka oli Olaville käsittämätöntä, mutta lisäsi tämän juuri aikoessa häntä puhutella: "Tahdon sanoa teille jotakin vuorostani. Laittakaa sulku puroon, mestari Olavi … virtaa on usein liian myöhä tukkia. Näettekös, tarkotan, että Melchior ja Knipperdollink kulkevat nyt eteenpäin teidän tahtonne ohitse, he ovat keskellä virtaa, ja virta on väkevä, paljo enemmän kuin kukaan aavistaa voi sortua sen voiman edessä… nyt vaaditaan suurempaa voimaa kuin teidän asettamaan sulkua näille miehille ja heidän puoluelaisilleen… Minun uskoni on, että te saatatte päästä voitolle mies miestä vastaan, mutta tuhatta vastaan, — älkää sitä koettako, mestari Olavi!"

"Tarkotuksesi on hyvä, vanhus, ja kiitän sinua siitä, mutta…"

"Älä yritä sitä, sanon", toisti mies. "Tahdon sanoa sinulle miksi, ja sinä huomaat itsekin, että on ryhdyttävä toisiin keinoihin." Mies rykäsi, ja tuokioksi ilmestyi hänen kasvoilleen niiden tavallinen tylsyys, mutta pian hehkui jälleen päättäväisyys hänen katseestaan, ja hän jatkoi: "Huomenna, niin ovat he päättäneet, tulevat he hyökkäämään päällenne tänne kaupunkiin ja puhdistamaan kaiken mikä on epäpuhdasta. Yhteenkään kirkkoon, yhteenkään luostariin ei saa jäädä jälkeäkään siitä, mikä muistuttaa Jumalan äidistä ja pyhimyksistä, ja se, mikä on, muutetaan joksikin uudeksi ja ihanaksi, sillä nyt on tuleva tuhatvuotinen valtakunta, sen on Jumala ilmottanut, ja he tulevat edeltä valmistamaan Herran tietä."

Olavi katsoi mieheen hämmästyneenä. Mitä hän sanoi, ei näyttänyt lainkaan uskomattomalta. Oli aivan uudestakastajain opin luontoista ja sopi mitä läheisimmin yhteen sen käsitystavan kanssa, joka raa'an joukon keskuudessa oli vallalla, että mielipiteet vietiin lävitse väkivaltaisella kädellä, tulella ja miekalla. Olavi käsitti myös, ettei mikään voinut enemmän vahingoittaa sitä oppia, jota hän saarnasi, kuin että uudestakastajat onnistuisivat panemaan tuumansa täytäntöön. Paavilaiset sekottivat lutherilaisuuden ja anabaptismin yhteen ja olisivat epäilemättä pitäneet raivoa ja hävitystä edellisen ilmauksena ja heittäneet tämän Olaville ja lutherilaisille vasten kasvoja todistukseksi heitä vastaan.

Ja kuningas, joka minä päivänä, minä tuntina tahansa oli odotettavissa kaupunkiin Malmönmatkaltaan, mitä ajattelisikaan hän miehestä, jolle hän oli uskonut silloisissa oloissa niin tärkeän Tukholman kaupunginkirjurin paikan, mutta joka ei ollut kyennyt hillitsemään vimmastuneen roskajoukon rynnäkköä! Tuo kummallinen mies oli oikeassa. Täällä täytyi panna väkivalta vasten väkivaltaa, milloin sellaista näyttäytyi, ja Olavin ensi ajatus oli puhua asiasta linnanvouti Pietari Hårdille; toiseksi hän ajatteli persoonallisesti tavata uudestakastajain päämiehiä ja, jolleivät he taipuneet hyvällä luopumaan siitä levottomuudesta, jonka olivat synnyttäneet, hankkia varmuutta heidän persooniinsa nähden. Siinä määrin muutti hän alkuperäistä päätöstään, että hän päätti jättää sikseen julkisen puhumisen intoilijajoukolle. Niin suuresti olivat omituisen miehen sanat vaikuttaneet häneen.

Tämä oli salavihkaa silmännyt Olaviin ja sitte neitoon kuorissa, ja sen jälkeen vetäytyi hän syrjään ja katosi pilarien väliin. Olavi huomasi hänen katoamisensa, mutta joko hän nyt katsoi saaneensa kaikki ne tiedot, joita hän sillä hetkellä tarvitsi, tai tahtoi hän jäädä yksin ajatuksineen, ainakaan hän ei liikahtanutkaan miestä pidättääkseen.

Kristina riensi luo ja tarttui Olavin käteen.

"Ethän mene sinne?" kysyi hän puoleksi voitetulla levottomuudella.

"Sekä menen että en, Kristina!" vastasi Olavi. "Riennän linnaan, linnanvoudin luo, ja sitte…"

"Kristinallasikin on ilmotettavana sinulle taistelu, joka sinua odottaa."

"Taistelu, mitä tarkotat, tyttö … mikä taistelu sinulla olisi ilmotettavana minulle? Silmäsi sanovat minulle kumminkin, että tarkotat niin sydämestäsi, ja lisäksi ne puhuvat voitosta!"

"Sinäpä sen sanot … se on taistelu, josta sydämeni sanoo sinun lähtevän voittajana. Paavilaiset tahtovat, että sinun on kohdattava heitä tänään kolmen aikaan Harmaaveljesten luona."

"Harmaaveljesten!" toisti Olavi leimahtavin katsein, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku harmaaveli edessään Kristinan sijaan. "Harmaaveljesten — ja kuka sinulle on antanut sen tiedon, Kristina?"

"Mestari Robert", vastasi Kristina.

"Ah, dominikanipriori Vesteråsista…!"

"Hän puhui rauhan ja hyvänsuonnin sanoja", jatkoi Kristina. "Mutta kun silloin saarnan loputtua, oli levottomuuteni juuri suurimmillaan, niin tuskin kuulin mitä hän sanoi, mutta sydämeni käsitti sanat aivan päinvastoin, ja sen tähden kutsun sinua taisteluun enkä rauhaan. Arvelen kuitenkin, että ottelusta itse vihollisen leirissä voi sinulle olla paljo hyvää tulevina aikoina."

"Sydämesi puhui oikein Kristina, ja viisautesi ilahuttaa minua. Minun tulee uskaltaa astua käärmeen pesään ja päästä sieltä voittajana, jos Herran tahto on niin. Mene nyt äitini luo, sinne tahdon tulla iltapäivällä. Mutta ennenkuin olen puhutellut Harmaaveljesluostarin hyviä miehiä, näemme tuskin toisiamme."

Näin sanoen tarttui hän Kristinan käteen, ja he poistuivat sakaristoon, josta heidän pian nähtiin astuvan ulos ja rientävän kukin taholleen, Olavi linnaan ja Kristina kaupunkiin päin.

3

KIUSAUS.

Kello ei ollut vielä lyönyt kolmea, kun kaksi miestä dominikaanien eli mustainveljesten munkkikunnan puvussa lähestyi tornia sillalla, joka vei Harmaamunkkisaarelle. Tämä saari, nykyinen Ritariholma, joka meidän päivinämme on huomattava aukeista paikoistaan ja suurista, muhkeista rakennuksistaan, oli tähän aikaan kokonaan harmaaveljesten tai fransiskaanien omaisuutta. Heidän kirkkonsa ja luostarinsa kaikkine tarpeellisine rakennuksineen, jotka olivat rakennetut ympärinsä jonkun matkan päähän kirkosta, olivat kaupungin puolelta muurin ympäröimät, niin että koko saari siten ulkonäöltään muistutti linnotusta. Paitsi Ritariholman kirkkoa ja muuatta vanhaa pyöreää tornia saaren pohjoisluoteisella reunalla ynnä mahdollisesti jotakuta ympäröivien rakennusten perusmuuria ei enää ole jälellä mitään muinaisesta Harmaamunkkisaaresta.

Nämä kaksi miestä, joista toinen ylpeällä käynnillään ja käytöksellään selvästi ilmaisi olevansa arvoltaan ylhäisempi kuin toverinsa, kulkivat tietä vilkkaasti keskustellen ja heidän puheensa tuli yhä äänekkäämmäksi, kun he olivat ehtineet portti tornin holvien lävitse ja siltaa myöten lähenivät luostaripihan sisempää porttia. Oikeastaan vain edellämainittu munkeista puhui. Toinen rajottui ainoastaan huudahdellen tai muita katkonaisia lauseita äännähdellen seuraamaan esimiehensä puhetta. Mutta kun he menivät sillan ylitse ja puhujan sanatulva näytti onnellisesti päässeen loppuun, lausui toinen:

"Käsitän jokseenkin vähän sanojenne oikeaa merkitystä, arvoisa veli priori, mutta asia näyttää minusta olevan paljo yksinkertaisempi kuin olette sen käsittänyt…"

"Mitä tahdotte sillä sanoa, Martti Skytte?" keskeytti priori kiihkeästi ja tähysti terävällä silmäparillaan nöyrään munkkiin.

"Tarkotan vain sitä, arvoisa veli priori", vastasi munkki sävyisällä äänellä, "että monella taistelijalla saattaa vihollisten joukossa olla ystäviä hänen aavistamattaan. Minusta näyttää kuin pitäisi tarkasti tutkia vihollisensa, ja varmaankaan eivät ne käsivarret, jotka tänään kävivät kiinni pyhän Jumalanäidin kuvaan kaupunginkirkossa, kuuluneet niihin, joita mestari Olavi johtaa…"

"Ja kumpi heistä, Melchior Rink vai mestari Olavi, mahtanee olla pyhän kirkon ystävä?"

"Se, arvoisa veli priori, joka samoinkuin pyhä kirkkokin pyrkii totuuteen!"

"Totuuteen … totuuteen, sanotte, Martti", huudahti priori ja pysähtyi äkkiä sillalla. "Totinen perustus on jo laskettu ja sillä lepää pyhä kirkko. Ken puhuu kirkkoa vastaan, hän puhuu totuutta vastaan."

Molemmat miehet seisoivat aivan sisemmän portin edessä, niin että heidät hyvin saattoi nähdä sisäpuolelta, ympärysmuurin ja luostarikirkon väliseltä aukealta paikalta, ja eräs harmaaveli, joka oli dominikaanipriorin huomannut, riensi kiireisin askelin häntä vastaan, tuoden tiedon, että niin hyvin piispa Pietari kuin arkkipiispa odottivat häntä kärsimättömästi. Tämä sai priorin kokonaan katkaisemaan keskustelunsa munkin kera, mutta ennenkuin hän erosi hänestä, kohotti hän oikean kätensä kaksi sormea ja sanoi tärkeän näköisenä:

"Pyhien veli- ja sisar-luostarien arvo alkaa aleta, sanotaan, mutta siinä ei ole ihmettelemistä, kun ne elättävät kyykäärmeitä helmassaan. Katsokaa, Martti Skytte, ettette kuulu niihin, sillä sanon teille, ja pankaa merkille sanani, kirkon valta on suuri, ja voi häntä, ken uskaltaa käydä sen kimppuun. Sen sanon minä, pyhän dominikaaniveljeskunnan kenraalivikaario tällä hetkellä … siinä on teille jotakin mietittävää, ja saatte olla varma siitä, että silmäni seuraavat joka askeltanne."

Näin sanottuaan riensi kenraalivikaario ja priori luostaripihan ylitse suureen luostarirakennukseen, joka sijaitsi kirkon kera rinnatusten, ulottuen yhtä kauvas kuin sekin itään ja länteen. Tämän rakennuksen itäisessä päätyseinässä oli ovi pienemmän ulkonevan katoksen alla. Tämän yläpuolelle oli laitettu neljä korkeaa ja kapeaa ikkunaa, jotka päästivät niukkaa valoa täällä sijaitsevaan suureen huoneeseen. Tässä huoneessa olivat äsken valittu arkkipiispa Johannes Magnus ja edellä mainittu piispa Pietari, liikanimeltä Sunnanväder, joka edellisenä vuonna oli valittu Vesteråsin piispaksi, mutta muutamien kuukausien jälkeen oli ankara kuningas hänet aivan äkkiä erottanut tästä korkeasta virasta. Molemmat kirkkovaltiaat istuivat kahdessa mukavassa nojatuolissa, ja heidän edessään seisoi vanhempi mies maallisessa puvussa ja miekka sivulla. Hieman syrjemmässä, arkkipiispan takana, istui harmaaveljesten ministeri, kuten heidän korkeinta esimiestänsä nimitettiin.

"Tärkeitä uutisia olemme saaneet käsiimme", sanoi piispa Pietari sisään astuvalle priorille, "senjälkeenkuin jätimme kirotut kerettiläiset kaupungin kirkossa."

"Tämä tavara ei ole harvinaista meidän päivinämme", lausui priori tervehtien kunnioittavasti arkkipiispaa. "Jos saadut uutiset ovat myös hyviä, silloin ne ovat sellaisia, joita oikeauskoiset tarvitsevat."

"Olemme tältä kunnon mieheltä, Gert Bryninghiltä", jatkoi piispa, "rakkaan veljemme Linköpingin piispan tallimestarilta, saaneet ilahuttavia sanomia, meille suureksi lohdutukseksi ja virkistykseksi. Ja erityisesti on se asia, jonka tähden Gert Bryningh on tullut tänne, ilahuttava rakkaille ystävillemme, pyhän Fransiskuksen veljeskunnan jäsenille."

Ministeri ja priori vaihtoivat tällöin salaisen ymmärtämyksen katseen, ja edellinen teki lisäksi melkein huomaamattoman liikkeen päällänsä.

"Jos ymmärrän oikein teidän sananne, arvoisa isä, piispa Pietari", puuttui priori puheeseen, "niin koskevat ne sitä suurta perintöosaa, jota tällä veljeskunnalla on oikeus odottaa nyttemmin Jumalan luona autuaan raatimies Ingevald Torstinpojan jälkeen."

"Oikein, veli priori, oikein", toisteli piispa. "Se asia, joka nyt näyttää kääntyvän selvälle tolalle, tulee suuresti auttamaan veljeskunnan kunnian kohoamista, ja samalla myös kirkon…"

"Onko nyt sitte varmaa, ettei perillisiä ole olemassa?" kysyi priori. "Tiedätte hyvin, että se nyt on aivan kuin kirkas päivä, niin että jokainen puutteellisuus näkyy jo kaukaa ja siellä mistä sitä vähemmän aavistaa."

"Niin varmaa kuin se, että nyt kuulette Hannu Pietarinpojan sielukelloja
soitettavan", vastasi fransiskaanien ministeri. "Hän oli rikkaan
Ingevaldin koko perinnön laillinen omistaja, paitsi suurta taloa tässä
Munkkisillan vastapäätä, jonka takeena meillä harmaaveljeksillä on
Ingevaldin lailliseen kuntoon laitettu testamentti."

"Mutta tällä Hannu Pietarinpojalla on sentään sisar!" huomautti priori.

"Ja hän kuuluu sukulaisvainajansa tahdon ja pyhän lupauksen mukaan kirkolle", puuttui Linköpingin piispa puheeseen. "Minä, Gert Bryningh, olen tullut, sukulaisvainajani, Ingevaldin, jonka sielua Jumala armahtakoon, tahdon ja määräyksen mukaan ynnä armollisen herrani, Hannu piispan suostumuksella, viedäkseni Hannu Pietarinpojan sisaren mukaani pyhän Birgitan luostariin Vadstenassa, ja kauvan ei ole viipyvä ennenkuin hän on ottanut hunnun."

"Siunattu olkoon Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset", huudahti priori tehden hartaana ristinmerkin, "Pilvet hälvenevät, ja pyhä risti säteilee vielä katoamattomalla loisteella yli maailman."

Seurasi hetkisen hiljaisuus, jonka keskeytti arkkipiispa, kuunneltuaan tähän asti äänetönnä keskustelua. Hän oli istunut koko ajan nojaten päällänsä käteensä, näköjään miltei vieraana sille, mitä tapahtui hänen ympärillään. Hänellä oli kaunis pää, lempeät piirteet, jotka osottivat rauhan ja tyyneyden miestä, ei lainkaan sopivaa niihin aikoihin, joissa hän eli tai siihen tehtävään, jota varten paavi oli hänet edellisenä vuonna lähettänyt kotimaahansa. Hänen käytöksensä yleensä, samoin kuin se erinomainen huolellisuus, jonka hän oli omistanut puvulleen, aina pienimpiin seikkoihin asti, näytti viittaavan koko lailla turhamaisuuteen, joka ei kuitenkaan mitenkään rumentanut tätä hienoa miestä. Arkkipiispa Johan oli syntynyt 1488 ja oli siis 36-vuotias, nuorukainen vanhan piispa Pietarin rinnalla.

"Erään tärkeän seikan olette mielestäni unhottaneet tässä asiassa", sanoi hän sävyisällä äänellä, mutta suurella arvokkuudella. "Tarkotan perijättären suostumusta!"

"Perijättären suostumusta!" huudahtivat läsnäolijat kummissaan.

"Niin, hänen suostumustaan… Veljemme, piispa Hannu, on saanut ankaroita nuhteita herraltamme kuninkaalta, erään luostarineitsyen tähden. Luuletteko, että, jos tämä asia tulee kuninkaan korviin, hän antaa sen mennä menoaan enemmän kuin entisenkään. Minä en luule sitä ja sanon teille, etten tahdo sotkea käsiäni tähän vyyhteen. Tahdon kulkea toista tietä, varmana siitä, että pyhä kirkkomme voittaa muillakin keinoilla kuin niillä, jotka tarvitsevat pimeyttä vaikuttaakseen. Totisesti eivät kirkollemme ole helvetin portitkaan voittamattomat!"

"Viisaasti puhuttu, hurskas isä arkkipiispa. Kuitenkin on totta, ettei kirkko voi sietää, että siltä ryöstetään omaisuus, ja minusta näyttää, että ne keinot, joita tähän käytetään, juuri siten pyhittyisivät; sillä varmaa on, etteivät pyrinnöt, joilla on sielujen pelastus korkeinna päämääränään, koskaan voi olla pahasta. Pietari Pelurin tytär voi kyllä olla toista mieltä, hän on kietoutunut maailman verkkoihin, mutta eivätkö hänen kyyneleensä kerran muutu iloksi, kun hän löytää sen autuuden, jonka kirkko on hänelle valmistanut … valmistanut hänelle sulasta rakkaudesta, niin suuresta rakkaudesta, että se on pakottanut häntä vastoin hänen tahtoaan? Totisesti on niin käyvä!"

"Sallittakoon minun", alkoi sen jälkeen piispallinen tallimestari kumartaen pappisvaltiaille, "viitata vielä erääseen asiaan, nimittäin testamenttiin. Siinä sanotaan nimenomaan, että sukulaisvainajani omaisuus on lankeava kirkolle, sittenkuin neito, Jumalan armon avulla, on vannonut hylkäävänsä maailman ja mennyt Vadstenan luostariin. Olen tarkoin tutkinut sukulaisvainajani tahtoa, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ja olen myöskin tiedustellut siitä armolliselta herraltani, kunnioitettavalta isältä, piispa Hannulta. Mitään epäilystä siitä, mikä tässä on oikein, ei siis saata syntyä, niin kauvan kuin laki ja oikeus on Ruotsin maassa voimassaan."

"Siinä uskossa olen minäkin", lisäsi priori, "ja minusta näyttää, että tämä lähtökohta on oikea tässä asiassa; luulen tuntevani myöskin jalon neitsyen mielenlaatua ja tietäväni, että hän itse, aikaisin elämän surujen ja murheiden koettelemana, halajaa pyhän luostarin rauhaan. Ja sentähden voimme parhaimmalla omallatunnolla toimia, ei ainoastaan kirkon, vaan myöskin neitsyen sielun hyväksi."

"On kuitenkin olemassa vielä yksi nimi Ingevald Torstinpojan testamentissa", jatkoi arkkipiispa, vetäen käsiinsä pergamenttikirjeen, joka lepäsi hänen edessään pöydällä. "Tässä puhutaan Hannu Pietarinpoika-vainajan isästä, Pietarista, jota rahvaan kesken sanotaan Peluriksi. Häntä ette näytä aikovan ottaa laskuihin mukaan."

"Jos mies vielä löytyisi", jatkoi fransiskaanien ministeri, samalla kuin nousi tuoliltaan ja mielistelevästi hymyillen kumartui pöydän ylitse arkkipiispan puoleen ynnä osotti pergamenttikirjeessä esiintyvään Pietari Pelurin nimeen, "jos mies vielä olisi löydettävissä, olisi asia ilman kaikkia huolia selvillä. Pietari Peluria ei hänen sukulaisensa Ingevald ole muistanut enemmällä kuin näillä 10 markalla, jotka Ingevald antoi eläkkeeksi Harmaamunkkikujalla sijaitsevasta suuresta talosta, jonka hän, sielunsa autuudeksi, Jumala ja pyhä Fransiskus olkoot hänelle armolliset, antoi luostarillemme. Jos Pietari eläisi sukulaisensa jälkeen, silloin koko omaisuus tulisi luostarin hyväksi…"

"Ja vastaisessa tapauksessa…?"

"Siitä, teidän armonne, ei ole sanaakaan sukulaiseni testamentissa!" vastasi Gert Bryningh. "Minä itse olen, yhdessä raatimies Olavi Mikkelinpojan ja Karl Kultasepän kera, todistanut niin hyvin esillä olevan lahjakirjan kuin toisenkin testamentin, joka on armollisen herrani, piispa Hannun tallessa ja josta minulla täällä on todistettu kopio."

Tallimestari otti esiin ja ojensi nöyrästi kumartaen arkkipiispalle mainitun kopion, joka täydelleen todisti fransiskaanien ministerin sanat oikeiksi. Arkkipiispa luki asiakirjan tarkoin lävitse, ja sen jälkeen pani hän sen pöydälle ja katsoi kysyvästi Gert Bryninghiin.

"Merkillinen testamentti", sanoi hän pudistaen päätänsä, "merkillinen testamentti! Epäilemättä on näiden miesten kesken täytynyt vallita omituisten suhteiden ja tuskin tiedän sanoa, voiko se, huolimatta testamentin selvistä sanoista, voittaa lain voiman."

"Pietari Peluri on itse tunnustanut sen pätevyyden", puuttui fransiskaanien ministeri puheeseen. "Hän on vierastenmiesten läsnäollessa antanut täysin pätevän todistuksen, että hyväksyy Ingevaldin määräykset, ja tämä todistus on luostarimme huostassa, mutta, jumala paratkoon, se hyödyttää meitä vähän, sillä Pietari katosi samana päivänä, jona Ingevald Torsteninpoika kuoli. Hänen vaatteensa löydettiin laivalaiturilta ympärysmuurin edustalta, jonakin päivänä kuningas Kristianin kruunauksen aikana. Onneton oli kaiken todennäköisyyden mukaan itse lyhentänyt elämänsä."

"Ja siitä seurasi", lisäsi Gert Bryningh, "että omaisuus joutui Hannu
Pietarinpojalle."

"Entä te itse, Gert Bryningh", kysyi arkkipiispa, "ettekö te tee mitään vaatimuksia Ingevaldin omaisuuteen nähden?"

"En, en, teidän armonne, olen luopunut kaikista vaatimuksista; sukulaiseni sielunrauha on minulle suurempiarvoinen kuin mitätön kulta, ja minä olen itse määrännyt testamentissani, että se vähä, jonka saatan jättää jälkeeni, on lankeava pyhälle luostarille."

Arkkipiispa kysyi vielä Ingevaldin testamentin syitä, sillä olihan hän viimeisellä tahdollaan aivan kuin pakottanut lähimmän sukulaisensa katoamaan maailmasta, mutta hän ehti ainoastaan lausumaan kysymyksen, kun vartioiva veli astui sisään ja ilmotti mestari Olavin. Vartija jäi seisomaan oven suuhun odottaen esimiehen viittausta tulijan tuomisesta sisään, mutta tätä viittausta ei annettu.

Niin hyvin harmaaveljesten päämies kuin piispa Pietari ja Gert Bryningh katsoivat kysyvästi Vesteråsin prioriin, ja tämä riensi selittämään, kääntyen arkkipiispaan:

"Olen onnistunut tehtävässäni, arvoisa isä arkkipiispa, kirkon vaarallisin vihollinen on täällä ovella, odottaen päästä sisälle!"

Arkkipiispa oli jälleen nojannut päänsä käteensä ja näytti tuskin huomanneen vartijan saapumista tai priorin sanoja, mutta tämä jatkoi, joutumatta arkkipiispan hajamielisyydestä ymmälle:

"Kohtaus Gert Bryninghin kanssa on estänyt minua mainitsemasta, mitä olen saanut tietää koetellessani toimittaa kerettiläisiä teidän silmienne eteen… On vielä asia, joka lisää painoa vaakaan päätöstä tehdessämme tässä kysymyksessä… Ollaan aikeessa tehdä kuolemansynti, rikos, laadultaan kirkolle paljo vaarallisempi kuin se, että kirkolta menisi rikkaan Ingevald Torsteninpojan perintö menojaan."

Nyt kohotti arkkipiispa päänsä ja katsoi tutkivasti puhujaan, ja toinenkin kuunteli suurimmalla tarkkuudella, mitä hänellä oli sanottavaa.

"Minkä rikoksen jälille olette sitte päässyt?" kysyi arkkipiispa Johan.

"Vihitty pappi aikoo naida neitsyen, joka on määrätty nunnaksi!"

"Naida!" huudahtivat kaikki läsnäolijat yhdestä suusta.

"Kuten sanoin", jatkoi priori, "neitsyt Kristina Pietarintytär, hän, joka riistää kirkolta Ingevald Torstinpojan suuren perinnön, jollei sitä viisailla toimenpiteillä ehkäistä, hän, joka sukulaisvainajansa viimeisen tahdon mukaan on määrätty kantamaan huntua Vadstenassa, hän on aikeessa mennä naimisiin kerettiläisen kanssa, joka juuri odottaa pääsyä sisälle."

"Jos on totta mitä sanotte, priori Robert", puuttui piispa Pietari puheihin, "niin luulen, että kirkko helposti voi pelastaa omaisuutensa. Niin törkeä rikos kuin se, mistä puhutte, vahvistaa paremmin kuin mikään Ingevaldin testamentin…"

"Älkää sanoko!" jatkoi priori. "Kaikki riippuu armollisesta herrastamme, kuninkaasta."

"Niin ilmettyä rikosta Jumalan ja kirkon lakia vastaan ei kuningas sentään voi sallia koskaan!"

"Niin kai luuli joka mies, ennenkuin hän saapui teidän omaan tuomiokapituliinne, kunnianarvoisa isä piispa Pietari, syksyllä mennä vuonna, ja selitti teidät ja tuomiorovastinne erotetuksi, teidät Vesteråsin piispanistuimelta ja tuomiorovastin arkkipiispanistuimelta. Käsi, joka tällä tavoin uskaltaa huitoa kirkon isiin, se tuskin kohottanee miekkaa kirkon puolustukseksi. Minusta näyttää sentähden olevan varma ja epäilemätön asia, ettei armollinen herramme, kuningas Kustaa, anna Ingevaldin omaisuuden joutua luostarille sentähden, että Ingevaldin perillinen menee papin kanssa naimisiin. Eivätkö huhut kerro, että moni lutherilainen pappi, tai käyttääkseni kunnianarvoisen isän piispa Hannun sanaa, luciferilainen pappi on jo mennyt naimisiin."

Kehenkään ei ilmotettu tiedonanto näyttänyt tekevän syvempää vaikutusta kuin vanhaan tallimestariin. Hän teki ristinmerkkejä moneen kertaan ja pudisteli huolestuneesti harmaata päätänsä.

"Pyhä Jumalan äiti", huudahti hän priorin lopetettua. "Mitä häväistyksiä, mitä jumalattomuutta täytyykään vanhojen korvieni kuulla! Ei, ei koskaan, koskaan saa tämä tapahtua!… Ennenkuin vuosi on lopussa, tulee Ingevaldin naissukulainen, neitsyt Kristina ottamaan hunnun ja armollinen herrani, piispa Hannu vihkii hänet omin käsin nunnaksi! Pyhä Jumalan äiti, kuinka tämä maailma onkaan täynnä häjynilkisyyttä!"

Vanha mies kumarsi kunnioittavasti arkkipiispalle, ja piispa Pietari vaihtoi parisen sanaa fransiskaanien ministerin kera ja meni sen jälkeen ovea kohden Vesteråsin priorin seuraamana. Juuri heidän joutuessaan ovelle, avasi tämän vartioiva veli luostarin esimiehen viittauksesta, ja tallimestari ja priori vetäytyivät syrjään, Olavi Pietarinpojan kookkaan vartalon näyttäytyessä oviaukossa.

"Riennä, riennä!" kuiskasi priori tallimestarin korvaan. "Juuri nyt on oikea aika käsissä, kun hänen paras suojelijansa on täällä. Mutta hetket ovat kalliit, ja parasta olisi jos kaikki olisi ratkaistu asia, ennenkuin mestari Olavi jättää harmaaveljesten luostarin. Joutuin siis, toimeen, toimeen, Gert Bryningh!"

Gert Bryningh ei tosin näyttänyt tarvitsevan mitään kehotuksia sen tehtävän toteuttamiseen, jota varten hän oli saapunut Tukholmaan. Hänen silmänsä paloivat ja koko hänen ruumiinsa vapisi kärsimättömyydestä. Kun hän näki tuon voimakkaan kaupunginkirjurin, joka lujin askelin kulki lattian poikki perälle, niin hänen intonsa kasvoi, Olavi vilkasi syrjään juuri ovesta tultuaan ja terävällä, tutkivalla katseella silmäsi hän molempiin miehiin. Katse kohtasi katseen, mutta vanhan miehen täytyi luoda katseensa maahan. Kuitenkin oli tallimestarin kasvoilla maahankäännettyine katseineen paljo parempi ilme kuin priorin, jonka huulilla väikkyi viekas hymy.

Kaikkien silmät olivat kiinnitetyt Olaviin, hänen astellessaan perälle ja lähetessään pöytää, jonka ääressä arkkipiispa istui piispa Pietari rinnallaan. Syntyi pitkä äänettömyys. Arkkipiispa istui mietteihinsä vaipuneena, piispa Pietari seurasi tarkkaavaisesti jokaista vivahdusta ujostelemattoman nuoren miehen kasvoilla, mutta ei tahtonut eikä voinut virkkaa mitään ennen arkkipiispaa, ja fransiskaanien ministerillä, joka seisoi hieman taampana edellistä ja siten jäi osaksi hänen varjoonsa, oli tällaikaa mitä parhain tilaisuus tarkastella kaikkea. Kohta Gert Bryninghin poistuttua huoneesta tuli dominikaanipriori hiljaa hipsutellen lattian ylitse, ja jouduttuaan Olavin rinnalle, sanoi hän nöyrästi kumartaen arkkipiispalle:

"Kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Johan, mestari Olavi on noudattanut tahtoanne ja seisoo edessänne…"

Arkkipiispa kohotti katseensa nämät sanat kuullessaan, ja hänen kasvojaan valaisi hetkiseksi sisäinen lämpö, kun hänen silmänsä sattuivat Olaviin. Mutta pian katosi tämä ilme hänen kasvoiltaan ja jätti tilaa eräänlaisen surumielisyyden piirteelle, samalla kuin hän heittämällä päätänsä taaksepäin ja puoleksi sulkemalla silmäluomiaan sai ylpeän ulkonäön.

"Toivotan sinut tervetulleeksi, nuori mies!" sanoi hän. "Ja toivoni on, että olet tullut tänne luoksemme kuin ystävä ystävien joukkoon. Tahdon puhutella sinua kuten ystävää."

Olavi katsoi kummastuneena arkkipiispaan hänen puhuessaan. Ilmeisesti ei hän ollut odottanut tällaista puhuttelua ja itse arkkipiispan puheen sävykin oli niin ystävällinen, että hänen korkean asemansa kannalta katsoen olisi saattanut hänen rukoilevan jotakin siltä, joka seisoi hänen edessään. Ulkonainen ympäristökin auttoi lisäämään painoa arkkipiispan sanoille tai olisi tehnyt sen, jos mies hänen edessään olisi ollut herkkä siihen. Arkkipiispan liehuviitta kultakoristeineen, tavanmukaisine vallan ja ylhäisyyden tuntomerkkeineen, näiden vakavien munkkipukujen rinnalla — sillä myöskin piispa Pietari oli puettu mustaveljeskaapuun — keskellä huonetta, jossa jokainen ikkuna, jokainen pilari muistutti menneitä mahtavuuden ja loiston aikoja, — tämä kaikki yhteensä puhui omaa kieltään sille, joka oli herkkätunteinen siihen.

Olavi oli sitä jossakin määrin. Hän rakasti lämpimästi kansaansa ja maatansa, jota myöskin hänen sittemmin toimittamansa historia todistaa; mutta ennen kaikkia ja kaikessa rakasti hän totuutta, ja sille asialle, jonka taistelijaksi hän oli ruvennut, olisi hän ollut valmis uhraamaan elämänsä. Mutta tässä hän oli mitä jyrkimmästi ristiriidassa vanhan kirkon miesten kanssa. He ikäänkuin lukitsivat Jumalan jalokivillä koristeltuun hopea- ja kulta-arkkuun. Olavi löi rikki tämän verhon nojautuen sanassa ilmaistuun Jumalan tahtoon, Jumalan, jonka edelliset tahtoivat verhota ikuiseen pimeyteen. "Tulkoon valkeus!" oli uuden ajan tunnussana, ja mahtavana ja taisteluvoimaisena kulki sana kautta kaupunkien ja maiden, ja moni sydän syttyi toivosta ja luottamuksesta ja katseli uusin silmin ympärillensä Jumalan maailmaan, mutta toiselta puolen arkkuun pannun Jumalan hoitajat vapisivat pelosta ja katselivat ympärilleen, etsien mitä keinoja tahansa suojellakseen vanhaa valtaansa. Kuten tavallisesti kaikkina murrosaikoina vanhan ja uuden välillä, oli molemmilla puolin erilaatuisia taistelijoita.

Katsellessaan peräkkäin seuraavia suurempia aikakausia kansakunnan elämässä saattaa tehdä merkillisen havainnon, — sen nimittäin, että juuri vanhan ja uuden rajapyykkien luona esiintyvät jyrkkäpiirteisimmät luonteet, niin hyvään kuin pahaankin nähden. Tuskin esiintyy pakanuus missään mahtavampana ja suurempana, kuin joutuessaan kosketukseen kristinuskon kanssa, samalla kuin siellä toiselta puolen esiintyy syvimmän kurjuuden hahmoja. Verrattakoonpa vain sadun Palnatokea johonkin Sigvaldin jaarliin ja niitä pohjoismaiden hylkyväkijoukkoja, jotka kantaen viikinkien muinaisuudestaan ylpeää nimeä, väijyivät ja vaanivat vaivatonta saalista. Niin oli laita tähänkin aikaan, uuden kehityskauden koitteessa, joka juuri oli murtautumaisillaan esiin.

Linköpingin piispa Hannu Brask ja arkkipiispa Johan ovat vanhan ajan etevimmät miehet, koko sielustaan kiintyneet siihen aikaan ja niihin oloihin, joissa he olivat kasvaneet ja miehistyneet. He olivat kerran saaneet elämänkatsomuksensa ja sen puolesta tahtoivat he kunniallisesti ja miehuullisesti taistella. Ja he saattoivat kuolla taistelussa tai huoaten vetäytyä takaisin, kuten meren aalto kallion kielekkeeltä, jota vasten se on turhaan hyökännyt, mutta he eivät voineet käyttää liehakoimisen ja juonittelun hämäriä aseita. Niitä käyttivät miehet heidän ympärillään, Robert, Vesteråsin dominikaanipriori, piispa Pietari ja hänen ystävänsä tuomiorovasti Knut ja joukko muita. Aikanaan ja taistelussaan he muistuttavat sellaisia miehiä kuin Sigvaldin jaarli. Odinin opin ragnarökiä tai maailman hämärää voi pitää tämän ottelun vertauskuvana, ottelun, joka pitempien tai lyhempien väliaikojen jälkeen uudistuu hyvien ja pahojen voimien välillä. Taistelusta kehkeää aina jotakin uutta, joka on puhtaampaa ja korkeampaa vanhaan verraten, mutta jonka vuorostaan täytyy väistyä, kun aika on kypsynyt jälleen uusille ja täydellisemmille elämän kehitysmuodoille.

"Kova on aika missä elämme", jatkoi arkkipiispa. "Kuitenkin on kirkko saanut taistella vaikeampiakin taisteluja kuin se, jota sitä vastaan nyt käydään, ja yhtä hyvin seisoo se voitonriemuisena kalliollaan. Mutta sen täytyy koota ympärilleen kaikki kelpo soturit, lähettää heidät taisteluun ja katsoa, että kukin saa sen paikan, jonka ansaitsee. Te, mestari Olavi, olette saanut voimaa ja miehuutta enemmän kuin muut. Tiedän hyvin, ja voitte sen kyllä itsekin muistaa, millä suosiolla ja rakkaudella teidän muinainen herranne, piispa Mats Gregerinpoika — Jumala hänen sieluaan armahtakoon! — teitä kohteli. Varmaankaan ette ole tunnoton hänen muistoaan kohtaan, jotta tahtoisitte pettää sen luottamuksen, jonka hän pani teihin?"

Arkkipiispa vaikeni kotvan, ikäänkuin odottaen Olavin vahvistusta otaksumiselleen. Olavi puolestaan ei äkkipäätä voinut päästä täysin selville, mihin arkkipiispa oikeastaan tähtäsi näillä surullisilla ja alakuloisilla sanoillaan.

"En ole unhottanut muinaista herraani", sanoi hän, "enkä sitä suosiota, mitä hän minulle osotti niin kauvan kuin oli elossa, mutta hänen jälkeensä tuli toinen korkein hallintomies Stregnäsin hiippakuntaan, ja hänkin on osottanut minulle rakkautta suurimmassa määrin, tarkotan Lauri Antinpoikaa, armollisen herramme kuninkaan nykyistä kansleria!"

Läsnäolijat tekivät ristinmerkin tätä nimeä lausuttaessa, ja arkkipiispa heitti syvästi surullisen katseen Olaviin.

"Älä mainitse sen miehen nimeä!" huudahti arkkipiispa. "Jumala ja pyhä Erik suokoon, ettei hän seisoisi niin lähellä herraamme kuningasta. Aivan varmaan voisivat asiat vähemmillä vaikeuksilla selvetä parempaan päin, jollei häntä olisi ja jollei armollinen herramme kuningas kuulisi hänen korvillaan ja näkisi hänen silmillään… Koskaan ei pyhän kirkon pannanuolta ole taottu kenellekään, joka olisi sen ansainnut paremmin kuin tämä mies!"

"Mestari Lauri-kansleri on ystäväni", vastasi Olavi lämmöllä. "Ja hänen asiansa on minun! Älkää unhottako sitä, armollinen herra, niin mitätön kuin olenkin häneen ja teihin verraten."

"Älkää kiivastuko", vastasi arkkipiispa sävyisästi, "älkääkä sanoko sanoja, jotka tyynemmin ajatellessanne tahtoisitte saada sanomattomiksi! Minä ja kirkon päämiehet teemme eron teidän välillänne ja hänen, jota te sanotte ystäväksenne. Minä tunnen hänet. Hän ei ole tuonut Roomasta mitään hyvää mukanaan kotiin, vir ille gloriae laudisque et novitatis improbe cupidus! [Tuo mies, joka jumalattomasti himotsee kunniaa ja mainetta ja mullistuksia.] Lieneeköhän ketään, joka ei tiedä että hänen menettelytapansa oikea syy on viha sen johdosta, ettei hän päässyt Strengnäsin piispanistuimelle vaalissa kaksi vuotta takaperin! Mutta totisesti sanon minä, ken seisoo, katsokoon, ettei lankea, ja korkeammallakin ovat olleet ne päät, joiden on täytynyt taipua pyhän Pietarin istuimelta singonneiden pannanuolten edessä!"

"Erehdytte", keskeytti Olavi innokkaan arkkipiispan. "Erehdytte suuresti ja tunnette vähän niitä vaikuttimia, jotka määräävät herra Lauri-kanslerin toimintaa. Minä tunnen ne, armollinen herra, ja sanon vielä uudestaan, että tahdon seista tai kaatua tämän miehen keralla, sillä hänen asiansa on minun, ja me olemme molemmat Jumalan turvissa."

"Silloin nähdään", sai arkkipiispa sanoiksi, "ettette ole panneet sydämellenne, mestari Olavi, niitä sanoja, jotka puhuin teille ja muille, viimeksi tavatessamme Upsalassa viime vuonna. Mutta minä tahdon kuitenkin, kirkon kuuliaisena poikana, osottaa pitkämielisyyttä teihin nähden ja uskoa parasta. Olen sinua koetellut ja sinut kelvolliseksi löytänyt, poikani, ja olen päättänyt tulla sinulle siksi mitä Jumalassa autuas herra Mats Gregerinpoika kerran oli. Kuten sanoin, kirkon täytyy jakaa osiaan kunkin soturinsa luonteen ja voimien mukaan, ja sinulle ei ole sopiva salattu, näkymätön paikka syvissä riveissä; sinun on seistävä temppelin huipulla ja kerran tultava yhdeksi sen ylimmistä kulmakivistä."

"Jos saisin päättää sanojenne mukaan, armollinen herra", puhui Olavi jälleen, "olisi minulla syytä ilota, sillä minusta kuulostaa kuin olisitte lähennyt minua ja mestariani… Kuitenkin olen varma siitä, että ne hyvät ajatukset, joita teillä on minusta, perustuvat erehdykseen…"

"Ei, ei, poikani!" keskeytti arkkipiispa. "Siinä en erehdy, en, en! Onhan asia selvä, ja sinun katseesi ei voi olla näkemättä samaa kuin minun ja meidän kaikkien pyhän kirkon miesten. Katsos, yhdellä puolen odottaa sinua kirkon korkein rangaistus, jos sinä, Jumala ja kaikki pyhimykset sen estäkööt, olisit halukas jatkamaan sillä tiellä, jolle olet astunut; — toisella taholla avautuu tie itsestään jalkojesi edessä, näköpiirisi laajenee ja vaikutusvallallasi ei ole oleva mitään rajoja. Ruotsin kirkon korkeimmat kunniasijat ovat tarjona sinulle… Malta mieltäsi, poikani, minulla on kaikki tämä käsissäni, ensimäinen avonainen piispanistuin on tuleva sinulle… Sanos, etkö tahdo ojentaa minulle kättäsi ja käydä rinnallani? Kirkon syli on sinulle avoinna ja ojentaa käsivartensa sinua kohden … voitko kauvemmin antaa sen surra ja ikävöidä kadotetun poikansa palaamista?"

"Olen kuullut sanottavan", alkoi Olavi hetkisen vaitiolon jälkeen, "että kun opettajani ja mestarini tohtori Martti Luther seisoi keisarin ja pyhän roomalaisen vallan kardinaalien ja ruhtinasten edessä Wormsin valtiopäivillä ja häntä tahdottiin uhkauksilla pelottaa peruuttamaan oppinsa, vastasi hän: tässä seison enkä muuta voi! Se, mitä olette minulle nyt puhunut, armollinen herra, näyttää minusta sisältävän sekä uhkauksia että lupauksen, mutta vastaukseni on sama kuin opettajani Wormsissa. Uhka ei minua pelota, lupaukset eivät minua houkuttele."

Surun ja kummastuksen ilmeellä kiinnitti arkkipiispa katseensa ujostelemattomaan mieheen, joka niin suorasti uskalsi hylätä ja torjua ne kultaiset lupaukset, joita hänelle oli tehty. Muut läsnäolijat ilmaisivat selvästi, etteivät he koskaan olleet voineet kerettiläiseltä odottaa moista rohkeutta. Heidän hämmästyksensä kasvoi kasvamistaan Olavin puhuessa, mutta muuttui pian epäämättömän selväksi vastenmielisyydeksi.

"Malttakaa mieltänne, nuori mies", puuttui piispa Pietari puheeseen; "malttakaa mieltänne ja ajatelkaa hieman, kenelle puhutte!"

"Olen kyllä ajatellut", sai Olavi jälleen sanoiksi, "sillä ette kai voine luulla, että vähäpätöisyydessäni olisin kaikin puolin harkitsematta noussut vastarintaan valtaa vastaan, joka on niin monen sadan vuoden vanha. Mutta minä palvelen korkeampaa valtaa kuin tämä kirkko, jota kaikkina näinä vuosina on johtanut syntisin ihmisten seassa, paavi, jota sentähden syyllä voi sanoa antikristukseksi, — minä palvelen teidän ja koko maailman herraa, taivaan Jumalaa, jonka sanat merkitsevät enemmän kuin kaikki ihmistuumat! Te puhutte kirkosta ja minusta kuten sen kadotetusta pojasta, mutta unhotatte samalla, että enempi tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä."

Olavi puhui elävällä vakuutuksen lämmöllä. Koko hänen olemustaan elähytti se totuus, jonka hän lausui täällä ilman ihmispelon pilkahdustakaan. Hänen silmissään paloi innostuksen tuli ja hänen tarmokkaille kasvoilleen levisi ikäänkuin kirkastuksen hohde. Mutta hänen vastustajansa silmissä vaihteli nopeasti peräkkäin mielipaha, inho ja viha.

"Palkitsette hyvän pahalla, mestari Olavi", sanoi dominikaanipriori pisteliäästi hymyillen. "Mutta se lieneekin luullakseni kristinoppinne pääkappale!"

Lausuessaan tämän, teki hän ristinmerkin, ja muut seurasivat hänen esimerkkiään. Ainoastaan arkkipiispa jätti täten suojautumatta kerettiläisestä virtailevan voiman vaikutukselta. Mutta hän nojautui ylhäisesti takaperin tuolissaan ja pani kätensä ristiin rinnallensa.

"Kirkko, josta puhutte", jatkoi Olavi, kääntyneenä arkkipiispaan ja panematta mitään huomiota muiden katseihin ja sanoihin — "kirkko, josta puhutte, on ihmiskäsien rakentama ylhäältä jalkoihinsa saakka, se on irvikuva siitä kristinopista, jota meidän herramme ja apostolit opettivat ja jota he vielä opettavat sanojensa kautta pyhässä raamatussa. Kas, sen kirkon palvelija tahdon minä olla, sen kirkon alttarilta ojennan käsivarteni teille, arkkipiispa Johan, ja teille kaikille ja kysyn teiltä arkkipiispan sanoilla: annatteko kauvemmin sen odottaa turhaan saadakseen syleillä kadotettua poikaansa?"

"Puhun nämä sanat", jatkoi hän hetkisen pysähdyksen jälkeen, "koska te itse olette tahtoneet antaa tälle keskustelulle ystävien keskeisen puheen muodon, armollinen herra; ja jollette mitään muuta, niin ainakin sen voitte päästä tietämään, ettei teillä ole mestari Olaville tarjottavana mitään, joka voisi hänet saada luopumaan palvelemasta sitä herraa, jolle hän on vannonut uskollisuutta."

Vesteråsin priori oli jälleen heittämäisillään pistosanan, mutta arkkipiispa ennätti ennen.

"Jumala paratkoon", sanoi tämä, "minusta näyttää liian selvältä, että teitä on mahdoton saada luopumaan siitä mitä pidätte oikeana, vaikkapa sille ei voi antaakaan muuta nimeä kuin kerettiläisyys ja lutherilaisuus. Muistakaa kuitenkin, mestari Olavi, että pyhä kirkko vielä seisoo ja sillä on voimaa ja keinoja käytettäväksi pyhään tarkotukseensa, josta teillä nyt ei ole mitään käsitystä. Viekää se muisto mukananne tästä kohtauksesta, mestari Olavi. Viime kerralla Upsalassa tahdoin puhua teille kuten kirkon ylipaimen, nyt kuten ystävä ystävälleen; … kun kolmannen kerran tapaamme taitaa käydä toisin."

Arkkipiispa viittasi kädellään merkiksi, ettei hänellä ollut enempää sanottavaa, ja Olavi kääntyi mennäkseen. Mutta silloin astui dominikaanipriori esiin ja lausui kääntyen arkkipiispaan:

"Kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Johan! Käännyn teidän armonne puoleen pyhän kirkon nimessä ja syytän tätä teiniä, mestari Olavia, raskaasta synnistä pyhää kirkkoa vastaan. Hän aikoo vietellä neitsyen, joka sitäpaitsi on luvattu Kristuksen morsiameksi; hän aikoo vietellä tämän avioliittoon ja siten äärimmäisellä julkeudella toteuttaa ne herjaavat ja röyhkeät lupaukset, jotka hän lausui isänsä hautajaisissa Örebrossa, että nimittäin pian tulisi aika, jolloin sekä paavi että munkit kukistettaisiin ja hävitettäisiin."

Olavi kääntyi takaisin nämä sanat kuullessaan ja kuluttava liekki leimahti hänen suurista silmistään.

"Voitteko todistaa tämän syytöksen?" kysyi arkkipiispa, ilmeisesti närkästyneenä priorin äkillisestä esiintymisessä tässä asiassa, joka hänen ajatuksensa mukaan ainoastaan jatkaisi kiusallista kohtausta, mutta ei hyödyttäisi mitään. Se julkisuus, jolla priori esiintyi, pakotti hänet kuitenkin käymään käsiksi kysymykseen.

"Voin kyllä!" vastasi syyttäjä.

"Ja mitä te sanotte siihen, mestari Olavi?" kysyi arkkipiispa tältä.

"Sanon sen, armollinen herra", vastasi Olavi, "että tässä kuten kaikessa muussakin en ole halukas noudattamaan mitään muuta lakia kuin minkä Jumala on antanut sanassaan!"

"Voitteko hyvällä omallatunnolla, arvoisa isä arkkipiispa", kysyi piispa Pietari kiihkeästi, "voitteko sallia tämän kirkon pyhimpäin sääntöjen ilmeisen kumoajan, tämän kirkon isien julkean häväisijän, vapaasti jättää Harmaaveljesluostarin? Eikö hän ole itse langettanut tuomiotansa? Voitteko vastata Jumalan ja kaikkien pyhimysten edessä, jos jätätte hänet vapauteensa levittämään turmiollisia ja yhteiskuntaa hajottavia oppejaan?"

Vahingonilo loisti niin ilmiselvään piispan ja munkkien silmistä nämä sanat kuullessaan. Olavi astui askeleen takaperin, mutta pysähtyi äkkiä hieman takanojoon asentoon, ja jokainen lihas jännittyi, jokainen hermo värisi, ja veri virtaili kuohuen hänen suonissaan. Huoneeseen saapui haudan hiljaisuus, ja tornista kuuluivat viimeiset kumahdukset Pietari Hannunpojan sielukellojen soitosta.

Arkkipiispan silmät suuntautuivat tutkivina piispa Pietariin. Vaikka hän oli nuorin läsnäolijoista, osasi hän kuitenkin parhaiten hillitä intohimojaan, ja piispan sanat eivät näyttäneet häntä suuremmassa määrin sytyttäneen. Hänen katseensa oli vain terävämpi kuin tavallisesti. Kentiesi oli hänellä selvempi yleiskäsitys olosuhteista kuin muilla; kentiesi käsitti hän paremmin ei ainoastaan voimatoimien hyödyttömyyden, vaan niiden vaarallisuudenkin mieheen nähden, joka oli kuninkaan suojeluksessa. Kentiesi hänen tyyneytensä johtui hänen synnynnäisestä heikkoudestaankin ja kyvyttömyydestään tehdä äkkiä rohkeaa päätöstä, jota heikkoutta ja kyvyttömyyttä tällä hetkellä turhaan kannusti hänelle niin harvinainen toimintahalu.

Kuinka tämän laita oli, on vaikea sanoa, mutta hän lausui jommoisellakin painolla:

"Mene rauhaan, mestari Olavi, ja valaiskoon Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset sieluasi siihen, mikä on oikein ja hyvin!"

Nämä sanat tekivät Olaviin merkillisen vaikutuksen. Hänkin seisoi valmiina lausuakseen teräviä sanoja priorille ja piispalle, mutta arkkipiispa riisui hänen aseensa. Tuli hänen silmissään sammui, voisipa sanoa, kiitollisuuden tunteeseen. Hän ei tosin käsittänyt tällä hetkellä, mikä määräsi arkkipiispan ajatus- ja toimintatavan, mutta hänen esiintymisensä oli kuitenkin siksi ylevämpi toisten rinnalla, että Olavi tahtomattaan tunsi kiintymystä häneen.

Tämä vaikutelma mielessään jätti hän harmaaveljesten luostarisalin. Tultuaan alas luostarin pihalle, kohtasi hän mustaveljesmunkin, jota priorin kuulimme nimittävän Martti Skytteksi.

"Olipa hyvä, että kohtasin teidät, mestari Olavi", sanoi tämä. "Ikävöin juuri tavata teitä ja kiittää teitä."

"Kiittää minua?" kysäsi Olavi sellaisella äänellä kuin oli vainunnut ainoastaan vihamielisiä sanoja näiden synkkien luostarimuurien sisällä.

"Kuulin saarnanne tänään", jatkoi munkki lempeällä äänellään. "Ja siitä saarnasta tahdon teitä kiittää. Tosiaan, sellaisen kylvön täytyy aikanaan kasvaa hyviä hedelmiä."

"Jos puhutte tosissanne, niin silloinhan jo oras puhkeaa ilmoille."

"Niin puhun, mestari Olavi… Martti Skytte on valmis asettumaan rinnallenne."

Molemmat miehet kietoutuivat pian vilkkaaseen ajatusten ja mielipiteiden vaihtoon, eikä Olavi voinut katkaista keskustelua, vaikka hän kiihkeästi ikävöi äitinsä luo, missä Kristina odotti häntä. Martti saattoi häntä luostaripihan poikki. Porttiholvissa pysähtyivät he, sitte kulkivat he verkalleen sillan ylitse, mutta Munkkisillalla seisoivat he jälleen kauvan, niin että oli kulunut hyvinkin tunti, ennenkuin Olavi Harmaamunkkikujan kautta meni ylöspäin Suurtoria kohden.

Kello oli silloin yli viiden.

Olavi oli tuskin ehtinyt Läntiselle pitkälle kadulle, ennenkuin suuremman ihmisjoukon hälinä saapui hänen korviinsa. Ääni tuli Mustaveljesluostarista ja sen voima kasvoi alituiseen. Olavi kiirehti askeleitaan, ja mitä lähemmäksi toria hän tuli, sitä äänekkäämmäksi kävi rääkynä.

Erään kadun suusta, joka toi mainitusta luostarista, virtaili Olavin juuri saapuessa torille, ihmislauma, joka kirkuen ja meluten pian täytti koko torin. He olivat uudestakastajat. Sen saattoi nähdä heidän hurjista, uskonkiihkoisista katseistaan, jollei olisikaan pannut merkille rikkirevittyä alttariliinaa, jota heilutettiin keskellä joukkoa ikäänkuin taistelun merkkiä, jonka ympärillä heidän oli kokoonnuttava. Mutta tämä alttariliina ei yksin riittänyt; kaikkialta, mihin katseensa joukkoon suuntasikaan, huomasi pyhimyskuvien ja muiden kirkkokoristusten kappeleita, joita huiskuteltiin päiden yläpuolella hirveimmästi ulvoen.

Kaksi miestä, joiden puvut ilmaisivat, että he kuuluivat Uplannin rahvaaseen, työnsi joukko syrjään ja he joutuivat Olavin läheisyyteen. Heidän ulkonäkönsä osotti suurinta kauhua ja inhoa. Toinen heistä juuri heidän pysähtyessään, sai Olavin näkyviinsä.

"Tuolla seisoo hän, kerettiläinen!" sanoi hän. "Tule, rientäkäämme pois tästä kirouksen kaupungista…!"

Toinen talonpoika kohotti katseensa Olaviin. Tämä oli tuskin päässyt selville, mitä oli tekeillä, ennenkuin hän aikoi rientää kiihottunutta joukkoa vastaan. Silloin lyötiin hänen olalleen.

Sen teki talonpoika, jolle häntä oli osotettu väkivallantekojen alkuunpanijaksi, näiden tekojen, joita uudestakastajat tänään iltapäivällä olivat alkaneet harjottaa. Mies oli puolta päätä korkeampi kuin Olavi, suuri ja väkevä, ja hänen ulkonäöstään saattoi aavistaa suurta rohkeutta ja mielenmalttia.

"Olette mestari Olavi saarnapytystä", sanoi hän katsoen lujasti Olavin silmiin, "ja nyt seisotte iloiten siitä munasta, jonka olette munineet. Mutta sen sanon teille, ja sanani eivät ole leikkisanoja, ennenkuin muna on haudottu poikaseksi, voitte te pelata kruunun Kustaa kuninkaan päästä."

Kookas talonpoika oli kiihkeästi liikutettu, eikä puuttunut paljoa, ettei hän tarttunut Olavin kaulukseen, oikein tuntuvasti painaakseen hänen mieleensä, että suuttumus niiden kauhistusten johdosta, joita talonpoika oli tänään omin silmin nähnyt, saattoi kantaa hedelmiä, joita niiden alkuunpanija ei ollut koskaan aavistanut.

"Jollei kuningas Kustaa tahdo pitää niitä valoja, jotka on vannonut ja ylläpitää järjestystä valtakunnassaan, nousemme me vielä taalalaisten kanssa ja ajamme hänet tiehensä, ja sinut ajamme ensi aluksi."

Se oli melkein enemmän kuin Olavi saattoi sietää, ja tarvittiin koko hänen sieluntarmonsa ja miehuudenvoimansa, jottei hän menehtynyt niiden vihamielisten voimien edessä, jotka tänä päivänä näyttivät liittoutuneen häntä vastaan, ja näistä voimista pureutui kiihkeimmin sydämeen ja repi verisin hampain aivokammioissa se, joka ilmeni hirveässä syytöksessä, että hän oli saanut aikaan liikkeen, jonka lopullista päätöstä ei saattanut nähdä hetken painon alla. Talonpojan sanat paljastivat hänelle yhtäkkiä kuvan, jossa hän näki menneiden aikojen levottomuuden ja kauhujen nousevan kuin tummat haamut syvyydestä ja syöksevän Ruotsin kuningaskruunua vastaan, samalla kuin toisella taholla toiset villit olennot repivät rikki sen työn, joka kantoi Kustaa Vaasan nimeä. Kuningas Kristian, verikuningas, Severin Norby ja Kustaa Trolle yhdellä puolen ynnä talonpoikaiskapinat sokaistujen pappisvaltiasten ja munkkien johdolla toisella puolen, — kas, siinä taulu, joka ikäänkuin taikaiskulla levisi Olavin sielun silmien eteen. Ja tämä saattoi tulla seuraukseksi hänen…

Tässä pysähtyi hänen ajatusjuoksunsa, mutta tuskissaan siitä mitä näki, hän enemmän tunsi kuin selvästi ajatteli, että hän itse — hän, joka ei oikeissa ajoin voimallisesti noussut näitä kiihkoilevia rauhanhäiritsijöitä, näitä niin sanottuja uudestakastajia vastaan — oli alkusyy kaikkeen, ja pian ei hän nähnyt muuta kuin itsensä, ikäänkuin hän yksin olisi ollut syypää isänmaan vaaraan, ja tämä, samalla kuin hänen omatuntonsa todisti hänen tahtonsa ja tarkotustensa puhtauden, saattoi hänet hetkellisessä kuohahduksessaan miltei epätoivoon.

Sanat eivät täällä voineet puhua, ainoastaan teot. Jos hän syöksyisi eksytettyyn joukkoon, jos hän menisi ja seisoisi kasvotusten Melchior Rinkin edessä, joka näkyi olevan äänekkäimpäin kirkujain keskellä, ja käsivarsiensa voimalla näyttäisi, että hän oli järjestyksen ystävä ja puoltaja, — silloin voisi hän kyllä kaatua ja kuolla, mutta kuolemallaankin hän vahvistaisi oppinsa totuuden ja osottaisi kuninkaalle ja kansalle, ettei hänellä ollut uudestakastajain väkivallan tekojen kanssa mitään yhteyttä. Kaikki tämä välähti meteorin tavoin Olavin sielussa, ja hän tempautui irti kookkaan talonpojan käsistä, ja tämä näki kummissaan hänen syöksyvän joukkoon.

Silmänräpäystä myöhemmin vilahti nuori tyttö talonpojan ohitse. Hänen kasvoillaan kuvastui mitä suurin pelästys, ja katsomatta ympärilleen, sokeana vaaralle, jota kohden kulki, riensi hän katoavan Olavin jälkeen. Aivan hänen jälestään riensi vanha mies esiin. Hänen jaloissaan oli pitkävartiset ratsastussaappaat, hän oli kääriytynyt tummaväriseen, laajaliepeiseen viittaan ja kantoi miekkaa kupeellaan. Mutta jollei tässä olisi syntynyt satunnainen tungos väkijoukossa, ilmeisesti aiheutunut Olavin tunkeutumisesta eteenpäin, ei ukko nähtävästi olisi voinut pitää tyttöä kiinni. Nytkään ei hän voinut vetää tätä mukanaan takaisin, ja sydäntä vihlovalla äänellä huusi tyttö:

"Olavi! Olavi!"

Lähinnä seisovat kääntyivät ympäri huudon kuullessaan, ja joukossa syntyi liike vastakkaiseen suuntaan, niin että tämä harveni, ja muutamain askelten päässä saattoi nähdä Olavin.

Nuori tyttö, joka näytti olevan äärimmäisen epätoivon vallassa, uudisti huutonsa, ja Olavi kääntyi katsomaan taakseen. Pitkä talonpoika oli aivan takana. Hänen osanottoaan oli herättänyt ei ainoastaan se tapa, jolla Olavi oli vastannut hänen nuhteihinsa, vaan vielä enemmän se, mitä sitte oli tapahtunut.

Mutta juuri kun Olavi kääntyi kuullessaan nimeään huudettavan, säpsähtäen ääntä, jonka hän tunsi aivan liian hyvin, ja juuri hänen katseensa kohdattua Kristinan katseen — sillä tyttö oli hän — sulkeutui aaltoileva väkijoukko jälleen kehäksi hänen ympärilleen, ja hän oli silmä silmää vasten Melchior Rinkin edessä. Tätä miestä nähdessään vaipui Kristinan kuva varjoon, ja hän oli jälleen oma itsensä, ja eheän voiman tuli paloi hänen silmissään.

Salamoivalla kaunopuheisuudella nousi Olavi uudestakastajaa vastaan, nuhteli häntä niistä erehdyksistä, joita hän oli levittänyt tietämättömän ja sentähden helposti johdettavan kansan keskuuteen, ja kehotti häntä luopumaan voimassa olevan järjestyksen väkivaltaisesta kumoamisesta. Mutta se oli samaa kuin saarnata myrskyn myllertämälle merelle. Hälinä taukosi hetkiseksi, joukko kuunteli, mitä rohkealla saarnaajalla mahtoi olla sanottavaa, ja useimmat eivät voineet kuvitella, että hän kääntyisi heitä vastaan, vaan odottivat pikemmin kuulevansa hänen liittyvän heidän mestareihinsa Rinkiin ja Knipperdollinkiin, koska he olivat vaan kehittäneet äärimmäisiin johtopäätöksiinsä saman opin, jota Luther ja hänen oppilaansa saarnasivat. Mutta tuskin olivat he kuulleet, mitä Olavilla todella oli sanottavaa, tuskin olivat he nähneet sen musertavan katseen, jonka hän oli singottanut Melchior Rinkiä vastaan ja heidän kaikkien ylitsensä, ennenkuin nousi monta sataa kättä ja pääsi hirmuinen kirkuna, joka kasvoi moninkertaiseksi kajahtaessaan takaisin ympäröivien talojen seinistä.

Melchior itse hypähti esiin, hillittömästä harmista aivan vimmoissaan, ja kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, väkivallalla vaientaakseen hänen puoluelaistensa voitonriemun rohkean häiritsijän. Olavi oli kuitenkin uudestakastajaa paljo väkevämpi ja hänen ei sentähden ollut vaikea torjua uhkaavaa iskua, mutta samassa sattui häneen loitompaa heitetty kivi ja hän kaatui maahan.

Uudestakastajat aikoivat syöstä häneen kimppuunsa ja eräs heistä, sama, joka aamupäivällä oli johtanut joukkoa Suurkirkossa, kohotti mahtavan ryhmysauvansa, antaakseen mestari Olaville muistomarjan, jota hän ei niin helposti unhottaisi, kun mahtava olento asettui kaatuneen eteen ja torjui niin hyvin ryhmysauvalla aiotun surmaniskun kuin muutkin käymästä käsiksi.

Todennäköisesti olisi noussut verinen taistelu, jollei Melchior olisi sitä ehkäissyt kehottamalla joukkoa rientämään pyhän Yrjänän kappeliin ja kiittämään ja ylistämään Jumalaa saavutetusta voitosta.

"Pian, pian", sanoi hän, "palaamme jälleen tähän syntiseen kaupunkiin ja päätämme puhdistustyömme, sen sanoo minulle Jumalan henki!"

Ja koko joukko vetäytyi pois torilta Suurkirkon ohitse ja alaspäin avointa kenttää linnan edustalle. Mikä Melchiorin sai kehottamaan joukkoaan taipaleelle, on vaikea sanoa, mutta aivan varmaan tahtoi hän välttää keskinäistä taistelua porvarien välillä, joko siksi, ettei katsonut olevansa valmis sellaiseen taisteluun, tai siksi, että pelkäsi, niin hyvin lutherilaisten kuin katoolistenkin silloin yhdestä tuumin nousevan häntä vastaan, ja siten häneltä riistettäisiin kaikki ne hänen kannattajansa, jotka itse asiassa luulivat hänen saarnaavan Lutherin oppia, vaikkakin voimakkaammin ja ikäänkuin paremmin satuttaen kirveen puun juureen.

Mutta Olavin vieressä seisoi vielä kookas talonpoika. Tori oli tyhjentynyt väestä, ja poistuvan joukon huudot kuuluivat loitompaa pohjoiselta kaupunginportilta.

4

KRISTINA GYLLENSTJERNA.

Stegeborgin linnan suuressa salissa oli eräänä päivänä syyskuun lopulla 1524 kolme henkilöä. Päivä oli jo illoillaan ja aurinko oli vaipumaisillaan länteen, mutta kultasi ikäänkuin jäähyväisiksi veistokuvien esiinpistävät osat katon tammilaudoissa. Linna oli muuten, kuten yleensä keskiajan linnat, jotka olivat rakennetut sotaisia tarpeita eivätkä elämän mukavuutta varten, pimeä, ja valo pääsi sisään verrattain pienistä ikkunoista. Ympäri salia olivat seiniin kiinnitetyt penkit ja keskellä lattiaa seisoi suuri tammipöytä.

Mainitut kolme henkilöä istuivat erään ikkunan ääressä, johon paksut muurit muodostivat ikäänkuin erityisen pienen huoneensa. He olivat Stegeborgin linnanherra, Hoyan ja Brockenhusenin kreivi Johan, hänen kihlattunsa rouva Margareta Eerikintytär Vasa, Joakim Brahen leski, ja rouva Kristina Gyllenstjerna, Ruotsin viimeisen valtionhoitajan, herra Sten Svantenpoika Sturen leski. Kreivi Johan oli mies parhaissa vuosissaan, muhkea ulkonäöltään ja liikkeissään pehmeyttä ja miellyttäväisyyttä, joka teki hänet suuressa määrin rakastettavaksi. Kentiesi olisi kuitenkin saanut olla hieman enemmän lujuutta hänen katseessaan ja hieman enemmän miehuutta yleensä hänen olennossaan.

Siinä istuessaan rouva Margaretan käsi kädessään ja tarkastellen silmäillessään kallisarvoista sormusta, jota Margareta kantoi sormessaan, muodosti hän katsojalle rakastettavan kuvan elähtäneestä ritarismiehestä.

Leikkisä hymy väreili hänen huulillaan ja lempeä liekki paloi hänen tummissa silmissään. Myöskin Margareta hymyili lyöden hansikkaallaan leikkisästi kreiviä kädelle. Rouva Kristina istui nojaten päätään käteensä ja leikki muutamalla niistä kolmesta nyöristä, joiden varassa pieni laukku sen ajan tavan mukaan riippui uumavyöstä vasemmalla kupeella.

Molemmat nämä naiset olivat kauniit. Rouva Margaretan kasvot olivat pitkulaisemmat ja hänen tukkansa oli vaaleampi kuin rouva Kristinan, mutta molempain kasvonpiirteet olivat hienot ja jalot. Margareta oli vielä aivan nuori, ja iloisuus, joka tällä hetkellä oli hänet vallannut, puki häntä mainiosti. Rouva Kristina oli vanhempi, kuitenkin oli hänellä vielä jälellä koko nuorekas soreutensa. Hän oli syntynyt 1494 ja oli siis nyt kolmenkymmenen vuoden vanha. Voima ja nero pilkisteli hänen suurista tummansinisistä silmistään, mutta hänen poskensa olivat kalpeat ja syvä surumielisyyden piirre näyttäytyi ilmiselvänä hänen huultensa ympärillä.

Tuskin kuuli hän kihlattujen pilapuheita rinnallaan. Hänen silmänsä kiintyivät vähän väliä kirjeeseen, joka pisti esiin pienestä kullalla ja helmillä koristellusta laukusta, ja tuskin kuultava huokaus pääsi hänen huuliltaan. Äkkiä hypähti hän pystyyn ja ohimenevä puna levisi hänen poskilleen. Margareta mainitsi sanan, joka yhdellä iskulla siirsi hänet nykyisyydestä tahi tulevaisuudesta, jos hänen ajatuksensa nimittäin siellä liitelivät, niihin aikoihin, jotka jo olivat menneet.

Margareta oli maininnut hänen ja veljensä lapsuudesta, kuinka veli leikki kuningasta Tukholman linnan suuressa ruokasalissa, Hannu kuninkaan ollessa herra Stenin luona vierailemassa, ja sitte oli hän puhunut niistä ajoista, jotka sen jälkeen seurasivat, ja niistä taisteluista, joita nuori herra Sten ja Margaretan veli tämän rinnalla olivat taistelleet Vädlan ja Bränkyrkan luona. Nämä muistot ne tuokioksi levittivät Kristinan poskille heleän punan ja panivat hänen silmänsä säteilemään samaa tulta, joka kerran oli luonut luottamusta ja rohkeutta Tukholman porvarien sydämiin, kun paitsi häntä ja rouva Anna Thurentytär Bjelkeä Kalmarin linnassa joka mies epäili mahdollisuutta pitää yllä Ruotsin valtakuntaa. Mutta palo silmissä ja poskilla vaimentui salaman nopeudella, ja alakuloisuus hymyili syvempisävyisenä hänen suunsa ympärillä, auringonsäteen taittuessa hänen silmänsä kosteaan loisteeseen ja langeten sormukselle hänen kädessään. Se oli hänen herravainajansa, herra Stenin vihkisormus.

Hänen äkillinen liikutuksensa ei kuitenkaan ollut jäänyt huomaamatta kreivi Johanilta eikä Margaretalta, ja viimeksi mainittu tarttui lempeän, melkein kunnioittavan ystävällisesti Kristinan käteen. Kului kotvan aikaa äänetönnä. Mutta hiljaisuuden katkaisi torven toitotus linnantornista, ja hetkistä myöhemmin astui poikanen sisään ja ilmotti junkkari Moritz Oldenburgilaisen, joka halusi puhutella kreivi Johania.

Tämä viittasi myöntävästi kädellään, ja poika katosi.

"Junkkari Moritz", sanoi kreivi ikäänkuin itsekseen, "tuskin ajattelin, että herra Severinillä olisi tähän aikaan minulle jotakin sanottavaa."

"Herra Severin?" kysäsi Margareta. "Olkaa varuillanne; tarkotan, että sen miehen kanssa voi olla vaarallista olla tekemisissä!"

"Älä pelkää, ystäväni", vastasi kreivi, "luulen tuntevani miehen."

Samassa aukeni ovi ja junkkari Moritz astui sisään. Hän oli aivan nuori mies, mutta niin hyvin hänen pukunsa kuin hänen päivettyneet kasvonsa ja vapaat, pontevat liikkeensä ilmaisivat soturia, joka oli jo kokenut monta ottelua elämästä ja kuolemasta. Hänen katseensa hipaisi tutkivasti sekä kreiviä että molempia naisia, ja se pysähtyi rouva Kristinaan.

"Kunniallisen partani kautta, rouva Kristina", sanoi hän, välittämättä kreivistä, joka odotti hänen esittävän asiansa. "Partani kautta, olette merkillisesti muuttunut sitte kun viimeksi näimme toisemme!"

Kristina kohotti katseensa ja näytti etsiskelevän muistostaan kasvoja, jotka näki edessään. Mutta junkkari Moritz ei päästänyt häntä puhumaan, vaan jatkoi:

"Siitä ette tiedä mitään, jalo rouva! Alussa vuotta olin sattumalta Kööpenhaminassa ja näin teidät muiden ruotsalaisten naishenkilöjen keralla, jotka herrani, kuningas Kristian … ai, miekkani kautta, hänen nimeään ei minun pitänyt täällä mainita, mutta saman tekevä, — silloin näin teidät eikä paljoa puuttunut etten ollut valmis teidän tähtenne paljastamaan miekkaani omaa herraani vastaan."

"Asianne, junkkari Moritz", keskeytti kreivi, ilmeisesti vapauttaakseen Kristinan tarvitsemasta vastata aineessa, jonka hän tiesi tätä pahottavan, "asianne ei liene sitä laatua, että vaatisi kiireellistä ratkaisua."

"Asiani", vastasi junkkari, "se on pian suoritettu! Kas tässä", hän otti kaksi kirjettä, jotka hän jätti kreiville, "kas tässä kirje Severin Norbyltä ja tässä Bernt von Meleniltä! Minulla on sitä paitsi teille yhtä ja toista puhuttavaa, mutta kaikella on aikansa. Kuitenkin luulen, että pian käännän selkäni jälleen maalle päin. Jos tämä tuuli pysyy, tahdon olla rupisammakko, jollen pian ole taasen herra Severinin luona Visborgissa!"

"Visborgissa?" kysäsi kreivi Johan koko lailla kummissaan.

"Niin, Visborgissa", matki junkkari. "Luulen, että se on kyllin selvästi sanottu!"

"Mutta Visborginhan pitäisi…"

"Pitäisi niin, sen asian laita on niin, nähkääs kreivi hyvä, että Visborgin kylläkin pitäisi tällä haavaa olla kuningas Kustaan käsissä, mutta kaikki ei täällä maailmassa ole kuten sen pitäisi olla."

"Ja sen sanotte sellaisella varmuudella, junkkari Moritz!" sanoi jälleen kreivi. "Viimeiset tiedot lupasivat kuitenkin hyvää kuninkaan, herrani väelle!"

"Kirjeet, kirjeet, herra kreivi … lukekaa ne ja kyselkää sitte. Kelpo miekkani kautta, maaihmiset eivät tosiaan tiedä, mitä aika merkitsee!"

Kreivi Johan avasi ja luki saamansa kirjeet. Sillaikaa poistui rouva Margareta, mutta junkkari otti vielä yhden kirjeen, jonka kera hän läheni rouva Kristinaa.

"Se on herraltani, herra Severin Norbyltä, teille, rouva Kristina!" sanoi hän jättäen kirjeen.

Kristiina vastaanotti kirjeen ilmeisellä vastenmielisyydellä ja pani sen syrjään avaamatonna. Junkkari Moritz ei sitä huomannut, sillä hänen tarkkaavaisuutensa oli kokonaan kiintynyt kreiviin, ja hänen vilkkaat, mutta terävät silmänsä seurasivat tarkasti jokaista vivahdusta kreivin kasvoilla tämän lukiessa kirjettä. Niiden sisällyksen täytyikin olla sangen merkillinen, sillä kreivi kalpeni ja hänen kätensä vapisi.

Itsetyytyväisen näköisenä sipaisi junkkari silloin partaansa ja kääntyi rouva Kristinaan.

"Mitä, rouva Kristina", huudahti hän nähdessään avaamattoman kirjeen ja ylpeän, miltei tyytymättömän ilmeen rouvan kasvoilla. "Mitä, rouva Kristina, jätättekö herrani kirjeen avaamatta? onko tämä uskollisen rakkauden palkka?"

"Sanokaas minulle, junkkari Moritz", kysyi Kristina syvän vakavalla äänellä, "onko herranne Ruotsin ystävä vai vihollinen?"

"Ystävä tai vihollinen", vastasi junkkari leveästi hymyillen, "arvelin, että se ajaa saman asian. Kuitenkin luulen voivani tyynnyttää teitä sillä, että nykyisin puhaltaa tuuli sellainen, että jos kuningas Kustaa muuten tahtoo käyttää sitä hyväkseen, tekee hän niin hyvän purjehdusretken kuin kuka ikinä; sillä hän liittää silloin Gotlannin takaisin Ruotsin valtakuntaan."

Kreivi Johan oli lopettanut kirjeidensä lukemisen ja taittoi ne kokoon, silmäillen eteensä kuten tekee se, jonka sielu on niin kiintynyt johonkin asiaan, ettei ulkonaisella silmällä ole mitään esinettä sinne vietäväksi.

"Tahdotteko tulla mukanani, junkkari Moritz?" sanoi hän sitte. "Minulla on jotakin kysyttävää teiltä."

Junkkari kumarsi ja molemmat herrat poistuivat huoneesta. Kun kreivi, heidän saavuttuaan linnan salahuoneeseen, oli huolellisesti sulkenut oven, kiinnitti hän läpitunkevan katseen junkkariin.

"Tunnetteko näiden kirjeiden sisällön?"

"Luulenpa tuntevani!" vastasi junkkari hymyillen.

"Voitteko silloin sanoa, millä oikeudella herra Bernt kirjottaa minulle siten? Onko hän niin herkkäuskoinen, että jättää käsiini sellaisia todistuksia itseään vastaan! Minun tarvitsisi vain näyttää ne herralleni kuninkaalle…"

"Mutta sitä ette tule koskaan tekemään", keskeytti junkkari Moritz kiihkeästi.

"Mitä sanotte, junkkari Moritz, kenenä minua pidätte?" kysyi kreivi jalolla suuttumuksella.

"Puhun viisauden kieltä, herra kreivi", vastasi junkkari aivan tyynesti. "Jättämällä nämä kirjeet kuninkaalle, ette järkytä hiuskarvan vertaa niitä suunnitelmia, jotka herrallani ovat toteutettavana; riistäisitte siten vain itseltänne kaiken mahdollisuuden ottaa eduksenne osaa tulevaan suurtyöhön… Muistakaa sen ohella, että herra Bernt on kirjoittanut teille kuten täysin luotettavalle ystävälle, kuten maanmies maanmiehelle, jotka molemmat oleskelevat vieraassa maassa, ilman muuta turvaa kuin hyvä miekkansa, mutta molemmilla on luvallinen tarkotus tehdä onnensa niin suureksi ja täydelliseksi kuin mahdollista. Uskokaa minua, herra kreivi, jos tuntisitte tämän maan ja sen helppouden, millä täällä voi löytää onnensa nyt, kun kuningas Kristian on puhdistanut kaiken rikkaruohon, puhuisitte varmaan tykkänään toista kieltä ja ajattelisitte ja toimisitte, kuten herra Bernt."

"Herra Bernt kirjoittaa minulle", lausui kreivi Johan, "että te tekisitte minulle suullisesti selkoa koko hommasta!"

"Mutta yhdellä ehdolla!"

"Ja se on?"

"Teidän on vannottava pyhä vala, ettette kellekään ilmaise, mitä tulen teille ilmottamaan."

Kreivi Johan mietti hetkisen, kävellen parisen kertaa huoneessa edestakaisin, ja yhä lepäsi junkkarin terävä silmä hänessä; ikäänkuin hänet jo olisi pyydystetty karvoineen päivineen.

"Tahdotteko vai ettekö tahdo?" kiiruhti junkkari. "Nähkääs minun täytyy käyttää aikaani tarkoin, minulla on mukanani kirje myös kuningas Kustaalle, ja minä aioin tänä iltana lähteä taipaleelle Vadstenaan, josta toivon hänet löytäväni. Hän on jo aikoja sitte — lisäsi hän ikäänkuin vastaukseksi kreivin lausumattomaan kysymykseen — lähtenyt Malmöstä. Hahaha! Kuningas Kustaa-parka, häneltä katosi sillä matkalla halu enää käydä vieraisilla Tanskan vanhan Fredrikin luona."

"Tunnette, kuten näyttää, tarkoin, mitä on tapahtunut kuningaskohtauksessa Malmössä?"

"Pikemmin olisi kummastuttavaa, jollen sitä tuntisi. Huomaan, että tunnette vähän Severin Norbytä ja hänen miehiään, kun ette tiedä, ettei tapahdu mitään tärkeää, ei kuningas Kustaan eikä vanhan Fredrikin luona, ettemme me saisi siitä tietoa."

"Teidän sanoistanne päättäen päättyi kohtaus Malmössä aivan toisin kuin herrani, kuningas, toivoi, kun erosin hänestä Jönköpingissä ja hän läksi matkalle sinne alamaahan."

"Päätös oli sellainen, ettei Gotlanti koskaan tule Ruotsin kruunun alle eikä muuten Fredrikinkään, mikäli onni on herra Severinille suotuisa."

"Puhutte vapaata kieltä kuningas Kustaan miehen edessä, junkkari
Moritz!"

"Kuitenkaan en puhu sen vapaammin kuin että pääni istuu paikoillaan yhtä varmasti, jollei varmemmastikin kuin teidän, kreivi Johan. Mutta miksi riidellä pikkuasioista? Kuningas Kustaa vihastui niin kohtauksessa, että oli hakkaamaisillaan lübeckiläisen Herman Israelin maahan maan hyviksi, mutta onneksi kansleri Lauri Antinpoika sai hänet tyyntymään. Mutta myönnettäköön, että kauppasaksa oli tehnyt hänelle ilkeän kepposen. Sillä kaikki ne suuret lupaukset, jotka annettiin Lübeckin nimessä, jotta kuningas Kustaa lähtisi sotaretkelle herra Severiniä vastaan, olivat rauenneet tyhjiin, ja niin totta kuin olen kunniallinen merimies, on kuningas Kustaalle siitä ainoastaan vahinkoa ja häpeää."

Suurimmalla kummastuksella kuunteli kreivi kertomuksia siitä, mitä oli tapahtunut Malmössä, kuinka hajanaisina ne esiintyivätkin junkkarin huulilla. Kreivi oli uusi tulokas Ruotsissa. Hän oli tullut maahan vasta pari kuukautta sitte ja silloin saapunut kuninkaan luo Jönköpingiin, jossa herrat pitivät kokousta niin Tanskan kuin Lübeckinkin lähettilästen ollessa saapuvilla, ja missä päätettiin, että kuningas Kustaan olisi noudatettava kuningas Fredrikin toivomusta ja mentävä Malmöhön, vihdoinkin saadakseen Gotlanninkysymyksen päätökseen, — riitakysymyksen, joka valtakunnilla oli ollut keskenään siitä päivin kuin kuningatar Margareta lunasti saaren ruotsalaisilla rahoilla, mutta jätti sen kuulumaan unioonille eikä Ruotsin valtakunnalle. Kuningas oli ottanut kreivi Johanin vastaan hyväntahtoisesti, sillä hän tunsi syystäkin itsensä yksinäiseksi yhteiskunnan kukkuloilla, jossa ennen oli ollut niin viljalta tarmokkaita miehiä, mutta jossa nyttemmin verikuninkaan mellastuksien jälkeen oli todellinen erämaa, ja sentähden hän mielellään otti palvelukseensa eteviä ja mainioita ulkomaalaisia.

Valitettavasti eivät nämä olleet rahtuakaan parempia kuin joukko miehiä, jotka edellisinä aikoina olivat tulleet maahan. He olivat, kuten junkkari Moritz niin ujostelematta sanoi kreivi Johanille, onnenonkijoita kaikkityyni. Sellainen oli Bernt v. Melen, ruotsalaisen sotavoiman komentaja Gotlannissa, sellainen osottautui sittemmin kreivi Johankin olevansa. Ja kuitenkin oli Kustaa koettanut heidät kiinnittää itseensä ja Ruotsiin loistavilla ja rikkailla naimisilla oman sukunsa kanssa. Bernt v. Melen oli nainut erään kuninkaan naissukulaisen, samannimisen kuin kuninkaan sisar, jonka hän oli kihlauttanut kreivi Johanille.

"Ja mitä sitte oikeastaan päätettiin Gotlantiin nähden?" kysyi kreivi jälleen.

"Että saaren ja linnan saisi pitää se, jolla saari ja linna olivat käsissään sinä päivänä, jona päätös tehtiin!"

"Ja se oli…?"

"Se ei ollut kuningas Kustaa! Mutta pian asiaan, herra kreivi, kuinka tahdotte vastata?"

Kreivi aprikoi vielä, mutta sitte katsoi hän mukavimmaksi tehdä vaaditun valan, jonka hän teki laskien kätensä junkkarin ojennetulle miekalle; siten hän ei kuitenkaan sitoutunut muuhun kuin pitämään yksistään omana salaisuutenaan, mitä hänelle uskottiin niistä suunnitelmista, jotka oli sepitetty Visborgin linnassa. Sentähden oli hänellä täysin vapaa valta sittemmin tehdä päätöksensä aivan sen mukaan kuin katsoi itselleen edullisimmaksi.

"Tahdon siis sanoa teille, mitä herrani ja herra Bernt ovat keskenään sopineet", puhkesi junkkari Moritz puhumaan. "Ei ole kysymys enemmästä eikä vähemmästä kuin ottaa Ruotsin valtakunta, tehdä nuori herra Nils Steninpoika Sture valtionhoitajaksi ja nimeksi tunnustaa kuningas Kristianin yliherruus."

Kreivi pysähtyi käynnissään ja katsoi puhujaan silmät selällään, ikäänkuin ei olisi käsittänyt sanaakaan.

"Ottaa Ruotsin valtakunta", jupisi hän, "tehdä Nils Sture valtionhoitajaksi…"

"Niin, niin, sanon minä", jatkoi junkkari. "Kaikki käy kuten tanssi, rouva Kristina, Nils Steninpojan äiti on ojentanut kätensä herra Severin Norbylle…"

"Rouva Kristina", keskeytti kreivi jälleen, "rouva Kristina
Gyllenstjerna, kuninkaan täti, on antanut kätensä Severin Norbylle…
Alan uskoa, että tahdotte laskea leikkiä, junkkari Moritz."

"Voitte uskoa kuten haluatte", vastasi tämä, "se ei muuta lainkaan asiaa. Severin Norby, naimisissa Kristina Gyllenstjernan kanssa, vetää Ruotsin rahvaan mukaansa, ensiksikin taalalaiset, jotka jo ovat valmiit kaikkeen mitä tulleekin jo varustautuvat marssimaan Tukholmaa vastaan. Sillä välin herra Bernt, jolla on herra Nils Sture luonaan Kalmarin linnassa, nostattaa idästä kansan liikkeeseen, ja me herra Severin Norbyn johdolla hyökkäämme meren puolelta. Voitteko nyt käsittää, miksi tämä linna, joka teillä on huostassanne, on niin tärkeä?"

"Puhutte pelkkiä arvotuksia, junkkari Moritz", alkoi kreivi hetkisen vaiettuaan. "Tiedän kyllä, ettei mieliala monin seuduin maata ole suinkaan paras, olen Linköpingin vanhalta piispalta saanut mitä luotettavimpia tietoja, mutta koskaan en ole voinut otaksua, että niin laajalle ulottuvia verkkoja kudottaisiin herrani ja kuninkaani ympärille."

"Mitä tähän asti olette ajatellut, kreivi Johan, on kokonaisuudessaan saman tekevä", keskeytti junkkari vilkkaasti. "Kysymys on siitä, mitä nyt ajattelette ja mitä tästä lähtien tulette tekemään…"

"Teillä on lupaukseni siitä, että vaikenen", kuului kreivin vastaus.
"Tyytykää siihen toistaiseksi!"

"Ahaa, ymmärrän … luulette, että teillä on enemmän odotettavissa kuningas Kustaalta kuin liittymisestä Severiniin ja kuningas Kristianiin. No hyvä, teillä on oikeus olla sokaistu, älkööt vaan silmänne avautuko liian myöhään … minulla ei ole teille enempää sanottavaa, tahdon vain tavata rouva Kristinaa ja kuulla hänen vastauksensa herralleni, ja sitte menen suoraa päätä kuninkaan luo."

"Kuninkaan luo…"

"Aivan niin, kuninkaan luo … miksikä se teitä kummastuttaa?"

"Aivan yksinkertaisesti siksi", vastasi kreivi, jonka ilmeisesti saattoi hämilleen se vakavuus ja varmuus, jolla junkkari Moritz esiintyi, "aivan yksinkertaisesti siksi, että me tarvitsemme aikaa, jotta kaikki ennättää kypsyä ennenkuin puhkeaa ilmilekkiin."

"Ja te voitte kyllä saada kuningas Kustaan antamaan teille sen ajan.
Tunnen joko häntä tai teitä liian vähän, voidakseni uskoa sanojanne."

"Se ei vaikutakaan mitään asiaan, herra kreivi. Ainoastaan yksi seikka on minulla vielä lisättävää. Kun herra Severin tulee laivastoineen, on teidän nostettava valkoinen liina torniin, jos silloin päätätte pitää hänen puoliaan. Ja sitte lopuksi, kreivi Johan … ehdoton vaikeneminen! Ei etäisinkään erämaa, ei sankin metsä, ei korkein torni eikä lujin linna voi suojella teitä kostolta, jos rikotte valanne. Oletteko ymmärtänyt minut?"

Kreivi kohotti huomaamatta päätänsä, ja junkkari Moritz, joka äkkiä oli alkanut puhua vakavalla ja synkällä äänellä, muuttui jälleen pinnaltaan viattomaksi ja sävyisäksi, vaikkakin hieman raa'aksi merimieheksi.

"Hyvästi sitte, herra kreivi", sanoi hän, "menen tapaamaan rouva
Kristinaa… Toivon että sitte annatte hyvän hevosen käytettäväkseni."

Muutaman hetken jälkeen seisoi junkkari Moritz jälleen suuressa salissa.

Rouva Kristina oli vielä siellä. Hän istui nojaten päällänsä ristityihin käsiinsä, kun junkkari Moritz astui sisään, ja tällä hetkellä lepäsi niin ylevän kaunis värisävy hänen jaloilla, mutta surullisilla kasvoillaan, että itse karkea merirosvokin pysähtyi ja vaipui häntä katselemaan. Sana, jonka hän oli lausumaisillaan, kuoli hänen huulilleen, ja näytti siltä kuin hän hetkiseksi olisi unhottanut koko maailman.

Silloin kuului jälleen torventoitotus vartiotornista. Tämä tuttu ääni ei tehnyt mitään vaikutusta junkkari Moritziin, mutta rouva Kristina kohotti katseensa ja käänsi kasvonsa huoneen keskustaan päin. Hän katseli hetken äänetönnä miestä, joka seisoi hänen edessään, ja hänen katseensa oli niin syvä ja kirkas kuin se olisi lainannut loistoa ja väriä nornien viisaudenlähteestä.

"Tuletteko kuulemaan vastaustani?" kysyi hän.

"Niin, rouva Kristina!" vastasi junkkari Moritz niin kunnioittavalla äänellä ja ilmeellä, ettei se ollut lainkaan hänen tapaistaan.

"No, hyvä", jatkoi Kristina. "Tervehtikää sitte herraanne ja sanokaa, että Kristina Gyllenstjerna pysyy lujana sanassaan. Herra Severinin urotöitä, hänen kunniaansa, hänen suoraa, ritarillista mieltänsä, hänen uskollisuuttaan herraansa kohtaan — kaikkea tätä pidän korkeassa arvossa, niin korkeassa, etten tiedä ketään niiden joukossa, jotka tunnen ystäviä tai vihollisia, kenen asettaisin hänen yläpuolelleen, paitsi sisareni poikaa, herra Kustaa Eerikinpoikaa, herraani ja kuningastani."

"Ah, rouva Kristina", huudahti junkkari Moritz, "sellaisesta tunnustuksesta teidän huuliltanne olisin valmis uhraamaan tuhat elämää, jos minulla olisi niin monta."

"Sormuksen, jonka olen antanut herra Severinille", jatkoi rouva Kristina, "pitäköön hän muistona Kristina Gyllenstjernan tunnustuksesta ja kunnioituksesta, mutta ennenkuin hän on toteuttanut sen, mitä hän kirjottaa teidän tänään minulle jättämässänne kirjeessä, ennenkuin näen hänet kuningas Kustaan rinnalla hänen ja Ruotsin miehenä, en edelleen tahdo ottaa vastaan mitään viestiä enkä kirjettä häneltä."

"Ymmärrän teidät, jalo rouva", sanoi Moritz, "ja vien tervehdyksenne perille, vaikkakin se kuulostaa minun korvissani herrani pyynnön hylkäämiseltä."

"Jättäkää se asia herra Severinin itsensä ratkaistavaksi!"

"Mutta jos", jatkoi Moritz, "jos tapahtuisi, mitä nyt ei kukaan voi aavistaa, että herrani pelastaisi Ruotsin valtakunnan…"

"Pelastaisi Ruotsin valtakunnan … uneksitteko, junkkari Moritz?"

"Ei, ei, rouva Kristina, en uneksi … mutta jos pahat ja kovat ajat jälleen tulisivat, jollei kuningas Kustaa voisi pitää yllä sen kruunun valtaa, minkä hän on saanut, mutta jos Ruotsin valtakunta kuitenkin seisoisi vapaana ja voimakkaana ja mahtavana, ja jos tämä uusi pelastaja olisi Severin Norby, mitä silloin tekisitte?"

"Puheenne on arvotuksellista… Voin siihen vastata ainoastaan, että vastaukseni tahdon antaa ritari Severin Norbylle enkä juonittelijoille."

"No, hyvä, olen ymmärtänyt tarkotuksenne, ja tahdon viedä perille vastauksenne!"

Aurinko oli nyt laskenut eikä mitään valoa ollut sytytetty saliin, jossa sentähden hämärä kävi yhä pimeämmäksi. Niin Moritz kuin rouva Kristinakin olivat siksi kiintyneet aineeseen, jota keskenään pohtivat, etteivät ajatelleet tätä seikkaa, ja todennäkösesti oli tapahtunut jotakin aivan satunnaista, joka esti palvelijat tavan mukaan sytyttämästä valoa.

Sellainen sattumus, joka saattoi kaikki kummiinsa, olikin tapahtunut. Kuningas Kustaa oli saapunut suuren seurueen keralla. Hänen saapumistaan torvet olivat toitottaneet vartiotornissa kohta junkkarin astuttua suureen linnansaliin. Kuningas oli heti etsinyt kreivi Johania ja tavannut hänet salakamarista. Hän oli viivähtänyt siellä hetkisen keskustellen kreivin kera, joka oli maininnut hänelle junkkari Moritzin saapumisesta Severin Norbyn lähettiläänä, ja lisäksi maininnut hänen viestistään ja kirjeestään rouva Kristinalle. Kuningas sai edelleen tietää, että junkkari Moritz nyt parhaallaan neuvotteli rouva Kristinan kanssa, ja hän päätti itse olla kuulijana tässä neuvottelussa. Kreivi tahtoi seurata, mutta kuningas epäsi sen, ja ennenkuin hän ehti ryhtyä mihinkään hommiin ilmottaakseen rouva Kristinalle, oli kuningas jättänyt huoneen ja rientänyt suureen linnansaliin.

Kuningas oli kiihtyneessä mielentilassa jo saapuessaan Stegeborgiin, eivätkä ne tiedot, joita kreivi Johan oli hänelle antanut, häntä tyynnyttäneet. Hänen askeleensa olivat kiihkeät ja lujat, ja hänen kätensä löi muutamia kertoja miekankahvaan, hänen kulkiessaan linnankäytävän lävitse suuren salin ovea kohden. Täällä tuli Johan Thurenpoika häntä vastaan, mutta pysähtyi kunnioittavasti, kun hän muurille pystytetyn soihdun valossa näki kuninkaan synkän muodon. Kuningas viittasi hänelle kädellään kehottaen seuraamaan ja avasi samassa salin oven. Silloin juuri junkkari Moritz lausui viimeksi mainitut sanat.

Saavuttuaan saliin, pysähtyi kuningas, ja herra Johan Thurenpoika veti hiljaa oven kiinni. Rouva Kristina, joka ei aavistanut, kenen kuulijan hän oli odottamatta saanut eikä voinut luulla muuta kuin että tulija oli joku linnan palvelijoista, vastasi kursailematta junkkarin puheeseen.

"Tehkää se, junkkari Moritz, ja voitte lisätä, että Kristina Gyllenstjerna rukoilee Jumalan äitiä vahvistamaan herra Severiniä hänen päätöksessään!"

"Sen tervehdyksen", vastasi Moritz, "vien kernaasti perille, olisin kuitenkin mieluummin nähnyt, että olisitte lähettäneet herralleni kirjeen suullisen viestin sijasta. Mutta voin sen lisäksi toimittaa vielä jotakin teille … todennäköisesti tulen tapaamaan poikanne, nuoren herra Nils Steninpojan…"

"Poikani Nilsin … kuinka hänet voisitte tavata?"

"Matkustan maanteitse Kalmariin, tavattuani kuningas Kustaan, jonka luo nyt lähden…"

"Sitä teidän ei tarvitse tehdä", sanoi kuningas korostaen terävästi sanojaan. "Kuningas on täällä!"

"Kuningas!" huudahti rouva Kristina, nopeasti kääntyen ovea kohden ja pannen kätensä ristiin.

"Kuningas!" toisti junkkari Moritz, mutta hänen äänessään ei ollut entisen iloisuuden ja varmuuden merkkiäkään.

"Hankkikaa valoa saliin, herra Johan Thurenpoika", sanoi kuningas kääntyen häneen. "Tahdon nähdä ihmisiä enkä varjoja. Ette odottanut minua tänne niin äkkiä, rouva Kristina, ja sentähden tulen hieman sopimattomaan aikaan…"

"Koska voisi Ruotsin kuningas tulla sopimattomaan aikaan Kristina
Gyllenstjernan luo?" kysäsi rouva Kristina vastaukseksi.

Hän pani erityisen painon sanoille Ruotsin kuningas. Mutta tähän Ruotsin kuninkaan, Kustaa Vaasan ja Kristina Gyllenstjernan yhteensovitukseen liittyi niin monta muistoa, että hänen äänensä ehdottomasti vapisi niitä lausuessaan. Ja itse asiassa juuri nämä nimet ikäänkuin kiinnittivät maahan sen sateenkaaren, joka merkitsi Ruotsin pelastusta vieraan vallan vedenpaisumuksesta uuteen ja ihanampaan ja lupaavampaan tulevaisuuteen. Mutta kuningas Kustaalle, joka kohtauksensa jälkeen Malmössä ei ollut kohdannut muuta kuin viekkautta ja petosta, ja joka kiihkeine luonteineen hetken kuohahduksessa teki pienimmästä kivestä kallionlohkareen, hänelle oli ainoastaan se seikka, että hän oli yllättänyt rouva Kristinan vihollisensa lähettilään seurassa, jolle hän oli puhunut kirjeistä ja tervehdyksistä tavalla, joka viittasi toisenlaiseen suhteeseen kuin hän katsoi soveltuvan Kristina Gyllenstjernan veroiselle naiselle, — hänelle oli tämä riittävä todistus, että hänellä täälläkin oli pimeitä kehruuksia käsissään. Ja hänen mielensä katkeroitui sitä enemmän, mitä mahdottomampana hän oli tätä pitänyt, mitä korkeammalle hän oli kohottanut rakastetun herra Sten-vainajan lesken ajatuksissaan.

Herra Johan Thurenpoika tuli, seurassaan muutamia pikkupoikia, jotka riensivät sytyttämään suuret vahakynttilät ja sen jälkeen läksivät huoneesta.

Nyt yhtyivät kuninkaan ja Kristina Gyllenstjernan katseet. Molemmissa piili surua, mutta kuninkaan silmissä paloi lisäksi viha, kun sitävastoin Kristinan silmien surullinen ilme muuttui ylpeyden ja alakuloisuuden sekaiseksi piirteeksi. Kuningas seisoi käsivarret ristissä ja hänen katseensa näytti tahtovan tunkeutua Kristinan sielun syvyyteen, mutta Kristina kesti tämän katseen. Siinä ilmeni voima voimaa vastaan, ja tämä näytti kuningasta kummastuttavan.

"Ruotsin kuningas tulee aina sopimattomaan aikaan", sanoi kuningas harvakseen ja korostaen jokaista sanaa. "Ruotsin kuningas tulee aina sopimattomaan aikaan sen luo, joka hieroo sopimuksia hänen vihollistensa kera. Voitte kai muistaa, kuinka rouva Brita Tott kerran petti kuningas Kaarlen Örebron linnassa? Olkaa kuitenkin varma siitä, rouva Kristina, etten minä ole mikään Kaarle Knutinpoika!"

Herra Johan Thurenpoika, joka seisoi aivan kuninkaan takana, ja jonka avonaiset, jalot kasvot selvästi kuvastivat niitä katkeria tunteita, jotka kuohuivat hänen povessaan, ei sietänyt kuulla, että rouva Kristinaa siten puhuteltiin vieraan lähettilään läsnäollessa. Mutta kuningasta ei sentään sellaisena hetkenä kuin tämä ollut helppo keskeyttää. Varmaankin nuori mies taisteli tällä hetkellä taistelua, aivan yhtä vaikeaa kuin se, joka riehui kuninkaan ja rouva Kristinan mielessä.

Myöskin junkkari Moritz, karhea merimies, näytti vastahakoisesti kuulevan ja näkevän kuninkaan kovia sanoja ja ankaroita katseita. Siitä olisi kuitenkin voinut olla ikävämpiä seurauksia, jos hän, merirosvo, olisi puuttunut puheeseen. Johan Thurenpoika tiesi, että junkkari Moritz oli Severin Norbyn lähettiläs; hän oli myös kuullut kuninkaan omasta suusta, kuinka kaikki suuret kustannukset tähän Gotlanninretkeen olivat kantaneet ainoastaan häpeää ja vahinkoa hedelmänään, ja hän käsitti selvään, ettei siinä mielentilassa, jossa kuningas oli, tarvittu paljoa ennenkuin hän unhottaisi itsensä tykkänään ja olisi valmis tekemään tekoja, jotka eivät edes vähentäisi, saatikka sitte torjuisi ja parantaisi pahaa, vaan päinvastoin sitä pahentaisivat. Tämä sai herra Johanin oman vaaransa uhallakin koettamaan tyynnyttää ja sammuttaa niitä salamoita, jotka joka hetki uhkasivat murtautua esiin.

"Teidän armonne!" sanoi hän. "Herra Severin lähettiläällä lienee jotakin sanottavaa teille!"

Kuningas astui askeleen syrjään ja hänen leimuavat silmänsä mittailivat herra Johania päästä jalkoihin. Mutta herra Johanin kasvoilla loisti sellainen vakavuus ja hänen rehellisissä silmissään paloi niin lämmin hartaus, että se nähtävästi sattui kuninkaan sydämeen, ja hän kääntyi junkkari Moritziin. Johan sai palkakseen kiitollisen katseen rouva Kristinalta, ja oli kuin tämä katse olisi sytyttänyt ohimenevän punan hänen poskilleen.

Junkkari Moritz otti heti takkinsa povelta esiin kirjeen, jonka hän ojensi kuninkaalle. Tämä tarttui siihen kiihkeästi, ja hänen katseensa suuntautui junkkariin hänen murtaessaan sinettiä. Junkkari Moritz näytti taasen tulevan omaksi itsekseen, ikäänkuin hänen purjeensa olisi keskellä tyyntä täyttänyt odottamaton tuuli. Kiihkeät, tuimat, sielua jännittävät elämäntapaukset näyttivät olevan ilma, joihin hän oli tottunut. Ainoastaan naisellinen tuska oli hänelle jotakin masentavaa.

"Olen junkkari Moritz", sanoi hän millään tavoin tulematta hämilleen kuninkaan katseesta, jonka terävyys yhä lisääntyi, "olen muuan herra Severinin päämiehistä enkä, jos itse saan sen sanoa, suinkaan huonoimpia niistä."

Kuningas joko ei kiintynyt junkkarin esiintymisen ja puheen rohkeuteen ja karkeuteen tai ei katsonut tarpeelliseksi siihen vastata; kaikessa tapauksessa hänen katseensa jätti junkkarin ja kiintyi avattuun kirjeeseen, jota hän alkoi lukea. Lukiessaan hänen kasvojensa ilme selkeni, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että olisi varmuudella voinut ratkaista, oliko herra Severinin kirje tehnyt häneen suotuisan vaikutuksen vai ei. Hän ojensi sen Johanille ja sanoi:

"Jättäkää se kanslerille!" Sitte kääntyi hän junkkari Moritziin. "Ja te, junkkari Moritz, tulette huomenna saamaan lähempiä tietoja!"

Hän viittasi sen jälkeen kädellään merkiksi, että junkkari voi poistua, jonka tämä tekikin herra Johan Thurenpojan seuraamana. Kun molemmat miehet olivat poistuneet ja kuningas jäi rouva Kristinan kanssa kahden kesken, kiinnitti hän taasen läpitunkevat silmänsä häneen. Mutta kului hetki ennenkuin kumpikaan sanoi sanaakaan.

"Herra Severin pyytää kättänne, rouva Kristina?" sanoi vihdoin kuningas katkaisten äänettömyyden.

"Hän pyytää kättäni!" vastasi rouva Kristina.

"Ja mitä te sanotte siihen?… Vaan enhän tarvitse sitä kysyä", lisäsi kuningas, odottamatta mitään vastausta. "Olettehan jo antanut hänelle sormuksenne ja kuulin itsenne lähettävän hänelle terveisiä, että tahdotte muistaa häntä rukouksissanne. Rouva Kristina, mitä voitte sanoa tähän? Sellaiseksiko minun täytyy huomata rakkaan herrani Stenin leski; sellaiseksiko minun täytyy huomata Kristina Gyllenstjerna, hänet, jonka kerran korotin niin korkealle Ruotsin naisten joukossa, että olisin hänen tähtensä tahtonut uhrata elämäni…?"

Kristinan posket olivat valkoiset kuin marmori, ja hänen rintansa kohoili valtavasti, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen ryhtinsä oli kuningattaren. Hän muistutti muinaisuudesta, jonka ja olevan hetken välillä lepäsi kokonaisen kirkkomaan täysi haudattuja muistoja, ja kuningas itse ei ollut tunteeton sille surulle, jonka hänen sanansa olivat herättäneet hänen sukulaisensa povessa, ja sille voimalle, jolla tämä voi pidättää tunteidensa paloa.

"Sellaisena kuin teidät näin", sanoi hän, "muistutatte minulle nyt sitä aikaa, jolloin herra Stenin rinnalla läksin Tukholman linnasta taistelemaan samaa vihollista vastaan, jonka niskan olemme nyt kyllä polkeneet jalkojemme alle, mutta joka vielä on vaarallinen voimakasten kuolinvävähdystensä tähden."

Kuningas oli täydelleen ja lujasti vakuutettu, että Kristina oli aikeessa yhdistyä karkotetun verikuninkaan uskollisimman miehen kanssa, ja hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan esiintyi heti kuva, pääsisällöltään yhtäläinen kuin se, jonka junkkari Moritz oli vähää ennen esittänyt kreivi Johanille, mutta paljoa synkempi, sillä loistavin valo kadotessaan jättää jälkeensä mustimman yön.

Kristina Gyllenstjernaan taasen, hänen jaloon, rikkaaseen, ylpeään sydämeensä vaikutti juuri kuninkaan sanoista selvästi esiinpistävä epäluulo niin alentavasti ja musertavasta, ettei hän tullut vastanneeksi, ja kun hän lopulta teki sen, niin asia pikemmin paheni kuin parani. Sillä ei ainoastaan hänen naisellista ylpeyttään loukattu, ei ainoastaan hänen isänmaan rakkautensa kärsinyt, vaan koko kysymys oli niin kipeää ja arkaluontoista laatua, ettei hän voinut eikä tahtonut sitä peittelemätönnä paljastaa ankaran kuninkaan silmien eteen.

"Jos teillä on se aika niin elävästi muistossanne", vastasi hän, "kuinka voitte silloin vastata minulle siten kuin olette tehnyt?"

"Kuinka olen voinut puhua niin kuin olen tehnyt, sen voinette parhaiten itse selittää, rouva Kristina, ja juuri tätä selitystä vaadin."

"Mitä haluatte minulta, Kustaa Eerikinpoika?" huudahti Kristina äänellä, joka vapisi syvimmästä liikutuksesta, ja kostean loisteen säteillessä hänen kauneista silmistään. "Tunnetteko sitte minua niin vähän, että vaaditte minulta todistusta siihen, jota en voi todistaa selvemmin kuin olen tehnyt? Onko elämäni ollut sellainen, että kukaan voi epäillä rakkauttani maahani ja maani kuninkaaseen? Kieltäymyksissä ja uhreissa sen asian hyväksi, joka kerran oli jalon puolisoni ja hänen isänsä asia ennen häntä, samoinkuin yhteisen sukulaisemme, vanhan herra Stenin, jonka molemmat muistamme … siinä voimme kai vetää vertoja toisillemme, kuningas Kustaa! Ja jos niin on, kuinka voitte luulla, että Kristina Gyllenstjerna yhtäkkiä unhottaisi kaiken, joka on ollut ja joka on hänen korkein rakkautensa?"

"Olette äiti", vastasi kuningas, "ja poikanne kantavat nimeä, jolla aina on oleva korkea kaiku Ruotsin miesten rinnassa, ja tarvitaan vain sanoa, että te olette mukana asiassa, niin Ruotsin rahvas nousee kuin yksi mies. Mutta vanhin poikanne on vielä lapsi, ja se on samaa kuin pelkkä nimi vain … hänen heikoissa käsissään tämä maa, jota me molemmat rakastamme, räjähtäisi rikki, ja verikuningas nauraisi riemuissaan poimiessaan pirstaleita yhteen uudeksi valtakunnaksi itselleen, ja meidän Ruotsimme, Engelbrektin ja Sturein maa, vaipuisi ainaiseksi unhotuksen yöhön!"

Kuninkaan viha lauhtui sitä mukaan kuin hän puhui ja lopetettuaan hän meni Kristinan luo ja tarttui hänen käteensä.

"Sanokaa minulle", sanoi hän, "sanokaa minulle, kummastuttaako levottomuuteni ja huoleni teitä, älkääkä lukeko minulle viaksi, että kaikilta tahoilta viekkauden ja juonten ympäröimänä, kuten olen, toisinaan erehdyn, ja katson asioita toisin kuin pitäisi."

"Nyt puhutte, kuten Sturein sukulaisen tulee puhua, ja sen puheen ymmärrän kyllä hyvin, ja todistukseksi siitä, että Kristina Gyllenstjerna ansaitsee kuninkaallisen sisarenpoikansa kunnioituksen, tahdon vapaasti antaa sen selityksen, johon ei minkään vallan edustaja olisi voinut minua pakottaa. On totta, että Severin Norby on pyytänyt kättäni; mutta luulen voivani sanoa varmuudella, joka on totuuden vertainen, ettei hänen toivomuksensa koskaan toteudu."

"Varmuudella, joka on totuuden vertainen?" kertasi kuningas epäluuloisesti. "Se voi siis toteutua…?"

"Se voi toteutua!"

"Ja kuinka minun on se ymmärrettävä?"

"Sallikaa sen jäädä salaisuudekseni … älkääkä unhottako, ettei
Kristina Gyllenstjerna koskaan voi kieltää itseään!"

Näin sanoen painoi hän kätensä silmilleen ja poistui kiireimmittäin huoneesta.

5

YÖLLÄ.

Myöhään illalla, monta tuntia sen jälkeen, kun kuningas oli saapunut Stegeborgiin, purjehti pienehkö alus lahteen linnan edustalle ja kääri purjeitaan samalla kuin venhe laskettiin vesille. Paitsi soutajia astui vanhempi mies ja nuori tyttö, molemmat puettuina matkapukuun, nuoraportaita myöten alas venheeseen.

Tämä kiiti nopein ja voimakkain aironvedoin rantaa kohden ja vanhan miehen seuralaisensa kera noustua maihin, sysättiin venhe jälleen vesille paluumatkalle alukseen.

"Älkää unhottako hänen armonsa piispan kirjettä", huusi vanhus rannalta merimiehille. "Jättäkää se harmaaveljesten priorille tultuanne Söderköpingiin."

Merimiehet antoivat jokseenkin äkäisesti varmistavan vastauksen, joka todennäköisesti oli jo annettu monen kertaan, ja kun venhettä ei enää voinut erottaa pimeässä, tarttui ukko tytön käteen ja alkoi astua rantapengertä ylöspäin. He eivät olleet kulkeneet pitkältä, ennenkuin pysähtyivät pienen tuvan eteen, josta pieni takavalkea loimotteli matkustavaisia vastaan.

"Jumalan rauha, Stig Pietarinpoika!" sanoi ukko tupaan päästyään.
"Jumalan rauha! Voitko antaa minulle ja sukulaiselleni yösijaa?"

"Jumala siunatkoon, sen kyllä voin", vastasi Stig Pietarinpoika. "Ja olen iloinen, kun ette mennyt tupani ohitse, Gert Bryningh."

"Vilpitön kiitos, Stig", jatkoi Gert. "Aion mennä aamulla varhain Stegeborgiin, missä minulla on hieman toimitettavaa, ennenkuin jatkan matkaani Munkebodaan, armollisen herrani, piispan luo."

"Stegeborgissa on paljon väkeä tänä iltana", jutteli Stig, joka oli kalastaja ammatiltaan ja asui tyttärensä keralla tässä pienessä tuvassa rannalla. "Signe, tyttäreni, vei sinne kaloja illan suussa, ja silloin oli kuningas juuri tullut suuri joukko herroja seurassaan."

"Kuningas!" huudahti Gert ja näytti hämmästyneeltä.

"Kuten sanoin … ja vähää ennen kuningasta saapui herra Severinin lähettiläs Gotlannista, ja väki linnassa sanoi, että saksalaisella kreivillä ja herra Severinin lähettiläällä oli ollut paljo kuiskailemista keskenään, ja kun kuningas saapui, silloinkos tuli juoksua sinne ja tänne… Niillä korkeilla herroilla on keskenään niin paljo riitoja, joita me pikkueläjät emme voi käsittää!"

Molemmat vanhukset istuivat kauvan illalla pakinoiden takkavalkean hohteessa, mutta tytöt, Signe ja hän, jonka Gert Bryningh oli tuonut mukanaan, menivät pian pieneen viereiseen huoneeseen, missä edellinen laittoi vuoteen tuntemattomalle vieraalleen. Tämän tehtyään Signe istuutui vieraansa viereen ja tarttui hänen käteensä.

"Niin surullista neitsyttä en ole nähnyt moneen herranpäivään", sanoi hän, "enkähän voi vaatia teitä sanomaan, mikä mieltänne painaa, mutta juttelenpa teille jotakin, joka voi hälventää suruanne. Tietäkääs, neitsyt, että olen nähnyt kuninkaan tänään: hän kyllä näytti olevan yhtä huolissaan kuin tekin, mutta muhkea hän oli nähdä, ja kaikki ne koreat ritarit, jotka seurasivat häntä! Niiden joukossa ratsasti muuan mustalla hevosella — katsos, minä näin kaikkityyni, sillä seisoin aivan portinpielessä heidän ratsastaessaan linnaan — ja kuninkaalla on mukanaan hyvin vanha mies, joka kuulemma on hänen kanslerinsa, ja hän ratsasti mustalla hevosella. Sanotaan, että vanha kansleri se saa aikaan kaiken pahan valtakunnassa ja kulettaa kuningasta talutusnuorassaan. Pyhä Jumalan äiti, kuinka olinkaan vihainen sille miehelle, joka antaa hyvälle kuninkaallemme niin paljo ajateltavaa…"

"Tunnetko hänen nimeään, ketä sanot kansleriksi?"

"Kyllä … kuulin sen, hänen nimensä oli … älkäähän kiirehtikö, kaunis neitsyt … hänen nimensä oli Lauri Antinpoika, niin oli!"

"Lauri Antinpoika … oletko varma siitä?"

"Olenpa hyvinkin, sillä näin, kuinka hänen hevosensa kompastui, kun hän ratsasti porttiholvin lävitse, ja kuulin heidän sitte puhuvan alhaalla linnantuvassa, ettei se merkinnyt mitään hyvää herra Laurille…"

"Teette kuitenkin Lauri herralle hyvin väärin, jos ajattelette pahaa hänestä … hän ei tahdo muuta kuin hyvää."

"No, kas siitä minä pidän, te alatte virkistyä, neitsyt … vai niin, tunnette siis Lauri-kanslerin, voin kyllä nähdä jo päältäkin päin, ettette ole vertaisiani."

"Mitä puhutkaan, Signe, olen köyhä porvaristyttö Tukholmasta, ja tahtoisin mielelläni vaihtaa asemia kanssasi, sinua kun eivät paina mitkään surut…"

"Siitä kiitänkin oikein hartaasti Jumalan äitiä ja kaikkia pyhimyksiä! Mutta minun käy sääliksi teitä, enkö voisi auttaa teitä siitä hädästä, johon olette joutunut? Sanokaa minulle ensinnäkin nimenne! Minun nimeni on Signe Stigintytär, kuten jo tiedättekin."

"Minun nimeni on Kristina Pietarintytär, ja jollen ole kuollut, on tarkotus, että minun pitäisi olla."

"Pyhä Jumalan äiti, mitä sanotte, neitsyt Kristina … kuka voi toivoa teidän kuolevan, kun olette niin nuori ja kaunis? Eikö teillä sitte ole ketään nuorta miestä, joka uskaltaa taisteluun teidän puolestanne ja hakkaa palaisiksi ilkeän noidan, joka teitä pitää vankina. Niinhän on aina laulussa, ja silloin se varmaankin on totta."

Kristina alkoi katkerasti itkeä nämä sanat kuultuaan, mutta niin hiljaa, että viipyi hyvän hetken, ennenkuin hyväsydäminen Signe huomasi sen, ja sittekin vasta siitä, että hän näki, kuinka kyyneleet kuutamossa valuivat lumivalkoista poskea pitkin. Silloin tarttui Signe Kristinan molempiin käsiin ja puristi niitä lujasti, kuiskaten:

"Älä itke, Kristina, minä rupean ritariksesi, ja mahtavan täytyy noidan olla, jollei hän saa minulta surmaansa."

Kristina työnsi hyvää tarkottavan tytön kädet pois ja taivutti hiljaa alas päänsä. Ah, oli niin synkkää ja kolkkoa, mihin hän katseensa käänsikään, ja niin valtava myrsky kävi syvällä hänen sydämessään! Kuinka olikaan mahdollista, että kalastajan tyttöparka voisi hänet pelastaa? Sen hirveän sunnuntain jälkeen, jolloin hänet onnensa päivänpaisteisilta kukkuloilta, missä taivas hymyili niin seesteisenä ja sinisenä ja missä hänen elonpolkunsa kiemurteli niin viehättävänä pelkkien ruusujen välitse, yhtäkkiä syöstiin alas aivan kuin erämaahan, jossa ei aurinko eivätkä tähdet loistaneet ja jossa ainoastaan okaat repivät hänen jalkojaan, — sen sunnuntain jälkeen oli hän kulkenut melkein alituiseen horroksissa, ollut tahdoton olento, joka hiljaisesti alistui mihin kohtaloon tahansa.

Vanha Gert Bryningh oli vienyt hänet majataloonsa, jossa he olivat nousseet hevosen selkään ja samana iltana ratsastaneet Söderteljeen, mistä he vesitse olivat jatkaneet matkaansa tänne Stegeborgiin. Gert oli ankarimmalla tarkkuudella seurannut Kristinan kaikkia liikkeitä, mutta kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, kuinka vähän hänellä oli syytä pelätä pakokokeita vankinsa puolelta, oli hän vähitellen tuudittunut varmuuteen, ja täällä alhaalla Itä-Gotlannissa, missä jokainen linna, jokainen herraskartano, melkeinpä joka töllikin oli hänelle tuttu, ja jossa hänen herransa, piispan valta ei ollut ainoastaan tunnustettu, vaan suosittukin, täällä ei juolahtanut hänen mieleensäkään, että mitään pakoajatusta voisi syntyä tyttöparan päässä.

Mitään pakoajatusta ei varmaankaan olisi Kristinan päässä syntynytkään, ei siksi, että häneltä olisi puuttunut sitä joustavuutta ja voimaa, joka kohtalon kovimpainkin iskujen alla kehrää uusia pelastuksen, taistelun ja voiton lankoja, mutta siksi, että hänen kohtalonsa näytti niin toivottomalta, siksi että hän piti itseään tykkänään kadotettuna, — mitään pelastuksen ajatusta siitä kohtalosta, joka häntä odotti, ei tämän johdosta voinut eikä olisikaan herännyt hänen mielessään, jollei Gert olisi tullut majottuneeksi juuri tämän Stig Pietarinpojan luo, ja jollei tällä Stigillä olisi ollut tytärtä sellaista kuin Signe. Niin ihmeellisesti menevät myttyyn ihmistuumat, parhaitenkin lasketut. Useimmittain vain pieni, satunnainen seikka, jota ei konsanaan osannut ottaa laskuihinkaan, jollei kokonaan muserra, niin ainakin vie kaiken uudelle tolalle, jossa uudet olosuhteet vähitellen nousevat ilmoille ja lopuksi hävittävät kaiken. Ja jos menemme kauvemmaksi takaperin, itse sille ahjolle, jossa pimeät suunnitelmat tänä ja seuraavina vuosina taottiin Ruotsin kuningasta vastaan ja joiden toteuttamisessa ei Gert itse ollut muuta kuin tottelevainen välikappale, niin näemme vielä selvemmin, kuinka vähässä määrin ihmisellä on itse tapausten kehitys käsissään. Hän voi kylvää ja hän voi myöskin laskea voittojaan tulevasta sadosta, mutta hän voi ottaa ainoastaan tavalliset olosuhteet lähtökohdakseen. Tämä opetus on annettu jokaiselle ihmiselle, mutta kuitenkaan ei hän koskaan tule kyllin selvänäköiseksi, jottei uskoisi voivansa laskea kaikkea. Tässä kai lepääkin niin monen komean rakennuksen kaatumisen salaisuus. Ihmisen helmasynti on, ilmeisimpänä esiintyen juuri niillä, joiden toimet pelkäävät valoa, että hän luulee olevansa Jumala, että hän tahtoo leikkiä ukonnuolilla, mutta juuri siten tulee ihminen niin varmaksi ja sokeaksi, että häneen itseensä sattuu sama salama, jonka hän on singottanut.

Kuinka Signe nyt sanansa sovittikaan, tulivat molemmat tytöt pian varmaan päätökseen, ja heidän keskustelunsa muuttui sitte neuvotteluksi parhaista keinoista päätöksen toimeenpanemiseksi. Kristina oli luonteeltaan reipas ja päättäväinen, ja tarvitsi vain syttyä toivon, palauttaakseen hänelle sen joustavuuden, jonka hän oli kadottanut surunsa ylenpalttisuudessa. Tämän joustavuuden oli teeskentelemätön kalastajatyttö saanut hänessä herätetyksi kansanlaulujen ja satujen tuntemuksellaan, yksinkertaisesti siitä syystä, että hän oli tajunnut ja kätkenyt sydämeensä näiden yksinkertaisten laulujen ajatuksen. Ja laulussa, musiikissa tai kuvassa, missä muodossa yleensä taideilmiö esiintyneekin, piilee henki, joka tahtoo tulla ymmärretyksi, vaikka enimmät ihmisistä kiintyvätkin verhoavaan muotoon hengen sijasta.

Signen parhaallaan lopettaessa tehtävätään ja valaistessa Kristinalle, kuinka helposti kaikkityyni oli toteutettavissa, aukeni ovi ja Gert Bryningh näyttäytyi kynnyksellä. Nähtyään että molemmat tytöt istuivat vielä valveella, sulki hän oven jälkeensä, astui pari askelta sisemmälle huonetta ja istuutui penkille vastapäätä vuodetta, jonka reunalla tytöt istuivat. Hän oli kauvan vaiti ja siveli kädellään kurttuista otsaansa. Mutta täten asianomaisesti valmistauduttuaan, alkoi hän kääntyen Kristinaan:

"Olet käyttäytynyt matkalla hyvin, lapseni, olen ilokseni luullut huomaavani, että olet, kuten kirkon morsiamen sopiikin, säveällä mielellä mukautunut siihen mitä ei voi välttää. Olemme nyt pian perillä, parisen päivää vain, ja jätän sinut parempaan hoitoon kuin minun. Vanha sydämeni ilotsee siitä, ja vielä enemmän on se ilotseva, kun tulee päivä, jona armollinen herrani, Hannu piispa, omin käsin vihkii sinut nunnaksi. Siitä tulee suuri juhla, sillä sinä tuot runsaat myötäjäiset. Kaikki pyhimykset ilotsevat, ja pyhä Birgitta painaa hengessä suudelman otsallesi. Muistan elävästi, kun vanha herra Stenin tytär vihittiin nunnaksi, kuinka juhlallisesti kaikki kävi, ja vielä muhkeampaa oli, kun kuningas Kaarlen tytär sai saman kunnian, sen olen kuullut vanhojen kertomuksista. Se tapahtui kymmenen vuotta ennen syntymistäni maailmaan, ja minulla on jo kuudeskuudetta ikävuoteni menossa."

"Pyhä Jumalan äiti, kenpä saisi olla mukana kaikessa tuossa!" huudahti Signe ja pani hartaasti kätensä ristiin. "Mutta niillähän on ainoastaan rikasten lapsilla onni päästä pyhän Britan sisaruuteen!"

Gert katsoi Signeen, sillä kuu paistoi huoneeseen katon räppänästä, ja siellä missä tytöt istuivat, oli aivan valoisaa — hän katsoi Signeen ikäänkuin olisi vasta nyt huomannut, että tyttökin oli täällä huoneessa, ja hän vaikeni tuokion. Mutta nähtävästi ei hän pitänyt tytön läsnäoloa vaarallisena itselleen ja aikeelleen tai teki tämän huudahdus häneen mieluisan vaikutuksen, ikäänkuin antaen väriä hänen kuvaukselleen, miten ollakaan, jatkoi hän välittämättä Signestä sen enempää.

"Se on oleva riemun päivä Herrassa … ja sinun ei tarvitse sitä kauvan odottaa. Mutta nyt on minulla sanottavana sinulle toinen asia… Minun on toimitettava tärkeä asia huomenna kreivi Johanin luona. Menen sinne jo varhain, ja voi tapahtua, että viivyn poissa kappaleen aamupäivää. Siksi aikaa jätän sinut tänne Stig Pietarinpojan ja hänen tyttärensä luo … oletko ymmärtänyt minut, lapsi?"

"Olen", vastasi Kristina.

"Näetkös", lisäsi Gert, "minun tarvitsee sitä tuskin sanoa, sitte kun sinun mielessäsi on osottautunut niin suuri muutos, mutta eihän ole vahingoksi mainita sinulle, ettet voi astua askeltakaan tämän tuvan ulkopuolelle, kohtaamatta pyhän kirkon ystäviä. Kerettiläisyys ei ole, kiitos Jumalalle ja kaikille pyhimyksille, voittanut alaa Linköpingin hiippakunnassa… Niin, niin, en tahdo surettaa sinua, lapseni, tarpeettomilla nuhteilla … olet osottanut sävyisää ja taipuisaa mieltä, siitä tulet saamaan palkinnon."

Sitte meni vanha Gert, ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Molemmat tytöt olivat hetken aikaa aivan hiljaa, ja alettuaan sitte puhua, puhuivat he kuiskaillen. Mutta paljoa eivät he enää tarvinneet sanoa toisilleen. Vanhuksen sanat olivat vahvistaneet Kristinaa päätöksessään, ja Signe oli valmis uskaltamaan kaikkensa hänen puolestaan. Viimeksi mainittu asettui hetken kuluttua ovenpieleen kuuntelemaan.

Tuvasta kuului raskasta kuorsaamista. Signe avasi hiljaa oven ja pisti päänsä ulos. Vanha kalastaja ja Gert Bryningh nukkuivat sikeintä unta. Signe nyökkäsi tyytyväisenä ja sulki oven jälleen.

"Nyt on aika", kuiskasi hän Kristinalle. "Isä nukkuu raskaasti, eikä hän ennen puolta yötä kuule ääntä, olipa se kuinka kova tahansa, mutta jos viivymme puolen yön jälkeen, herättää hänet heikoinkin ääni. Kuinka vanhan piispanpalvelijan on laita, en tiedä, mutta olen kuullut isäni sanovan, että pyhän kirkon miehet, niin ylemmät kuin alemmatkin, voivat hyvin ja saattavat nukkua vaikkapa tuomiopäivään."

Joutuin siirsi hän jonkun penkin räppänän kohdalle, tarttui Kristinan käteen ja auttoi häntä nousemaan penkille.

"Tee nyt, kuten olen sanonut, tartu lujasti räppänän alareunaan, niinikään, astu olkapäälleni, niin … se käy mainiosti … ole nyt hiljaa, kunnes tulen ylös."

Ei viipynyt kauvan, ennenkuin Signe seisoi Kristinan rinnalla katolla. Tämä vietti yhdeltä taholta pitkälle alas, ja Signe meni edeltä taluttaen Kristinaa kädestä jälessään. Kaikki kävi onnellisesti. Ei pienintäkään liikahdusta kuulunut tuvasta. Ja yö oli niin tähtikirkas ja tyyni. Ei ainoakaan lehti liikahtanut puussa, ei pieninkään aaltonen värähtänyt lahdella, jonka hopeapinta levisi rannasta toiseen. Toisella rannalla sijaitsi linna mustine röykkiöineen, niin hiljaisena ja juhlallisena, vaikka kentiesi senkin muurien sisällä oli sydän, joka sykki levotonna ja surullisena.

Kuten kaksi keijukaista katosivat molemmat pakolaiset puunrunkojen väliin. Signe työnsi venheen vesille, ja pian liukui se lahden poikki ja laski toiselle rannalle. Täällä hypähtivät tytöt maalle.

"Nyt on oltava vikkelä ja kevyt jaloiltaan, täällä ei ole niin aivan turvallista tällä puolella … seuraa minua, menemme lähintä tietä metsään, tunnen hyvin polut täällä, ja ainoastaan alkumatka on vaarallinen; sitte kuljemme kuin huviksemme pitkän kiertotien. Mutta ennen kuin parin tunnin perästä ei kannata linnaa lähestyä."

Äänettömämmin ei pilven varjo hiivi yli niityn kuin molemmat tytöt kulkivat aukean paikan ylitse venheeltä puiden varjoon. Täällä tarttui Signe jälleen Kristinan käteen ja vei häntä eteenpäin lehdon varjojen välitse. Pian tulivat he jalkapolulle, mutta he eivät olleet kulkeneet pitkältä sitä myöten, ennenkuin Signe nopeasti hyppäsi syrjään puiden pimeimpään varjoon.

Hän pysähtyi kuunnellen. Kristina ei kuullut mitään, mutta Signen, metsän ja veden vapaan lapsen, aistimet olivat paremmat ja terävämmiksi harjaantuneet.

"Enkös sitä jo aavistanut", sanoi hän. "Kuulen askeleita, jotka tulevat vastaamme. Ajattelin sitä jo heti, kun näin kuninkaan ratsastavan linnaan. Mutta ole huoletta, neitsyt Kristina, meitä eivät he saavuta…"

"Mutta jos olisi vanha Gert…" sammalsi Kristina suurimman pelon vallassa.

"Pahimmassa tapauksessa, jollei nopeutemme voi meitä auttaa, niin…, mutta hiljaa, tuolla hän on, tuolla…!"

Synkkä haamu hiipi hiljaa esiin puiden välistä ja näytti tulevan suoraa päätä sinne, missä molemmat tytöt seisoivat. Kristinan sydän jyskytti niin valtavasti, että hän tuskin voi hengittää, ja hänen silmänsä tahtoivat aivan kuin ponnahtaa ulos reijistään, kun haamu tuskin kymmenen askeleen päässä pysähtyi. Siellä hänen seistessään valaisi kuu osan hänen kasvoistaan, ja niin Kristina kuin Signekin tunsivat Gert Bryninghin.

Kristina ei enää voinut hillitä itseään. Signe kiersi kätensä hänen vyötärönsä ympäri, ja painaen suunsa hänen korvaansa kiinni, kuiskasi hän:

"Ole haudanhiljaa!"

Mutta Kristina ei kuullut mitään ja Signe tunsi, kuinka hän tempautui irti, samalla kuin hänen katseensa selvästi ilmaisi, ettei hän aikonut paeta, vaan päinvastoin syöstä esiin takaa-ajajaansa vastaan. Kuitenkaan ei vielä ollut varmaa, että tämä oli tullut ajaakseen heitä takaa. Hän saattoi liikkua omilla asioillaan. Mutta pieninkin varomaton liike saattoi sitä vastoin ilmaista heidät itsensä ja tehdä kaiken tyhjäksi. Ja mikä mahti olisi nyt Kristinaa pidättänyt? Hän oli aivan kuin muuttunut toiseksi. Tämä tarmokas, ihana olento, joka seisoi eteenpäin kumartuneena, valmiina hyppäykseen, kaikki lihakset jännitettyinä, kaikki hermot vireissä — oliko tämä sama suruinen, tahdoton tyttö, joka tarvitsi ja sai lohdutusta Signeltä hänen isänsä pienessä tuvassa.

Ratkaisevalla hetkellä esiintyi kuitenkin voima, joka sai Kristinan peräyttämään ottamansa askeleen. Se ilmestyi Gertin liikkeessä, jolla tämä kääntyi syrjään. Polku, jota hän oli kulkenut, teki mutkan juuri siinä, missä hän seisoi, ja juuri tämä seikka saattoi pelästyneessä kuvittelussa näyttämään siltä kuin ukko olisi taivaltanut polkua hiipiäkseen karanneen naissukulaisensa kimppuun. Hän ei kuitenkaan jatkanut taivallustaan, vaan pysähtyi ja kääri vaippansa hyvin ympärilleen ja veti hilkan alas otsalleen.

Ilmeisesti oli täällä sovittu kohtauksesta sen kera, jonka askeleet Signe oli kuullut tulevan heitä vastaan ja joka nyt saapui paikalle hänkin.

"Pyhä Eerik", kuului Gert lausuvan puoliääneen, kun tämä toinen tuli esiin tuuhean pähkinäpensaan takaa.

"Pyhä Yrjänä!" vastasi toinen. "Oikeaan osuttu siis. Oletteko ollut täällä useampia kertoja?"

"Saavuin illalla", vastasi Gert, "ja kiitän onneani, sillä näihin aikoihin ovat hetket kalliit!"

"Olen sydämestäni samaa mieltä", jatkoi viimeksi tullut, "ja siksi käykäämme pian asiaan. Olin ajatellut että olisimme menneet yhdessä linnaan, mutta siellä ovat nyt täydet huoneet ja jokaisella muurilla on silmät ja korvat tai ainakin täytyy otaksua olevan."

"Emme tarvitse muuta kuin tämän paikan, junkkari Moritz. Tämä on kylliksi syrjäinen suojellakseen meidät yllätyksiltä näin myöhäiseen aikaan."

"No hyvä, kuten tahdotte… Tulette Tukholmasta. Oletteko tavannut piispan?"

"Kyllä, ja olen saanut mitä tarkimmat menettelyohjeet!"

"Sitäpä kelpaa kuulla… Sanokaa siis pian, millainen mielentila on ylämaan talonpoikain keskuudessa, siitähän kuitenkin riippuu kaikki, ja milloinka piispa Pietari katsoo ajan olevan sopivan."

Vanhus teki selkoa kaikesta. Mielentila taalalaisten keskuudessa oli mitä parhain. He olivat äärimmilleen tyytymättömät kuningas Kustaaseen, eivät tosin aivan samalla perusteella kuin pappisvaltiaat, vaan etupäässä kalliiden aikojen ja raskaiden verojen johdosta, mutta pääasia oli kuitenkin, että tyytymättömyys vallitsi heidän keskuudessaan ja tämän tyytymättömyyden voi kyllä taitava käsi helposti johtaa toivottuun suuntaan. Herra Pietari odotti vain kuninkaan saapumista Tukholmaan. Sitte aikoi hän lähteä Taalainmaahan.

"Se asia on siis parhaimmissa käsissä", lopetti Gert, "ja Jumalan äiti ja kaikki valtakunnan suojeluspyhimykset antakoot sille armonsa ja siunauksensa, että se saisi hyvän lopun!"

"Kas niin, vanhus, ei mitään pappien loruja nyt, täytyyhän teidän käsittää, että jos se käy, niin se käy iskien ja lyöden, jotta Jumalan äiti kalpenee ja pyhimykset itkevät. Mutta teidän oma herranne, Hannu piispa, missä hän on? Herra Severin näkisi mielellään niin mahtavan miehen tukenaan."

"Ei, ei", keskeytti Gert vilkkaasti, "älkää ajatelko sitä, ei, ei … piispa Hannu on kyllä tyytymätön kuningas Kustaaseen, mutta hän rukoilee joka ilta hänen puolestaan."

"Olemmeko siinä jälleen… Rukoukset vaikuttavat vähän asiaan, tahdon itse puhutella piispaa!"

"Puhutella piispaa, oletteko järjiltänne, junkkari Moritz? Armollinen herrani, piispa Hannu, voisi teidät heti jättää kuninkaan käsiin, ja silloin tulisi teidän purjehduksenne lyhyeksi tässä maailmassa. Mutta herrani voi sentään, siitä tietämättään, hyödyttää yhteistä asiaa."

"Olisipa, miekkani kautta, oikein hauskaa, jos se vanha kettu…"

"Suu poikki, junkkari Moritz!… En puutu enää koko tähän asiaan, jollette harkitse sanojanne, kun ne koskevat piispa Hannua."

"Oo-ho … en sillä muuten tarkottanut niin pahaa! No hyvä, minua haluttaisi kuulla, kuinka piispavanhus voi tanssia toisten pillien mukaan, siitä tietämättään."

"Kerettiläiset täytyy saada pois", sanoi vanhus, kiintymättä enempää junkkarin viime lausuntoon, joka hänen suussaan merkitsi enemmän totuttua tapaa lausua ajatuksiaan kuin mitään loukkaavaa tarkotusta. "Kerettiläiset täytyy saada pois, ja se tehtävä on nyt minun herralleni, piispalle, rakas ja Jumalalle ja pyhimyksille otollinen tehtävä. Nähkääs, nyt ovat kerettiläisten joukossa kuninkaan viisaimmat ja urhokkaimmat ystävät, sitä emme voi kieltää. Herra Lauri-kansleri on aika kotka ja hänellä on terävät kynnet… Mestari Olavi Tukholmassa on kotkan veroinen. He näkevät korkeudestaan terävillä silmillään pitemmälle, paljo pitemmälle kuin heidän pitäisi nähdä, ja sentähden täytyy heidät saada pois…"

"Herra Lauri-kansleri on linnassa … anna minulle aikaa, että saan näkinkenkäni tänne rannalle, ja minä varastan Laurin linnasta, kuten paavi varastaa rahat köyhän miehen kukkarosta. Mutta te papilliset kulette aina mutkateitä, se on kai oppineempaa. Ja sitte…"

"Sitte tahdotte tehdä saman mestari Olaville … niin, niin, sellaisiin uhkatekoihin teissä kyllä olisi miestä, mutta varmaa on, että purjehtisitte kumoon ja saisitte nostaa purjeenne hirsipuuhun Tukholmantorilla. Ei, ei, junkkari Moritz, vanhus on viisaampi, piispa Pietari tietää kyllä, kuinka hän jakaa osat. Luulen sitä paitsi, että mestari Olavi on jo pussissa … ja armollinen herrani on juuri pussin suun sulkemaisillaan."

"Ja kuningas Kustaa tulee tietenkin luottamaan piispaan ja noudattamaan hänen neuvoaan ja kiittämään … no, no, se on eri asia, eikä se kuulu minuun, mutta minun täytyy se kuitenkin tietää Severinin tähden."

Gert kertoi nyt, mitä oli tapahtunut Tukholmassa hänen siellä ollessaan, kuinka oli hyökätty kirkkoihin ja luostareihin, ja kuinka juteltiin suusta suuhun, että mestari Olavi oli tämän kauhistuksen alkuunpanija.

"Ja nyt tulee piispa Hannu kuninkaalta vaatimaan rangaistusta mestari Olaville? Tahdon olla silli, jos kuningas Kustaa tarttuu tähän koukkuun."

"Sallikaa minun kerrankin puhua pisteeseen, junkkari Moritz. Tämä on ainoastaan yksi niistä koukuista, joita on heitetty mestari Olaville ja herrani, piispa, tulee puhumaan vähemmän Olavista kuin itse väkivallan teoista, ja jos tunnen kuningas Kustaan oikein, ei hän katsele moisia ilkitöitä sormiensa lävitse. Rahvas Tukholman ympärillä on inhon ja vihan sytyttämä … kuningas Kustaalle voi maksaa enemmän kuin hän tahtoo panna mestari Olavin tähden alttiiksi, jollei hän tähän tartu kovin kourin, joita hän kyllä ei juuri ole hidas käyttämään, miten asiat lienevätkin. Niin, juuri armollisen herrani suussa voi asian esitys saada oikean värinsä ja tehdä oikean vaikutuksensa kuninkaaseen."

"Viekas pappi, minulla olisi halu viiltää vatsasi halki… No, no, älä pelästy, sillä ei ole kiirettä, kaikella on aikansa. Jaa, mestari Olavin laita oli siis niin. Hän on kuoleva kapinannostajana. Mutta sitte on meillä vielä jälellä herra Lauri-kansleri, mitä myyränteitä olette kaivaneet häntä varten?"

"Puhetapanne ovat jokseenkin kummalliset, junkkari Moritz, mutta kullakin on oma makunsa. Kuningas itse on yhyttävä hänet…"

"Toisin sanoen, siinä kohden olette te laatineet koukeron, jota ei itse piru helvetissä saata käsittää… Pelätä Jumalaa ja kulkea suoraa tietä, se on muuten ollut minun asiani, se."

"Minun myös, minun myös, junkkari Moritz … katsokaamme vain, että suora tie vie määrän päähän eikä poispäin, se on pääasia. Muuten ovat piispa Pietari ja mustainveljesten kunnianarvoisa priori Vesteråsissa minun tiennäyttäjäni. En tiedä kuinka he ovat järjestäneet asian herra Lauri-kansleriin nähden, hänen aikansa ei ole vielä tullut, mutta häneen tietysti ensi sijassa sattuu sama isku, joka musertaa hänen suojattinsa, mestari Olavin. Kun rovio kerran on sytytetty ja liekit leiskuvat kohden pilviä, silloin ei ole niin tarkkaa väliä yhdestä eikä toisesta, kunhan vain paha poltetaan perustuksiaan myöten."

"Niin, eikä jätä katkua jälkeensä. No, kaikella on aikansa. Nyt olen saanut sanomia herralleni, herra Severinille … minua haluttaa nähdä, tuleeko hän niistä paljoakaan viisaammaksi kuin minä. Jos minulla olisi valta, poistaisin kuningas Kustaan laskuista, kun hän nyt ratsastaa Stegeborgista Linköpingiin, tai kentiesi menettäisin henkeni. Kas, sitä minä tarkotan, kun sanon pelkääväni Jumalaa ja kulkevani suoraa tietä. Mutta te papit astutte askeleen oikealle ja toisen vasemmalle, pistätte nenänne toiselle taholle ja kätenne toiselle, mitä suurempia mutkia, sitä parempi, ja ylipäätään juuri parhaat ihmiset takertuvat teidän ketunrautoihinne. Jollei valani minua pidättäisi ja se, että herra Severin ansaitsee sen uskollisuuden, jota hänelle olen vannonut, niin, kelpo miekkani kautta, sanoisin oikeissa ajoin sanan niin kuningas Kustaalle kuin tälle mestari Olavillekin. Kuningas on mieleiseni mies, ja sellainen täytynee olla mestari Olavinkin, mikäli voin käsittää."

"Puhutte vapaammin, junkkari Moritz, kuin on luvallista pyhän kirkon soturille."

"Pyhän kirkkosi puolesta en tahtoisi uhrata mädännyttä kaalinpäätäkään, eikä ole sinun ansiosi, etten halkaise kalloasi tässä patusessa paikassa, sinä vanha veitikka!"

"Pyhä Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset!" huudahti piispallinen tallimestari vavisten kauttaaltaan. "Oletteko junkkari Moritz vai olenko osunut petturin kera tekemisiin?"

"Eikös mitä, olen kyllä junkkari Moritz, eikä sinun surmaamisellasi ole kiirettä, Gert… Mutta minä en voi unhottaa, että teillä papeillakin on sormenne mukana tässä asiassa. No, sitä asiaa ei voi auttaa. Aamu sarastaa, vanhus, ja minä tahdon hyvissä ajoin olla merellä. Näkinkenkäni makaa täältä kivenheiton päässä. Jos tahdotte tulla mukanani, voimme lähemmin syventyä koukkuihinne puolin jos toisinkin…"

"Kappaleen matkaa voin tulla", vastasi vanhus, "mutta kukaan ei saa nähdä meitä yhdessä, ei kukaan, kuuletteko, junkkari Moritz!"

He loittonivat itäänpäin, ja Kristina ja hänen seuralaisensa olivat kaikesta pelosta päässeet.

Mutta mitä merkitsi tämä keksimisen pelko nyt kun sydän oli täyttynyt sanomattomalla tuskalla? Minkä hirveän salaisuuden jälille Kristina oli päässytkään! Ja kuitenkin oli hän saanut ainoastaan pinnallisimmat langat tietoonsa. Eikä ketään, ei ketään joka voisi varottaa, joka voisi selittää Olaville vaaran, joka häntä uhkasi.

"Ei ketään!" huudahti hän puoliääneen, ajattelematta, missä he olivat, ja hänen äänensä kaiku vieri kauvas pois.

Signe tarttui hänen käteensä, ja veti häntä mukanaan syvemmälle metsään.

"Hiljaa, kaikkien pyhimysten nimessä, hiljaa, Kristina!" sanoi hän hiljaa. "Molemmat miehet eivät ole kaukana. Luulen kuitenkin, ettei meillä enää ole mitään vaaraa. Tunnette mestari Olavin, Kristina … niin, ei teidän tarvitse sitä sanoa, tunsin sen siitä kalmankylmyydestä, joka teitä väristytti, kun junkkari puhui juonista häntä vastaan… Mutta nyt on kaikki vaara ohitse, olethan vapaa, Kristina, ja huomenna saat puhutella sekä kuningasta että herra Lauri-kansleria!"

"Niin, olen vapaa … olen vapaa!" sanoi Kristina ja otti rohkeampia askeleita. "Ja uskallan minäkin tehdä suurtekoja!"

Sitte kulkivat molemmat tytöt öisten varjojen keskitse pitkää kiertotietä myöten linnaa kohden. Kun auringon ensimäinen säde heijasti tornin huippuun, olivat he vain muutamain kivenheittojen päässä Stegeborgin torniportilta.

6.

KUNINGAS JA HERRA LAURI-KANSLERI.

Paikalta, jolla molemmat tytöt seisoivat, oli tavattoman ihana näköala linnan, lahden ja metsän ylitse, ja molempiin vaikutti erittäin virkistävästi nähdä, kuinka päivä valkeni ja kuinka säteilevä valo virtaili meren ja maan ylitse. He olivat pysähtyneet korkean, tuuhean petäjän luokse ja olivat kokonaan kiintyneet kauniiseen näytelmään edessään.

Mutta ihana aamu oli houkutellut ulos muitakin tämän seudun kauneuden rakastajia. Kappaleen matkaa puusta, jonka juurella Kristina ja Signe seisoivat, oli kolmaskin ihailija. Hän oli ritari, päättäen hänen runsaasti koristellusta puvustaan ja kallisarvoisesta kamelikurjen sulasta hänen päähineessään. Hän seisoi käsivarret ristissä ja katsoi suoraan eteensä. Katkera hymy väreili hänen huulillaan, mutta hänen silmissään kimmelsi surumielisyyden hohde. Molempien tyttöjen askeleet herättivät hänen huomiotaan, ja hän seisoi siksi lähellä, että saattoi kuulla joka sanan, minkä he sanoivat, vaikkakin kuusi varjosti hänet heidän katseiltaan.

"Täällä on meillä taas", sanoi Signe, "vaarallinen kappale matkaa edessä. Täällä kulkevat monet linnaan ja linnasta pois, ja kuka tietää eikö noitakin kulje tätä tietä… Katsos, sentähden tahdon nyt mennä yksikseni linnaan ja koettaa päästä herra Lauri-kanslerin puheille, tunnen kyökkimestarin, ja hän kyllä auttaa minua."

"Kiitos, kiitos, Signe, en ikinä unhota, mitä olet tehnyt hyväkseni tänä yönä … ja Jumala siunatkoon sinua siitä."

"Odota, odota, pikku neitsyt, emme ole vielä perillä … pahin on vielä jälellä. Jos voisimme täällä vaihtaa pukuja, niin voisit itse mennä linnaan, mutta se ei käy laatuun ja luulen, että ensimäinen ajatukseni on paras. Jos Lauri-herra on sellainen mies, kuin olet sanonut, niin tulee hän mielellään tänne mukanani, ja sitte olet hänen suojeluksessaan, ja silloin ei ole mitään vaaraa…"

"Se on minunkin ajatukseni … eikä minun tarvitse pyytää sinua ajattelemaan, kuinka tärkeää on, että kaikki tapahtuu hyvissä ajoin … vanhus tulee varmaankin linnaan jo varhain…"

"Älkää olko peloissanne, minä kyllä sidon siivet jalkoihini… Jos näette jonkun tulevan tännepäin, niin piilottukaa kuusen juurelle, mutta älkää poistuko täältä!"

Näin sanottuaan jätti Signe Kristinan ja kulki nopein askelin linnaa kohden. Kristina seisoi katsellen hänen jälkeensä, kunnes hän katosi linnan portista. Silloin lankesi hän polvilleen tunteiden valtaamana ja rukoili hartaasti, kuten Olavi oli häntä opettanut, että, jos hänen sydämensä toivomus oli Jumalalle otollinen, Hän kuulisi hänen rukouksensa ja antaisi hänelle lohdutusta ja apua.

"Sydäntäni ilahuttaa nähdä sellaista", kuuli hän miesäänen puhuttelevan itseään, juuri kun hän oli lopettanut rukouksensa ja oli valmis nousemaan.

Puhuja oli sama muhkea ritari, joka oli kuunnellut tyttöjen keskustelua ja lähestynyt nähdessään Kristinan lankeavan polvilleen. Kaunis näky, joka kykeni vetämään ritarismiehen silmät puoleensa, oli katsella Kristinan neitseellisen puhtaita, syvimmän hartauden elähyttämiä piirteitä. Parisen kyyneltä väräjöi hetkisen hänen silmäluomensa alla ja vieri sitte alas hänen hienoa poskeaan pitkin, välkkyen kuin jalokivet.

"Mitä lienen lähtenytkään katselemaan, en ainakaan luullut löytäväni rukoilevaa neitsyttä", jatkoi ritari tarttuen Kristinan käteen ja nostaen hänet pystyyn. "Tahdotteko sanoa minulle, ylevä neitsyt, oliko se kiitollisuuden tunne, joka puhkesi sanoihin huuliltanne, vai oliko se surun tunne … päättäen ulkonäöstänne tahtoisin otaksua jälkimäistä."

"Silloin ette erehdykään, ankara ritari", vastasi Kristina.

"Tahdotteko sanoa, mikä painaa mieltänne, niin tahdon auttaa teitä, jos voin."

Kristina katsoi ylös korkeaan mieheen. Ja jotakin niin lujaa ja luottamusta herättävää ilmeni hänen avoimissa, jaloissa piirteissään, ja jotakin niin lämmintä hehkui hänen ilmehikkäissä silmissään, ettei Kristina epäröinyt lausua hänelle toiveitaan.

"Haluaisin puhutella armollisen herramme, kuningas Kustaan kansleria!" sanoi hän.

"Sen toivomuksen saatte kyllä helposti täytetyksi."

"En niin helposti kuin luulette, armollinen herra … en uskalla lähteä metsästä ilman suojelusta…"

"Mitä se merkitsee?" kysäsi ritari säkenöivin katsein. "Eikö joku neitsyt saa vapaasti mennä linnaan, jossa kuningas vierailee? Meillä on kyllä ollut pahoja aikoja Ruotsin maassa, mutta niin pitkälle en kuitenkaan luullut tullun."

"Olen köyhä, orpo tyttö", vastasi Kristina, joka ei oikein tiennyt, saattoiko hän niin aivan avomielisesti ilmaista kaikkensa vieraalle ritarille eikä äkkipäätä voinut löytää syytäkään, jolla saattaisi selittää, mitä jo oli sanonut. "Ja minua tahdotaan pakottaa, ja minua ajetaan takaa, ja nyt tahtoisin herra Lauri-kanslerin kautta etsiä suojelusta kuninkaalta."

"Ja miksi ajetaan sinua takaa, kaunis lapsi?"

"Sitä en tiedä … mutta minun pitäisi ottaa huntu, hautautua luostariin!"

"Luostariin…? Tämähän ei näytä niin kehnolta, ihana neitsyt… Oo-ho, teidät tahdotaan pakottaa luostariin, ja te ette sallisi pakottaa itseänne… Mutta kun nyt olette sanoneet minulle niin paljon, niin sanokaa myöskin, kuka teitä tahtoo pakottaa!"

"Mutta miksi kysytte niin paljon, uljas ritari?… En tunne teitä, te voitte, voitte…"

"Sanokaa pois … mitä luulette minun voivan?"

"Ei, ei", jatkoi Kristina tutkien katseltuaan ritarin avoimia kasvoja. "Ette voi sitä tehdä. Johtui mieleeni, että tekin voisitte pettää, mutta sitä ette voi!"

"Kiitos siitä sanasta, lapseni … ei, ei, en voi pettää sinua ja vien sinut varmasti herra Lauri-kanslerin luo ja kuninkaankin, jos tahdot."

"Kuninkaan … niin, mutta kuningas on niin ankara, sanotaan, ja kova, ja hänellä on niin paljon ajateltavaa, ettei hän varmaankaan voi kuulla minua. Mitä välittää kotka sirkkusen huokauksesta lehdossa?"

"Kuitenkin sieppaa se joskus portimon, joka hiipii pienen lintusen pesälle. Tule, tule, vien sinut kuninkaan luo!"

Ja ritari tarttui hymyillen Kristinan käteen ja veti hänet puiden varjosta avoimelle paikalle. Kristinan valtasivat aivan ihmeelliset tunteet. Näin ei hän sentään ollut ajatellut polkevansa tietä kuninkaan luo. Mutta heidän kulkiessaan ei ritari virkkanut mitään. Hän näytti vaipuvan yhä enemmän mietteihinsä, kuta lähemmäksi linnaa he joutuivat. Kun he tulivat tielle, joka vei sinne ja joka oli tallaantunut ja tomuinen, sillä päivittäin kulkivat sitä edestakaisin niin monet hevosten ja ihmisten jalat, näkivät he vanhan miehen tulevan jalkasin loitompaa meren puolelta, linnaa kohden hänenkin.

Kristina säpsähti. Hän oli tuntenut Gert Bryninghin.

Mutta vanhuskin oli äkkiä pysähtynyt, asettaen käden silmilleen, nähdäkseen paremmin, ja hän oli nähnyt ja tuntenut Kristinan. Hän kiirehti käyntiään, hän tuli aivan lähelle.

Kristina parka oli menehtymäisillään. Hän tahtoi paeta, mutta jalat kieltäytyivät tehtävästään, hän tahtoi huutaa, mutta kieli oli kuin juotettu kiini suulakeen.

Gert Bryningh puolestaan ei nähnyt muuta kuin Kristinan ja hämmästyksissään tavatessaan tytön Stegeborgin linnan edustalla, vaikka tämän piti olla Stig Pietarinpojan tuvassa, unhotti hän kaiken muun kuin sen suuren häviön, joka kirkkoa kohtaisi siinä tapauksessa, että hänen naissukulaisensa todellakin, kuten näytti olevan tarkotus, onnistuisi häneltä pakenemaan. Salaman nopeudella välähti myös hänen mieleensä, kuinka hän Kristinan näennäisen taipuvaisuuden oli antanut pettää itseään, ja tämä pelko ja tämä suuttumus valtasi hänet niin, että hän miltei mieletönnä syöksähti tyttöä kohden sinne, missä tämä seisoi korkean ritarin rinnalla.

Ritari taasen pysähtyi nähtyään vanhan miehen hämmästyksen ja samalla sen tuiman vihan, joka säkenöi hänen silmistään ja oli huomattavissa hänen yhteenpuristuneilla huulillaan. Noita, josta Signe oli puhunut, seisoi yht'äkkiä elävänä hänen edessään. Nopea silmäys neitoon hänen rinnallaan vakuutti hänet siitä, ettei hän ollut erehtynyt.

"Kristina!" kuultiin silloin naisäänen huutavan torniholvista, ja tämä huuto palautti Kristinan jälleen suunnilleen. Tuulen nopeudella juoksi hän sillan ylitse ja eteenpäin linnan porttia kohden.

"Kristina!" huusi vanha mies hänen jälkeensä, mutta se sai hänet vain äärimmilleen kiiruhtamaan pakoaan.

Ritari näki aikalailla kummissaan, mitä hänen silmiensä edessä tapahtui. Hänkin seisoi valmiina huutamaan pakenevaa takaisin, ikäänkuin häntä olisi suututtanut se, että tyttö hylkäsi hänen suojeluksensa ja etsi epävarmempaa pelastusta ominpäin. Mutta kun vanha takaa-ajaja riensi hänen ohitsensa ja häntä huomaamatta aikoi harppailla sillan ylitse, silloin rypistyivät hänen kulmansa ja silmät salamoivat niiden alla. Koko hänen ryhtinsä osotti, että hän oli huutamaisillaan vanhuksen takaisin, vieläpä valmis käyttämään kouraantuntuvampiakin keinoja toteuttaakseen tahtonsa. Mutta äkkiä näytti hän tulevan toiseen päätökseen, kulki nopein askelin sillan ylitse ja meni linnan portille.

Täällä seisoi Signe ja katsoi lujalla ja pelkäämättömällä katseella linnan pihalle.

"Mihin ystäväsi meni?" kysyi ritari kiihkeästi.

Signe hätkähti, ja kun hänen silmänsä sattuivat ritariin, tuli hän kalmankalpeaksi ja hänen vilkkaat, rohkeat silmänsä katsoivat suoraan kiviin hänen jaloissaan, mutta hänen kätensä olivat täydessä puuhassa järjestellessään nauhaa, joka piti kiinni hänen nuttuaan.

"Pian, pian, lapsi", kysyi ritari jälleen, "mihin meni hän?"

"En … en tiedä, teidän armonne", sammalsi Signe aivan hämillään.

"Ja miks'et estänyt takaa-ajajaa?… Sinulla muuten näyttää olevan pää oikealla paikallaan!"

"Tiedätte siis, armollinen herra…?"

"Niin, minä tiedän … etkä suinkaan luulotellekaan, että ystävälläsi olisi mitään pelättävää minuun nähden?"

"Armollinen herra kuningas", huudahti Signe voiden tuskin pidättää kyyneliään, "en kyllä ole peloton mutta isä on riippuvainen hänen armostaan piispasta, ja tuo vanha mies on hänen armonsa piispan tallimestari, ja jos hän olisi nähnyt minut yhdessä neitsytparan kera, niin olisi isä saanut jättää tupansa ja lähteä mierontielle… Pistäydyin sentähden piiloon, nähtyäni, että kaikki toivo oli mennyttä."

"Etkö sitte luule minun voivan mitään hänen armoaan piispaa vastaan?" kysyi kuningas omituisesti hymyillen.

"Oi, kyllä toki, armollinen herra, olisinpa vain heti tuntenut teidät … mutta aurinko pisti silmiini kun kumarruin eteenpäin, ja minä pelästyin niin, että näin vain neitsyen ja vanhuksen."

"No hyvä, ole huoletta, lapseni", sanoi kuningas ja hymyili ystävällisesti vapisevalle tytölle. "Monta piilopaikkaa on kyllä vanhassa linnassa, mutta voimmehan koettaa, emmekö löydä niin yhtä kuin toistakin."

Näin sanoen meni kuningas pihan ylitse portaita kohden, jotka veivät siihen osaan linnasta, missä hänen huoneensa sijaitsivat. Täällä olivat hänen vastassaan kreivi Johan ja herra Johan Thurenpoika, jotka kumarsivat kunnioittavasti samalla väistyen syrjään kapealta ovelta. Mutta he seurasivat häntä, sillä kreivillä oli yhtä ja toista puhuttavaa kuninkaan kera, ja Johan Thurenpoika sai kuninkaalta viittauksen tulla mukaan.

Kesti kotvan ennenkuin kreivi jätti kuninkaan, ja tämä oli niin kiintynyt keskusteluun kreivin kanssa niistä tärkeistä asioista, joita kreivi esitti, että hän näytti aivan unhottaneen tapahtuman, jonka hän aamukävelyllään oli joutunut näkemään. Mutta kohta kreivin poistuttua huoneesta, käski hän Johan Thurenpojan kutsumaan kanslerin. "Tai me lähdemme itse kansliaan", lisäsi hän, juuri kun herra Johan oli lähtemäisillään.

Hetkisen jälkeen saapuikin kuningas niihin huoneihin, joihin herra Lauri ja kuninkaalliset kirjurit olivat sijottuneet. Ulommassa huoneessa istuivat viimeksi mainitut ahkerasti työskennellen. Kuningas kulki nopeasti huoneen lävitse ja astui sisempään huoneeseen. Mutta hän kääntyi ovessa ympäri, sillä siellä ei ollut sitä, ketä hän etsi. Kuninkaan kysymykseen vastasi eräs kirjureista, että herra Lauri oli mennyt ulos hyvän aikaa sitten ja palaisi kai pikimmittäin, sillä hän ei ollut mielellään keskeyttänyt työtään.

Kuningas meni silloin huoneeseen. Paperien ja kirjotusten yltyleensä peittämällä pöydällä lepäsi puoliväliin kirjotettu sivu. Se oli luonnos vastaukseksi kirjeeseen, jonka kuningas edellisenä iltana oli saanut Severin Norbyltä. Sen vasemmalla puolella lepäsi avattu raamattu, ja myöskin sillä lepäsi muutamia täyteen kirjotettuja paperiarkkeja. Ne sisälsivät alun ruotsalaiseen Uuden Testamentin käännökseen. Kummastuneena laski kuningas paperit jälleen pöydälle ja astui ajatuksissaan muutamia askeleita huoneessa edestakaisin.

Joku kuului tulevan ovesta ulompaan huoneeseen. Kuningas pysähtyi kuunnellen, ja kun hän kääntyi ympäri, seisoi mestari Lauri-kansleri kynnyksellä.

Hän oli pitkä olento, kauttaaltaan mustiin puettu. Hänen kasvonsa olivat pitkulaiset ja piirteiltään tarmokkaat. Leveä, korkea otsa syvine uurteineen, syvällä piilevät, mutta sielukkaat silmät ilmaisivat, että rikkaasti varustettu ja ylevä henki asui siellä sisällä, samalla kuin harmaa tukka, joka pisti esiin liehukalotin alta, antoi kaikelle tyyneyden ilmeen ja lievensi sitä jyrkkyyden ja taipumattomuuden piirrettä, joka oli painanut leimansa hänen suunsa ympärille. Tällä hetkellä näytti herra Lauri tuohtuneelta, ja hän ilmeisesti ponnisteli näyttääkseen tyyneltä huomattuaan kuninkaan.

"Onko teillä valmiina kirje herra Severinille?" kysyi tämä.

Herra Lauri meni pöydän luo ja tarttui siellä lepäävään kirjotukseen silmäillen sen lävitse ja näytti harkitsevan jokaisen sanan sisältöä, ennenkuin vastasi. Tämä ei voinut olla herättämättä kuninkaan ihmettelyä, jota hän ei vähimmässäkään määrin koettanut salata, ja kun kansleri vihdoin repi kirjeen rikki, alkoivat kuninkaan silmät leimuta.

"Ei, armollinen herra", vastasi kansleri, "se ei ole minulla valmiina. Mitä tähän kirjotin, oli ensimmäinen käsitykseni asiasta, ja ennenkuin olin kuullut teidän ajatuksenne. Lähemmin harkittuani asiaa, en tahdo ehdottaa mitä hävitetyssä kirjotuksessa olin aikonut."

"Se ei ole tapaistanne, mestari Lauri", sanoi kuningas ilmeisesti leppyneenä, mutta tutkivalla katseella. "Ja mitä olitte aikoneet ehdottaa minulle?"

"Olin ajatellut, että herra Severinin tarjous tulla teidän mieheksenne olisi vastaanotettava kaikella ystävällisyydellä, ja ajattelin vielä, että kohtaus teidän, armollinen herra, ja hänen välillään veisi helpoimmin ja parhaiten perille…"

"No hyvä … se on minunkin ajatukseni!… Mikä onkaan niin äkkiä muuttanut mielenne, mestari Lauri?"

"Oikeastaan se tosin ei ole muuttunut, armollinen herra, mutta olen tullut siihen ajatukseen, ettei meidän pidä toimia liiaksi hätiköiden. Herra Severin on voittamisen arvoinen, erittäinkin näinä huolestuttavina aikoina, mutta ette tunne häntä kylliksi, herra kuningas, häneen ei ole luottamista, kun hän veisaa ensi virsiään. Sentähden luulen, että täytyisi antaa tapahtuman hieman kehittyä, ennenkuin antaa hänen käsiinsä mustaa valkoisella."

Kuningas kuunteli tarkkaavaisesti vanhaa kansleriaan, ja hänen lopetettuaan kului taas hetki, jonka aikana kuningas näytti yksikseen pohtivan kanslerin ehdotusta.

"Ja millaiseksi sitte olette vastauksen ajatellut, mestari Lauri?" kysyi kuningas vihdoin.

"Minun mielestäni olisi paras, ettei lähettäisi mitään kirjallista vastausta, vaan ainoastaan suullisesti pyytäisi herra Severiniä personallisesti saapumaan tänne, tai myös, jos vastaus annettaisiin kirjallisesti, olisi kaikkia sitovia sanamuotoja välttäen kiitettävä häntä hyväntahtoisesta tarjouksestaan, mutta pyydettävä häntä selvemmin ilmottamaan tarkotuksensa."

"Sellainen on minunkin ajatukseni asiasta … ja siten tahdon kirjeen kirjotettavaksi. Mutta toinen asia, mestari Lauri … täällä linnassa on joku, joka pyytää teidän suojelustanne… Olen itse tuonut hänet linnan portille, mutta siellä näytti hän minun suojelustani pitävän liian mitättömänä, ja hän kiiti kuten pelästynyt naarashirvi sillan ylitse."

"Minun suojelustani, teidän armonne … mitä tarkotatte? Joku, sanotte, ja tämä joku on nainen…"

"Niin, ja hänen nimensä on Kristina… Nyt tiedätte sen, ja hän on täällä linnassa, mutta missä, siitä saatte itse ottaa selvän… Kuitenkin on kysymyksessä vanha juttu pakotetusta luostarilupauksesta, mikäli olen saanut selville, ja se sopii hyvin teille, joka olette ollut käsikähmässä pyhän Britan luostarin kanssa. Sillä on paksu turkki, samaisella pyhällä kirkolla, ja se kyllä kestää pudistella, mestari Lauri."

"Nunna siis?"

"Niin, tuleva … hän on paennut sukulaiseltaan, joka on täällä linnassa hänkin, ja joka näyttää minusta voivan kääntää kaiken ylösalasin löytääkseen etsimänsä."

Kansleri katsoi sekä hämmentyneenä että suuttuneena eteensä lattiaan, ja näytti kuin hän olisi mielellään tahtonut päästä tästä asiasta, mutta hänen kohtalonsa oli määrännyt jotakin vielä tavattomampaa tapahtuvaksi. Sen hiljaisuuden aikana, joka syntyi kuninkaan lopetettua kertomuksensa, kuultiin oven ulompaan huoneeseen avautuvan ja äänen kysyvän kuninkaan kansleria mestari Lauria. Tämä katsoi kysyvästi kuninkaaseen, joka taasen myöntävällä eleellä ilmaisi suostumuksensa, että kansleri voi mennä ottamaan selvää, mitä asiaa vieraalla oli kansliaan.

"Olen Gert Bryningh", kuului sama ääni kanslerin tultua ulommaiseen huoneeseen, "olen hänen armonsa, Linköpingin piispan palvelija ja tallimestari ja haluan puhutella teitä, mestari Lauri."

"Ja mitä tahdotte?" kysyi kansleri.

"Minulla on tärkeitä asioita teille ilmotettavana", jatkoi Gert Bryningh, "ja tärkein on se valitus, jonka aijon esittää hänen armolleen kuninkaalle itselleen. Pyydän teitä toimittamaan minulle pääsyn kuninkaan puheille. Jos tähän pyyntööni suostutte, on minulla jotakin tärkeää sanottavaa, joka koskee sekä teitä että hänen armoaan kuningasta."

"Tuo kuuluu suuremmoiselta, tallimestari … mutta miksi ette odottanut kunnes olisitte voinut tavata kuninkaan toiseen aikaan kuin täällä kansliassa, missä aika on täpärällä?"

"Asiani on mitä tärkein enkä minä saa viipyä!"

Kanslerin näytti vallanneen omituinen levottomuus. Hän milloin katsoi vanhaan tallimestariin milloin vilkasi ikkunaan, ikäänkuin hänen olisi vaikea päästä selville, mikä päätös hänen olisi tehtävä. Lopulta kääntyi hän ympäri ja meni jälleen sisempään huoneeseen kuninkaan luo, ja tultuaan jälleen ulos viittasi hän kädellään Gertille kehottaen tätä seuraamaan. Tämä seisoi kohta kuninkaan edessä, joka vastaanotti hänet ankaran ja kylmän näköisenä.

Gert kertoi nöyrällä äänellä, kuinka hänen naissukulaisensa, joka oli isätön ja äiditön ja veljensä kuoltua oli ilman suojaa ja turvaa maailmassa, piti seurata hänen mukanaan Linköpingin hiippakuntaan saadakseen suojapaikan Vadstenan luostarissa; mutta nyt oli tyttö paennut hänen luotaan, ja hän tiesi tämän olevan Stegeborgissa.

"Voitteko todistaa, mitä sanotte?" kysyi kuningas.

"Näin omin silmin, kuinka hän katosi linnan portista."

"Hyvä on, mutta sitte kaipaa selitystä, kuinka hänen tarvitsi turvautua niin epätoivoiseen keinoon, että hän, kuten sanotte, pakeni minun linnaani."

"Itsepäisyys, maailmallinen mieli, armollinen herra."

"Voitte kai senkin todistaa … minusta näyttää kuin ainoastaan pakko ja kovuus voisi saada neidon karkaamaan kodistaan … kuinka on luostariin menon laita, — miksi juuri luostarin pitäisi tulla hänen suojapaikakseen? Missä oleskeli hän ennenkuin tuli teidän siipienne varjoon?"

"Vaimo Kristina Laurintyttären luona Tukholmassa, seppä Pietari
Olavinpojan lesken Örebrosta."

"Kristina Laurintyttären, tarkotan, mestari Lauri", sanoi kuningas kääntyen tämän puoleen, "tarkotan, että hänhän on mestari Olavin äiti?"

"Niin on asia, teidän armonne!"

"No hyvä, vanhus, miksei hän sitte saanut jäädä sinne, missä oli? Onko
Vadstenan luostari parempi suoja kuin mestari Olavin äiti?"

"Siksi … siksi, teidän armonne, että hänen veljensä kuoltua, olen minä hänen holhoojansa."

"Sinun tahtosi on siis määrännyt luostarin hänen turvapaikakseen … enkä varmaan pety, jos sanon, ettette siinä ole kuullut neitsyen tahtoa. Mutta minun tahtoni on, ettei ketään vastoin vakaumustaan pakoteta vetäytymään pois siitä maailmasta, johon meidän Herramme on asettanut ihmisen elämään ja toimimaan. Ja mitä edelleen siihen tulee, että neitsyt on etsinyt turvaa minun linnastani, niin on se hänen oikeutensa, ja minä annan hänelle sen suojeluksen, jota hän siten on minulta pyytänyt. Sitä noudattakaa!"

Kuningas nousi kiihkeästi ja jätti huoneen nopein askelin, heitettyään läpitunkevan katseen piispalliseen tallimestariin. Tämä seisoi kauan vaiti ja katse naulattuna lattiaan, mutta kun ulomman huoneen ovi oli sulkeutunut kuninkaan jälkeen, näytti hän jälleen päässeen tasapainoonsa. Hän kiinnitti harmaat silmänsä kansleriin.

"Tämä on sentään sekä Jumalan että ihmisten lakia vastaan!" sanoi hän. "Herra Lauri-kansleri, te, joka olette pyhälle kirkolle uskollinen ja olette korkeasti oppinut mies, antakaa minulle neuvo, kuinka minun on tässä asiassa meneteltävä, jotta omatuntoni saisi rauhan."

"Parempaa kuin armollinen herrani teille sanoi, en tiedä sanoa", vastasi mestari Lauri vakavasti. "Minusta näyttää, että tässä neitsyen tahto määrää kaiken. Jos hän tahtoo luostariin, — no hyvä, silloin on asia selvä. Jollei hän tahdo, ei hän joudu sinne koskaan."

Vanhan miehen silmien ilme muuttui kummallisesti nämä sanat kuullessaan. Oli ikäänkuin jotakin hirveää ja sysimustaa olisi vaipunut alas syvyyteen ja jättänyt jälkeensä eräänlaisen tyyneyden, samallaisen kuin kirkas vedenpinta salarakin yllä, myrskyn päästettyä aallot lepoon. Hän seisoi hiljaa ja liikkumatonna, ja kansleri seisoi myös ajatuksiinsa vaipuneena ikkunan edessä. Huoneessa oli aivan äänetöntä. Kuului ainoastaan kynien rapina paperia vastaan viereisestä huoneesta, jossa kirjurit istuivat.

"Pyyntönne on täytetty", sanoi vihdoin kansleri ja kääntyi ympäri.
"Teillä on sen lisäksi jotakin tärkeää sanottavaa minulle?"

"Ja sen saattekin tietää. Te kokoatte uhkaavan rangaistuksen herranne, armollisen kuninkaamme pään päälle, herra Lauri-kansleri. Te tallaatte kaiken, mikä pyhää on, jalkojenne alle … mutta katsokaa ettette joudu perikatoon ennenkuin voitte aavistaakaan!"

"Mikä vihanmalja nyt sitte tuleekaan tyhjentymään?"

"Tukholmassa on kapina!"

Kansleri otti askeleen takaperin ja katsoi terävästi ja läpitunkevasti mieheen.

"Kapina, sanotte!" huudahti hän. "Onko teidän ymmärryksenne pimennyt … kuka nostaisi kapinan Tukholmassa?"

"Se, josta kaikkein vähimmän voitte sitä luulla … mestari Olavi!"

"Mestari Olavi?" kertasi kansleri, ja kummastus väistyi hetkiseksi hänen kasvoiltaan naurun tieltä, jota hän ei voinut eikä välittänytkään salata. "Mestari Olavi nostaa kapinan … kuinka voittekaan, vanha mies, tulla juttelemaan sellaisia satuja minulle?"

"Totisesti näin omin silmin, kuinka hänet löivät maahan ne, joilla vielä on jotakin kunnioitusta Jumalan ja ihmisten lakia kohtaan; totisesti kuulin itse hänen täyttä suuta saarnaavan vapaudesta ja siitä, ettei kukaan ihminen ole syntynyt orjaksi. Koko Tukholma on liikkeessä, ja kirkoista ja luostareista hävitetään kaikki pyhät kuvat. Silmäni näkivät kyynelissään, kuinka pyhä Jumalan äiti raahattiin likaan, kuinka täällä jonkun pyhimyksen käsivarsi, tuolla jalka virui ja vieri keskellä lokaa. Tukholman ympäristön talonpojat palavat vihasta… Saattepas nähdä, pahuus leviää nopeasti sekä pohjoiseen että etelään ja kentiesi piankin jää tuskin tilaa teille ja kuningas Kustaalle hänen kuningaskunnassaan."

Seurasi jälleen hiljaisuus, ja mies tähtäsi silmänsä kansleriin, joka näköjään kuunteli häntä aivan tyynesti. Oli vaikea ensi tuokiossa päästä selville, mikä oli totta ja mikä kuvittelua miehen kertomuksessa. Jotakin oli tapahtunut. Se oli aivan selvää, ja kansleri ponnisteli löytääkseen langan, joka johtaisi hänet totuuteen. Hän, joka tarkoin seurasi aikansa tapahtumia, ja, sikäli kuin oli hänen vallassaan, ei sallinut minkään mennä terävän, kauvas tähtäävän katseensa ohitse, tiesi hyvin, että Lutherin istuessa Wartburgissa hänen väärin ymmärretty oppinsa oli synnyttänyt vaarallisia liikkeitä Saksassa. Hän tunsi uudestakastajat, ja hän tuli heti ajatelleeksi heitä, kun hän kuuli kirkkojen ja luostarien hävityksestä mainittavan, mutta toiselta puolen hän ei voinut huomata mitään syytä otaksumiseen, että liike Tukholmassa olisi yhteydessä näiden kanssa, ja aivan ymmälleen pani hänet puhe siitä, että Olavi olisi näiden mellakoiden samoinkuin talonpoikainkin keskuudessa vallitsevan kuohunnan virittäjä.

Yksi seikka oli hänelle selvillä, se nimittäin, että mistä kaikesta tässä lie ollutkin kysymys, ei sen tarvinnut ennen aikaansa tulla kuninkaan tietoon. Jos todellinen vaara uhkaisi, olisi tietoja saapunut Tukholman linnan päämieheltä, Pietari Hårdilta, tai sikäläiseltä pormestarilta ja raadilta. Kun mitään sellaista tietoa ei ollut kuninkaalle saapunut, päätti kansleri siitä, että vaarallinen kapina oli enemmän olemassa suuttuneen ukon aivoissa kuin todellisuudessa. Sitävastoin oli hänelle yksi tarkotusperä korkein kaikista — se taistelu, jonka hän oli alkanut ihmishengen vapauden puolesta. Tämä tarkotusperä saattoi, jollei raueta tyhjiin, niin ainakin suuressa määrin vaikeutua, jos sellaisessa mielentilassa, missä kuningas nyt oli, moisia sanomia saapuisi hänen korviinsa. Ja vieläpä hän voisi hetken kiihkeydessä ryhtyä Olavia vastaan toimenpiteihin, jotka suurimmassa määrin vahingoittaisivat henkistä vapautustyötä.

Tässä täytyi sen johdosta viisaasti toimia.

"En voi uskoa, mitä sanotte, Gert Bryningh", sanoi hän, "eikä kukaan usko teitä."

"Eikö kukaan?" huudahti Gert. "Sen saatte kyllä nähdä. Tahdon vielä kerran puhutella kuningasta!"

"Tahdotteko?… Hyvä, en tahdo teitä estää, mutta tahdon sitä vastoin varottaa teitä … kuningas ei usko teitä. Oletteko nyt toimittanut asianne minulle, vai onko teillä vielä jotain muuta ilmotettavaa?"

Tallimestarilla ei ollut enempää sanottavaa, vaan hän poistui. Mutta kohta tämän jälkeen lähetti kansleri muutaman kirjurin viemään viestiä kreivi Johanille ja kutsui sitte toisen kirjurin luokseen sisempään huoneeseen. Tämän kanssa oli hänellä pitkä keskustelu, mutta kun toinen kirjuri palasi, istui hänen toverinsa paikallaan, samoinkuin hänen lähtiessään.

Saman päivän iltapuolella jätti kuningas seurueineen Stegeborgin. Ennenkuin hän nousi ratsaille, kysyi hän kolmannen kerran kreivi Johanilta, oliko kadonnutta Kristinaa löydetty. Mutta kreivillä ei tällä kertaa ollut mitään muuta vastattavaa kuin aikaisemminkaan päivän kuluessa. Kaikki paikat oli etsitty mitä tarkimmin, mutta tytöstä ei oltu löydetty jälkeäkään.

Kuninkaan katse synkistyi, mutta hän pudisti sydämellisesti sisarensa ja Kristina Gyllenstjernan kättä.

Sisarelleen hän sanoi:

"Jumala suojelkoon sinua, Margareta. Jouluna, jos Jumala suo, vietetään hääsi Tukholman linnassa. Kentiesi emme sitä ennen näe toisiamme; ja te, sukulaiseni, rouva Kristina", lisäsi hän kääntyen tämän puoleen, "tulette kai tekin siksi ajaksi Tukholmaan ilotsemaan sukulaisten ja ystäväin keralla?"

Sen jälkeen poistui hän Stegeborgin linnan salista. Kun hän laskeutui linnan pihalle ja oli juuri nousemaisillaan ratsaille, nähtiin Gert Bryninghin koettavan tunkeutua esiin ritarien ja henkivartijain välitse. Hän oli päivän kuluessa turhaan koettanut päästä kuninkaan puheille. Kaikki, joiden puoleen hän oli kääntynyt, olivat luvanneet hänelle parastaan, mutta lupauksia ei ollut koskaan täytetty. Stegeborgin linna oli kuin lumottu tänään. Lopuksi ei hänellä ollut jälellä muuta keinoa kuin odottaa hetkeä, jolloin kuningas lähtisi linnasta. Mutta nyt oli asian laita niin, että kanslerin hevonen tuli omituisen äksypäiseksi ja näytti aivan kuin se olisi iskenyt silmänsä vanhaan tallimestariin, sillä kohta, kun jokin aukko muodostui kuninkaan ympäristöön ja Gert tahtoi käyttää sitä hyväkseen päästäkseen kuninkaan luo, näyttäytyi hänen edessään kohta kanslerin hevosen pää, ja kun kansleri tietenkin tahtoi pitää hepoa aisoissaan, niin pyörähti se äkkiä ympäri eikä vanhus uskaltanut antautua alttiiksi sen voimakkaille takakavioille.

"Mikä hevosta vaivaa, mestari Lauri?" kysäisi kuningas istuuduttuaan satulaan.

"Ei mikään tietääkseni, armollinen herra, jollei se ikävöi Munkebodan täysiä seimiä!" vastasi kansleri, ja toiset herrat vetivät suunsa hymyyn onnistuneen vastauksen johdosta.

Kun kuningas vihdoin oli ratsastanut ulos linnan portista ja nostosillalta kuului hevosten kavioiden kumea kapse, poistui myöskin Gert Bryningh Stegeborgista. Hän kulki hitain askelin metsäpolkua alas rannalle, ja illan suussa jätti hän Stig Pietarinpojan tuvan.

Oli pimeä ja kolea yö aivan päinvastoin kuin edellinen. Myrsky vinkui, ja satoi suurin pisaroin, mutta Gert Bryningh oli aivan tunnoton ulkonaiseen luontoon nähden. Mitä hän oli tänään kokenut, oli niin uskomatonta, ettei se jättänyt hänen ajatuksiaan hetkeksikään rauhaan. Ja mitä enemmän hän ajatteli kärsimäänsä häväistystä, sitä kiihkeämmäksi syttyi viha ja harmi hänen rinnassaan, ja vaikka hän oli ennen ollut taipuvainen varovasti menettelemään kuningasta ja uusien oppien miehiä vastaan, oli hän nyt muuttunut uskaliaimmaksi, intohimoisimmaksi.

Äkkiä pysähtyi hänen hevosensa. Gert tempasi kiihkeästi ohjaksista ja iski kannukset ratsun kylkiin. Hevonen nousi takajaloilleen, mutta hän ei saanut sitä paikaltaan pikahtamaan. Hän laskeutui silloin maahan tutkiakseen mikä oli syynä pysähdykseen. Mutta samassa kuin hän pääsi maahan, kiertyi hänen ympärilleen kaksi lujaa käsivartta, vaate heitettiin hänen päänsä ylitse ja sidottiin kaulan ympäri, ja lisäksi köytettiin hänen kätensä selän taakse.

"Nouskaa nyt koreasti hevosen selkään jälleen, Gert Bryningh!" kuiskasi ääni hänen korvaansa. "Ja olkaa aivan tyyni, teille ei tapahdu mitään pahaa. On vain välttämätöntä, että joksikin aikaa katoatte maailmasta."

Gert taipui kohtaloonsa, ja kolme ratsastajaa kiiti täyttä laukkaa yötä myöten pohjoista kohti.

7.

PIISPA HANNU BRASK.

Seuraava päivä kallistui illoilleen. Sade oli lakannut jo aamupäivällä, ja aurinko paistoi niin ystävällisesti raittiin pohjatuulen ajelemien pilvien lomista. Mutta tiet ja polut olivat lionneet, ja jalkaisin oli mitä vaikein päästä eteenpäin. Erittäinkin oli näin laita kaupunkien ja tärkeämpäin linnojen, kuten Munkebodan, lähistöllä. Tästä huolimatta huomattiin muuan jalankulkija tiellä, joka Norrköpingistä vei Munkebodaan.

Kulkija oli puettu mustaveljesmunkkien pukuun, ja hänen hilkkansa oli vedetty yli pään, niin ettei hänen kasvoistaan näkynyt mitään. Päättäen hänen kumarasta vartalostaan oli hän jo ikämies, vaikka tosin tien kehnouskin ja väsymys pitkän kävelyn jälkeen saattoi taivuttaa hänen selkänsä ja tehdä hänen askeleensa kompasteleviksi, varsinkin hänen vastamäkeen kulkiessaan. Munkki oli juuri päässyt mäen kukkulalle ja hän näki loitompaa piispanlinnan tornin, kun hevosten kavioiden kapse sai hänet kääntymään.

Mäkeä ylöspäin lasketti muuan ratsastaja täyttä laukkaa, jotta sora ja rapa räiskyi laajalti hänen ympärilleen. Saavuttuaan aivan munkin eteen pysähdytti hän äkkiä ratsunsa.

"Aiotteko Munkebodaan, mustaveli?" kysäisi ratsastaja.

Munkki nyökkäsi myöntävästi.

"Sittepä voitte sanoa minulle, onko hänen armonsa piispa siellä tavattavissa?"

"Kyllä hän on", vastasi munkki, "ja hänen armonsa arkkipiispa Johan vieraili piispa Hannun luona aamupäivällä, matkustaessaan Vadstenaan herrainkokoukseen, joka nyt tulee pidettäväksi. Mutta millä asioilla liikutte, ratsastitte niin kiireisesti…?"

"Tuon viestin hänen armoltaan kuninkaalta … hänkin tahtoo vierailla piispa Hannun luona tänään!"

"Oo-ho, ja missä on kuningas nyt?"

"Hän läksi Stegeborgista eilen illalla, mutta täytyi hänen rajuilman vuoksi jäädä yöksi Söderköpingiin. Vasta puolenpäivän tienoilla tänään piti hänen lähteä sieltä taipaleelle Vadstenaan… Tiedättekö, mustaveli, milloin hänen armonsa piispa lähtee matkalle?"

"En, sitä en tiedä, tulen pohjoisesta ja olin hänen armonsa arkkipiispan seurueen mukana, mutta täytyi minun erään tärkeän asian vuoksi pysähtyä Norrköpingiin."

Ratsastaja kannusti samassa hevostaan ja katosi. Mustaveli ojensihe ja lepäsi hetkisen molemmat kädet sauvan nojassa, mutta sitte hänkin läksi alamäkeä Munkebodaa kohden. Tämän linnan, joka sijaitsi saarella lähellä Motala virran etelärantaa, paikassa, missä joki laskee Roxenjärvestä, oli keskiajan lopulla rakennuttanut piispa Henricus Tidemanni, ja oli sillä erittäin kaunis asema. Ennen piispa Henrikin aikaa sijaitsi tämä piispankartano lähempänä pohjoisrannalla, ja sanotaan siellä olleen ikivanhan benediktiläisluostarin. Piispa Henrikin linnarakennus vastasi enemmän kuin tämä vanhempi rakennus ajan vaatimuksia piispalliseen asuinpaikkaan nähden, vaikkei kuitenkaan saa käsittää liian korkeaksi sitä mitä silloin pidettiin muhkeana rakennusalalla.

Ne jäännökset, jotka ovat säilyneet Munkebodasta ja joihin kuuluu perusmuuri reikineen ja kellariholveineen, eivät anna mitään käsitystä piispan linnan ulkonäöstä. Mutta samaan aikaan kuin piispa Henrik, rakensi Skaran piispa Brynjolf Gerlakinpoika piispanistuintaan varten muhkean linnan Husabyhyn Kinnekullen juurelle, ja tästä on vielä jälellä hieman enemmän, nimittäin eteläinen pääty. Tämä muuri on sekä sisä- että ulkopuolelta peitetty suurilla hiekkakiviliuskoilla, ja on siitä vielä säilynyt seitsemän ikkuna-aukkoa, mutta niin pieniä, että panee ihmetellen kysymään, kuinka oli mahdollista, etteivät he tahtoneet päästää enemmän valoa ja päivänpaistetta korkeihin ja suuriin huoneihin. Nämä ikkuna-aukot ovat näet muurin ulkopinnalta suunnilleen puolen kyynärän levyiset ja kyynärän korkuiset. Ne ovat kaikki yhtä korkeat, mutta sijaitsevat eri pitkien välimatkojen päässä toisistaan. Hirsikerrosten tekemiä merkkejä näkyy vielä muurissa, ja ne osottavat, että palatsissa on ollut kolme korkeaa kerrosta. Siitä jo huomaa, kuinka vähän suuret keskiaikaiset rakennukset vastasivat meidän aikamme vaatimuksia asuntojen miellyttävyyteen ja mukavuuteen nähden. Mitä ikkunoihin tulee, löytyi vielä 1541 julkisia rakennuksia, joissa pergamenttia täytyi käyttää ikkunalasien sijasta.

Mutta tämä ei estänyt rikkautta ja loistoa viihtymästä näiden linnojen sisällä. Suuret joukot hovipoikia ja kaikenlaatuisia palvelijoita, puvut sonnustetut kallisarvoisilla helmillä ja jalokivillä, pöydät hopeakoristeineen, seinät taiteellisesti vaikuttavine tapetteineen ja runsailla veistoteoksilla varustetut katot, — kas siinä muutamin sanoin ruotsalaisen herrasmiehen ympäristö keskiajan lopulla. Erittäin suuremmoisesti oli tämä kaikki suunniteltu Munkebodassa, jonka muurien sisällä majaili viimeinen keskiajan piispa. Täällä eli piispa Hannu kuten ruhtinas, ympärillään oikea hovikunta, jossa nähtiin ylhäisten herrojen poikienkin palvelevan hänen hovimiehinään. Hänen palvelijajoukkonsa täällä Munkebodassa oli tavattoman suuri. Koska hän pitemmät ajat oleskeli tässä linnassa, niin oli täällä hänen kanslerinsa, hänen kappalaisensa ja kamreerinsa ynnä kyökkimestarinsa, kellarimestarinsa ja tallimestarinsa, lisäksi vielä linnan päämies ja rehumarski; sitä paitsi lukematon joukko hovipoikia ja alempia palvelijoita, tallipalvelijoita, siivoojia, oven- ja portinvartioita, käsityöläisiä ja luonnollisesti sotamiehiä linnan miehistönä, ruutimestareita, aseenkantajia ja pyssymiehiä. Ja kaikilla oli varmat palkkansa ja määrätyt tehtävänsä.

Loistavampaa ja lukuisampaa hovikuntaa ja seuruetta ei ollut itse Kustaa Eerikinpojalla hänen ollessaan Ruotsin valtionhoitajana, tuskinpa kuninkaanakaan. Lukemattomat kartanot ja tilukset, jotka sijaitsivat hajallaan ympäri hiippakuntaa, olivat jaetut kahteentoista n.s. hovialueeseen, ja voimme saada rikkauksista jonkinlaisen käsityksen, kun tiedämme, että jokaiseen näistä hovialueista kuului aina 60 jopa 100:kin tilaa myllyineen, taloineen, torppineen, kalastuspaikkoineen, saarineen y.m. Kaikkia näitä tiloja hoitivat piispan voudit kaikenlaatuisine alempine palvelijoineen. Kuitenkaan eivät he olleet niin lukuisat eivätkä niin arvossapidetyt kuin ne, jotka palvelivat Linköpingin piispan palatsissa ja täällä Munkebodassa.

"Munkeboda", sanovat vanhat, "oli ulkopuolelta valleilla, haudoilla ja muureilla hyvin suojattu ja sisäpuolelta linnaväellä, tykeillä ja muilla ampuma-aseilla niin varustettu, ettei sitä voinut vallottaa ilman vaikeaa ja pitkällistä piiritystä."

Tähän linnaan suuntasi mustaveli kulkunsa. Aivan nostosillan korvalla hän kohtasi jälleen ratsastajan, joka nyt kiiti takaisin linnasta, tietenkin herransa, kuninkaan luo. Munkki katsoi hänen jälkeensä, mutta kiirehti askeleitaan sillan ylitse. Linnan portilla seisoi kellarimestari parin palvelijan keralla. Munkki tervehti heitä ja he vastasivat tervehdykseen, jonka jälkeen hän kysyi, oliko arkkipiispa vielä linnassa tavattavissa. Mutta näin ei ollut laita, sillä hän oli jo aikaisin aamupäivällä lähtenyt Linköpingiin jatkaakseen matkaansa Vadstenaan.

"Onko tallimestari, mestari Gert Bryningh palannut?" kysyi munkki edelleen.

"Ei vielä!" kuului vastaus.

"Eikö!" huudahti mustaveli ja lisäsi, kun ympärillä seisojat kiinnittivät lähemmin huomionsa häneen: "Olin mukana hänen armonsa arkkipiispan seurueessa ja haluan puhutella herraanne, hänen armoaan piispa Hannua. Tuotiinko tänne eräs vanki viime yönä…?"

"Tuotiin", vastasi eräs palvelijoista.

137

"Ja onko hän varmassa tallessa?"

"On!"

"No hyvä, juuri hänestä on minulla jotakin sanottavaa herrallenne.
Viekää minut hänen luokseen!"

Tämä asia, samoinkuin yleensä se mahdikkuus, jolla mies esiintyi, ja se ylpeä ääni, jolla hän puhui, herättivät palvelijoissa suurta kunnioitusta häntä kohtaan, ja itse arvoisa kellarimestarikin suvaitsi hänelle mitä ystävällisimmin hymyillä. Eräs palvelijoista saattoi munkin linnaan, missä hänet pian otti vastaan ovenvartija, joka, jätettyään munkille tilaisuuden sääliä ulkonaista ihmistään vaivaloisen vaelluksen jälkeen ja kunnioittavasti kuivattuaan hänen jalkansa, vei hänet linnan portaita ylös suureen saliin, missä muuan piispan lähimmistä palvelijoista päästi ovenvartijan menemään ja vei munkin muutamain perätysten sijaitsevain huoneiden kautta siihen huoneeseen, jossa piispa oleskeli. Kaikki kävi niin hiljaa ja täsmällisesti, ja palvelijat ja hovimiehet ulommissa huoneissa osottivat sellaista ryhtiä ja käytöstä, että hyvin huomasi saapuvansa ylhäisen ja mahtavan miehen asuntoon.

Muuan nuorukainen seisoi piispan edessä kukka kädessään, kun munkki astui sisään. Piispa taputti häntä ystävällisesti olalle sanoen:

"Teistä taitaa kuin taitaakin ajan oloon tulla kelpo kasvitarhamestari, rakas Jakob Thurenpoika!"

Nuorukainen jätti kohta tämän jälkeen huoneen tyytyväisesti hymyillen, ja piispa kääntyi ympäri suuressa, pehmeäksi täytetyssä, punaisella päällystetyssä nojatuolissaan.

Hän oli vanha mies ja istuessaan kokoon vaipuneena suuressa tuolissaan näytti hän aivan ikälopulta. Niin sairaloinen oli hänen kasvojen värinsä ja niin raihnaiselta näytti hänen ruumiillinen tomumajansa. Mutta nähtyään suuret puhuvat silmät tuuheain kulmakarvojensa alla ja jouduttuaan niiden tyynen, mutta tutkivan katseen esineeksi, huomasi kyllä, ettei seissut minkään potilaan edessä. Muuan piirre näissä vanhoissa kasvoissa muistutti arkkipiispa Johanin kasvoja. Näissäkin näet saattoi, erittäinkin muutamina hetkinä, huomata eräänlaista surunvoittoisuutta, mutta kun tämä arkkipiispassa meni aina alakuloisuuteen saakka, joka tuskin sai mitään pontta hänen olentonsa ylpeydestäkään, niin taittui se piispa Hannussa vakavuuteen ja väliin katkeruuteenkin. Yleensä oli hänen kasvoillaan miehuuden ja tarmon ilme, ja surunvoittoinen sävy johtui pikemmin sairaloisesta ihosta kuin kasvojen piirteistä.

Piispa Hannu Brask edusti niin ulkonäöltään kuin sisällisestikin arvokkaasti sitä aikaa, joka hänen kerallansa oli vaipuva hautaan. Hänen olennossaan ei ollut sitä liehakoivaa nöyryyttä eikä sitä pöyhkeilevää turhamaisuutta, jota niin kernaasti tahdotaan omistaa vanhan kirkon miehille uuden ajan vastakohtana. Koko hänen persoonallisuutensa puhui itsetietoisesta voimasta ja vallasta ja suuruudesta, mutta ei siten kuin hänen persoonallaan olisi sen kanssa mitään tekemistä, vaan se oli jotakin, joka kuului hänen virkansa loukkaamattomiin ja luovuttamattomiin oikeuksiin. Hänet oli voideltu ja vihitty virkaansa, kuten kuningas omaansa. Yleinen käsitys, että tämä piispa oli ovelasti laskeva mies, joka mielellään puuhaili suunnitelmineen pimeydessä, ei pidä paikkaansa, jos ennakkoluulottomasti arvostelee häntä niiden kirjeiden mukaan, jotka häneltä ovat säilyneet. Tässä suhteessa lienee piispan kuvan leimannut kansan tietoisuudessa pääasiallisesti tunnettu kertomus paperilipusta, jonka hän pisti sinettinsä alle, kun valtiosäädyt tuomitsivat arkkipiispa Kustaa Trollen menettämään virkansa, jonka paperilipun Hannu piispa sitten muka oli kuningas Kristianin edessä vetänyt käsille ja siten pelastanut henkensä. Mutta tätä kertomusta ei voida täysin todistaa. Tiedetään vain se, että piispa Hannu on pannut kirjallisen vastalauseen mainittua päätöstä vastaan, samoinkuin hän silloiselle valtionhoitajalle kirjoittamassaan kirjeessäkin varotti siitä, mitä oli tehty kirkon ensimäistä miestä vastaan, ja kehotti ensi tilassa hakemaan paavin vahvistusta.

Mutta ainoana miehenä, joka seisoi paikoillaan ja taisteli vanhan puolesta, kokosi hän kaiken vastenmielisyyden päällensä, ja siten on hänen kuvansa vääristynyt, ja kaikki ne syytökset, joita tehtiin paavilaisia vastaan, vieritettiin suurimmaksi osaksi hänen niskoilleen.

Odottamatta piispan kysymyksiä, alkoi mustaveli:

"Olen Robert, dominikaanien priori Vesteråsista ja veljeskunnan kenraalivikaario! Olin mukana hänen armonsa arkkipiispa Johanin seurueessa…"

"Tiedän, tiedän", keskeytti piispa. "Veljeni archielectus [Katolisena aikana tavallinen nimitys arkkipiispalle, joka ainoastaan oli valittu, mutta ei vielä vihitty. Samoin oli vielä vihkimättömän piispan arvonimenä electus.] mainitsi jotakin, että teidän pitäisi tärkeäin asiain vuoksi pysähtyä Norrköpingiin?"

"Ja tämän asian vuoksi seison minä nyt teidän armonne edessä, pyytäen saada teidän läsnäollessanne kuulustella vankia, jonka hänen armonsa arkkipiispan palvelijain kanssa onnistuin saamaan kiinni Norrköpingin ja Krokekin välisellä tiellä. Näinä vaikeina aikoina, joissa elämme, täytyy katsoa, ettei toimi turhaan, ja te piispa Hannu olette kuitenkin pyhän kirkon ensimmäinen mies Ruotsin maassa, koska Vexiön piispa Ingemar, Jumala paratkoon, on heikko ja sairas, ja muut hiippakunnan esimiehet eivät vielä ole vihityt korkeihin virkoihinsa. Älkää kiintykö siihen seikkaan, että pyydän yksinomaan kuulustelua … esiintyisin syyttäjänä, jollen pelkäisi antavani aihetta pahoihin puheihin pyhää kirkkoamme vastaan, jos nimittäin näyttäytyisi, että toimenpiteeni, jotka aina johtuvat puhtaimmasta innosta, olisivat sentään menneet liian pitkälle."

Piispan kulmat rypistyivät priorin puhuessa, ja hän harkitsi kauvan yksikseen esitettyä asiaa ennenkuin hän lausui ajatuksensa.

"Asia voi olla sellainen, priori Robert", sanoi hän vihdoin, "että olisi paras olla siihen ryhtymättä. Jos jotakin sellaista on tehty, että pyhä kirkko tai pyhän kirkon miehet kärsivät siitä vääryyttä, silloin emme saa epäröidä…"

"Mikäli tiedän, koskee se yhtä omista miehistämme, piispa Hannu!"

"Mutta ette tiedä sitä varmasti!"

"Tiedän sen, mutta kysymys on, voinko sen todistaa, ja tämä luullakseni voisi tapahtua vankia kuulustelemalla."

"Tiedättekö, kuka mies on?"

"Luulen että hän on muuan herra Lauri-kanslerin kirjureista…"

"Herra Lauri-kanslerin kirjuri!" huudahti piispa nousten puoliksi tuoliltaan, mutta istuutui jälleen ja vaipui mietteihinsä. "Herra Lauri-kanslerin … luulen, että olisi paras olla olematta tämän miehen kanssa missään tekemisissä!"

"Mutta jos juuri mestari Lauri olisi käynyt käsiksi teidän palvelijaanne…!"

"Minun palvelijaani?"

"Niin, teidän armonne … jolleivät silmäni ole perin pahasti pettäneet, ja sitä ne eivät ole tehneet, sillä tunnen liian hyvin tallimestarinne Gert Bryninghin, niin juuri hänet viime yönä vietiin vankina pohjoiseen päin, ja muutaman hänen vanginvartijoistaan olen nyt tuonut vangittuna Munkebodan linnaan. Hänen armonsa arkkipiispa pysähtyi muutamaksi tunniksi Norrköpingiin ja sillaikaa minä hämärissä huomasin eräällä takapihalla kaksi ratsastajaa, jotka juuri olivat matkaan lähdössä. Huudahdin heille, mutta en saanut mitään vastausta. Muuan rengeistä valaisi päretikulla portille johtavaa tietä, ja himmeässä valossa näin minä selvään kuinka eräs heistä oli kääritty vaatteeseen, joka oli sidottu hänen päänsä ympäri. Huusin silloin Gert Bryninghin nimeä, sillä tunsin hänet hänen puvustaan, ja näin kuinka vanki koetti heittäytyä alas hevosen selästä. Mutta yksi ratsastajista tarttui lujasti hänen vyötäisiinsä ja toinen löi hevosta lautasille. Seurasin heitä niin kauvas kuin voin, päästäkseni varmuuteen, mitä tietä he lähtivät, sen jälkeen riensin hänen armonsa arkkipiispan palvelijain päämiehen luo, ja hän käski heti parin palvelijan nousta ratsaille ja rientää noiden kolmen ratsastajan jälkeen. He palasivat myöhään aamupuolella ja toivat silloin kirjurin mukanaan Norrköpingiin. Täten olen tehnyt teidän armollenne selon siitä, miten asia on tapahtunut, ja kuitenkin on tässä kysymys ainoastaan kuulustelusta. Olosuhteista riippuu, annetaanko asian sitte raueta vai onko sitä ajettava edelleen."

"Ettekö sitte kysellyt mieheltä mitään, kun ensiksi saitte hänet nähdä?" kysyi piispa.

"Minä tein sen, mutta minulle hän ei vastannut."

Kului hetki, jonka ajan piispa pysyi vaiti, mutta suuntasi tutkivan katseensa pari kertaa prioriin. Tämän synkät kasvot ilmaisivat sangen selvästi, että hän oli pettynyt ja että pettymys häntä harmitti.

"Että hän oli teidän uskottu palvelijanne Gert Bryningh, se tuli minulle yhä selvemmäksi", puuttui hän jälleen puhumaan, "kun lähemmin ajattelen, mitä tietä nuo kolme ratsastajaa tulivat, josta sain tiedon heidän majapaikassaan; ja tiedänhän, että Gert aikoi Söderköpingin kautta palata tänne."

"Olette siis tavannut hänet ennen hänen lähtöään Tukholmasta?"

"Olen, teidän armonne, ja piispa Pietari oli myös saapuvilla … palvelijallanne oli tärkeitä viestejä häneltä teille."

"Tunnetteko nämä viestit?"

"Piispa Pietarilla samoinkuin tuomiorovasti Knutillakaan ei ole mitään salaisuuksia minuun nähden; … enkä minä suinkaan hylkää heitä heidän ahdingossaan saatuani heiltä osakseni niin paljon hyvää heidän valtansa päivinä!"

Tämä lausunto vaikutti enemmän kuin mikään muu piispaan, ja kun hän nyt loi silmänsä prioriin, oli katseen terävyys suuressa määrin lieventynyt. Piispa ei tuntenut persoonallisesti miestä, joka seisoi hänen edessään, ja vallitsevain olosuhteiden johdosta, erittäinkin vapautussodan aikaan, ei Robert ollut tullut Linköpingin hiippakuntaan, jossa pyhän Olavin luostari Skenningessä oli veljeskunnan etevin. Kenraalivikaariona ja maakunnan priorina Robertilla kuitenkin oli tavallisissa olosuhteissa asema, joka antoi hänelle sekä vaikutusvaltaa että arvoa. Sellaisena hän nimittäin seisoi veljeskuntansa etunenässä pohjoisessa maakunnassa, jota nimitettiin Danmarkin maakunnaksi.

Priori teki selkoa niistä viesteistä, joita Gert olisi tuonut mukanaan, ja kertoi kohtauksesta harmaamunkkiluostarissa sekä testamentista ja niistä rikkaista myötäjäisistä, jotka Kristina Pietarintytär toisi mukanaan Vadstenan luostarille, jos onnistuttaisiin ehkäisemään se kuulumaton uhkateko, joka kerettiläisellä mestari Olavillla oli mielessään, nimittäin naida tämä neitsyt. Tämä tieto saattoi piispa Hannun aluksi pois suunniltaan. Hän ei tiennyt, oliko hänen pidettävä tätä hedelmänä aivan liiallisesta kirkon edun huolehtimisesta, vai oliko se pelkkää kuvittelua. Hänen suuret silmänsä tuijottivat kysyvästi prioriin, ja kesti kauvan, ennenkuin hän sai sanotuksi sanaakaan.

"Naida?" huudahti hän vihdoin ja nousi tuoliltaan koko pituuteensa sekä alkoi kiihkeästi kävellä huoneessa edestakaisin. "Naida, sanotte!… Oletteko aivan varma asiastanne, priori Robert?"

"Niin varma kuin olen meidän herramme ja vapahtajamme kärsimisestä ja kuolemasta ihmisten syntien tähden, ja kunnianarvoisa isä piispa Pietari, samoinkuin myös tuomiorovasti Knut ja minä halpa olento, tahdomme ponnistaa kaikki voimamme estääksemme moista rikosta kaikkea sitä vastaan mikä pyhää on… Mutta, aika on paha, ja Jumala paratkoon, näyttää siltä, kuin pahuudella olisi parhain suojansa hänen luonansa, jonka pitäisi olla sen innokkain vastustaja. Paljon on herra Pietari surrut tämän asian johdosta, kuten hän on kai teidän armollenne kirjottanutkin… Hän on valmis uhraamaan henkensä ja verensä pyhän kirkon hyväksi!"

Piispa Hannu pysähtyi aivan priorin eteen ja katsoi häntä terävästi silmiin. Priori viittasi kuitenkin niin selvästi siihen suhteeseen, jossa piispa Pietari ja tuomiorovasti Knut olivat kuninkaaseen, että piispa ymmärsi hänet täydellisesti.

"Varokaa toki priori, ja pyytäkää veljeäni piispa Pietaria ja tuomiorovasti Knutia katsomaan järkevämmin eteensä … voisi tapahtua, että pyhä kirkkomme ja sen menestys enemmän vahingoittuisi kuin hyötyisi."

"Tosiaankin järkevä eteensä katsominen on puoli voittoa, teidän armonne", jatkoi priori, "ja luullakseni tässä on niin tehtykin mikäli voin ymmärtää tätä asiaa."

"Teidän sananne ovat peitetyt pimeyteen, priori … tahdon kysyä teiltä vain yhtä asiaa, — sietävätkö suunnitelmanne päivän valoa?"

"Milläpä puulla ei liene juurensa maassa, teidän armonne?" kysyi priori vastineeksi. "Ja mitä vahvemmaksi sen runko sitte tulee, sitä syvempää on hiljainen ja näkymätön työ ollut. Toivon, että siitä työstä, jota nyt hiljaisuudessa tehdään, Jumalan ja kaikkien valtakunnan suojeluspyhimysten avulla on nouseva voimakas puu, jonka tuuheat oksat varjostavat koko Ruotsin valtakuntaa ja jonka suojassa pyhä kirkko on seisova himmenemättömässä pyhyydessään."

"Vahva mahtaa olla se kangas, jonka loimet te olette luoneet siellä yhdessä herra Pietarin kanssa. Yksi on kuitenkin varma, ja muistakaa piispa Hannun sanoneen, ettette te eikä kukaan muu voi temmata juurineen maasta sitä puuta, joka on jo olemassa ja joka kantaa Kustaa Eerikinpojan nimeä!"

"Eikö joku Sturekaan?"

"Joku Sture?" kysäisi piispa, ja hänen silmänsä välähtivät.

"Vanhin heistä on lapsi vaan, se on totta, mutta nimeä me tarvitsemmekin… On olemassa mies, joka Niilo Sturen nimessä voi taistella, ja taistella voiton toivossa…?"

"Ja se mies on…?"

"Severin Norby!"

Silminnähtävällä vastenmielisyydellä käänsi piispa tämän nimen kuultuaan kummastuneelle priorille selkänsä ja käveli kovasti kuohuksissaan huoneessa edestakaisin. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän pääsi niin paljon omaksi herrakseen, että tyynesti saattoi puhutella rohkeaa juonittelijaa, mutta nyt oli äänessä sellainen terävyys, että se olisi jähmettänyt veren mieheltä, joka olisi ollut vähemmän kova kuin dominikanien kenraalivikaario.

"Älkää koskaan mainitko tästä asiasta sanaakaan piispa Hannulle", sanoi hän pysähtyen priorin eteen. "Ja jos joku tätä asiaa koskeva kirjotus joutuisi käsiini, jätän sen kuninkaalle. Minun käteni ei voi kääntyä häntä vastaan, joka on vapauttanut Ruotsin valtakunnan julmasta Kristianista. Ja minun vakava pyyntöni on teille ja kaikille, ketä lienevätkin, että luovutte arveluttavan laajoista ja mullistavista suunnitelmista. Ruotsin valtakunta ja kirkko ovat eri asioita!" Piispa vaikeni hetkeksi, ja hänen katseensa kirkastui ja lämpeni, kun hän lisäsi: "Mutta kirkon ei tarvitse turvautua keinoihin, jotka eivät voi sietää Jumalan kirkasta päivää. Kuningas Kustaa on kyllä tehnyt vääryyttä kirkolle, se on totta, hän on ottanut täysinkäsin kirkon omaisuutta ja tavaraa … se on kuitenkin ajan pahuutta eikä hänen, ja saatte varmasti uskoa, priori … kuninkaan sydän on Jumalan kädessä, hän kyllä voi Sauluksesta tehdä Paavalin ja siihen tarvitaan vain, että huonot neuvonantajat poistetaan kuninkaan luota…"

"Olemme siis yksimieliset siinä, piispa Hannu … kuninkaan kansleri on meidän molempain vihollisemme!"

"Sitä asiaa en kiellä … mutta siihenpä yhteisyys loppuneekin, sillä ennen käteni kuivukoon kuin sen ojentaisin ketään kuninkaan miestä vastaan, jollei se voi tapahtua kuninkaan nähden … ja siten olemmekin puhuneet puhuttavamme tästä asiasta. Mutta vankia, lisäsi hän, jonka olette tuoneet linnaan, tahdon kuulla… Jos häneltä saamme joitakin tietoja voidaksemme ehkäistä sen häpeällisen rikoksen kirkkoa kohtaan, jonka ilmotatte olevan tekeillä, niin tahdon kyllä olla mies paikallani pyhän kirkon lakien puolustamisessa!"

Piispa kutsui erään palvelijan, jonka hän lähetti linnan voudilta noutamaan vangin suureen saliin, jonne hän itsekin läksi priorin seuraamana. Hetken kuluttua tuotiin vanki sisään. Hän oli aivan nuori, miellyttävän näköinen mies. Hänen kätensä olivat taakse sidotut, mutta hänen katseensa oli ujostelematon.

"Kenen palveluksessa olette, nuori mies?" kysyi piispa.

"Olen herra Lauri Antinpojan, kuninkaan kanslerin kirjuri!" kuului arastelematon vastaus.

"Olette vienyt minun palvelijani vangittuna pohjoiseen?" kysyi piispa jälleen.

"Sitä en tiedä, teidän armonne! Mutta sen tiedän että olen noudattanut herrani käskyä ja minun on vaikea uskoa, että hän olisi määrännyt tehtäväkseni mitään, josta olisin velvollinen tekemään tiliä kenellekään muulle tuomarille kuin hänelle ja herralleni kuninkaalle!"

"Ja mitä oli sitte rikkonut se mies, jota kuletitte vankinanne…?"

"Sitä en tiedä!"

"Missä joutui hän teidän käsiinne ja kuinka?"

"Niihin kysymyksiin, teidän armonne, en tahdo vastata muuten kuin herrani, kanslerin, ollessa läsnä."

"Kuulette uuden ajan puhuvan tämän julkean nuorukaisen suusta, piispa Hannu", puuttui priori ilkeästi hymyillen puhumaan. "Mielestäni teillä on käsissänne keinoja pakottaaksenne hänet puhumaan. Otan valalleni, että vangittu palvelija, jonka pelastamisen katsoin velvollisuudekseni, oli teidän palvelijanne ja tallimestarinne, Gert Bryningh."

"Mitä teillä on siihen sanottavaa?" sanoi piispa kirjuriin kääntyen.

"Ei mitään, teidän armonne! Toistan vain, mitä jo olen sanonut: käännytte väärän miehen puoleen. Jos teillä on mitä valittamista, niin kääntykää herrani puoleen, ja jos valituksenne on aiheutettu, saavutatte kyllä oikeutenne, jollei, on viimeinen villitys tuleva pahemmaksi kuin ensimäinen, jos olette satuttaneet kätenne syyttömään palvelijaan".

"Älkää panko pahaksenne, teidän armonne!" sai priori jälleen sanoiksi. "Mutta tahtoisin teitä vahvistaa niin hyvin rankaisemaan nuorukaista julkeudestaan kuin myös totuuden tähden käyttämään pakkokeinoja missä hyvät sanat eivät auta. Tässä on kysymys, kirkon miehestä, piispallisesta palvelijasta. Jos sellaista väkivaltaa tapahtuu kuninkaan läheisyydessä ja se jää rankaisematta, silloin eivät paljoa merkitse ne valat, jotka kuningas on vannonut."

"Mutta jos näyttäytyisi, teidän armonne", puuttui vangittu kirjuri puheeseen ja katse ja ääni oli samalla kertaa niin uhkaava ja kunnioittava, ettei se jättänyt tekemättä piispaan vaikutustaan, "jos näyttäytyisi, että syyttäjäni on erehtynyt, jos tallimestarinne saapuisi tänne ja tekisi selon viipymisestään…"

Lausetta ei ehditty päättää, ennenkuin piispa käski miestensä vapauttaa vangin.

"Olette vapaa, nuori mies!" sanoi hän ja kääntyi poistuakseen sisempiin huoneihinsa, vilkaisemattakaan synkkään prioriin, jonka kalpealle otsalle suuttumus ja uhka painoi leimansa.

Mutta samassa aukeni ovi, ja saliin astui kuningas lukuisan saattojoukon seuraamana.

Herrojen joukossa kuninkaan takana nähtiin myös kanslerin korkea vartalo yksinkertaisessa puvussa ja liehukalotti harmailla hapsillaan. Hänen katseensa kiintyi heti kirjuriin, joka vielä seisoi piispan palvelijain välissä kuten syytetty tuomarinsa edessä, ja salaman nopeudella leimahti kanslerin katse kirjurista kalpeaan prioriin ja piispaan. Hän aavisti kohta asian laidan, mutta arveli ensi tuokiossa, että hänen suunnitelmansa olivat epäonnistuneet, ja tämä olisi hänet eksyttänyt esiintymään ennen aikojaan, jollei hänen kirjurinsa olisi käsittänyt miten tärkeää oli, että hänen herransa sai, mikäli tällä hetkellä oli mahdollista, tiedon asiain oikeasta laidasta.

Kuninkaan tervehtiessä piispaa ja hänen lähimpäin seuralaistensa vetäytyessä tähän osaan salista, läheni sen tähden kirjuri nopeasti kansleria ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Kaikki on onnellisesti suoritettu!"

Kansleri nyökkäsi salavihkaan, ja kaikki olisi mennyt säännöllistä menoaan, jollei kuningas kääntyessään ympäri olisi saanut näkyviinsä niin mustaveljeä kuin kirjuriakin.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi hän kummastuneena katsoen piispaan. "Eikö hän ole muuan kanslerimme kirjureista, ja hän seisoo sellaisessa asemassa edessänne, piispa Hannu, kuin olisitte pitänyt kuulustelua hänen kanssaan?"

"Niin olen tehnytkin, teidän armonne!" vastasi piispa tyynesti ja pelottomasti.

Kuninkaan silmät alkoivat liekehtiä, ja hän tempoi kiihkeästi kultaista ketjua, joka riippui hänen kaulallaan. Mutta ennenkuin mitään enempää ehdittiin lausua, astui kirjuri esiin ja sanoi kunnioittavasti kumartaen:

"Se oli pelkkä väärinkäsitys, teidän armonne, joka hänen armonsa piispan kuulustelussa on tullut selvitetyksi ja oikaistuksi. Ratsastin herrani asioilla, minua epäili tuo dominikaanipriori, otti minut kiinni ja toi tänne."

Kuningas kyseli edelleen kaikkia asianhaaroja, mutta kirjuri teki niistä selkoa niin tyydyttävällä tavalla, ettei kuningas pitänyt tarpeellisena enempää kysellä tätä asiaa. Sillä välin oli kansleri lähestynyt prioria, niin että hän seisoi aivan tämän luona, ja kuninkaan ja muiden huomion ollessa kiintyneenä kirjuriin kuiskasi hän priorin korvaan:

"Olen katsonut lävitsenne, priori Robert … olkaa varuillanne, sana vain minulta ettekä lähde täältä vapaana!"

Priori tuli kalmankalpeaksi kanslerin sanat kuullessaan. Hän tunsi liian hyvin tämän miehen voiman ja tarmon antautuakseen näin tärkeänä ajankohtana kuin tämä alttiiksi sellaiselle vaaralle kuin mihin kansleri viittasi. Hän teki mielessään sangen nopeasti kysymyksen, olisiko jotenkuten hänen ja hänen ystäväinsä hankkeista jokin voinut tulla tämän vaarallisen miehen tietoon, mutta jo pelkkä ajatus siitä, että ainakin Gert oli vangittuna, pani hänet vapisemaan ja pakotti hänet tästä asiasta vaikenemalla vakuuttamaan vapautensa säilymisen. Kanslerin esiintymisen varmuus oli lisäksi niin masentava, että jo senkin vuoksi katosi kaikki mahdollisuus koettaa vapautua rohkealla syytöksellä kansleria kohtaan.

Tuskin oli kansleri jättänyt priorin ja vetäytynyt hieman syrjään, ennenkuin kuningas kääntyi kirjurista pois.

"Kuulette sen, priori Robert", sanoi hän tälle. "Kuinka voitte asioissanne tehdä moisia erehdyksiä? Mitä!… Eikö teillä ole sanaakaan puolustukseksenne?" lisäsi kuningas tuikeasti, kun priori pysyi vaiti. "Ettekö tiedä, että kansliani kirjurit ovat minun miehiäni?"

Priori seisoi siinä allapäin lattiaan tähystellen ja lihakset nytkähtelivät kiihkeästi hänen yhteen puristettujen huultensa ympärillä. Kerran toisensa jälkeen nosti hän katseensa, ja hänen huulensa avautuivat ikäänkuin hän olisi tahtonut puhua, mutta aina kohtasi hänet kanslerin vakava katse, ja hänen silmänsä painuivat alas ja hänen huulensa sulkeutuivat jälleen. Varmaankin tunsi tämä arvon mies tällä hetkellä hieman samaa katkeraa tuskaa kuin hän oli valmistanut niin monelle ja viimeksi mestari Olaville ja Kristina Pietarintyttärelle. Häntä raastoi kaksi voimaa, jotka tällä hetkellä olivat hänet lannistamaisillaan, ja jollei hänen silmiinsä olisi taustalta siintänyt heikko toivo, että oli sentään tuleva aika, jolloin hän voisi maksaa tämän hetken kidutuksen satakertaisesti niin kuninkaalle kuin hänen kanslerilleenkin, niin olisi hän epäilemättä masentunut.

"Antakaa minulle anteeksi, armollinen herra ja ankara kuningas", änkytti hän, kun kuninkaan kärsimättömyys oli noussut korkeimmilleen. "Antakaa anteeksi, tarkotukseni oli parhain, enkä yön pimeydessä tuntenut, kuka mies oli."

Nöyrä äänen sävy lepytti kuninkaan, samalla kun se piispan mielessä herätti sekä kummastusta että paheksumista. Piispa Hannu oli tähän asti mitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella seurannut jokaista priorin kasvojen liikahdusta, mutta nyt kääntyi hän pois ja silminnähtävä vastenmielisyys kuvastui hänen jaloilla kasvoillaan.

"Kun tunnustatte erehdyksenne ja se on oikaistu", sanoi kuningas, "niin annan sen jäädä silleen, mutta olkaa varuillanne, priori, tiedän paremmin kuin hyvin, että teilläkin on lankanne mukana siinä vyyhdessä, jonka Pietari Sunnanväder ja tuomiorovasti Knut ovat kehränneet minua varten… Älkää erehtykö enää monta kertaa, se lanka voi tehdä teidät päätänne lyhemmäksi."

Kamala, hirveä hymy väikkyi priorin huulilla, kun hän kuuli kuninkaan sanat, mutta kuningas ei sitä huomannut, sillä priori oli taivuttanut päänsä alas rintaa vasten. Mutta kansleri huomasi sen, ja hänen silmänsä salamoivat, ikäänkuin jokin päätös olisi tuossa tuokiossa kypsynyt hänen sielussaan. Mutta ei ainoastaan prioriin, vaan piispa Hannuunkin koskivat tuntuvasti kuninkaan loppusanat, ja muuten kaikki läsnäolijat käsittivät kuinka tärkeä oli tämä uhkaus, jolla kuningas rohkeni puhutella erästä kirkon ylhäisimmistä, piispan läsnäollessa ja hänen kattonsa alla. Tuskin ajatteli kuningas itsekään, kun hän lausui sanan, sitä syvää merkitystä, joka sillä oli katsoen koko hänen asemaansa vanhaan kirkkoon nähden. Tosin oli nähty kuninkaiden ja valtionhoitajain ahdistelevan kirkkovaltiaita, syyttävän ja erottavan heitä, siitä oli viimeisenä todistuksena Kustaa Trollen erottaminen Sten Sturen aikana, mutta että maallinen valta uhkasi hengellistä ruumiillisella rangaistuksella, kuolemalla, — se oli jotakin tähän asti kuulumatonta.

Yleinen apea mieliala valtasi kaikki, ja huoneeseen tuli haudan hiljaisuus. Kuitenkin saattoi kuninkaan lausunto saada toisen selityksen, vaikka sekin sisälsi riittävän uhkauksen. Kuningas näet oli lausunnollaan saattanut tarkottaa ainoastaan ja yksistään priorin erottamista virastaan, samoin kuin oli tapahtunut piispa Pietarille ja tuomiorovasti Knutille. Piispa Hannu turvautuikin tähän keinoon, jottei hänen ollut pakko esiintyä vihamielisesti kuninkaallista vierastaan vastaan, samana hetkenä kun tämä astui jalkansa hänen kynnyksensä yliste.

Sillävälin hajaantuivat herrat ympäri salia ja priori vetäytyi hiljaa ovea kohden. Piispa pyysi kuningasta kohteliaasti kumartaen astumaan viereiseen huoneeseen, jonka tämä tekikin. Ainoastaan Johan Thurenpoika seurasi kuningasta sinne.

Huone oli suuri ja seinät olivat suureksi osaksi peitetyt kirjahyllyillä, joilla lepäsi ei ainoastaan kirjoja, vaan muitakin merkillisiä esineitä, kuten malmikiviä ja kaikenlaatuisia omituisia kaluja. Kaksi pientä ikkunaa valaisi huonetta, mutta paksut muurit tekivät niukasti virtailevan valon tuntumattomaksi. Kuningas istuutui toisen ikkunan ääreen seinään kiinnitetylle penkille, joka samoin kuin koko seinäpaneeli oli runsaasti leikkauksilla koristettu ja kierrepilareilla varustettu, mikä kaikki todisti tämän linnan omistajan hyvää makua ja korkeaa sivistystä.

Nuo monet erilaiset esineet tässä huoneessa olivat omiansa hälventämään kuninkaan mielestä niitä synkkiä ajatuksia, jotka olivat syntyneet kohtauksessa priorin kanssa. Aivan kuninkaan vieressä pienellä pöytälevyllä, joka pisti esiin seinästä ikkunan alla, oli muun muassa pieni hopeavati, jossa oli läjä vaalean keltaista, kiiltävärakeista jauhetta. Kuninkaan katse sattui siihen, ja piispa näytti hartaalla tyytyväisyydellä käyttävän tilaisuutta hyväkseen johtaakseen kuninkaan ajatukset uuteen suuntaan.

"Ette voi arvata, armollinen herra, mitä tämä on", sanoi hän ja viittasi hymyillen pieneen hopeavatiin, jonka kuningas otti käteensä tutkien sitä lähemmin. Kun kuningas pysyi vaiti, lisäsi piispa samalla ottaen muutamia rakeita sormenpäidensä väliin ja pistäen ne suuhunsa: "Voitte kyllä maistaa sitä!"

"Suolaa!" huudahti kuningas, seuraten piispan esimerkkiä.

"Se on ruotsalaista tavaraa, teidän armonne", jatkoi piispa, "ja luulenpa, ettei teillä ole mitään sitä vastaan muistutettavaa. Ajattelen, että meidän täytyy niihin tavaroihin nähden, joita parhaiten tarvitsemme, päästä riippumattomiksi, ja kun meillä on suolaa Ruotsissa, voimme kyllä hyvät ajat tulla toimeen ilman hansakaupunkeja!"

Kuninkaan katse kirkastui. Ei ollut ensi kertaa, kun piispa Hannu lakkaamattomalla toimeliaisuudellaan isänmaan hyödyksi oli saanut Kustaa Vaasan sydämen sykkimään ihailusta.

"Asia ansaitsee sydämellisen onnentoivotuksen, piispa!" vastasi kuningas, "Aiotte kai länsimeren rannalle rakentaa suolapatanne."

"Niin olen ajatellut, teidän armonne … länsimeren rannalle, mutta on vielä toinenkin seikka, joka tämän asian yhteydessä on maallemme mitä tärkein, jos perinpohjin tahdomme päästä erillemme hansalaisista verenimijöistä."

"Ja mikä…?"

"Lödöse täytyy linnottaa … se on ainoa kauppakaupunkimme länsirannikolla, ja minun ajatukseni mukaan olisi se muutettavakin vielä kauemmaksi itään kuin herra Sten aikoinaan, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, antoi sen muuttaa. Jos virta mataloituu, eivät laivat pääse kaupunkiin, ja siellä täytyy hollantilaisilla kuitenkin olla satamansa… Mutta linnottaa kaupunki täytyy, koska näyttää synkältä, tulevatko Halland ja Viken [Bohuslääni] koskaan ruotsalaisiksi. Mutta mitä tulleekaan, emme sentään saa koskaan unhottaa sitä hätää, joka nyt monet vuodet on painanut maatamme suuren lybeckiläisen velan johdosta, ja sen, mitä tämä velka on meille maksanut, täytyy lujittaa meissä sitä tietoisuutta, että tulevaisuudessa ehkäisemme moisen orjuuden."

"Ja te, piispa voitte näyttää keinon tämän tarkotuksen saavuttamiseksi?" kysyi kuningas vilkkaasti.

"Olen ajatellut asiaa niin, teidän armonne, että Ruotsin tulevaisuus riippuu tässä suhteessa siitä, voimmeko tehdä kaupan vapaaksi ensin ja sitte luoda ruotsalaisen kaupan … mutta siihen vaaditaan helppoja ja mukavia kauppateitä, ja jos Lödöse tulee linnotetuksi, olisi vielä Venerin ja Vetterin väli kanavoitava vetojuhtien ja kauppiasten tavarain tähden. Sitte Ruotsi kyllä Jumalan avulla pääsee siihen tilaan, etteivät vendiläiset kaupungit enää voi panna elämäämme ahtaalle."

"Mutta mitä tämä on, arvoisa isä!" huudahti Johan Thurenpoika ja veti eräältä hyllyltä esiin kimpun rautalankaa. "Voisi luulla olevansa jonkun tuollaisen rihkamakauppiaan luona, joista juuri puhuitte."

"Siinä onkin asia, joka on maallemme tärkeämpi kuin voitte luulla, herra Johan", vastasi piispa ja jatkoi kuninkaaseen kääntyen: "Kas, tuollaista rautalankaa täytyy meidän oppia vetämään täällä kotona. Meillä on hyvää rautaa, oivallisinta maailmassa, sanovat kauppiaat myydessään tavaraa muille kuin ruotsalaisille, mutta sentään me ostamme joukon tavaroita ulkomailta emmekä edes osaa valmistaa rautamalmista käyttökelpoista rautaa. Olen kirjottanut kaniikki Pietari Pentinpojalle, jonakin tämän kuun ensi päivistä, että hän ottaisi selon siellä etelämaissa kuinka tätä rautalankaa vedetään, samoinkuin yhdestä ja toisesta muustakin, joka voi meille olla hyödyllistä oppia. Olisi hyvä, armollinen herra, jos kerran saapuisi ulkoa maahan taitavia miehiä, jotka ottaisivat raudanvalmistuksemme käsiinsä, sillä sellaisena kuin se nyt on, voi olla saman tekevää, kuka omistaa lehmän, kun kuitenkin toinen saa maidon."

Kuningas oli pelkkänä korvana, ja hänen silmänsä säteilivät sitä tyytyväisemmin, kuta kauvemmin hän kuuli vanhan miehen esittelevän mielipiteitään kaikesta, minkä katsoi edistävän valtakunnan auttamista siitä sorrosta, mihin se tähän asti oli kaikissa suhteissa ollut kiedottuna. Tällä alalla kohtasivat kuningas ja piispa Hannu toisensa ystävinä. Täällä ymmärsivät he täysin toisensa ja ojensivat toisillensa kätensä, ja varmaankin moni niistä siemenistä, joita piispa täällä kylvi, juurtui kuninkaan mieleen, niin että niistä hedelmistä, joita hänen aikansa sittemmin kantoi, voimme monen ajatella johtuvan keskiajan viimeisestä piispasta.

Näistä asioista keskustelu pian siirtyi toisiin. Hansakaupungit ja niiden viekkaus, joka viimeksi oli ilmennyt Malmön kohtauksessa, johtivat aivan luonnollisesti kuninkaan ajatukset poliittisiin suhteihin: Tanskan kuninkaaseen Fredrikiin, paenneeseen kuningas Kristianiin ja Severin Norbyhyn Gotlannissa. Hän pysyttelihe vielä ikäänkuin rauhotetulla alueella, jonka toisella äärellä piispa ja kuningas olivat samaa mieltä, mutta jonka toisella he seisoivat ja heidän täytyi seistä vastatusten vihollisina. Tämä jälkimäinen oli kysymys siitä, mistä rahoja oli otettava niin Gotlanninretken kustannusten peittämiseen kuin lybeckiläisen velankin maksamiseen. Ja tähän aineeseen kerran jouduttuaan tulivat he piankin koskettelemaan toistensa arimpia puolia.

Gotlanninretki oli erittäin piispa Hannulle ja Linköpingin hiippakunnalle maksanut suunnattoman paljon, ja kuningas oli kirjeissään tullut lausuneeksi monta tuimaa sanaa. Samaan aikaan oli kuninkaan kansleri uskaltanut Vadstenan luostarissa ei ainoastaan lausua, vaan koettaa todistaakin sellaisia lauseita kuin tämä: "Kun puhumme kirkon rahoista, mitä tarkotamme muuta kuin kansan rahoja?" Kaikkia teitä tunkeutui uusi aika esiin. Ei ainoastaan maallikkojen keskuuteen Tukholman saarnastuoleista, painettujen kirjotusten ja suullisten kertomusten kautta suuremmista kauppakaupungeista, Söderköpingistä ja Kalmarista, vaan sulettuihin luostareihinkin ja tuomiokapituleihin papiston keskuuteen levisivät huomaamatta, mutta varmasti uudet opin ja elämän käsitykset.

Mutta mitä ahtaammalle vaarat sulkivat kehänsä ainoan autuaaksi tekevän kirkon ympärille, mitä ahtaampi tila jäi vanhalle piispalle, sitä aremmaksi ja epäluuloisemmaksi hän kävi, ja sentähden oli sangen lähellä, kun hänen ja kuninkaan keskustelu läheni tätä kohtaa, ettei piispa unhottanut itseään, unhottanut kruunua vieraansa päässä ja katsonut häneen kuten nuorukaiseen, jonka hän kerran näki Sten Sturen hovissa. Onneksi Kustaa, huolimatta kuumasta verestä, joka virtasi hänen suonissaan samoinkuin kaikkien tämän suvun jäsenten, menetteli sangen varovasti, ja kaikessa mikä koski oppia, asettui hän ikäänkuin taistelevain mielipiteiden ulkopuolelle ja jätti ne taistelemaan keskenään laillisten rajojen sisällä. Näissä riidoissa saivat kuitenkin aina, kuten luonnollista oli, uuden opin puoltajat voiton, ja tämä ärsytti heidän vastustajiaan yhä enemmän. Mutta Kustaa otti vainotut suojelukseensa eikä tahtonut tunnustaa mitään harhauskoisuutta, ennenkuin se todistettiin sellaiseksi pyhillä kirjoilla.

Sitte solui keskustelu jokseenkin tyynesti eteenpäin vaarallisten tyrskyjen lomitse, kunnes piispa Hannu nousi pystyyn ja arvokkaisuudella, voisipa sanoa majesteettisuudella, joka sopi hänelle niin hyvin, lausui kuninkaalle:

"Yksi on sentään varma, herra kuningas, ritaristoon ja kirkkoon nojautuu yhteiskunnan ja valtakunnan vapaus, ja saatte varmaan nähdä, kuningas Kustaa, että kun kirkko ja ritaristo ovat kukistetut, niin tulee kruunun vuoro, sillä silloin ovat poissa ne, jotka sitä puolustaisivat."

"Ei, ei, piispa Hannu!" huudahti kuningas lämmöllä. "Jumalaan ja kansaan nojautuu Ruotsin kuningaskruunu. Niin on ollut laita ammoisista ajoista ja niin on oleva, ja mikä ei mukaudu siihen, sen täytyy väistyä. Vanha aika, jossa olette elänyt, on mennyt!"

Seurasi hetken hiljaisuus, jollaikaa piispa samalla kertaa ihailun ja surun ilmeellä kiinnitti silmänsä kuninkaaseen.

"Jumala antakoon anteeksi heille", sanoi hän sitte, "jotka tämän pahennuksen ovat saaneet aikaan uudella evankeliumillaan! Heidän rikkiviisaat ja pöyhkeät oppinsa synnyttävät huonon menon Ruotsin maahan. Mutta uskon yksinkertaisuudesta riippuu uskonto, sille tahdon elää ja kuolla, herra kuningas! Nyt huudetaan minua antikristukseksi, ja kuitenkaan ei ole siitä kauvan, kun herra Sten, Ruotsin valtionhoitaja kuletti minua oikealla puolellaan. Mutta minä en pelkää ketään, paitsi sitä, joka voi heittää sielun helvettiin. Jumala on johdattava kirkkoaan ja kerran on se seisova täydessä ihanuudessa Sionillaan."

"Jumala on sen tekevä, kunnioitettava isä!" lisäsi kuningas, eikä hän voinut olla tuntematta ihastusta tuon vanhuksen edessä.

Muuan sivuovi ponnahti auki, ja nuorukainen, jota piispa oli nimittänyt kasvitarhamestarikseen, syöksähti sisään, pitäen kädessään tallattua liljan vartta.

"Katso, katso, isä", huusi hän tuskin kyeten pidättämään esiinpursuvia kyyneleitään. "Katso, kuninkaan hevonen on tallannut maahan ihanimman liljasi!"

Piispa taputti hymyillen pojan päätä, ja kuningaskin tunsi nuorukaisen surun itseensä koskevan. Lilja merkitsi pojalle yhtä paljo kuin kirkko piispalle. Se oli kaunis ryhmä katsella, lämmin toivehikas nuorukainen ja vanha, sielultaan vahva mies, molemmat kumartuneina taitetun liljan puoleen. Kukka sisälsi opetuksen ja ajatuksen niin yhdelle kuin toisellekin: elämän kaunein kukka, kaikki mitä nuorukainen toivoo ihanaa ja suurta, kaikki mitä vanhus muistaa sellaista, kaikki mitä elämä lupaa ja mitä se on antanut, voi musertua ja tulla tuhon omaksi mahtavamman käden alla, jollei se ole versonut ja saanut ravintoaan totuuden ikuisesta maaperästä.

Kuningas meni lempeästi hymyillen nuorukaisen luo, jonka hän tunsi rakkaan Johan Thurenpojan veljeksi.

"Liljaasi, poika, en voi antaa sinulle takaisin", sanoi hän, "mutta kun aika joutuu, voin kentiesi antaa sinulle sijaan toisen ja paremman. Kuitenkin muistuttaa minua kärsimätön hevoseni", jatkoi hän piispaan kääntyen, "että minun on aika lähteä. Jääkää hyvästi, piispa Hannu, menen Vadstenaan ja odotan pian saavani teidät nähdä siellä muiden herrojen mukana!"

Piispa kumarsi äänetönnä, ja kuningas poistui huoneesta herra Johanin keralla. Kohta kuului hevosten kavioiden kumea kapse heidän ratsastaessaan nostosillan ylitse. Nuori Jakob Thurenpoika oli hänkin lähtenyt huoneesta.

Mutta taittunut lilja virui lattialla piispan jalkojen juuressa, ja piispa seisoi kumarassa voimatta irrottaa katsettaan siitä.

"Paljo", sanoi hän vihdoin, ja huokaus pääsi hänen huuliltaan, "paljo tallannevat kuningas Kustaan hevoset, ennenkuin hän on saavuttanut päämääränsä! Mutta Jumalan ja kirkon laki … se on sinulle sentään liian korkealla!"

8.

VANKI.

Myöhään illalla parisen viikkoa edellä kerrottujen tapausten jälkeen kulki muuan mustaveljesmunkki eteenpäin halki Mörkön Södermanlannissa ja läheni vanhaa Hörningsholman Sturelinnaa, joka sijaitsi silloin kuten vieläkin, saaren pohjoisimmassa kolkassa. Hänen saapuessaan linnan luo oli jo pilkkosen pimeä, mutta hän ei näyttänyt pitävän kiirettä, vaan pysähtyi vähänväliä, katsellen tarkoin ympärilleen. Mitään miehistöä ei täällä ollut sen koommin kun linna suureksi osaksi hävitettiin viime kahakassa kuningas Kristianin ja herra Sten Sturen välillä, mutta kuitenkin oli se asuttu, ja palattuaan vankeudestaan Tanskasta oli Kristina Gyllenstjerna itse asettunut tänne.

Nämä seikat tekivät yölliselle kulkijalle helpoksi estämättä lähetä linnan mitä luoksepäästävää osaa tahansa. Hän valitsi sen puolen, missä muutamia puita kasvoi aivan perusmuurissa kiinni, ja pysähtyi sinne. Saattoi olla puoliyö käsissä.

"Gert!" huudahti hän puoliääneen ja katsoi ylös korkeaa muuria kohden.

Kuului hiljaista ja hillittyä kolinaa, jonka jälkeen ääni parin sylen korkeudesta munkin yläpuolelta vastasi:

"Jumalan äiti olkoon kolminkerroin kiitetty… Mustaveli Robertko siellä?"

"Niin on … sain kirjeenne, ja sitte kun olin suorittanut asiani
Skenningessä, päätin suostua pyyntöönne ja tulla tänne."

"Oletteko varma siitä, ettei kukaan ole seurannut jälkiänne?"

"Aivan varma!"

"Koettakaa sitte, hurskas isä, tulla hieman lähemmäksi … minulla on paljo teille sanottavaa. Saatte nähdä, että herra voi tehdä ihmeitä vähissä ja etten minä ole ollut toimeton synkässä vankilassa … mutta olen heikko, hyvin heikko, enkä saisi puhua ääneen, ainoastaan kuiskaten!"

Munkki ymmärsi täysin hänen tarkotuksensa ja kantoi paikalle muutamia kiviä ynnä puolipalaneen honkapölkyn, joka viimeksi mainittu oli hyvään tarpeeseen, sillä nostettuaan sen muuria vasten hän onnistui pääsemään aivan sen torniluukun luo, josta ääni kuului.

"Kului muutamia päiviä", lausui vanki, kun ensin oli vaihdettu muutamia vähäpätöisempiä sanoja, "kului muutamia päiviä, ennenkuin tiesin missä olin, mutta sitte eräänä kauniina päivänä kuulin keskustelua täältä ikkunan edustalta. Siellä puhelivat … Kristina Pietarintytär ja rouva Kristina Gyllenstjerna! Ymmärsin silloin missä olin, ja aloin kohta miettiä suunnitelmaa, miten selviytyisin voittajana tästä taistelusta kirkon puolesta…"

"Mutta enemmän kuin milloinkaan on kuitenkin varovaisuus tarpeen … ja minä menen siinä niin pitkälle, ystäväni, että olisin aivan halukas lykkäämään tämän asian, kunnes olemme saaneet vähän hengenvuoroa … minulla on parhaat toiveet, että piankin tulee toinen ääni kelloon täällä Ruotsin valtakunnassa."

"Puhutte viisaasti, hurskas veli, mutta saatte kyllä nähdä, että olen varovaisuudessa teidän vertaisenne, ja ihmeellisesti sattuisivat onnen osat, jollei paulani veisi saalista Jumalan äidin helmaan… Nähkääs, kohtasin tuon kerettiläisen, mestari Laurin, kuningas Kustaan luona Stegeborgissa, ja hän sanoi minulle sanan, joka siitä pitäen on alituiseen soinut korvissani ja joka on hälventänyt pimeyden ympäriltäni ja näyttänyt minulle tien valoisana ja tasaisena."

"Herätätte uteliaisuuteni, Gert! Tuo sana kuului…?"

"Neitsyen tahto määrää kaiken, sanoi mestari Lauri … ja niin se on, ja hän on vapaasta tahdostaan valitseva luostarin."

"Se lupaus kuuluu suurelta", sanoi priori epäröiden. "Oletteko saanut aivan yliluonnolliset voimat täällä vankeudessa, Gert?"

"Mitä ei voi taittaa, sen voi taivuttaa, nähkääs, hurskas veli, ja työ on alettu, ja sen alku lupaa parasta. Olen puhutellut neitsyttä ja saavuttanut hänen säälinsä, ja pian saavutan täydelleen hänen luottamuksensa. Hän tarjoaa minulle vapauden, mutta minä en ota sitä vastaan."

"Ette ota vastaan vapautta?" huudahti priori hämmästyneenä.

"En, sillä senhän saan teidän kauttanne, ja silloin on neitsyt omasta tahdostaan seuraava vanhaa ystäväänsä turvapaikkaansa luostariin."

"Mutta pyhimysten nimessä, kuinka luulette tämän tapahtuvan?"

"Kuulkaa tarkoin, tahdon sanoa teille sen … kun nyt tulette Tukholmaan, on teidän … mutta minun täytyy esittää asia järjestyksessään. Neitsyt on vankina täällä, kuten minäkin, ja meidän vapautemme riippuu siitä, milloin mestari Lauri, kuninkaan kansleri, katsoo hyväksi meidät vapauttaa. Sen kuulin rouva Kristinan sanovan neitsyelle jonakin ensi päivänä heidän tänne tultuaan, kun he olivat huvikävelyllä ikkunani edustalla. Neitsyen täytyy olla kätkössä kuninkaan tähden, sillä mestari Lauri tahtoo suullisesti puhutella mestari Olavia, ennenkuin tämä asia saadaan ilmaista kuninkaalle, ja sentähden täytyy minunkin olla kateissa. Niin hyvin rouva Kristina kuin neitsytkin tiesi, että istuin vankina täällä Hörningsholmassa, sillä rouva Kristina vastasi erääseen kysymykseen, jonka neitsyt teki, luvanneensa mestari Laurille, että istuisin täällä kunnes tulee kirje häneltä ja silloin neitsytkin matkustaisi rouva Kristinan mukana Tukholmaan… Voitte nyt arvostella varovaisuuttani ja uutteruuttani kirkon hyväksi … olisin voinut kirjottaa herralleni piispalle, ja hän olisi piankin avannut vankilani, mutta pidin parempana sietää tämän voidakseni viedä suunnitelmani perille, ja niin kirjotin teille…"

"Tunnustan, etten luullut teitä niin tarmokkaaksi ja syvämietteiseksi,
Gert!"

"Mutta Herra on heikoissa väkevä … nyt kuitenkin käsitätte, kuinka se on tapahtuva."

"Ei, veljeskuntani suojeluspyhimyksen kautta, en käsitä mitään!"

"No hyvä, kun nyt tulette Tukholmaan, on teidän laadittava kaksi kirjettä, molemmat kanslerin nimessä…"

"Ah … nyt alan käsittää tarkotuksenne, Gert!"

"Toinen rouva Kristinalle, missä hänen käsketään päästämään minut vapaaksi … toinen neitsyt Kristinalle, ilmottaen hänelle mestari Olavin kuoleman."

"Mestari Olavin kuoleman!… Mitä tarkotatte sellaisella tiedonannolla?"

"Jättäkää se minun asiakseni… Teidän on vain valittava sopiva aika."

"Mutta … mitä hyödyttää sellainen tiedonanto, jonka millä hetkellä tahansa voi näyttää vääräksi?"

"Sanokaa minulle vain, kuka näyttäisi sen vääräksi … ennen kuin olisi liian myöhäistä. Ja kun neitsyt kerran istuu luostarin sellissä, tulkoon silloin vain oikaisu ja raivotkoon paha sää, minä nauran niiden voimattomuudelle, ja pyhä Jumalan äiti ja pyhä Brita ojentavat minulle siunaten kätensä viimeisenä hetkenäni."

"Niinpä tapahtukoon sitte tahtosi, Gert Bryningh! En voi nähdä meillä oikeastaan olevan mitään pelättävää, sillä vaikkapa pahimmassa tapauksessa kirjeet keksittäisiinkin, kuten piispa Pietarin kirjeet viime vuonna, ei kuitenkaan kukaan voisi näyttää toteen, että kumpikaan meistä on ne kirjottanut. Tahdon siis toteuttaa tahtonne ja odotan siitä parhainta seurausta pyhälle kirkollemme."

Munkin ja vangin tarkemmin sovittua, mitä oli tehtävä, kapusi edellinen varovasti maahan, veti tilapäiset tikapuunsa syrjään ja vieritti kivet erilleen toisistaan, ettei jäänyt näkyviin mitään jälkeä hänen käynnistään. Ja vielä ennen kuin päivästä näkyi sarastustakaan, oli hän jo poistunut Mörköstä.

Aamulla meni Hörningsholmassa kaikki tavallista menoaan. Pihalle ilmestyi vanha linnanvouti, joka oli ollut siellä aina Svante Niilonpojan ajoista asti ja tiesi kertoa vanhasta herra Stenistä ja epäsovusta hänen ja herra Svanten välillä ja tämän leskestä Märta rouvasta, nuoren herra Stenin (valtionhoitajan) äitipuolesta ja hänen lapsistaan ja kaikesta, mitä oli tapahtunut edellisinä levottomina aikoina, muistoja, mitkä, kuinka surullisia ja synkkiä monet niistä olivatkin, kuitenkin olivat hänen kalleimmat aarteensa maan päällä. Vouti näyttäytyi sen tornin ovella, jossa hänen armollinen rouvansa oli laitattanut muutamia huoneita kuntoon itseään varten. Kierreportaita alaspäin tuli Kristina Pietarintytär, ja vouti katsoi niin lempeästi hymyillen kauniin neidon vakaviin kasvoihin. Tämä oli neitonen aivan hänen mieleisensä. Sellainen, tuumi hän, pitäisi jokaisen naisen olla. Hänellä oli suru sydämessään, samoin kuin rakkaalla rouvallakin, mutta hän kantoi sen. Siinä oli sielunvoimaa, ja sentähden tahtoi kunnon ukko tehdä voitavansa hänen ilahuttamisekseen ja pitää rohkeutta yllä niin hyvin kuin hän voi.

Hänen keinonsa tässä suhteessa eivät olleet monet, mutta hän käytti parasta mikä hänellä oli: monia muistojaan muinaisilta ajoilta. Hän oli jo monet kerrat kertonut Kristinalle kaiken, mikä koski hänen vainajiaan, suurimmasta pienimpään. Hän oli hyvin puhelias, kuten vanhukset usein, kun ei mikään paina omaatuntoa, ja jo seuraavana päivänä Kristinan saapumisen jälkeen olivat hän ja neitonen parhaimmat ystävät, ja koska Kristina kuunteli mielellään, kohosi hän joka päivä ukon suosiossa. Tosin eivät kertomukset murhista ja verestä ja taisteluista juuri olleet laadultaan huvittavia, mutta se hyvä niillä oli kuitenkin mukanaan, että Kristina huomasi, kuinka elämä oli täynnä suruja ja koettelemuksia ylhäisimmillekin ja kuinka siinä suvussa, jonka turviin hän nyt oli päässyt, monella oli ollut kovempi kohtalo kannettavanaan ja vaikeampia taisteluja taisteltavana kuin hänellä itsellään. Ja tämä karkaisi hänen mieltään. Se herätti hänen jalomman ja parhaamman ihmisensä. Hän tunsi varmemmin kuin milloinkaan, että Jumalan käsi oli hänen yllänsä ja että hän nöyrästi tahtoi kantaa, mitä se laski hänen hartioilleen.

Oli kaunis aamu. Aurinko hymyili lämpimästi ja sirotteli kultiaan yli ympäröivän laajan maiseman.

"Jumalan rauha ja hyvää huomenta, neitsyt Kristina"! tervehti vouti. "Tänään olette mieleltänne synkempi kuin tavallisesti. Oletteko nähnyt pahoja unia, neitsyt?"

"Jumala siunatkoon, isä Greger, niin olen", vastasi neitsyt.

"Ja sentähden ajattelette enemmän kuin teidän pitäisi sitä, mikä teillä on sydämellänne. Hm … muistan hyvin, kun vanha herra Sten oli kuollut, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ja ne pahat puheet, joita liikkui rouva Märtasta että hän muka oli myrkyttänyt vanhan herran, kun ne saapuivat rouva Märtan korviin, kuinka hän suri ja kuinka hän ikävöi, että herra Svante tulisi … sillä nähkääs, hän oli vanhan herran mukana ja seurasi ruumista Tukholmaan…"

"Kuinka johdutte noihin muistoihin, vouti?" keskeytti hänet Kristina väristen.

"Muistot tulevat kuin unelmat, neitsyt, mene ja tiedä mistä… Mutta miksi sitä kysytte?"

"Sellaisia sanoja puhuttiin minulle unissani… Vanki tuolla alhaalla tornissa oli olevinaan kuoleman sairas ja hän kutsui minua luoksensa ja minun piti auttaa häntä, sillä minä voin sen ja minä teinkin sen, mutta silloin muuttuivat hänen kasvonsa, ja kuolleen kallo irvisteli minua vastaan, ja pari luurangon käsivarsia kiertyi ympärilleni ja ne ikäänkuin tahtoivat tukehduttaa minut kuoliaaksi, samalla kuin korvissani kaikui: Sinä olet myrkyttänyt minut…!"

"Hm, hm", mutisi ukko. "Unilla voi olla merkityksensä… Olkaa varovainen neitsyt! Tarkotan ettei teidän pitäisi kauemmin käydä vangin luona. En ole koskaan pitänyt hänen kasvoistaan, en koskaan… Ilkeys kiiluu hänen vanhoista silmistään."

"Voitte olla oikeassa, isä Greger, ja", lisäsi hän hetkisen vaiettuaan, "olen tehnyt väärin kun en puhunut rouva Kristinalle…"

Ja rouva Kristina saapui samassa. Kaunis syysaamu oli houkutellut hänetkin ulkoilmaan. Vouti kumarsi kunnioittavasti ja seisoi hattu kädessä rouva Kristinan mennessä hänen ohitsensa ystävällisesti nyökäyttäen päätänsä. Hän viittasi Kristinalle, että tämä seuraisi häntä, ja niin he menivät. Polku, jota rouva Kristina tavallisesti käveli, kiersi suurena kaarena kallion, jolla linna sijaitsi, kääntyi sitten kulkemaan pitkin rosoisen harmaan kivimuurin vierustaa. Tämä muuri oli niin vanha, että vouti vakuuttamalla vakuutti sen seisseen siinä jo silloin, kun Thor ja muut pakanalliset hirviöt kiidättivät yli tunturien.

Kesti kauan, ennenkuin kumpikaan heistä virkkoi mitään, joko siksi että luonnon ihanuus viehätti heitä tai siksi että kummallakin oli sielu täynnä omia aatoksia. Rouva Kristina ei kulkenut koskaan tätä tietä ilman että hänen mielessään heräsi muisto siitä päivästä, jona hän kolmetoista vuotta sitte vastanaituna tuli rakastetun herra Steninsä rinnalla tähän linnaan, ja tämän ajan kuvat vetivät häntä väkisin puoleensa. Täällä virtaili ihmeen ihania säveliä esiin tästä onnellisesta ja autuaasta menneisyydestä, ja tuttua helkyntää kuullessa ikäänkuin virittyivät uudelleen ne sielun kielet, jotka elämän vastoinkäymisissä olivat höltyneet. Ja tietoisuudessa, että on täyttänyt velvollisuutensa, piilee ihmeen vahvistava ja kohottava voima.

Harvoin sydän iloinen huokaa surusta, usein hymy väreilee suruhuulilla —

lauletaan laulussa ja se sopii täydelleen rouva Kristinaan.

Heidän noustuaan pienelle vuoren pengermälle, josta oli ihana näköala Himmelfjärdin ja Sorundaländin ylitse, pysähtyi rouva Kristina. Hänen seuralaisensa, joka koko ajan oli kulkenut sydän kurkussa, saamatta sopivaa tilaisuutta keventää sydäntään, astui nyt hänen rinnalleen ja tarttui hänen käteensä. Rouva Kristina katsoi kysyvästi häneen, mutta hänen kauniit kasvonsa olivat niin lempeät, että se rohkaisi tyttöparan mieltä. Ja hän kertoi jalolle rouvalle, kuinka hän oli käynyt vangin luona ja mitä tämä oli puhunut hänelle.

Se oli tapahtunut niin, että kerran, kun hän oli yksin kulkenut samaa tietä, jota he nyt olivat vaeltaneet yhdessä, ja tulleet muurin luo, oli hän kuullut hiljaa mainittavan nimeään. Hän oli katsonut ympärilleen, mutta ei voinut huomata mitään. Silloin oli hänen nimensä lausuttu uudestaan, ja hän oli katsonut ylöspäin erääseen torninluukkuun ja nähnyt vanhan sukulaisensa kasvot painettuna rautaristikkoa vasten. Tämä oli näyttänyt niin perin onnettomalta ja kärsivältä ja oli puhunut niin kauniisti, ettei hänellä ollut sydäntä kieltää hänen pyyntöään. Hän näet oli pyytänyt Kristinaa käymään hänen vankilassaan, jos se olisi mahdollista. Ja se oli Kristinalle onnistunut, ja siellä oli vanha mies kyynelsilmin kerjännyt häneltä anteeksi, mitä oli rikkonut häntä vastaan, jos se sitte lopultakaan oli rikos, koska hän oli toiminut parhaassa tarkotuksessa.

"En ole menetellyt rehellisesti teitä kohtaan, rouva Kristina", näin lopetti tyttö, "kun olen antanut tämän mennä mainitsematta siitä teille mitään, ja aina on ollut mielessäni tehdä se, mutta minua on pidättänyt ensi sijassa pelko, että te vihastuisitte, mutta myöskin se, että olen aina luullut, etten ole tehnyt mitään pahaa vaan ainoastaan täyttänyt velvollisuuteni lohduttaen ja auttaen, missä lohdutusta ja apua tarvittiin. Jos olen tehnyt väärin, niin rangaiskaa minua, rouva Kristina, mutta antakaa minulle anteeksi. Sillä tieten tahtoen en tahdo mieltänne pahottaa."

Kristina tarttui linnanrouvan käteen ja painoi sen huulilleen.

"Olisi kyllä ollut parasta, jollei se olisi tapahtunut, Kristina", sanoi rouva hieman mietittyään. "Mutta sitä ei nyt voi muuttaa, enkä tiedä, voiko se oikeastaan johtaa mihinkään meille vastenmieliseen. Muista vain, että tämä piispan palvelija pian tulee saamaan takaisin vapautensa, jahka vain kuninkaan kansleri katsoo ajan sopivaksi. Eihän hänen yksinomaan sinun tähtesi, lapseni, täydy toistaiseksi olla maailmasta kateissa, vaan myöskin armollisen herramme kuninkaan vuoksi. Ajattelepa vain, mitä hän lausui Severin herran lähettiläälle metsässä Stegeborgin lähellä… Parasta on sentähden, ettei ole paljoissa tekemisissä miehen kanssa, ja jos hän kärsii, niin muista, ettei hän voi maata paremmalla vuoteella kuin on itse itselleen valmistanut."

"Olen kuitenkin luvannut silloin tällöin käydä hänen luonaan, ja hän on minun lähin sukulaiseni, rouva Kristina…"

"Sukulaisuus ei merkitse mitään, tyttö, kun on kysymys maan parhaasta!"

"Kiellätte siis minua edelleen käymästä hänen luonaan?"

"Luulen, että se olisi parasta sinulle, Kristina … kuitenkin jätän asian omaan huostaasi. Jos voit säilyttää salaisuuden, että hän on täällä, luulen, että käyntisi miehen luona voivat vahingoittaa ainoastaan sinua itseäsi. Saat tässä menetellä vapaasti, mutta älä anna sydämesi eksyttää itseäsi sellaiseen, mitä voisit tulla katumaan!"

Päivät menivät menojaan tämän keskustelun jälkeen, kului kotvan aikaa, eikä Kristina käynyt Gert Bryninghin luona tämän vankilassa. Mutta mitään ei kuulunut Tukholmastakaan, ei Olavilta eikä kanslerilta. Kristina eli kuin maailmasta ulossysättynä, ja itsellään hänellä ei ollut mitään keinoja asettua yhteyteen kenenkään kanssa eikä hän sitä uskaltanutkaan peläten että siten valmistaisi, ei ainoastaan Olaville vaan kaikille, joita rakasti, onnettomuutta ja tuhoa. Hyväntahtoinen vouti ja hänen iankaikkiset "muistan vielä" juttunsa alkoivat lopulta tulla yksitoikkoisiksi ja ikäviksi, ja rouva Kristina oli liian korkealla voidakseen tulla siksi ainoaksi, jota tyttö eniten tarvitsi: osanottavaksi ystäväksi. Eräänlainen raskasmielisyys alkoi saada hänet valtaansa. Oli hetkiä, jolloin hän luuli itsensä kaikkien hylkäämäksi, ja silloin hänestä tuntui, että kuolema olisi suloinen.

Eräänä marraskuun päivänä, juuri kun sellaiset ajatukset parhaillaan pitivät karkeloaan hänen mielessään, sanoi vouti hänelle, hänen seistessään katsellen, kuinka tuuli leikki puiden kellastuneilla lehdillä:

"Vanhus siellä alhaalla on kovasti sairaana, neitsyt … pelkään pahinta!"

Saman katon alla oli siis eräs, joka oli vielä onnettomampi kuin hän, vaikka hänestä tuntui, ettei kukaan voisi vetää vertoja hänelle siinä suhteessa. Ja tavallaan juuri hän oli saanut aikaan vanhuksen onnettomuuden. Oli kyllä totta, kuten Kristina rouva sanoi, että hän sitä paitsi oli ansainnut rangaistuksen jostakin muusta, vielä rikollisemmasta, mutta se oli asia, jota Kristina ei tahtonut tuomita. Mihin hän oli syynä, sen hän tahtoi sovittaa sikäli kuin kykeni, ja eikö hänen velvollisuutensa ollut lieventää vanhan sukulaisen kärsimyksiä, kun hän sen voi tehdä?

Nämä ajatukset risteilivät hänen sielussaan, ja hän tunsi tarvetta tavata ja lohduttaa vanhusta. Hän ikävöi sitä.

"Onko hän puhunut minusta?" kysyi hän voudilta.

"Kyllä hän on … mutta olette menetellyt oikein, kun ette ole käynyt hänen luonansa. Kumminkin on uskoni, ettette enää voi vahingoittaa itseänne ettekä muita, vaikka tahtoisitte sanoa hänelle lohdutuksen sanan."

Ja niin seurasi Kristina voutia alas torniin.

Gert virui vuoteella seinän vieressä. Hän näytti nukahtaneen, kun Kristina astui sisään, ja kun hän nosti silmänsä, oli katse hämmentynyt ja raukea. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, ja harmaa tukka riippui vanukkeisena ja kampaamatonna hänen ohimoillaan.

"Kuinka on laitanne, vanha Gert?" kysyi Kristina liikutettuna hänen näkemisestään.

"Huonosti, huonosti!" vastasi tallimestari raukealla äänellä. "Luulen, etten pääse enää täältä hengissä."

"Vanha sukulaisparkani!" huudahti Kristina. "Ja te ette ole kutsunut minua luoksenne?"

"Mitä elämällä on tekemistä kuoleman luona, neitsyt? Ja minä kärsin rangaistusta teoistani, en valita, tahdon vain tunnustaa syntini ja kuolla."

Kristina tarttui hellästi hänen käteensä ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä. Mutta silloin välähti Kristinan mielessä eräs muisto, jonka hän heti puki sanoihin:

"Koska te nyt puhutte niin alistuvasti ja sovinnollisesti, tahdotteko sanoa minulle, jos kysyn, erään asian, jota olen paljo miettinyt, ja joka minua on surettanut enemmän kuin se, mitä teillä oli mielessänne minua kohtaan… Ajattelen kuningasta, ja sitä, mitä te puhuitte yöllä Stegeborgin läheisessä metsässä, herra Severin lähettilään kanssa?"

Kristina tunsi, kuinka vanhuksen käsi vapisi hänen kuullessaan nämä
sanat, ja hänen raukeissa silmissään oli niin hirveä palo, että
Kristinan sydän alkoi sykkiä kahta nopeammin ja hän hengitti syvään.
Vanki kuitenkin pääsi pian niin katseensa kuin äänensäkin herraksi.

"Kuinka, tiedättekö te siitä?" sanoi hän entisellä alistuvalla äänellään. "Se menee yli ymmärrykseni, neitsyt, mutta en tahdo teiltä salata totuutta. Asian laita on kuten sanotte; olen ollut suuri syntinen, ja mitä nyt olette kysyneet minulta, sitä olen ajatellut yöt ja päivät nyt jonkun aikaa menetettyäni toivon saada enää vapaudessa nähdä päivän valoa…"

Avomielinen tunnustus teki Kristinaan syvän vaikutuksen, ja hän kiitti sydämessään Jumalaa, että hän oli tehnyt tämän kysymyksen. Teki hyvää ajatella että vanha mies oli tullut niin pitkälle ja tunnustanut rikoksensa. Kääntymys on tunnustuksen lähellä, oli Olavi usein sanonut, ja kuvaamaton rauhan tunne virtasi hänen mielensä lävitse tätä ajatellessaan. Hänen liikutuksensa ei jäänyt vanhukselta huomaamatta. "Olen myös aikonut", sanoi hän, — "vaikka mitäpä hyödyttää puhua siitä, kun ei kuitenkaan näytä siltä, että enää voisin panna sen toimeen, — mutta on ollut aikeeni, että jos pääsisin täältä pois, tahtoisin mennä kuningas Kustaan luo ja sanoa hänelle kaiken!"

"Sukulainen!" huudahti Kristina säteilevin katsein. "Kiitän taivaan Jumalaa näistä teidän sanoistanne! Minun on ollut raskasta epäillä, että ainoa, joka läheisemmistä sukulaisistani on elossa, olisi kavaltaja, antakaa anteeksi sana … mutta nyt olen niin iloinen ja tunnen itseni niin tyytyväiseksi, että voisin kuolla teidän kanssanne!"

Hän katkaisi äkkiä puheensa ja katsoi vanhukseen, ja salama välähti hänen silmistään.

"Johtuu mieleeni asia", sanoi hän, mutta meni nopeasti, ennenkuin oli lopettanut lauseensa, ovelle katsomaan olivatko he yksin, ja vasta päästyään siitä vakuutetuksi, lisäsi hän: "Meidän on paettava yhdessä, sukulainen!"

"Paettava! Mitä sanotte, Kristina?"

"Niin kyllä … se varmaan onnistuu. Viette minut takaisin Tukholmaan, mestari Olavin ja hänen äitinsä luo, ja sitte puhuttelette kuningasta. Oi, hän on niin hyvä ja lempeä, kuningas Kustaa. Ette tunne sitä niin hyvin kuin minä, mutta minä olen kuullut rouva Kristinan puhuvan hänestä… Se kyllä käy hyvin, sukulainen; sanokaa, sanokaa, että hyväksytte tuumani!"

"Oi, kuinka veri virtaa kuumana nuorissa suonissa", sanoi vanhus omituisesti hymyillen. "Ei, ei, niin emme tee, lapsi, minullakin on ylpeyteni, näetkös, tahdon ensin päästä täältä, ja sitte, vapaana miehenä, ilman muuta pakotusta kuin oma tahtoni laskea tunnustukseni kuninkaan jalkoihin… Olen sitä paitsi nyt liian heikko liikkuakseni paikaltani. Ei, ei, Kristina … mutta puheemme mestari Olavista panee minut jotakin ajattelemaan… Kuitenkin voimme siitä jutella toisella kertaa, jos Herra suo minulle elinpäiviä, ja jollei, niin samantekevä."

"Sanokaa kuitenkin lyhyesti, sukulainen, ajatuksenne … siinähän voi olla minulle jotakin opittavaa. Ajattelen, että mitä tästä lähtien sanotte minulle, voin laskea sydämelleni kuin olisi sen sanonut oma isäni."

"Sen voit, lapsi, ja koska kerran pyydät minua, niin voinhan sanoa, ettei teidän rakkautenne ole minulle mieleen … voit uskoa, että tarkotan vilpittömästi parastasi, sillä jos tahtoisin olla sinulle mieliksi, niin puhuisin kai viimeisimmäksi sellaisia sanoja… Mutta elämän lopulla ei niin paljoa pelkää, jos loukkaakin sitä, jota rakastaa, kunhan vain siten voi pelastaa hänet onnettomuudesta."

"Ei, ei, vanhus!" huudahti Kristina lämmöllä. "Sellaista puhetta en tahdo kuulla. Mestari Olaville olen luvannut uskollisuutta ja sitä en tahdo pettää, vaikka onnettomuus tulisi ja murtaisi minut!"

"Älkäämme sitte puhuko siitä, mutta kerran huomaatte kyllä sanani todeksi, neitsyt, ja silloin kenties itse haluatte luostariin, ja ajattelette minusta hyvää kuoltuani."

Nämä sanat panivat Kristinan vaikenemaan. Tavallisissa oloissa eivät ne olisi tehneet häneen mitään vaikutusta, mutta täällä, miehen lausumina, joka odotti kuolemaa, ja häntä ympäröivän yksinäisyyden vaikutuksesta ne saivat voiman ja merkityksen, joka häntä hämmästytti. Oli niin hiljaista ja autiota kuin haudassa, tuntui hänestä, kun hän silmäili syvälle sydämeensä, ja joukko ajatuksia nousi sieltä yhtyen siihen, jonka vanki oli herättänyt eloon. Hänen rakkautensa saattaisi hänet onnettomuuteen; — hän ei ollut koskaan ajatellut asiaa sellaisena kuin hän sen nyt näki. Tosin oli hän odottanut taisteluja ja vastoinkäymisiä Olavin rinnalla ja hän tahtoi käydä mielellään niitä vastaan. Mutta onnettomuus vanhuksen huulten lausumana sai aivan toisen sävyn. Onnettomuus näytti hänestä nousevan ikäänkuin irvistelevä kummitus hänen ja Olavin väliin.

Hän poistui vankilasta raskain askelin ja kului melkoisen kauan, ennenkuin hän voi jälleen käydä vangin luona. Hän teki sen kuitenkin ja silloin ei Gert puhunut Olavista mitään, ainoastaan itsestään, ja hän pyysi sukulaistaan vaikuttamaan rouva Kristinaan, että hän saisi puhutella pappia, sillä hän tunsi loppunsa olevan lähellä, vaikkakin se viipyi kauvemmin kuin hän oli osannut aavistaa. Kun päivä olisi käsissä, lähettäisi hän sanan Kristinalle.

Tämä puhe kuolemasta vahvisti Kristinan mielessä niitä hyviä ajatuksia, jotka hän oli vanhuksesta saanut, ja hänen vakuutustansa, että ukko tarkotti sydämestään hänelle hyvää. Juuri se asia, ettei Gert nyt puhunut hänelle Olavista, sai enemmän kuin mikään muu ikäänkuin tulikirjaimilla syöpymään Kristinan sieluun ajatuksen, että hänen sydämensä pyhäkkö, hänen uskonsa onneen Olavin rinnalla oli rakennettu löyhälle perustukselle. Hän karkotti pois ajatuksen, mutta se tuli jälleen, tuli yhä uudestaan, vastoin hänen tahtoaan, samoinkuin tarkasti katsottuaan johonkin esineeseen ja sitte ummistettuaan silmänsä näkee esineen kuvan määrättyjen väliaikojen jälkeen lakkaamatta toistuvan erilaisissa väreissä.

Eikä Tukholmasta kuulunut mitään, ei mitään. Talvi tuli. Levottomat aallot eivät enää loiskuneet rantaan ja lumi peitti hohtavan valkoisena ulapan, metsät, vuoret ja laaksot. Mutta yhä kalpeammiksi kävivät immen posket, yhä rauhattomammin sykki hänen sydämensä, ja hänen levottomuutensa yltyi joka kerta kun hän kävi vangin luona.

Vihdoin läheni joulu, ja rouva Kristina varustautui matkalle
Tukholmaan. Hän odotti ainoastaan kutsukirjettä häihin, jotka kuningas
viettäisi sisarelleen rouva Margareta Vaasalle ja Hoyan kreivi
Johanille.

Eräänä iltana joulun edellisellä viikolla kuuli Kristina kulkiessaan väentuvan ohitse aivan tavatonta soittoa. Niin sulavia ja kauniita olivat sävelet, että hän pysähtyi eikä tahtonut liikahtaa paikaltaan, jottei menettäisi niistä ainoatakaan. Vasta kun soitto vaikeni, juoksi hän portaita ylös ja avasi oven linnan tupaan. Siellä sisällä oltiin täydessä jouluvalmistusten puuhassa, mutta sittekin oli jokainen tuokioksi lakannut työstään kuunnellakseen soittajaa, joka istui oven suussa.

Hän oli ryysyihin puettu mies, kasvot kalpeat, posket pöhöttyneet ja lerpallaan. Jotakin haaveellista häämötti ja unelmoi hänen silmissään, jotka tuijottivat jäykästi lattiaan hänen vasemman kätensä levätessä viulun kaulalla ja oikean riippuessa käyrää pidellen hänen sivullaan. Kun Kristina astui sisään, katsoi mies arasti ylös, mutta hänen katseensa seestyi yhä enemmän ja enemmän, ja hymy, joka levisi hänen suunsa ympärille, loisti niin sydämellisesti ja lämpimästi hänen silmistään, että koko hänen kasvonsa aivan kuin kirkastuivat.

Kristina ei voinut kääntää silmiään näistä kasvoista. Hän katsoi ja katsoi ja koetti samalla muistutella, missä hän oli nähnyt nuo piirteet ennen. Vihdoin muisti hän sen ja sanoi soittajalle:

"Enkö nähnyt teitä viimeksi Tukholman kirkossa tuona hirveänä päivänä, jolloin…?"

Mies keskeytti hänet asettamalla soittimen leukansa alle ja houkuttelemalla siitä esiin ihmeellisimmän ihanat sävelet, jotka muistuttivat urkujen soittoa kirkossa samana päivänä, jona Kristina antoi Olaville kätensä alttarin edessä pyhän Yrjänän kuvan vieressä.

"Tunnetteko minut?" kysyi Kristina, kun soitto oli vaiennut.

"Tunnenko teidät, neitsyt", vastasi mies onnellisesti hymyillen, mutta vaikeni äkkiä, ikäänkuin pelästyen omia sanojaan, ja lisäsi: "ei, ei, en tosin teitä tunne, kuinka teidät tuntisin, mutta mestari Olavi…"

"Pian, rakas ukko", huudahti Kristina ja katsoi niin levottoman rukoilevasti mieheen, "mestari Olavi, sanotte … onko teillä viestejä häneltä?"

"Mestari Olavi on kuollut, hän!" vastasi mies.

"Kuollut!" huudahti Kristina tullen kalmankalpeaksi ja vaipuen maahan. Pari naista syöksähti esiin ja he nostivat hänet käsivarsilleen. Mutta soittaja pisti viulun käyrineen kainaloonsa ja tallusteli ovesta pihalle.

"Minä jo aavistin", sanoi kyökkimestari, "nähdessäni miehen ensikertaa viikkokausi sitte, että hän toisi onnettomuutta mukanaan!"

Sillävälin hiipi soittoniekka hiljaa ja huomaamatta pitkien muurien vartta, ja missä seisoi ainoakaan puu lumen painamine oksineen, siellä kätkeytyi hän sen alle ja väistelihe suurimmalla varovaisuudella eteenpäin. Kun hän niin saapui lähelle tornia, jossa Gert Bryningh istui vangittuna, katosi hän parin sellaisen puun alle, jotka seisoivat siellä ikäänkuin häntä varten. Ja hänen askelensa olivat niin varmat ja hänen matkansa suunta niin epäröimätön, ettei hän ilmeisesti ensi kertaa kulkenut näitä polkuja. Kun hän oli kadonnut honkien lumivaipan alle, seisoi hän aivan hiljaa ja liikahtamatta, ja ohikulkijan olisi ollut vaikea keksiä häntä, vaikkapa olisi aavistanutkin jonkun piilevän näiden puiden luona.

Tunti kului tunnin jälkeen, mutta puiden alta ei näkynyt liikahdustakaan. Ilmeisesti oli mies valinnut sieltä makuusijansa.

Puoliyön aikaan kuului jälleen jonkun kulkijan askeleita. Nekin lähenivät tornia, jossa vanki istui. Tulija oli leveähartiainen mies, ja hänen käyntinsä oli reipas ja varma kuten sotilaan. Saavuttuaan tornin juurelle, huusi hän puoliääneen: "Gert!"

"Kuka siellä?" kuului Gert vastaavan hetken jälkeen, sitte kun huuto oli pari kertaa uudistettu.

"Hyvä ystävä!" vastasi sotilas. "Minulla on mukanani terveisiä priorilta."

"Vihdoinkin … ne ovat viipyneet kauvan, ne!"

"Mutta ken odottaa jotakin hyvää, hän ei odota liian kauvan, sanotaan, ja nyt täytyy joka miehen olla paikallaan."

"Kuka olette?" kysyi Gert jälleen hieman epäluuloisesti. "Onko teillä mitään tunnusmerkkiä häneltä, joka teidät on lähettänyt?"

"Olen Pietari Grym, yksi teikäläisistä", kuului vastaus, "ja olen nyt matkalla kohtaamaan erästä Severin Norbyn lähettilästä. Kuningas oleskelee tällä haavaa Upsalassa, ja kun minä ja hän tämän jälkeen kohtaamme, veisattanee silloin toista virttä kuin viimeksi erotessamme. Piispa Pietari ja tuomiorovasti Knut oleskelevat Taalainmaassa, ja niin pian kuin saamme varmuuden herra Severinistä, alkaa rynnäkkö. Huomenna avataan teidän vankilanne. Minulla on mukanani kirjeet herra Lauri-kanslerilta rouva Kristinalle sekä siitä että mestari Olavin kuolemasta."

Kuusten alta kuului liikettä, mutta keskustelevista ei kumpikaan sitä huomannut. Jos Pietari Grym olisi tullut kääntyneeksi ympäri, niin olisi hän kentiesi nähnyt kuinka muuan pää pisti esiin aivan maan rajasta, ja kuinka silmäpari oli kiinnitettynä häneen ja torniluukkuun niin läpitunkevana kuin olisivat ne kuuluneet jollekin muulle kuin inhimilliselle olennolle.

"Kaikki on siis järjestyksessään", kuului Gert vastaavan. "Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset olkoot siitä kiitetyt! Ja kuinka voi kunnianarvoisa priori? Onko hänkin mukana Taalainmaassa?"

"Ei, hän istuu luostarissaan Vesteråsissa, jollei hän tällä haavaa matkusta Tukholmaan, sillä tiedän että kuningas on hänet sinne kutsunut."

"Olisi ollut hyvä", jatkoi Gert, "jos hän olisi ollut minua hieman lähempänä. Minua on suuresti heikontanut oleskeluni tässä tornissa, ja joutuisuus olisi nyt tarpeen."

"Minulla ei ole niin kiire, etten voisi teitä auttaa."

"On kysymys Ingevald Torstinpojan suuresta perinnöstä, hänen ainoasta perillisestään, jonka toivon nyt Jumalan ja pyhän Britan avulla olevan valmiin ensi tilassa lähtemään Vadstenan luostariin."

"Kristina Pietarintyttärestäkö?" kysyi sotilas.

"Hänestä juuri!" vastasi Gert.

"Mikäli teillä on menestystä, Gert Bryningh, niin on asia autettu. Vien niin teidät kuin hänetkin vahingoittumattomana piispa Hannun käsiin, ja sitte tarvitsee vain sanoa jaa ja amen. Huomenna kohtaamme rouva Kristinan luona toisemme!"

Mies meni, ja syntyi jälleen täysi hiljaisuus. Mutta silloin ryömi kuusten alta esiin soittoniekka, olematta nyt aivan yhtä varovainen kuin muutamia tuntia aikaisemmin valitessaan tämän paikan piilopaikakseen.

Noustuaan pystyyn hän seisoi kauvan vaappuen sinne tänne, ikäänkuin hänen olisi vaikea päättää, mihin suuntaisi matkansa. Mutta hetken kuluttua katosi hän samaan suuntaan kuin Pietari Grym.