Mestari Olavin häät / Romanttinen kertomus Kustaa Vaasan ensimäisiltä hallitusvuosilta

by C. Georg Starbäck

LUOSTARILUPAUS.

Eräässä linnanhuoneessa oli vielä valoa, kun eriskummainen soittoniekka kulki pihan ylitse. Hän heitti katseen ylös valaistuun ikkunaan, ja hän huokasi aivan huomaamattaan, ikäänkuin olisi tuntenut, että tänä yönä taisteltiin taistelua elämästä ja kuolemasta. Mutta hän ei malttanut pysähtyä. Pietari Grymin askelet kuuluivat kappaleen matkaa edellä, ja hän seurasi niitä.

Valo näkyi Kristinan huoneesta. Hän istui siellä yksin, jäykästi tuijottaen eteensä kalpeana ja elottomana kuin marmorikuva. Ystävälliset käsivarret olivat hänet kantaneet leipomatuvasta, ja rouva Kristina oli kutsuttu paikalle. Sillä se tainnostila, johon hän oli langennut, näytti kaikista olevan alku kuolemaan. Yhteisellä huolehtimisellaan onnistuivat he kuitenkin palauttamaan hänet henkiin.

Rouva Kristina istui kauvan Kristinan huoneessa puhuen lohdutuksen ja ystävyyden sanoja, ja hänen mentyään tuli voudin tyttärentytär, ystävällinen ja hyväsydäminen lapsi, ja hänkin pani kaikki voimansa liikkeelle karkottaakseen surut tyttöparan sielusta. Mutta suru ei poistunut. Se pysyi hievahtamatta sydämen syvyydessä, ja tyyneys, joka näytti palaavan, voima, joka vähitellen näytti ilmaantuvan, oli epätoivon tyyneyttä ja voimaa. Käärme oli kiertäytynyt sydämen ympärille, vaikkakin sen yllä oli kukka- ja nurmipeite.

Puoliyön jälkeen pyysi Kristina voudin tytärtä menemään levolle, ja hän puhui sellaisella tyyneydellä, ettei tyttö enää epäröinyt jättäessään häntä yksin. Ja niin istui hän siellä, ilman toivoa ja ilman kyyneliä. Hän toisti itsekseen, mitä rouva Kristina oli sanonut, ettei voinut tietää, oliko se viesti, jonka mies oli tuonut, luotettava, ja että täytyi odottaa varmempia tietoja. Mutta hän tunsi omituisen miehen, mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä elävämpänä esiintyi hänelle tapaus Suurkirkossa, kerjäläisen liikutus, se hellyys, jolla tämä oli katsellut häntä sekä kaikki ne sanat, joita hän ja Olavi olivat vaihtaneet, ja siitä kävi aivan luonnollisesti selville, että mies, joka jollakin hänelle käsittämättömällä tavalla oli saanut selon hänen olinpaikastaan, oli tahtonut ajoissa ilmottaa hänelle sen miehen kuoleman, jonka kihlattu hän oli ja tullut siksi miehen läsnäollessa. Ja sitä paitsi, kun hän ajatteli sitä pitkää aikaa, joka oli kulunut hänen kuulemattaan mitään Tukholmasta ja niistä, jotka olivat hänelle rakkaat, selvisi hänelle aivan itsestään, että musertavan kuolonsanoman täytyi olla tosi.

Se oli hirveä yö. Hänestä tuntui, ettei hyvä Jumala voinut kovemmin koetella ihmissydäntä. Häntä puistatti kuumeväristys, veri ikäänkuin hyytyi hänen suonissaan, ja hirveänä ja musertavana hiipi hänen mieleensä ajatus, että Jumala oli hänen hyljännyt. Sentähden oli hänen katseensa niin jäykkä ja hänen poskensa niin marmorinvalkoinen.

Mutta silloin juolahtivat hänen mieleensä muutamat sanat, jotka hän oli kuullut Olavin suusta, ettei Herra koskaan hyljää omiaan, että mitä tahansa tapahtuneekin, koituu se ihmisen jalostumiseksi, jos hän nöyrästi taipuu Jumalan väkevän käden alle. Ja nämä sanat sytyttivät jälleen loisteen hänen silmiinsä, ja hän lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti ja lämpimästi. Noustuaan rukouksistaan suli hän kyyneliin.

Tuli aamu ja päivänvalo lankesi huoneeseen, mutta niin niukasti kuin ainoastaan osottaakseen, että valoa ja lämpöä oli olemassa, mutta toisia, onnellisempia maanpaikkoja varten. Oven ulkopuolelta kuului askeleita. Rouva Kristina astui sisään. Hän oli liikutettu, ja hänen syvissä silmissään paloi liekki niin lämmin, mutta samalla niin juhlallinen, että nuori tyttö selvästi näki heidän erottuaan tapahtuneen jotakin, joka oli riistänyt hänen tavallisen tasapainonsa.

"Kirjeitä Tukholmasta?" kysäsi tyttö enemmän kuiskaten kuin lausuen, ja hänen huulensa vapisivat, ikäänkuin hän olisi pelännyt lausua sanan ääneen.

"Niin, lapsi", vastasi rouva Kristina, ja kyynel värähteli hänen silmässään. "Kirjeitä on tullut Tukholmasta!"

"Ja onko totta, mitä hän sanoi…?"

Rouva Kristinan ei tarvinnut vastata, mutta hän riensi luo ja sulki kiihtyneen tytön rintaansa vasten, ja antoi hänen itkeä loppuun. Sen jälkeen tarttui hän hänen käteensä ja katsoi häntä lempeästi ja vakavasti silmiin.

"Epäilin viimeiseen asti, lapsi", sanoi hän. "Epäilin vielä luettuani kirjeen loppuun, sillä en ollut tuntevinani aivan oikein kanslerin tavallista nimikirjotusta. Mutta mies, joka toi kirjeet ja jolla oli mukanaan kirjeitä kuninkaaltakin sekä minulle että piispa Hannulle Linkopingissä, joissa kirjeissä kutsutaan kreivi Johanin ja rouva Margaretan häihin joulukuun kahdentenakymmenentenä päivänä, hän on minulle takeena kirjeiden totuudesta. Tunnen hänet hyvin; hän oli kerran miesvainajani, herra Stenin palveluksessa ja on nyt kuninkaan miehiä. Ja nyt Kristina, lapseni, tulen esittämään sinulle kaksi ehtoa, joko tahdot jäädä luokseni tai tahdot, kuten vanha mies varmaankin tulee kehottamaan…"

Kristina kohotti kysyvän katseensa. "Sukulaisesi Gert Bryningh on vapaa ja lähtee tänään Hörningsholmasta."

"Ja mihin sitten tulee sukulaiseni kehottamaan?"

"Mikäli tunnen häntä ja hänen suhdettaan sinuun, ajattelee hän nyt kaiketi, että tahdot sulkeutua yksiksesi ja elää nuoruutesi muistoissa ja tehdä Jumalan työtä hyljäten maailman… Siinä asiassa en osaa sinulle neuvoa mitään; sanon vain sinulle, että voit minunkin luonani saada tyyssijan, jota sydämesi halajaa… Sukulaisesi tulee itse puhumaan kanssasi siitä; olen tahtonut sanoa sinulle tämän, jotta et luulisi seisovasi aivan yksin maailmassa, kuten voisit olla taipuvainen luulemaan kuolemansanoman saatua vahvistuksensa, ja jotta sinulla siis olisi muutakin valitsemisen varaa kuin mitä hän sinulle esittää."

Hänen vielä puhuessaan aukeni ovi ja Gert Bryninghin kalpeat, surkastuneet kasvot näyttäytyivät. Hän säpsähti nähdessään rouva Kristinan, mutta tämä liike näytti aivan luonnolliselta, ja kun hän tahtoi sulkea oven ja poistua, kehotti rouva Kristina häntä astumaan sisään.

"Älkää ihmetelkö, ankara rouva", sanoi hän nöyrästi kumartaen, "vaikkakin ensimäiset askeleeni koskivat häntä täällä… Lapsirukka, nyt on hänen ilonsa lakastunut … nyt ei hänellä ole maailmassa ketään muuta kuin minä vanha murtunut mies."

Hän levitti liikutuksen valtaamana käsivartensa, ja Kristina painoi luottavasti kasvonsa hänen rintaansa vasten. Rouva Kristina ei katsonut tarvitsevansa olla läsnä sukulaisten kohtauksessa, vaan poistui. Omituinen tyytyväisyyden ilme väikkyi silloin Gertin kasvoilla, ja hänen silmänsä tähystelivät varman näköisinä ympäri huonetta ja ulos pienestä ikkunasta.

"Ymmärrän surusi, lapsirukka", sanoi hän vihdoin taputtaen Kristinan päätä, "ja pidän sitä arvossa; kadun vain, että tahdoin asettua väliinne, sinun ja hänen, jota pidit rakkaana. Mutta minäkin pidin yhteisen sukulaisemme tahtoa pyhänä, ja katsoin velvollisuudekseni viedä sen perille; voitko antaa sen minulle anteeksi, lapsi?"

Hän istuutui jakkaralle ikkunan luo ja veti Kristinan vierelleen.

"Ennenkuin jätän Hörningsholman", jatkoi vanhus, "tahdon kiittää sinua siitä rakkaudesta, jota olet osottanut minulle onnettomuuteni aikana; en unhota sitä koskaan. Mutta tahdon keskustella kanssasi myös tulevaisuudesta."

Kristina istui kumarassa, käsi vasten poskea. Hän kuunteli tarkkaavaisesti, mitä vanha mies sanoi, ja koko ajan vuotivat kyynelet.

"Luulet kai, että nyt tulisin vanhoine vaatimuksineni … ei, ei, lapsi, sinä olet voittanut minut, Gert Bryningh ei sano enää mitään sellaista. Saat noudattaa vapaata tahtoasi; saat itse määrätä itsestäsi. Antakoon sukulaisvainajani minulle anteeksi rikokseni hänen viimeistä tahtoaan vastaan, mutta minulla ei ole sydäntä pakottaa sinua. Ei, ei, ulos maailmaan, Kristina, jos tahdot; juokse ja leiki ja ole iloinen! Sinä olet rikas, tyttö, et tiedä sitä, mutta minä tiedän … saat mielin määrin nauttia elämästä, jos tahdot, ja voit tehdä jonkun miehen onnelliseksi…"

Kristina vavahti, ja ilmeinen vastenmielisyys kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan. Hänen korvissaan kuului niin kummalliselta puhe rikkaudesta ja onnesta ja maailman huvituksista, juuri kun hänen sydämensä oli täynnä surua, joka ei koskaan haihtuisi. Mitä merkitsivätkään hänelle kaikki maailman aarteet, kaikki ajateltavat ilot, kun hän oli poissa, hän, jonka kuva oli kasvanut hänen sieluunsa ja ollut hänen ihailunsa esine aina siitä pitäen, kun hän pienenä lapsena tuli hänen vanhempainsa kotiin! Pelkkä ajatuskin, että tämän katoavan elämän hyvyys voisi hänelle tarjota mitään lohdutusta, herätti hänessä inhoa, ja siitä heräsi pian halu luopua kaikesta maailman hälinästä ja yksinäisyydessä elää ja tehdä hyvää ja toivoa, että kerran toisessa maailmassa saisi kohdata sen, joka täällä maan päällä oli ollut hänelle rakas.

Mutta missä oli maan päällä paikka, jossa hän saattoi elää elämäänsä sellaisella tavalla? Tämä kysymys heräsi aivan äkkiä hänen mielessään. Hän ei ollut siitä selvillä, mutta sellaisessa valossa ei hän ollut vielä koskaan nähnyt asiaa. Hän oli vapaa; hänellä oli oikeus itse määrätä elämästään; hänen sydämensä halusi yksinäisyyteen ja rauhaan, ja hänen sukulaisvainajansa tahto määräsi hänelle luostarin paikkana, jossa hän voisi löytää rauhan. Hän tunsi itsensä miltei onnelliseksi ajatellessaan, että tämä turvapaikka oli olemassa. Pelästyneen naarashirven lailla kiitivät hänen ajatuksensa luostarin kammioon. Suru, tyhjyys ja lopuksi kauhu, että hän mahdollisesti voisi maailman huvituksissa tai toisen miehen rinnalla saavuttaa unhotusta ja lohdutusta, — kas siinä ketju, joka ajoi häntä huimaa vauhtia eteenpäin. Vanha Gert Bryningh, hän oli taitavasti osannut laskea verkkonsa.

"Sanani surettavat sinua, lapsi", jatkoi hän hetken jälkeen, "näen sen, mutta ne ovat totta, enkä tahdo sitä sinulta salata. Sen mukaan, miten minä näen asiat, ja sillä kokemuksella, mikä minulla on maailmasta, ja sillä kunnioituksella, jota tunnen vainajan tahtoa kohtaan, en tiedä muuta valittavaa kuin nämä kaksi … elämä ihmisten seassa ja heidän touhussaan ja tohinassaan tai elämä hiljaisessa luostarissa. On mahdollista, en tahdo väittää sitä vastaan, että elämäsi luostarin ulkopuolella voi tulla tyyneksi ja onnelliseksi ja rauhalliseksi, mutta sitä en usko … katsos, en puhu sinua taivuttaakseni, saat itse valita…"

"Rouva Kristina sanoi, että saisin jäädä hänen luoksensa."

Vanhan miehen kasvojen ilme muuttui, mutta Kristina ei sitä huomannut.

"Jalo rouva Kristina!" sanoi Gert. "Hän on tapaisensa, mutta hän on nuori vielä ja tuntee maailmaa vain korkealta yhteiskunnalliselta asemaltaan, jolta hän sen on nähnyt, ei alhaalta päin, ei niiden tarpeiden, surujen ja ilojen kannalta, jotka joutuvat vähäväkisten poluille… No, niin, sinun voi olla hyvä olla hänen luonansa, Kristina. Sanotaan, että rouva Kristina aikoo mennä naimisiin; täällä tulee silloin viljalta kaikenlaisia huvituksia, ritareita ja ylhäisiä neitsyitä vilisee hänen talossaan. Se on kolmas vaihtopuoli … niin, voit siis miettiä, lapsi, ja tarkoin punnita sydäntäsi; myönnyn jo edeltäpäin siihen, mitä tulletkin valitsemaan… Lähden nyt täältä herrani, piispan luo."

Kristina hypähti pystyyn kuullessaan nämä sanat, ja kuumeinen puna paloi hänen poskillaan.

"Minun ei tarvitse valita!" huudahti hän. "Olen jo valinnut, sukulaiseni, ja halajan pian — pian päästä nauttimaan sitä rauhaa, jota luostari tarjoaa."

"Sanasi sekä kummastuttavat että ilahuttavat minua, lapsi", jatkoi Gert osottamatta pienintäkään maltittomuutta tai halua kiirehtiä ratkaisua, joka oli niin lähellä. "Mutta sellainen askel on liian tärkeä otettavaksi näin ylitsekuohuvain tunteiden vallassa. Ei lapsi, emme saa hätiköidä. Vasta kun tyynesti voit kirjottaa tahtosi paperille, Kristina, silloin, mutta ei ennen, olet kypsynyt ottamaan tämän askelen."

"Mitä se ajanhukka hyödyttäisi, sukulainen?" kysyi Kristina. "Kirjottaa tahtoni paperille, sanotte… Olen vahvempi kuin luulette; tahdon heti täyttää tämän vaatimuksen."

"Kristina lapseni, mihin sitä tarvittaisiin…? Mutta jos sitä itse haluat, tunnustan, että näen sen suurella mielihyvällä. Mutta nyt menemme sisälle rouva Kristinan luo. Hänelle, jonka luona sinulla on ollut ja joka vastaiseksikin on tarjonnut sinulle tyyssijan, on sinun ilmotettava sydämesi vapaa päätös. Minullekin on tärkeää, että teet sen, sillä päälleni voi helposti langeta varjo, ja sitä en tahdo…"

"Ei, ei, teidän päällenne, sukulainen, ei lankea mitään varjoa. Menemme rouva Kristinan luo!"

Linnan suuressa salissa istui rouva Kristina, ja hänen edessään seisoi sotilas, joka ryhdistään ja tavoistaan päättäen näytti kuuluvan sotaväen päällystöön. Juuri ovenvartijan avatessa ovea saliin, näki Kristina ristikäytävässä suoraan vastassaan soittoniekan, joka edellisenä iltana oli ilmottanut hänelle katkeran uutisen. Hän seisoi siellä viulu kainalossaan, ja Kristinasta näytti, että hän viittasi hänelle, mutta hänen mielensä täytti päätös, joka siellä oli kypsynyt, niin että omituinen mies vilahti hänen ohitsensa, hänen kiinnittämättä vieraaseen mitään huomiota.

Gert pysähtyi käsi kädessä Kristinan kanssa ovelle, joka sulkeutui heidän jälkeensä.

"Ja oletteko sanonut kaiken, mitä tiedätte tästä asiasta?" kysyi rouva Kristina, päättäen keskustelun, joka oli ollut hänen ja kuninkaallisen sotapäällikön välillä.

"Kaiken!" vastasi tämä kumartaen.

Rouva Kristina kääntyi sen jälkeen tulijoihin ja viittasi Kristinan luokseen.

"Nyt näytät aivan toiselta, lapsi!" sanoi hän. "Ellen erehdy, niin olet nyt tehnyt päätöksesi…"

"Niin!" vastasi Kristina. "Olen tehnyt päätökseni. Seuraan sukulaistani ja tahdon pian löytää paikan, jossa minua ei häiritse mikään, joka vetäisi mieleni pois siitä korkeammasta elämästä, jolle nyt tahdon omistaa kaikki ajatukseni ja kaikki voimani."

Rouva Kristina istui kauvan vaiti, ja hänen syvä katseensa piili niin tutkimattomana otsan korkean kaarteen alla, hänen pannessaan kätensä ristiin ja antaessaan niiden levätä helmassaan. Kristina ei ollut koskaan puhunut hänen kanssaan Olavin ja omasta rakkaudestaan, mutta hän tunsi sen siitä kertomuksesta, jonka tyttöparka kertoi, kun hän Stegeborgissa, takaa-ajajaansa paetessaan, sattumalta joutui etsimään turvaa rouva Kristinan huoneessa. Oli kuitenkin niin kuulumatonta papin meneminen avioliittoon, että rouva Kristinakin, niin valistunut ja jalo kuin olikin, vavahti sitä ajatellessaan, ja mitä rakkaammaksi neitsyt hänelle tuli, sitä enemmän hän koetti pitää mahdotonna sitä, mitä oli kuullut.

Kuinka hän ajattelikin puolin ja poikin, ei hän siinä ratkaisussa, jonka asia oli saanut, voinut nähdä muuta kuin Herran käden, joka nousi rankaisemaan rikosta minkä mestari Olavi ja Kristina olivat tekemäisillään. Ja huomattuaan kuinka syvästi Kristina oli kiintynyt tähän mieheen, tunsi hän melkein iloa surusanoman saatuaan, niin kovasti kipeää kuin se tuokioksi tekikin. Ajatus, että Kristina oli päättänyt mennä luostariin, tuntui hänestä aivan luonnolliselta. "Tapahtukoon Jumalan tahto!" sanoi rouva Kristina vihdoin, päättäen ajatusjuoksunsa; mutta kääntyen Gert Bryninghiin lisäsi hän: "En kuitenkaan tahdo luulla, että tämä päätös olisi tehty houkutuksesta tai pakosta."

"Rouva Kristina!" vastasi Gert aika arvokkaasti. "Voitte kysyä sitä sukulaiseltani!"

"Olen sen päättänyt vapaasta tahdostani, rouva Kristina", sanoi tyttö. "Ja jottei mitään epäluuloa kohdistuisi sukulaiseeni, tahdon kirjallisesti ilmaista tämän päätökseni ja pyydän, että tekin tahtoisitte todistaa tämän tunnustuksen."

Tätä toivomusta vastaan ei ollut mitään väittämistä. Pieni sitoumus oli pian kirjotettu, ja siinä seisoi selvästi ja kumoamattomasti, että Kristina Pietarintytär omasta vapaasta tahdostaan, olematta siihen yllytetty tai millään muulla tavalla kiusattu ja houkuteltu, oli päättänyt luopua maailmasta ja mennä Kristuksen morsiameksi Vadstenan luostariin. Niin hyvin Kristina rouva kuin Pietari Grymkin kirjottivat todistajina nimensä Kristinan nimen alle.

Huulilla hymy, jota ei voi kuvailla, otti Gert pienen paperin, laittoi sen huolellisesti laskoksille ja pisti poveensa.

Illemmalla lähti Kristina sukulaisensa Gert Bryninghin ja Pietari
Grymin seurassa Hörningsholmasta.

Hetkistä myöhemmin avautui ovi suureen saliin, ja soittoniekka astui nöyrästi kumartaen sisään ja rouva Kristinan eteen, joka istui yksikseen suuren takkavalkean ääressä. Soittoniekka kumarteli vielä moneen kertaan, mutta ei rohjennut päästää kuuluviin, mitä hänellä oli sydämellään. Rouva Kristina kysyi häneltä vihdoin, mitä hän tahtoi.

"Mihin neitsyt meni?" sammalsi mies.

"Ja mitä siitä tahdot, ukko … tunnetko neitsyen tai oletko missään suhteessa häneen?"

"Tunnenko hänet? Minäkö … tuntisin hänet? — Ei, ei, en tosin häntä tunne. Mutta sanokaa minulle, mihin hän meni, minun täytyy tietää se, ankara rouva, minun täytyy tietää se."

"Vadstenan luostariin!" vastasi rouva Kristina.

Mutta nämä yksinkertaiset sanat näyttivät iskevän mieheen yhtä tuhoisalla voimalla kuin ne sanat, jotka hän lausui edellisenä iltana, olivat sattuneet Kristiinaan. Hän horjahti takaperin ovenpieltä vasten.

"Vadstenan luostariin!" toisti hän niin hirveällä ja uhkaavalla äänellä kuin olisi kuullut verivihollisensa voittohuudon korvissaan.

Ennenkuin rouva Kristina ehti tointua kummastuksestaan, oli mies poistunut huoneesta.

10.

MESTARI OLAVIN KOTONA.

"Minun uskoni on", sanoi Tukholman kaupunginkirjuri, mestari Olavi, eräälle Tukholman porvareista, samalla sysäten tuolin loitommaksi paperien ja kirjotusten peittämästä pöydästä ja nousten seisaalleen, "minun uskoni on, että sillä vyyhdellä, jota nyt vyyhdetään Taalainmaassa, ovat pitkät langat. Mikä on totta ja mikä ei keskenään ristiriitaisissa huhuissa, sen saa tulevaisuus näyttää, mutta yksi on varma, se, että ken on luullut voivansa leikkiä armollisen herramme, kuninkaan kanssa, häntä ei pidellä pehmein kourin, ja saattepas nähdä, pormestari, että leikki saa pelottavan lopun."

"Aika on kuitenkin vaikea, vaikeampi kuin on ollut miesmuistiin", vastasi pormestari.

"Ja te luulette, että se muuttuisi paremmaksi, jos herra Severin tulisi peräsimeen tai jos ankara kuningas vetäytyisi syrjään; ikäänkuin sade ja päiväpaiste, tai sota keisarin ja kuninkaan välillä Ranskassa vaihtelisi Ruotsin hallitsijan toivomusten mukaan."

"Jumala varjelkoon meitä, mestari Olavi", sanoi pormestari pelästyneenä ja veti verkakaapuaan yhteen mahansa ylitse, jotta hopeavitjat hänen kaulassaan kalisivat, "Jumala varjelkoon meitä moisesta onnettomuudesta, että tuo hirmuvaltijas palaisi tänne takaisin, mutta minä ajattelin juuri niitä pitkiä lankoja. Rouva Kristina Gyllenstjernan ja hänen poikansa, nuoren herra Niilo Steninpojan nimi…"

"Ei sanaakaan näistä valtakunnan vihollisten yhteydessä!" huudahti tuittupäinen mestari Olavi ja löi pormestaria olalle. "Kuinka voitte siunaaman aikaakaan luulla, että Kristina Gyllenstjerna… Paremmin pitäisi Tukholman pormestarin ja neuvoston tuntea hänet ja pyhempi pitäisi hänen muistonsa olla tässä kaupungissa…"

"Olette oikeassa, olette oikeassa, mestari Olavi, en voi uskoa moisia puheita, mutta niitä kulkee kuitenkin miehestä mieheen. Eikö viime kesänä sanottu, kun uudestakastajat majailivat täällä, että he tahtoivat muokata maata, jotta se joutuisi kuningas Kristianin käsiin… Mitä tulee uskoa ja mitä ei tule uskoa kaikesta, mikä tahtoo käydä kovan rahan nimellä?"

"Uskokaa Jumalaan ja kuninkaaseen, se on minun neuvoni! Saatte nähdä, että hän tekee yhtä pikaisen lopun metelistä Taalainmaassa kuin hän puhdisti pääkaupunkinsa uudestakastajista palattuaan Malmönmatkaltaan!"

"Siinäpä se on, mestari Olavi! Ettekö tekin sillä kertaa pitänyt kuparia kultana ja ettekö väliin saanut olla lujilla, kuten itse olette sanonut, sekä te että Suurkirkon kirkkoherra Mikael?"

"Niin se on … kuningas Kustaa on kiihkeä, eikä hän voinut uskoa, että herra Mikael ja minä olimme tehneet mitä voimme hillitäksemme raivoavain miesten vallattomuutta. Mutta sanon teille, kuten sanoin kuninkaalle, kun minut hänen palaamisensa jälkeisenä päivänä kutsuttiin linnaan, että paholainen käyttäytyy väliin ikäänkuin hän olisi valkeuden enkeli. Vapaus, jota he saarnasivat, — luulin ensin, että se oli samaa vapautta, jota itsekin saarnasin, kunnes silmäni avautuivat, kun näin, mihin heidän oppinsa vei. Eikö samoin ollut laita entisen opettajani Melanchtoninkin, kuten viestit Wittenbergistä ovat varmana kertoneet? Eikö hänkin seisonut hämillään katsellen, tietämättä, oliko uusi liike totuuden hengen hedelmä?"

"Hänen armonsa kuningas tukki kuitenkin tien saksalaisilta saarnaajilta, ja tuskin kukaan uskoi, kun he istuivat täällä vankeudessa, että he pääsisivät sieltä hengissä. Näin heidät, kun he vetäytyivät matkoihinsa. Heidän nenänsä oli noin vain kohtalaisen korkealla."

Tämän keskustelun aikana oli Olavi järjestänyt monet kirjotukset ja sysännyt tuolin pöytään kiinni. Hän otti nyt lakkinsa ja kulki pormestarin rinnalla suuren raastuvan lävitse, jossa he olivat, ovea kohden. Ovella kohtasivat he muutaman linnan palvelijoista, joka kunnioittavasti jätti Olaville kirjeen.

"Kuninkaan lähettiläs tuli nyt iltapäivällä Upsalasta", sanoi palvelija, "ja herra Pietari Hård lähetti minut heti tuomaan tämän teidän käsiinne."

Palvelija kumarsi ja läksi, Olavin murtaessa kirjettä auki ja alkaessa sitä lukea.

"Minun täytyy viivyttelemättä lähteä Upsalaan", sanoi Olavi luettuaan kirjeen lävitse. "Kirje on Lauri-kanslerilta."

"Mitä on tekeillä, mestari Olavi, te näytätte niin vakavalta kuin olisi kysymys jostakin mitä tärkeimmästä."

"Tärkeästä kyllä, mestari Bengt, on kysymys taistelusta…"

"Taistelusta?" toisti hyvinvoipa pormestari suurin silmin.

"Kuten sanoin, on kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta … siitä, ollako vai ei olla."

"Aivanhan pelästytätte minut, mestari Olavi .. ovatko taalalaiset hyökänneet Upsalaan … onko kuningas vangittu?"

"Pahempaa, pormestari … on kysymys siitä, voittaako Kristus vai Antikristus… Vihollinen on mahtava, ja taistelu tulee ankaraksi, mutta Jumala on sittekin mahtavampi eikä hän hylkää sotureitaan."

"Herra antakoon teille armonsa ja voimansa, mestari Olavi!" sanoi hartaasti pormestari, joka oli lämpimästi kiintynyt Olaviin. "Milloin lähdette taipaleelle?"

"Huomisaamuna varhain tahdon jättää Tukholman."

Molemmat miehet laskeutuivat alas portaista ja jättivät raatihuoneen sekä erosivat pian, kulkien kukin suunnalleen. Päivä alkoi jo olla illoillaan ja ilta hämärtyi Olavin saapuessa kotiinsa, joka oli mustaveljesluostarin ja pyhän Gertrudin kokoushuoneen läheisyydessä.

Hänen astuessaan arkihuoneeseen istui hänen äitinsä, vanha vaimo Kristina Laurintytär, rukkinsa ääressä takan edessä, jossa leimusi suuri valkea. Vaimo hyräili hiljakseen kehrätessään, mutta Olavin tullessa pysähdytti hän rukkinsa toisella kädellään ja asetti toisen silmilleen, nähdäkseen paremmin kuka tulija oli.

"Oletko se sinä, Olavi?" kysyi hän.

"Olen", vastasi poika. "Tulen suoraa tietä raatihuoneelta ja huomisaamuna täytyy minun lähteä kuninkaan luo Upsalaan."

"Kuninkaan luo!" huudahti mummo puoleksi kysyvällä, puoleksi eräänlaista ylpeyttä ilmaisevalla äänellä. Mutta mitään selvää kysymystä lähdön syystä ei hän tehnyt. Hänestä ei oikeastaan tuntunut niinkään ihmeelliseltä, että hänen poikansa kutsuttiin kuninkaan luo. Aikansa polttavista kysymyksistä tiesi hän, että hänen esikoisensa oli yhdellä ensi sijoista, että kaikkein silmät olivat kiinnitetyt häneen, ei ainoastaan niiden, jotka suosivat uutta oppia, vaan ken tiesi vielä enemmän niiden, jotka vielä polvistuivat pyhimysten ja monstranssien edessä.

Vanha mummo oli kyllä monet kerrat pelännyt, ei sitä korkeutta, johon Olavi oli kohonnut, — sillä äidin mielestä poika harvoin kohoaa kylliksi korkealle, ei myöskään sitä taistelua, jota hän siellä taisteli miltei yksikseen maailmaa vastaan, mutta hänen mielensä valtasi väliin epäilys, oliko hänen poikansa asia todellakin hänen henkensä uhraamisen arvoinen. Hän oli itse ollut näkemässä myrskyistä meteliä Suurkirkossa, eikä hän unhottanut koskaan, kuinka hänen poikansa kannettiin puolikuoliaana kotiin samana sunnuntaina, jona Kristina Pietarintytär läksi pois sukulaisensa mukana.

Ei ole ihmeteltävää, että sellaisia epäilyksiä saattoi saapua. Poika iski lujalla kädellä kaikkeen, joka koko hänen elämänsä ajan oli ollut hänen kunnioituksensa ja jumaloimisensa esineenä. Häntä arastelutti Jumala, jota hän saattoi puhutella omalla kielellään. Sellainen Jumala oli häntä liian lähellä, oli aivan hänen yllään, ja hän tunsi kaipaavansa latinalaisten laulujen viikunanlehteä. Mutta sitte luki poika hänelle Jumalan ilmotetusta sanasta, kuinka hän rakasti ihmisiä kuin isä lapsiansa ja kuinka hän lähetti ainoan poikansa maailmaan kärsimään ja kuolemaan ihmisten syntien tähden. Ja kun poika esitti hänelle, kuinka paavilaiset olivat väärentäneet Jumalan puhtaan sanan, kuinka he tahtoivat kätkeä Jumalan ihmisten tekemäin kuvien taakse, jotka estivät hänet näkymästä ja ottivat itselleen sen, minkä ihmiset muuten olisivat omistaneet Jumalalle, silloin hälvenivät epäilykset, ja hän rukoili Jumalaa omalla äidinkielellään ja siunasi häntä, joka oli valinnut hänen poikansa aseekseen puhdistamaan sitä rikkaruohoa, joka erotti ihmisen taivaasta.

Hänen poikansa kutsuminen Upsalaan ei hänen mielessään voinut herättää muuta kuin iloa. Ei voinut olla kysymys muusta, arveli hän, kuin kuninkaan auttamisesta piispoja ja kaikkia niitä vastaan, jotka tahtoivat estää valon pääsemästä Ruotsin maahan, ja tämä täytti hänen sydämensä ylpeydellä ja ilolla, vaikkakin hän katsoi velvollisuudekseen hillitä tätä iloa ja kätkeä sen sydämeensä. Olavin lähtö Upsalaan taasen johdutti hänen mieleensä nuoremman poikansa Laurin, veljensä rinnalla verrattain vaatimattoman ja huomaamattoman koulumestarin Upsalassa.

"Sittehän voit tervehtää Lauria", sanoi hän, alkaen taasen panna rukkiaan liikkeeseen. "Luulen, että hänenkin aikansa on kerran tuleva."

"Niin luulen minäkin", vastasi Olavi. "Mutta hänen hiljainen ja rauhallinen luonteensa ei ole sovelias taisteluun. Vasta kun vihollinen on voitettu ja tarvitaan uuden järjestäjää, silloin saatte nähdä, äiti, että Lauri on mies paikallaan, ja te voitte elää vielä sinä päivänä."

"Tapahtukoon Herran tahto!" sanoi mummo.

Sitte oli huoneessa hiljaista hetkisen. Rukki hyrisi ja Olavi käveli edestakaisin kädet selän takana. Vihdoin hän seisattui äitinsä eteen ja katsoi häneen.

"Missä ovat nyt ajatuksesi, poika?" kysyi äiti kohottaen katseensa.

"Hm … ajattelen teitä", vastasi Olavi surumielisesti hymyillen, "ja sitte…"

"Ajattelet Kristinaa!" lisäsi äiti.

Poika nyökkäsi myöntävästi ja kääntyi poispäin alkaen jälleen kävelynsä edestakaisin, ja äiti oli näkevinään, kuinka hänen silmänsä loistivat sisäisestä liikutuksesta, jonka hän tahtoi salata. Mutta hän ei tahtonut virkkaa mitään siihen asiaan. Hän tiesi hyvin, että jokainen kosketus, vaikka kuinkakin hellä, teki kipeää. Tämä asia oli ollut hänen syvien epäilystensä esineenä, eikä hän ollut, huolimatta siitä, että hänen täytyi myöntää poikansa olevan oikeassa ja nojaavan menettelyssään kieltämättömän selvään Jumalan käskyyn, voinut päästä varmuuteen ja tyytyä ajatukseen, että poika menisi naimisiin, hän, jolle vihityt kädet olivat antaneet ensimäisen papillisen vihkimyksen. Hänet oli nimittäin hänen Wittenbergistä palattuaan sittemmin Tukholman verilöylyssä mestattu piispa Mats Gregerinpoika vihkinyt diakoniksi, joka oli ensi askel papiksi tulemiseen. Mestari Olavi ei ollut vielä vihitty papiksi.

Historiasta on tunnettu että nämä molemmat veljekset, Olavi ja Lauri, jotka tulivat Ruotsin kirkon uudistajiksi, olivat sepän poikia Örebrosta, missä he saivat ensimäisen opetuksensa Örebron karmeliittiluostarin munkeilta. Täältä lähetettiin heidät Strengnäsin luostarikouluun, ja sieltä matkusti Olavi ulkomaalle ja opiskeli Wittenbergin yliopistossa, jonka ylioppilasmatrikkelissa vuodelta 1516, joka vielä on tallella, hänen nimensä esiintyy, mutta ei veljen. Siitä nähdään, että ainoastaan vanhempi veli on nauttinut Lutherin ja Melanchtonin opetusta Wittenbergissä, joko siksi, ettei vanhemmilla ollut varoja kustantaa molempia sinne tai muista syistä. Helmikuun 10 päivänä 1518 seppelöitiin Olavi filosofian maisteriksi ja palasi seuraavana vuonna kotiin, Ruotsiin, jossa hän saapui hiippakuntansa piispan luo, mikä otti hänet kanslerikseen ja vihki hänet diakoniksi. Olavi oli silloin kolmenkolmatta vuotias.

Veli Lauri, josta sitten tuli Ruotsin arkkipiispa, oli näihin aikoihin henkilö, jonka nimeä tuskin missään mainittiin. Varmaa kuitenkin on, että hän suosi uusia oppeja. Sen näkee valituskirjelmästä, jonka Örebron karmeliittiluostarin kenraalikonfessori lähetti marraskuun 30 päivänä 1521 Stregnäsin tuomiokapitulin dekaanille. Konfessori valittaa ei ainoastaan Olavia, vaan hänen veljeään Lauriakin vastaan, että he olivat herjaavasti puhuneet Jumalasta ja hänen pyhästä nimestään ja sanoneet, että he tulisivat rikkomaan pyhän kirkon säännöt ja lait, jotka esi-isät niin rikkomattomina pitäneet olivat. Kirje kirjotettiin tunnetun tapauksen johdosta seppä Pietari Olavinpojan — reformaattorien isän — hautajaisissa, jolloin pojat ajoivat karmeliittimunkit pois suruhuoneesta.

Tämän jälkeen katoaa taasen Lauri melkein kokonaan näkyvistä. Hän eli hiljaisuudessa opin töineen ja tutkimuksineen, kunnes hän yhtäkkiä seuraavana aikana, jolloin, kuten Olavi lausui, tulisin taistelu oli taisteltu, esiintyy lempeällä, mutta lujalla mielenlaadullaan yhdistäen uuden vanhaan, tehden työn, johon kentiesi vanhempi veli tulisine ja musertavine voimineen olisi ollut vähemmän sovelias.

Olavi oleskeli sitte vuodet valtionhoitajan, herra Stenin kuolemasta Kustaa Erikinpojan valitsemiseen kuninkaaksi Strengnäsissä, ja täällä alkoi hän toimintansa reformaattorina ja voitti pian hiippakunnan ensimäisen miehen, arkkiteini Lauri Antinpojan, joka hoiti hiippakunnan hengellistä hallitusta niin kauvan kuin se oli ilman piispaa, uusien oppien puolelle. Vaalivaltiopäivien aikaan — vuonna 1523 — sai kuningas Kustaa ensiksi kuulla näistä opeista, joista hän sai lähempiä tietoja arkkiteiniltä, ja kohta otti hän niin tämän kuin pelottoman saarnaajankin mukanaan Tukholmaan, jossa edellinen kiinnitettiin kuninkaan persoonaan ja lähimpään ympäristöön hänen kanslerinaan, jälkimäinen tuli Tukholman kaupungin kirjuriksi ja sai kaupungin sinetin huostaansa. Nyt joulun aikaan 1524 oli siitä puolitoista vuotta, kun hän oli astunut tähän virkaan.

Olavin kehotuksesta oli äiti muuttanut Örebrosta Tukholmaan ja oli tuonut mukanaan Kristina Pietarintyttären, joka pienestä pitäen oli oleskellut perheessä, ja oli hänet heille tuonut Gert Bryningh, sama mies, joka nyt syksyllä oli noutanut hänet takaisin hänen holhoojanaan. Tytön ero lapsuuden kodistaan, josta kentiesi ei olisi tullut mitään, jollei holhoojan saapuminen olisi sattunut hänen asialleen niin soveliaaseen aikaan, oli äitiä surettanut, mutta tämä suru ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä hän kärsi, kun Kristina Suurkirkosta kotiin palattuaan tunnusti rakkautensa Olaviin. Jopa hän tunsi eräänlaista iloakin ja piti kaikkea hyvän Jumalan välittömänä vaikutuksena hänen poikansa kohtaloon. Sillä olihan ollut taivaaseen asti huutava rikos, että hän, Jumalan palvelija, tahtoi mennä avioliittoon. Kun hän sitte näki poikansa surun ja kuuli hänen puhuvan avioliitosta ja Jumalan tahdosta, joka ei tässä suhteessa tehnyt mitään poikkeusta pappeihin nähden, vaan paavit olivat säätäneet pappien naimattomuuden ainoastaan siksi, että papit siten olisivat taipuvampia välikappaleita heidän (paavien) maallisille tarkotuksilleen, silloin sulivat ja väistyivät vähitellen äidin epäilykset, mutta koskaan ei hän kuitenkaan voinut kokonaan tukehduttaa toivomusta, että tämä rakkaus jäähtyisi.

Mutta lopuksi täytyi hänen myöntää mielessään, että tämä oli mahdottomuus. Vähänväliä puhui Olavi hänen kanssansa Kristinasta. Hänen sydämensä oli täynnä rakkautta, tytön kuva häämötti alituiseen hänen sielunsa silmien edessä, useimmittain säteillen onnea ja autuutta, kuten tuona muistettavana sunnuntaina alttarin edessä, mutta väliin surevana ja kalpeana, kun hän ajatteli, miten tytön täytyi surra, temmattuna kuten eksynyt lintu unelmoimansa onnen pesästä. Ja Olavi itse kärsi siitä enemmän kuin hän tahtoi tunnustaa.

Kyllä hän oli ajatellut asian aivan toiseksi. Hänen rakkaudentunnustuksensa oli sodan julistus, hänen häänsä vakaannuttaisivat ainaiseksi hänen suhteensa ja hänen oppinsa suhteen paavinoppiin. Mahdollisesti juuri tämä kuona oli puhdistettava pois. Hän otti päämääräkseen liian paljo sellaista, joka olisi johtuva seurauksena muusta. Mutta sydän joka antautuu kokonaan, vaatii koko sydämen vastaan. Jos kultaa sekottaa muuhun metalliin, ei seos jää puhtaaksi kullaksi. Toinen ihminen ei voi uhrata kokonaista ihmiselämää välikappaleeksi muun tarkotuksen, vaikkapa kuinkakin korkean saavuttamiseen. Mutta tahto voi yhtyä tahtoon saman elämän tarkotuksen ympärillä, ja silloin kulkee mies kaksinkertaisin voimin tätä tarkotusta kohden, ja jos surut ja taistelut kohtaavat, kuiskaa nainen lohdutusta sydämeen, ja voima herää sielussa uudelleen. Nainen on taivaan lähettiläs, rauhan tuoja miehen taisteluun.

Olavin ajatukset risteilivät sinne tänne, mutta varmaa on, ettei Kristina koskaan ollut hänelle ollut yhtä arvokas kuin nyt. Tuntui, kuin hän olisi yhtäkkiä tullut Olavin morsiameksi.

"Tunnen hyvin", sanoi hän pysähtyen takkavalkean ääreen, "että Kristina on syöpynyt sydämeeni syvemmälle kuin olen osannut aavistaakaan. Tunnetteko lähemmin Gert Bryninghiä, äiti?" lisäsi hän sitte äitiinsä kääntyen.

"Enpä tunne häntä paljoa muuten kuin että hän on ollut Linköpingin piispan palveluksessa aina siitä pitäen kuin ensiksi kuulin hänestä puhuttavan, ja siitä on jo monta vuotta."

"Jos hän tietää tästä asiasta", jatkoi Olavi enemmän itsekseen kuin äidilleen, "niin silloin on vähät toiveet sen onnistumisesta. Mutta minua kummastuttaa se, että hän on kadonnut jäljettömiin. Lähetin varman lähettilään Linköpingiin kirjettä viemään. Kristina ei ollut siellä. Sain kirjeeni takaisin. Ei Gert Bryninghkään ollut siellä eikä Munkebodassa. Ja kun puhuin kanslerin, Lauri herran, kanssa siitä…"

"Kanslerin!" huudahti äiti aivan hädissään. "Oletko puhunut kanslerille moisesta asiasta, poika?"

"Olenpa tosiaankin…!"

"Ja mitä hän sanoi, rakas poikani?… Luulen, että kaikki tämä saa huonon lopun!"

"Se saa sellaisen lopun kuin Jumala tahtoo, ei huonompaa eikä parempaa."

"Ja kansleri, Olavi?"

"Hän oli aluksi ymmällä, ei ollut ajatellut asiaa, mutta osotettuani hänelle, kuinka papin rakkaus naiseen ja hänen avioliittonsa ei ollut kielletty Jumalan sanassa, myönsi hän minun olevan oikeassa. Näetkös, tuskin näyttäytyy paavillisten sääntöjen nurjuus missään niin selvästi kuin tässä kysymyksessä. He tuomitsevat papin avioliiton pannaan, mutta haureus ja neitseen raiskaus ja muu häpeällisyys saa käydä vapaana. Kuitenkin näytti minusta, ettei hän ilmeisesti tahtonut mielellään puhua tästä aineesta, kysyin siitä kohta hänen palattuaan Malmönmatkaltaan … siitä pitäen en ole tahtonut siihen kajota. Ja olen sitä mieltä että tahdon tässä kysyä neuvoa ainoastaan Jumalan sanasta, sitte saavat ihmiset tehdä minulle mitä lain mukaan hyväksi näkevät ja mitä heidän omatuntonsa sallii."

"Pelkään kuitenkin että jännität jousen liian kireälle, Olavi!"

"Unhotatte äiti, että tässä asiassa voin rukoilla Jumalaa olemaan kanssani. En jännitä häntä vastaan, vaan hänen nimessään, ja silloin ei voi jännittää liian kireälle."

Taasen seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen äiti sanoi:

"Olen kysynyt veljesi Laurin mielipidettä tässä asiassa."

Olavin poskille lensi puna, kun hän tämän kuuli, ja hymy väreili hänen huulillaan. Hän istuutui penkille vastapäätä äitiään ja nojasi kyynäspäillään polviinsa.

"Hän sanoi minulle samaa kuin sinäkin, Olavi. Mutta hän sanoi myöskin, ettei kukaan muu, ei tohtori Martti tai hänen ystävänsä, sama lempeä mies, josta olet puhunut, joka minusta on niin veljeesi … mikä hänen nimensä nyt olikaan…?"

"Melanchton!" täytti Olavi.

"Niin, ne ovat niin vaikeita, nuo oppineet nimet … niin, kukaan heistä ei ole esimerkillään tukenut sellaista askelta."

"Eikö hän ole sanonut enempää, lempeä veljeni?"

"Kyllä, hän lisäsi, että olisi kuitenkin epämiehekästä, kun on kerran päässyt vakuutukseen ja on Jumalan sana puolellaan, että olisi epämiehekästä silloin odottaa, kunnes joku toinen on ottanut ensi askeleen, ikäänkuin nähdäkseen käykö se laatuun."

"Sellaista puhetta odotin jalolta veljeltäni", sanoi Olavi ja hypähti vilkkaasti pystyyn. "Hänellä on miehen mieli, Laurilla, vaikka hän rakastaa rauhaa. Kaikkivaltias Jumala jakaa erilailla lahjojaan, mutta siitä sanasta ansaitsee veljeni sydämellisen kiitoksen. Se sana on aivan minun mieleni mukaan sanottu. Eikä teidän tarvitse hätäillä, äiti", lisäsi hän tarttuen vanhuksen käteen. "Mitä tapahtuneekin, niin painakaa sydämellenne, että Jumalan käsi suojelee meitä, ja jos kaadun ennenkuin työ on suoritettu loppuun, niin on se Jumalan tahto, ja hän valitsee silloin paremman välikappaleen kuin minä olen voinut olla. Työ, jonka olen alkanut, ei kuitenkaan joudu hukkaan, elinpä minä tai kuolin."

"Jumala siunatkoon teitä molempia!" sanoi äiti huoahtaen. "Mutta eikö sitte voi tapahtua, Olavi, että työ, jolle tahdot uhrautua kokonaan, joutuu ristiriitaan rakkautesi kanssa? Eikö voi tapahtua, että rohkeutesi sinulta hivuu pois ja tarmosi höltyy, juuri kun rohkeutta ja tarmoa tarvittaisiin?"

"Niin en voi ajatella asiaa, ja ihmeellisesti muodostuisivat silloin olosuhteet, mutta sen tiedän, että jos niin olisi Herran tahto, tahdon olla valmis kuten Abraham Herran tähden uhraamaan rakkaimman mitä minulla on maan päällä."

Niin kului ilta ja äiti ja poika erosivat. Mutta molemmat olivat vaipuneet hartaaseen rukoukseen, kun yö laskeutui heidän ylitsensä. Viime sanat olivat koskettaneet kieltä, joka ei lakannut soimasta heidän sydämissään. Äiti tunsi poikansa liian hyvin, tietääkseen, että hän kulkisi tietänsä eteenpäin ja iskisi iskunsa, vaikkapa sydän samalla pakahtuisi. Ja hän rukoili äidin lämpimimmän rukouksen poikansa puolesta.

Poika rukoili armoa ja voimaa tyhjentääkseen sen kalkin, jonka Herra tahtoi hänelle ojentaa.

Seuraava päivä ei ollut vielä kahdenkaan tunnin ikäinen, kun Olavi istuutui rekeensä ja ajoi Tukholmasta.

11.

ABRAHAMIN UHRI.

Myöhempään samana aamuna, juuri kun yön viimeiset varjot väistyivät päivänvalon tieltä, ajoi mestari Olavi Upsalaan ja pysähtyi sen talon eteen, jossa asui kuninkaan kansleri mestari Lauri Antinpoika kuninkaan oleskellessa Upsalassa. Mestari Olavi nousi reestä ja astui huoneeseen, missä hän pian kohtasi palvelijan, joka vei hänet erääseen huoneeseen, jossa hän sai riisua matkavaatteensa ja laittautua kuntoon mennäkseen kanslerin puheille.

"Onko Lauri herra kotona?" kysyi hän odottavalta palvelijalta järjestäessään pukuaan.

"Ei", vastasi palvelija, "hänen armonsa kuningas käski hänet luoksensa toista tuntia sitte, mutta hän sanoi ennen lähtöään, että hän odotti teitä, ja minä vien teidät hänen huoneihinsa."

Ja palvelija meni edeltä ja mestari Olavi seurasi. Kanslerin huoneet olivat yläkerroksessa. Heidän saapuessaan ensimäiseen huoneeseen istuivat kuninkaalliset kirjurit täydessä työssä. Palvelija vei mestari Olavin tämän huoneen lävitse toiseen, joka sijaitsi sisempänä, minkä jälkeen hän kumarsi ja poistui.

Huone, johon Olavi tuli, oli kanslerin yksityinen työhuone. Suuri tammipöytä ikkunan edessä oli täällä samoin kuin Stegeborgissakin yltyleensä paperien ja kirjotusten peitossa. Mutta täälläkin oli pöydällä raamattu avattuna ja kirjotetut arkit sen välissä. Näytti siltä, että tämä työ oli hänen lempityönsä, johon kansleri kävi käsiksi niin usein kuin hänen uuttera työskentelynsä kuninkaan palveluksessa salli hänelle ainoankaan vapaan hetken, minkä hän saattoi käyttää oman mielensä mukaan. Olavi heitti katseen näille täyteen kirjotetuille arkeille, ja sydämellisen tyydytyksen kajastus kulki hänen miehekkäiden kasvojensa ylitse. Hän silmäili lävitse viimeisen sivun, joka sisälsi Matheuksen evankeliumin neljännentoista luvun alun. Tämän luvun kahdeksas värsy: "Silloin sanoi hän, kuten äitinsä oli ennen neuvonut: anna minulle tässä vadissa Johannes kastajan pää" — oli viimeinen, jonka kansleri oli kirjottanut. Muste oli äsken kuivunut, joten oli ilmeistä, että kansleri oli kirjottanut tämän värssyn vähää ennen kuin hänet oli kutsuttu kuninkaan luo.

Olaviin teki tämä lause vaikutuksen, josta hän ei voinut heti päästä selville. Väliin on ikäänkuin aivan vastoin ihmisen tahtoa tai hänen tahtomattaan kiinnitettäisiin merkkejä ajatusten kudokseen. Hän ei sitä usein huomaa, mutta sitte ilmestyvät yhtäkkiä nämä merkit ja kuvat kokoontuen yhdeksi ainoaksi uudeksi lähtökohdaksi ja levittävät uutta valoa koko hänen henkisen olemassaolonsa ylitse. Sellaisen merkin olivat edellisenä iltana hänen sieluunsa painaneet äidin sanat, kun tämä pani hänet valitsemaan rakkautensa ja kutsumuksensa välillä; raamatun sanat totuuden todistajasta, joka joutui oppinsa uhriksi, muodostivat uuden, ja molemmat johtivat hänen ajatuksensa aivan uuteen suuntaan. Hän ajatteli Kristinan menettämistä ja teki kerta toisensa jälkeen itselleen kysymyksen, olisiko hänellä voimaa Herran tähden luopua rakkaudestaan häneen — rakkaudesta, joka itsessäänkin oli uhri Herralle, merkki, että hän Herran tähden uskalsi rikkoa välinsä maailman kanssa. Juuri tämä viimeinen seikka teki vaalin hänelle vaikeaksi. Hänestä tuntui kuin hänen olisi valittava kahden asian välillä, jotka molemmat olivat otollisia Herralle, ja hän kysyi itseltään, kuinka hän oikein voisi tehdä vaalinsa.

Hänen ajatusjuoksunsa keskeyttivät askelet, jotka lähenivät huonetta, missä hän oli, ja kun hän kohotti katseensa raamatun sanoista, kohtasivat hänen silmänsä veljen vakavat, mutta lempeät kasvot. Olavi riensi häntä vastaan ja puristi hänen kättänsä.

"Sinun tulee auttaa minua, Lauri", sanoi hän. "Sinun tulee auttaa minua!"

Veli kysyi, mitä Olavi sillä tarkotti, ja tämä kertoi, mikä hänen mieltänsä painoi ja kuinka hän oli joutunut valitsemaan velvollisuuden ja velvollisuuden, uhrin ja uhrin välillä.

"Minun täytynee saada jonkun verran aikaa miettiäkseni kysymystäsi", sanoi Lauri. "Mutta ainakaan tällä hetkellä ei sinulla ole mitään muuta valittavaa kuin että seuraat minua Lauri herran, kanslerin ja kuninkaan luo. Tulen juuri sieltä tuomaan käskyä, että viipymättä saavut sinne."

Olavi oli heti valmis, ja molemmat veljekset lähtivät. Heidän saapuessaan kuninkaan talon pihaan, jossa samoin kuin portaissa ja esihuoneissakin oleskeli joukko sotilaita päällysmiehineen, kaikki puetut leikeltyihin ja pyällettyihin sinisiin ja punaisiin pukuihinsa, jotka herättivät niin suurta vastenmielisyyttä taalalaisissa, tervehtivät kaikki kunnioittavasti Olavia, jonka he hyvin tunsivat, koska he olivat hänen usein nähneet kulkevan ulos ja sisälle niin kuninkaan kuin hänen kanslerinsakin luo. Lauri pysähtyi muutamaan ulommista huoneista, jossa oli pari kaniikkia ja yksi mustaveli. Olavi tahtoi jatkaa kulkuaan, mutta kun muuan ovenvartijoista ilmotti hänelle, että kuningas sillä hetkellä oli estetty, viivähti hänkin.

"Mestari Olavi!" sanoi silloin joku aivan hänen takanaan, ja Olavi kääntyi.

Hän oli mustaveli, jonka Olavi tunsi pian Martti Skytteksi, jonka kanssa hänellä oli ollut niin syvällinen keskustelu samana sunnuntaina, jona Kristina katosi.

"Olipa hyvä, että tavattiin", vastasi Olavi. "Oletteko tekin täällä kuninkaan kutsusta?"

Mustaveli nyökkäsi myöntävästi, ja samassa avattiin ovi kuninkaan huoneihin ja kansleri näyttäytyi kynnyksellä. Hän silmäsi yli huoneen, ja huomattuaan Olavin, viittasi hän hänelle, kehottaen astumaan sisälle.

Kuningas seisoi punaisella liinalla peitetyn pöydän ääressä Olavin astuessa huoneeseen. Hän nojasi toisella kädellään pöytään ja piti toista kupeellaan, joten lyhyt pöhöhihainen ritaripuku, joka hänellä tällä kertaa oli yllään, vetäytyi kiinteälle ja päästi hänen hyvin muodostuneen vartalonsa näkyviin. Housut olivat valkoista silkkiä ja aivan säärien mukaiset. Päällysvaatteen hihat ulottuivat ainoastaan kyynärpäähän. Tämä mustaliehuksinen päällysvaate oli runsaasti koristeltu jäykillä kultakirjauksilla. Päässä oli hänellä pieni musta lakki, jossa hänet tavallisesti nähdään kuvattuna. Se laskeutui alas vasemman korvan ylitse ja oli oikealta ohimolta koristettu lyhyellä, mutta uhkealla valkoisella kamelikurjen sulalla.

"Jumalan rauha, mestari Olavi!" tervehti kuningas iloisesti tulijaa. "Olette tehnyt ripeän matkan Tukholmasta ja kiitos siitä! Luullakseni on tyyntä ja rauhallista pääkaupungissani … mutta täällä on tulossa taistelu, mestari Olavi, kuten kai tiedättekin."

Olavi kumarsi ja kuningas jatkoi:

"Oletteko valmis ryntäämään otteluun?… Saatte nähdä, ettei paavilaisista ole helppo suoriutua! Mutta tahdon saada tämän asian viedyksi perille ja omin korvin kuulla heidän puolustavan asiaansa… Oletteko kyllin luja uskaltaaksenne astua taisteluun?… Vielä on aikaa peräytymiseen!"

"Jumalan nimessä, olen valmis, kuningas Kustaa!" vastasi Olavi katsoen kuningasta lujasti ja päättävästi silmiin.

"No, sitä odotinkin", jatkoi tämä. "Ettehän ole muuta tehnytkään kuin varustautunut siitä pitäen kuin kuulitte tohtori Marttia Wittenbergissä, joten olette kuin soturi, joka jokaisena hetkenä odottaa rummun pärisevän."

"Onko sitte tarkotuksenne, että keskustelun tulee tapahtua jo tänään?" kysyi Olavi.

"Jo tänään!… Kahden tunnin kuluttua tulee teidän olla valmis seuraamaan minua tuomiokapituliin! Mutta nämä kaksi tuntia voitte käyttää kuten tahdotte."

Kuningas nyökkäsi taasen ystävällisesti ja Olavi kumarsi jättääkseen huoneen. Kansleri oli sillaikaa seisonut hieman syrjemmässä kuninkaan rinnalla, mutta Olavin ollessa lähtemäisillään läheni hän tätä ja kuiskasi hänelle:

"Odotan teitä luokseni, kun pääsen kuninkaasta eroon!"

Olavi lähti. Ulommassa huoneessa tuli hänen veljensä häntä vastaan, ja kaniikit katsoivat niin synkästi ja uhkaavasti molempiin veljeksiin, kun he kääntyivät ovelle poistuakseen. Juuri mennessään kynnyksen ylitse kuulivat he kuninkaan ovea jälleen avattavan ja Martti Skytteä kutsuttavan sisään. Veljekset saatettiin kanslerin asuntoon, mutta kumpikaan heistä ei virkkanut taipaleella mitään. Heidän tultuaan portille sanoi Lauri:

"Edessäsi on tärkeä hetki, veli! Jumala vahvistakoon sinua ja pankoon sanat huulillesi!"

Olavi tarttui veljensä käteen puristaen sitä, ja hetki kului.

"Onko sinulla mitään sanottavaa siitä, mitä sinulta kysyin, ennenkuin menimme kuninkaan luo?" kysyi Olavi.

"Se asia on sydämellesi kallis, Olavi", vastasi Lauri. "Olen tarkoin harkinnut mielessäni kaikkea, ja olen tullut siihen päätökseen, että…"

Näytti siltä kuin hän vielä kerran tahtoisi ajatella päänsä ympäri.

"Että?" kertasi Olavi, ja hänen tummat silmänsä paloivat.

"Että se, mikä ihmiselle on kalleinta, on hänen uhrattava Herralle."

"Abrahamin uhri!" sanoi Olavi harvakseen ja merkitsevästi.

"Kuten sanot … siinä antaa pyhä sana itse vastauksen kysymykseesi!"

Veljekset erosivat, ja Olavi oli pian jälleen kanslerin työhuoneessa. Siellä oli niin hiljaista, ja ajatellessaan, mitä hänellä oli edessään, samoinkuin veljensä kanssa vaihtamiaan sanojakin, tuli hän aivan juhlalliselle tuulelle. Hän ei tuntenut sydämensä sykähtelevän samallaisesta riemusta kuin tavallisesti, kun hänen oli julistettava Herran sanaa. Hän kysyi itseltään, oliko todellakin käsissä hetki, jona Kristinan kuva kiinnittäisi hänet niin, että hän unhottaisi kutsumuksensa ja mitä se häneltä vaati. Koskaan ei Kristina ollut niin täyttänyt hänen ajatuksiaan kuin nyt. Hänen täytyi ponnistella saadakseen tytön kuvan väistymään, mutta tuskin oli ajatus suuntautunut toisille tolille, kun Kristina jälleen seisoi hänen edessään, ja hän oli niin kalpea, ja kyynelet välkkyivät hänen silmissään.

Raamattu oli avattuna kanslerin pöydällä alotettuine käännöksineen, ja raamatunlause, jonka hän vähää aikaisemmin oli lukenut, juoksi tulikirjotuksena hänen sielunsa silmien edessä. Hän meni pöydän luo ja luki sen vielä kerran, ja hän nojasi päänsä käteensä ja hänen silmänsä sulkeutuivat, ikäänkuin sulkeakseen ulkopuolelle kaiken, paitsi tätä kuvaa puhtaasta uhrista totuuden tähden.

Samalla tuli hän sysänneeksi raamattua, niin että sen alla olevat paperit tulivat näkyviin. Hän nousi kumartuneesta asennostaan pystyyn ja katsoi suoraan ikkunan, ja hänen katseensa oli tyyni ja kirkas, aivan kuin hän olisi päässyt selvyyteen itsestään, ja ikäänkuin lopullisesti varmistuakseen tässä mielentilassaan asteli hän pari kertaa huoneessa edestakaisin. Sitte pysähtyi hän vielä kerran pöydän eteen. Hänen silmänsä etsivät raamattua ja kanslerin käännöstä, mutta ne pysähtyivät ihmeteltävällä itsepintaisuudella paperilehteen, joka pisti esiin raamatun alta.

Siinä oli kolme nimeä, Kristina Gyllenstjerna, Pietari Grym ja Kristina
Pietarintytär.

Olavi tempasi nopeasti paperin ja silmäili sen lävitse.

Se oli kopio Kristinan vapaaehtoisesta ja pakottomasta luopumisesta maailmasta ja päätöksestä mennä Vadstenan luostariin. Gert Bryningh oli lähettänyt tämän kopion ja sen mukana kirjeen, missä hän juurtajaksaen esitti suhteensa neitsyeeseen ja sen ilon, jota hänen vanha sydämensä tunsi, kun nyt parin päivän perästä hänen vanhat silmänsä saisivat riemuita siitä ihanasta näöstä, että piispa Hannu vihkii Kristinan nunnaksi.

Sitä vaikutusta, jonka tämä kirjotus teki Olaviin, ei voi kuvailla. Hän luki ja luki yhä uudelleen; hänen suuret säkenöivät silmänsä näyttivät iskeytyvän kiinni kirjotukseen, ja hänen kasvonsa tulivat kalpeiksi kuin paperi hänen kädessään, suurten hikipisarain helmeillessä hänen otsallaan. Hän ei tahtonut uskoa silmiään, hän ei voinut käsittää mitä luki, mutta se oli kuitenkin niin selvää, se ei jättänyt tilaa vähimmällekään väärinymmärtämiselle. Kopion oli todistanut piispa Hannu itse ja muuan Linköpingin tuomiokapitulin kaniikeista. Ja kuitenkin viipyi hyvän hetken, ennenkuin miesparka oli täysin selvillä tästä hirveästä totuudesta.

Kristina, hänen Kristinansa, joka Jumalan alttarilla oli vannonut hänelle uskollisuutta, hän oli vapaasta tahdostaan, ilman pakotusta tai houkutusta päättänyt mennä luostariin. Olavi olisi ennemmin uskonut maan voivan avautua hänen jalkojensa alla kuin minkään sellaisen tapahtua. Hänet oli petetty kahdessakin merkityksessä, petetty ihmisenä ja petetty Jumalan väärentämättömän sanan julistajana. Kuinka se oli mahdollista? kysyi hän kerta toisensa jälkeen ja aina pysyi vastaus etäällä. Se pikemmin loittoni yhä etemmäksi mitä enemmän hän kyseli ja uudistui lopulta ikäänkuin ilkkuvana kaikuna hänen omassa sanassaan: mahdollista! Kristinan katoaminen jätti vielä tilaa toivolle, samoinkuin taivaan tähdet säteilevät auringon vaivuttua mereen; hänen kuolemansa olisi tuonut surua, mutta usko ja rakkaus elävät haudan toisella puolellakin. Se olisi vain ollut talvikausi heidän välillään, talvi alastomine piikkioksineen, jotka lämpimämpi aurinko jälleen olisi koristanut ruusuilla.

Luostarilupaus sitä vastoin oli petos, joka oli salamurhaa lähellä. Lupauksensa hänelle saattoi Kristina unhottaa, mutta lupaustaan Jumalalle…! Olavin päätä huimasi. Kaikki, mitä maan päällä oli jalointa ja puhtainta, oli sulautunut yhteen hänen Kristinansa kuvaan, ja nyt oli se poissa, ja kaikilta tahoilta irvisteli iva häntä kohden.

Hän painoi molemmilla käsillään päätänsä ja väristys puistatti kauttaaltaan hänen väkevää ruumistaan. Oli kuin veri olisi jäätynyt hänen suonissaan. Maa ja taivas hajosivat, hän itse seisoi ypö yksin tyhjiin haihtuvassa avaruudessa ja pieneni pienenemistään, hietajyväseksi, tomuhiukkaseksi, joka huimaavalla vauhdilla kieri tyhjyyteen.

Silloin näyttäytyi kanslerin kookas olento kynnyksellä.

Olavi ei huomannut mitään. Hän istui siinä kankeana ja liikkumattomana loisteettomin silmin. Ukkonen olisi voinut iskeä maahan hänen eteensä eikä hän olisi sitä huomannut. Kansleri silmäili häneen kummissaan ja tiesi tuskin, oliko hänen mentävä eteenpäin vai takaisin, mutta sitte sattui hänen silmänsä paperiin, jota Olavi vielä piti kädessään, ja hän ymmärsi silloin, mitä oli tapahtunut.

Hän meni luo ja tarttui Olavin käteen. Mutta sitä tehdessään vanha mies itsekin vapisi. Näin syvästi ei hän ollut uskonut surun sattuvan tähän lujasieluiseen mieheen, jonka korkein päämäärä kuitenkin sisälsi jotakin, mikä oli paljon ylevämpää kuin oikullinen rakkaus naiseen. Ah, hän ei voinut käsittää, että totinen rakkaus, kaukana siitä, että se veisi miehen voiman ja supistaisi hänen henkensä siivet, paljon enemmin täyttää sielun rikkaudella, joka vastaa kokonaista maailmaa.

Kesti kotvan ennenkuin Olavi palasi tajuihinsa. Kanslerin levoton katse oli ensimäinen mitä hän näki. Vanhus tähysteli lämpimästi ensimäistä palaavan elämän merkkiä nuoren apulaisensa silmissä. Vähitellen pilkahtivat ne sitte ilmiin, yksi toisensa jälkeen palasivat vaikutelmat, joita tämän päivän tapahtumat olivat tuoneet hänen sieluunsa. Harras kiintymys, joka loisti kanslerin kasvoista, vaikutti kuin päivänsäde hallaisena kevätpäivänä.

"Nuori mies", sanoi hän, "käsitän surusi, mutta avaa sydämesi, avaa sydämesi … sinulla on ystävä edessäsi!"

Lauri herra meni näin sanoen ja sulki ulompaan huoneeseen vievän oven.

"Nuo sanomat", jatkoi hän, "jotka näkyvät joutuneen käsiinne, ovat tulleet liian äkkiä. Kuitenkin olisivat ne kerran tulleet tietoonne … Mutta älkää surko, mestari Olavi, kaikki voidaan vielä tehdä hyväksi jälleen…"

Olavi heitti kiitollisen katseen hyvää tarkottavaan mieheen, mutta pudisti päätänsä, ja hänen kasvonsa synkistyivät niin, että kansleri kalpeni pelästyksestä.

"Tulkaa, mestari Olavi, ja istuutukaa, minulla on puhuttavaa!"

He istuutuivat penkille vastapäätä ikkunaa, ja kansleri tarttui taasen
Olavin käteen.

"Vanhan esimiehenne täytyy tunnustaa syntinsä teille, mestari Olavi", sanoi hän. "Voitte kuitenkin uskoa minua, kun sanon, että olen menetellyt teitä kohtaan kuten ystävä, samalla kuin minun on täytynyt pitää kokonaisuutta silmällä."

Ja hän kertoi, mitä oli tapahtunut Stegeborgissa, kuinka hänet oli aivan äkkiä eräänä aamuna kutsuttu rouva Kristina Gyllenstjernan luo ja kuinka siellä oli hänellä ollut edessään pelästynyt Kristina, joka oli rukoillut rouva Kristinan suojelusta vainoojaansa vastaan.

"Siinä mielentilassa, jossa kuningas silloin oli", jatkoi hän, "en uskaltanut päästää hänen korviinsa, mitä neitsyeeltä sain tietää… Tunnette itse, kuinka kiihkeä hänen armonsa voi olla, ja silloin oli hän ylen kiihtyneessä tilassa Malmömatkastaan lähtien, jolloin hän oli hakkaamaisillaan Herman Israelin kappaleiksi ja mäsäksi, josta kuitenkin onneksi sain hänet hillityksi. Kauhistuin itsekin sitä, mitä neitsyt kertoi, kuinka paljo enemmän se olisikaan kuninkaaseen sattunut. Aivan varmaan olisi hän teitä pitänyt tässä Jumalan lain rikkojana, ja voitte itse käsittää, mitä siitä olisi seurannut yhteiselle tehtävällemme… Ei, ei, älkää kysykö, älkää keskeyttäkö minua, aika on kallis, ja kun olemme palanneet tuomiokapitulista, voimme puhua lähemmin. Nyt tahdon vain sanoa teille, että minä se olen pitänyt neitsyttä loitommalla sekä teistä että maailmasta… Rouva Kristina otti hänet mukanaan Hörningsholmaan… Tarkotatte, että minun olisi ollut sanottava se teille Tukholmassa?… Niin, voitte olla oikeassa, mutta ajatelkaas sitä elämää, joka kuningasta kohtasi sinne palatessamme, ajatelkaas, miten vihaisesti hän puhutteli teitä ja mestari Mikaelia. Tahdoin, että myrsky asettuisi, ennenkuin ottaisimme tämän asian ratkaistavaksi… Minulle on aivan käsittämätöntä, että asia on saanut sellaisen käänteen, ja luullakseni meidän on odotettava kirjettä rouva Kristinalta tai häntä itseään, sillä varmaankin hän saapuu kreivi Johanin häihin… En voi luopua siitä ajatuksesta, että kaikki on tuleva hyväksi jälleen…"

"Sitä, mitä tässä asiassa olette tehnyt, mestari Lauri", puuttui Olavi puheihin, "en ole pantu tuomitsemaan. Se ei kuitenkaan ole mitään sitä vilppiä vastaan, mitä olen saanut osakseni, eikä se olisi saanut sellaista loppua, jollei hänellä olisi ollut vilpillinen sydän."

"Älkää puhuko niin kovia sanoja, mestari Olavi", keskeytti kansleri.
"Ette voi tietää, mikä neitseen päätöksen on aiheuttanut."

"Kovia sanoja!" huudahti Olavi katkerasti. "Seison murskattujen toiveiden haudalla, ja te voitte sanoa minulle: älkää puhuko kovasti siitä, joka vapaasti ja pakottomasti, huomatkaa se, mestari Lauri … ilman pakotusta ja houkutusta on tallannut nämä toiveet kuoliaaksi jalkojensa alle!… Se voi tulla hyväksi jälleen, sanotte … niin, se voi tulla hyväksi, mutta silloin on tämä sydän lakannut sykkimästä…"

"Olavi!" huudahti kansleri nousten penkiltä ja asettuen vastapäätä onnetonta miestä. "Sellaisia sanoja en tahdo kuulla teiltä! Ajatelkaa, että kuinka elämämme vaihdelleekin, niin on kuitenkin yksi, joka on välttämätön, jonka tieltä täytyy kaiken muun väistyä. Se, joka rakastaa isää ja äitiä enemmän kuin minua, ei ole minulle sovelias, sanoo Herra… Ja se, mitä nyt surette, ei näytä, jos on totta mitä paperi edellyttää, jota kuitenkin tahdon aina epäillä, olevan suremisenne arvoinen… Ei, poikani, nouse ja ole vahva!… Katso, että voit täyttää lupauksen, jonka annoit herrallemme kuninkaalle…"

Oli sekä voimaa että rakkautta siinä katseessa, joka nyt kohtasi Olavin katseen. Siinä oli jotakin samasta lämmöstä, joka säteili veljen kasvoilla, kun he äsken erosivat. Ja yhtäkkiä välähti mieleen keskustelu äidin kanssa edellisenä iltana ja se taistelu, jonka hän oli taistellut niiden vaikeuksien johdosta, jotka olivat olleet olemassa ainoastaan hänen mielikuvituksessaan. Nyt olivat ne astuneet esiin todellisuuteen, nyt katsoi hän niitä kasvoista kasvoihin. Nyt oli hetki käsissä, pelätty uhrin hetki.

Oliko hän nääntyvä suruun, jonka hänen rakkautensa oli hänelle aiheuttanut, vai oliko hänen noustava Herran taisteluun ja käytettävä miekkaa kuin mies? Mutta voiko hän sen … eikö hänen voimansa ollut nyt murtunut?

Olavi vuorostaan hypähti pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hirveä levottomuus paloi hänen silmissään. Hän peitti hetkeksi kasvonsa kädellään; hänen rintansa kohoili voimakkaasti ja hänen huulensa värisivät, ikäänkuin niiden välitse olisi pyrkinyt esiin sanoja, joita niiden oli vaikea pidättää.

Kanslerin jalot ja miehekkäät piirteet kuvastivat vilkasta osanottoa, mitä hän tunsi nuorta miestä kohtaan, joka oli niin rikas ja kuitenkin tällä hetkellä niin köyhä, joka oli niin voimakas ja kuitenkin tällä hetkellä vapisi kuin lapsi. Syvään oli rakkaus juurtunut tähän sydämeen; saattoi hyvin nähdä, että se ennen pakahtuisi kuin tämä tunne voitiin sieltä temmata juurineen, ja että tarvittiin suuremmat kuin inhimilliset voimat hillitsemään myrskyäviä aaltoja hänen sisällään. Aivan kuin salaisuuksien tietäjä kuumeisin katsein seuraa upokkaansa kehityskulkua, mistä hän toivoo saavansa kultaa tai elämänvettä, samoin tähysti vanhus nuoreen, taistelunvoimaiseen mieheen, tutkistellen jokaista pienintäkin vivahdusta hänen kasvoillaan, jokaista hänen kätensä pienintäkin liikettä. Se olikin tärkeä silmänräpäys. Tosiaan oli tässäkin kysymys elämänvedestä, jonka esille saaminen riippui siitä, pääsikö Olavi voittajana ankarasta taistelusta.

Mutta se tuli, se voima, jota hän oli niin hartaasti anonut Jumalalta rukouksissaan, se tuli, se selvyys, jota hän oli sellaisella tuskalla ikävöinyt. Elämässä on hetkiä, jolloin ikäänkuin tuntee kaikkien ulkonaisten tukien sortuvan toinen toisensa jälkeen ja jolloin näkee olevansa yksin, jätettynä aivan oman onnensa nojaan avaraan, avaraan maailmaan. Mutta jokaisen tuen sortuessa, jokaisen rajatonta erämaan merta laajentavan aallon keralla versoo sielussa uusi voima, joka korvaa kaikki muut tuet. Se on Jumalan voima, tietoisuus rehellisestä pyrkimyksestä, varmuus rukouksen kuulemisesta.

Abraham seisoi niin ilmielävänä hänen edessään, kohottaen kätensä työntääkseen uhriveitsen poikansa sydämeen, Johanneksen pää virui niin verisenä kuninkaallisen mahtikäskyn hopeamaljassa — ja hänen omat sanansa äidilleen ja lempeän veljen sanat: kalleimpasi tulee sinun uhrata Herralle, muodostivat ikäänkuin kirjotuksen kuviin, jotka hän nyt käsitti täydelleen. Se, mikä tahtoi vallita ja pakottaa hänen sieluaan, suru sydämensä rakastetun menettämisen johdosta, tämä suru täytyi hänen laskea Herran jalkojen juureen ja pukeutua sotisopaan Herran tähden.

Hän otti kätensä otsaltaan ja sanoi lujasti katsoen kansleriin:

"Olen valmis!"

Kyyneleet kimmelsivät kanslerin silmissä, ja hän sulki voittajan syliinsä. Tästä asiasta ei puhuttu enää sanaakaan. Kansleri tunsi miehensä ja tämän tahdon lujuuden. Hänestä tuntui, kuin juuri tässä soturin itsensä voittamisessa piilisi lupaus voitosta tulevassa taistelussa. Se oli kuin eräänlainen vihkiäisjuhla, jossa päivän sankarin haavotetuin käsin täytyi liehuttaa hengen kaksiteräistä miekkaa.

He menivät yhdessä kuninkaan luo, joka herrojensa ympäröimänä oli valmis lähtemään tuomiokapituliin.

Kuningas säpsähti nähdessään Olavin, jonka kalpeissa kasvoissa hän oli näkevinään arkuutta, joka ei soveltunut tulevan taistelun vaatimuksiin, mutta kun häneen sattui Olavin silmien leimahtava katse, oli hän jälleen tyytyväinen ja taivalsi mitään kyselemättä tuomiokapituliin.

Tämän kohtauksen, jonka kuningas oli järjestänyt vanhan ja uuden opin välillä, lähempi kuvaileminen ei kuulu tämän kertomukseen piiriin. Se oli ensimäinen julkisesti käytetty taistelu eri tavoin ajattelevain välillä, ja sitä kävi vanhan kirkon puolesta eräs vanha, sävyisä, mutta oppinsa totuuteen elävästi uskova mies, tohtori Pietari Galle. Keskustelu tai väittely koski niitä tärkeimpiä oppeja, joissa molemmat erosivat toisistaan. "He tarrasivat kiihkeästi kiinni", sanoo eräs aikalainen, mutta Olavi sai voiton, koska hän pyhän raamatun sanoilla todisti väitteensä.

Olavin ryhti, se selvyys ja terävyys, jolla hän puhui oppinsa puolesta, teki kuningas Kustaaseen syvän vaikutuksen ja vahvisti yhä enemmän hänen uskoaan uuden etevämmyydestä vanhan rinnalla. Kansleri, joka lähemmin tunsi, millaisessa mielentilassa oli tämä mies, jonka kieli puhui totuuden sanoja niin elävällä voimalla, niin tulisella luottamuksella, hän oli viehättynyt ja ihastunut.

"Kiitos teille, mestari Olavi!" sanoi kuningas, kun toimitus oli loppunut ja tuomiokapitulin herrojen synkät kasvot riittävästi osottivat, kuinka syvästi heidän mieleensä koski nähdessään, että heidän taistelijansa oli osotettu olevan väärässä ja hänet voitettu. "Kiitos teille, olen suureksi mielenylennyksekseni kuunnellut teitä ja toivon sen päivän pian tulevan, jolloin jokainen Ruotsin maassa kiittää teitä sydämestään astumisestanne totisen Jumalan palvelukseen!"

Kansleri tarttui lämpimästi Olavin käteen ja puristi sitä, mutta ei virkkanut mitään. Olavi ymmärsi hänen äänettömyytensä ja oli sydämestään siitä kiitollinen. Mutta päästyään ulos salista, jossa niin monet kasvot seurasivat häntä, muutamat vihan ja katkeruuden ilme silmissään, toiset ihaillen, silloin levisi hymy hänen huulilleen, hymy, joka oli niin täynnä surumielisyyttä, että joka hänet näki, kysyi ihmetellen, oliko tämä sama luja soturi, joka kuninkaan ja valtioneuvoston läsnäollessa oli taittanut peitsensä ja saanut voiton.

Hänen kulkunsa kävi tuomiokirkon ohitse, ja hän meni sisään korkeain majesteetillisten holvien alle. Oli jo iltapuoli päivästä, ja kirkossa oli hämärää, mutta perällä kuorissa paloi tuli. Olavi meni perälle pääalttarille ja siellä lankesi hän polvilleen rukoilemaan.

Kun hän nousi ylös, seisoi veli ristissäkäsin hänen rinnallaan.

"Sinun sydämesi on surua täynnä, Olavi", sanoi hän. "Tiedän sen, sillä olen puhutellut Lauri-kansleria… Mutta ole huoletta, veli, äläkä masennu, aurinko voi paistaa keskipäivällä samana päivänä, joka nousee sumussa…"

"Hauta, veli, ei anna takaisin saalistaan!" keskeytti Olavi liikkeellä, jota hän tuskin saattoi vastustaa.

"Mitä tarkotat?" kysyi Lauri. "Voittamasi voiton jälkeen ei luostari enää kauvan liene hauta kenellekään!"

"Ei, luostarimuurit voivat kyllä kukistua ja hän päästä vapaaksi … mutta sano minulle, merkitseekö se tässä mitään enempää? Voiko hän siltä astua eteeni sellaisena kuin oli erotessamme, voiko hän uudistaa lupauksensa ja saada minut jälleen uskomaan sydämensä puhtauteen ja lujaan luottamukseensa Jumalan armoon? Näetkös, veli, hän on vapaasta tahdostaan mennyt luostariin… Oi, jospa se olisi tapahtunut pakosta, mitä olisi silloin suremista…? Ei, hänen vapaan tahtonsa päätös, se on haudannut toivoni ja lukinnut haudan… Kuitenkin toivon, että Herran avulla rauha on palaava sydämeeni ja että voin vielä vaikuttaa hänen palveluksessaan."

"Jumala antakoon siihen siunauksensa!" lisäsi Lauri.

He kulkivat verkkaisin askelin pilarien välitse ja poistuivat kirkosta.
Seuraavana päivänä oli Olavi jälleen Tukholmassa.

12.

SOITTONIEKKA.

Joulupäivät menivät. Oli kolmas joulupäivä ja iltamessun päätyttyä virtaili kirkkokansa parhaallaan ulos Suurkirkosta. Pimeys oli jo levinnyt pääkaupungin ahtaille kaduille, ja lähinnä kirkkoa sai miltei kyynäskolkkasin tunkeutua eteenpäin. Mestari Olavi oli pitänyt yhden parhaimmista saarnoistaan, ja hän oli nyt tullut niin rakkaaksi Tukholman asukkaille, ettei kukaan tahtonut jättää häntä kuulematta. Siinä mielentilassa, jossa hän edelleen oli, levisikin koko hänen olentonsa ylitse niin syvän ja liikuttavan vakavuuden sävy, että kaikki, jotka häntä kuulivat, valtasi ihmeellisellä tavalla yksistään hänen äänensä kaiku ja hänen suurten silmiensä liekki. Sellaista saarnaajaa ei oltu koskaan kuultu eikä nähty, ja pitkään sai odottaa hänen vertaistaan.

Hänen kookas olentonsa solui hiljalleen eteenpäin läpi ihmisjoukon, joka kunnioittavasti avasi tien hänelle ja hänen äidilleen, jota hän talutti käsivarresta. He kulkivat vinoon torin ylitse Köpmankatua kohden, päästäkseen Själagårdkadulle.

Tuskin olivat he kadonneet viimeksi mainitun kadun kulman taakse, ennenkuin muuan reki ilmestyi torille vastakkaiselta puolelta. Ajajana oli mies, jonka näkyi olevan vaikea löytää tietä, sillä hän kysyi vähänväliä ohikulkevilta, kuitenkaan saamatta haluamaansa vastausta. Vihdoin seisotti hän hevosensa ja miltei sulki tien eräältä palvelijalta, joka vihaisesti tarttui hevosen suitsiin.

"Mikäli näen", sanoi mies reessä aivan säveästi, "olette joku rouva Kristina Gyllenstjernan palvelijoista ja juuri jotakin heistä haluan tavata."

"Voittehan siltä ajaa syrjäänpäin väen tieltä", murisi vanha palvelija.

"Seis nyt, hyvä mies, ja sano minulle … vaikken tarvitse sitä kysyä, sillä ymmärrän kyllä, että rouva Kristina on nyt kaupungissa, mutta missä hän majailee, siitä en voi päästä selville."

"Ja mitä tahtoo moinen mies rouva Kristinalta?" kysyi palvelija jotensakin epäilevästi.

"Siitä lienee minulla lupa tehdä selvää rouva Kristinalle itselleen, kun hänet kohtaan."

Palvelijalla ei ollut mitään väittämistä tätä vastaan; vaan hän asettui kannaksille ja reki pysähtyi pian rouva Kristinan asunnon edustalle, missä oli muutamia muitakin rekiä. Muutamat palvelijat, jotka olivat puetut sturelaisiin väreihin ja "päivä- ja yö" vaakunalla koristettuihin alustakkeihin, puuhailivat soihtujen valossa kantaen re'istä arkkuja ja muita matkakapineita. Ilmeisesti oli rouva Kristina äsken saapunut pääkaupunkiin.

Viimeksi saapuneessa reessä oli paitsi ajajaa nainenkin, joka äänetönnä ja liikkumatonna, ikäänkuin mikään ei olisi häntä koskenut, vielä reen pysähdyttyä tuohusten valon piiriin ja hänen saattajansa noustua jalkeille ja heitettyään ohjakset hevosen selkään, istui paikallaan, olematta nousemisesta tietävinäänkään.

Hänen saattajansa kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa, ja hän antoi nostaa itsensä reestä ja seurasi miestä taloon. Sinne tänne juoksentelevain palvelijain välitse nousivat mies ja hänen naisseuralaisensa hiljaa portaita ylöspäin, ja päästyään ensimäiseen kerrokseen kysyi edellinen muutamalta siellä seisovalta vanhemmalta palvelijalta, joka näytti olevan jonkinlainen toisten valvoja, missä hän saattoi tavata rouva Kristinan. Vanha uskottu palvelija katsoi kummissaan mieheen, jonka puku lähemmin katsoen ei suinkaan ollut sellainen, että se olisi herättänyt luottamusta, jonka kalmankalpeat kasvot kiinteälle vedetyn päähineen alla olivat aivan kummituksen näköiset.

"Minun on puhuttava rouva Kristinalle mitä tärkeimmästä asiasta", sanoi ryysyinen mies, kun palvelija ei näyttänyt pitävän kiirettä.

Mutta samassa kuului Kristinan ääni huoneesta, johon vievä ovi oli avoinna, ja mies astui ilmoittamatta sisään, vetäen seuraajattarensa mukanaan. Rouva Kristina katsoi tulijaan yhtä kummissaan kuin hänen palvelijansakin, mutta odottamatta mitään kysymystä sanoi mies:

"Ette kai tunne minua, jalo rouva, mutta tämän tässä tunnette sitä paremmin…"

Näin sanoen veti hän naisseuralaiseltaan matkapäähineen, ja rouva Kristina astui askeleen takaperin hämmästyneenä ja pelästyneenäkin nähtyään ja tunnettuaan Kristina Pietarintyttären piirteet.

"Kristina!" huudahti hän. "Mitä on tapahtunut…?"

Puhuteltu vapisi kuin haavan lehti, ja hänen saattajansa talutti hänet hyvin hellästi eräälle penkille ja pani hänet sinne istumaan.

"Mitäkö on tapahtunut?" sanoi hän sitte kääntyen rouva Kristinaan. "Niin, sitä on tapahtunut, että Jumalan avulla tahdon pelastaa neitsyen joutumasta elävältä haudatuksi…"

"Kuka olet?" kysyi Kristina vakavasti välkähtävin silmin.

"Olen soittoniekka, joka soitin niin kauniisti neitsyeelle taannoin Hörningsholmassa, että olin vähällä soittaa hänet hautaan häiden sijasta … niin, niin, tuon olen sanonut hänelle sataan kertaan, mutta hän ei usko minua eikä se merkitsekään mitään. Pääasia on, ettei hän joudu luostariin, mikäli…"

"Kuinka rohkenet puhua minun edessäni, mies … ja millä oikeudella olet saanut tämän neitsyen huostaasi?"

Soittoniekka painoi katseensa lattiaan näiden sanojen johdosta, ja hänen kulunut lakkinsa alkoi pyöriä hänen sormiensa välissä. Hän vääntelihe oikealle ja vasemmalla, mutta sitte katsoi hän ankaraa rouvaa vakaasti silmiin.

"Voitte kyllä kysyä niin, armollinen rouva … mutta säästäkää kysymyksenne, kunnes olen ehtinyt suorittaa tehtäväni loppuun, silloin toivon voivani tehdä täyden selon puolestani… Nyt etsii tämä neitsyt suojelusta luonanne! Häntä ajetaan takaa, ankara rouva, sen voitte käsittää, sillä olen hänet varastanut … niin, niin, ja jollei hän olisi ollut kuoleman sairas, olisin häntä tuskin koskaan saanut niin pitkälle. On oltu tiellä päivät ja yöt … mutta nyt tarvitsee neitsyt hoitoa … toivottavasti ei kuitenkaan kauvan, sillä luulen, että minulla on lääke melkein taskussa."

Rouva Kristina oli jo, ennenkuin mies oli alkanut kosketella tätä kieltä, mennyt Kristinan luo ja tarttunut hänen käteensä. Mutta häntä värisytti tämän käden kylmyys, ja häntä pelästytti harhaileva, miltei tajuton katse. Hän huusi sisempään huoneeseen, ja muuan palvelijatar, ulkonäöltään yhtä vanha kuin miespalvelija ulkona, riensi sisään. Tämä näki kohta mitä täällä oli tehtävänä, ja riensi auttamaan emäntäänsä viemään kärsivää neitsyttä muutamaan sisempään huoneeseen.

Tuokion kuluttua palasi rouva Kristina takaisin.

"Sano minulle nyt", sanoi hän odottavalle soittoniekalle ankarasti, "sano minulle nyt, mitä tarkotat tällä kaikella, vanha mies … kuinka olet uskaltanut käydä käsiksi…"

"Älkää sanoko niin, rouva Kristina", keskeytti hänet ukko kyynelsilmin ja rukoilevalla äänellä. "Älkää sanoko niin ja älkää puhuko niin kovia sanoja minulle! Ah, jospa tietäisitte… Mutta jos syntisen ihmisen rukous voi jotakin vaikuttaa tuolla ylhäällä, niin varmaan tulette onnelliseksi, ankara rouva… Kuten sanoin, kun neitsyt tuolla sisällä on astunut morsiustuoliin, silloin kentiesi voin sanoa teille kaiken… Nyt täytyy minun vaieta, mutta uskokaa minua rouva Kristina … pelkään itsekin, mitä olen uskaltanut, ja kuitenkaan en tahtoisi sitä tekemättömäksi … en, sanon, vaikkapa se maksaisi henkeni…"

Miehen ääni ja esiintyminen oli niin lämmin ja luottamusta herättävä, että rouva Kristinan täytyi vastoin tahtoaankin häntä kuunnella, vaikkakin hän tuli yhä enemmän arvotukselliseksi, mitä enemmän hän puhui.

"Morsiustuoliin?" kysyi hän. "Oletteko järjiltänne, ukko? Jos kerran olet, kuten sanot, varastanut neitsyen ja häntä ajetaan takaa, niin voit kyllä ymmärtää, etten minä voi ruveta rikostoveriksesi."

"Mutta jos mestari Olavi seisoisi täällä rinnallani?"

"Mestari Olavi?"

"Niin, hän ei ole kuollut, hän elää!"

Rouva Kristina kääntyi pois. Mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet suuttumusta eivätkä vastenmielisyyttä, vaan pikemmin surkuttelua. Hän katsoi ilmeisesti miehen menettäneen järkensä.

"Ette usko minua, mutta luulen kyllä piankin voivani todistaa sanani. Kaikki, mikä on aiheuttanut tämän onnettoman retken Vadstenaan, on pelkkää katalaa viekkautta, valhetta ja petosta. Luulen sen kyllä näyttäytyvän todeksi, kunhan saan mestari Olavin käsiini. Mutta totuus voi terveyden palauttamisen sijaan täydentää onnettomuuden, jos se tulee liian äkkiä, ja sentähden pyydän teitä jatkamaan työtäni ja vähitellen valmistamaan neitsyen mieltä totuuteen. Sen te voitte käsittää paremmin kuin minä lausua."

Kristina rouva oli muutaman tuokion ajatellut otattaa miehen kiinni ja pitää häntä säilössä, koska hän mielettömyydellään voi saada aikaan paljo hämminkiä ja häiritsevästi sekaantua yhden tai toisen elämään. Tätä aietta oli edelleen vahvistanut ajatus, että neitsyttä ajettiin takaa, ja Kristina rouva oli tuuminut jättää sekä tytön että naisryöstäjän takaa-ajajille, edellisen suorittamaan pyhää tehtäväänsä luostarissa, jälkimäisen oikeuden edessä vastaamaan teostaan. Mutta ukon viimeinen lausunto sai hänet hillitsemään itseään ja ainakin odottamaan varmempia tietoja mestari Olavista.

Äkkiä heräsi hänen mielessään ajatus, että hän helposti voi saada tietää, elikö mestari Olavi todellakin vai eikö, ja siten heti paikalla todistaa ukon jutut perättömiksi ja jos hänen havaittiin kulkevan valheen kengillä, saada syyn hänen vangitsemiseensa ja jättämiseensä viranomaisille. Hän kutsui vanhan uskotun palvelijan, joka pian seisoi hänen edessään ja katseli pitkään eriskummaista ukkoa, jonka silmissä pian alkoi palaa omituinen, haaveellinen tuli, typerähkön hymyn väreillessä hänen huulillaan.

"Milloin mestari Olavi kuoli?" kysyi rouva Kristina palvelijaltaan.

"Mestari Olavi … milloinko hän kuoli?" vastasi tämä katsoen soimaavasti ukkoon. "Enkö jo sitä arvannut, armollinen rouva, näihin katukulkureihin ei ole koskaan uskomista, ja tämä on pahimpia niistä. Tunnen hänet hyvin, oluttupa on hänen kotinsa aamusta iltaan, ja usein on katuoja hänen vuoteensa. Ja sinä rohkenet tulla moisine valheinesi rouva Kristinan, herra Sten Sturen lesken luo, Jumala hänen sieluaan armahtakoon!"

Näin purki palvelija suuttumuksensa soittoniekalle, joka seisoi lapsen hymy huulillaan, vaikkakin kalpeat, pöhöttyneet kasvot tosin olivat omansa todistamaan että moitteissa oli perää. Sitte kääntyi palvelija emäntäänsä.

"Mestari Olavi ei ole kuollut, ankara rouva!" sanoi hän. "Hän saarnasi tänään Suurkirkossa, ja luulen, että koko kaupunki on tunkeutunut kirkkoon saadakseen kuulla häntä. Hän on näinä päivinä ollut kuninkaan luona Upsalassa ja itse tuomiokapitulin edessä, kuten sanotaan, todistanut oppinsa totuuden sellaisella tavalla, että kaniikit kuuluvat kalvenneen sen kuullessaan."

Kaikki selvisi nyt rouva Kristinalle. Petos oli tekeillä, ja soittoniekka, tuo lapsellisesti hymyilevä ja väliin tylsästi tuijottava juoppo, hän oli päässyt petoksen jälille ja näytti Jumalan avulla voivan viedä onnelliseen loppuun sen, mikä oli aiottu onnettomuudeksi. Palvelijansa suureksi kummastukseksi kiinnitti hän hartaan myötätuntoisen katseen ukkoon ja sanoi ikäänkuin neuvoa kysyen:

"Sitte lähetämme sanan mestari Olaville ja saamme asian pian selvälle tolalle."

"Ei, ei, ei kelpaa, luvallanne, ankara rouva", vastasi ukko vilkkaasti. "Kun ilkiöt ovat pelanneet sellaista peliä neitsyen kanssa, niin eivät he ole säästäneet mestari Olaviakaan, ja jos tunnen hänet oikein, niin on tieto Kristinan luostarilupauksesta koskenut häneen kovemmin kuin jos olisivat sanoneet hänen kuolleen. Ja nähkääs, jos he nyt ovat saattaneet tämän hänen tietoonsa, niin täytyy meidän aivan hiljakseen avata hänellekin ovi totuuteen. Luulen voivani tehdä sen. Tehkää te samoin neitsyelle tuolla sisällä, olen jo alottanut, te voitte jatkaa siitä, mihin olen lopettanut."

Seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen rouva Kristina virkkoi:

"Olen tehnyt sinulle hyvin väärin, ukko, mutta sitä ei sinun pidä lukea minulle viaksi, sillä ulkonaiset seikat todistavat näennäisesti sinua vastaan. Olet kuitenkin tässä asiassa toiminut kuten kelpo mies, enkä voi käsittää muuta kuin että neuvosi on paras sekä mestari Olaviin että Kristinaan nähden. Tahtoisin kysyä, mikä on määrännyt menettelytapasi, mutta se on oma asiasi … kiiruhda sentähden mestari Olavin luo, minä tahdon tehdä parastani mitä Kristinaan tulee."

"Ymmärrättehän myös, ankara rouva", vastasi mies, "että voin tarvita jonkun verran aikaa tehtävääni. Voi hyvin tapahtua, etten saa mestari Olavia järkiinsä vielä tänään! Hänen häissään voitte kentiesi lopuksi saada tietää kaiken."

Näin sanottuaan läksi ukko, ja rouva Kristina riensi sairaan luo. Vanha uskottu palvelija siveli partaansa eikä voinut selvitä kummastuksestaan.

Sillä välin kulki vanha ukko eteenpäin pimeitä katuja. Reen luona, joka vielä oli alhaalla paikoillaan, hän pysähtyi hetkeksi ja etsi jotakin, jonka hän huolellisesti pisti kainaloonsa, jonka jälkeen hän poistui, pyydettyään rouva Kristinan palvelijoita ottamaan hevosen huostaansa. Tukholman kadut olivat pimeät, kaikkien talojen ikkunaluukut olivat suljetut ja kaikki ovet teljetyt, kuten oli ainakin suuremmissa kaupungeissa tapana tähän aikaan, jolloin joka talo oli kuin oma erityinen linnotuksensa, kuvaten ajan luonnetta siinä, että kukin erottautui muista ja luotti ensi kädessä omaan itseensä. Viime vuosien levottomuus, ensin sota kuningas Kristiania vastaan, Kristina Gyllenstjernan puolustaessa Tukholmaa, sitte piiritysvuodet vapaussodan aikana, kun Kustaa Vaasalla valtionhoitajana oli leirinsä kaupungin edustalla, ja erittäinkin uudestakastajain väkivaltaiset metelit viime aikoina, — kaikki tämä oli tehnyt Tukholman asukkaat varovammiksi ja valppaammiksi kuin koskaan ennen.

Ukko kulki hoippuvin askelin kautta katujen ja kujien, joilla enimmäkseen ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, ja pysähtyi vihdoin sen talon eteen, missä kaupungin kirjuri, mestari Olavi asui. Ilmeisesti tunsi hän hyvin tämän talon, sillä hän kulki kivisiä katuportaita ylös niin varmasti kuin olisi itse asunut täällä. Hän tarttui raskaaseen portinkolkuttimeen ja löi sillä parisen kertaa lujaan tammioveen, jotta koko katu kajahteli. Sisäpuolelta kuului askeleita, ja miehen ääni kysyi: "Kuka siellä pyrkii sisään."

"Sanomia mestari Olaville!" vastasi ukko. "Vieläpä tärkeitä sanomia. Luulen, että hän on kotona tällä havaa?" lisäsi hän ikäänkuin itsekseen, samalla kuin salpa vedettiin sisäpuolelta ja ovi avattiin.

"On", vastasi mies, hansikkaantekijä, jolla oli työhuoneensa vasemmalla aivan portin vieressä, "kyllä, mestari Olavi on kotona. Herraparka, hän näyttää niin surulliselta oltuaan Upsalassa kuninkaan ja tuomiokapitulin edessä, että tekee kipeää aivan luita ja ytimiä myöten; ei koskaan enää näe hymyä hänen huulillaan… Kentiesi hän suree talonpoikia, joiden pitäisi marssia jälleen Tukholmaa vastaan, kuten sanotaan, tekemään loppua kuningas Kustaan hallituksesta ja kaikista kerettiläisistä. Mutta siihen hän on syytön, ja me porvarit kyllä osaamme puolustaa kaupunkiamme ja kuningas Kustaata myös!"

Puhelias ja hyväntahtoinen hansikkaantekijä oli tarttunut puhuessaan ukon kaulukseen ja molemmat seisoivat paikoillaan avonaisella portilla. Ukko puhui aivan vähän, mutta hän ei näyttänyt pitävän kiirettä, joko siksi, että hän tarvitsi aikaa kootakseen ajatuksiaan — ja hän oli tottunut sulkeutumaan itseensä, puhuttelipa häntä kuka tahansa, jollei puhe koskenut häntä lähemmin — tai siksi, että miehen sanat koskivat jotakin, joka lepäsi hänen sydämellään.

"Teillä on tärkeitä sanomia, sanotte", jatkoi hansikkaantekijä. "Niin, jos voitte lievittää sen kunnon miehen huolia, niin Jumala siunatkoon sisälle- ja uloskäymisenne… Tiedän kyllä, kuka on tuleva iloisemmaksi kuin minä, ja se on äiti, vanha vaimo Kristina. Hän suree, hänkin, niin syvästi, että aina väliin, kun menen hänen luoksensa, olen tavannut hänet kyynelissään. Se on surutalo, on totisesti!"

"Surun jälkeen tulee toisinaan ilo, mestari!" sanoi ukko jatkaen portaita kulkuaan yläkerrokseen. Juuri kun portti kuuluttiin sulettavan alhaalla, tarttui hän ylhäällä erään oven ripaan.

Hän väänsi avainta ja astui sisään. Se oli mestari Olavin huone, ja hän istui itse perällä ikkunan luona, väräjävän ja puoleksi riittyneen takkavalkean valossa. Hän istui nojaten päätään käsiinsä ja selin oveen, jonka avaamista hän ei kuullut. Eikä hän kuullut sitäkään, kuinka ukko kaapaisi jalallaan lattiaa samalla nöyrästi kumartaen.

Vanhus nyökkäsi rikkiviisaasti päätänsä ja veti varovasti nahkakotelosta kainalostaan viulunsa, jonka hän hiljaa viritti ja alkoi sitte soittaa, mutta niin keveällä kädellä, että sävelet liitelivät soittimesta kuin huokaukset.

Olavi nousi ja kääntyi sekä viittasi kädellään soittoniekalle, että hän jatkaisi. Tämä otti viulun leukansa alta ja vilkui lapsellisesti hymyillen Olaviin.

"Te tunnette nämä viulun sävelet, mestari Olavi", sanoi hän. "Tiesin hyvin, että viulu puhuu kieltä, jota ymmärrätte paremmin kuin minun sanojani."

"En tiedä, olenko kuullut niitä ennen, ukko", vastasi Olavi. "Mutta soitto on minulle rakasta, ja nyt olivat sävelet minulle tervetulleemmat kuin konsanaan … jatkakaa siis, jos teitä haluttaa, kentiesi voimme sitte paremmin puhua!"

"Ette näytä tuntevan minua, mestari Olavi?" tuumi mies kysyen. "Näimme kuitenkin toisemme tärkeänä hetkenä elämässämme, ja silloin soitin samaa säveltä kuin nyt, vaikkakin silloin istuin urkujen ääressä kaupungin kirkossa, nähkääs, osaan vähän kutakin, raukka… Ettekö muista sitä…? Pyhän Yrjänän kuvan luona alttarin edessä, samana sunnuntaina kuin…"

Olavi meni puhujan luo ja katseli lähemmin hänen velttoja kasvonpiirteitään, ja hän tunsi pian omituisen miehen, joka mainittuna päivänä oli näyttänyt niin liikutetulta kirkossa, ja keskustelu ukon kanssa tuli sitä selvemmäksi hänen muistossaan, mitä kauvemmin hän tätä katseli.

"Muistan teidät tarkoin", sanoi hän. "Mutta yhtä murheelliselta kuin silloin näytitte, yhtä tyytyväiseltä näytätte nyt … ette taida nyt tulla luokseni etsimään lohdutusta… Yksi seikka kummastuttaa minua kuitenkin, tarkotan, että viime kerran tavatessamme veditte minua nenästä."

"Minä … minä vetänyt teitä nenästä?" kysyi soittoniekka vilpittömästi kummissaan.

"Uudestakastajat alkoivat väkivaltaisuutensa samana päivänä."

"Siinä olette oikeassa, mestari Olavi, mutta siinä asiassa oli minut itseni viety harhaan, ja vasta iltapäivällä samana päivänä päätettiin, että niin oli tapahtuva… Etsin teitä, ilmottaakseni teille siitä, mutta teitä ei löytynyt mistään. Siinä asiassa, josta nyt tahdon puhua kanssanne, en kuitenkaan tahdo teitä vetää nenästä."

"Ette kuitenkaan näytä paljo olevan valon perillä, ukko", sanoi Olavi eikä voinut olla hymyilemättä, kun hän kuuli sen varman ja totisen äänensävyn, jolla mies puhui, samalla kuin yksinkertaisuus niin selvästi kuvastui hänen kasvoillaan, että lämmin katse, joka juuri säteili hänen silmistään, tuskin voi vähentää sen vaikutusta.

"Siltä voi tuntua, herra", jatkoi mies, loukkaantumatta ilmaistusta epäilyksestä. "Ja kuitenkin on se päivä tuleva, jolloin ajattelette kiitollisin mielin typerää soittoniekka raukkaa. Nyt olen tullut teitä lohduttamaan."

"Minua lohduttamaan…? Ja miksi, rakas ukko, lohduttaisitte minua?
Kuinka tiedätte, että tarvitsen lohdutusta?"

Miehen katse muuttui ihmeelliseksi. Siitä loisti niin sydämellistä hyväntahtoisuutta, siinä paloi niin lämmintä rakkautta, mutta samalla siinä oli jotakin niin sumuista kuin pilvien peittäessä taivaan ja auringon valon ainoastaan silloin tällöin päästessä niiden lomitse pilkahtamaan. Hän alkoi hiljaa näppäillä viuluaan. Nahkakotelo ja hänen kulunut lakkinsa olivat hänen jaloissaan, ja tätä kaikkea valaisi lepatteleva, väräjävä loimu riittyvästä takkavalkeasta. Mutta sävel sulautui niin sulosointuisasti säveleeseen, kuten kukka kukkaan neitosen kädessä, kun hän sitoo hääseppelettään, ja tämän säveltenhon keskeltä kuului ukon ääni, kehottavana, valittavana, lempeänä ja vakavana.

"Minulla oli kerran kaksi kukkaa", sanoi hän, "ja päivänpaiste ja ilo asui heidän ympärillään, ja minä olin niin rikas, niin onnellinen, etten olisi tahtonut vaihtaa onneani kenenkään kanssa. Mutta tulivat sitte pahat tuulet, tulivat pahat silmät, ja kukkani otettiin minulta pois ja pantiin hoidettaviksi vieraihin käsiin… Seurasin niitä kuitenkin loitompaa, kuten koivu taivuttaa latvansa puron ylitse suojatakseen kukkaa toisella rannalla polttavalta auringolta, tai kuten korkea kuusi asettaa rintansa kylmää pohjatuulta vatsaan, piilottaakseen taaksensa sen, mikä on hänelle rakasta ja kallista, mutta joka ei koskaan häntä ajattele lainkaan… Niin seurasin kukkiani, levotonna, huolta täynnä, valvoen ja rukoillen… Nyt on toinen kukkani kuollut, toinen taitettiin samana päivänä, ja sinä, juuri sinä kiinnitit sen sydämellesi, Olavi… Minä hymyilin ja itkin vuoronperään; ajattelin, että kukkani viihtyisi sydämelläsi ja saisi itse ja antaisi sinulle ilon ja autuuden levätessään rintaasi vasten…"

"Lakkaa, lakkaa, vanha miesparka … ymmärrän sinut", keskeytti Olavi, mutta vanhus vain katsoi häneen, vaikeni tuokioksi ja sitte jatkoi jälleen:

"Kukka, joka minulle oli niin rakas, ainoa, joka minulla enää oli jälellä maailmassa, hän, joka sinullekin oli rakas, Olavi … näin, kuinka hänet varastettiin sydämeltäsi, kuinka hänet temmattiin pois tallattavaksi jalkojen alle, kuolemaan vitkallisen kuoleman … haudassa. Nyt oli hän vieraissa, tylyissä käsissä, yksin eksyneenä… Tempauduin irti mutaiselta rannaltani, jossa olin imeytynyt maahan, niin että tuskin voin liikahtaa … tempauduin irti … ja hän elää … ja hän on jälleen sirottava Edenin sulotuoksuja sydämeesi … ja minä saan jälleen vaipua yöhöni…"

Soitto vaikeni. Vanhuksen katse painui ilmeettömänä lattiaan, ja hänen kätensä riippuivat velttoina sivuilla. Olavi seisoi vaiti ja katsoi vain katsomistaan. Häneen olivat niin ihmeellisesti sattuneet miehen sanat, jotka ilmaisivat niin paljo ja kuitenkin peittivät kaiken, asettivat hänen sydämensä tarinan ikäänkuin maailmaan, joka odotti pääsevänsä näkyviin täydessä päivänvalossa, kuutamon harsojen väistyttyä syrjään ja auringon noustua vuoren takaa.

Ja tämä mies, joka yhtä paljo koko esiintymisellään kuin omituisella esitystavallaankin niin huomaamatta oli vienyt kuulijansa yön synkimmästä varjosta, ei täyteen päivänvaloon, vaan aamun sarastukseen, — kuka oli hän ja mistä oli hän saanut ihmeellisen taitonsa levittää autuutta huokailevaan sydämeen, ei rajusti ja hätäisesti, vaan varovasti ja hiljaa, aivan kuin aamurusko lintujen livertäessä levittää kultaisen kajastuksensa lehtojen ylitse?

Olavi meni miehen luo ja tarttui hänen käteensä, veti hänet huoneen perälle ja katsoi lempeästi hänen vanhoihin, ryppyisiin kasvoihinsa.

"Jos ymmärrän teidät oikein", sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta, "niin olemme toisiamme sangen lähellä, vanha mies, ja kärsimys on meidät tehnyt läheisiksi sukulaisiksi. Olette koskettanut sydämessäni kieltä, jota en tahdo enempää kuulla, mutta teillä on oikeus siihen … minä voin lohduttaa teitäkin."

"Uskotteko sitte minua?" kysyi ukko hymyillen lapsenhymyään.

"Kyllä, sikäli kuin olen ymmärtänyt satunne ajatusta."

"Hän odottaa teitä, mestari Olavi!"

"Hän … Kristina … luostarineitsyt?"

"Kristina ei ole mikään luostarineitsyt … minä olen pelastanut hänet sieltä."

"Ei … ukko, siinä eroavat tiemme … vaikkapa enkeli astuisi alas ja toisi hänet pois luostarista, ei hän koskaan saavuttaisi jälleen rakkauttani, jonka hän on hylännyt."

"Hän ei ole koskaan astunut jalkaansa luostariin… Hän oli matkalla sinne ylen suruissaan teidän kuolemastanne, josta kirjotettiin väärennettyjä kirjeitä rouva Kristina Gyllenstjernalle…"

"Minun kuolemastani!" huudahti Olavi. "Minun kuolemastani… Ja mistä tiedätte tämän kaiken?"

"Tyyntykää, mestari Olavi, voin kaiken selittää teille… Epätoivoissani, kun en enää nähnyt neitsyttä äitinne luona, sain ajatuksen, jonka laupias Jumala lähetti minulle, ja minä kulin päivät ja yöt ympäri harmaaveljesluostaria, olinpa monta kertaa siellä sisälläkin kaapuun käärittynä kuten muutkin, ja minä seisoin aivan munkkien vieressä, kun he lauloivat minulle sielumessuja kovan sukulaiseni testamentin määräyksen mukaan. Vihdoin sain ne tiedot, joita odotin. Eräänä yönä … makasin kivien välissä rannalla ja minulla oli munkkikaapu ylläni, silloin oli pimeä yö kuun alussa … silloin näin kaksi miestä, jotka hyvin tunsin. He olivat eräs kuninkaan hovipalvelija ja sotapäällikkö, Pietari Grym, ja Vesteråsin mustaveljespriori Robert, ja he menivät luostariin. Hiivin heidän perästään … rakkauteni ja levottomuuteni antoivat minulle rohkeutta, ja minä seurasin heitä varjossa. Heillä oli pitkä neuvottelu harmaaveljesten ministerin kanssa… Minä seisoin oven ulkopuolella, en nähnyt mitään, mutta kuulin yhtä ja toista, muun muassa teidän nimenne ja Kristinan, ja siinä oli minulle kylliksi syytä olla päästämättä lankaa käsistäni. Kun sitte salainen neuvottelu oli lopussa ja ovi avattiin … seisoin kyyristyneenä syvimpään varjoon muutaman muurin ulkoneman suojaan … kuulin Pietari Grymin sanovan: 'Luottakaa minuun, minä kyllä toimitan kaiken tolalleen, neitsyen luostariin ja Gert Bryninghin piispansa luo!'… Ja sitte he menivät. Siitä hetkestä lähtien en päästänyt sotapäällikköä näkyvistäni, ja kun hän lähti Tukholmasta, läksin minäkin, ja kun hän saapui Hörningsholmaan, olin siellä minäkin. Ne muutamat kolikot, jotka olen voinut koota soitollani pitkien, pitkien vuosien kuluessa — mutta se ei kuulu tähän … ne auttoivat minua matkustamaan yhtä nopeasti kuin lohikäärme saaliinsa luo…"

Olavi kiintyi yhä enemmän ukon puheeseen, mitä lähemmäksi tämä tuli uskaliaan matkansa onnellista loppua ja mitä selvemmäksi hänelle kävi, että Kristinan oli täytynyt joutua mitä mustimman petoksen uhriksi. Räikein värein kuvaili ukko, mitä oli tapahtunut Hörningsholmassa.

"Kuitenkin oli hän minulle rakkaampi kuin te, mestari Olavi, ja minä vaelsin sokeudessa, ja minä luulin, kuten kyllä oikein olikin, että he tahtoivat sulkea hänet luostariin, mutta minä luulin, että he tahtoivat tehdä sen hänen rakkautensa tähden teihin, ja sentähden tahdoin surmata tämän rakkauden ja sanoin hänelle, minäkin, että te olitte lähtenyt tästä maailmasta, mestari Olavi… Hän vaipui silmänräpäyksessä lattiaan; luulin, että henki lähtisi heti, mutta minusta oli sekin parempi, tämä tuska, kuin joutua elävältä haudatuksi… Ah, minä tulin pian vakuutetuksi erehdyksestäni. Ja sitte kun itse pääsin varmuuteen, että hänen vihollisensa olivat käyttäneet samaa keinoa saadakseen hänet luostariin, olin vähällä joutua epätoivoon."

"Kristina parka!" äännähti Olavi hyvin hiljaa itsekseen, kun ukko hetkeksi vaikeni.

"Mutta erehdykseni teki voimani kaksinkertaisiksi", jatkoi vanhus. "Se terotti myös älyni, ja minä onnistuin saamaan neitsyen vahingoittumatonna takaisin… Se oli mestarinäyte, kun sain hänet pois vanhan Gert Bryninghin käsistä Linköpingistä … mutta Herra oli apunani ja löi harmaahapsisen tekopyhän sairaudella, ja kun esiin ajoi reki, jonka piti viedä Kristina loppumatkan Linköpingiin, olin minäkin mailla ja huusin ajajalle uskotellen, että hänen herransa tahtoi häntä puhutella. Samassa kun hän katosi sisälle Gert Bryninghin ovesta, hyppäsin minä rekeen ja niin sitä lähdettiin… Meitä on ajettu takaa, kuten hyvin voitte käsittää, mutta minä ehdin päästä riittävästi edelle."

"Ja Kristina…" huudahti Olavi.

"Hän eli elämäänsä itsekseen, hän ei tiennyt, mihin matka piti ja hän on kuolemansairas sydämeltään…"

"Missä hän on, ukko, missä?… En tahdo, että hän on enää silmänräpäystäkään epätietoisuudessa!"

"Olette nuori, mestari Olavi", hymyili ukko. "Ettekö tiedä, että ilo voi tappaa yhtä hyvin kuin surukin, mutta paljon nopeammin? Ei, tässä jos missään on meidän meneteltävä varovasti. Aavistetun surun voi ilmottaa yhtäkkiä ilman vahinkoa, mutta ei odottamatonta iloa. Ja hän on hyvissä käsissä…"

"Kenen luo olette sitte hänet jättänyt?… Minun tietääkseni ei hän tunne ketään koko suuressa kaupungissa. Katsokaa, ettette lopuksi vie häntä samaan sudenkitaan, josta luulette hänet pelastaneenne!"

"Hän on rouva Kristina Gyllenstjernan, herra Stenin lesken luona!"

"Rouva Kristinan luona … kummastutatte minua enemmän kuin voin sanoa!"

"Rouva Kristina on täällä ollakseen läsnä häissä, jotka kuningas pitää sisarelleen ja saksalaiselle kreiville, sen sanoivat minulle Hörningsholmassa, mutta kuinka Kristina, teidän Kristinanne, oli tullut sinne, sitä ei tiennyt kukaan, eikä kukaan ollut nähnyt häntä siellä, ennenkuin rouva Kristina toi hänet mukanaan palatessaan Stegeborgista. Sen kai voi hän itse parhaiten selittää, jos Herra suo hänen jäädä henkiin."

"Minun täytyy kuitenkin puhutella rouva Kristinaa…"

"Niin, teidän täytyy, mestari Olavi, mutta nyt on jo iltamyöhä, ja jos tahdotte noudattaa neuvoani, niin odottakaa huomiseen, kahdestakin syystä, ensiksikin, koska rouva Kristinaa tarvitaan neitsyen luona, jonka olen jättänyt hänen hoitoonsa, ja toiseksi, koska…"

"Koska…? Sanokaa pois!"

"Koska minulla on jotakin pyydettävää teiltä."

"Kaiken mitä minä voin antaa, tulette saamaan."

"Lupaatte niin auliisti, mestari Olavi … pyydän kuitenkin jotakin samalla niin helppoa ja vaikeaa. Älkää kenellekään sanoko, mitä olen teille sanonut tänä iltana, ei kenellekään, kuuletteko … pyydän sitä teidän itsenne tähden yhtä paljon kuin Kristinankin."

"Kuka olette sitte, ukko… Kristina, kukka, joka on teille niin rakas… Missä suhteessa olette häneen? Mutta, ymmärränhän sen … niin se on, se ei voi olla toisin. Te olette…"

Ukko katsoi levottomasti, melkein arasti Olaviin.

"Olette Kristinani isä!"

"Vaiti, vaiti, nuori mies!" puuskahti ukko ja ojensi kätensä Olavin suuta kohden. "Vaiti Jumalan nimessä, älkää sanoko enää koskaan sitä sanaa, niin että kukaan inhimillinen olento kuulee sen…"

"Mutta miksi, rakas … miksi verhoudutte tähän salaperäisyyteen?
Liittyykö joku rikos nimeenne?"

"Rikos? Sanotteko … rikos? Ei, mestari Olavi … olen kyllä köyhä, syntinen ihminen, mutta mitään rikosta, josta ihmiset voisivat minut tuomita … ei."

"Kummallinen mies … ja kuitenkin…?"

"Kuitenkin täytyy teidän luvata minulle, ettette kenellekään, kuuletteko, ette kenellekään ilmaise, mitä nyt olen teille ilmaissut. Te voitte, vaivuttamatta katsettanne maahan ihmisten edessä, viedä Kristina Pietarintyttären morsiustuoliin, ja te voitte uskoa, että minun rukoukseni nousevat yhtä hartaina Herran luo teidän puolestanne, vaikken koskaan saa kuulla hänen nimittävän minua isäkseen…"

"Ei siis hänkään, tyttärenne, saa…"

"Älkää minulta kyselkö, älkää kyselkö, olen viettänyt syntistä elämää; juomarit ja rentut ovat olleet jokapäiväisenä seuranani. Vaikkei mikään rikos tahraa nimeäni, niin olen kuitenkin liian saastainen astuakseni tyttäreni kynnyksen ylitse… Ei, ei, … minun täytyy loitolta iloita teidän onnestanne, samoin kuin ihminen maan yössä näkee mittaamattomaan etäisyyteen sytytettävän valot taivaallisen isämme luo. Ja sitte voi koivu lahota liejuunsa, missä hän seisoo rannalla, sitte paiskatkoon myrsky maahan vanhan kuusen … kukkani ei enää tarvitse mitään suojaa minulta, miesparalta. Ja hyvästi nyt."

Ukko painoi takkinsa hihan silmilleen ja jäi hetkeksi seisomaan, kuului siltä kuin hän olisi nyyhkyttänyt. Olavi tiesi tuskin, mitä hänen piti sanoa. Muta miehen menettelyyn sisältyi kuitenkin uhrausta, rakkautta, niin korkeaa ja jaloa, että se aivan varmaan korkeimman tuomarin edessä pyyhki pois kaiken, mitä hän itse sanoi liaksi ja synniksi. Sellainen menettely vaati ihailua ja kunnioitusta, mikä hänet sitte lieneekin tässä suhteessa saanut vaikenemaan.

"Saanko teidän lupauksenne?" kysyi mies vielä kerran.

"Saatte!" vastasi Olavi. "Mutta, rakas ukko, minun ja Kristinan luona on teillä kuitenkin koti."

"Ei, sanon minä", keskeytti ukko lujasti, vaikka hänen koko ruumiinsa vapisi. "Ei … ja hyvästi nyt!"

"Hyvästi", vastasi Olavi. "Emmekö sitte enää saa nähdä toisiamme?"

"En voi vastata teille mitään … yksi asia voi tapahtua…"

"Ja se olisi?"

"Että minun täytyisi puhua pelastaakseni tyttäreni…"

"Ja silloin?"

"Silloin puhun!"

Samalla pisti ukko viulunsa koteloon, otti kuluneen lakkinsa, ja lapsenhymy huulilla ja tylsästi katsellen hän jätti huoneen. Mestari Olavi oli jälleen yksin.

13

HÄÄT.

Seuraavana päivänä lähti Olavi rouva Kristina Gyllenstjernan luo. Hän tapasi tämän surullisempana kuin oli odottanut, ja rouva selitti hänelle, että mikäli hän ymmärsi neitsyttä, oli tämä kuolemansairas. Hän oli lähettänyt noutamaan nuorta mestari Johannesta, ainoaa, joka osasi sairaita parantaa, ja hän odotti tätä joka hetki.

"Ette ole siis voinut puhua hänen kanssaan siitä, mikä on tämän kurjuuden saanut aikaan?"

"En", vastasi rouva Kristina. "Hän on maannut yhtä mittaa horroksissa … näyttää kuitenkin kuin hän olisi näkevinään teidät ja puhuttelisi teitä. Kuinka se päättyy, tietää Herra yksin."

Olavi kesti tämän tiedon miehekkäällä maltilla, ja katse täynnänsä alistuvaisuutta kohtasi hän Kristina-rouvan katseen, joka itsekin tunsi sen johdosta tyyntyvänsä ja ikäänkuin kohoavansa maallisten surujen ja taistelujen yläpuolelle. Kukaan ei voinutkaan paremmin kuin hän käsittää ja pitää arvossa tätä sielunlujuutta, — hän joka juuri rohkeudellaan ja mielenlujuudellaan on saavuttanut ensimmäisen sijan kaikkien aikojen ruotsalaisten naisten joukossa. Olavin suru oli tosin suuri, kun oli heti menettämäisillään, mitä hänelle oli palautettu ikäänkuin haudasta, mutta kun hän ajatteli sitä hautaa, joka nyt uhkasi hänen elämänsä onnea, ja vertasi sitä siihen, joka Herran avulla oli voitettu, niin vuoti hänelle jo siitäkin voimaa ja riemua. Kuolema, joka täällä uhkasi, oli kuitenkin Jumalan lähettämä eikä riistänyt häneltä uskoa inhimilliseen puhtauteen ja hyvään tahtoon. Hänen häitänsä ei ehkäisty, ne vain lykättiin tuonnemmaksi. Kristina oli kuitenkin hänen ja odotti häntä, missä Herra sitte tahtoikaan heidät yhdistää, joko tässä maailmassa tai toisessa.

Mestari Johannes saapui. Hän pudisti päätänsä tutkittuaan sairaan ja antoi vähän toivoa. Hänen mentyään kääntyi rouva Kristina Olaviin.

"Mitä ihmishoito tässä voi saada aikaan, mestari Olavi, se kyllä tehdään", sanoi hän.

"Olette kuitenkin vieras hänelle, jalo rouva", vastasi Olavi.

"Älkää sanoko niin, mestari Olavi, mielestäni hädän hetkenä samoin kuin kuolemankin olemme kaikki yhtäläisiä. Eikä hän olekaan minulle vieras, olen luvannut hänelle suojelustani ja sen on hän saava, ja jos Herra lahjottaa hänet jälleen elämälle ja teille, niin tahdon olla hänelle äidin sijaisena hänen hääpäivänään."

Olavi lähti. Portilla oli hän näkevinään vilahduksen miehestä, joka kävi hänen luonansa edellisenä päivänä, ja hän kiiruhti askeliaan tavottaakseen hänet. Mutta olento pyörähti syrjään lähimmässä kadunkulmassa, ja kun Olavi ehti sinne, näki hän vain ryysyisen takin liepeen katoavan vanhan talon ovesta.

Sitte kului päivä päivän perästä, ja Kristinan sairaus paheni pahenemistaan. Kuningas palasi Upsalasta valtioneuvoston keralla, joiden joukossa oli kanslerikin, ja mestari Olavin aika joutui sen johdosta sangen täpärälle, sillä kuningas ja kansleri turvautuivat häneen kaikissa tärkeämmissä kysymyksissä. Tärkein kaikista oli yksi, jonka teräväsilmäinen kansleri oli jo aikoja nähnyt edeltäpäin, nimittäin kysymys raamatun ruotsalaisen käännöksen toimittamisesta. Kansleri oli jo kauvan kääntänyt Uutta Testamenttia, mutta nyt otti hän Olavin apulaisekseen.

"Teidän uuden opin puolustuksenne Upsalassa, mestari Olavi", sanoi hän, "oli muurinsärkijä, joka osotti, kuinka rappeutunut vanha rakennus on, ja tiedän, että ylhäisin vastustajamme, Linköpingin piispa Hannu, on mitä syvimmästi suutuksissaan archielectukseen, kun tämä salli tämän taistelun tapahtua. Sillä pelkkä taistelukin oli jo voitto meille … se vei jo ratkaistun asian uuden tutkimuksen alalle… Raamattu tässä, se vallottaa vanhan linnotuksen myrskynpuuskana! Tiedän, että hänen armonsa kuningas aikoo kehottaa piispoja ottamaan käsille tämän raamatunkäännöksen, ja todennäköisesti ei archielectus uskalla kieltäytyä, mutta siihenpä luulenkin sen pysäytyvän… Meidän täytyy olla valmiit siihen, mitä vanha kirkko ei koskaan tule viemään perille, mutta mitä se ei voi vastustaakaan, kun se itsekin on täyttänyt kuninkaan tahdon tässä suhteessa ja ottanut ensi askelen."

Ja Olavi ryhtyi työhön vakavasti ja tavallisella tarmollaan. Hän jakoi aikansa virkatehtäväinsä, saarnaajantoimensa ja tämän käännöstyön välillä jättäen surulleen niin lyhyitä hetkiä kuin mahdollista. Mutta kohta kun ilmaantui hetkinen työn lomassa, otti hänen sisäinen levottomuutensa oikeutensa. Hän eli alituisessa sielunjännityksessä, joka ennemmin tai myöhemmin heikontaisi hänen voimiaan.

Joka päivä kävi hän rouva Kristinan talossa, mutta jokaisella sellaisella matkalla pikemmin lisääntyi kuin väheni hänen sydämensä tuska. Jonkun kerran näki hän repaleisen takin vilahtavan ohitse, mutta sen omistaja ei koskaan pysähtynyt, koskaan ei hän päässyt puheihin vanhuksen kanssa, jota hän kuitenkin halusi, sillä he tarvitsivat toisiaan.

Kuningas vietti sisarensa häät komeudella ja uhkeudella Tukholman linnassa ja läänitti langolleen Viipurin, Savonlinnan ja Porvoon läänit Suomessa. Useita ylhäisiä herroja oli silloin koolla Tukholmassa, ja siellä nostettiin myös kysymys Taalainmaahan livistäneistä pappisvaltiaista, jotka eivät kuitenkaan olleet siellä saaneet niin paljo kannatusta, että olisivat uskaltaneet nousta avoimeen taisteluun kuningas Kustaata vastaan, vaikkakin he jättivät jälkeensä siemenen, joka sittemmin kasvoi kapinaksi. Mieliala oli kuitenkin edelleen pingotettu, pohjalla kuohui, tuli kiilui tuhkan alla, ja siinä oli kylliksi huolten aihetta kuningas Kustaalle. Mutta tammikuun lopulla 1525 lähti hän taasen Upsalaan.

Sunnuntaina tammikuun 15 päivänä tai sunnuntaina kahdennenkymmenennen joulupäivän jälkeen olivat häät linnassa, ja tämän päivän vietti Olavi, palattuaan jumalanpalveluksesta kirkossa, rouva Kristinan luona. Tämä päivä olisi mestari Johanneksen lausunnon mukaan ratkaiseva Kristinan sairaudelle, hän joko kuolisi tai toipuisi. Rouva Kristina oli linnassa, ja lääkärin mentyä olivat ainoastaan Olavi ja vanha uskottu palvelijatar sairashuoneessa.

Kaikki oli hiljaista. Kuului vain sairaan epätasainen hengitys. Olavi istui ristissä käsin ja silmät jäykästi kiintyneinä kalmankalpeihin, mutta vielä kauneihin kasvoihin, jotka eivät kai koskaan enää hymyilisi häntä kohden. Hän muisteli lyhyttä lemmentarinaansa, joka oli siinä kohden erilainen muista, että se päättyi samana hetkenä kuin alkoikin tai tulisi jatkumaan jossakin paremmassa maassa, jonne Olavi veisi sen mukanaan. Ja kyynel kyynelen jälkeen vierähti voimakkaan miehen silmistä hänen istuessaan katsellen kalpeata morsiantaan.

Ovien jyske, niitä kiihkeästi availlessa ja sulkiessa, ynnä vieras ääni, joka käskevästi puhutteli jotakin rouva Kristinan palvelijaa, kuului ulommasta huoneesta. Vanha nainen vilkaisi Olaviin ja tepsutteli ulos ottamaan selkoa, kuka vieras oli ja mitä hän tahtoi. Mentyään sulki hän varovasti sairashuoneen oven.

Olavi tuskin huomasi, että hänet jätettiin yksin. Hän katsoi päätänsä kääntämättä sairaaseen. Vuoteen päänalusen ympärille oli pystytetty suojustin, jonka takana paloi lamppu. Vanhus oli pystyyn noustessaan huomaamatta tullut koskettaneeksi tätä suojustinta, niin että syntyi aivan pieni rako siihen, missä suojustimen molempia puolikkaita saranat liittivät yhteen, ja tästä raosta virtasi valon säde sairaan kasvoille ja levitti niille omituisen hohteen, joka heijastui takaisin päänalusen viereisellä jakkaralla olevasta hopeakannusta.

Tästä valonhohteesta näki Olavi Kristinan silmien suuntautuvan itseensä, ja hän uskalsi tuskin hengittää. Veri syöksähti sydämeen. Tämä katse oli kuin ilmestys.

Mutta katsetta seurasi hymy, raukea ja heikko, mutta kuitenkin hymy, ja hymyä seurasivat sanat.

"Olavi, sinäkö se olet?" kuiskasi Kristina niin tyynesti ja rauhallisesti kuin olisi kuiskannut toiselta puolen hautaa.

Olavi lankesi polvilleen hänen vuoteensa viereen ja nojasi tunteidensa valtaamana päänsä vuoteen reunaan. Kysymys uudistui, ja silloin välähti Olavin mielessä salaman tapainen aavistus, että se oli palaavan elämän viesti. Sairas kohotti katseensa. Hymy oli jälellä kalpeilla huulilla ja pilkisteli ihanista silmistä.

"Kristina", kuiskasi hän hiljaa vastaan, "palaatko taasen luokseni?"

Samassa avautui ovi ja mestari Johannes astui sisään. Hymy leikki hänenkin huulillaan, kun hän näki sairaan tyynen, kuumeettoman katseen.

"Nyt voitte toivoa, mestari Olavi", sanoi hän. "Mutta nyt tarvitaan myös enemmän varovaisuutta kuin koskaan."

Hän antoi sen jälkeen muutamia määräyksiä, jollaikaa vanha palvelijatar palasi. Hän kuunteli elävällä tarkkaavaisuudella, mitä mestari Johannes sanoi, ja vuodatti ilokyyneleitä nähdessään, minkä käänteen sairaus oli tehnyt. Sillä hän oli sydämestään kiintynyt tyttöparkaan, jonka hän oli saanut hoitoonsa.

Mestari Johannes otti Olavin mukaansa lähtiessään, sillä hänen luullakseen oli vaarallista häiritä palaavaa henkeä, ja helpostihan saattoi Olavin ja Kristinan välillä tulla lausutuksi sanoja, jotka häiritsisivät sitä lepoa ja rauhaa, mitkä nyt ennen kaikkea olivat hänelle välttämättömät.

Ulommassa huoneessa tapasivat he vanhan uskotun palvelijan, joka oli eräänlainen hovimestari. Hän näytti äärimmilleen huolestuneelta ja kulki kiivaasti edestakaisin salissa. Olavi ja mestari Johannes katsoivat kummastuneena häneen.

"Onko tapahtunut jotakin, mikä on teitä niin kiihdyttänyt?" kysyi edellinen.

"On", vastasi hovimestari, "pelkään että siitä sukeutuu ankara rajuilma… Tänne tuli muuan vanha mies, aivan hetkistä ennen teidän tuloanne, mestari Johannes, ja kysyi, oliko Kristina Pietarintytär tässä talossa. Vastasin, että kyllä hän oli, mutta hän oli sairas ja makasi kuolemaisillaan. Se ei merkinnyt mitään, arveli hän, hän oli tämän lähin sukulainen ja holhooja ja täytyi hänen tavata neitsyttä, vaikkapa tämä olisi aivan viimeisillään. Olin antamaisillani perään, mutta silloin tuli Gunilla äiti parhaaseen aikaan ja sanoi jyrkästi, ettei kukaan saanut tulla sairaan luo, sen oli kieltänyt sekä rouva Kristina että mestari Johannes, sanoi hän… Minun täytyi väkivallalla viedä ulos vanha mies", lisäsi hovimestari, "ja se huolestuttaa minua, sillä hän vetosi piispa Hannuun ja pyhään kirkkoon ja sanoi, että neitsyt oli nunna ja että ikuinen kirous kohtaisi minut ja jalon rouvani, rouva Kristinan, jos uskaltaisin… Mutta minä uskalsin… Se tapahtui teidän käskystänne, mestari Olavi!"

"Hyvä, vanhus!" vastasi Olavi ja tarttui hovimestarin käteen. "Se kirous on kyllä oleva helppo kantaa, jättäkää se minun huolekseni."

"Ja muistakaa", lisäsi mestari Johannes, "ettei kukaan vieras, ken tahansa lieneekin, saa ilman minun suostumustani päästä sairaan luo…"

"Hän elää siis?" kysyi vanha palvelija.

"Hän elää!" vastasi mestari Johannes. "Ja Jumalan avulla on hän tuleva terveeksi jälleen, jollei häjy vihollinen pääse väliin."

"Luottakaa minuun, voitte huoletta sen tehdä", vakuutti hovimestari.

Olavi ja mestari Johannes lähtivät. Ja siitä päivästä virtaili ikäänkuin uusi elämä Olavin lävitse. Päivä päivältä säteili hänen silmänsä kirkkaammin, ja raittiimpi puna virkosi hänen poskilleen. Mutta se ei ollut myrskyistä, rajua iloa, vaan sitä hiljaista riemua, joka leviää sieluun, kun ihminen tietää, että niin hyvä kuin pahakin tulee Jumalalta. Mutta sen valon rinnalle, jonka toivo Kristinan parantumisesta levitti hänen elämäänsä, kohosi synkkä varjo, — mies, joka oli näyttäytynyt rouva Kristinan luona, ja joka ei voinut olla kukaan muu kuin Gert Bryningh. Häntä ajatellessaan näki Olavi mielikuvituksessaan tuhansia vaaroja, ja niiden arveluttavuus kasvoi, mitä enemmän hän muisteli sitä kylmäveristä julkeutta, jolla tämä mies saattoi ryhtyä ja ehdottomasti ryhtyisi toimiin päämääränsä saavuttaakseen.

Sillä välin tuli Kristina päivä päivältä yhä paremmaksi, ja uhkaava pilvi, joka väikkyi hänen ylitsensä hänen sukulaisensa muodossa, näytti väistyneen. Häntä ei näkynyt eikä kuulunut sen jälkeen, kun hänet oli niin tylysti käsketty poistumaan ensi päivänä. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä milloin tahansa sukeltamasta esiin, kentiesi juuri silloin kun häntä vähimmin odotettiin. Ei ollut mikään varmaa, ennenkuin Olavi oli vienyt Kristinan kotiinsa vaimonaan. Niin pian kuin sairas siksi toipui, että Olavi saattoi puhua hänelle tästä, teki hän sen, ja varmuus tässä suhteessa näytti melkein jouduttavan hänen täydellistä parantumistaan. Olavi ja hän puhuivat yhdessä rouva Kristinalle tästä tärkeästä asiasta, ja hän suostui heidän toivomukseensa, yhtyen heidän mielipiteeseensä siinä, että tämä oli ainoa tapa suojella Kristinaa kaikelta vaaralta. Ja hääpäiväksi määrättiin septuagesima, sunnuntai, joka tänä vuonna sattui helmikuun 12 päivän kohdalle.

Rouva Kristina kyllä antoi ikäänkuin muistutuksena sen neuvon, että mestari Olavin oli ensin kysyttävä kuninkaalta, mutta hän hylkäsi tämän neuvon sellaisella lujuudella ja varmuudella, joka suuressa määrin herätti rouva Kristinan kummastusta ja ihailua.

"Kuinka, olisiko minun kysyttävä kuninkaan neuvoa asiassa", sanoi hän, "jossa Jumala itse on kerta kaikkiaan ilmottanut järkähtämättömän tahtonsa?"

"Ajan olosuhteiden tähden", arveli rouva Kristina.

"Ei", vastasi Olavi. "Siinä pidämme lujasti päätöksestämme, Kristina ja minä … kun me täytämme Jumalan käskyn, olemme hänen suojeluksessaan, mikä voikaan silloin olla meille turmioksi?"

Silleen se jäi, ja tärkeä päivä koitti. Häät olivat valmistetut mestari Olavin kotiin, ja vanha äiti Kristina käveli niin päättäväisesti sinne tänne, iloisena ja levotonna samalla kertaa, sillä hän ei sentään voinut koskaan oikein hyväksyä tätä avioliittoa. Rouva Kristina Gyllenstjerna ja mestari Johannes ynnä Tukholman pormestarit ja pari ylhäisimpiä raatimiehiä, samoin kuin puhelias hansikkaantekijä, joka asui talossa, olivat kutsutut vieraiksi. Mestari Olavin ystävän, Suurkirkon kirkkoherran, herra Mikaelin piti toimittaa vihkiminen.

Äidinsydän pamppaili sentään ylpeydestä, kun vaimo Kristina näki Ruotsin viimeisen valtionhoitajan lesken astuvan hänen kotinsa kynnyksen ylitse. Hän niiasi syvään ja rohkeni tuskin kohottaa katsettaan jaloon rouvaan, joka hymyili niin ystävällisesti ja taputti häntä olalle. Tultuaan morsiamen luo sulki rouva Kristina hänet syliinsä ja suuteli häntä.

"Jumala siunatkoon sinua, lapsi", sanoi hän. "Ja tule niin onnelliseksi kuin hyvä sydämesi ansaitsee."

Sitte tarttui hän hänen käteensä ja vei hänet suurempaan huoneeseen, jossa sulhanen odotti. Tämä oli ensimäinen ulkoa tullessa, ja sen molemmin puolin olivat Olavin ja hänen äitinsä yksityiset huoneet. Siinä oli kapeaan kujaan päin kaksi ikkunaa ja vastapäätä niitä oli ovi.

Nyt vei rouva Kristina morsiamen perälle, nyt yhtyi heihin Olavi, ja kirkkoherra alotti juhlallisen toimituksen. Huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla oman sydämensä sykinnän. Tämä olikin paljo merkitsevä hetki, eikä kukaan voinut olla ajattelematta tämän tapahtuman rohkeutta ja vaarallisuutta. Sellainen on tavan ja ennakkoluulojen voima, että parhaimmatkin ihmiset arastelevat ratkaisun hetkenä, vaikkakin he täysin tunnustavat oikeaksi sen, mikä on tekeillä.

Silloin, juuri kun pyhät vahvistussanat piti lausua ja sormukset vaihtaa, kuultiin askeleita portaissa, ovi temmattiin auki jymyllä, ja pitkä, laiha olento, jolla oli harmaa tukka ja hurjat, uskonkiihkoiset silmät, astui sisään, kintereillään muuan harmaaveli ja muuan dominikaanimunkki, joka viimeksimainittu pian tunnettiin priori Robertiksi Vesteråsista.

Kaikkien silmät kiintyivät tulijoihin. Rouva Kristinan posket kalpenivat, kun hän vanhan miehen tunsi Gert Bryninghiksi, ja muutkin, vaikkeivät tunteneet miestä, aavistivat jotakin häiritsevää tulevan tapahtumaan. Morsian ja sulhanen kääntyivät katsomaan, mutta Olavi viittasi kirkkoherralle, että tämä suorittaisi toimituksen loppuun.

"Kuninkaan ja kirkon nimessä, lopettakaa tämä rikoksellinen ilveily!" huudahti Gert Bryningh, ja kun kirkkoherra ei näyttänyt tahtovan kuulla häntä, tempasi hän esille kaksi paperia, joita hän piti koholla päänsä yllä.

"Täällä on kuninkaan kirje", sanoi hän. "Tulen suoraa päätä Upsalasta. Täällä on myös neitsyt Kristinan lupaus, että hän vapaasta tahdostaan tulee Vadstenan luostariin. Kysyn sinulta kirkkoherra Mikael, onko sinulla rohkeutta suorittaa vihkiminen loppuun?"

Kirkkoherra katsoi hämillään morsiuspariin, rouva Kristinaan ja muihin häävieraihin. Morsian oli valkoinen kuin lilja ja vavisten painautui hän Olaviin kiinni, kätkien kasvonsa hänen rintaansa vasten. Olavi kääntyi ympäri rauhanhäiritsijää kohden.

"Puhutte kuninkaan kirjeestä, missä teillä on se?" kysyi hän tyyneydellä, joka tarttui kaikkiin läsnäolijoihin.

"Täällä, täällä", vastasi Gert. "Tässä on kuninkaan kirje ja käsky, että teidän on lykättävä häänne siksi, kunnes hän saa tutkia asian … ja tässä on neitsyen lupaus … sitä ei voi ottaa takaisin, sitä ei voi peruuttaa … se on kirjotettu, kuten näette ja todistettu, ja te rouva Kristina ette suinkaan voine kieltää omaa käsialaanne… Kaikki vastarinta on turhaa, minulla on kuninkaan väkeä mukanani, ja jollette tahdo hyvällä, niin on se tapahtuva voimalla!"

Olavin silmissä leimahti kuluttava tuli, ja hän koetti ponnistaen kaikki voimansa hillitä sen myrskyn, joka alkoi raivota hänen sisällään. Siihen vaadittiin sellainen voima, jota hänellä ei tällä hetkellä näyttänyt olevan vallassaan, ja kenties olisi hetkellinen puuska saattanut hänet pois suunniltaan, jollei rouva Kristina olisi ehättänyt hänen edelleen.

"Unhotatte, Gert Bryningh", sanoi hän ominaisella maltillaan ja ryhdillään, "unhotatte, että niistä, jotka ovat todistaneet tämän kirjoituksen, johon viittaatte, yksi on ilmeinen kavaltaja ja toinen salainen, jota häntäkin voidaan syyttää minä hetkenä tahansa."

"Kuka voi, ankara rouva?" kysäsi Gert pirullisesti hymyillen..

"Minä!" vastasi morsian ja astui askelen eteenpäin Olavin rinnalta.

Rouva Kristinan sydämystynyt huomautus oli herättänyt Kristinassa rohkeutta. Hän tunsi itsensä vahvaksi, hän voi avoimin silmin käydä sitä vaaraa vastaan, joka nyt uhkasi temmata hänet Olavin rinnalta.

"Kutsukaa väkenne", sanoi hän, "ja he vievät teidät kuninkaan vankina linnaan! Minä syytän teitä kaikkien täällä läsnä olevain edessä kurjaksi kavaltajaksi, joka on vehkeillyt kuningas Kustaata ja Ruotsin valtakuntaa vastaan yhdessä hänen pahimpain vihollistensa kanssa."

"Älä puhu typeryyksiäsi tyttö", keskeytti hänet Gert kylmäverisesti. "Niitä ei voida todistaa, ja jonkun kuuntelevan, alaikäisen tytön ilmiannosta ei Ruotsin laki tuomitse vanhaa kunniallisessa palveluksessaan harmaantunutta miestä. Ja nyt on minun kärsivällisyyteni lopussa … kummanko valitsette, mestari Olavi, tahdotteko luovuttaa minulle Kristuksen morsiamen, jonka julkeasti tahdotte tehdä omaksenne … tai onko minun käytettävä sitä valtaa, jonka kuninkaan kirje jättää käsiini?"

Hän piteli jälleen kädessään koholla kuninkaan kirjettä. Mutta kenenkään huomaamatta oli muuan repaleinen ukko pujahtanut ovesta sisälle ja kuullut vaihdetut sanat. Juuri Gertin nyt ojennettua kätensä, hypähti ukko luo, ja ennenkuin kenenkään päähänkään oli pälkähtänyt estää sitä, oli hän temmannut kuninkaan kirjeen Gertin kädestä ja heittänyt sen tuleen, joka liekehti takassa. Gert ryntäsi jälkeen, mutta liian myöhään, ja mieletön ukko tempasi tulikekäleen, jonka hän uhkasi linkota päähän ensimäiselle, joka uskalsi tavottaa kädellään palavaa kuninkaan kirjettä.

Gert pysähtyi vihasta vaahdoten, ja harmaaveli, joka tahtoi auttaa häntä, pelästyi hänkin kuin olisi nähnyt jonkun kummituksen.

"Kirjotettu lupaus olisi saanut mennä samaa tietä", sanoi pelkäämätön ukko kääntyen Gertiin, nähtyään liekkien täydellisesti hävittävän kuninkaan kirjeen. "Mutta luullakseni siitä ei ole suurta vahinkoa, vaikkapa se jää teidän käsiinnekin, ja sentähden voitte sen kyllä pitää muistona tästä päivästä ja Kristina Pietarintyttärestä."

"Kutsukaa sisään kuninkaan miehet, veli", sanoi Gert kääntyen munkkiin.

"Tehkää se, harmaaveli … tehkää se, mutta sitä ennen voitte kuulla parisen sanaa, jotka minulla vielä on sanottavana. Mitä haette täältä?… Voitteko täydellä todella uskotella kenellekään, että neitsyen itsensä tähden ja hänen sielunsa parhaaksi tahdotte teljetä hänet luostariin, tähän kaiken hyvän ja kunnollisen valkoiseksi sivuttuun hautaan? Ainakaan ette voi sitä uskotella minulle, sillä tässä asiassa olen katsonut kauvemmaksi kuin luulettekaan… Ei, Ingevald Torstinpojan rahoja te tavottelette täältä ja ne voitte kyllä saadakin, kun se kerran on neitsyen vapauden hinta…"

"Ingevald Torstinpojan rahoja!" mutisivat Gert ja harmaamunkki, lisäten: "Mitä tarkotatte Ingevald Torstinpojan rahoilla, kuinka teillä on niistä tietoa?"

"Koska olen karkotettu Pietari Peluri!"

"Pietari Peluri?" kysäsi Gert silmät selällään.

"Sanani voi todistaa se ainoa, joka tietää nuoruuteni vaiheet … nuoruuden ystäväni, pormestari täällä, jonka puoleen voitte kääntyä, Gert Bryningh, ja tekin, harmaaveli. Holhoojavaltanne, Gert, on siis lopussa ja tyttäreni suuri perintö kuuluu teille ja Vadstenan luostarille."

Kalpeana ja vavisten kääntyi hän sitte morsiuspariin ja katsoi hetken aikaa Kristinaan, joka hämillään ja kummissaan silmäili ympärilleen, isään, Olaviin ja tämän vanhaan äitiin.

Mutta Pietari meni luo ja ojensi käsivartensa Kristinaa kohden, ja rakkaus säteili päivänlämminnä itsepäisten kyynelten välitse, jotka vierivät hänen poskiaan ja partaansa pitkin.

"Tällaiselta näyttää onneton isäsi, lapsi", sanoi hän… "Ei, ei, älä tule lähelle, minulla ei ole mitään tekemistä kanssasi voituani kurjuudessani valmistaa sinun onnesi… Ja sinä tulet onnelliseksi, tunnen sen, tiedän sen, sillä tunnen mestari Olavin paremmin kuin hän tietääkään. Rakas, rakastettu lapsi, sinä, joka pitkät vuodet olet ollut minun lohdutukseni, iloni, onneni, vaikka olen sinua nähnyt ja seurannut loitolta vain … kuluneen elämäni synkkien varjojen keskellä ei minulla ole mitään, johon voin nojautua tullessani tuomiolle tuonne ylhäälle, ei mitään muuta kuin rakkauteni sinuun. En kuitenkaan tiedä, tulenko minä miesparka sinne koskaan, mutta olen tunteva itseni onnelliseksi, kun näen sinut valittujen joukossa Abrahamin helmassa… Ja jos hän siellä ylhäällä tahtoo kuulla minua, hän, joka sydämet ja munaskuut tutkii, niin on hän kyllä suojaava isällisellä kädellään onnettoman Pietari Pelurin tytärtä!"

Kristina suli kyyneliin ukon puhuessa ja lankesi hänen kaulaansa, ja Olavi hymyili lempeästi isän ja tyttären kohtaukselle. Mutta Pietari oli tuskin tuntenut tyttärensä syleilyn, tuskin nähnyt hänen kyyneltyneet silmänsä, ennenkuin hänet valtasi vavistus ja pelko, ikäänkuin hän olisi tehnyt pyhyyden häväistyksen.

"Rakas, rakas lapsi", sanoi hän sammaltaen ja voiden tuskin hillitä itseään, "tunnen taivaan sydämessäni ja kuitenkin tiedän, ettei minulla ole siellä kotia. Ei, sinä et saa levätä isäsi rinnalla, lapsi … sinä et saa, kuulitko … ah, sukulainen, sukulainen, miksi teit minulle tämän, miksi tuomitsit minut maanpakoon kodistani, miksi panit hirveän salvan minun ja omaisteni välille! Minä rakastin säveliä, lapsi, viulu oli minulle rakas pienestä pitäen, elin elämääni yksikseni, ja sävelten, jotka houkuttelin ilmoille, katsoin kuuluvan kaikille, kuka tahansa niitä ymmärsi ja voi niistä nauttia… Niin tulin huonoon seuraan, niin tuli rakkaus naiseen, halveksittuun, hyljittyyn, karkotettuun olentoon, joka kuitenkin hurmaantui soitostani ja kykeni uhraamaan itsensä kurjuudessaan sen puolesta, mitä katsoi todeksi ja hyväksi. Tämä rakkaus karkotti minut sukulaispiiristäni … olin yksin, aivan yksin elämässä sinun ja veljesi äidin kanssa Kristina. Kävin sukulaiseni, rikkaan Ingevald Torstinpojan luona kerran toisensa jälkeen ja pyysin ja rukoilin häntä peruuttamaan ankaran tuomionsa, mutta se oli turhaa, ja aina näin erään harmaaveljen hänen rinnallaan synkkänä, äänetönnä ja tylynä, mutta niin kiinnijuotettuna sukulaiseeni kuin rautakanki hänen ovensa takana… Eikö se ole totta, harmaaveli, astukaa esiin ja katsokaa minua kasvoihin ja sanokaa, eikö se ole totta!"

Harmaaveli seisoi kalpeana ja juhlallisena Gert Bryninghin rinnalla. Heidän silmänsä paloivat kuten tuliset hiilet, mutta he eivät kyenneet keskeyttämään vanhusta, jonka nouseminen kuolleista oli pannut heidät aivan ymmälle. Pietari ei näyttänyt aikovankaan odottaa munkin vastausta. Hän jatkoi:

"Rikas Ingevald tunsi vihdoin, että hänen oli jätettävä rikkautensa … kun olin hänen luonaan viime kerran, sanoi hän minulle tehneensä testamenttinsa. Monta vihaista sanaa oli vaihdettu hänen ja teidän välillänne, harmaaveli, ja Jumala antakoon ne teille anteeksi, mutta ette tehnyt sukulaiselleni siten mitään hyvää, ettekä minullekaan, vaikka alituiseen sanoitte niin. Vanha sukulaiseni oli kuitenkin pohjaltaan hyvä sielu, mutta teidän alettuanne polkea hänen portaitaan muuttui hän … ken tiesi olisivat minun säveleni löytäneet tiensä hänen sydämeensä, jollette supatuksinenne olisi tehnyt valkoista mustaksi. Katso minua silmiin, harmaaveli Robert!… Sellaisena kuin tässä seison, haastan sinut elävän Jumalan tuomioistuimen eteen vuoden ja päivän kuluessa vastaamaan siitä, mitä olet tehnyt minulle ja lapsilleni hänen, vaimoni, tähden, jonka pelastin sinun pauloistasi, sinä kurja naisten häväisijä… Kostoksi siitä sinä houkuttelit vanhan sukulaiseni testamentillaan murhaamaan minut, jos tahdoin pelastaa perinnön lapsilleni… Kas, sentähden täytyi minun kadota, ja minä katosin; vaatteeni tavattiin laiturilta eräänä aamuna, ja minä harhailin ympäri maailmaa, ihmisten puhuessa juomarin onnettomasta lopusta ja teidän laulaessa messuja luostarissanne sieluni rauhan vuoksi… Oivallinen lohdutus, harmaaveli, nämä messut! Te olette lihonnut, te, sukulaiseni rahoilla, minun madellessani pimeydessä ja vaipuessani yhä syvemmälle lokaan ja syntiin. Kuitenkin on herra kääntänyt hyväksi mitä te pahalla kylvitte…"

"Älkää olko niin varma siitä", sanoi Gert Bryningh, joka oli ehtinyt selvitä hämmennyksestään. "Mitä sanotte, voisi kuka tahansa ilkeä veitikka kadulta jutella meille… Olette liitossa tuon kerettiläisen, mestari Olavin, Lusiferin sotapäällikön kanssa… Saatte kuitenkin istua tornissa, kunnes armollinen herramme kuningas on asian tutkinut! Niin helposti ette voi minua pettää."

Näin sanoen riensi hän ovelle ja huusi portaista alas. Kohta kuului aseiden kalinaa portaista ja ovessa näyttäytyi joukko sotilaita. Salissa vallitsi pelästys, joka oli lähellä epätoivoa. Olavi meni sotilaiden luo ja kysyi heiltä, mitä he tekivät hänen kotonaan ja kenen käskystä he olivat uskaltaneet tulla rauhaa häiritsemään. He viittasivat linnanvoutiin, joka heidät oli asettanut piispan tallimestarin käytettäväksi.

"Ihmeellisesti on silloin täytynyt asian muuttua", sanoi Olavi, "jos kuninkaan sotilaat käyvät Linköpingin piispan asioilla, käsken teitä heti paikalla poistumaan tästä talosta, tai muuten saatte sen kalliisti maksaa."

Sotilaat katsoivat kysyvästi toisiinsa ja Gert Bryninghiin. Mahtava tuttu ääni näytti tekevän heihin vaikutuksensa. Mutta Gert juoksi perälle ja heitti kummastuttavalla voimalla morsiamen syrjään ja tarttuen Pietari Pelurin käteen veti häntä ovea kohden. Rouva Kristina otti huostaansa morsiamen, joka seisoi kalpeana ja niin epätoivoisena, että oli pyörtymäisillään, pormestarin ja mestari Olavin koettaessa ukkorukkaa vapauttaa. Olavin äiti seisoi mykkänä hämmästyksestä kaiken sen johdosta, mitä hänen täytyi nähdä, eikä hän voinut vapautua ajatuksesta, että tässä kaikessa näyttäytyi Jumalan rankaiseva käsi.

Silloin, metelin ja sekamelskan juuri ollessa ylimmillään ja oikean käsikähmän puhkeutumaisillaan, näyttäytyi ovessa kookas olento. Hän oli kuninkaan kansleri, herra Lauri Antinpoika.

Hänen ilmaannuttuaan vaipuivat kohotetut miekat ja pertuskat, ja mihin hänen silmänsä sattuivat, siellä katseet vaipuivat maahan. Itse Gert Bryninghinkin valtasi ihmeellisellä tavalla tämä äkillinen ilmestyminen. Hän kalpeni ja tahtoi ikäänkuin hiipiä syrjään, välttääkseen kanslerin teräväin silmien läpitunkevaa katsetta.

"Merkillisiä asioita näyttää täällä tapahtuvan!" sanoi hän. "Jollen näe väärin, on täällä koristeltu häitä varten, mutta mitä tekevät kuninkaan sotamiehet häätalossa? Te voinette antaa siihen vastauksen Gert Bryningh. Kuka on tämä mies?" kysyi hän vihdoin, viitaten ukkoon, jota sotamiehet pitivät keskellään.

Ukko parka, jonka voimat näyttivät loppuneen, seisoi siellä taasen katse ilmeettömänä ja omituinen hymy huulilla. Näytti siltä, kuin hän olisi jo tehnyt tehtävänsä eikä tämä kaikki enää ollenkaan koskisi häntä. Kanslerin kysymyksen johdosta kirkastui kuitenkin katse, ja hän tuli jälleen voimiinsa.

"Olen onneton miespoloinen", sanoi hän. "Tämän morsiamen tahdoin pelastaa, sillä he tahtovat hänet haudata elävältä, nuo synkät miehet. Mutta Jumala ei ole suonut minulle sitä iloa."

"Tämä vanha mies on Kristinan isä, mestari Lauri!" selitti Olavi.

"Jumala on siis kuitenkin tahtonut suoda sinulle sen ilon", sanoi kansleri vilkkaasti. "Sulkekaa ovi, kukaan ei saa päästä ulos!" lisäsi hän kääntyen sotamiehiin.

"Ja nyt, mestari Mikael", jatkoi hän, kun hänen käskynsä oli täytetty, "nyt voitte päättää toimituksenne."

Näin sanoen tarttui hän Olavin käteen ja vei hänet mestari Mikaelin eteen, ja rouva Kristina teki samoin morsiamelle, jonka jälkeen vihkiminen päätettiin. Kaikkien tarkkaavaisuus oli vireillä, ja monissa silmissä loistivat kyynelet. Mutta Pietari parka, hän, joka tahtoi uhrata elämänsä lapsensa edestä, mutta joka vapisi hänen pelkästä kosketuksestaankin, hän vetäytyi syrjään erääseen huoneen nurkkaan ja kenenkään näkemättä lankesi polvilleen saattaen tuskin tukehuttaa nyyhkytystään lujasti painamalla kulunutta lakkiaan kasvojaan vasten.

Kun pyhä toimitus oli päätetty, kääntyi kansleri sotamiehiin.

"Kuninkaan nimessä käsken teitä vangitsemaan tämän Gert Bryninghin", sanoi hän.

"Herra Lauri … Herra Lauri!" huudahti Gert. "Muistakaa toki, että olen Linköpingin piispan miehiä!"

"Ja vaikka olisitte Rooman paavin miehiä, makaatte tornissa tänä yönä", vastasi kansleri ankarasti. "Olette ilmiselvästi kulkenut valheen ja petoksen tietä, vanha mies! Kirjeen, jonka saitte kuninkaalta käsiinne, saitte neitsyen suojelemista ettekä hänen vainoomistaan varten, ja alotittehan suoraa väkivaltaa täällä mestari Olavin kodissa. Ja tiedättekös, Gert Bryningh, teidän lävitsenne on nähty. Olette kulettanut salaisia viestejä kapinallisten piispojen ja Severin Norbyn välillä, ja Ruotsin valtakunnan ja kuninkaan kavaltajaa ei suojele mikään piispankaapu, vaikkapa se lepäisi mahtavammillakin hartioilla kuin Linköpingin piispa Hannun!"

Käsky pantiin heti toimeen, ja pian oli jälleen tyyntä ja hiljaista häätalossa.

Mutta uuninnurkassa lepäsi vielä vanha Pietari polvillaan. Kristina, hän se ensiksi näki polvistuvan miehen nurkassa, ja hän tarttui Olavin käteen ja meni hänen luoksensa. He eivät tahtoneet häiritä vanhusta, mutta hän oli liikkumaton, ja kun Olavi katsoi häntä syrjästä päin, olivat hänen kasvonsa aivan kalpeat. Hänen päänsä nojautui seinää vasten, mutta hän piti vielä lakkiaan molemmin käsin painettuna kasvojaan vasten.

Olavi kumartui ja tutki lähemmin, kuinka ukon oli laita. Hän oli kuollut.

Olavin silmästä vierähti kyynel hänen noustessaan ja tarttuessaan
Kristinan käteen.

"Hän on kuollut, isäsi", sanoi hän. "Surun ja kurjuuden on hän kestänyt … iloa hän ei voinut kestää!"

Nousi yleinen hälinä. Mutta Olavi ja Kristina lankesivat polvilleen ukon vierelle, ja Olavi luki syvällä liikutuksella rukouksen manan maille muuttaneen sielunrauhan puolesta.

Noustuaan sulki hän morsiamensa syliinsä.

"Siitä sielumessusta", sanoi pormestari mennen Olavin luo, "iloitsee vanha Pietari enemmän, siellä missä hän nyt on, kuin kaikista munkkien lauluista, joita he hänelle laulavat varastetun kullan edestä."

Kansleri seisoi aivan vieressä ja kuuli pormestarin sanat, jonka johdosta hän kysäisi, mitä hän oli niillä tarkottanut, ja kun hänelle oli se selitetty, sanoi hän:

"Se kulta ei kauvaksi jääne munkkien huostaan, jos vain me, kuningas
Kustaa ja minä, elämme vielä muutamia vuosia."

* * * * *

Kului muutamia päiviä. Mestari Olavi ja hänen vaimonsa elivät ne hiljaisessa rauhassa, kehottaen toisiaan rohkeuteen ja luottamukseen siinä taistelussa, joka epäilemättä uhkasi heitä paavilaiselta taholta. Vanha Pietari haudattiin torstaina häiden jälkeen, ja kansleri itse saattoi hänen tomuaan hautaan, saatuaan tietoonsa hänen elämänsä tarinan.

Heidän erotessaan haudalla tarttui kansleri Olavin käteen ja sanoi:

"Myrsky tulee, Olavi, mutta ole huoletta, me tulemme voittamaan, sillä
Herran sana on totuus!"

Ja seuraavana päivänä kutsuttiin Olavi kuninkaan luo. Hän oli tulta ja liekkiä. Piispa Hannulta oli tullut kirjeitä Olavin avioliiton johdosta, se oli pahennus koko maalle eikä voinut tietää, eikö se kantaisi samoja hedelmiä kuin uudestakastajain levottomuudetkin olivat uhanneet saada aikaan.

Mutta Olavi kuunteli tyynesti suuttunutta kuningasta, ja kun tämä oli kuohunut kuohuttavansa, esitti hän selvästi ja sitovasti, kuten kerran ennen kanslerille, mikä hänet oli saattanut ottamaan tämän askeleen, ja kuningas tyyntyi verrattain pian.

"No hyvä", sanoi hän, "saatte vastata puolestanne, mestari Olavi!"

Ja Olavi lähti.

Illalla istuivat hänen äitinsä ja vaimonsa käsitöineen takkavalkean ääressä, ja hän itse luki muuatta valmista kappaletta raamatun käännöksestä, kun eteisestä kuuluivat voimakkaat askelet, jotka pysähtyivät sen huoneen ovelle, missä he olivat.

Ovi aukeni, ja kuningas astui sisään kanslerin keralla.

Voimme helposti käsittää asukkaiden kummastuksen ja hämmästyksen. Itse äitivanhuskin, joka kuitenkin piti esikoistaan niin ylhäisenä, joutui aivan pois suunniltaan nähdessään kuninkaan astuvan hänen poikansa asunnon kynnyksen ylitse.

Kuningas tervehti ystävällisesti, taputti vapisevaa mummoa olalle ja kääntyi sen jälkeen Olaviin.

"Olette urhea soturi, mestari Olavi", sanoi hän hymyillen. "Mutta puhuteltuani mestari Lauria olen havainnut teidän olevan oikeassa. Niin sen täytyy olla, se on isku vanhan lahon puun juureen. Tuossa on käteni, mestari, voitte luottaa minuun mitä tapahtuneekin."

"Jumala varjelkoon teitä, armollinen herra!" vastasi Olavi katsoen kunnioittavasti, mutta lämpimästi kuninkaaseen. "Jumala varjelkoon teitä evankeliumin ja Ruotsin valtakunnan tähden."

"Kas niin, mestari!" jatkoi kuningas. "Ei mitään kursailuja nyt … ettekö sitte ole vaimoltanne saanut tietää, että olen luvannut hänelle kuninkaallisen suojelukseni. Te pakenitte minua, ikäänkuin ette olisi voinut luottaa sanoihini, muistatte kai vielä, parisen kuukautta takaperin Stegeborgissa. Teettekö nyt samoin?"

Kristina painoi katseensa lattiaan eikä tiennyt, mitä hänen oli vastattava armolliselle kuninkaalle. Mutta tämä tarttui hänen käteensä ja painoi kallisarvoisen sormuksen hänen sormeensa.

"Tässä on teille muisto Stegeborgin ritarilta!" sanoi hän ja lisäsi liikutettuna: "Onnea ja siunausta toivottaa teille vilpittömästi Ruotsin kuningas!"

End of Project Gutenberg's Mestari Olavin häät, by Carl Georg Starbäck