I.

Vanha muisto.

Sattuu joskus vaeltaissasi yksinäisissä metsissämme, mieluimmin illalla, kun hiljaisuus vallitsee ja kun tuulen humina ja ihmistöinten häly on lakannut kuulumasta, että kuulet kuin huokauksen, syvän, valtaavan ja salaperäisen huokauksen, ikäänkuin Vidar [Vidar oli eräs ruotsalaisten kansallisia jumalia, jolla oli lisänimenä "hiljainen jumala". Suom. muist.], hiljainen jumala, käyskentelisi salaisilla poluillaan ja, luonnon suloudesta hurmaantuneena, ilmaisisi ihastustaan tällä huokauksella; tahi myöskin tuntuu ääni sinusta siltä, kuin kuulisit Jumalan astuntaa maan päällä. Sellaisia hetkiä on senkin miehen elämässä, joka muuten viettää aikansa alinomaisessa toiminnassa, kun hän on ikäänkuin myrskyltä suojassa, kaukana toiminnan kohisevasta virrasta, joten hän joutaa hetkisen katsella ympäristöään ja menneitä aikoja takanaan. Silloin saattavat vanhat kätketyt muistot herätä; ne vaeltavat kuin tuo hiljainen jumala öistä kulkuaan; silloin nämä muistot ilmestyvät kauneina enkelikasvoisina, sitä elävämpinä ja vilkkaampina, kuta harvemmin ne ovat saaneet osoittaa olemassa oloaan miehen sielussa.

Eräässä huoneessa Tukholman linnassa, n.k. aatelislinnassa, istui Eerik Puken mestausta seuraavana aamuna Kaarlo Knuutinpoika käsi poskella katsellen erästä kuihtunutta lehmuksen lehteä, joka oli hänen toisessa kädessään. Pöydällä oli pieni, mutta kauniisti leikkaeltu ja kullalla ja hopealla runsaasti koristettu lipas, joka oli täynnä osittain hyvinkin kallisarvoisia esineitä, joita hän tavallisesti kuletti mukanaan kaikkialle, missä liikkui. Pari lippaan vieressä olevaa sormusta osoitti, että marski oli muita tarkoituksia varten sen avannut, jolloin pieni kultainen kotelo oli sattunut hänen silmäänsä, kotelo kansineen oli pöydän syrjällä ja sen sisällys oli juuri se lehti, jota hän nyt katseli. Ja varmaan heräsi nyt, aluksi hämäränä, mutta sitten yhä selvempänä, mikäli muut aatokset ehtivät kadota, hänen mieleensä eräs muisto, jonka loiste yhä kirkastui kuten tähti, joka loistaa yhä kirkkaammin kuta synkemmäksi yön varjot käyvät. Hänen huulillaan oli omituinen hymy. Oli vaikeaa sanoa, ilmenikö tässä hymyssä kaihomieltä, muistojen herättämää, vai surua, vai suuttumusta. Sillä oli ihka kahtalainen juuri, sen pohjana oli ehkä kaikkia näitä tunteita; se oli ehkä samallainen kuin "Neitsy Maarian kukkanen", jolla on kaksi juurta, toinen valkea toinen musta.

Hymy väreili vielä hänen huulillaan, kun sisään astui hänen hovimestarinsa, tuo harmaahapsinen vanhus, joka oli ollut niin kauvan marskin ja hänen vanhempainsa palveluksessa, että hän oli melkein kuin perheen jäsen. Ukko näki heti mitä marskin kädessä oli, ja silloin ilmestyi hänenkin kasvoilleen hymy, mutta se hymy oli selvä, toivehikas ja herttainen hymy. Hän oli vanhastaan tottunut vapaasti esiintymään isäntänsä edessä. Niinpä lausui hän nytkin:

"Enkö arvannut, että löytäisitte sen!"

"Minkä…?" kysyi marski kiivaasti katsoen häneen.

"Hm … tuon kultakotelon … minä näin sen, kun viineksi lähdimme
Fågelvikistä, ja silloin ajattelin, että … niin, ajattelin vaan, että
hänkin voisi hyvin olla mukana, ei hän paljoa tilaa veisi…!
Kaarina-neiti…"

"Kaarina-neiti!" keskeytti marski hänet kiihkeästi, mutta malttoi mielensä samalla, ikäänkuin tämä sana olisi siirtänyt hänet toiseen maailmaan, jonka tunteita hän ei voinut sanoin ilmaista. Vihdoin hän lausui huokaisten: "se on mennyttä!"

"Älkää sanoko niin, herra Kaarlo", vastasi vanhus, "minä muistan vielä laulun: 'Ja itkut riemuksi muuttuneet on, Ken taittoi nyt lehden tuon puun? Ja nuoret taas yhtyivät karkelohon. Riemuitkaa, riemuitkaa, kaikki!'"

"Voi, ukkoseni, muistan minäkin sen laulun", vastasi marski pannen kuihtuneen lehden kädestään, "mutta sinä unhotat, että noitten nuorien yhtyminen tapahtui vasta kuoleman jälkeen… Jos tietäisit, mitä on tapahtunut, niin ymmärtäisit yhtä hyvin kuin minäkin, että nyt on ylipääsemätön muuri kohonnut hänen ja minun välilleni… Kuka olisi uskonut", jatkoi hän kuin itsekseen, "että lapsuuden muistoilla on niin syvät juuret miessydämessä! Näen vieläkin tuon rakastettavan lapsen edessäni, ikäänkuin tänä hetkenä olisimme samassa paikassa kuin sinä iltana, jolloin lähdin isäni kodista mennäkseni vieraille maille oppimaan ritaritapoja … me olimme Skällnoran suuren lehmuksen alla, aurinko väikkyi lännessä ja rastas lauloi järven rannalla, kun hän tuli luokseni jäähyväisiä sanomaan. Minä kysyin häneltä, unhottaisiko hän minut; että kun kotiin tultuani valitsisin vaimon itselleni, hän jo olisi toisen oma. 'En, en!' huudahti hän, 'minä odotan sinua!' Minä pyysin häneltä jotakin muistoksi, ja silloin hän hymyili minulle, taittoi tuon lehden lehmuksesta ja antoi sen minulle. 'Kätkekää se hyvin. Kätkekää se hyvin', sanoi hän, 'niinkauvan kuin se on teillä, asuu Kaarinakin teidän sydämessänne!'…"

"Näettehän sen siitä", lausui hovimestari sydämellisesti hymyillen, "olenhan aina sitä sanonut… Te hänet lopulta saatte, juuri te, eikä kukaan muu. Kun vaan olisitte silloin kotiin palattuanne minun neuvoni mukaan ratsastaneet Bjurumiin, ettekä Kråkerumiin, niin olisi kaikki tämä sydänsuru teiltä säästynyt. Mutta olkaa huoletta vaan, herra Kaarlo … jolla on puhdas omatunto, ei tule helposti onnettomaksi, vaikka asiat näyttäisivätkin väliin synkiltä… Kaarina-neiti rakastaa teitä, juuri teitä, eikä ketään muuta, ja hän on aina teitä rakastanut, pienestä lapsesta asti."

Marski viittasi kädellään vanhukselle ja hymyili, niinkuin se hymyilee, joka on asiastaan aivan varma.

"Mitä olen omin silmini nähnyt, sitä et sinä voi toiseksi muuttaa", sanoi hän. "Kaarina-neiti on kantanut Eerik Puken sormusta, ja asiain nykyisillään ollessa ei liene epäilystä, että verenvihakin on meitä nyt eroittamassa…"

"Se veri … se on ikuinen onnettomuus, Jumala paratkoon… Mutta en tiedä, ettekö te ja neiti Kaarina siitä voi vielä yhteen sopia… Nyt on minulla ainakin juuri asiana ilmoittaa teille, että neiti Kaarina odottaa sisälle pääsyä."

Marski hyppäsi tuolilta ja katseli kummastuneena ukkoon.

"Neiti Kaarina … minun luokseni! Mitä tarkoitat?"

"Hm, mitä tarkoitan, tahi paremmin hän … sen hän mahtaa parhaiten tietää itse; luulen sentään, ettei tästä tällä erää mitään rakkauskohtausta tule, siihen on neito liian surullinen… Mutta, kuten sanoin, hän haluaa hartaasti päästä teidän puheillenne, hän sanoi sen minulle itse, sillä minä tulin heidän taloonsa vähäistä senjälkeen, kuin ankara ritari, Kaarlo Orminpoika oli tullut kaupunkiin eilen."

Nämä tiedot tekivät nähtävästi suuren vaikutuksen marskiin. Hän käveli edestakaisin lattialla ja pysähtyi tuon tuostakin ikkunan luo, mutta vanha palvelija ei päässyt selville oliko hänen mielenliikutuksensa iloa vai surua. Vanha herra Kaarlo Orminpoika ei ollut viime vuosina ollut marskin ystäviä, ehkei hän myöskään ollut asettunut nimenomaan häntä vastaankaan. Hänen arvonsa ei kuitenkaan ollut niin suuri, että sen olisi mitenkään tarvinnut erinomaisemmin tehdä marskia levottomaksi, vaikka tämä ritari olisikin liittynyt lähemmin Eerikiin kuin häneen. Ja nythän ei muuten enää tarvinnut pelätä mitään Eerik Puken puolelta. Vanha palvelija katseli surullisesti herraansa ja sanoi huokaisten:

"Voi kuitenkin, kunpa lähtisimme Fågelvikiin takaisin, herra, ja eläisimme siellä rauhassa ja levossa, niin saisitte hymyillä kaikille maailman mahtavain riidoille. Fågelvikin herrana olette te kuitenkin sekä rikas että mahtava … älkää unhottako sitä, Kaarlo-herra!"

Kaarlo-herra hymyili ukon innolle ja lausui hymyillen: "Kyllä sekin aika vielä tulee! Tyynny vaan nyt, sinä kelpo ukko, minä luulen, että sinä kehottaisit samalla innolla minua maailmaan taas, jos minä istuisin kädet ristissä Fågelvikissä säätyveljieni melutessa ja reuhatessa mielin määrin Ruotsinmaassa!"

"Niin, Jumala armahtakoon, taidattepa olla oikeassa, herra Kaarlo…"

Ukko keskeytti puheensa, mutta epävarmaa lienee, eikö hän kuitenkin sisimmissään ajatellut enemmän samaan suuntaan, kuin äsken lausui, nimittäin että herralleen olisi sittenkin parasta viettää rauhassa ja levossa päiviään rikkaana ja mahtavana Fågelvikissä. Hän puheli aina siitä, että Fågelvikin omistaja on sekä mahtava että rikas, ja siihen suuntaan hän nytkin mutisi partaansa lähtiessään lupauksensa mukaan hakemaan neiti Kaarina Kaarlontytärtä marskin luo.

Hän oli tuskin lähtenyt, kun marski kuuli kahden henkilön keskustelevan viereisessä huoneessa, ja samassa alkoi sieltä kuulua koiran ulvontaa. Hän meni ovelle paremmin erottaakseen, keitä siellä oli.

"Te kuljeksitte ympäri maailman, kuten vaeltavan ritarin tulee ja sopii!" lausui naisen ääni, joka ilmaisi selvästi sekä vastenmielisyyttä että suuttumusta.

Kuiva nauru kuului vastaukseksi, mikä ei näyttänyt yhtään lauhduttavan naisen mieltä.

"Tukholman linna ei vaan ole mikään Ekesjö", lausui nainen taas, "ja sitä peliä, mitä siellä piditte, ette te täällä uudista!"

"Ha-ha-ha", kuului taasen sama kuiva nauru, jonka marski heti tunsi sen kummallisen ritarin ääneksi, joka oli tullut hänen luokseen Harakerissä. Nyt hän rupesi laulamaan karhealla äänellä:

Kait sisään astun kohta;
Valdemar, jos luvan saa,
Voi pihamaalla vuottaa!

Samassa päästi koira, kuin pahoin lyötynä, surkean ulvonnan.

"Täällä eivät teidän laulunne minua kammota, ritari … ja ellei mieltäni painaisi kuoleman suru, niin voisin minäkin laulaa laulun, joka saisi teidät kalpenemaan…"

He olivat nyt hetkisen ääneti. Naisen sanat antoivat luultavasti miettimisen aihetta ritarille. Nainen jatkoi sitten:

"Veljeni istui tosin tässä linnassa seitsemän viikkoa, mutta voipi käydä niinkin, että te saatte siellä istua yhtä monta vuotta… Sellaisen laulun voin minä laulaa, ja uskokaa pois vaan, marski on lauluani kuunteleva. Minä olen nähnyt teidän kulkevan polkuja, joista ette voi vastata…"

Mutta koira ulvoi, ja ritari lauloi:

Totuus nyt linnahan matkustaa,
— — — — —
Niin hän tuskissaan huutaa;
Vaan valhe saapuu ratsain kartanoon,
Se ritareineen kovin korskana on,
Ja kalvat käsissään välkkyy.

Oli kuin ei ritari olisi ymmärtänyt naisen uhkausta, tahi kuin ei hän olisi siitä välittänyt. Hän oli viime kuukausina saavuttanut vähitellen marskin suurta suosiota, jota tämä tuskin itsekään osasi selittää. Mutta hän luuli havainneensa tässä kummallisessa puolihöperössä miehessä omituista lämmittävää uskollisuutta, ja sen lorukudoksen alta, jota hän mielellään käytti, oli marski useasti huomannut kirkkaita valonsäkeniä ja terävää älyä. Ne olivat kuin orapihlaja-aidan pohjalla matava kiiltomato, joka loistaa sitä kirkkaammin, kuta pikimustempi on yö. Mitä naiseen tulee, jonka Kaarlo tunsi äänestä Bengta-sisareksi, niin käsitti marski hyvin, että hän veljensä kuolemasta kiihtyneenä helposti yltyi vihaamaan ja uhkailemaan jokaista, joka oli ollut tai jonka hän luuli olleen vihamielinen hänen veljelleen. Ainoa, mitä hän ei ymmärtänyt, oli koiran ulvonta, mutta hän otaksui sen vaan uudeksi ritarin keksimäksi ilveeksi, kuten se todella olikin. Saliin astuessaan näki hän ritarin istuvan erään ikkunan luona penkillä, pitäen kaulanauhasta suurta mustaa koiraa, jota näppäsi tuon tuostakin kepillä, pannen sen siten ikäänkuin lauluaan säestämään. Bengta-rouva, joka oli nunnapukuun puettu, oli kääntynyt syvällä ylenkatseella pois tästä huolettomasta miehestä, jota ehkä juuri huolettomuutensa vuoksi olikin niin vaikea härnätä. Tämä ei välittänyt marskinkaan tulosta, vaan jatkoi lauluaan:

Valheelle arvoa annettiin
Se kunniaa sai sekä valtaa,
Totuutta enää tuskin mainittiin,
Se surulla sai päiviään kantaa.

Ja viimeisiä sanoja laulaessaan tahi pikemmin ehkä sahatessaan, — sillä hänen äänensä ja laulunsa muistutti sangen paljon sahan ääntä, jolla sahata kihnutetaan kovaa puunpalaa, jossa saha pahoin kitisee — takoi hän koiraa, tahdin mukaan yhä kovemmin, kunnes koiran ulvonta kohosi tarpeeksi korkealle.

"Olette näemmä hankkinut itsellenne elävän säkkipillin, ritari Viheriä", sanoi marski kulmiaan rypistäen, siten ilmaisten moitteensa ritarin sopimattoman touhun johdosta, kun Bengta-rouvan kalpeissa kasvoissa näkyi niin syvä suru.

"Vaiti Hanssu!" sanoi Viheriä — muuta nimeä ei hänellä ollut, ja tämän hän oli saanut viheriästä ihokkaastaan, joka oli aina hänen yllään, — "ole vaiti ja opi vastedes paremmin tekemään työsi! Katsokaas, herra marski," jatkoi hän, kääntäen totista naamaansa, jonka luonto näkyi äitipuolen tavoin luoneen vaan naurua herättämään, "se junkkari on purrut kahta sutta metsässä, mutta päästänyt ketun juoksemaan tiehensä… Katsokaas, asia on niin, ettei Hanssu ole minun lauluani säestänyt, vaan minun lauluni on säestänyt Hanssun rangaistusta … ja jollei se pidä vastedes paremmin varaansa, niin vie kettu pian koko koirankopin."

"Mutta koirahan on minun…"

"No, sitten on koira väliin herraansa viisaampi, sillä se noudattaa joskus ystäväinkin neuvoja, kun niitä annetaan suhdallisesti… Mutta katsokaas nyt, kuinka se puree keppiä eikä minua, kun tahdon opettaa sille jotakin."

Hän kohotti keppiä ja koira yritti purra sitä.

"Te otatte sopimattomia aikoja pilaanne varten, ritari Viheriä…"

"Pilaani?" keskeytti viheriä viattoman näköisenä, "pilaaniko … ei tämä mitään pilaa ole, tahdon vaan näyttää, ettei se, niin viisas kuin onkin, älyä erottaa minua kepistäni!"

Sekä marski että Bengta-rouva katselivat hievahtamatta miestä, ja jälkimmäinen näkyi koettavan saada selville, mitä tuon kummallisen miehen pilan, tuon narrinviitan, alla oikeastaan piili. Mutta Viheriä kutsui koiraa ja meni jotakin laulua hyräillen salin alapäähän.

Nyt kohtasivat marskin ja Bengta-rouvan katseet toisensa. Jälkimäisen kasvot olivat synkät ja niiden ilme jäätävän kylmä, mutta väliin vilahti niihin kuitenkin valoisa, milteipä iloinen piirre. Sillä talven lumiaavikoillakin on aurinkonsa, joka muistuttaa tulevasta kukkaisesta keväimestä, toivojen ajasta; — sen tapaista oli se värähtely, joka välistä ilmestyi tuon naisen kolkoille ja tylyille kasvoille, vaikka sen valon esineenä lieneekin ollut jotakin muuta kuin sitä, mikä täyttää elämäniloisen ja hurskaan sydämen.

Marskille oli tämän naisen tulo nähtävästi hyvin odottamaton, ja hänen katseestaan ja liikkeistään näki, ettei vieras ollut aivan tervetullut. Kun tämä oli vaiti, joko senvuoksi, että hänen mielensä yhä oli kiintynyt viheriän ritarin äskeiseen touhuun, tahi että hän tahtoi tehdä sillä oman esiintymisensä niin juhlalliseksi kuin suinkin, niin lopetti marski vaitiolon.

"Mitä teillä on minulle asiaa, rouva Bengta?" kysyi hän.

"Minä tulen veljeni luota, herra marski, tuolta, jossa hän nyt ratsastaa kuolonratsulla kylmässä tuulessa… Minäkin ikävöin nyt haudan hiljaisuuteen ja haluan jättää tämän maailman meluineen, mutta ennenkuin lähden, täytyy teidän suostua yhteen pyyntööni… Teidän täytyy sallia minun haudata veljeni vihittyyn maahan!"

Marski katseli liikutuksella surevata vaimoa, mutta ennenkuin hän ehti vastata, avattiin ovi ja sisään astui Kaarina-neiti. Tämä näky sai marskin hetkiseksi unhottamaan kaiken muun, mutta vähitellen sai hän malttinsa takaisin. Silminnäkijät kertovat Kaarina Kaarlontyttären olleen aikansa ihanimpia naisia, ja tänä hetkenä hehkui hänen silmistään omituinen päättäväisyys, joka valoi kuin pyhän sädeloiston hänen kuvanihanille kasvoilleen, mutta poskensa kalvakkuus ja huulten vapiseminen osoitti hänen mielensä olevan syvän liikutuksen vallassa, jota hän tuskin jaksoi hillitä, — hurmaava hän oli tänä hetkenä, eikä ole kummaa, että entisaikain muistot heräsivät marskissa ja saattoivat hänet hetkiseksi suloiseen lumoustilaan. Mutta entisyyden enkelihaamujen keralla ilmestyi muita varjoja, jotka viittasivat nykyisyyden raudankovaan todellisuuteen kuiskaten armottomalla ankaruudella Eerik Puken nimeä ja muistuttaen hänen kohtalonsa kolkkoutta. Siten syntyi rakkaudesta itsestään voima, joka paljasti onnen ruusua jäytävän madon ja peitti kaiken pimeyteen.

Hän astui kohteliaasti neitoa vastaan tervehtäen häntä.

"Olkaa tervetullut, arvoisa neiti", sanoi hän, "mikä lieneekin tuonut teidät luokseni; minun ei tarvitse vakuuttaa, että jos minun vallassani on, niin olen ilolla täyttävä pyyntönne."

"Kiitän teitä hyvästä lupauksestanne, herra marski", vastasi Kaarina, "pyyntöni täyttäminen on kyllä vallassanne… Tahdon vaan sanoa teille totuuden eräässä asiassa, jossa varmasti on erehdys tapahtunut ja jossa te olette tekemäisillänne vääryyden."

"Jumala ja pyhä kolminaisuus varjelkoot minua sellaisesta … sanokaa suoraan mitä sydämellänne on, olen valmis tekemään jälleen hyväksi, mitä olen rikkonut, jos se vallassani on."

"Se koskee aseenkantajaanne, jonka olette panettanut torniin Harakerin kirkossa tapahtuneen asian johdosta…"

Marskin kasvoilla vaihtui väri ja neidonkin posket punehtuivat hetkiseksi käydäkseen sitten entistäänkin kalpeammiksi.

"Tarkoitatte Niilo Bonpoikaa?" kysyi marski. "Tiedättekö siis, mistä häntä syytetään, arvoisa neiti?"

"Minulle on sanottu, että hän oli vasten teidän käskyänne silloin illalla lähtenyt leiristänne viemään minulta erästä sanaa herra Eerikille… Ja minä tahdon nyt sanoa teille, että se sana, jonka hän tahtoi viedä tuolle onnettomalle vainajalle, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, oli minulta ja ettei teidän siis tule panna asialle sen suurempaa painoa kuin se ansaitsee, ja sentähden pyytäisin teiltä vielä…"

Marski heitti kätensä ylöspäin ja sanoi:

"Te ette tunne asian oikeata laitaa, neiti Kaarina; aseenkantajaani, Niilo Bonpoikaa, syytetään siitä, että hän on toimeen pannut petollisen yrityksen minua vastaan Harakerin kirkossa, silloin kun hän antoi teidän sormuksenne herra Eerikille."

"Se on mahdotonta, marski, aivan mahdotonta … tuo reipas nuorukainen ei voi sitä tehdä. Ja koska minä olen hänen onnettomuutensa viaton alkusyy, niin ette pahastune, jos koetan tehdä kaikkeni saattaakseni hänet taas teidän suosioonne. Senvuoksi pyydän teitä sanomaan, kuka on nuorukaisen syyttäjä…?"

"Hänen omat toimensa ja sanansa!" vastasi marski, lisäten selittäen, "hän tuntee, kuten hän itse sanoo, petoksen alkuunpanijan, mutta ei tahdo ilmaista hänen nimeään. Uskokaa minua, minä näen yhtä vastenmielisesti kuin tekin, neiti Kaarina, verta viattomasti vuodatettavan, mutta teidänkin täytyy myöntää, että uskottomuus ja petos ovat rikoksista suurimmat."

Viheriä ritari, jonka silmät eivät olleet päästäneet Bengta-rouvaa näkyvistään, lähestyi häntä ja näytti haluavan alottaa hiljaisen keskustelun hänen kanssaan. Mutta Bengta-rouva tuntui vetäytyvän vastenmielisenä pois, ja hänen mustat silmänsä syöksivät salamoita. Samalla vetäytyi hän ovea kohden marskin ja Kaarina-neidin sitä huomaamatta. Jälkimmäinen koetti yhä lämpimästi puoltaa Niilo Bonpoikaa ja tuli jo oikein kaunopuheliaaksi. Kun hän oli lopettanut, lausui marski:

"Että näkisitte kuinka mielellänne tekisin teidän toivonne mukaan, niin tahdon teidän läsnä ollessanne nyt kysyä aseenkantajaltani, ja vastauksellaan tuomitkoon hän itse itsensä… Käskekää, ritari Viheriä", marski kääntyi tämän puoleen, "käskekää, että Niilo Bonpoika tuodaan tänne luokseni."

Ritari kumarsi osoittaakseen ymmärtäneensä käskyn, mutta lähestyi erinomaisilla kohteliaisuuden osoituksilla tummaa nunnaa, tarjosi hänelle kätensä ja saattoi hänet kappaleen matkaa marskia kohden, kenenkään muun kuin Bengta-rouvan itsensä huomaamatta, että se tapahtui aivan hänen tahtoaan vasten. Sillä ritari piti häntä kiinni kuin rautapihdeissä, ja nunna itse, joka ei hyvin ymmärrettävistä syistä tahtonut näyttää haluavansa poistua, ennenkuin oli asiansa toimittanut, sai pitää tämän hyvänään. Kun ritari oli saattanut hänet keskilattialle, millä hän tietysti tahtoi tehdä arvoisalle rouvalle huomaamattoman poistumisen mahdottomaksi, jätti hän hänet siihen paikkaan, löi kädellään otsaansa sekä kiiruhti ovelle ja lähti.

"Anteeksi, anteeksi, hurskas rouva", sanoi marski mielessään kiitollisena, että tuo hassahtava mies oli tempuillaan saattanut hänet taasen muistamaan Bengta-rouvaa ja hänen pyyntöään, "anteeksi että keskeydyin äsken…! Mitä pyyntöönne tulee, niin suostun siihen mielelläni. Voitte heti ryhtyä tarpeellisiin toimiin aikomustanne varten."

Bengta-rouva tervehti marskia ystävällisesti, kiitti häntä suosiollisuudesta ja kääntyi ovea kohti lähestyen sitä epäilyttävällä kiireellä. Mutta marski pysäytti hänet kysymällä:

"Älkää ottako pahaksenne, rouva Bengta … mutta meidän suhteemme oli kerran sellainen ja sellaiseksi se olisi vielä voinut tulla, ettei mikään olisi väliämme häirinnyt; mutta kun asiat ovat tulleet nykyisilleen, niin sallikaa minun kysyä, mihin aiotte viedä vainajan, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen!"

"Herra teille hyvällä palkitkoon nämä sanat, herra marski", vastasi Bengta-rouva. "Harmaaveljesten kirkossa aion antaa lukea sielumessut, ja sinne lähden nyt, sillä jo tänä iltana tahdon saada hänet vihittyyn maahan!"

Taaskin kääntyi Bengta-rouva oveen päin, mutta se avattiin samassa, ja pari asemiestä toi Niilo Bonpoikaa sisään. Marski viittasi miehiä poistumaan, mutta viheriä ritari asettui ovelle seisomaan ja Bengta-rouvakin jäi paikalleen. Nyt ei häntä pidättänyt niinkään pelko, että höperö ritari häntä estäisi, vaan hänet vangitsi melkein vasten tahtoaan kalpean ja sentään niin reipasmielisen nuorukaisen näkeminen. Vaikutus oli vaistomainen, hän ei enää kuullut järjen varoitushuutojakaan. Tämä tarmokas nainen maksoi nyt veronsa aikansa taikauskolle. Hän oli sen orjana ja sen näkymättömät langat pitävät usein henkeä kovemmissa siteissä kuin rautaiset kahleet.

Merirosvon onnenketju vaikutti nyt häneen näkymättömällä taikavoimallaan. Tämä ketju, jonka avulla hän oli tahtonut panna vallan ja kunnian, vieläpä kuninkaankruununkin veljensä jalkain juureen, tämä ketju, jota saadakseen hän ei ollut mitään säästänyt; ystävyyden, kunnian, rakkauden ja yleensä kaiken, mikä on ihmissydämelle pyhää ja kallista oli hän sen vuoksi pannut alttiiksi — tämä ketju oli ollut niin kauan hänen ajatustensa ja yritystensä esineenä, että se oli kuin hänen olemukseensa sulautunut. Ja se ajatus, että hänellä oli jo ollut tämä koriste kädessään, ja että hän oli sen taas menettänyt, pikemmin lisäsi kuin vähensi sen tenhovoimaa häneen. Samoinkuin kankaalla häilyvä virvatuli, joka yhä pakenee ihmisen tieltä, joka on ryhtynyt sitä kiinni yrittämään, oli tämä ketjukin yhä houkutellut häntä peräänsä ja yhäti paennut etemmäksi; hän oli itse kuin kiinninaulattu tähän salaperäiseen esineeseen.

Hänen silmiinsä syttyi tuli voimakkaampi ja hurjempi, kuin hän itsekään aavisti, kun hän näki Niilo Bonpojan, eikä marskinkaan kehotus olisi saanut häntä paikaltaan hievahtamaan. Hän oli nimittäin varma, että ketju oli siinä, missä Niilo Bonpoikakin, ja vaikkei hän voinut millään järkisyyllä selittää luuloaan, niin uskoi hän nyt aivan varmasti, että ketju oli tänä hetkenä nuorukaisella. Se aavistus oli syntynyt eilen illalla, kun hän kuunteli nuorukaisen vankikopin oven takana, ja yöllä, kun hän istui veljensä ruumiin ääressä kuunnellen myrskyn pauhinaa ja katsellen pilvien vaellusta kentän yli, oli se kasvanut täydeksi varmuudeksi. Nuorukaisen tulo iski salamana hänen sielunsa pimeyteen, ja sen valossa kypsyi siellä eräs päätös, jonka hän heti tahtoi panna toimeen.