II.
Kaulaketju.
Marski kääntyi pitemmittä mutkitta vangitun nuorukaisen puoleen.
"Minä tahdon vielä kerran kysyä sinulta, Niilo Bonpoika", sanoi hän, "ja sinun tulee vastata minulle siitä rikoksesta, josta sinua syytetään… Ajattele tarkoin, ennenkuin vastaat … elämäsi ja kuolemasi on omassa kädessäsi. Vastauksesi ratkaisee kohtalosi … en kysy sinulta enää tämän jälkeen."
Olisi ollut vaikea päättää, keneen nämä marskin sanat enimmin koskivat, nuorukaiseenko, jota ne tarkoittivat, vai neiti Kaarinaan ja viheriään ritariin. Neidon poskilta katosivat veret ja hän risti kätensä kuin suonenvedossa, ritarin huulilta haihtui hymy, ja hänen silmistään välähti säde selvää tajuntaa ja jännittynyttä tarkkaavaisuutta. Nuorukainen oli kiihkeästi liikutettu, häntä vapisutti ja hän laski silmänsä alaspäin, ikäänkuin ei olisi oikein voinut kestää sitä ajatusta, että hänen täytyisi kuolla näennäisesti häpeällinen kuolema, vaikka kyllä tiesikin, ettei ollut sitä ansainnut. Mutta tätä kesti vaan silmänräpäyksen ajan, silloin kohotti hän päänsä ja katsoi herraansa suoraan kasvoihin.
"Yhden työn olen tehnyt, joka rangaistusta ansaitsee", sanoi hän äänellä, jonka luontaista, kaunista sointua pikemmin lisäsi kuin vähensi se värähtely, jonka asian painavuus vaikutti, "sen nimittäin, että vasten teidän tahtoanne lähdin leiristänne ja ratsastin herra Eerikin luo, ja sen rangaistuksen, jonka siitä määräätte, tahdon kärsiä… Eikä neiti Kaarinalle antamani lupaus yksinään saanut minua tälle matkalle lähtemään, vaan minä toivoin siten saavani sovinnon aikaan herra Eerikin ja teidän välillänne, herra marski, ja jos sen siksi katsotte, niin menköön nuori elämäni tämän asian tähden… Tämä on minulla sanottavaa, kuten ennenkin…"
Nuorukainen vaikeni ja marski odotti hetkisen, ikäänkuin antaakseen hänen miettiä ja sitten jatkaa puhetta. Mutta kun Niilo yhä pysyi äänetönnä, niin lausui marski:
"Sen, mistä nyt olet puhunut, Niilo Bonpoika, annan sinulle anteeksi hyvän tarkoituksesi tähden, mutta sinä tiedät hyvin, että sinua vastaan on paljoa pahempi syytös… Harakerin kirkon tapaus."
Nuorukainen karahti hehkuvan punaiseksi, ja vihan salama lennähti hänen avomielisistä, rehellisistä silmistään. Näytti kuin olisi häntä sisimpäänsä asti liikuttanut ajatuskin, että hänen kunniataan vastaan voitiin sellaisia syytöksiä lausua.
"Kun viimeksi kysyitte minulta tätä, herra marski", sanoi hän, "niin sanoin teille kaikki, mitä minulla on sanomista. Kysymyksenne saivat minun myöntämään tietäväni todellisen syypään, mutta nimeä ei minun ole sallittu ilmaista."
"Muistutan sinulle vaan kerran vielä, että jos tätä kieltoa tottelet, se voi maksaa henkesi", lausui marski. "Sinua syytti Bengta-rouva itse, joka on nyt läsnä tässä salissa, hän syytti sinua, ja hänen syytöksensä vakuutti todeksi se mies, joka koetti yritystä toimeen panna… Jos tahdot hänen nimensä salata, niin täytyy jokaisen kunniallisen miehen pitää sinua hänen kaltaisenaan, ja siten sinä langetat itse tuomiosi."
Salissa vallitsi sanan oikeassa merkityksessä kuoleman hiljaisuus. Marski oli puhunut aivan tyynesti, ja senvuoksi tunkivat hänen sanansa sitä syvemmälle, ja vaikuttivat valtavasti kaikkein mieliin. Hetki oli sitä jännittävämpi, kun kaikki paitsi Bengta-rouva, — epäilemättä marski itsekin — toivoivat, että nuorukainen lausuisi oikean syyllisen nimen ja siten pelastaisi itsensä. Samalla täytyi todella ihmetellä häntä, jos hänellä oli rohkeutta panna henkensä alttiiksi lupauksen pyhyyden tähden. Mutta Niilo Bonpojalla oli tämä rohkeus.
"Niinpä ottakaa henkeni, herra marski", sanoi hän, "sielulleni ette kuitenkaan mitään mahda."
"Onko tämä viimeinen sanasi, Niilo?" kysyi marski.
"Se on viimeinen sanani!" vastasi uljas nuorukainen.
Marski kääntyi pois, ja Kaarina-neiti purskahti itkuun. Mutta Bengta-rouva nosti päänsä ja katseli ympärilleen muodoltaan niin ankarana ja tylynä, että näytti sangen epäiltävältä, oliko hänen rinnassaan ensinkään ihmissydäntä sykkimässä. Oven luona seisova viheriä ritari oli kaikkien niiden tunteiden personoitu ilmaus, joita muut salissa olijat tunsivat. Viha, suru ja tylyys taistelivat hänessä, ja nämä tunteet näyttivät kokoovan hänen sielunsa hajalliset voimat ja saattavan sen täyteen selvyyteen. Niin ei hänen silmänsä olleet koskaan vielä katselleet siitä alkain kun hän tuli marskin hoviin, ja ehkä oli onneksi hänelle, ettei salissa vallitsevan jännitystilan vuoksi kukaan huomannut hänen älykästä ja terävää katsettaan. Hän pani väliin korvansa ovea vasten, ikäänkuin odottaen jonkun tulevan, väliin hän taas astui askeleen eteenpäin avaten huulensa kuin jotakin sanoakseen, mutta otti taas askeleen taaksepäin ja sulki huulensa; sitten hän kävi lähimmän ikkunan luo katsomaan, eikö ulkoa ehkä tullut sitä apua, jota hän etsi. Kun marski kääntyi viimeisen kysymyksensä jälkeen pois, ja kun suru oli murtamaisillaan kauniin neidon, niin kiihtyi viheriän ritarin levottomuus korkeimmilleen.
Hän seisahtui äkkiä aivan liikkumattomaksi, otti sitten muutamia askeleita eteenpäin, jolloin marski havahtui. Samassa tartuttiin oven lukkoon, ja silloin valtasi kuin joku salainen voima ritarin sielun. Miehekäs ryhti hävisi kerrassaan, ja marski näki vaan entisen muodottoman olennon, jonka huulilla oli tuo ikuinen, sisällötön hymy.
Ovi avattiin sitten ja sisään astui muuan mustaveljes. Hän piti käsiään ristissä rinnallaan ja kumarsi syvään marskille, joka katseli häntä kummastuksella.
"Mielihyvällä … tahi velvollisuuteni mukaan olen noudattanut teidän käskyänne, ankara herra…" alkoi munkki, mutta marski keskeytti hänet.
"Minun käskyäni, mitä tarkoitatte? En ole käskenyt teitä tänne."
Eräs pitkä, tumma mies, joka oli tullut munkin mukana saliin, selitti asian marskille.
"Antakaa anteeksi, ankara herra", sanoi hän, "luulin tekeväni teille mieliksi tuodessani tänne tämän arvoisan mustaveljeksen. Kun Niilo Bonpoika kutsuttiin tänne, niin alettiin miestenne kesken kuiskia, että nuoren herran viimeinen hetki on tullut, ja sen vuoksi minä riensin luostariin hakemaan veli Knuuttia."
"Puheesi ei, mies, valaise vähääkään sitä, mitä tahdon selittää", lausui marski suruisena, mikä sopi erittäin hyvin hänen kauniille kasvoilleen.
"Selityksen, jota tahdotte käytökseni johdosta, ankara herra", lausui munkki, jonka päähineen alta tulivat näkyviin hurskaat ja jalot kasvot, "saatte kohta, kun kuuntelette minua vähäisen. Minulla on hiukan puhumista, mikä koskee vangittua aseenkantajaanne ja hänen tuomiotaan, jota ette, sen Jumala suokoon, vielä liene langettanut."
Marski antoi munkille merkin, kehottaen häntä puhumaan, ja munkki alkoi:
"Te tiedätte, ankara herra, että eräs niitä pahantekijöitä, jotka yrittivät Harakerin kirkossa, Jumala paratkoon, tehdä kauhean rikoksen pyhää kirkkoa, Jumalan valtakuntaa, ja teitä itseänne kohtaan, — te tiedätte, että eräs niistä koetti paeta tornista ja että miehenne saivat hänet hädin tuskin uudestaan kiinni. Siinä vuodatettiin vertakin, mies haavoittui kuolettavasti. Häntä ei enää ole olemassa, hän kuoli tuntia ennen puoliyötä."
Munkki teki ristinmerkin ja mutisi lyhyen rukouksen. Kaikki odottivat hartaasti, mitä munkilla oli vielä sanomista; Bengta-rouvan raudankovilla kasvoilla vaan vaihtui väri, ikäänkuin olisi levottomuus lopulta tunkeunut hänenkin sydämeensä.
"Minut kutsuttiin kuolevan ääreen", jatkoi pater, "ja ennen hengen lähtöä teki hän täydellisen tunnustuksen siitä, mitä Harakerin kirkossa tapahtui."
"Jumalan ja hänen pyhäinsä nimessä, hurskas veli … ilmoittakaa pian, mikä tässä on totta, mikä valhetta!"
"Kohta, ankara herra … nuori aseenkantajanne on viaton kuin pyhimys … mies oli toisen asioilla … hän oli … hän oli…"
Mies katseli ympärilleen, ja hänen silmänsä sattuivat Bengta-rouvaan. Tämä voimakas, rohkea nainen ei kestänyt tätä katsetta. Näkyi, miten hän vapisi, hänen katseensa oli melkein rukoileva, kun hän vihdoinkin jaksoi katsoa munkkiin. Ennenkuin tämä vielä ehti lausua nimen, joka oli hänen huulillaan, astui Bengta-rouva pari askelta marskia kohden.
"Minä vakuutan todeksi, mitä tämä hurskas luostariveli sanoo", lausui hän, "Niilo Bonpoika on viaton, ja minä peräytän juhlallisesti häntä vastaan tekemäni syytöksen… Älkää sanoko mitään, marski Kaarlo! Minä olisin tehnyt sen ennen ja ehkä olen viivytellyt liian kauan, mutta aina olisin puhunut ennen kuin te olisitte antanut viimeisen sananne tässä asiassa. Tahdoin vaan koetella nuorukaista. Silmäni ovat tottuneet näkemään niin paljon pahuutta ja viheliäisyyttä tässä maailmassa, että tahdoin koetella, voisiko ystäväni poika, rouva Kaarina Sturen poika totuuden ja kunnian tähden katsella kuolemata kasvoista kasvoihin kalpenematta… Antakaa se anteeksi, herra marski!"
Hänen sanansa eivät näyttäneet vaikuttavan yhtään edullisesti marskiin eikä muihinkaan läsnä olijoihin. Sen hän vaan voitti sillä, että munkin huulilla oleva nimi jäi lausumatta, ja että muut kääntyivät inholla pois hänestä. Mutta sellaiset seikat eivät tähän rouvaan pystyneet. Hänellä oli omia tarkoituksiaan ajettavana, ja kun tie niihin ei vaan ollut suljettu, niin ei häntä suuresti huolettanut muiden ihmisten ihailu tai moite, kunnioitus tai inho, rakkaus tai viha.
Marski käski päästää Niilo Bonpojan kahleet irti, ja kun se oli tehty, astui hän hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.
"Sinä olet jalon rouvan Kaarina Sturen — Jumala armahtakoon hänen sieluaan — arvollinen poika", sanoi hän, "ja jos se vähääkään palkitsee, mitä olet viattomasti kärsinyt, niin ota minulta se tunnustus, jonka sinulle ritarina annan, että olet käyttäytynyt jalosti ja arvokkaasti, kuten vastaisen ritarin tuleekin. Sinä olet pontevuudellasi ansainnut minun ystävyyteni ja kohonnut korkealle silmissäni, mikä lieneekin kieltäsi sitonut."
"Nyt voin sen kertoa, kun ei minun enää tarvitse sillä kunniaani puolustaa", vastasi nuorukainen kostunein silmin, "Eerik Puke itse on sitonut kieleni. Hän tiesi, kuka syyllinen on, ja hän kirjoitti minulle vankeudestaan pyytäen, etten Jumalan kalliin veren tähden ilmaisisi, mitä siitä tiesin. Minä en voinut kieltää hänen pyyntöään, en ajatellut itseäni, muistin vaan sitä jaloa ritaria, joka oli ollut niin korkeana ja jonka nyt täytyi kuolla häpeällinen kuolema; ja minä kirjoitin hänelle, että hän sai luottaa vaitiolooni."
Nuorukaisen sanat kohottivat kostean loisteen Kaarlo Knuutinpojan suuriin, tummansinisiin silmiin ja hän painoi nuorukaisen sydäntään vasten. Neiti Kaarina ei tahtonut pidättää kyyneleitään; hän tarttui lämmöllä nuorukaisen käteen ja sanoi vienosti, kauniit kasvot suloisesti hymyillen: "Kiitoksia, Niilo Bonpoika!"
Bengta-rouvankin kivikovat piirteet tuntuivat lientyvän. Mutta marski kääntyi neiti Kaarinan puoleen ja tarttui hänen käteensä.
"En voi lausua kuinka iloinen olen, että tämä asia päättyi teidän sydämenne toivojen mukaan", sanoi hän, sekä lisäsi, taivuttaen hieman päätään ja katsoen neitoa silmiin, "voisinkohan minäkin toivoa, että minunkin sydämelläni oleva asia tulisi yhtä onnelliseen päätökseen…"
Hän vaikeni. Samaten kuin yhden ainoan syysyön halla riittää turmelemaan maanmiehen kaikki toiveet, niin jäähtyivät marskin sanat hänen huulilleen sen jäätävän kylmyyden vaikutuksesta, joka nyt levisi neidon kasvoille. Hän veti kätensä pois marskin kädestä ja katseli häntä kylmästi ja jäykän kohteliaasti.
Sitten kiitti hän marskia muutamin sanoin ja lähti salista, eikä näyttänyt huomaavankaan niitä tuskallisia katseita, jotka seurasivat häntä, kunnes hänen pukunsa viimeinenkin lieve katosi oven taa. Marski nyökkäsi surumielisesti Niilo Bonpojalle ja teki liikkeen ikäänkuin lausuen: 'seuraa häntä!' ja nuorukainen kiiruhti noudattamaan käskyä. Viheriä ritari lähti myöskin salista, joten marski jäi Bengta-rouvan ja munkin kanssa kolmen kesken.
Viimeksi mainittu katseli surullisesti Bengta-rouvaa, mutta ei sanonut mitään. Hän arveli varmaankin jo tarpeeksi puhuneensa voittaakseen tarkoituksensa. Kun hän sitäpaitsi tiesi Bengta-rouvan munkistonsa suureksi ystäväksi, joka vielä lisäksi oli hankkinut Skeningen sisarluostarille melkoisen vuotisen tulon herra Hannu Kröpeliniltä, myömällä tälle useita taloja ehdolla, että herra Hannu vaatettaisi ja "ruokkisi häntä" Skeningen luostarissa ja laulattaisi siellä sielumessuja hänen poikainsa puolesta, ja kun hän vielä toivoi häneltä uusia samanlaisia töitä, niin ei veli Knuutti tahtonut panna asiaa sen kireämmälle, vaan tyytyi siihen tunnustukseen, jonka tämä jalo rouva jo oli tehnyt. Oli miten oli, puolen totuuden hän kuitenkin oli vaan nyt lausunut, ja epäiltävää lienee, olisiko hän siihen tyytynyt, jos kysymyksessä olisi ollut henkilö, jolla oli vähemmän arvoa ja hyvyyttä luostarille lahjoitettavana. Luostareihin oli hiipinyt taipumusta ylellisyyteen ja hyvään elantoon, joka näihin aikoihin rupesi menemään liikoihin. Ylellisyyttä varten tarvittiin rikkauksia, ja jaloihinkin mieliin tarttui halu rikkauksien kokoomiseen, vaikkei heillä ollutkaan päätarkoituksena tämä ylellisyys, vaan rikkaus itse.
Marskiakin puolestaan kammotti nyt tällä hetkellä paljastaa tämän surevan naisen rikosta. Sillä munkin puheen jälkeen oli hän nyt siitä varma, että kuollut mies, jonka tunnustus oli pelastanut Niilo Bonpojan, oli ollut Bengta-rouvan palveluksessa tai muuten hänestä riippuvainen. Hän muisteli mielessään Harakerin kirkossa tapahtunutta kohtausta, varmistaakseen nyt saamaansa käsitystä silloisesta petoksesta, ja kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä selvemmin hän ymmärsi, että juuri se kolkko olento, joka nyt oli hänen edessään, oli silloin aikonut yhdellä iskulla tulla itse tai tehdä veljensä mahtavimmaksi Ruotsin valtakunnassa. Eerik-herran ylpeä kielto, hänen vaitiolonsa ja Niilo Bonpojalle lähettämänsä kirje — kaikki osoitti, että hän oli oikea rikollinen. Mutta oli monta syytä, jotka kehottivat häntä maltillisuuteen. Ensiksi ei Eerik-herraa enää ollut olemassa, ja hänen sisarensa rankaisemista olisi epäilemättä pidetty julmuutena ja vainoomishaluna, varsinkin kun Bengta-rouva tiedettiin hyvin anteliaaksi kirkolle, mikä seikka näihin aikoihin riitti verhomaan mustimmankin rikoksen puhtauden lumivalkealla vaipalla. Tästä tuli toinen syy, joka sai marskin nyt määräämään toimintatapansa. Hän tarvitsi hyvää huutoa itsestään kansan kesken, eikä mikään ollut hänelle niin vaarallista kuin nurja käytös sellaisia kohtaan, jotka nauttivat niin runsaasti kirkon siunausta kuin Bengta-rouva. Häntä pidettiin jo nunnana, vaikkei hän vielä ollutkaan lopullisesti mennyt luostariin. Hän oli olennoltaan hiljainen ja vaitelias, hänen pukunsa oli tumma ja kaikkea korua vailla, ja juuri tämä seikka — enemmän kuin se, että se oli nunnankaapu — teki hänet nunnan kaltaiseksi. Tämä kaikki vaikutti, että hän oli rahvaan silmissä tavallista ihmistä korkeampi olento, ei ihan pyhimys vielä, mutta hyvin lähellä tätä arvoa.
Senvuoksi päästi hän munkinkin lähtemään pois, kysymättä häneltä sen enempää, ja itsekseen toivoi hän Bengtan seuraavan muita. Sillä tieto hänen törkeästä rikoksestaan, jonka hän nyt tahtoi jättää sikseen, teki marskille sangen työlääksi käyttäytyä häntä kohtaan entiseen kohteliaaseen tapaan. Mutta Bengta-rouva näkyi olevan aivan toista mieltä. Hän seisoi paikallaan odottaen, kunnes muut vähitellen poistuivat. Jäätyään kahden kesken marskin kanssa, kävi hän hänen luokseen ja kuiskasi:
"Minulla on tärkeätä sanottavaa teille, marski Kaarlo … mutta minä tahdon sanoa sen ilman asiaan kuulumattomia kuuntelijoita!"
Hänen kasvonsa olivat kylmät ja jäykät, kuten tavallisesti, mutta hänen katseessaan oli jonkunverran heikkoa kajastusta sitä hellempää mielialaa, joka oli värähtänyt hänen rinnassaan, kun hän kuuli nuorukaisen aikoneen uhrata henkensä säilyttääkseen hänen veljensä salaisuuden. Tämä ilme katosi kuitenkin pian, kuten muiden maailmain valo hälvenee ja väistyy, kun oma aurinkomme rupeaa valaisemaan pientä maailmaamme, uhaten paljastaa pahuuden piilopaikat. Hänen henkensä oli kuin pudistanut kahleitaan — niitä kahleita, joilla taikakalu oli kytkenyt hänet orjuuteensa — mutta ensi hetkenä hän jo katseli maailmaa entisessä valossa, ja taikakoru oli taaskin hänen ajatustensa ainoa määrääjä.
"Olkoon se mitä tahansa, arvoisa rouva", vastasi marski, "niin ei minusta viimeisten tapahtumain jälkeen enää liene teidän ja minun kesken sellaista puhuttavaa, jota ei kuka tahansa saisi kuunnella."
"Ehkä sentään on sellaistakin, jota ei jokaisen sovi kuulla… Luuletteko te, marski Kaarlo, ettei teillä nyt ole vihamiehiä? Tahi jos tiedätte niitä löytyvän, niin tahdotteko päästä niiden voittajaksi? Minä tiedän voiman, joka antaa teille voiton kaikista, jotka teitä vastustavat, voiman, joka auttaa teitä vielä kauemmaksikin… Marski Kaarlo, kunnianhimonne ei voi niin korkeasta päämäärästä uneksia, kuin teille nyt osoitan, ja jonka te myöskin saavutatte, jos kuuntelette Bengta Pietarintyttären sanoja. Minä tunnustan teille syntini, Kaarlo Knuutinpoika… Minä selitän teille mikä olen, ja samalla te saatte myöskin tietää sen salaisen voiman, josta olen puhunut."
Marski katsoi häneen ja näytti aluksi epäröivän, mutta sitten meni hän ikäänkuin sen selittämättömän voiman voittamana, jolla tämä salaperäinen nainen aina vaikutti ympäristöönsä, avaamaan sisemmän huoneen ovea. Bengta-rouva astui majesteetillisesti salin lattian yli, ja kun ovi oli sulettu heidän takanaan, seisoi hän kauan äänettömänä ja kunnioitusta herättävänä, ikäänkuin häntä ei olisikaan rasittanut suurten rikosten paino.
"Minä olen tehnyt sen rikoksen, josta olen syyttänyt Niilo Bonpoikaa", sanoi hän vihdoin syvällä, haudanomaisella äänellä, "minä tahdoin vangita teidät, marski Kaarlo, ja se palvelija, jonka omatunto ei jaksanut kantaa salaisuutta, vaan ilmaisi sen ripittäjälleen, hän oli minun palvelijani."
"Rouva Bengta!" huudahti Kaarlo, voimatta pidättää poskiaan punastumasta, "kuinka uskallatte puhua tätä minulle?"
"Koska teidän täytyy tuntea totuus täydellisesti! Kuten äsken sanoin, ikävöin luostarikammion rauhaan… Täällä maailmassa ei minulla enää ole mitään tehtävää, ei mitään saavutettavaa eikä mitään menetettävää; yksinäisyyteeni seuraavat minua vaan katkerat muistot ja pettyneet toiveet. Katsokaa, senvuoksi en pelkää tunnustaa teille nyt tekojani; minä haluan ilmaista teille nyt salaisuuden, jonka tunteminen tuottaa ehkä teille sen onnen, joka ei ollut minulle sallittu."
Hänen koko ryhtinsä muuttui. Hän kumartui eteenpäin kummastuttavan notkeasti ja joustavasti, ja hänen silmissään paloi sellainen loiste, jonka täytyi herättää katsojassa ihmetystä ja vaikuttaa häneen voimakkaan hengen ainaisella tenholla. Joka lihas hänen vanhoilla kasvoillaan oli jännittynyt, ja kädet, jäsenet — koko hänen ruumiinsa puhui samalla voimalla kuin silmätkin. Oli kuin hänestä lähtisi näkymätön voima, joka tulkitsi hänen sisäiset ajatuksensa.
"On olemassa eräs kallis kalu", jatkoi hän, "kalu, jossa on sellainen salattu voima, ettei sen omistaja voi uneksiakaan mitään, jota hän ei voisi saavuttaa, vaikkapa se olisi…"
"Vaikkapa se olisi…?" kysyi marski hiukan kärsimättömästi, kun nunna pysähtyi äkkiä.
"Vaikka se olisi Ruotsin kruunu!" lisäsi hän.
Varsin harvoja ovat ne kuolevaiset, jotka jaksavat kohota niiden voimain yli, jotka heidän aikakauttaan vallitsevat. Rajattomampaa hallitsijaa tuskin löytyy kuin ajanhenki, ja sille jolla on voimaa ikäänkuin ylhäältä päin katsella sen valtaa ja joka uskaltaa lausua ne totuudet, jotka hän korkealta asemaltaan katsoen näkee entisyydestä kehittyvän ja siten tietää ne epäämättömän varmoiksi, sille ihmiselle hymyillään ja hänen sanansa jäävät ymmärtämättä. Mies voi olla suuri ja etevä inhimillisen toiminnan kaikilla aloilla, hän voi olla suuri valtiomiehenä, sotapäällikkönä, oppineena, — ja siltä olla kokonaan riippuvainen ajanhengestä ja maksaa uhrinsa sen alttarille. Niin oli Kaarlo Knuutinpojankin laita. Hän oli rikas, mahtava, arvossa pidetty, hän oli omaa aikaansa paljoa sivistyneempi, mutta silloisen ajanhengen orja hän oli aivan kuin muutkin, ja tämän ajanhengen huomattavin ominaisuus oli taikausko. Vanhat kirjeet ja asiakirjat kertovat eräistä kaluista, joilla on muka ollut sama salainen voima, kuin tässä kerrotulla koristeella. Väliin on sellaisena ollut sormus, väliin pyhimyskuva, väliin pieni taulu, väliin kultavitjat, väliin kaulaketju, kuten Sven Sturen taikakalu.
Kaarlo Knuutinpojan mieleen ei senvuoksi juolahtanut epäillä sen esineen olemassa oloa, josta Bengta-rouva puhui. Kun tämä vielä uskoi salaisuutensa hänelle vakuuttavalla innolla, niin vaikutti se marskiin vastustamattomasti ja herätti hänessä halun päästä tämän onnenkorun omistajaksi, mikä halu sittemmin oli kasvava ja lopulta hallitseva häntä yhtä ehdottomasti kuin Bengta-rouvaa konsanaan.
"Kaksi kertaa on tämä koriste ollut minun kädessäni", jatkoi Bengta-rouva, "ja kummallakin kertaa on se minulta viety, ja minä olen uhrannut sitä saadakseni enemmän kuin toivoisin teidän senvuoksi tarvitsevan uhrata, marski. Minä olen rikkonut kunniani, olen ollut tulemaisillani murhaajaksi … ja nyt on kaikki, kaikki mennyttä."
Hän risti kätensä ja katseli hetkisen jäykästi eteensä.
"Niin, minä tahdoin antaa vanhimmalle pojalleni tämän koristeen, vanhin poikani kuoli; tahdoin antaa sen toiselle pojalleni — hänkin kuoli. Silloin tahdoin antaa sen veljelleni, ja uskokaa vaan, marski Kaarlo, niin mahtava kuin olettekin, niin te olisitte kumartanut Eerik Pukea, jos hänen kaulassaan olisi ollut tämä kultainen ketju. Tätä kultaista kaulaketjua tulee teidän kantaa, marski, ja silloin ei kukaan voi olla teidän tiellänne, kuinka korkealle halunnettekin kohota!"
"Ja missä tämä kalleus sitten on?" kysyi marski muka välinpitämättömällä äänellä, joka kuitenkin paremmin ilmaisi kuin peitti, kuinka syvään häneen oli mennyt houkutus päästä taikakalun omistajaksi.
Bengta-rouva vastasi hetkisen vaiti oltuaan.
"Te olette tarkoittanut veljeni parasta hänen eläissään, te ette myöskään ole tahtonut loukata hänen muistoaan rankaisemalla hänen sisartaan… No marski Kaarlo, te saatte tietää, mistä koristeen löydätte!"
"Mistä siis…?"
"Aseenkantajaltanne, siltä, jota äsken painoitte rintaanne vasten, Niilo
Bonpojalta!"
"Niilo Bonpojalta!" huudahti Kaarlo, katsellen häntä epäillen. "Niilo Bonpojaltako, sanotte, miten tämä on oikein ymmärrettävä, minun tietääkseni ei hänen tähänastista onneaan kannata erityisesti kehua."
"Hän ei ole vielä saanut kaulaketjua… Ja mitä onneen tulee, niin ettekö sitä minään pidä, että hänet noudetaan vankeudesta, ja herransa painaa hänet rintaansa vasten, ja että hän saapi kaikenlaista kunniaa ja hyvänsuontia?"
"Sen onnen olisi hän voinut saavuttaa kaulaketjuttakin, ja sanottehan sitäpaitsi, ettei se vielä hänellä olekaan."
"Kukapa sen tietää… Yön hetket ovat pimeät, ken tietää, eikö koristetta silloin pantu hänen kaulaansa, ja eikö äskeinen tapahtuma täällä salissa ollut ensimmäinen todiste ketjun salaisesta tenhovoimasta?"
"Ja mistä te tiedätte tämän kaiken?"
Bengta-rouva kertoi, miten vanha ritari Sven Sture oli saanut ketjun käsiinsä pyhällä haudalla, ja miten hän oli sen kätkenyt Silfverhättanin torniin. Sitten hän kertoi vielä, kuinka ritarin tytär, Kaarina-rouva, oli kuolinvuoteellaan isä-vainajansa tahdon mukaan ilmoittanut pojalleen, nuorelle Niilo Bonpojalle, mihin koriste oli kätketty, sekä Niilon matkan Visbyhyn hakemaan äidinisänsä lahjaa.
"Hänen matkansa ei kuitenkaan onnistunut", jatkoi Bengta-rouva sitten, "sen tiedän siitä, että itse olin samaan aikaan Visbyssä…"
"Teidän taisi sen sijaan onnistua?" keskeytti marski.
"Minun onnistui!" vastasi nunna, "koriste oli silloin toisen kerran minulla, ja minä läksin voitonriemuisena vanhasta Visbystä rientämään veljeni Eerikin luo, joka oli silloin Ahvenanmaalla… Mutta ennenkuin olin päässyt sinne, oli kaulaketju jo viety minulta… Minä en kuitenkaan menettänyt toivoani saada sitä vieläkin kertaa ja silloin ei olisi, siitä olen varma, yksikään kuolevainen ottanut sitä minulta, ennenkuin olisin ripustanut sen veljeni kaulaan… Tämän kolmannen kerran luulin tulleen, kun aseenkantajanne, Niilo Bonpoika saapui talonpoikain leiriin Hällan metsään…"
"Olisiko siis se, joka sen teiltä vei, antanut sen Niilo Bonpojalle?" kysyi marski. "Onko siis paitsi teitä itseänne ja Niiloa vielä kolmaskin olemassa, joka tuntee koristeen arvon?"
"Minun tietääkseni ei ole muita kuin hän ja minä, jotka sen tunnemme, sillä muita ei ollut silloin Kaarina-rouvan vuoteen vieressä, kun hän kertoi koristeesta ja ilmoitti sen kätköpaikan. Se, joka sen minulta ryösti, voinee kyllä tuntea koristeen, mutta ei tiedä sen salaista voimaa…"
"Tunnetteko te hänet?"
"Tunnen, jos vaan saan hänet vielä kerran nähdä… Hän oli pituudeltaan ja kasvultaan hyvin viheriän ritarin näköinen, mutta hän oli aivan täysijärkinen, ja häntä reippaampaa perämiestä ei ole näissä kolmessa kuningaskunnassa. Hän pelasti kuninkaan laivan sinä hirveänä myrsky-yönä juuri Söderköpingin kokouksen edellä…"
"Ah … perämies!" huudahti marski, muistaen Niilo Bonpojan kertomuksen. "Ja hän vei koristeen teiltä? Mutta mistä te sitten niin varmaan tiedätte, että se nyt on tullut Niilon käsiin?"
"Mies sanoi sen itse… Hän oli saanut kuninkaalta luvan tarkastaa jokaisen laivalla olijan, jos hän saisi laivan pelastetuksi, ja aamulla kun kuningas oli astunut veneeseen ja mennyt maihin, alkoi hän tarkastuksensa minusta. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän löysi mitä etsi, ja ottaessaan sitä minulta lausui hän: 'teidän luvallanne, tämä kuuluu Niilo Bonpojalle!' Laiva keinui hirveästi tyrskyssä ja sen liitokset natisivat ikäänkuin hajotakseen. Minulla oli hädässäni kuitenkin senverran älyä, että koetin ottaa omani takaisin, mutta silloin hyppäsi mies veneeseen huutaen: 'pelastakoon kukin itsensä!' Samassa laiva särkyi, ja minä tiedän tuskin, kuinka pelastuin sille saarelle, jossa kuningas oli ritareineen… Kun toinnuttuani katselin ympärilleni, en nähnyt merkkiäkään laivasta; se oli hukkunut miehineen päivineen, mutta perämies seisoi vieressäni!"
Bengta-rouva oli vaiti hetkisen, sillä tämän kamalan tapauksen muisto kiihdytti sekä kertojaa että hänen kuulijaansa. Sitten hän jatkoi:
"Minä tiesin siis, mistä minun tuli etsiä kaulaketjua, ja kun Niilo
Bonpoika tuli silloin yöllä, niin olin varma, että se oli hänellä…
Minä sidotin hänet ja tarkastutin hänet … mutta liian aikaisin …
hänellä ei vielä ollut sitä!"
"Mutta minusta olette, rouva Bengta, aivan liiaksi sydämetön", sanoi marski, "teidän ei sentään pitäisi unohtaa, että koriste on toisen rehellistä omaisuutta… Te uhraatte liika paljon; henki ja elämä eivät ole minkään arvoisia teille onnea tavotellessanne."
"Rehellistä omaisuutta!" vastasi Bengta-rouva, "mitä tarkoitatte marski, oliko se tuon vanhan merirosvon kunniallista omaisuutta? Hän oli ottanut sen taistelussa ja ostanut sen ihmisverellä… Minä olen sen hankkinut kuitenkin kaksi kertaa vuodattamatta verta pisaraakaan … henki ja elämä eivät ole minkään arvoisia, sanotte … olkoon niin, Kaarlo Knuutinpoika, koska ne ovat minkään arvoisia, kun on saavutettavana tarkoitusperä, jonka panee kaikkea muuta korkeammalle maailmassa? Minä tahdoin nähdä urhean veljeni, Eerik-herran, Ruotsin valtakunnan päänä, ehkä hän halusi sitä itsekin … tahdoin saattaa häntä siihen tuon pyhän kaulaketjun avulla; mitäpä se merkitsi, jos yksi ihminen senvuoksi kaatuisi, koska sata ja enemmänkin tulisi kaatumaan hänen itsensä pyrkiessään siihen päämäärään…? Tekin tahdotte tulla valtakunnan haltijaksi, herra Kaarlo, ja ollessanne kerran mahtavista mahtavin, uskaltanette varmaan tehdä saman, minkä valtakunnan mahtavin on kerran ennenkin tehnyt ja minkä kaksi Saksan pikkuherttuata ovat tehneet, nostaa kuninkaankruunun omaan päähänne… Sanokaa nyt, marski luuletteko tavallisissa oloissa saavuttavanne tämän tarkoitusperän verta vuodattamatta?… Ja eikö silloin ole parempi vuodattaa verta niin vähän kuin suinkin; epäröisittekö ottaa koristeen, jos näkisitte sen takaa kruunun välkkyvän, ottaa sen rohkeasti ja ilomielin, kun siten säästäisitte tuhansien hengen, ottaa sen, vaikka teidän täytyisikin senvuoksi uhrata yksi ihmishenki, yksi tuhansien edestä?"
Marskin poski kävi vuoroon punaiseksi, vuoroon valkeaksi. Hän ei voinut kääntää katsettaan tästä synkeästä naisesta, jonka puhe huumasi kuin pakanallisen papittaren ennustus ja jonka koko olemus hehkui omituista salaperäistä voimaa. Hänen puheestaan kehkesi tuhat hienoa lankaa, jotka kietoivat kuuntelijan sydämen pauloihinsa. Se synnytti kuin pilvenpatsaan, joka kohoo silloin, kun taivaan ja maan vedet lähestyvät toisiaan muodostaen jättiläispylvään, jonka pauhu tyrmistää purjehtijan, — voi sitä, jonka haaksi silloin joutuu tämän pylvään läheisyyteen, sen nielee silloin pelastuksetta veden murtuva vuori. Kaarlo Knuutinpoika oli nyt sellaisen pylvään läheisyydessä. Hänen oma kunnianhimonsa ja toiselta puolen kansassa kasvava käsitys, että hänestä oli piankin koituva kuninkaanalku, nämä olivat ne voimat jotka, kohdaten pilvenpatsaana toisiaan, myllersivät sitä merta, jota hän purjehti, ja sen pyörteet vetivät häntä yhä kauemmaksi kuohuihin.
"Nyt olen sanonut teille kaikki, herra Kaarlo", jatkoi Bengta-rouva, katseltuaan kauan Kaarloa ikäänkuin nauttien sanainsa vaikutuksesta, "ja nyt sanon teille hyvästi… Nyt menen luostarin hiljaisuuteen, jos minua tarvitsette, niin olen siellä… Jumalan rauha olkoon kanssanne valtakunnan tähden, jonka onnea te nyt tulette ohjaamaan veljeni asemesta."
Korkeana ja äänetönnä kuin varjo astui Bengta-rouva huoneesta, ja
Kaarlo Knuutinpoika jäi yksikseen myrsky sydämessään.
Hänen edessään pöydällä oli vielä se pieni kuihtunut lehmuksen lehti, ja nähdessään sen otti hän sen tajuttomasti käteensä. Mutta ajatukset olivat muualla. Rastas ei laula sulosäveliään myrskyn kohinassa. Hän istui kuitenkin tuolillaan, kädessään kuihtunut muistolehti.