I.

Kukkarokivi.

"Tässä on nyt Raision kirkko, mutta ketään ei ole minua varttomassa!" lausui eräs nuori, uljas mies, jonka tummassa samettilakissa heilui valkea sulkatöyhtö, kun hän ratsasti mainitulle kirkolle vievää tietä myöten.

Hänen rinnallaan ratsasti vähäpätöinen mies, jonka kasvoille tuli aivan omituinen ilme kuullessaan kirkkoa mainittavan ja nähdessään sen tornin kohoavan niin miettiväisesti taivaalle lauhkeana kevätiltana. Hän oli pienenläntä mies. Kasvot olivat punakat ja ne olisivat olleet kauniitkin, ellei katse olisi ollut niin harhaileva, ikäänkuin alati turvaa etsivä. Ja pelkoa ei tässä katseessa kuitenkaan ilmennyt. Se oli päinvastoin tyly kiintyessään johonkin, ja tylymmäksi se kävi, kuta leppeämmäksi ja sulavammaksi hymy tuli hänen huulillaan. Miehen yllä oli vaaleanruskea, pehmeästä nahasta tehty ihokas, jota koristi leveät viheriät raidat, ja päässä oli hänellä musta lakki, jonka reunat olivat yrnpärinsä ylöspäin käännetyt. Sen alla oleva pääverho, jota kaikensäätyiset sotilaat käyttivät tähän aikaan, peitti niskan ja leuvan sekä kaulan ja hartiot. Tämä pääverho, joka tavallisesti solmittiin toiselle puolen, oli joko jostakin kalliista kankaasta, tai teräslangasta rautapaidan tavoin tehty, tai, kuten tällä miehellä, paksua ruskeata nahkaa, niin että se hyvinkin varjeli iskun tai pari. Olkapäillä, rinnalla ja selässä päättyi se leveihin, kolmen tai neljän tuuman pituisiin hesuihin.

"Eikös hän tänne halunnut minun tulevan itseään kohtaamaan?" kysyi nuori mies katsoen ystävällisesti hymyillen nahkaröijyyn.

"Kyllä, nuori herra!" vastasi tämä, "tänne juuri; ratsastakaamme vaan vähän lähemmäksi, niin saanemme hänet nähdä…"

Ja he ratsastivat vähän lähemmäksi, tulivatpa kirkkomaan muurille asti, mutta sitä, jota odottivat, eivät he nähneet. Eräs ukko vaan istui kivellä kirkkomaalla katsellen hentoa keväistä ruohonurmea, auringon kullatessa hänen kaunista päätään, jonka valkeat hapset valuivat hartioille. Näky oli kaunis, tyven, ja rauhaisa kirkkomaa kutsui lepoon.

"Tässäpä viivyn hetken", sanoi nuori herrasmies seuralaiselleen, "hän tulee kenties pian, ja minä tahdon häntä ainakin odottaa, koska hän on sitä pyytänyt."

Puhuessaan hyppäsi hän ratsultaan, sitoi sen erääseen puuhun ja meni kirkkomaalle. Nahkaröijy hymyili tyytyväisesti ja kaihti kädellään silmiänsä katsoen eteläänpäin tasangolle ikäänkuin sieltä odottaen tulijaa, vaikka hän oli ilmoittanut sen aivan toisaalta saapuvan. Syvä ryppy silmäin välissä osoitti, ettei hän ollut oikein tyytyväinen, mutta ryppy katosi vähitellen, kun hän katsoi kirkkomaan muurin yli ja huomasi valkean sulkatöyhdön heiluvan siellä puiden välissä.

Tämä nuori mies oli soreavartaloinen, kasvot olivat hyvin muodostuneet, ja niitä valaisi kaksi suurta tummansinistä silmää. Hän lähestyi vanhusta, joka lähempää katsoen näytti papilta ja oli epäilemättä seurakunnan kirkkoherra.

"Terve, arvoisa isä", sanoi ritarillinen nuorukainen tervehtien kunnioittavasti harmaapäätä, "miksi istutte täällä niin suruisena? Ehkä minä voin teitä auttaa, jos jokin mieltänne painaa?"

"Kuka te sitten olette, nuori mies?" kysyi pappi.

"Minä olen Tord Kaarlonpoika ja oleskelen sukulaiseni, marskin luona
Turun linnassa."

Viipyi kotvanen, ennenkuin vanhus vastasi, hänen silmänsä siirtyivät ensiksi tummaan metsään päin, jonka latvat hehkuivat ilta-auringon paisteessa, ja siitä kirkkoon ja tornin kullattuun ristiin.

"Mahtava on marski", sanoi hän sitten, "mutta minusta näyttää siltä, että hänen pitäisi osata laulaa ensiksi sama laulu, jonka entinen edeltäjäni täällä Raisiossa lauloi kirkkoa rakennettaessa: 'Pois, Killi, kirkosta! Pois, Nalli, harjalta!' Ennen ei hän voi sitä hätää parantaa, joka Ruotsissa nyt on… Sisarenpoikani piti lähteä Rostockiin matkustaakseen sieltä Pragin yliopistoon; hänen armonsa, Turun piispa Maunu, kustantaisi hänen kulunsa, mutta hän on joutunut kuningas Eerikin käsiin Visborgiin, ja nyt vaaditaan hänen lunnaikseen enemmän rahaa, kuin minä voin hankkia… Minä aion huomenna lähteä Kuusistoon valittamaan hätääni armolliselle herralleni, piispalle, mutta kuinka voin pyytää häneltä niin suurta rahasummaa… Ja jos hän sen tekee, niin kuka takaa, ettei hän joudu uudestaan rosvojen käsiin… Jumala parantakoon kaiken sen viheliäisyyden, joka meitä nyt painaa!"

"Teidän suruunne, kirkkoherra-isä, voitanee kyllä löytää apu", sanoi Tord asettuen ukon viereen kivelle, "kaikkia Itämerellä kulkevia laivoja eivät Eerikin vaanijat sentään saavuta, ja mitä lunnaisiin tulee, niin siihen aina neuvo keksittänee… Sukulaiseni, Kaarlo-herra, aikoo käydä huomenna hänen armonsa, Maunu-piispan luona Kuusistossa, ja jos te silloin tulette sinne, niin tapaatte ne molemmat, ja minä luulen, että he yhdessä keksivät keinon pulanne auttamiseksi. Maunu-piispa oli tietääkseni yhteen aikaan kuningas Eerikin suuressa suosiossa … ehkä hänen sanansa vieläkin tepsivät jonkunverran ja vaikuttavat saman kuin täysinäinen rahakukkarokin."

"Pois, Killi, kirkosta!" mutisi pappi pudistaen hiljaa päätään, vaikka vieraan sanat olivatkin nähtävästi häntä tyynnyttäneet. "Sanon. mitä olen sanonut. Pois, Nalli, harjalta! Ei se siinä ole, että yksi autetaan, meitä täytyy kaikkia auttaa…"

"Ja nyt se kai onnistunee, kun Kristofer on kuninkaana kaikissa kolmessa valtakunnassa", lausui Tord, äänessään hieman katkeruutta, "oma piispanne on tuskin vähemmän hänen ystävänsä kuin Upsalan arkkipiispa ja muut piispat ja kirkon herrat!"

"Jumalan kädessä, nuori Tord-herra!" vastasi pappi syvällä totisuudella. "Korkeat kirkon miehet ja maalliset herrat mahtavat paremmin osata paikata repeämät valtakunnan verhossa kuin me, jotka olemme täällä alhaalla hämäryydessä… Mutta minusta näyttää asia vallan toiselta, ja varmaa on, ettei jättiläisen taiassa ollut tehoa, kun hän yritti Raision kirkon kumoon syöstä, vaan sitä oli papin sanoissa, joilla hän vapautti Jumalan seurakunnan ja uuden temppelin peikon vallasta."

"Jos oikein teitä ymmärrän, arvoisa isä, niin tahdotte verrata Kristofer-kuningasta jättiläiseen, mutta mitä siinä asiassa on Raision kirkolla tehtävää?"

"Te ette tunne vanhaa tarinaa Raision kirkon rakentamisesta?"

Pappi kertoi jättiläisen rakentaneen kirkon, mutta että Raision pappi oli eräänä yönä, murehtiessaan mistä saisi rahaa hänen palkakseen, nukahtanut kauvas metsään ja silloin kuullut jättiläisnaisen laulavan lapsilleen: "Killi kirkkoja tekee, Nalli nauloja takoo rahaisessa Raisiossa", ja saatuaan siten tietää rakentajain oikeat nimet, sai hän samalla vallan heidän ylitseen. Kun he sitte olivat juuri kiinnittämäisillään ristiä kirkonpäätyihin, huusi hän heille:

Pois, Killi, kirkosta!
Pois, Nalli, harjalta! —,

ja siitä muuttuivat jättiläiset kahdeksi ilkeän suureksi korpiksi, jotka lentivät tiehensä. Vähän senjälkeen tuli jättiläinen takaisin kantaen suunnatonta kivilohkaretta suuressa kukkarossa selässään; sillä hän aikoi musertaa kirkon. Mutta hän ei löytänyt mitenkään tietä sinne enää, ja kun hän lopuksi tapasi vaimonsa, jolta pappi oli avun saanut, niin tämä näytti suuren joukon kuluneita kenkärajoja ja murtuneita airoja, joita hän oli käyttänyt Raisioon päästäkseen. Silloin heitti Killikin kaiken toivon ja laski kiven siihen missä oli, ja siinä se on vieläkin Killin kivi eli Kukkarokivi Ruissalon saarella, puolen penikulmaa Turusta, muistona Raision kirkon rakentamisesta ja merkkinä merenkulkijoille.

"Niin olen ajatellut", jatkoi pappi, "katseltuani joka puolelta tätä Margareta-kuningattaren rakentamaa viheliäisyyden laitosta, Jumala hänen sieluaan armahtakoon. Hänessä oli jättiläisvoima, ja hänen seuraajansa kuuluvat samaan jättiläisruumiiseen, mutta he kuvaavat jättiläisiä juuri ristiä pystyttämässä. Jumala paratkoon, jos he saavat ristin sinne, kuten näyttävät saavankin, niin on vapaus ja onni mennyttä maasta ja valtakunnasta. Mutta kuka osaa sen taian, joka ajaa peikon pois…? Kukkarokivi on heidän käsissään … kuka osaa loihtia pahan voiman ja upottaa kiven meren pohjaan?"

"Yksi on ainakin ollut", lausui Tord hetken kuluttua, "yksi on ainakin ollut, joka sen osasi…"

"Te puhutte Engelbrektistä, herra Tord", sanoi pappi vilkkaasti, "niin, niin, minä tunsin hänet hyvin, sen jalon miehen, ja minä näinkin hänet kerran ollessani hänen armonsa, piispan asialla Ruotsissa Strengnäsin piispan, Tuomaan luona seitsemän vuotta sitten … niin, hän osasi sen, hän voi huutaa yli valtakunnan kaikuvalla äänellä: 'Pois, Killi, kirkosta!' — Mutta kuka sitä nyt huutaa, ja hyvän voiman täytyy olla yhtä kärsivällinen kuin pahankin voiman, siitä se riippuu."

"Kukapa tiesi sentään", vastasi Tord, "ehkäpä loihtulaulua vielä kerran lauletaan … ehkä Kukkaro-kivikin heitetään jättiläisiä itsiään vasten… Sukulaisellani, Kaarlo-herralla on myöskin sana sanottavana, kun aika tulee!"

He istuivat keskustellessaan selät porttiin päin viistossa kirkkoon eivätkä huomanneet, että kirkkomaalle hiipi hiljaa joukko aseellisia miehiä astuen suoraan heitä kohden. Muuan korppi, joka lensi vasemmalla puolen, sai Tordin vilkaisemaan sivullepäin, ja silloin vilahti hänen silmiinsä jotakin, mikä sai hänen kavahtamaan pystyyn. Hän huomasi heti, mitä oli tekeillä ja vetäisi miekkansa esiin käyden miehiä kohden, joiden keskellä hän huomasi saattajansa, hymy yhä naamassa. Pappivanhuskin nousi ylös ja kääntyi, mutta pani vapisten kätensä ristiin nähdessään asemiehet ja nuoren ritarin niin rohkeasti syöksyvän heitä vastaan.

"Mitä tahdotte", huusi Tord, "koska paljain miekoin tunkeutte pyhälle kirkkomaalle?"

"Rauhoittukaa, herra Tord!" vastasi hymyilevä mies, joka näytti olevan muiden johtaja; hän ei myöskään ollut paljastanut miekkaansa kuten kaikki muut, "rauhoittukaa, me emme tee teille mitään pahaa, emme mitään pahaa."

Mutta Tord tarttui hänen rinnuksiinsa, ja muut asettuivat sill'aikaa kehään heidän ympärilleen.

"Jos tämä oli se puhumasi kohtaus, niin on viimeinen hetkesi tullut, kirottu punaparta", huusi Tord.

"Antakaa anteeksi, nuori herra", sanoi mies tyyneydellä, joka melkein ällistytti Tordia, "antakaa anteeksi, me olemme Eerik-kuninkaan väkeä, ja meidän täytyy hankkia tulomme mistä saamme, muuten jää Kurki pian ilman miehiä… Nyt ovat höyhenenne kullasta, ja ne voivat pian saada peitteen kalliista kivistä, kun otetaan sukulaisenne huomioon, rikas marski etupäässä… Olkaa siis aivan rauhassa, emme tee teille mitään pahaa… Te saatte vaan nukkua pari yötä Kurjella, kunnes olemme saaneet lunnaat teistä, sitten saatte ilomielin ratsastaa Turun linnaan jälleen… Kas niin, ottakaa nyt vaan järkenne vangiksi ja pistäkää miekka koreasti tuppeen… Näettehän että käytän ritarillista kieltä, ja etten aio väkivaltaa käyttää, kun kerran olen melkein turvatonna tässä…"

Näiden sanain iva ja vielä sitäkin ilkeämpi katseen häijyys — se kun himoitsi tiikerin tavoin lävistää saaliinsa — saivat kuumaverisen Tordin aivan raivoihinsa. Kenenkään arvaamatta, ja nähtävästi aivan vasten punaparran luuloa, välähti hänen miekkansa ja sattui rosvon kaulaan, niin että hän kaatui silmänräpäyksessä maahan.

"Ja nyt te!" huusi hän muille, joita ihan tyrmistytti hänen rohkea tekonsa ja uljuutensa, joka ei vastustajia lukenut.

Tord hyökkäsi mieskehään voimalla, joka tuntui vastustamattomalta, ja jo kaatui eräs miehistä, ja siitä hän koetti tunkea kehän läpi, ennenkuin muut ehtisivät käydä hänen kimppuunsa. Hän puolustautui kauan menestyksellä, ja taito korvasi, mitä voimasta puuttui. Jos selkä olisi ollut turvattuna, niin olisi ollut niin ja näin, kumpi olisi voittajaksi tullut. Mutta nyt oli ylivoima liian suuri. Kehä supistui sikäli kuin hänen käsivartensa uupui.

Samassa kuului kirkkomaan toiselta puolen huuto, joka saattoi rosvot odottamattomaan pulaan. Mutta he olivat jo riistäneet miekan Tordin hervahtuneesta kädestä, ja samassa kuin pappi tuli talonpoikajoukon kanssa avuksi, riensivät he portista ulos vieden kallisarvoisen vankinsa mukanaan. Portille pysähtyi kaksi sissiä ehkäisemään talonpoikia, kunnes muut ehtivät päästä vankeineen hevosten selkään; silloin heittäysivät hekin ihmeteltävällä notkeudella ihan portin vieressä olevain hevostensa selkään ja kiidättivät tiehensä talonpoikain turhaan takaa ajaessa.

He palasivat sitte hiljakseen kirkkomaalle, jossa vanha kirkkoherra hommaili miehen ääressä, jonka Tord Kaarlonpojan miekka oli kaatanut. Tämä näytti saaneen surmaniskunsa, veri virtasi hänen ihokastaan pitkin.

"Mitä teemme?" kysyi kirkkoherra talonpojalta, joka ensiksi saapui.

"Saakoon työnsä mukaan", sanoi talonpoika rauhallisesti kirvestään kohottaen… "Minä lähetän hänet pian sinne, jossa hän ei kaipaa kultaa eikä suolaa."

Talonpoika aikoi tehdä sanansa mukaan, mutta kirkkoherra esti häntä.

"Ei, ei", sanoi hän, "ajattelematon teko tuo katumuksen perässään, ajatelkaamme paremmin. Minun mielestäni tulee tästä miehestä paras lunnasraha reippaan Tord-herran edestä… Viekäämme hänet minun luokseni, minä sidon hänet."

Tällä välin tuli paikalle yhä useampia talonpoikia, ja kun asiata vielä kerran harkittiin, niin voitti kirkkoherran mielipide, ja merirosvo kannettiin kirkkoherran tupaan. Kirkkoherra itse asteli hiljakseen kirkkoportille ikäänkuin silmätäkseen seutua, näkyisikö vielä joitakin jälkiä hurjista vitaliveljeksistä. Tällä välin oli aurinko laskenut ja tullut pimeä, ja idästäpäin alkoi puhaltaa raikas tuuli. Vanhus piti toisella kädellään portin rautaisia puolapuita ja suojusti toisella kädellään korvaansa kuullakseen tarkemmin joka äänen, vaan ei kuullut mitään, josta olisi saanut osviittaa siitä, mihin suuntaan rosvot olivat menneet. Hän otti kätensä vitkaan portista aikoen kääntyä ja lähteä talonpoikain perään kotiinsa, vaan pysähtyikin äkkiä ja katsahti sivullepäin. Hän kuuli laukkaavan hevosen kavioin kopsetta. Hän vei taas kätensä korvan taakse ja kuuli todellakin ratsumiehen lähestyvän pohjoisesta päin. Vähän senjälkeen näki hän taivasta vasten kuvastuvan miehen haamun eräältä kohdalta, missä tie kulki mäen yli, jolta puut olivat hakatut pois. Kirkkoherra oli juuri huutamaisillaan hänelle, peläten hänen ratsastavan Turkuun kulkematta kirkon sivutse, mutta silloin huomasikin hän ratsumiehen hiljentävän vauhtiaan ja lähestyvän kirkon porttia.

"Nuori mies, kuka olette", sanoi vanhus ratsumiehelle, "jos aiotte Turkuun, kuten näyttää, niin voitte viedä sinne erinomaisen tärkeitä uutisia ja tuoda pian tänne apua…"

"Mikä on sitten hätänä?" kysyi nuorekas, sointuva ääni.

"Voi, täällä on huonosti asiat ja voivat tulla vielä huonommiksi, sillä kukaan ei ole enää turvassa, vitaliveljekset ovat tässä edustalla saaristossa, ja ne eivät enää tyydy rannoilta iskemään, vaan sieppailevat miehiä täältä Raision kirkolta asti."

Ja pappi kertoi mitä oli tapahtunut. Ratsumies kuunteli tarkoin joka sanaa, ja kun pappi oli lopettanut, kyseli hän lähemmin kaikkia asianhaaroja, tiedustaen mihin päin rosvot olivat vieneet vankinsa. Samassa tuli Naantalista päin pari nuorta talonpoikaa, jotka lähestyivät kirkkoveräjää kuullessaan kirkkoherran äänen. Tervehdittyään kunnioittavasti kirkkoherraa, olivat he hetken vaiti kuunnellen ritarin kysymyksiä ja papin vastauksia, ja sitten lausui toinen:

"Vitaliveljesten jaala on Kukkarokiven luona … me kuulimme sen Naantalissa, josta olemme tulossa, ja jos on aikomus ajaa niitä takaa, niin olen minä valmis lähtemään mukaan ja varmaan moni muu myös. Mutta onnettomuus tulee harvoin yksinään, sanotaan, ja varmaa on, että tässä on käytettävä enemmän älyä kuin väkivaltaa, sillä, ellen pety, voi vaara tulla muuten kolminkertaiseksi…"

"Kolminkertaiseksi, Pietari-veli … mitä tarkoitat?" kysyi kirkkoherra.

"Niin, mustalla Priitalla on ollut korkeita vieraita tänään!"

Pappi teki ristinmerkin mutisten lyhyen rukouksen, mutta Pietari jatkoi:

"Käydessämme sen mäen ohi, jolla hänen tupansa on, kuulimme hevosten hirnuntaa metsästä, ja mieleemme juolahti kohta, että siellä oli vitaliveljeksiä. Me hiivimme mäenrinnettä ylös pensaiden välitse ja näimme arvelumme todeksi ja sielläpä oli vielä nuori Tord-herra vankina heidän keskellään… Silloin riensimme täältä apua noutamaan…"

"Hyvä, hyvä, poikaseni", vastasi pappi, "rientäkää hakemaan pari rotevaa miestä lisäksi, niin voimme auttaa…"

"Ei, ei", vastasi ratsumies, "aika on kallista, tämä tuuli on vitaliveljesten paras ystävä … hankkikaa itsellenne vaan hevosia ja seuratkaa minua, minä lähden jo edeltä!"

"Odottakaa sentään, saatte kuulla ensiksi vähän lisää", lausui Pietari viitaten toista talonpoikaa noutamaan useampia osanottajia tähän vaaralliseen yritykseen. "Siellä on muitakin kuin Tord-herra… Me tapasimme poikatollon, joka puhui kahdesta neidistä, jotka olivat tulleet tupaan iltapäivällä, ja me näimme heidän hevosensakin, jotka olivat sidottuina erään koivun juurelle mäen alla…"

"Ja nuo neidit, mies?" kysyi ratsumies suurella innolla.

"Ne olivat linnasta, ja minä panen vetoon parhaan hevoseni, että he olivat Briita-neiti ja Iliana-neiti linnasta… Poika ei tosin tiennyt heidän nimiään, mutta hän oli nähnyt heidät monta kertaa marskin rouvan, Kaarinan seurassa ratsastavan Naantaliin tai menevän metsästämään, kertoi poika… Niin, ja sentähden emme me saa mennä sinne pauhulla ja metelillä vaan älyllä…"

"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti pappi; mutta ratsumies korskutti hevostaan ja näytti olevan mitä kiihkeimmässä mielenliikutuksessa.

"Sinä olet oikeassa, Pietari", sanoi hän lyhyesti ja varmasti, "äly on tarpeen, mutta välttämätöntä on myöskin, ettei hetkeäkään mene turhaan … tule sinä perästä edellistä tuoden, minä ratsastan nyt kuitenkin kaikitenkin edeltä, kävi miten kävi."

Ja samassa kannusti hän hevostaan poistuen kuin tumma pilvi yöhön.

"Reipas poika tuo!" sanoi kirkkoherra. "Jumala ja kaikki pyhät suosikoot ja suojelkoot häntä!"

"Minä tunsin tuon nuoren herran yhtä hyvin kuin Tord-herrankin", sanoi Pietari, "minä sousin hänet Naantalista, kun hän viimeksi Ruotsiin lähti. Silloin oli jäänlähdön aika ja aallot kävivät niin korkeina kuin Kukkarokiven aukossa konsanaan. Nyt ei hän kiireessään tuntenut minua, mutta minä teen paljon sen miehen edestä."

"Ja mikä hänen nimensä on sitten, Pietari?"

"Hänen nimensä on Niilo Bonpoika, ja mikäli olen marskin miehiltä kuullut, on hän ollut monta vuotta marskin palveluksessa, ja hän kuuluu mahtavaan ruotsalaiseen herrassukuun."

Hänen vielä puhuessa tuli toinen talonpoika takaisin tuoden kolme muuta mukanaan, ja pian ajoivat nämä viisi miestä hyvää laukkaa Naantaliin vievää tietä myöten.

Mutta edeltä lähtenyt yksinäinen ratsumies ajoi hurjinta vauhtia yli kivien ja kantojen yötä myöten. Tuuli, joka kiihtyi, mikäli yö myöheni, reutoi hänen vaatteitaan ja tukkaansa, mutta hän ei huomannut sitä. Hänen sisässään riehui toisenlainen myrsky. Vaaraa, joka uhkasi mustan Priitan tuvassa olijoita, pahensi ja enenti joka kulunut hetki, joka viipynyt askel. On aivan epäilemätöntä, että hän olisi pannut kaikkensa alttiiksi, ken tahansa olisi joutunut tällaiseen vaaraan, mutta yhtä varmaa on kuitenkin, että nykyiset pelastettavat vetivät häntä niin voimakkaasti eteenpäin, että hän oli todella täydellisesti unhottanut itsensä. Nuori, neitsyeellinen olento katseli häntä kirkkailla, ihanilla silmillään ojentaen rukoillen käsiään häntä kohti koettaen paeta raa'an vitaliveljeksen syleilyä — se näky kuvastui elävästi hänen mieleensä ajaen verta hänen suonissaan yhtä hurjasti, kuin hän itsekin kiiti vaahtoisella ratsullaan.

Jos joku olisi tänä hetkenä kysynyt, ketä varten hän niin kiihkeästi kiirehti, niin olisi hänen huuliltaan varmaankin päässyt eräs nimi, jota hän ei ehkä koskaan vielä ollut tuntenut niin kalliiksi. Usein sattuu niin, että esine, jota on kauan kantanut mielessään ja jota on tottunut pitämään jonkinlaisena hyvyyden ankkurina, joka on antanut rauhan levottomille ajatuksille ja on senvuoksi käynyt rakkaaksi huomaamatta miksi ja miten ja huomaamatta sitäkään, että se todella on käynyt rakkaaksi … niin, usein sattuu että kun on kadottamaisillaan sen, niin se syöksähtää sieluun kerrassaan aivan aavistamattomassa valossa ja osoittautuu silloin niin koko olemukseen kiintyneeksi, ettei voi menettää sitä menettämättä samalla itseään. Tämä vaara oli nyt auringon säde, joka tunki sydämen maailmaan valaisten sen komeroita oikealla tavalla. Se oli kuin ukkonen päivänkoittaessa. Nuori ratsumies näki nyt täydessä valossa, mikä oli ennen kuumottanut vaan epäselvänä hämynä.

Keskellä sydämen myrskyjä nousi rakkaus taimelle Niilo Bonpojassa, kuten kevään ensi kukkaset avaavat hennot kupunsa kesken jäiden sulantaa.

Pian saikin hän näkyviinsä mustan Priitan tuvan, jonka hän tunsi hyvin, sillä sen omistaja oli laajalti tunnettu suuruus seudulla. Sen pääty kuvastui yötaivasta vasten mäen rinteellä pienen metsikön reunalla. Mutta siellä ei näkynyt ketään. Hän avasi silmänsä ja kohottausi ylöspäin, mutta tuvassa ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Hän pysähtyi tuvan ovelle ja huusi tupaan, ja silloin ilmestyi pitkä tummiin vaatteisiin puettu akka ovelle. Niilo kysyi, oliko hänellä ollut vieraita illalla ja keitä.

"Jumala minua vaivaista armahtakoon", sanoi hän, "täällä on ollut monta vierasta tänään, enemmän kuin kohtuullisesti, ja nyt ne kiitävät merta myöten saaliineen. Ehkä voitte saada heidät kiinni, mutta siitä on hyötyä heille eikä teille, koska te olette yksin ja heitä on ainakin parikymmentä."

"Ja keitä heidän vankinsa ovat, akka?" kysyi Niilo sellaisella äänellä, kuin olisi ollut tukahtumaisillaan.

"Jumala paratkoon, nuori herra, ne olivat ylhäisiä neitiä. Toinen oli marskin veljentytär, Briita-neiti, toinen oli tanskalainen neiti, nimeltä Iliana… Oli Herran onnettomuus, että heidän hevosensa olivat tuolla alangossa, muuten olisin yhtä varmaan pelastanut heidät, kuin he nyt ovat hukassa… Suurin joukko meni heidän kanssaan, sitten lähtivät muut vieden nuorta Tord-herraa…"

"Tiedättekö, mitä tietä ne kulkivat…?"

"Menkää tästä etelään suoraan Perniöön, niin sitä tietä löydätte heidät… Mutta sen sanon teille, että omaan tuhoonne riennätte; yksi mies, vaikkakin noin miehekäs, ei voita niitä kahtakymmentä."

Niilo oli jo matkassaan, ennenkuin akka oli loppuun asti puhunut. Puut vilahtelivat hänen ohitseen sulaen yhdeksi epäselväksi kasaksi, mutta eteenpäin hän meni mäkeä ylös ja mäkeä alas, levähtämättä.

Ratsastettuaan neljännestunnin, näki hän äkkiä muutamain tummain varjojen liikkuvan kentän yli, mutta hitaasti, ikäänkuin tuulen jättämä raskas pilvi, joka riippuu taivaan laella. Silmänräpäyksessä hän oli varjojen rinnalla; miekka välähti hänen kädessään ja ensimmäinen, jota sen terä kohtasi, kaatui hevosen selästä.

Siinä oli vaan kolme miestä, jotka kulettivat Tord Kaarlonpoikaa välissään. He pysähtyivät äkkiä tämän tulisen hyökkäyksen johdosta, ja mies joka ratsasti Tordin toisella puolen, käänsi äkkiä hevosensa ja pani miekan miekkaa, terän terää vasten. Mutta hän veti tällä kertaa miekkansa onnettomana hetkenä. Sen terä katkesi kappaleiksi, ja hän kaatui maahan kuten toverinsakin. Sillä välin tarttui kolmas Tordin hevosen ohjiin ja vei sitä mukanaan kentän yli. Niilo kannusti taas hevostaan koettaen saavuttaa heitä. Mutta heidän hevosensa olivat, jolleivät voimakkaammat, niin ainakin vähemmän rasittuneet, ja vaikka Niilo voikin aluksi seurata heitä, huomasi hän kuitenkin kohta, ettei voisi päästä niin lähelle, että saisi isketyksi rosvoa.

"Tord, Tord", huusi hän, "heittäydy hevosen selästä!"

Mutta Tord istui liikahtamatta, ja Niilo näki rosvon uhkaavan häntä miekallaan, joka oli hänen vapaassa kädessään. Silloin kannusti Niilo hevostaan viimeiseen epätoivoiseen ponnistukseen, joka vähensikin väliä ainakin muutaman hevosenmitan. Jos hänen kädessään olisi ollut sopiva kivi, olisi hän osannut sillä helposti vitaliveljestä. Mutta saman kuin kivi voi miekkakin tehdä; hän kohosi senvuoksi seisomaan jalustimiinsa, tähtäsi ja heitti miekan voimakkaasti rosvoa kohden.

Se lensi soikeassa kaaressa miestä kohden ja sattui häneen. Vangin hevosta pitelevä käsi heitti ohjakset, ja molemmat ratsumiehet seisattuivat silmänräpäykseksi, joten Niilo ehätti heidät. Vitaliveljen aikomus oli epäilemättä ruveta vastarintaan odottamatonta kostajaa vastaan, mutta hän muutti äkkiä tämän päätöksen huomatessaan, ettei Niilo ollutkaan aseeton, kuten hän oli luullut, vaan heilutti pitkää, leveää veistä kädessään. Hän käänsi hevosensa ja katosi salaman nopeudella ystävysten näkyvistä.

"Enkeli ei olisi voinut olla minulle tervetulleempi tänä hetkenä, Niilo … hakkaa vaan poikki nuo kirotut siteet, meillä on vielä aimo työ jäljellä. Ilianaa ja Briitaa viedään vitalilaivalle."

Nuorat, joilla Tordin jalat oli sidottu yhteen hevosen alle, olivat pikemmin poikki, kuin hän oli nämä sanat lausunut, ja sitten irroitettiin ne nuorat, joilla hänen kätensä oli sidottu selän taakse. Niilo sieppasi miekkansa ja antoi Tordille veitsensä, ja sitten antoivat he hevosten mennä hyppylaukassa rantaa kohden, jonka aaltojen loiske rupesi kohta kuulumaan. Sanaakaan vaihtamatta sujui matka. Kumpikin ajatteli vaan niiden vaaraa, jotka he toivoivat vielä kohtaavansa rannalla, ja kumpikin oli varmasti päättänyt uskaltaa henkensä heitä pelastaakseen, joten heidän ei tarvinnut siitä asiasta ajatuksiaan lausua. Sydän hurjasti sykkien ratsastivat he hetkisen kuluttua rantaan Perniön kirkon ohi. Kuu oli noussut levitellen pilvirepaleitten välistä hopeasäteitään aaltoilevalle merenselälle, toiselta puolen häämöitti Ruissalon ranta taajoine lehtoineen ja metsikköineen, jotka eivät kuitenkaan olleet vielä lehdessä. Mutta ranta oli silmänkantamalta ihka tyhjä.

"Vene, Niilo, vene," huusi Tord, "meidän täytyy saada vene, vaikka se maksaisi puolet sukutilastamme!"

Niilo ratsasti rantaa pitkin sinnepäin, missä arveli perniöläisten kirkkoveneiden olevan. Tord seurasi häntä, ja he löysivätkin veneen ja airot. Mutta samassa he kuulivat ankaraa kavioin kopsetta takaansa, ja pian tuli viisi miestä näkyviin, jotka ratsastivat nelistäen rantaan.

"Halloo, reippaasti tehty, nuori herra!" huusi etumaisin niistä, "mutta varttokaa vähän, ja antakaa minulle airot, sillä näillä vesillä ei ole juuri leikittelemistä tällaisella ilmalla!"

Hän hyppäsi kiireesti ratsultaan ja juoksi veneeseen. Se oli Pietari.

"Riennä Perniöön Lauri-herran luo", huusi hän eräälle toisista talonpojista, jotka olivat myöskin astuneet ratsujensa selästä, "ja pyydä hänen hankkimaan teille veneen, ja tulkaa sitten kiireimmän kaupassa perään!"

Sitten lähti vene vesille, ja Pietarin voimakkaat kädet veivät heitä nopeasti ja varmasti levottomain aaltojen poikki Ruissaloa kohden. Pian he olivat rannalla ja näkivät ne veneet, joilla rosvot olivat tulleet vankeineen yli, ja silloin kiihtyi heidän kostonhimonsa yhä vimmatummaksi. Salaman nopeudella he juoksivat tuon kapean saaren yli ja olivat pian sen etelärannalla, joka oli silloin kuten nytkin autiohko ja pohjoisrantaa koleisempi.

Mutta he tulivat liian myöhään. Vitaliveljesten vene näkyi ulapalla ja se katosi juuri Kukkarokiven taakse, joka kumotti korkeana ja aavemaisena kuunvalossa kimmeltäväin aaltojen keskeltä.

"Niilo, tämä on turhaa!" huudahti Tord nojaten kalvennutta otsaansa ystävänsä olkapäätä vasten ja halaten häntä kaulasta.

Niilo seisoi kiukusta ja kivusta mykkänä tuijottaen vaahtoiselle selälle. Kukkarokiven takaa kuului kuin lentoon lähtevän jättiläislinnun siipien humina, ja pian ilmestyi kallion takaa rosvolaivan tumma kokka. Alus purjehti aivan heidän ohitseen. Peräkeulan puolesta näkyi muutamia tummia päitä, ja niiden välissä oli kaksi naishaamua, jotka ojentelivat käsiään taivasta kohden.

Ikäänkuin heidän epätoivolleen ivaksi teki laiva samassa pitkän mutkan ja kääntyi sitten täysin purjein ulapalle.

"Kautta elämäni", sanoi Niilo lopuksi tyynellä, syvällä äänellään, "huomispäivä ei ole vielä kovin vanha, kuin minä lähden merelle ajamaan noita kelvottomia takaa vaikkapa maailman ääriin asti."