II.
Kuninkaan viesti.
Aikaisin seuraavana aamuna olivat kaikki liikkeellä Turun linnassa. Marski oli jo edellisenä päivänä käskenyt väkensä valmistaumaan lähtöön, ja senvuoksi oli nyt paljon liikettä sekä linnanpihalla että etenkin Turun kaupungissa, johon suuri osa marskin asemiehiä oli sijoitettu. Kukaan ei tiennyt, mitä oli aikeissa, moniaat arvelivat puuhan tarkoittavan vanhaa Krister Niilonpoikaa, joka oli Viipurissa ja jonka sovintoon marskin kanssa rahvas ei ollut erikoisesti luottanut.
Linnantuvassa, jonka takassa roihusi uhkea halkovalkea, istui vanha harmaapartainen asepalvelija toinen käsi leväten miekankahvalla ja toinen leuvan tukena. Valkean edessä seisoi Klaus Lang, eräs huovien päällysmiehiä. Hän seisoi kädet selän takana katsellen valkeaan. Muita ei tuvassa ollut, ja varjot heiluivat pitkin sen pöytiä ja penkkiä. Kello oli vähän yli kaksi, että oli vielä pimeä, ja linnantupaa valaisi vaan takkavalkea.
"Mitä meinaatte, Klaus Lang", kysyi harmajaparta pitkän äänettömyyden perästä tirkistäen toisella silmällä päällysmiestä, "vanhan Krister-herran vuoksiko tästä meitä taas ajetaan sängyistämme ylös, kuten miehet sanovat?"
"Mitä itse arvelet, Johannes ukko?" kysyi Klaus hitaasti ja yksitoikkoisesti yhä tirkistäen takkaan.
"Minulla on omat tuumailuni, enkä minä voi sitä saada päähäni, että tuolla saksalaisella ritarilla, joka eilen toi tänne sanomia kuninkaalta, olisi ollut sellaista sanottavaa, joka käskisi marskin käymään drotsin kimppuun, sillä kuningas ei voi olla älyämättä, että tuo vanha herra on hänelle enemmän hyödyksi kuin vahingoksi ja eihän kukaan rupea turhanpäiten omaa silmäänsä puhkaisemaan."
"Mutta Krister-herra voi olla marskille esteeksi, samoinkuin hän on kuninkaalle hyödyksi, ja tiedäthän sinä, kuinka hän on koettanut luovuttaa miehiä Kaarlo-herrasta aina Kristofer-kuninkaan maahan tulosta asti?"
"Hm!" mutisi mies silittäen leveällä kämmenellään leukaansa, "auran ei auta kuitenkaan viipyä joidenkin myyräin vuoksi, ja auran täytyy uurtaa hampaallaan valtakuntaa etelästä hamaan pohjoiseen asti ja puhdistaa maa vieraasta rikkaruohosta. Ja Engelbrektin kaaduttua, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, ei ole kukaan sen otollisempi kuin marski täyttämään hänen työtänsä, vaikkapa se päättyisi sillä, että hänestä tulee kuningas. Siksi hän on syntynyt ja kasvanut, ainakin yhtä hyvin kuin nuo Pommerin ja Baijerin herttuat. Te sanotte, että minä näen näkyjä, eikä ole kaukana, että te nyt nauratte partaanne minulle … mutta siksi se vielä kääntyy sen saatte nähdä. Minä näin avosilmin kuninkaankruunun kimmeltävän marskin pään päällä, kun hän seisoi Vadstenan kirkon edessä munkkien laulaessa pyhää messua, silloinkuin lapsi huusi äidilleen: 'katso, kuinka marskin päässä on kultainen kruunu!' Minä ja kaikki muutkin kuulimme lapsen sanat, ja nämä omat silmäni näkivät silloin kruunun. Naurakaa, jos tahdotte, mutta se merkitsee jotakin!"
"Näkyjen laita on sama kuin unienkin", vastasi Klaus kartellen, "väliin ne tietävät, väliin eivät."
"Niin teidän sopii sanoa", mörisi harmajaparta, "teidän, joka olette vasta vähän kokenut maailmaa… Mitäs vanha nunna sanoi?… Se tapahtui silloin kuin taistelu Niilo Steeninpoikaa vastaan oli loppunut ja hän oli kuollut ja haudattu, ja kun marski oli saanut tämän linnan käsiinsä Hannu Kröpelinin jälkeen, Jumala armahtakoon heidän sielujansa. Silloin tuli hän, saatuaan viimein Borgholman herran Maunu Greninkin lannistumaan, kerran iltamyöhällä ratsastaen vanhaan luostariin tapaamaan vanhaa nunnaa, joka osaa ennustaa tulevia tapahtumia yhtä sievästi kuin pappi lukee kirjaa… Tiedättekö, mitä vanhus…?"
"En, Johannes, mistä minä sen tietäisin, joka olen ollut täällä Turun linnassa aina siitä asti, kuin se tuli marskin haltuun pari vuotta sitten."
"Mutta minäpä olin marskin mukana, ja siksi tiedänkin sen, minä ja Björn-ukko, joka tuli marskin palvelukseen, silloinkuin me olimme Hällemetsässä Eerik Pukea vastassa, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, ja kun viheriä ritari ensi kerran ilmestyi marskin hoviin, niin hän ja minä olimme ainoat marskin seuralaiset sinä iltana, ja me tulimme luostariin ja näimme nunnan sekä kuulimme mitä hän sanoi. Minä luulin nähneeni hänen kasvonsa monesti ennenkin ja minä sanoin Björnille lähteissämme: 'eikö se ollut sama, joka kävi marskin luona Eerik Puken kuoleman jälkeisenä aamuna?' sanoin minä, mutta Björn oli tapansa mukaan aivan vaiti, ja minä voin vannoa, etten väärin muista."
"Ja mitä nunna sanoi?" kysyi Klaus, jonka uteliaisuutta kiihotti sekä kertojan totisuus että asian uutuus.
"Tultuamme keskusteluhuoneeseen", jatkoi mies, "jossa oli niin hiljaista ja pimeätä kuin haudassa, saimme kotvasen odottaa, ennenkuin nunna tuli, ja kun hän viimein tuli, niin ei kuulunut askeltakaan ei hiiskaustakaan; minä en tiedä mistä hän tuli, oli kuin ilma olisi tihennyt ja muuttunut häneksi, minä vaan ajattelin, nyt hän tulee, ja samassa hän seisoikin marskin edessä… Ja marski kysyi häneltä, 'oliko Jumalan tahto, että hän väistyisi Kristofer-kuninkaan tieltä ja luopuisi vallasta?' Nunna vastasi: 'niin olen ymmärtänyt Jumalan tahdon olevan, että hän tahtoo teidät Ruotsin kuninkaaksi ja sentähden on hän varjellut teitä kaikista vaaroista tähän asti!' Mutta silloin sanoi marski: 'kuinka se on mahdollista, nyt tahdotaan Kristoferia kuninkaaksi, ja hän tuleekin siksi!' Kesti kauan, ennenkuin nunna vastasi, mutta sitten hän pudisti päätään, niin että tumma harso heilui peittäen hänen kurttuiset kasvonsa, ja sanoi: 'ellei niin tapahdu kuin nyt olen sanonut, ja kuten Jumala tahtoo', sanoi hän, 'niin käy kolme vaivaa valtakunnan yli, sota, nälänhätä ja rutto. Silloin tapahtuu Jumalan tahto, ja silloin te tulette kuninkaaksi!'"
Mies vaikeni ja katsoa tihrutti tyytyväisenä päällysmieheen, joka näytti vilkkaasti seuraavan kertomusta.
"Mitä marski sitten sanoi?" kysyi hän.
"Lausuttuaan viimeiset sanansa, puhui nunna kotvasen hiljaa marskin kanssa, niin etten kuullut yhtäkään sanaa, ja sitten hän katosi yhtä äänettömästi ja salaisesti kuin oli tullutkin. Marski seisoi hetkisen hiljaa käsivarret ristissä rinnallaan, mutta lausui sitten: 'menköön niinkuin Jumala tahtoo ja herrat haluavat; minä en heitä tyrkytä!' Ja sitten hän läksi luostarista ja ratsasti takaisin sinne, mihin oli jättänyt muut huovinsa."
Nyt syntyi pitkä äänettömyys, ja Klaus kohensi valkeata, niin että se räiski ja pemehutti tummanpunaisia säkeniä kattoon. Sitten hän lausui:
"Oli miten oli näiden ennustusten laita, mutta sen ainakin kuulen, että sinä olet henkeesi ja vereesi uskollinen marskille, Johannes, ja sellaisia miehiä hän tarvitsee nyt ja aina…"
"Hm, tuskinpa!" vastasi harmajaparta, "Jumala itse auttaa häntä, Klaus
Lang!"
"Jumala itse…?"
"Niin, Jumala ja Pyhä Eerik kuningas, sen työn takia, jota hän toimittaa ja jonka hän on perille viepä! Nähkääs. minä ja kaikki ne, jotka ennen palvelivat Engelbrektiä ja jotka kuulimme ne viisaat sanat hänen suustaan, että miekka on taottu talonpojan ladon lukoksi, olkoon se sitte kuninkaan tai talonpojan kädessä … minä en kärsi sitä lorua, jota nykyajan nuoriso hokee, että miekka on muka vaan elinkeino, joka on aivan arvoton, kun rauha on maassa, ja jotka eivät senvuoksi muuta toivo kuin sotia ja rauhattomuuksia… Tämä on minun ajatukseni, ja senvuoksi sanon, että Jumala ja Pyhä Eerik kuningas auttavat marskia ja suojelevat häntä ja panevat vielä kerran kruunun hänen päähänsä, jolloin laki ja oikeus pääsevät Ruotsinmaassa valtaan. Sen saatte nähdä Klaus Lang. Herramme ei tee koskaan keskeneräistä työtä, ja johdattaessaan marskin vahingottomana kivisateen läpi Borgholman linnasta oli hänellä suuri tarkoituksensa."
Päällysmies nyökkäsi osoittaakseen jo kuulleensa sen tarinan, mutta mies alkoi kuitenkin kertoa.
"Se tapahtui kesällä kolme vuotta sitten, kun marski matkusti Tukholmasta Kalmariin, lähteäkseen sieltä sitten Ölantiin ja Borgholmin linnaan. Silloin käänsi Maunu-herra kaikki kanuunat laivoja kohden, ja ne ampuivat kuin paholaiset. Kiviä tuli niin taajaan kuin rakeita, ja me jo ajattelimme viimeisen hetkemme tulleen, varsinkin kun marski antoi vaan mennä eteenpäin. Mutta silloin tuli äkkiä pilven patsas, joka asettui peitoksi salmen yli, ettei mastonpäätäkään näkynyt sen läpi. Linnasta ammuttiin yhä siihen kohtaan, jossa he viimeksi näkivät laivat, mutta marski käski kääntää hieman oikealle, niin että tulimme pyssyn kannon ulkopuolelle, ja kun saimme laivat ankkuriin ja pääsimme maihin, hälveni sumu ja kirkkaassa päivänpaisteessa näki ällistynyt Maunu-herra marskin nousevan kaikkine joukkoineen ja asettuvan linnan ympärille."
Päällysmiehen ja vanhan asepalvelijan haastelun keskeytti kaksi huoneeseen tulevaa miestä, joista toinen huusi tupaan:
"Ritari von Bardenvlethin hevoset!"
Kumpikaan tuvassa olijoista ei vastannut huutoon eikä edes liikahtanut paikaltaankaan, jonka vuoksi miehet riensivät kiirein askelin takan luo asti. Heidän yllään oli kalliit turkis-vaatteet, joita koristivat korkeata arvoa osoittavat merkit. Toinen näytti hyvin suuttuneelta ja hän kysyi kohottaen nokkaansa korkealle, kuultiinko hänen käskyään. Päällysmies ei kuitenkaan näyttänyt suuria välittävän hänen käskystään ja kiukustaan, kun huomasi niin ilmeistä halveksimista, ja yhä korkeammalle kohosi ritarin nokka.
"Näyttää siltä, kuin eräissä linnoissa tässä maassa mielellään unhotettaisiin, minkä verran kuninkaan ritarille on kunnioitusta annettava!" huudahti ritari Bardenvleth suuttuneena.
"Tai pikemmin", vastasi Klaus Lang, "näyttävät kuninkaan ritarit unhottavan, missä maassa ovat. Sen opin voitte viedä täältä Turun linnasta mennessänne, ettei Ruotsin valtakunnan drotsin huovipäällikkö koskaan rupea kenenkään tallirengiksi, olipa se vaikka kuningas itse!"
Tämän sanottuaan käänsi Klaus Lang kummastuneille ritareille selkänsä ja lähti linnantuvasta, perässään vanha asemies, joka tirkisteli toisella silmällään ritareja, ikäänkuin nähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä ylpeät sanat olivat heihin tehneet tai kuin sanoakseen: niin puhuu vapaa ruotsalainen saksalaiselle onnenonkijalle!
"Hävytöntä väkeä nuo ruotsalaiset!" sanoi julmistunut Bardenvlethin ritari toiselle ritarille, "ne tarvitsevat paljon hiomista ja kuritusta, varsinkin nämä marskin tai kuten nyt sanotaan, drotsin miehet, joksi armollinen herramme, kuningas on tehnyt Kaarlo-herran…"
"Niin, ritari Jost!" sanoi toinen ritari — hyväntahtoisen näköinen mies, jolla oli vilkkaat eloisat silmät, "sekin aika tulee vielä toivoakseni, jolloin me saksalaiset levitämme näistä linnoista ihmistapoja raakaan kansaan. Mitä sanoisitte itse Turun linnasta?" lisäsi ritari kuiskaten.
"Minä olen aina tyytyväinen osaani, minkä armollinen herrani minulle suopi", vastasi Jost-ritari lauhealla ja pehmeällä äänellä. "Mutta vanha drotsi, Krister-herra!"
"Hän on vanha ja, kuten itse sanotte, kivulloinen ja heikko … hän ei ole enää meidän tiellämme, mutta hän on ollut oiva ase Kaarlo-herraa vastaan… Saatte nähdä, ritari Jost, että kun suuri kallio kerran on vyörynyt, niin pyörivät muut perässä, ja täällä tulee kourakaupalla linnoja, niin ettei muuta kuin valita."
"Ja se suuri kallio räjähytetään nyt?"
"Sentähdenpä olen täällä, kun se ylpeä mies kieltäysi tulemasta Tukholmaan lunnahitta. Te olette toimittanut oivallisesti asianne, ritari Jost, minä olen muistava teitä armollisen herramme, kuninkaan luona. Jos hän vaan saapuu Tukholmaan, ja elleivät kuninkaan kädet ole sidotut, niin haihtuu hänen valtansa kuin sumu… Kuningas ei voi unhottaa tyhmän kansan lorua, että marski muka ansaitsisi kruunun paremmin kuin hän, jota ne, kuten muistatte, huusivat juuri Tukholmaan tultaessakin, eikä hän kuuntele mitään niin mielellään kuin valituksia tätä vaarallista miestä vastaan, joiden nojalla häntä voidaan syyttää ja tuomita oikeudessa… Ratsastakaa te nyt huoletta Viipuriin takaisin ja kehoittakaa vanhaa Krister-herraa tekemään todenperään valituksensa, samoin kuin olette nyt täällä yllyttänyt Kaarloa pysymään taipumatonna ja houkutellut luottamaan kuninkaaseen, niin minä sanon, että saatte pian, minä hetkenä tahdotte, valita Viipurin tai Turun!"
Herrat olivat tahallaan käyneet linnantupaan luullen sen jääneen linnassa vallitsevan hölyn ja liikkeen aikana tyhjäksi, joten he voisivat siellä paremmin kuin omissa vierashuoneissaan asiaan kuulumattomain häiritsemättä keskustella. Nyt tuli Kaarlo-herran vanha hovimestari kumarrellen huoneeseen ja keskeytti siten heidät.
"Anteeksi, hyvät herrat, että olette saaneet odottaa", sanoi hän, "mutta vika ei ole minun; minä olen seisottanut hevosianne, Jost-ritari, asuntonne portaiden edessä ja heti kun kuulin teidän haluavan niitä tänne, niin olen tehnyt toivonne mukaan, ne odottavat täällä oven edessä…"
Ritarit nyökkäsivät armollisesti palvelijavanhukselle ja lähtivät tuvasta. Kynnyksellä kumarsi hovimestari toiselle ritarille, jonka tuli vielä jäädä linnaan, ja sanoi, että herransa oli valmis ottamaan hänet vastaan koska tahansa.
"Jumala paratkoon", lisäsi hän huoahtaen, "rakas herrani on saanut surullisia uutisia tänä aamuna. Hänen nuori sukulaisensa, herra Tord Kaarlonpoika on joutunut viime yönä vitaliveljesten käsiin…"
"Vitaliveljesten?" toisti ritari, "mistä se tiedetään."
"Raision kirkkoherra on tullut kaupunkiin, se on tapahtunut ihan hänen nähtensä, ja nyt aamulla ovat hän ja tuomiokirkon toimitsija, herra Lauri Skytte, olleet Kaarlo-herran luona kertomassa onnettomuudesta."
Jost-ritari puristi toisen ritarin kättä hiukan kiireisesti, mikä ei jäänyt tältä huomaamatta, sekä hyppäsi ratsunsa selkään. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa kysellä siihen syytä. Jost-ritari ratsasti linnanportista, ja toinen ritari seurasi kumartelevaa hovimestaria marskin luo, joksi Kaarlo-herraa yhä vielä kutsuttiin, vaikka kuningas oli ylentänyt hänet drotsiksi.
Eräässä suuren salin takaisessa huoneessa, jonka sisustus kylliksi ilmaisi omistajansa rikkauden, asteli Kaarlo Knuutinpoika edestakaisin, näöltään hyvin kiihtyneenä. Saksalaisen ritarin sisään astuessa riensi hän häntä vastaan ja saattoi hänet takan vieressä olevalle penkille. Tavanmukaisten tervehdysten jälkeen lausui marski:
"Minä olen tarkoin harkinnut asiaanne ja olen nyt tehnyt päätökseni."
"Ja toivoakseni herrani, kuninkaan mielen mukaisen?"
"Minä saavun hänen luokseen Tukholmaan panttivangeitta, kuten hän on pyytänyt. Siitä näette, kuinka halukas olen puolestani tekemään kaikkea, mikä edistää hyvää suosiota välillämme. Suokoon herramme, Kristofer-kuningas, puolestaan sen eduksi minulle, että saan rauhassa elää valtakunnassa!"
"Minua ilahuttaa enemmän kuin voin sanoa, että olette tullut tähän päätökseen, ja te tulette kyllin näkemään, kuinka hyvää armollinen herrani, kuningas tarkoittaa teille ja valtakunnalle."
"Jos kuninkaan mieli on sellainen, kuin te sanotte, ritari Albrekt", lausui Kaarlo ylväästi hymyillen, "niin näyttää hän minusta toisin toimivan ja toisin ajattelevan. Sillä jo teidän täällä olonne puhuu aivan toista kieltä, kuin että herramme ja kuninkaamme soisi minulle aivan niin hyvää, kuin hän on monasti luvannut."
"Älkää tuomitko hänen sydäntään hänen kuningasvelvollisuuksiensa mukaan. Sydämessään tahtoo hän olla teille uskollinen, kuten hän sanoi Halmstadissa kohdatessanne toisianne viime vuonna, mutta kuninkaana … ah, tiedättehän itse, joka olette niin monta vuotta hallinnut Ruotsin valtakuntaa, kuinka vaikeata, jopa mahdotonta on aina totella sydämen käskyjä… Kuninkaallakin on velvollisuutensa…"
"Niinpä täyttäköön kuningas velvollisuutensa", vastasi marski painokkaasti, "mutta minusta tulisi hänen ennemmin käyttää aikaansa sen pahuuden poistamiseksi, jota Eerik-kuningas seuroineen harjoittaa Visbystä käsin, kuin kuunnella minun vihamiesteni sipinää ja supatusta… Mutta siitä sopinee myöhemmin keskustella. Milloin lähdette takaisin kuninkaan luo?"
"Jo tänään", vastasi Albrekt-ritari kohteliaasti kumartaen. "Käyn vaan ensiksi Helgan kuninkaankartanossa Perniössä katsoakseni herrani, kuninkaan puolesta, kuinka luostarin rakentaminen edistyy… On aikomus hankkia uusi paikka Naantalin luostarille, kuten tietänette…"
"Olen kuullut kerrottavan, että Hannu Djekn vaimoineen on aikeissa luovuttaa talon täältä Raision rannikolta luostarille."
"Niin, ja asiasta taitaa tulla tosi… Sieltä", lisäsi ritari, "on minulla tilaisuus päästä Tukholmaan."
Moniaitten sisällöttömäin jäähyväissanain jälkeen lähti ritari, joten Kaarlo jäi yksikseen. Hän istui penkille tulen viereen ja hänen päänsä vaipui rinnalle, käden leikkiessä paksuilla kultavitjoilla, jotka olivat hänen kaulassaan.
Hänen takaansa kuului keveitä askeleita, mutta hän oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut häntä lähestyvää suloista olentoa, ennenkuin kaksi pehmeätä, hohtavan valkeata kättä kiertyi hänen kaulansa ympäri ja kuin ruusuinen suu painoi suukkosen hänen taaksepäin nojauvalle otsalleen.
"Sinä tulit eläväksi vastaukseksi sydämeni kysymykselle, Kaarina", sanoi hän, tarttuen hellästi vaimonsa kauniisiin käsiin.
"Ja mitä kysyi sydämesi?" lausui Kaarina-rouva lempeästi hymyillen.
"Se kysyi, missä kasvanevat onneni kukkaset! Mutta ne kasvavat täällä", lisäsi hän puristaen puolisoaan rintaansa vasten sekä asettaen hänen kätensä kaulansa ympäri, "ja tämä on kaunein kaulanauhani."
Hymy, joka säteili Kaarinan kauneilta kasvoilta, ilmaisi puhtainta, sanoin selittämätöntä onnea.
"Varmaa on", sanoi hän, "että minun onneni on sinun rakkautesi,
Kaarlo … sinun rakkautesi on minun kaikkeni, eikä mikään, ei Niilo
Bonpojan kaulaketjukaan voisi onneani hiukkaakaan lisätä!…"
Mutta Kaarlon katse synkkeni.
"Miksi mainitset sitä onnetonta kalua, Kaarina?" sanoi hän, ankarasti taistellen tunteitaan vastaan. "Sielussani taistelee kaksi voimaa, ja on hetkiä, jolloin tuskin tiedän, kumpi niistä lopuksi pääsee voitolle. Minussa on hehkuva halu päästä sen omistajaksi, ja minä halveksin itseäni sen halun vuoksi. Mutta sinun luonasi ollessani, Kaarinani, lausuu tunteeni selvemmin kuin muulloin, että ihmiskohtaloja ei vallitse kullan eikä kalliiden kivien valta, vaan niitä vallitsee korkeampi voima… Totisesti oli sinun sankarisi, Engelbrekt, suuri mies… Hänen voimansa asui hänen sisässään… Minä tarvitsen paremmin kuin hän ulkonaisen tuen; se päämäärä minulle vaan kangastelee ja kaukaa häämöittää, jonka hän näki selvästi aina… Voitko sinä olla minulle tukena, voitko aina olla minun parempana minuutenani, turvaenkelinäni, joka kehottaa kieltäni puhumaan ja kättäni toimimaan Ruotsin hyväksi…?"
"Voin, voin … minä tahdon olla sinun tukenasi" huudahti Kaarina jalolla ihastuksella. "Ja kuulkoot Jumala ja kaikki pyhimykset rukoukseni… Usko minua, Kaarlo, se aarre, joka oli Engelbrektillä, on sinunkin saavutettavissasi, eikä Ruotsin kohtalo riipu kultakaluista! Vahva, rehellinen tahto, jota ei mikään järkytä radaltaan, se on se aarre, joka niin korkealle kohotti Engelbrektin… Ole sinäkin kansan mies, äläkä pidä mitään päämäärää sitä korkeampana, ehkä ne loistanevatkin ja häikäisevät, niin sinä saavutat yhtä suuren ja kauniin kohtalon kuin Engelbrektkin!"
Hän oli ihana puhuessaan. Hänen otsaltaan sädehti kuin synnynnäisen majesteetin valo, ja rakkaus loisti niin lämpimästi hänen kirkkaista silmistään. Kaarlo tarttui ihastuksella hänen käteensä ja painoi sen rintaansa vasten.
"Mutta mitä päämäärää luulisit minun pitävän korkeampana kuin olla
Ruotsin kansan mies?" kysyi hän sitten.
"Kuninkaankruunua!" kuiskasi Kaarina-rouva.
"Kuninkaankruunua!" toisti Kaarlo ajatuksiinsa vaipuen. Siten hän lisäsi: "Mutta kuninkaankruunu olisi juuri ehto tullakseni Ruotsin ja sen kansan auttajaksi, ja entäpä jos Niilo Bonpojan ketju olisi kuninkaankruunun saamisen ehtona? — Ja sano, kuka on paremmin Ruotsin kansan mies kuin sen kuningas?"
Hän vaikeni, ja Kaarina-rouva, joka nojasi kyynäspäällään hänen hartiotaan vasten, laski miettiväisenä päänsä käsiinsä.
"Se on totta, mitä Engelbrekt lausui Vadstenassa, että kuningas Maunu Eerikinpojan jälkeen on Ruotsissa ollut pelkkiä tyranneja", jatkoi marski, enemmän itsekseen puhellen kuin vaimoonsa vaikuttaakseen. "Albrekt-kuningas, Eerik-kuningas ja, Jumala paratkoon, Kristofer-kuningaskin näyttävät olevan juuri sitä laatua… Mutta Ruotsin laki, jota parhaillaan korjataan ja joka kohta esitetään kuninkaan vahvistettavaksi, ei salli ulkomaisen miehen kantaa Ruotsin kruunua, ja niin totta kuin elän, ellei tähän tule pian muutosta, niin saadaan pian nähdä, että meistä tulee saksalaisten tai tanskalaisten orjia ikipäiviksi! Sanoppa nyt, Kaarina, sopiiko rehellisen miehen sitä suvaita, ja eikö hänen tule ennemmin käyttää joka keinoa sen poistamiseksi?"
"Kyllä, kyllä!" kuiskasi Kaarina.
"Mutta usko minua kun sanon", lisäsi Kaarlo, "ettei tämä käteni ole konsanaan käyttävä keinoja, jotka ritarikunniaani loukkaisivat, ja Niilo Bonpoika on minulle rakas, minä olen hänelle paljosta kiitollinen… Pois se minusta, että tekisin jotakin, joka olisi hänelle vahingoksi… Mutta hän ei halua sitä suuruutta, jota niin moni tavottelee…"
"Kukapa sentään tietää, Kaarlo", virkkoi Kaarina-rouva, "minusta ainakin näyttää, että te ajatte samaa asiaa, mutta eri teitä; sinä kuninkaankruunun avulla, hän taasen…"
"Niilo … sano pois, Kaarina!"
"Hän näyttää minusta käyvän sitä tietä, jota Engelbrekt kävi… Ehkä olette molemmat yhtä tarpeellisia suuren päämääränne, Ruotsin vapauttamisen hyväksi, ja Herra antakoon teille kummallekin siunaustaan runsaimmalla mitalla!"
Hän syleili Kaarloa ja nojasi päätään hänen rintaansa vasten. Tuli pitkä hiljaisuus, jonka jälkeen keskustelu kääntyi toisaalle. He rupesivat haastelemaan matkasta kuninkaan luo, johon Kaarlo aikoi jonkun päivän perästä lähteä. Silloin astui huoneeseen vanha hovimestari, Erlanti-ukko, joka ei voinut erota rakkaasta Kaarlo-herrastaan, vaan tahtoi palvella häntä niinkauan kuin jaksoi jalkaa tai kättä liikuttaa.
Vanhuksen muoto oli hänen sisään tullessaan tavallista huolestuneempi. Koko hänen kasvonsa näyttivät lausuvan niitä painavia sanoja, jotka olivat alati hänen kielellään: "ollessanne Fågelvikin herrana olette tarpeeksi mahtava ja rikas." Niillä sanoilla hän tahtoi huomauttaa sekä sitä mieluisaa rauhaa, jota elämä tarjoisi tuossa uljaassa herraslinnassa, missä hän itse oli elänyt onnellisimmat päivänsä, että niiden pyrintöjen turhuutta, joiden tähden herransa puuhaili ja taisteli maailmassa. Marski huomasi heti jonkun tavattoman seikan painavan vanhusta, ja Kaarina-rouvakin pysähtyi kuulemaan, mitä hänellä oli asiana.
"Aina pahempaa ja pahempaa", lausui vanhus, "vitaliveljekset ovat vieneet Briita-neidin ja Iliana-neidin!"
Nämä sanat tekivät masentavan vaikutuksen marskiin ja Kaarina-rouvaan. Briita Kaarlontytär, nuoren Tordin sisar oli marskin suuri lemmikki, ja Iliana-neiti kuului sukuun, jonka kanssa marski ei tahtonut millään muotoa joutua epäsopuun. Nyt oli neito ollut hänen vieraanaan, ja hänen oli pidettävä vieraansa turvallisuudesta huolta. Hovimestari kertoi kaiken, mitä oli saanut tietää onnettomuudesta, joka oli tapahtunut luultavasti neitojen ratsastaessa takaisin Aylosista, johon he olivat lähteneet edellisenä päivänä. Muuan raisiolainen talonpoika oli tuskin tuntia sitten tullut Perniöstä ja kertonut asian. Kaksi nuorta herraa oli talonpojan tiedon mukaan tehnyt kaiken voitavansa neitoja pelastaakseen, mutta turhaan.
"Lähettäkää se talonpoika tänne", huusi marski, "minä tahdon itse puhua hänen kanssaan ja kutsukaa Klaus Lang myös… Kiesavita, minä ajan niitä rosvoja vaikka maailman ääriin asti!"
Hovimestari riensi täyttämään herransa käskyä, mutta kohtasi ovessa Niilo Bonpojan ja Tord Kaarlonpojan, jotka syöksyivät huoneeseen marskin luo. Tämä äimistyi nähdessään jälkimmäisen, jonka kiinnijoutumisesta hän oli juuri saanut silminnäkijältä tiedon, mutta ei ehtinyt tehdä mitään kysymyksiä. Tulijat vakuuttivat todeksi kertomuksen neitojen kauheasta kohtalosta.
"Ja nyt on pyyntömme teille, sukulaiseni", sanoi Tord, joka johti puhetta, "että annatte meille laivan ja miehistöä, niin lähdemme ajamaan takaa tuota merirosvokonnaa ja pelastamme neidot tai uhraamme henkemme."
"Taivaan nimessä Tord", huudahti Kaarlo, "tuskin kuulen sinun pelastuneen, kun tuodaan uusi onnettomuuden sanoma!… Niin, te saatte laivan kumpainenkin, ja itse saatte valita miehistäni apulaiset itsellenne… Ja täyttäköön turvattomain suojelija purjeenne hyvillä tuulilla… Minä lähden itse Tukholmaan ja odotan teitä siellä asianne toimittaneina miehinä."
Nuorukaiset riensivät toimimaan, ettei yhtään hetkeä valuisi hukkaan. Kun marskin laivat olivat jo valmiiksi taklattuina ja kun heillä oli lupa valita niistä nopeimmat, oli se asia helposti suoritettu. Kauan ei myöskään kestänyt miesten valitseminen, sillä vaikeampaa oli heille päättää keitä jättäisivät, kuin keitä ottaisivat — valioväkeä olivat kaikki. Voimaltaan, kestävyydeltään ja pelottomuudeltaan mainioita miehiä oli heillä varana ottaa vaikka sata. Tord valmistui ensiksi ja tuli sukulaiseltaan hyvästiä ottamaan.
Viheriä ritari oli silloin marskin luona ja hänet nähdessään tuli Tordin kasvoille vastenmielisyyden väre. Sillä vaikkei hän koskaan ottanut osaa siihen pilantekoon, jota muut nuorukaiset joka tilaisuudessa harjoittivat tuon omituisen ritarin kustannuksella, ei hänen ylpeä mielensä kuitenkaan voinut sietää, että mies alentui niin kaikkein narriksi kuin Viheriä.
"Mitenkä arvelette?" kysyi marski ritarilta, Tordin astuessa huoneeseen. "Luuletteko, että nuo nuoret pelastuvat tällä keinoin?"
Marski oli nähtävästi kertonut, mitä nyt oli tekeillä, ja ritarin kummastunut katse, jota hänen ikuinen hymynsäkään tuskin voi peittää, osoitti hänen olevan asiasta aivan tietämätön. Mutta nuorukaista suututti tämä marskin kysymys.
"Yhtä hyvin voisitte, sukulaiseni", sanoi hän, "kysyä kissanpojalta, uskaltaako varsa hypätä vallihaudan yli!"
Marski heitti pikaisen, puolittain moittivan katseen nuoreen sukulaiseensa. Ritarin silmä välähti ja hänen arpisille poskilleen leimahti ja katosi punaisia liekkejä. Mutta hymy oli lähtenyt hänen huuliltaan.
"Monta ystävää oli nuorella leijonalla", sanoi hän nauraen, "mutta pieni rotta vaan hänet pelasti!"
"Minä olen valmis purjehtimaan!" keskeytti Tord huolimatta sen enempää ritarin päähänpistoista, "onko teillä mitään lisää käskemistä minulle, sukulaiseni?"
"Jumalan nimeen, Tord, sitten … olkoon onni myötäsi … minulla ei ole sinua varten mitään tehtäviä, ennenkuin Tukholmassa tavataan!"
Marski puristi nuoren sukulaisensa kättä ja tämä läksi. Samassa astui
Niilo Bonpoika sisään. Hänkin tuli jäähyväisiä ottamaan.
"Teille ei minun tarvitse toivottaa onnea, Niilo", sanoi marski hänelle, "te olette nyt kerrassaan onnen kultapoikanen ja olette saanut niin paljon sen antimia, että saisitte mielestäni jakaa niitä vähän muillekin."
"Sittenpähän nähdään, kun ensikerran tavataan, onko retkelläni onnea vai ei!" vastasi Niilo.
Naurava ritari oli ovella, käsi lukossa, mutta pää sivulle käännettynä, ikäänkuin kuuntelisi puhujain sanoja, tahi olisi ollut poismenon aikeissa. Hänen epäröimisensä ei kestänyt kuitenkaan kauan, sillä hän katosi ovesta, juuri kuin marski kiitti Niiloa hänen viime-öisestä reippaasta toiminnastaan.
"Paljosta saan kiittää teitä, Niilo", sanoi marski tarttuen liikutuksella nuorukaisen käteen, "vieläpä osasta omaakin onneani, ja kuitenkin, Niilo … niin, kuulkaa se omasta suustani, kuitenkin minä kadehdin teitä ja soisin teidän onnenne pienemmäksi!"
Niilo ällistyi näistä sanoista ja katsoi tutkivasti marskia silmiin.
"Mutta usko minua samalla, Niilo", lisäsi hän puristaen hänen kättään, "että Kaarlo Knuutinpoika paljastaisi ensiksi miekkansa, jos tätä onneasi vaara uhkaisi."
"En ymmärrä sydämenne tarkoitusta", lausui Niilo, "mutta minä uskon, että te suotte minulle yhtä hyvää kuin minä suon teille. Mitä te minulta kadehtisitte, en tiedä… Te olette rikas ja mahtava, olette lähinnä kuningasta Ruotsinmaan mahtavin mies, minulla taasen ei ole muuta kuin hyvä miekkani, sillä sukuni monista tiloista on tuskin yhtäkään jälellä, kuten hyvin tiedätte…"
Marski nyökkäsi päätään vastaamatta ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa.
"Toivon, että kohtaamme toisemme iloisina Tukholmassa!" sanoi hän vihdoin laskien kätensä nuorukaisen olalle, samalla kuin hänen tutkiva katseensa näytti haluavan tunkea Niilon sielun pohjalle asti.
Puolta tuntia myöhemmin purjehti kaksi laivaa myötätuuleen Aurajokea pitkin.