II.
Merirosvon tytär.
Niin tulisella vauhdilla kuin kahden vankan hevosen kavioista lähti, siirtyi Niilo Bonpoika ja viheriä ritari Örebrosta Ekesjöhön, joka jälkimmäinen paikka on neljä runsasta peninkulmaa samannimisestä kaupungista.
Hevoset olivat vaahdosta ihan valkeina, kun he tulivat sillalle, joka vei saarelle rakennettuun Ekesjön vankkaan kivikartanoon, jota nykyään kutsutaan Ekesjön hovitilaksi. Kartano oli aikoinaan kuulunut Nydalan luostarille, mutta oli v. 1420 vaihdon kautta joutunut Margareta-kuningattaren ensi vuosilta tunnetun merirosvon Sven Sturen käsiin, jolla oli sitäpaitsi koko joukko muita taloja. Sven-ritari oli aluksi johtanut kuningattaren miehiä Gotlannissa kuningas Albrektin poikaa, Eerik-herttuata vastaan, mutta oli pian luopunut kuningattaresta ja liittynyt herttuaan. Hän kokosi kohta ympärilleen niin kutsutut vitaliveljekset eli muonaveljekset, ja hänen rosvolaivansa kiertelivät sitten kaikkia pohjoisia meriä. Herttuan kuoltua nimitti leskiherttuatar Svenin Gotlannin päälliköksi, ja kun hän sitten täältä kuulutti, että jokainen, joka tahtoi häntä auttaa, sai turvapaikan Gotlannin linnoissa, niin tuli tämä saari noiden "Jumalan ystävien ja kaikkein vihamiesten" keskuspaikaksi, kuten nämä merisissit itseään nimittivät. Kun Margareta sitten onnensa ja viisautensa avulla vihdoin — vuonna 1398 — sai karkoitetuksi rosvot Gotlannista, niin läksi Sven-ritari monen muun keralla Pohjaan s.o. Pohjanlahteen jatkaakseen siellä taisteluaan kuningatarta vastaan. Mutta syksyllä samana vuonna täytyi hänen myöntyä sovintoon hänen kanssaan.
Samoihin aikoihin häätyi eräs toinenkin mahtava herra, joka oli pitänyt yhteyttä Svenin kanssa, nimittäin tunnetun drotsivainajan Bo Juhonpojan poika, Knut Bonpoika, sopimaan kuningattaren kanssa. Näiden herrain vallassa oli vuoden 1398 kuluessa ollut kaikki linnat ja varustukset Pohjanlahden ympärillä, joten heidän liittonsa ei suinkaan ollut mikään halveksittava mahti. Mutta kun rauha kerran oli tehty, näytti kuningatar kokonaan unhottaneen heidän entisen elämänsä ja käytti näitä vanhoja merirosvoja sitten moniin tärkeihin toimiin. Ritari Sven eleli sittemmin hiljaisuudessa maatiloillaan Smålannissa kuolemaansa asti.
Hänen tyttärensä Katariina oli naimisissa Bo Steeninpojan (Natt och Dagin) kanssa, jolle hän synnytti kaksi poikaa ja yhden tyttären. Poikain nimet olivat Svante ja Niilo, tytär, Märta, tuli naimisiin Pietari Arviidinpojan (Ribbingin) kanssa. Niiloa hän piti näistä rakkaimpana. Hän oli nuorin ja lahjakkain. Vanhemmalla veljellä oli hidas ja sävyisä luonne, hän eli mieluimmin hiljaisuudessa isänsä tiloilla eikä koskaan halannut kotisarkaa ulommaksi. Märta oli lapsista vanhin; hän oli jo aikaisin joutunut naimisiin ja oli ollut jo useita vuosia leskenäkin.
Svante seisoi pihalla tervehtäen veljeään, kun tämä tuli pitkää siltaa myöten, joka liitti linnansaaren mantereeseen.
"Kuinka äitimme jaksaa?" kysyi Niilo ensimmäiseksi tervehdittyään veljeään.
"Eipä kukaan tietäne, koska hänen viimeinen hetkensä tulee", vastasi Svante. "Hän makaa raihnaana ja kuihtuneena ja heikontuu päivä päivältä; mutta nyt hän kai itsekin luulee loppuhetkensä tulevan, koska hän on sinut kutsuttanut luokseen. Isämme oli täällä, mutta lähti eilen pohjoiseen päin … sanoi pidettävän Vadstenassa herrainkokousta, johon hänenkin oli matkustaminen."
"Lääkkeet eivät siis auta häntä?" kysyi Niilo, heittäen ohjat muutamalle vanhalle palvelijalle, joka juoksi saapuville. "Toivoisin, ettei hän koskaan olisi lääkkeitä käyttänyt … juuri siitä päivästä alkaen, jona hän niitä rupesi ottamaan, on hän yhä huonontunut."
"Eikö hän itse sitä huomaa?…"
"Ei, ja Bengta-rouva sanoo…"
"Bengta-rouvako?" keskeytti Niilo ja katsoi kummastellen veljeään, "mitä Bengta-rouva täällä äitimme luona tekee?"
"Hänhän täällä kaikesta huolta pitää äitimme sijasta", vastasi Svante, "ja hän myöskin määrää lääkkeet, sillä hän on hyvin harjaantunut yrttitaitoon ja osaa keittää niistä hyvin terveellisiä juomia."
"Mutta eihän Bengta-rouva ennen ollut mikään äitimme ystävä!" lausui
Niilo aikoen nousta portaille.
"Hän on viime vuosina paljon muuttunut… Nykyään on hän pelkkää hyvyyttä ja ystävällisyyttä äitiämme kohtaan."
"Ha-ha-ha", kajahteli viheriän ritarin kuiva naurunhohotus sivultapäin, ja veljekset näkivät hänen kaihtavan kädellään silmiään aurinkoa vasten ja katselevan muuatta otusta, joka lähestyi siltaa maanpuolelta, sekä hymisevän itsekseen:
Totuus ja usko on sortunut maan;
Ne karata mielivät maailmaan!
"Jos minun nimeni on Svante", huudahti vanhempi veli, hänkin kaihtaen silmiään, "niin tuolla tulee Bengta-rouva itse ja ratsastaa reippaasti kuin Ekesjön paras huovi."
Tulija oli todella Bengta-rouva, joka ratsasti rivakasti sillan yli. Selittämätön vastenmielisyys valtasi Niilon, kun hän erotti miesmäisen rouvan terävät piirteet. Hän oli rientämäisillään porstuaan ennättääkseen äitinsä luo ennen vierasta, mutta Svante tarttui hänen käteensä ja pidätti häntä sanoen:
"Ei niin, veljeni, Bengta-rouva ei kuuna päivänä anna sinulle anteeksi, jos menet tiehesi, kun kerran jo olet hänet nähnyt."
Niiloa ei näkynyt haluttavan noudattaa veljensä varoitusta ja varmaankin olisi hän tehnyt, kuten aikoi, ellei Bengta-rouva itse olisi ollut jo siksi lähellä, että voi huutaa häntä pysähtymään. Hän oli jo kivikartanon oven edessä.
"Ei kiirettä, ei kiirettä, Niilo Bonpoika", huusi hän äänellä, joka kuului käskemiseen tottuneelta, "äitisi ei ole niinkään rynnäköllä otettavissa … siihen hän on liian heikko, ja sinä et, luulenma, halunne hänen kuolemaansa tunnollesi."
"Ha-ha-ha", nauroi viheriä ritari, mutta katsoi kohta maahan, kun
Bengta-rouva heitti häneen salamoivan silmäyksen.
"Pidä huolta ratsustani, viheriä roikale", sanoi Bengta-rouva nousten satulasta keveästi ja näppärästi kuin kaksikymmenvuotias ja heittäen ohjat ritarille, jonka kasvoilla oli alituiseen puolihupsu naurunvirnistys.
Tämä ei ollut tietävinäänkään, otti vaan ohjat, mutta sieppasi ne niin tulisesti, että päitset pääsivät hevosen päästä, ja se hyppäsi säikähtäen sillalle päin. Siellä sai sen kuitenkin helposti kiinni Bengta-rouvan palvelija, joka nyt vasta saavutti nopsan emäntänsä. Tämän tumma iho muuttui kellanviheriäksi, kun hän katseli hyvätuulista ritaria, joka suitset kädessä naureskeli tavallista nauruaan vähääkään huolimatta siitä, mitä oli tapahtunut.
"Valjastakaa tiukemmin, paljoa tiukemmin, Bengta-rouva", sanoi hän, "te ette pääse koskaan perille tällaisilla suitsilla, ha-ha-ha…"
Bengtan silmät säkenöivät, ei sentään niinkään kiukusta ja harmista, vaan enemmän siitä että hänessä syttyi halu tutkia tyystiin ritarin tarkoitukset. Mutta tämän kasvoista ei näkynyt mitään älyn merkkiä, vielä vähemmän mietittyjä tarkoituksia. Mitä Bengta-rouva lienee ajatellutkin, ei hän kuitenkaan tahtonut pilata tärkeätä hetkeä.
Hän kohotti ylpeästi päätään ja astui porstuaan veljesten seuraamana. Kun hän portaitten yläpäässä ruokasalin ovella katsahti taakseen, näki hän vihatun ritarin alhaalla astelevan heidän peräänsä.
Salissa oli aivan äänetöntä. Kaarina-rouvan pienet neitsyet istuivat kalpein poskin työssään. Lauluja ei nyt kuulunut heidän huuliltaan, joita he tavallisesti työtä tehdessään laulelivat, silloinkuin Kaarina-rouva itse oli mukana. Ja kun Bengta-rouvan pitkä, tuima vartalo ilmestyi saliin, hypähtivät he ylös kuin säikähtyneet kyyhkyset.
"Onko kukaan käynyt Kaarina-rouvan luona tänään?" kysyä niuhaisi
Bengta-rouva.
"Ei, jalo rouva", vastasi vanhin neitsyistä, "rakas rouvamme on nukkunut koko aamun ja nukkuu vieläkin!"
"Nukkuu … hm; jaha, se on hyvä, lapset … kuka on käynyt hänen luonaan minun poissa ollessani?"
"Ei kukaan muu kuin hänen veljensä, ankara Bo-ritari sekä Märta-rouva ja nuori Svante-herra … eikä se ole yhtään vahingoittanut häntä; hän on voinut paremmin kuin usein ennen, ja eilen, kun Bo-herra lähti täältä, sanoi hän haluavansa muuttaa tähän huoneeseen tänä päivänä kuullakseen meidän laulavan työssämme, sitä hän sanoi ikävöivänsä, siitä on niin pitkä aika, kuin hän on saanut sitä kuulla, sanoi hän…"
"Hyvä, hyvä … odottakaa täällä Niilo Bonpoika, minun täytyy valmistaa äitiänne!"
Tämän sanottuaan meni hän katsomaan erääseen viereiseen huoneeseen. Kesti melkoisen kauan, ennenkuin hän taas tuli näkyviin. Ikkunat olivat auki, joten tuuli puhalteli huoneen läpi. Veljekset asettuivat erään ikkunan viereen; Niilo nojausi sitä vastaan ja - laski päänsä kättensä varaan katsellen rantaa ja järveä, joka päilyi syvänä ja sinisenä metsäistä, korkeata vuorenrinnettä vastaan. Paimentytön laulu helähteli järven toiselta puolen, ja kuunnellessaan näitä tuttuja ääniä, tuntui Niilosta siltä kuin olisi järvi ollut täynnä ihania kangastuksia hänen lapsuutensa ajoilta. Hän näki isänsä ja äitinsä, vanhan äidinisänsä, Sven-ritarin, jonka pitkä parta oli hopeanharmaa ja kasvot töykeät, mutta jonka käsi oli sentään usein hänen poskiaan silitellyt.
"No, Jumala armahtakoon minua, vanhaa varista", huusi silloin eräs ääni hänen selkänsä takana, ja kaksi kättä läiskähti yhteen, "totisesti se on pieni Niilo-herra ilmielävänä … pieni, sanoin … hänestähän on tullut jo suuri, uljas ritari…"
Niilo kääntyi ja hymyili ystävällisesti nähdessään talon harmaapäisen palvelijan. Hän seisoi siinä ääneensä nyyhkien ja kuivaten kyyneleitä esiliinallaan.
"No, Herran rauhaa, Helka-muori", sanoi nuorukainen syleillen häntä, "olethan iloissasi, kun minä taas olen kotona … ja sanoppa nyt minulle täysi totuus eräästä asiasta, josta tahdon yhtä ja toista tietää."
Hän veti eukon ikkunankomeroon ja kysyi häneltä, mitä hän tiesi Bengta-rouvasta. Muori ei tiennyt enempää kuin Svantekaan, mutta hän esitti asiat sentään aivan toisenvärisiksi kuin Niilon sävyisä veli oli ne esittänyt.
"Sen minä sanon, Niilo, vaikka olenkin näin vanha", lausui hän, "että jos laitatte Bengta-rouvan pois äitinne talosta, niin teette työn, jota ette ikipäivänä kadu."
"Niin minä aionkin, Helka, ainakin minä koetan sitä", vastasi Niilo.
"Jos se jollekin onnistuu, niin teille ainakin, Niilo… Jumalan äiti, tehän olette ilmeinen Sven-herra vainaja."
"Mutta sano minulle vielä, Helka-muori, kuka tuo valkoviittainen mies on, joka toi minulle sanan äidiltäni?"
"Valkoviittainen mies … hm, kukako hän on", sanoi eukko yskäisten, "väliin on hän tuntunut minusta ikäänkuin tutulta … mutta olkoon kuka tahansa, Niilo, niin hänen jälkensä kasvavat ruusuja … totisesti!"
Vanhus nyökäytti päätään, ja pari kyyneltä tipahti hänen uskollisista silmistään.
"Mitä tarkoitat, Helka? … sinä puhut hänestä hyvää … mitä isäni näytti hänestä pitävän?"
"En tiedä, lieneekö hän ollut isänne, Bo-ritarin näkyvissäkään … hän ei ole, kumma kyllä, ollut täällä juuri nuulloin, kuin Bengta-rouvan tulon edellä, paitsi silloin kun hän ensi kertaa tuli tänne. Siitä lienee nyt kolmisen vuotta, Ja kukaan muu ei häntä tuntenut silloin kuin Kaarina-rouva. Ja hän itki silloin, mutta oli samalla hyvin iloinen. Siitä alkain näyttää kuin kipu lieventyisi aina viheriän ritarin tullessa…"
"Hän käy siis rakkaan äitini luona?"
"Siellä hän käypi … ja joka kerta kun hän tarttuu Kaarina-rouvan huoneen oveen, olen aina tuntemaisillani hänet, mutta sitten hän kääntyy toisaalle, on taas kuin ennenkin ja nauraa takkuiseen partaansa."
"Tietääkö Bengta-rouva hänen käynneistään äitini luona ja suvaitseeko hän niitä?"
"Hän ei tiedä siitä mitään … ritari näkyy osaavan valita oikean ajan, niin tölhöltä kuin hän näyttääkin."
Nyt avasi Bengta Kaarina-rouvan huoneen oven, seisoi jäykkänä ja salamyhkäisenä kynnyksellä sekä viittasi käskevästi kädellään. Niilo astui nopeasti ovelle, josta Bengta-rouva väistyi antaen hänelle tietä. Sisään tultuaan sulki Niilo heti oven.
Kamarissa oli pimeää kuin haudassa. Päivänvaloa ei päässyt yhtään sisään. Kaksi paksua vahakynttilää paloi pöydällä suuren uudinsängyn vieressä, valaisten sen kultahesuja ja sukuvaakunaa, joka oli sängyn keskikohdalla, missä uutimet yhtyivät.
Avarasta vuoteesta näkyivät kalpeat, kuihtuneet kasvot. Silmätkin olivat kuopalla, ja kuivunut käsi viittasi tulijalle tervehdykseksi. Ilonväre näkyi kuitenkin valaisevan sairaan kasvoja.
Niilo polvistui vuoteen viereen ja suuteli innokkaasti ojennettua kättä.
"Tervetullut kotiisi, siunattu poikani", lausui sairas vapisevalla äänellä, "äitisi on kauan, kauan ikävöinyt sinua."
"Hyvä Jumala olkoon kiitetty, että pääsin tulemaan nyt, kun sinä vielä voit puhua ja tuntea poikasi!"
"Niin sinun pitikin tulla, Niilo … minä olin niin laskenut … minulla on tärkeitä asioita sinulle kerrottavana … äidinisäsi puolesta. Toivoin saavani puhua ne salaisuudet sinulle todistajitta … mutta minä olen liian heikko … vai kuinka, Bengta ystäväni, etkö luule minun sitä kestävän…? Minähän tunnen itseni nyt virkummaksi, kuin olen ollut pitkiin aikoihin…"
"Te kuulette, mitä hän sanoo, Bengta-rouva", sanoi Niilo, hieman tuimuutta äänessään, sekä nousi ylös, "äitini tahtoo puhua minulle kahden kesken!"
"Mielelläni, hyvin mielelläni uskoisin sinun kestävän", vastasi puhuteltu, katsoen läpitunkevasti sairaaseen, "mutta jos voimasi pettäisivät … olenhan sanonut sinulle, Kaarina, että tautisi on senlaatuinen, että se voi äkkiä kääntyä kuolemaksi, ja jos se nyt sattuisi tapahtumaan, ennenkuin olet rakkaalle pojallesi saanut kaikki sanotuksi mitä hänen tulee tietää … niin kuinka silloin pääsisit rauhassa lähtemään täältä. Ja tunnethan sinä vanhan ystäväsi, Bengtan, enhän minäkään sinulta mitään salaa, ja olenhan minä jo niin vanha, että voin pitää suuni kiinni… Poikasi ja isäsi nimessä pyydän, että sallit minun olla läsnä keventäissäsi sydäntäsi!"
Niilo katsoi kummastellen puhujaan, hän tuntui nyt peräti toisellaiselta kuin ennen. Sekä ääni että kasvot olivat aivan toiset kuin tavallisesti. Sairas oli vaiti hetkisen.
"Ehkä olet oikeassa", sanoi hän sitten, "mutta vanno Herramme kalliin piinan ja kuoleman kautta, ettet kenellekään ilmoita, mitä kuulet minun kertovan pojalleni… Kun vannot sen, niin saat jäädä tänne!"
Bengta-rouva vannoi. Kaarina-rouva katseli sitten kauan poikaansa, ikäänkuin lukeakseen joka piirteen tämän avoimilla kasvoilla. Sitten hän alkoi.
"Muistatko äidinisääsi, poikani … vanhaa Sven-ritaria…"
"Hän piti lapsistamme enimmin sinusta, Niilo", jatkoi hän, kun Niilo vastasi myöntäen hänen ensi kysymykseensä, "senvuoksi jätti hän sinulle perinnön, kalleimman, mitä hänellä oli … mutta kahdella ehdolla, ensiksi, että ottaisit hänen nimensä … toiseksi, että vapaasti ja pakotta ottaisit hänen lahjansa vastaan… Sano nyt mitä ajattelet ensimmäisestä ehdosta … Tahdotko ottaa äidinisäsi nimen ja kutsua itseäsi Stureksi?"
"Sano ensin, äiti", kysyi Niilo, "olisitko mielissäsi, jos minä sen tekisin?"
"Minä en saa sitä sanoa, poikani … ennenkuin olen päättänyt, sitten saat sen tietää!"
"Jos isäsi tahto oli, että minä saan pitää isäini, Natt och Dagien vaakunan, niin tahdon ottaa nimen Niilo Sture."
"Kiitos, poikani", lausui Kaarina-rouva, pyyhkien hikiliinalla silmiään, "kernaasti saat pitää isiesi sukumerkin … nimen isäni vaan tahtoi minun kauttani jatkuvaksi, kun ei hänellä ollut yhtään poikaa … ja minuakin se ilahuttaa, sillä isäni muisto on minulle rakas, ja minä tiedän, että sitä nimeä sopii kunnialla kantaa!"
Hän pyyhki hiukset nuorukaisen otsalta ja katsoi taasen häneen läpitunkevasti kuten äskenkin.
"Nyt toinen ehto", sanoi hän kotvasen perästä koetettuaan koota ajatuksiaan, "äidinisälläsi oli eräs kallis kalu, kultainen kaulaketju, joka oli niin kallisarvoinen, ettei maailman kaikki aarteet vastaisi sitä. Siinä oli kaksitoista seraafinpäätä yhteen liitettynä, ja jokaisessa oli kallis pyhäinjäännös; yhdessätoista oli luusirunen yhdestätoista apostolista, ja kahdennessatoista oli Pyhän Paavalin veripisara. Sitäpaitsi on tällä kaulaketjulla se ominaisuus, ettei onni koskaan petä sen kantajaa. Äidinisäsi oli saanut sen kunniallisessa kaksintaistelussa Kristuksen haudalla. Hänellä olikin siitä pitäin pelkkää onnea ja myötäkäymistä, kunnes koriste kerran varastettiin häneltä. Se tapahtui Landskronan edustalla Gotlannissa, kun hän koetti siellä estää Konrad v. Jungingenia ja saksalaisia joukkoja maihin nousemasta. Sitten kävi hänelle kaikki tyynni huonosti. Hänen täytyi luopua Gotlannista ja vetäytyä Pohjaan, linna toisensa perään joutui kuningattarelle, ja lopuksi täytyi hänen nöyrtyä ja luopua kuningas Albrektista… Kuningatar uhkasi anastaa kruunulle äidinisäsi kaiken omaisuuden, niin avutonna hän silloin oli…"
Puhuminen näkyi kovasti rasittavan sairasta, mutta Bengta-rouvalla oli varalla malja, jonka hän toi sairaalle tukien tätä juodessa. Juoma virkisti nähtävästi; tämä teki juoman antajaan merkillisen vaikutuksen, hän seurasi yhä tarkemmin Kaarina-rouvan pienimpiäkin liikkeitä. Tämä tarttui poikansa käteen ja kertoi yhä edelleen:
"Odottamatta sai äidinisäsi koristeen takaisin, ja kaikki muuttui oitis. Hän pääsi kuningatar Margaretan suureen suosioon, sai pitää maatilansa ja kaikki kävi taas hyvin. Kun hän sitten viimeisenä elinvuotenaan tunsi voimainsa vähenevän; tuumaili hän, kenelle antaisi kalleuden, ja päätti lopuksi, että sinä tulisit sen saamaan, jos sinulla olisi rohkeutta noutaa se. Kuolinvuoteellaan hän kertoi minulle tämän sekä ilmaisi, mihin oli koristeen piilottanut. Ellet sinä tahdo koristetta, niin pysyy se kätkössään tuomiopäivään asti. Sano nyt ensiksi, haluatko omaksesi kaulaketjun vai et?"
"Olethan sinä, äiti, sanonut", sanoi Niilo hetken mietittyään, "ja niin on kunnianarvoisa Tuomas-piispa myös opettanut, että miehen onni on hänen omassa rinnassaan ja hyvässä miekassaan…"
Kaarina-rouva suuteli ihastuksella poikansa otsaa, ja taivaallinen rauha sädehti hänen lempeissä silmissään.
"Jumalan äiti olkoon kiitetty, poikani", sanoi hän, "en melkein tohtinut toivoa sinulta tällaista vastausta! Kiitos siitä, ja ole varma, että tulet onnelliseksi, vaikket koskaan näkisikään äidinisäsi koristetta."
"Äidinisäni ei siis ehdottomasti tahtonut, että ottaisin ketjun vastaan?"
"Tahtoi, tahtoi, rakas poikani … ja senvuoksi että jaksoit kieltäytyä siitä, saat nauttia onnea kaikkein korkeimmalla mitalla. Nyt sanon, mihin äidinisäsi on tämän aarteen kätkenyt, ja kuinka sinä sen löydät."
Bengta-rouva oli koko ajan ollut aivan hiiskahtamatta paksuin uudinten takana varjossa. Mutta hänen mustat silmänsä paloivat kamalasti ja kasvonsa olivat vääntyneet kuin kuolleen, niin että jos joku olisi hänet silloin nähnyt, olisi nyt epäilemättä kammolla kääntynyt hänestä. Kun Kaarina-rouva nyt alkoi kertoa, mihin aarre oli kätketty, kumartui hän vähän eteenpäin, huulensa avautuivat ja silmänsä liekehtivät perkeleellisesti.
"Visborgin naistuvan alla", jatkoi Kaarina-rouva, "on suuri holvihuone, jonka toisessa päässä on linnankirjurin pöytä papereineen. Kymmenes kivi ulkoseinässä tästä kulmasta lukien on irtonainen, sen alla on rautalevy, johon on piirretty eräs merkki … minä en tiedä mikä se merkki on, äidinisäsi ei tahtonut sitä ilmoittaa. Hän sanoi, että jos joku muu kuin asianomainen saisi tietää sen, niin olisi koko salaisuus mennyttä… Etkä sinäkään joutuisi kenellekään ilmaisemaan sitä etkä voisi lähettää ketään muuta sitä aarretta noutamaan, kun et tunne merkkiä, joka on koko salaisuuden avain…"
Sairas nojausi patjoihin ja peitti silmänsä laihalla kädellään ikäänkuin häntä olisi rasittanut isävainajansa kertomuksen muisteleminen, jonka hän tahtoi nyt sanasta sanaan esittää tarkasti kuuntelevalle pojalleen.
"Siihen aikaan kuin äidinisäsi oli Visbyn käskynhaltijana", jatkoi hän sitten, "sai hän sattumoisin tietoonsa erään salaisen komeron Silfverhättanissa. Sitä peittää kivi, joka myöskin on helposti irtiotettavissa, kun sen tietää. Silfverhättanin tornin kolmannessa osastossa on nelikulmainen huone, jota ympäröi kaksi käytävää päällekkäin. Ylemmässä näistä on eräässä seinässä merkki ja aivan samalla kohtaa vastaisessa seinässä on kivi, jonka alla löytyy äidinisäsi onnenketju."
"Nyt pelkään, että puhut liiaksi, Kaarina ystäväni", lausui Bengta-rouva astuen esiin sängyn takaa, "sitähän minä jo sanoin, kas nyt!…"
Lieneekö sitten ollut siitä, että sairas oli liiaksi puhunut, kuten Bengta-rouva sanoi, vai siitä että tämä käytöksellään liian selvästi huomautti sairaalle, että salaisuus oli nyt useamman kuin yhden tiedossa — Kaarina-rouva makasi todellakin nyt kalpeana kuin ruumis sängyssään.
Tämä avulias ystävä otti kiireesti muutaman maljan, kostutti siinä olevalla nesteellä sairaan ohimoita ja piti sitä hänen nenänsä edessä. Hetkisen kuluttua näkyikin siitä jo hyviä seurauksia. Sairas avasi silmänsä. Hän katseli levottomasti ensin poikaansa sitten Bengta-rouvaa. Hän ojensi kätensä heitä kohden, katseli Bengta-rouvaa syvästi ja rukoilevasti ja sanoi hänelle:
"Vala, Bengta, vala … älä unhota sitä, ja ole pojalleni yhtä ystävällinen, kuin olet näinä viime vuosina ollut hänen äidilleen!"
Kaarina-rouva veti taasen poikansa luokseen ja suuteli häntä vielä kerran, sitten hän viittasi kädellään haluten jäädä yksin. Niilo lähti hitain askelin ja vilkaisi useita kertoja taakseen, mutta Bengta-rouva seisoi kankeana ja suorana päänaluksen takana, ettei sairas voinut häntä nähdä. Niilo katsoi säikkymättä hänen käskeviin silmiinsä, ja huulillaan oli jo sana, mutta silmäys äitiinsä esti häntä sitä lausumasta. Hän lähti huoneesta.
Niilo oli mietteissään koko illan ja keskusteli kauan Helka-muorin kanssa. Erottuaan hänestä aikoi hän lähteä pihan yli omaan ja veljensä huoneeseen. Silloin tapasi hän nauravan ritarin.
"Ha-ha-ha", alkoi hän, "tunnetteko te sitä suurta kaupunkia, nuori
Niilo-herra … tarkoitan sitä, jossa kerran laulettiin tätä laulua
Valdemar Atterdagista:
"Kiiruhda pois, ratsus jos voi,
Jo guutien torvet vastahas soi…
"Parempi, ettet ois tullutkaan
Sä guuteja vastaan taistelemaan…
"… oletteko käynyt Visbyssä, Niilo Bonpoika?…"
Vaikka ritari näöstä päättäen aivan sattumalta kysyi tätä, niin katseli hän kuitenkin tutkivasti nuorukaista. Tämä kalpeni vähäisen, kun ritari niin äkkinäisesti muistutti hänen tulevaa matkaansa, mutta hän koetti vastata tyyneesti:
"En ole käynyt Visbyn suuressa kaupungissa … minä lähden huomenna isäni tahdon mukaan Vadstenaan yhtyäkseni siellä valtakunnan päämieheen, Kaarlo Knuutinpoikaan…"
"Kauaksi ette siis tänne jäänyt… ha-ha-ha", saneli ritari ja lähti hyräillen alkamaansa pilkkalaulua Valdemar Atterdagista: "Valdemar, jos luvan saa" j.n.e.
Seuraavana aamuna tuli Niilo aikaisin suureen saliin, ennenkuin palvelijatkaan olivat vielä liikkeellä. Hän kuunteli kauan äitinsä ovella, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Vihdoin ilmestyi se neitsy, joka nukkui Kaarina-rouvan huoneen vieressä. Niilo kysyi häneltä, oliko emäntänsä hereillä, ja oliko Bengta-rouva hänen luonaan.
"Kaarina-rouva on hereillä", vastasi tyttö, "Bengta-rouva ei ole siellä nyt. Hän meni huoneeseensa vähän sydänyön jälkeen!"
Vastaus teki Niiloon hyvän vaikutuksen, hän avasi hiljaa oven ja meni äitinsä huoneeseen, jossa äiti ja poika saivat nyt pitemmältä rauhassa keskustella. Niilo lohdutteli äitiään vakuuttaen hänen kyllä vielä virkistyvän sekä kehotti häntä laskemaan Jumalan kauniin päivän paistamaan huoneeseen eikä sulkemaan itseään kuin hautaan, sekä antamaan neitsyjensä tulla sisään laulamaan laulujaan, joista hän ennen niin piti. Tämä vaikutti ihmeen elvyttävästi sairaaseen. Hän ei tosin mitään luvannut, vaan puristi ystävällisesti poikansa kättä.
"Mitäpä iloa minulle olisi äidinisäni kaulaketjusta, äiti" lausui Niilo, "ellen saisi sitä sinulle näyttää, kun kerran saan sen käsiini, mikä taitaa kauankin viipyä, ellei marskille sattuisi aivan odottamatonta asiaa Visbyhyn."
"Tapahtukoon se sitten kun ehtii, poikani", vastasi Kaarina-rouva, "joko minun eläissäni tai kuoltuani! Käyköön sinulle, niinkuin vanhassa laulussa lauletaan:
"Enkelit Herran
Sieluas suosikoot aina!"
Viereisestä huoneesta rupesi kuulumaan askeleita ja ääniä. Niilo otti hellät jäähyväiset äidiltään ja meni sinne. Salissa oli Svante ja Märta-sisar keskustelemassa viheriän ritarin kanssa. Samassa astui Bengta-rouva sisään ja seisahtui kummastuneena nähdessään Niilon tulevan sairaan huoneesta.
Hän astui nopeasti Kaarina-rouvan huonetta kohti ja teki Niilolle käskevän liikkeen, että tämä päästäisi hänet sisään. Mutta Niilo ei ottanut viittausta ymmärtääkseen.
"Äitini tervehtää teitä", sanoi hän, "ja kiittää teitä ystävyydestänne ja kaikesta mitä olette hänelle tehneet, mutta pyytää, ettette tästälähin enää näkisi vaivaa hänen tähtensä."
Hurja tuli leimahti Bengta-rouvan silmissä, ja hän yritti tarttua oveen tiuskaisten:
"Houritko sinä, poika, vai oletko aivan järjiltäsi … päästä minut paikalla äitisi luo, jos hänen elämänsä on sinulle rakas", samassa laski hän kätensä nuorukaisen olkapäälle.
Näytti siltä, että Niilon oli väistyminen. Hänen käsityksensä siitä, mikä oli soveliasta, ei kernaasti sallinut hänen käyttää väkivaltaa naista kohtaan, mutta olihan tässä tärkeä asia kysymyksessäkin. Hän koetti vielä sanoilla taivuttaa tuimaa rouvaa luopumaan yrityksestään, mutta huomasi kohta sen turhaksi.
Silloin tuli hänelle apu aivan odottamattomalta taholta.
Sekä Svante että Märta olivat aivan tyrmistyneinä Niilon rohkeudesta, mutta naurava ritari astui rauhallisesti ja kasvojaan värähyttämättä Bengta-rouvan luo ja tarttui hänen käteensä. Ritari muistutti tätä tehdessään suuresti suurta taalalaiskoiraa, joka erinomainen koirarotu nykyään on miltei sukupuuttoon kuollut. Samoinkuin nämäkin nähdessään herransa joutuvan pulaan tai vaaraan, astelevat äänettöminä, mutta tanakasti ja varmasti vihamiehen luo ja iskevät vankat hampaansa sen jalkaan —- samoin tarttui tämä puolihupsu ritari Bengta-rouvan käteen ja veti hänet hymyillen ja kohteliaasti kumarrellen huoneen toiseen päähän vähääkään välittämättä niistä kiihkeistä kummastuksen, ylenkatseen ja vihan ilmauksista, jotka tällöin vaihtelivat arvoisan rouvan kasvoilla.
Sitten lauleskeli hän, naama ja ääni niin ystävällisenä kuin olisi hän sanonut suuria kohteliaisuuksia:
"Riennä nyt, kiirehtäin ratsullasi eteenpäin, Valdemar, jos luvan saat!
"… tunnetteko sen viisun, rouva Bengta?"
Kummallista ritaria näytti oikein huvittavan leikitä ylpeän rouvan kanssa, eikä hän ollenkaan näyttänyt aikovan laskea häntä irti.
Niilo Bonpoika sisarineen ei pitkään hetkeen päässyt hämmästyksestään tointumaan. Niilolle se lopulta muuttui iloiseksi kiitollisuudeksi, toisten mielissä heräsi arkuus ja pelko, joka yhä kiihtyi, kun rohkea nuorin veli lausui:
"Kun Ekesjö on nyt kauan ollut puolittain kotinanne, niin lienee teillä kaikenlaista puuhaa ennen lähtöänne, minä pyydän senvuoksi sinua, sisareni, auttamaan Bengta-rouvaa tavarain kokoomisessa ja sinua, veljeni Svante, katsomaan että kaikki on kunnossa lähtöä varten… Älkää pahastuko, rouva Bengta!… Te olette itse tähän syypää, kun ette uskonut sanojani!"
Viheriä ritari talutti nyt yhä hymyillen jalon rouvan ovelle päin, ja tämä seurasi melkein vastustelematta, etteivät saliin jääneet saisi liian paljon iloita hänen vahingostaan. Tultuaan ovelle, kääntyi hän Niiloon päin sanoen terävästi:
"Me emme eroa ainaiseksi, Niilo Bonpoika … me näemme vielä toisemme!"
Mutta ritari lauleskeli, yhä kumarrellen koreasti Bengta-rouvalle:
"Kai astun sisään kohta,
Valdemar, jos luvan saa,
Voi pihamaalla vuottaa!"
Vähää myöhemmin samana aamuna lähti Niilo Bonpoika Ekesjöstä
Vadstenaan.