III.
Kauppasaksat.
Eräänä heinäkuun päivänä seisoi Kalmarin kaupunginmuurin edessä, meren rannalla, linnasta vähän etelään päin muudan mies, joka puvustaan päättäen oli kauppasaksa. Tätä osoitti sekin, että hän lakkaamatta tirkisteli merelle päin ikäänkuin jotakin laivaa vartoen. Hän oli pitkä ja laiha, yllään oli pitkä, tummanruskea viitta jostakin ohuesta kankaasta, vyötäisille solmitusta vyöstä riippui nahkalaukku ja tappi, josta näkyi pari sulkakynää ja puukonpää. Hänen tummanharmaan hattunsa alla, joka muuten melkoisesti muistutti nykyaikaisia kesähattuja, oli samanvärinen vaate, joka peitti niskaa ja kaulaa. Etupuolelta saattoi tämän vaatteen vetää suun suojaksi tahi laskea alas leuvan alle. Nyt oli se niin ylös vedettynä, ettei ollut paljon muuta näkyvissä kuin silmät. Tämä oli nähtävästi tuulen takia, joka raivokkaasti pieksi rantoja sekä kiskoi kauppasaksan viittaa painaen sitä tiukkaan hänen ruumistaan vastaan, joten tuli selvästi näkyviin hänen ruumiinsa muoto, jota kelpasikin nähdä. Sillä hänen käsi- ja jalkavartensa pyöreys ja ruumiin lihasrakenne osoitti, ettei ollut hyvä arvostella miehen voimia hänen jäsentensä hoikkuuden mukaan.
Ulapalle oli juuri ilmaantunut eräs laiva ja laskenut ankkuriin; sitä näkyi saksa parhaastaan tarkastelevankin, vieläpä niin innokkaasti, ettei ensinkään huomannut muuatta, joka tuli häntä kohti, ennenkuin tämä oli aivan hänen vieressään. Silloin kääntyi hän, ja tulija puhutteli häntä, ennenkuin hän ennätti mitään kysyä. Hänkin oli kauppasaksa, pukukin oli hänellä samanlainen; hänen viittansa oli vaan toisenvärinen, nimittäin vaaleansininen, ja suojavaatetta ei hänellä ollut hatun alla.
"Selvänä lähtöön!" sanoi sininen huomattavan tyytyväisenä, "jaala on jo ankkurissa!"
Ruskea katsoi häneen kysyvästi, ja hänenkin silmiinsä vilahti tyytyväinen ilme.
"Pyhän Johanneskastajan luostarissa", vastasi sininen toisen kysyvään silmäykseen, "abbedissa tuli itse alas ja oli niin sukeasuinen, että kyllä kelpasi!"
"Jaha", sanoi ruskeanuttuinen, "no sitten ei tällä paikalla enää yhtä enempää tarvitakaan!"
"Enpä minä niin luule", sanoi sininen, "niinkauan kuin hän on Pyhässä
Johanneksessa, ei hän pois lennä. Hänellä on jo siimat ulkona, hänen
luonaan kävi heti kaksi herraa, ensiksi drotsi, vanha herra Krister
Niilonpoika ja hänen jälestään Turun piispa Maunu!"
"Hm … ne ovat viisaita ja varovaisia miehiä, ja pitävät varmaan kuninkaan puolta, jos niillä on jokukaan pelättävä kotonaan. Ja elleivät merkit petä, niin on rikas marski juuri sellainen pelätin … minä luulen, ettei Kaarlo-herra tule tähän kokoukseen, vaan jää Eerik Pukea kurittelemaan…"
"Siinä te olette aivan oikeassa … marski läksi Fågelvikiin, silloinkuin minä lähdin Söderköpingistä, ja matkustaa luultavasti sieltä Nyköpingiin. Fågelvikiin asti seurasi häntä setänsä, vanha herra Kaarlo Tordinpoika sekä kaksi tämän lasta, nuori Tord-herra ja neiti Briita … ne ovat nyt täällä Kalmarissa vanhan Kaarlo-herran mukana. Marskin seurueessa oli nyt aseenkantajana nuori Niilo Bonpoikakin… Hm, teki vanhalle sydämelle oikein hyvää katsella sitä poikaa, hm…"
Toinen kauppasaksoista oli selvästi jo heittänyt sen ajatuksen, että heitä oli yksi liikaa tällä vartiopaikalla, hän katseli — samalla kuunnellen sinipukuisen puhetta — laivaa, joka juuri oli laskenut ankkuriin, ja näki sen purjeita reivattavan ja venettä laskettavan siitä vesille.
"Minä ratsastin vähän heidän edellään", jatkoi sininen, "olin heidän tullessaan juuri pysähtynyt muutamalle mäelle aterioimaan. Vanhan Kaarlo-herran rouva, Cecilia ajoi tyttärensä kanssa — joka on vielä aivan lapsi, ei kymmenen vuotta vanhempi — kattovaunuissa, jotka pala palalta kohosivat mäelle. Perässä tulivat herrat miehineen; niiden joukossa oli pari ulkomaalaistakin, jotka laskivat loruja Cecilia-rouvan kanssa ja mielistelivät pikku Briita-neitiä, joka kuitenkaan ei huomannut heitä vähääkään, vaan katseli aivan toisaalle, ja olisittepa nähnyt kuinka hän ilahtui, kun Niilo Bonpoika ratsasti vaunujen ääreen tuoden hänelle kourallisen kukkasia … se oikein koski minuun vanhaan äijään, hän oli minusta Jumalan enkeli kerrassaan…"
"Aikamme on kallista, ja minä ymmärrän sinua täydellisesti", keskeytti ruskea, "vaikket puhuisikaan kuin olisit neljääkymmentä vuotta nuorempi, Birger!"
"Se on nyt vaan niin", jatkoi Birger hymyillen, toisen huomautuksesta välittämättä, "niin se on, että vaaka tosin on tasapainossa, mutta kallistuu sittenkin sinnepäin, että marski on tai ainakin tulee Ruotsin mahtavimmaksi mieheksi, kun Engelbrekt kerran on poissa. Hän jakoi Vadstenan kokouksessa kalliita lahjoja ulkomaalaisille herroille, jotka tietysti saivat siitä yhä paremmat käsitykset hänestä… Senvuoksi he juuri pyrkivätkin pienen Briita-neidin suosioon, sillä hän kuuluu olevan marskin silmäterä; sentähden heidän naamansa pahoin synkkenivät, kun Niilo Bonpojan kukkaset niin ilahuttivat lasta ja saivat Cecilia-rouvankin hymyilemään… Sitten pääsivät vaunut mäelle ja pysähtyivät odottamaan muita herroja, jotka ratsastivat hiljakseen ja mäelle tultuaan pysähtyivät nekin… Silloin kirkaisi Briita-neiti äkkiä ja katseli tien viereen, josta alkoi jyrkkä mäen törmä, ulottuen pieneen syvään laaksoon alhaalla. Vietos kasvoi ruohoa, siellä täällä oli puu … näytti siltä kuin siitä olisi joskus maailmassa kulkenut tie, vaikkei ihmisten kulettava."
Vaikka kertomus oli vähän pitkäveteinen, ei toinen kuitenkaan malttanut olla sitä kuuntelematta, näyttipä hän tarkkaavaiseltakin, vaikka hän usein samalla katseli laivaa kaihtaen kädellään silmiään. Vene oli vielä kiinni laivan kyljessä, siitä syystä hän luultavasti niin kärsivällisesti kuuntelikin sinipukuisen kertomusta.
"Ja nyt ehkä voisit ruveta lähentelemään juttusi loppua, Birger", sanoi hän tuttavallisesti, melkein leikillisesti.
"Aivan paikalla", vastasi Birger. "Tyttö leikki kukilla … minä näin sen hyvin … ja oli pistänyt ne suureen raskaaseen kultasormukseen, joka riippui hienoista kultavitjoista hänen kaulassaan. Sitten pisti hän — ikäänkuin salatakseen, kuinka huolellisesti hän koetti säilyttää kukkia — sekä sormuksen että kukat pieneen hansikkaaseensa. Eräs ulkomaalaisista herroista sanoi hänelle jotakin, mutta hän ei huolinut sitä kuunnella, vaan kurottautui laidan yli katsomaan alaspäin, jossa marskin miehet istuivat ja josta Niilo Bonpoika viittaili hänelle ystävällisesti. Mutta silloin tarttuivat vitjat muutamaan nutunnappiin, ja kun hän samassa nousi seisoalleen, niin katkesivat vitjat, ja hansikas sormuksineen vieri rinnettä alas… 'Mitä nyt?' kysyi marski kiivaasti, mutta lapsi itki vaan huutaen: 'hansikkaani, hansikkaani', viittaellen sormellaan alaspäin. 'Eikö muuta', sanoi marski nauraen, mutta Briita-neiti ei tyytynyt siihen vaan huusi: 'joka antaa minulle hansikkaani, saa tulla ritarikseni!' sekä katseli ympärilleen, eikö ketään sellainen onni muka viehättänyt. Saksalaiset herrat olivat hyvin touhuissaan, ja marski ja vanha Kaarlo-herra nauroivat täyttä kurkkua tytön oikulle … muukalaiset ratsastivat sitten laaksoon päin tullakseen hansikkaan luo sivultapäin, mutta Niilo Bonpoika — sitäkös oli kerrassaan ilo nähdä — syöksyi heti asian kuultuaan arvelematta jyrkännettä alas … minä pelkäsin, että hän tärvelee sekä itsensä että hevosensa, mutta kaikki kävi hyvin, hän toi hansikkaansa takaisin oikulliselle omistajalleen!"
"Hm, hm", mutisi ruskea, "aivan kuin äidinisänsä, ilmeinen äidinisänsä…!"
"Ja pieni Briita-neiti kalpeni ensin kuin palttina, kun Niilo syöksyi alas, mutta taputti sitten riemusta käsiään ja vuoroin nauroi ja itki, kun hän tuli taas ylös. 'Hyvin tehty, hyvin, Niilo Bonpoika', huusi marski taputtaen poikaa olkapäälle, ja lausui sitten nauraen: 'mitä sinä nyt annat ritarillesi kihlauslahjaksi, Briita?' Tuo pieni enkeli tuli hehkuvan punaiseksi, mutta älysi kohta tehtävänsä sekä ojensi nuorukaiselle hansikkaansa, josta otti pois sormuksen kukkineen. 'Kiitos, arvoisa neiti!' sanoi Niilo, 'minä pidän kiinni sanastanne ja rupean teidän ritariksenne!' Vieraat herrat tulivat nyt paikalle ja olivat kateudesta haljeta."
"Hyvä, hyvä, Birger", sanoi ruskeapukuinen varsin tyytyväisen näköisenä, "mutta tämä kaikki ei nyt ole muuta kuin paljas, tyhjä pikari … kaada nyt kerrankin siihen se viinipisara, joka sinulla on … käydään asiaan… Tuleeko hän vai ei…"
"Hän tulee, hän on jo täällä, ja, katsoppas, senvuoksi arvelenkin, että meidän pitää molempain olla paikalla … nyt on juuri oikea aika, sillä marski sanoi Niilolle, kun tämä oli ottanut hansikkaan, kiittäen sen antajaa: 'siihen on sinulla nyt Kalmarin matkalla kyllin tilaisuutta, Niilo, ja pidä nyt puoliasi, sillä eipä sitä tiedä mikä tuuli sillaikaa puhaltaa, kun sinä olet Visbyssä?' niin hän sanoi…"
"Sinä olet aivan oikeassa, Birger", sanoi ruskea, "pidä sinä silmällä maanpuolta, minä vartioin merta!"
Samassa saivat saksat muuta tekemistä. Ankkuroidusta laivasta laski vesille vene, jolla lähdettiin maalle päin. Laivuri itse näytti istuvan takateljolla. Kauppasaksat kaihtivat yhtaikaa silmiään, ja kumpikin huomasi kaupungin rannasta lähtevän niinikään veneen, jossa istui vanhempi mies palvelijan puvussa.
"Elleivät silmäni petä auringon valon tähden, niin on tuo soutaja eukkomme palvelija."
"Hän se on, Birger", lausui ruskea, "mennään häntä vastaan. Hän näkyy viisastuneen niistä opetuksista, joita sinä annoit hänelle Söderköpingissä. Hän ei aio päästää yhtään tilaisuutta käyttämättä, ja tämä laiva tulee hänelle kuin käskettynä. Tule, tule … minun veneeni on täällä kivien takana … ja onneksi on laiva niin likellä meitä, että me saavutamme laivurin veneen yhtaikaa kuin tuo toinenkin!"
He astuivat heti veneeseen ja Birger tarttui airoihin ja souti reippaasti. Olisi luullut, ettei hän ole koskaan ollut muuna kuin merimiehenä, sellaisen vauhdin antoi hän veneelle ja niin taitavasti osasi hän halkoa aaltoja. He tulivatkin niin pian perille, ettei mies ollut ennättänyt vaihtaa kuin pari sanaa laivurin kanssa.
"Te menette Visbyhyn", kuulivat he hänen sanovan, "hyvä on, laivuri, otatteko minut ja veljeni mukaanne niin saatte siitä hyvän palkan … koska lähdette?"
"Kiire näkyy sinulla olevan, mies, päästä Visbyhyn", sanoi laivuri silmäten epäluuloisesti vanhaa palvelijaa, "muta minä en ole valmis ennenkuin olen purkanut lastini täällä Kalmarissa ja ottanut uutta Visbyhyn."
"Halloo, laivuri!" huusi nyt ruskea kauppasaksa veneestään, "aiotteko
Visbyhyn?"
"Kyllä se varmana pysyy, sinne minä lähden, mutta aikooko koko Kalmarin kaupunki muuttaa Visbyhyn, vai onko teillä rutto nurkissanne … tahdotteko tekin sinne?"
"Viisi Unkarin kultakolikkoa, laivuri, jos otatte minut ja veljeni laivaanne", huusi palvelija vähän kärsimätönnä.
"Viisi kultakolikkoa", toisti laivuri; hänellä ei tuntunut olevan mitään asian päättämistä vastaan.
"Minä aion Visbyhyn", lausui ruskeapukuinen saksa väliin, "ja minun nähdäkseni ei teidän pitäisi suotta kiirehtiä, minä tarvitsen paljon tilaa laivalla, ennätättehän te sopia kaupastanne sitten lähtiessä."
"Kymmenen kultakolikkoa, ja puolet siitä nyt!" huusi palvelija ääntään korottaen.
Laivuri katseli tyhmistyneenä veneitä omistajineen, mutta rämähti sitten leveään nauruun. Mutta silloin vetäisi sinipukuinen, joka koko ajan oli tutkien katsellut laivurin kasvoja, veneensä tämän veneen viereen ja tarttui sen laitaan. Sitten kohosi hän niin seisoalleen kuin voi, suojasi suutaan tuulelta ja sanoi puoleksi kuiskaten:
"Jumalan rauha, laivuri Bartel, tunnette kai minut, viimeksi tavattiin
Hampurissa seitsemän vuotta sitten."
Laivuri astahti taaksepäin, niin että vene keikahti pahasti, töllisteli sitten silmät selällään sinipukuista kauppamiestä sysäten karkealla, känsäisellä kädellään hiuksiaan korvan taakse.
"Niinkö on asia", sanoa tokaisi hän ja kääntyi sitten palvelijaan päin ja viittasi rantaa kohti sanoen: "ei ole kiirettä, hyvä mies, tule sitten kun lasti on purettu, ja kun ollaan valmiit purjehtimaan!"
Mutta palvelija otti nahkakukkarosta kymmenen kultarahaa ja piti niitä kädessään, että ne kiilsivät kuin tuli aurinkoa vastaan.
"Tästä saat kymmenen kolikkoa käsirahaksi, laivuri", huusi hän ja viittasi soutajaansa viemään venettä lähemmäksi, "kymmenen kolikkoa käsirahaksi, laivuri, ja samanverta lisäksi kun ollaan Visbyssä."
"Ei, sanon minä", ärjäisi laivuri Bartel, "ei, vaikka antaisit kaikki kaksikymmentä paikalla! Mene jalkaisin, maanmoukka, tahi juokse, jos haluttaa, meri on merimiesten … anna solua, Ulf, että päästään perille tästä."
Vene kiiti kuin nuoli rantaa kohden. Palvelija jäi tuntuvasti jälkeen.
Hän oli yrittänyt puhutella kauppasaksojakin.
Sadatellen istuutui hän katsoen toisten veneitä, jotka liukuivat kuin keijukaiset aaltojen yli, ja hänen veneensä oli kuin raskas möhkäle, joka ei kiirettä pitänyt.
* * * * *
Maa oli tulvanaan pahoja seurauksia siitä, että kuningas Eerik oli rikkonut Ruotsin herrain kanssa vuonna 1436 tekemänsä sopimuksen. Hän oli tosin lupauksensa mukaan asettanut drotsin ja marskin, mutt'ei ollut antanut niille tarpeellista valtaa; hän anteli myöskin linnat ja läänit vasten neuvoston tahtoa kunniattomille rosvoille, raaoille naistenraiskaajilie ja kirkonvarkaille, joille ei mikään ollut pyhää ja joilla ei ollut muuta lakia kuin oma tahtonsa, himonsa ja pyyteensä ja jotka olivat kentiesi vielä riettaampia kuin Engelbrektin karkoittamat voudit.
Arbogan herrainpäivillä alussa vuotta 1436, jotka pidettiin sen johdosta, että kuningas oli rikkonut sopimuksen, huhuttiin että kuningas tulisi keväällä heti jäitten lähdettyä Tukholmaan ja antaisi sen linnan sisarensapojalle, Bogislaw-herttualle, josta sitten tehtäisiin Ruotsin kuningas; samalla oli hirveä kohtalo valmistettu Tukholman ruotsalaisille porvareille, jotka piti surmattaman viimeiseen mieheen. Tämä sai herrat lähtemään viipymättä Tukholmaan, ja kun heidän täytyi väkisin tunkeutua kaupunkiin, niin syttyi siitä uudelleen sota kuninkaan kanssa. Tämä tapahtui Engelbrektin vielä eläissä, ja hänen tuli herrain päätöksen mukaan sitten uudelleen lähteä kiertämään valtakuntaa ja ottamaan linnat kuninkaan "verikoirain" käsistä. Kuninkaan asettama marski valittiin kuitenkin sitten herrain juonten takia valtakunnan päämieheksi, ja Engelbrekt kiersi maita päätöksen mukaan, kunnes sairastui Axevallan edustalla, jolloin hänet toimitettiin Örebrohon.
Kun linnoja sitten Engelbrektin käskyn mukaan piiritettiin ja kun rupesi näyttämään siltä, että Ruotsin valtakunta täydellä todella joutuisi uskottoman kuninkaan käsistä pois, niin ehdotti tämä valmistavan sovintokokouksen pidettäväksi Vadstenassa, johon tulisi Hannu Kröpelin, eräs toinen ritari ja parin hansakaupungin edustajat. Ruotsin neuvosto valmistautui myöskin ottamaan tähän kokoukseen osaa ja lähetti siitä sanan Engelbrektille. Tällä Tukholmanmatkallaan huhtikuun 26 ja 27 päivän välillä vapaudensankari silloin murhattiin hänestä nimensä saaneella Engelbrektinsaarella, joka on Göksholman edustalla Hjalmarissa. Tämä tapaus näytti nyt melkoisesti muuttavan kuninkaan toiveita.
Ei tosin puuttunut niitä, joilla oli rohkeutta ja tahtoa astua Engelbrektin jälkiä, mutta kenelläkään ei ollut hänen kykyään eikä kukaan niin elävästi ja lämpimästi käsittänyt ruotsalaishenkeä kuin hän. Tämä vainaja oli suuri ja merkillinen senvuoksi, että hän niin täydellisesti ymmärsi aikansa ja sen tarpeet, ja että hän itse oli tämän ajanhengen täysi olennoitsemus. Hänen toimintansa tarkoitti kaikkialla missä hän liikkuikin, kansan etua, eikä hänessä voida havaita merkkiäkään itsekkäistä pyyteistä. Sentähden Ruotsin kansa rakastikin niin rajattomasti Engelbrektiä, ja senlaiseksi häntä kuvaavat kaikki aikalaisensa, jotka kykenevät etuluulottomasti häntä arvostelemaan. Lybeckiläinen Herman Corner, joka oli Engelbrektin aikalainen, kertoo kronikassaan että "hän oli uusi Saul, jonka Herra oli valinnut ja varustanut voimalla suojaamaan kansaansa ja kukistamaan oikeuden vihamiehiä. Häntä ei johtanut ylpeys eikä vallanhimo, vaan sääli niitä onnettomia kohtaan, joita tanskalaiset voudit rääkkäsivät, ja joitten valituksille kuninkaan korvat olivat aina kuurot."
Engelbrektin vertaa ei ollut Ruotsin miehissä hänen eläissään eikä sellaista tullut hänen kuoltuaan.
Hän oli kuin vuoren huipulla kasvava yksinäinen honka, jonka kaaduttua metsän muut puut ovat jotenkin yhtäläisiä. Toinen voi olla hiukan toista korkeampi, yksi voi olla muita jonkunverran vankempi, mutta yhtään ei ole sellaista, jonka latvasta näkisi kaikkein muiden yli. Tämmöiseen tasakorkeaan metsään voi verrata kaikki ne herrat, jotka jäivät valtakunnan ensimmäisiksi hänen kuoltuaan, jota voi kutsua Ruotsiin nähden vuosisatansa miehiksi. Jonkunverran eroa oli tietysti näilläkin miehillä — toinen oli toista rikkaampi ja mahtavampi, toisella oli suurempi vaikutusvalta kuin toisella, ja toinen voi olla henkisestikin lahjakkaampi, — mutta nämä eroavuudet eivät suurta vaikuttaneet kokonaisuuteen. Ei yksikään näistä herroista voinut tulla niin täydellisesti Ruotsin kansan mieheksi kuin Engelbrekt. He ajattelivat ja toimivat jokainen yöllä omaa etuaan silmällä pitäen, ja he käyttivät kansaa omain tarkoitustensa välikappaleeksi. Senvuoksi ei yksikään heistä kyennytkään esiintymään Engelbrektin voimalla, vaan he ontuivat sekä oikealle että vasemmalle puolen.
Siitä sai kuningas taas tuulta purjeisiinsa, ja mainitussa Vadstenan kokouksessa päätettiin heinäkuun 3 päivänä välirauha ja määrättiin uusi kokous pidettäväksi Kalmarissa heinäkuun 15 päivänä, jolloin hansakaupunkien piti olla välittäjinä. Kuningas Eerik tuli tähän kokoukseen — viimeiseen, jossa hän keskusteli ruotsalaisen neuvostonsa kanssa — mukanaan suuri joukko ruhtinaita ja herroja. Hänen seurueessaan oli kolme pommerilaista herttuaa, monta saksalaista kreiviä ja viisitoista tanskalaista neuvosherraa. Ruotsin neuvosto oli valinnut kaksi piispaa ja viisi maallikkoneuvosta puolustamaan Ruotsin oikeutta kuningasta vastaan, — tanskalaisten puolesta oli ne viisitoista neuvosherraa, ja välittäjinä oli kahdeksan edusmiestä hansakaupunkien puolesta. Kokous kesti kauan, se loppui vasta syyskuun 1 päivänä.
Eräänä päivänä heinäkuun lopulla työn päätyttyä Pyhän Kristoferin kokoussalissa, jossa neuvotteluja pidettiin, lähti kaksi kokouksen jäsentä kulkemaan erästä katua, joka johti toisen asunnolle. Nämä miehet olivat drotsi, herra Krister Niilonpoika (Wasa) ja Turun piispa Maunu Tavast. Molemmat olivat vanhoja miehiä, drotsi oli istunut neuvostossa Albrekt-kuninkaan ajoilta asti, ja piispa lähestyi kahdeksattakymmentään.
"Näin lukuisaa kokousta ei Kalmarissa ole ollut", sanoi drotsi astuessaan, "sittenkuin Margareta-kuningatar, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, piti täällä suuren kokouksensa lähemmäs kolmekymmentä vuotta sitten … aina kun kuljen tästä Kristoferilta asuntooni Berend Voghlerin taloon, niin muistan vanhan Kaarlo Ulfinpojan, Toftan herran … hän oli silloin majaa minun nykyisessä asunnossani…"
"Kun Jumala olisi sallinut, herra Krister", lausui piispa, "suuren kuningattaremme ja herra Kaarlo Ulfinpojan kauemmin elää … niin olisi paljon ollut toisin, ja paljon verta olisi jäänyt vuodattamatta! Kunpahan armollinen kuninkaamme ja herramme olisi, kuten kanslerina ollessani usein hänelle uskalsin sanoakin, ottanut vaaria kasvatusäitinsä, kuningatar-vainajan esimerkistä, ja asettanut tekonsa viisaammasti…"
"Ja kun ei Jumala olisi rangaissut meitä, hurskas isä", keskeytti drotsi, "tuolla Engelbrektillä ja hänen talonpojillaan… Toivon kuitenkin että pahin on jo Jumalan avulla ohi, ja rauha ja sopu taas pääsevät valtaan!"
"Teidän kannaltanne katsoen olette ehkä oikeassa, herra Krister", vastasi piispa, "ja minä toivon niinkuin tekin, mutta minä en ole yhtä mieltä Engelbrektistä … minä päinvastoin pidän varmana, ettei hän eivätkä talonpojat olisi koskaan nousseet kapinaan, jos armollisella kuninkaallamme, Eerikillä, olisi ollut kuningatarvainajan henki… Katsokaamme nyt herra Krister, että asiat tulevat täst'edes paremmalle tolalle!"
"Niinpä se on, niinpä se on", sanoi drotsi, ja he jatkoivat hiljaan kulkuaan, kunnes saapuivat drotsin asunnolle.
Täällä alkoi drotsi, pyydettyään ensin piispaa istumaan, avonaisemmin puhumaan, mitä hänellä oli sydämellään. Maunu-piispa oli tämän ajan oppineimpia miehiä. Hän oli opiskellut Pragissa ja saanut siellä maisteri-arvon, sitten hän oli oli Turussa arkkidiakoonina, kunnes vuonna 1412 valittiin piispaksi, johon virkaan itse paavi hänet vihki Roomassa. Hän oli toimekas ja valpas, joten hän saavutti hiippakuntalaistensa suosion ja rakkauden niin suuressa määrin, että häntä pidettiin Pyhän Briitan aikaisen Hemming-piispan jälkeen Turun parhaana piispana. Hän oli lämmin rauhan ystävä, jonkavuoksi hän innokkaasti suosi Margareta-kuningattaren aatetta, että Ruotsin, Norjan ja Tanskan valtakunnat ikuisiksi ajoiksi yhtyisivät yhdeksi. Kuningas Eerikiä palveli hän uskollisesti, niinkauan kuin oli vähäkin toivoa, että tämä kuningas rupeisi kulkemaan Margaretan raivaamaa tietä. Ja kun tämä toivo aivan hävisi, niin liittyi hän unioonin suosijoihin koska hänen mielestään unioonin ystävä oli sama kuin rauhan ystävä.
Siinä asiassa olivat Krister Niilonpoika ja Maunu-piispa yhtä mieltä, vaikkei Kristeriä muuten johtaneetkaan aivan samat periaatteet kuin piispaa.
"Me olemme, kuten hyvin tiedätte, piispa Maunu", sanoi Krister-herra, "koettaneet nyt vastaisen varalta ehkäistä kaikkea, mikä voisi rikkoa valtakuntain välisen rakkaan sopimuksen, me olemme panneet ehdoiksi, että Ruotsin valtakunnan lakia on noudatettava, että linnoja ja lääniä tulee kotimaisten miesten hallita, ja me olemme monen mutkan perästä saaneet määrätyksi, mitä 'kotimaisella miehellä' ymmärretään, että se ei tarkoita tanskalaista eikä norjalaista, kuten Jumala paratkoon suuri kuningatarvainajakin tahtoi, vaan että se tarkoittaa synnynnäistä ruotsalaista; vielä olemme koettaneet korjata, mitä siitä unioonikirjasta puuttui, jonka Margareta-kuningatar, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, toi Pyhän Kristoferin kokoussaliin hyväksyttäväksi, mutta…"
Drotsi yskäisi ja heitti taakseen pitkän, kultaneuleisen samettiviittansa, joko siitä syystä, että huoneessa oli liian lämmin tahi että hän tarvitsi aikaa keksiäkseen sanoja sen asian esittämiseksi, jonka piti "muttaa" seurata.
"Minä en usko, hurskas isä, piispa", jatkoi hän sitten, "että rauha ja sopu palaa valtakuntaan tämän Kalmarin kokouksen hedelmäksi!"
Maunu-piispa katsoi tutkivasti drotsiin ja nojausi kyynäspäilleen pöytää vasten sekä päästi raskaan huokauksen.
"Ei ole sanottua", jatkoi Krister-herra, "että se välttämättä tapahtuu, mitä minä pelkään, mutta viisaina miehinä tulee meidän sitä ajatella, ja ehkäistä ja parantaa pahaa, niin kauan kuin vielä on aika … enkö ole oikeassa, piispa Maunu?"
"Kun ei vaan, herra Krister, pahan ehkäiseminen tulisi pahan synnyttämiseksi … arvelen, että te tarkoitatte…"
"Sanokaa pois, piispa Maunu, sanokaa pois … tiedämmehän, ettei voi olla muuta kuin yksi, joka saattaisi meteliä nostaa Ruotsin valtakunnassa."
"Totta kyllä, totta kyllä, mutta herra Kaarlo Knuutinpoika on kuninkaan marski, ja, mikäli tiedän, on olemassa eräs toinen, jota hän saisi pelätä enemmän kuin kuningasta, jos hän yrittäisi vastustella täällä tehtyjä päätöksiä. Sitäpaitsi näkyy hän siksi arvostavan teitä itseänne, herra Krister, ettei hän teidän tietämättänne mihinkään ryhdy, varsinkin kun te olette valtakunnan ensimmäinen virkamies."
"Te unhotatte, piispa Maunu", sanoi drotsi hymyillen, "että nuoren, arvoisan sukulaiseni käsissä on Nyköpingin linna ja että hän juuri teidän oleskellessanne Tukholmassa ennen tänne lähtöämme, anasti Engelbrektin miehiltä Örebron linnan. Luuletteko todella, että hän näihin linnoihin tyytyy… Toinen, jota sanoitte Kaarlon täytyvän pelätä … tarkoitatte Eerik Pukea … on kylläkin valtakunnan rauhalle vaarallinen, mutta uskokaa minua, kun sanon, että sukulaiseni, herra Kaarlo Knuutinpoika on vaarallisempi. Bengta-rouva on siinä aivan oikeassa, ja hänen neuvonsa näyttää viisaalta. Meidän täytyy sulkea tulva purona. Jos herra Kaarlon aikomus on, kuten Bengta-rouva sanoo, vallata jollakin tavoin Visborgin linna Gotlannissa ja jos se hänelle onnistuu, niin kyllä häntä sitten enää on mahdoton ehkäistä, vaikka hän pyrkisi kuinka korkealle hyvänsä."
"Mutta minä", sanoi piispa epäilevästi päätään pudistaen, "pidän sittenkin herra Eerik Pukea rauhan vaarallisimpana vihollisena."
"Juuri tämän rauhan tähden, jota minäkin pidän pyrkimysteni ylimpänä päämääränä, minä uskon, ettei ole haitaksi katsella järjen silmillä asioita, ennenkuin se jo on myöhäistä … sentähden olen koettanut saada tietooni, mitä Kaarlo-herran aseenkantajalla on Gotlantiin asiaa."
"Oletteko saanut siitä selvän, herra Krister…?"
"En, en, hurskas isä, piispa Maunu, en ole saanut, mutta toivon saavani, minä toivon … odotan luokseni herra Pentti Steeninpoikaa…"
"Herra Pentti Steeninpoikaa", huudahti piispa vastenmielisyydellä ja melkoisesti hämmästyneenä, "se mies … minä en tahtoisi olla tekemisissä sen miehen kanssa … minä pidän kyllä kuten muutkin Engelbrektin kuolemaa onnellisena tapahtumana, mutta en voi myöskään, enempää kuin muutkaan, suvaita sitä miestä, joka lainasi kätensä rikokseen, ja herra Pentin yli lankee varjo niin pahoin, että…"
"Mutta meidän täytyy, piispa Maunu, kylään tullaksemme usein käydä teitä, jotka eivät kulje ruusutarhain läpi!… Pentti-ritari on Niilo Bonpojan setä, enkä minä vähääkään arvellut kutsuessani teidät tänne…"
"Harvoin auttavat huonot keinot hyvää asiaa herra drotsi!" lausui piispa nousten ylös pois lähteäkseen.
Mutta samassa avattiin ovi, ja herra Pentti Steeninpoika sekä Niilo
Bonpoika tulivat sisään.
"Kiitos, herra Krister", sanoi herra Pentti tervehdittyään piispaa ja pudistettuaan drotsin kättä. "Te olette pitänyt kunniallisesti sananne…"
Hänet keskeytti se, että ovi taas avattiin, ja kynnykselle ilmestyi pitkä, sinipukuinen kauppasaksa. Hän kumarteli liukkaan näköisenä oikealle ja vasemmalle, mutta drotsi katsoi häneen suuttuneena ja sanoi:
"Mitä tahdot mies … kuka olet ja mitä täältä haet?"
"Anteeksi, ankara ritari", vastasi tämä nöyrästi murteellisella ruotsinkielellä, "aika on kallista, minä kuljen herrani asioilla…"
"Ja kuka on herrasi?"
"Herra Henrik Rapasilfver Lybeckistä, ankara herra", vastasi kauppamies nöyrästi, mutta kuitenkin joltisellakin rohkeudella, mikä osoitti hänen ennenkin olleen korkeiden herrain kanssa tekemisissä. "'Riennä', sanoi herra Henrik Rapasilfver, 'mene drotsin luo tekemään tili viimeisestä laivanlastista, jonka saimme tänne Lybeckiin häntä varten', sanoi hän, 'mutta älä tule takaisin ilman drotsin kuittia'…"
"Herrasi odottakoon kuitenkin huomiseen, mies", vastasi Krister-herra, mutta saksa pudisti itsepintaisesti päätään.
"Voin odottaa, ankara herra drotsi, kunnes nämä herrat ovat lähteneet", sanoi hän, "pääni on täynnä nahkoja, muonavaroja ja numeroita … minä istun järjestämään papereitani, sillaikaa kuin te neuvottelette näitten ankarain herrain kanssa, ja tekemään kaikki valmiiksi, ettei teillä ole muuta kuin panna nimenne alle… Tunnette kai herra Henrik Rapasilfverin ja tiedätte, ettei hänen kanssaan ole hyvä leikitellä, erittäinkään näinä aikoina, jolloin Ruotsin kohtalo — sopii sanoa — on hänen kädessään."
Aivan totta ei tämä ollut, mutta lybeckiläinen Henrik Rapasilfver oli kuitenkin yksi välittäjiä, vieläpä vaikuttavimpia niistä, ettei todellakaan ollut viisasta riitautua hänen kanssaan. Tästä syystä ja kun ei drotsilla ollutkaan puhuttavana mitään, jota toimelias kauppamies — joka jo oli laukustaan ottanut paperin ja alkanut vähääkään häiriintymättä sitä tutkia — saattaisi hyödykseen käyttää, niin päätti hän antaa saksan tehdä tahtonsa mukaan.
Muut katselivat tosin vähän kummissaan, miten mies oli niin rohkea ja drotsi niin myöntyväinen, mutta keskustelu alkoi.
"Teidän toiveenne on siis tyydytetty?" kysyi drotsi Pentti-herraan kääntyen.
"Armollinen herramme, kuningas, lupasi tänään", vastasi puhuteltu, "antaa Kalmarin linnan minun ja Bo-veljeni haltuun!"
"Kalmarin linnan?" huudahti piispa, jota tämä tieto niin ilahutti, että hän unhotti vastenmielisyytensä herroja vastaan, joita kuninkaan armo oli kohdannut. "Kiitetty olkoon Jumala ja Pyhä Eerik, armollinen herramme, kuningas, tahtoo siis selvästi näyttää, että hän täydellä todella aikoo pitää sen liiton, joka parin päivän perästä vahvistetaan hänen ja Ruotsin valtakunnan välillä!"
"Sitä hän näkyy todella tahtovan", sanoi ritari Pentti, "ja koska minun on tästä teitä kiittäminen, herra Krister, niin olen koettanut … koettanut näyttää, kuinka minäkin suosin rauhaa… Olen tuonut tänne veljenipojan… Hän tuli mukaani kuninkaan luota, joka lupasi hänen matkustaa omalla laivallaan Gotlantiin…"
"Hm … sepä oli hyvä asia … hm", yskähti drotsi, "sinulla näkyy olevan hyvä onni, nuori mies!"
Jos drotsi olisi havainnut, miten kauppasaksa vaanien vilkaisi papereistaan häneen, niin olisi hän varmaan ruvennut epäilemään hänen kauppa-intoaan. Nyt ei hän sitä huomannut, mutta näki sen sijaan Pentti-herran silmäin omituisesti välähtävän, samassa kuin hän lausui:
"Ja koska nuori sukulaiseni tietää teidän ja Tanskassa asuvain sukulaistenne ansioksi kuninkaan osoittaman suosion, niin on hän nyt tullut tänne teitä hyväntahtoisuudestanne kiittämään!"
Drotsi nyökkäsi hyvin ystävällisesti nuorukaiselle ja sanoi aivan välinpitämättömästi, ikäänkuin vaan jotakin sanoakseen eikä vastausta saadakseen:
"Minua ilahuttaa, että olen voinut sinua vähän auttaa, reipas poikaseni … sinulla mahtaa olla tärkeitä asioita toimitettavana, koska olet niin innokkaasti sinne halunnut… Sinä näytätkin hyvän ystävän arvoiselta!"
"Kiitoksia, ankara herra drotsi", vastasi Niilo Bonpoika punastuen, "sekä siitä että olette puhunut minusta hyvää kuninkaalle että hyvistä ajatuksistanne minusta… Jumalan avulla toivon, ettette siinä tule pettymään."
Drotsi istui katsellen lattiapalkkia ja näytti jo kokokaan unhottaneen Niilon, mutta Maunu piispa katseli mielihyvällä nuorukaisen avomielisiä ja jaloja kasvoja.
"Te olette ritari Bon ja rouva Kaarina Sturen poika", sanoi hän tarttuen ystävällisesti Niilo Bonpojan käteen, "äidinisänne, ankara Sven-ritari, oleskeli paljon Visbyssä — tarkoitan, että teillä on kaiketi siellä nyt toimitettavana joitakin sukuasioita?"
Piispan kysymys tuntui aivan luonnolliselta, ja hänen vastauksestaankin näkyi teeskentelemätön hyväntahtoisuus.
"Olette aivan oikeassa, kunnianarvoisa herra", vastasi Niilo, "minä käyn siellä eräällä äitini antamalla asialla!"
"Mutta olkaa varovainen, nuori mies", sanoi drotsi siirtäen tutkivan katseensa lattiasta Niiloon ja sitten uudelleen lattiaan. "Omituisia huhuja liikkuu matkanne johdosta, sanotaan että kuljette herranne, marskin, yksityisissä asioissa… Ajat ovat pahat, nuorimies, voitaisiin helposti luulla sinun toimittelevan asioita, jotka olisivat vahingoksi Ruotsin valtakunnalle ja sille yhteydelle, jonka tulee valtakuntain välillä olla…"
"Sellaisia huhuja ei kukaan rehellinen mies voi kuitenkaan uskoa, ankara herra", vastasi Niilo. "Herrallani, marskilla, ei ole mitään muuta tekemistä matkani kanssa, kuin että hän antoi minulle siksi aikaa vapautta palveluksestani… Kaikki sellaiset puheet ovat pahain kielten juoruja."
"Huhuilla oli kuitenkin tällä kertaa ääni, joka ei ollut juorujen tapainen … sanoppa, nuori mies, tunteeko isäsi, ankara Bo-herra, matkasi tarkoituksen?"
Nuorukaisen katse osoitti hämmästystä ja harmia, kun hän vastasi:
"Ei"
"Siinäpä se on!" sanoi drotsi, "siinäpä se on … ja minä kysyn sinulta vielä: voitko ilmoittaa isällesi matkasi tarkoituksen?"
"En!" vastasi nuorukainen taas.
"Nyt näette itse, Niilo Bonpoika", jatkoi drotsi, varsin synkkänä, "olenko väärässä sanoessani teille: varokaa, etteivät huhut käänny teitä itseänne vastaan ja lyö teitä herranne asemasta."
"Mutta minä annan sanani siitä, ankara herra drotsi", huudahti Niilo
Bonpoika hehkuvin poskin, silmissään loukatun ylpeyden liekki, "minä
annan sanani siitä, ettei herrani, marski ole missään tekemisissä
Visbyn-matkani kanssa!"
Drotsi hymähti sen näköisenä, kuin olisivat nuorukaisen sanat vaan vahvistaneet hänen epäluuloaan.
"No, jos niin on laita, kuin sanot, Niilo Bonpoika", sanoi hän, "niin en tahdo sanojasi epäillä, mutta tottele sitten minun neuvoani ja lykkää matkasi sopivampaan aikaan… Minä olen vanha, ja tunnen maailman ja sen juonet, sinä et kadu, jos teet neuvoni mukaan."
Niilo Bonpoika kumarsi kunnioittavasti vanhalle herralle vastaamatta hänen hyväntahtoiseen neuvoonsa, mutta hohtava puna hänen poskillaan osoitti selvästi, mitä hän siitä ajatteli. Maunu-piispa nousi myöskin ja lähti yht'aikaa Niilon kanssa drotsin asunnosta, joten sinne jäi ainoastaan herra Pentti Steeninpoika ja saksalainen kauppamies, joka näkyi tykkänään unohtuneen.
"Olen puhunut veljeni kanssa", sanoi Pentti-herra piispan ja Niilon mentyä, "mutta hän kieltää jyrkästi, herra Krister."
Drotsi katseli kauan Pentti-ritaria, ikäänkuin oikein perinpohjin käsittääkseen Bo Steninpojan kiellon merkityksen.
"Sitten ei ole muuta neuvoa", sanoi hän vihdoin, "kuin että te, joka olette nuorukaisen lähin sukulainen, ryhdytte toimiin. Tuumikaa sitä, minä arvelen, että se on jotenkin helppoa Kalmarin linnanherralle!"
Miehet kuiskailivat vielä puoliääneen muutamia sanoja, hyvästelivät sitten toisiaan, jonka jälkeen Pentti-herrakin lähti. Nyt kääntyi Krister-herra kauppiaan puoleen, joka selaili papereitaan äimistyneenä ja kiukustuneena.
"Eikös ollutkin niin kuin minä sanoin", sanoi hän lyöden kädellään otsaansa, "olen nyt saanut laskun loppuun, herra drotsi, ja nyt näen olleeni oikeassa … minä sanoin mestari Henrik Rapasilfverille lähteissäni: 'onko viimeisetkin kustannukset otettu lukuun?' … 'kyllä ne ovat', vastasi hän, mutta ne eivät ole, syyttäköön Henrikki-mestari itseään … syyttäköön itseään … katsokaapa, tässä…"
Hän näytti pitkää paperiaan drotsille, mutta tämä katsahti siihen vaan hieman sekä työnsi sen pois.
"Kuuleppas, mies", sanoi drotsi, "mestari Henrik Rapasilfverin laskut eivät tavallisesti ole sellaisia."
"Ei, ei … eivät ne todellakaan ole sellaisia", lausui saksa vilkkaasti, "ei, mutta nyt hän on saanut apulaiseksi muutaman nuoren miehen, joka on liikkeeseen tottumaton, ja hän on tehnyt tämän laskun, katsokaas … te näette, että se on tottumatonta käsialaa…? No niin, olkoon opiksi Henrikki-mestarille, tietäköön, että vanhempi on aina kokeneempi … hm, hm … olen harmaantunut hänen palveluksessaan, tiedän hyvin, kuinka asiat kulkee … parin päivän perästä on kaikki kunnossa, ankara herra drotsi, luottakaa siihen, luottakaa siihen…!"
Kauppasaksa kumarsi ja lähti ovelle päin, mutta käännähti äkkiä ja katseli pyöreillä silmillään drotsia.
"Kuulkaa, ankara herra", sanoi hän, "minä voin tehdä teille palveluksen, jos niin tahdotte."
Drotsi ällistyi. Hän ei tiennyt, miltä kannalta ottaisi tämän äkkinäisen tarjouksen.
"Se nuori mies, joka täällä oli", jatkoi kauppamies, "ja joka ei suuresti näkynyt huolivan teidän neuvoistanne, on reipas nuorimies!"
Nyt syttyivät vihan salamat drotsin silmiin, joita harmaat kulmakarvat varjostivat, mutta saksa ehätti jatkamaan:
"Herrani, mestari Henrik Rapasilfver on nähnyt hänet, ja luulen että hän mielellään tutustuisi häneen … olisikohan kovin sopimaton teko tätä ylhäistä nuorukaista kohtaan, jos Henrikki-mestari kutsuisi hänet laivalleen, joka on täällä sataman suussa Danzigiin lähdössä… Olisikohan sopimatonta kutsua nuorukaisen sille laivalle … ehkä olisi joku muukin kuin Henrikki-mestari siitä mielissään!"
"Ja mitä hyötyä siitä minulle olisi?" kysyi drotsi puoleksi leppyneenä.
"Eräs teille rakas nuorimies häätyisi silloin lykkäämään erään matkansa… Kaikki käy kuin sattumalta … nuorukainen juo viiniä … nukkuu … unhotetaan antaa käsky hänen laskemisestaan maihin, tuuli kiihtyy… Hän suuttuu, mutta mitäs tehdä meren aavalla selällä… Koetetaan selittää asiaa minkä osataan ja pyydetään häneltä anteeksi sekä luvataan tuoda hänet viipymättä takaisin Tukholmaan… Henrikki-mestarin laiva lähtee Danzigista sinne… Asia menee mainiosti, Henrikki-mestarinkaan ei tarvitse tietää silta mitään, sillä kaksi säilyttää salaisuuden aina paremmin kuin kolme … toisin sanoen, me ymmärrämme kai nyt toisemme, ankara herra, ja te muistanette minua tämän palvelukset johdosta."
Krister-herra koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta äänessä tuntui kuitenkin suurta tyytyväisyyttä, kun hän vastasi:
"Jos mestari Henrik Rapasilfver kutsuu Niilo Bonpojan laivalleen, niin sen täytyy olla hänelle hyvin mieleen, ja ehkä on sekä hänelle itselleen että Ruotsin valtakunnalle hyödyksi että hän saa tutustua mestari Henrik Rapasilfverin kekseliääseen apulaiseen."
"Teidänkin täytyy sentään vähän auttaa asiaa, ankara herra, että se varmemmin onnistuisi … älkää kiivastuko, tarkoitan vaan, että jätätte asian kokonaan minun haltuuni, ettei esimerkiksi äskeinen ankara ritari turhanpäiten pilaisi koko yritystä… Minä lupaan, että tämä nuori mies on Henrikki-mestarin laivalla huomenna ennen puoltayötä. Voitte varmuuden vuoksi niihin aikoihin tulla ratsastelemaan meren rannalle, kaupungista etelään päin nähdäksenne sen itse. Jos ei yritykseni sattuisi onnistumaan, niin onhan teillä sitten keinoja montakin, kuten äskeisen ankaran ritarin apu tai joku muu."
Drotsi piti tämän viisaana ja antoi miehen mennä ihmetellen hänen älykkäisyyttään ja kekseliäisyyttään.
* * * * *
Seuraavana päivänä hikoilivat herrat kuten ennenkin samettiviitoissaan Pyhän Kristoferin kokoussalissa, mutta ulkona salmella hyppelivät aallot välkkyen auringonpaisteessa, laivat kiikkuivat ankkuroituina, kuninkaan laivat linnan vieressä, kauppalaivat lähempänä kaupunkia.
Tuuli kiihtyi illan tullen, ja pienet aaltoset, jotka olivat päivällä ikäänkuin leikkineet ja kisailleet, rupesivat näyttelemään leveitä, valkeita hammasrivejä.
Rannalla linnan eteläpuolella käveli taasen ruskeapukuinen kauppasaksa edestakaisin, kasvot miltei vielä tarkemmin pääverhon suojassa, koska tuuli oli nyt tuimempi kuin edelliskerralla. Hänen vieressään asteli sinipukuinen, ja rannalla oli vene ja siinä kaksi parrakasta soutajaa, airot kädessä ollakseen aina valmiina lähtemään. Saksat näyttivät nyt kuitenkin tähystelevän enemmän maalle kuin merelle päin.
"Akka on mennyt, kuten sanoin", vakuutti sininen innokkaasti, "eikä hänellä liene erikoista kiirettä palata."
"Mutta tästä ei ole yhtäkään venettä lähtenyt, jossa hän olisi ollut…
Jos hän siis on lähtenyt, niin ei hänestä liene meille estettä."
Samassa kuului linnan puolelta omituinen ääni, jonka tuulessa läpättävät purjeet synnyttävät, kun ne höllälle lasketaan. Kääntyen sinnepäin näkivät he laivan puikkivan esiin salmesta ja kääntävän keulansa pohjoista kohti.
"Kuninkaan laiva!" mutisi sininen.
"Kuninkaan laiva!" matki ruskea, "se on kuninkaan laiva, mutta…"
"Hän on lähtenyt Kråkerumiin, niin sanoi hurskas Inga-sisar, ja sieltä noutaa kuninkaan laiva hänet Visbyhyn … se on varma!"
"Jumalan ja Pyhän Eerikin nimessä, Birger, ottakoot vaan hänet laivaansa Kråkerumissa tai missä mielensä tekee … mutta tavallista kummemmat purjeet täytyy kuninkaan ruuhella olla, jos he aikovat päästä Bartel-mestarin edelle… Kun tuo nuori herra nyt vaan saataisiin laivalle ja purjeet pystyyn!"
Nopeita, kevyitä askelia rupesi kuulumaan kaupungista päin, miehet erkanivat äkkiä toisistaan, ja sininen lähti maalle päin. Oli ihana, valoisa kesäyö. Pian tuli näkyviin hoikka miesvartalo kivenheiton päähän kauppamiehistä.
Samassa kuului kavion kopsetta vähän tuonnempaa ja öisestä hämärästä tuli näkyviin hyvin verhottu ratsastaja asemiehen seuraamana. Hän ratsasti rantaa pitkin vähän matkaa rannalla olijoista.
"Minä olen tässä, nuori herra!" huusi sininen mies tulijalle, joka rupesi nopeammin astumaan.
"Missä on uutishankkijasi, ukkoseni?"
"Täällä veneen vieressä … astukaa rohkeasti, nuori herra, aika on kallista; minä jo luulin, ettette tulekaan, kun olette niin kauvan viipynyt."
He tulivat pian veneen viereen.
"Astukaa veneeseen, Niilo Bonpoika", sanoi hän teeskennellyllä, mutta käskevällä äänellä.
Niilo Bonpoika kavahti taaksepäin ja tarttui äkisti lyhyeen miekkaansa, mutta samassa tarttui kaksi vankkaa kättä hänen vyötäisiinsä. Vastustaminen oli mahdoton. Kädet kiristivät hänen käsiään kuin rautapihdit. Hän oli voimakas ja notkea, mutta tässä eivät hänen voimansa riittäneet mihinkään, hänen täytyi vastustamatta tyytyä kohtaloonsa, huutaminen ei olisi auttanut, jos hänen ylpeytensä olisikin sallinut sillä tavalla apua pyytää, sillä ranta oli aivan autio. Tumma ratsumieskin, joka oli vähän ylempänä rannalla, olisi tuskin huutamalla ottanut apuun lähteäkseen, koskei itse tekokaan, joka tapahtui aivan hänen nenänsä edessä, näyttänyt vaikuttavan hänessä mitään auttamishalua.
Vene lähti rannalta kiikkuen kuohuvilla laineilla ja hävisi muutaman laivan tienoille, joka näytti olevan aivan valmis purjehtimaan.
Mikäli vene eteni, lähestyi tumma ratsumies rantaa ja katseli siinä hetkisen ulappaa ja laivaa, jota kohti vene oli mennyt. Sitten käänsi hän hevosensa, vetäisi viitan tiukempaan ja lähti ratsastamaan kaupunkiin päin.