IV.
Silfverhättan.
Ottaen vaariin pienimmänkin seikan, mikä voisi hänet vapauttaa, istui Niilo Bonpoika näöltään tyynenä veneessä. Jos häntä kiristävät rautakourat olisivat vähänkin hellittäneet, niin olisi hän paikalla syöksynyt mereen, mutta ne ympäröivät häntä kuin valetut. Hän yritti kääntyä nähdäkseen miehen kasvot, jonka käskevä ääni oli häntä suututtanut, muttei onnistunut. Hän oli keskiveneessä, takana istuivat ne miehet, jotka olivat houkutelleet hänet satimeen.
Tultuaan laivan viereen lausui taasen sama teeskennelty, käskevä ääni:
"Ylös nyt, Niilo Bonpoika, vastustus on aivan hyödytöntä … mutta aikamme on kallista!"
"Sitokaa se nuori herra, ettei hän potkisi", sanoi raaka ääni laivan laidalta, "tuuli on hyvä, eikä tässä ole aikaa viivytellä."
"Ei!" vastasi käskevä ääni, "ei tarvitse!"
Soutajat pitivät venettä nuoraportaitten kohdalla. Silloin juoksi rautakourainen mies kantaen Niiloa sylissään kummastuttavan notkeasti ja varmasti niitä myöten ylös, veneessä olijain pitäessä niitä yhtä jäntevästi kiinni alapäästä.
Kohta tulivat soutajatkin ja toinen kauppamies laivan kannelle.
Mutta Niilo Bonpoika vietiin viipymättä kannen alle ja salvattiin laivurin kajuuttaan.
Hän kuohui harmista petoksen tähden, joka oli häntä kohtaan tehty, ja hetkinen kului, ettei hän osannut mitään ajatella. Hän kuuli päänsä päältä merimiesten askelia, sekä huomasi laivan kiikunnasta, että se jo halkoili aaltoja, jotka kohisten pyyhkivät sen laitoja moniaita tuumia hänestä.
"Mihinkähän minua viedään?" oli ensimmäinen selvä ajatus, josta johtui yhä uusia ja uusia kysymyksiä siitä, kenelle voisi olla hyötyä hänen pois viemisestään, ja miksi se tapahtui juuri nyt j.n.e. Näistä ajatuksista johtui hän luonnollisesti ajattelemaan, mitä tarkoitusta varten oli lähtenyt matkalle Kalmariin ja Visbyhyn, samassa tuli hänen mieleensä Bengta-rouvan teräväpiirteinen naama, mikä sai hänet niin äkkiä hypähtämään laivapenkiltä pystyyn, että löi päänsä kattohirteen.
"Bengta-rouva!" huudahti hän äkkiä taasen istuutuen ja pyyhkäisten kädellään päätään. Sitten koetti hän ajatella syytä, miksi tämä nainen häntä niin kiihkeästi vainosi, kunnes sielultaan ja ruumiiltaan väsyneenä laskeusi kovalle penkille ja nukahti siihen.
Hän lienee nukkunut joitakuita tuntia, kun heräsi siitä, että ovi avattiin.
Hän näki ovessa karkeat, harmaapartaiset kasvot, joissa oli sentään leikillisyyttä ja suopeuttakin, mikä sai Niilon niihin vähin mieltymään.
"Nouskaa nyt ylös, nuori herra ja katselkaa vähän ympärillenne", lausui partaniekka, "nyt ollaan hyvällä tuulella, kuten aina, kun susi on saanut saaliin näkyviinsä… Katsokaas, me ajamme takaa kuninkaan laivaa, joka näkyy keulasta suoraan edessäpäin ja menee samaan suuntaan kuin mekin…"
"Sanokaahan ensin, mihin päin me purjehdimme, ukkoseni," vastasi Niilo, "niin ymmärrän paremmin mitä tarkoitatte."
"Mihinkäkö menemme?" lausui mies leveästi hymyillen, "ettekö tiedä, että me seilaamme aivan suoraan Visbytä kohden?"
"Visbytäkö?" huudahti Niilo tarttuen kiihkeästi miehen käteen, "sanotteko, että menemme Visbyhyn?"
"Jollette usko, niin sama se", vastasi mies rauhallisesti, "kauvan ei tässä mahda kulua, ennenkuin sen tornit ja monet kirkot rupeavat näkymään, jos vaan tätä tuulta kestää … ja elleivät merkkini petä, niin saamme kohta niskaamme tuikean myrskyn, ja silloin ei kuninkaanlaiva voi päästä Visbyn satamaan, vaikka onkin nyt päässyt niin paljon meidän edellemme."
Puhuessaan lähti mies astumaan portaita myöten kannelle, johon Niilo Bonpoika seurasi häntä aivan hänen selkänsä takana. Ylhäällä tähystelivät kaikki innokkaasti erästä purjetta taivaanrannalla, ellei laivuri, joka ei ollut kukaan muu kuin Niilon herättäjä, käskenyt muuta tekemään. Eräs merimiehistä lähestyi laivuria, joka tarkasteli merta ympärinsä, laajensi sieraimiaan ikäänkuin lähestyvää myrskyä vainuten sekä pisti molemmat kätensä leveän nahkavyön alle.
"Jos olen rehti hollantilainen, laivuri Bartel", sanoi merimies, "niin tuo kuninkaanlaiva vetää tuiman myrskyn perässään."
"Sen parempi minun mielestäni … sitten ei se osaa satamaan, vaan saa seilata ulapalle, ja sillaikaa menemme me maihin…"
"Mutta myrskystä voi tulla sellainenkin, ettemme mekään, mestari
Bartel…"
"Kautta viiden haavan, mies, mitä sanoja tohdit heittää vasten naamaani?" huudahti vilkas laivuri, "oletko näinä kymmenenä vuotena, jotka olet kanssani purjehtinut, vielä nähnyt sellaista ilmaa, joka on vienyt ruorin Bartel Voeth'in kourista? sano, mies … ja laskettele sitten vasta ennustuksiasi!"
Niilo Bonpoika katsahti tutkivasti laivuriin, ja merimies asteli keulaan päin. Bartel Voeth oli kuuluisimpia ja pelätyimpiä merirosvoja niiltä ajoin, jolloin kuningas Eerik kävi hyödytöntä sotaansa Holsteinin kreivejä vastaan, mikä päättyi silloin, kuin Engelbrekt alkoi vapautussotansa. Niilo oli monta kertaa kuullut hänestä puhuttavan ja aina mitä hurjimpain ja uhkarohkeimpain seikkailujen yhteydessä. Erityisesti kehuttiin hänen rohkeita hyökkäyksiään norjalaista kauppakaupunkia Bergeniä vastaan vuosina 1428 ja 1429. Edellisenä vuotena ryösti hän kaupunkia ja otti kaiken piispantalossa olevan kullan ja hopean, jälkimmäisenä voitti hän seitsemällä laivalla koko norjalaisen laivaston sekä saatuaan avukseen muita vitaliveljeksiä meni uudelleen ryöstämään kaupunkia sekä rikasta kuninkaankartanoa ja piispantaloa. Sitten vei hän saaliin Hampuriin, jossa se tasattiin.
Tässä sodassa olivat hansakaupungitkin kuningas Eerikin vihollisina; hän oli suututtanut niitä pyrkimällä avaamaan valtakuntansa englantilaisille ja hollantilaisille kauppamiehille, Mutta tämän sodan tapaukset kuuluvat Bartelin vaiherikkaan elämän myöhempään jaksoon. Hänestä kerrottiin aikaisempiakin tarinoita, jotka saattoivat Niilo Bonpojan — ellei juuri tuntemaan rakkautta häntä kohtaan — niin ainakin erityisesti huomaamaan häntä. Hän oli nimittäin kuullut Bartelin nimeä mainittavan Knut Bonpojan (Gripin), Albert Styken sekä äidinisänsä Sven Sturen nimien yhteydessä niiltä ajoin, jolloin nämä miehet yksinään kävivät sotaa mahtavaa Margareta-kuningatarta vastaan.
Bartelin nimen herättämät ajatukset väistyivät kuitenkin muiden tunteiden tieltä, jotka nyt olivat aivan muuttuneet hyvään päin, kun hän kuuli laivan aikovan juuri Visbyhyn. Mutta eräs seikka pani hänet hyvin ymmälle, nimittäin miksi hänet oli väkisin pakotettu matkalle, johon hän olisi vapaastikin lähtenyt ja mielellään maksanutkin. Vielä enemmän ihmetytti häntä kuninkaanlaivan takaa-ajo, jota Bartel näytti pitävän paljoa tärkeämpänä kuin Visbyhyn tulemista. Hän tiedusteli senvuoksi miksi kuninkaanlaivaa vainottiin.
"Miksikö?" kysyi Bartel vähän tyytymättömästi, "miksikö vainoomme kuninkaanlaivaa?… Sen saatte tietää… Kun Bartel Voeth on jotakin luvannut, niin hän sen myöskin pitää … ja nyt minä olen luvannut olla Visbyn satamassa ennen tuota kuninkaanlaivaa ja sen minä teenkin… Herramme ristin nimessä, sen minä teen, tahi ajan tämän laivan kaikkineen päivineen upoksiin!"
Niilo Bonpoikaa kammotti, mutta hänen täytyi kuitenkin ihmetellä miehen tahdon lujuutta ja pelottomuutta.
"Olkaa siis rauhassa, junkkeri Niilo", lisäsi merikarhu, "jompikumpi tässä tapahtuu … joko valkenevat luumme meren pohjalla, tahi saatan teidät maihin Visbyhyn yhtä vapaana, kuin toin teidät väkisin laivalleni Kalmarissa!"
"Te puhutte kuin kunnon mies, Bartel Voeth", lausui Niilo, "sanokaahan minulle nyt vaan eräs asia, niin olen tyytyväinen … sanokaa, miksi toitte minut väkisin laivallenne… Tuskin tiedän, voinko pitää niitä ystävinä vai vihamiehinä, jotka toivat minut tänne."
"En minäkään tiedä", vastasi Bartel leveästi hymyillen, "mutta sen minä tiedän, että joka tekee minulle ystäväntyön vasten tahtoanikin, sitä minä pidän ystävänä, niinpian kuin olen saanut tietää asian oikean laidan. Sangen vähän minä tunnen teidän asioitanne, junkkeri, mutta sen luulen havainneeni, että teillä on sekä ystäviä että vihamiehiä… Jälkimmäistä laatua on eräs juuri tuossa laivassa!"
"Ja senvuoksiko pidätte kaikki purjeet levällään näin kovassa myrskyssä?"
"Senvuoksi, junkkeri Niilo, senvuoksi…!"
"Voitteko vielä sanoa, kuka se vihamieheni on, mestari Bartel?"
"Miksen minä sitä voisi, tällä laivalla … se on Bengta-rouva!"
Tämä tieto teki nuorukaiseen erinomaisen vaikutuksen. Hän katsoi laivuriin kuin kaikkitietävään, ja tämä hymyili vaan älykkäästi. Oli aivan selvää — jos Bengta-rouva todella oli kuninkaan laivalla ja oli hänen vihamiehensä, jota hän ei suinkaan voinut epäillä — oli aivan selvää, että hänellä oli ystäviä rosvolaivalla, ja että siis ne miehet, jotka toivat hänet väkisin laivalle, tekivät sen parhaassa tarkoituksessa. Mutta silloin nousi kysymys: miksi he käyttivät väkivaltaa, kun kerran hyvin tiesivät, ettei heidän olisi tarvinnut muuta kuin yksinkertaisesti selittää asian, niin hän olisi seurannut heitä vastustelematta, vieläpä olisi ollut heille kiitollinenkin, Tätä ajatusta etemmäksi ei hän päässyt. Hän kääntyi Bartel-mestarin puoleen, joka näytti olevan odottamattoman avomielinen, mutta hänellä oli nyt täysi puuha laivan johtamisessa myrskyn yhä yltyessä.
Vielä oli eräs asia, joka häntä suuresti kummastutti. Hän ei ollut vilaukseltakaan nähnyt niitä miehiä, jotka olivat tuoneet hänet Bartel-mestarin laivalle. Keitä ne olivat ja miksi ne olivat piilossa? Näitäkään kysymyksiä ei hän osannut selvittää. Hän arveli aluksi tätä salaperäisyyttä paljaaksi sattumaksi sekä päätti tarkasti vartioida laivan kannella, mutta tunti kului tunnin perästä heitä näkymättä, joten hän huomasi vahtimisen turhaksi. Yhden ainoan kerran näki hän kumartuessaan alaspäin kannelta aivan laivan kokassa pään sekä leveähartioisen miehenselän kohoavan senverran, että pääsi näkemään kuninkaanlaivaa edessään mutta katoavan taas yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin. Hän luuli pään asennosta tuntevansa sen siniseksi kauppasaksaksi, mutta mentyään isonmaston luo tarkemmin nähdäkseen miestä, vaipui se alaspäin niin äänettömästi kuin varjo tai purjekankaan palanen. Niilo riensi kohta siinä olevalle laivaluukulle, mutta se oli suljettu, eikä sen alta kuulunut risahdustakaan, jos myrskyn pauhinan tähden olisi mitään voinut kuullakaan.
Iltapäivällä yltyi myrsky täydelliseksi hirmumyrskyksi. Kuninkaanlaiva oli aikoja sitten kadonnut näkyvistä, vaikka Bartel-mestari kyllä vakuutteli näkevänsä yhä vielä sen mastonhuiput kuohujen välistä ja lausueli, ettei junkkeri Niilon tarvinnut niin kauan olla levotonna.
"Jos tätä kestää vielä hetkinen", sanoi hän pudistaen päältään vettä, jota kannen yli vierähtänyt aalto oli räiskyttänyt, "niin olemme päässeet Visbyn satamansuun sivu, ja silloin saamme heittää takaa-ajon … kuninkaalliset saavat silloin sangen ikävästi tanssailla ulapalla … ne eivät näy tuntevan vesiä … ne päästävät liiaksi pohjoiseen… Näette, että me kohta tulemme niitten ja maan väliin, ja silloin ne menkööt, mihin mielensä tekee."
Meri riehui kuohuten ja vaahdoten, ja rosvolaiva hyppeli kuin lastu aaltojen harjalla, se kohosi korkeuteen jättiläisaaltojen kohotessa ja laski taas alas, mutta juuri kuin meri oli sen nielemäisillään kitaansa, murtui laine ja valoi vedellään laivan kantta. Mutta Bartel-mestari tunsi haahtensa perinpohjin ja samoin ne vedet, joilla hän purjehti, ja hän seisoi tyynenä ja karmeana peräkeulassa katsellen ympärilleen silmillään, jotka paloivat kuin hiilet tuuhean, kastuneen tukan alta.
Niin kului päivä ja tuli yö. Mutta myrskyä kesti yhä, se näytti pikemmin kiihtyvän kuin taltuvan, ja niin jatkui sitä vielä koko seuraavan päivän. Vasta kolmannen päivän aamuna alkoi tyyntyä, ja Bartel-mestari tuli herättämään Niiloa sillä iloisella sanomalla, että hän sinä päivänä saisi astua Visbyn laivasillalle. Niin kävikin. Sen päivän iltana laski rosvolaiva ankkuriin Visbyn edustalle, joka loisti muuriensa takaa ylpeänä ja rikkaana ilta-auringon hohteessa. Uloinna etelässä näkyi Visborgin linna neljine torneineen — Kellotorni ja Blacken ja näitten takana Seilitorni ja Hoikka Heikki. Aivan laivan edessä kohosi kaupunginmuurista Silfverhättan lujana kuin kallio muita tornia korkeammalle, joista oli lähinnä Silfverhättania tunnettu Neitsytorni. Sillfverhättanin vieressä oli rantaportti, josta kävi sisään ja ulos ihmisiä samoinkuin muistakin rantaan johtavista porteista.
"Ette te nyt tule juuri kuninkaallisesti maihin", sanoi Bartel-mestari Niilo Bonpojalle käskettyään laskea veneen vesille, "mutta te tulette kuitenkin, ja kuten näette, ei satamassa ole kuninkaanlaivaa. Ne ovat kaikki kauniisti Kalmarin linnan edustalla, ja se, jota me ajoimme, on kaukana täältä, jollei se ole jo laskenut ankkuriin merenpohjan rauhalliseen satamaan… Sillä sitä tahtovat kuninkaan perämiehet vähän liiaksi rakastaa, Herman von Vagen erittäinkin…"
"Paljon kiitoksia hyvästä matkasta, mestari Bartel!" vastasi Niilo. "Jos vielä voitte saattaa minut täältä poiskin, kun olen toimittanut asiani, niin teette minulle niin suuren työn, etten sitä koskaan unhota."
"No, ja koska olette saanut asianne valmiiksi, junkkeri", kysyi laivuri kädet vyöhön pistettyinä, "katsokaas, asia on sellainen, että minä en viivy kauan yhdessä satamassa."
"Minä toivonkin saavani pian asiani valmiiksi", vastasi Niilo, "luulen pääseväni jo tänä päivänä linnasta…"
"Linnastako…?" keskeytti Bartel, "linnassako teillä on asioita toimitettavana, ja luulette pääsevänne sieltä tänään?"
"Niinpä juuri, mestari Bartel, miksei se kävisi laatuun?"
"Mitä asiaanne tulee, niin se on hyvinkin mahdollista", vastasi laivuri, "mutta eri asia on se, pääsettekö sinne edes sisään, junkkeri… Onko teillä mitään asiaa kuninkaalta, tai voitteko antaa mitään merkkiä siitä, että kuljette hänen asioitaan?"
Nuorukaisen kasvoista näkyi, ettei hän ollut sitä ajatellut, ja ettei hänellä ollut tarpeeksi valmistuksia päästäkseen linnaan.
"Sitten te kyllä saanette pysyä sen porttien ulkopuolella, junkkeri", jatkoi laivuri läjähyttäen kämmenellään vyötään, ikäänkuin osoittaakseen, ettei sanaansa ollut vähääkään epäileminen.
"No, olkoon niin, ei kuitenkaan kestä monta päivää, luulen", lausui Niilo päättäväisesti, "ennenkuin kuningas Eerik tulee itse tänne, ja silloin nähdään kieltääkö hän sisään pääsemästä marskin aseenkantajaa, jonka hän on vielä itse luvannut kuljettaa tänne!"
"Jos niin uskotte, junkkeri", sanoi laivuri varmasti, "niin uskotte sitä, joka ei koskaan tule tapahtumaan… Katsokaas, tuuli on nyt aivan kääntynyt siitä, kuin kuningas Eerik sen lupasi… Minä en tiedä kuinka tässä käypi, mutta katson viisaimmaksi, ettei lähde sellaiselle matkalle, jossa varmaan täytyy luovia … ja sentähden, junkkeri … katsokaas, minulla ja vanhalla Sven-ritarilla on höyhentämätön hanhi vielä välillämme, ja … ja te olette hänen tyttärensä poika, ja senvuoksi…"
Bartel-mestari yskähti ja näytti yrmeältä miettiessään, mitä sanoisi.
"Älkää panko pahaksenne, junkkeri", sanoi hän sitten, "minä hankin teille kortteerin kaupungissa, ja hyvän hankinkin… Kauanko tullette olemaan täällä ja lähdettekö minun vai jonkun muun kanssa, lienee vaikeata nyt päättää."
Bartel-mestari astui nyt veneeseen, ja Niilo Bonpoika seurasi häntä. He tulivat kohta maalle ja lähtivät rantatörmää ylöspäin Silfverhättanin porttia kohden. Niilo ei voinut olla ohi käydessään katsahtamatta tutkivasti suurta tornia, mutta laivuri astui kiireesti, joten Niilo ennätti vaan pikimmältään vilkaista korkeaa kaupunginmuuria pitkin linnantorniin päin, mihin hänen täytyi välttämättä ensiksi päästä saadakseen käsiinsä Silfverhättanin avaimet tai oikeammin sen aarteet. Koko suuressa kaupungissa ei ollut muuta kuin tämä torni ja Visborgin linnan neitsykammio, joista hän jotakin välitti. Pitkät kadut, jotka vilisivät nuorta ja vanhaa, tiheään sullotut kalkkikivitalot jyrkkine porraspäätyineen ja kapeine pieni- ja suurikokoisine ikkunoineen, kirkot ja luostarit, — tämä kaikki oli uutuutensa nähden nuorukaiselle hauskaa katsella, muttei voinut sen enempää hänen mieltään kiinnittää.
Silfverhättanin portilta lähtivät he kulkemaan Hansakatua pitkin. He kävivät sitä itäänpäin, kulkien ensiksi koko kaupungin läpi ulottuvan Välikadun poikki n.k. pienelle Hansakadulle, josta he pian tulivat Pyhän Katariinan eli harmaaveljesten luostarikirkon pääportille. Tätä luostaria ympäröi laajat rakennukset munkkeja varten, joten se otti suuren alan ulottuen n.k. Suurelle torille asti. Harmaaveljesten luostari on jotenkin keskellä kaupunkia, ja torilta luoteeseen, 125 askeleen päässä siitä, kohosi vierekkäin, ainoastaan katu väliä — Sisarkadun Sisarkirkot, pohjoinen ja eteläinen, eli kuten niitä myöskin kutsuttiin Pyhän Laurin ja Pyhän Drottin eli Pyhän Kolminaisuuden kirkot. Pohjoisessa likempänä pohjoista kaupunginmuuria kuin harmaaveljesten luostarin läntistä muuria, josta laivuri Bartel ja Niilo Bonpoika olivat tulleet, oli mustaveljesten luostari, jonka kirkon nimi oli Pyhän Nikolauksen kirkko, ja jonka tornista kerrottiin kahden suuren hohtokiven loistavan aurinkona öiseen aikaan ja johtavan laivoja merellä. Tarinoita merimerkkeinä loistavista jättiläissuurista hohtokivistä kerrotaan muualtakin kuin Visbystä, ja ne näyttävät tarkoittavan jonkinlaisia majakkalaitoksia, vaikka asian oikea laita pidettiin salassa, koska ne tuottivat tuloja keksijöilleen, tässä esim. mustille veljeksille.
Näitä kulki eräs saatto laulaen torin yli, juuri kun Bartel-mestari ja Niilo tulivat sinne, ja kaupunkilaiset, joita jostakin syystä oli enemmältä koolla, väistyivät kunnioittavasti munkkein tieltä, jotka kulkivat saatossa juhlallisina ja hartaina. Toiselle puolen toria oli seisahtunut joukko ratsumiehiä, jotka myöskin odottivat munkkisaaton ohi menemistä.
Tämän joukon etunenässä oli mahtava mies, jonka kasvot olivat ylpeät ja tuimat ja jonka käsi nojasi miekan kahvaa vasten. Tuskin olivat munkit päässeet torin luoteiskulmaan jatkaakseen kulkuaan katua pitkin sisarkirkkojen ohi, niin tämä mahtava herra kannusti hevostaan ja karahutti miestensä seuraamana torin yli välittämättä jalan kulkijoista, jotka hädin tuskin ennättivät korskuvain hevosten jaloista.
Mutta pyhän Katariinan kulmassa oli tungos suurempi, ja sieltä kuului samassa tuskanhuuto, ja kopea ritari näytti kiivaasti lyövän jotakuta. Kumeaa tyytymättömyyden murinaa kuului joukosta mutta ei sen enempää. Ei kukaan rohjennut ehkäistä hänen lyöntiään. Niilo Bonpoika tunkeutui paikalle, vaikka Bartel-mestari yritti pidättää häntä hiasta, ja hän pääsikin kohta seisomaan päin ylpeän herran kasvoja. Hän näki kohta, mitenkä asian laita oli.
Eräs vanha vaimo oli ajettu kumoon ja makasi tiedotonna hevosten edessä, ja muuan halpaan pukuun puettu nuorukainen piti oikealla kädellään tanakasti kiinni hevosen suitsista ja koki vasemmalla torjua miekanlappeen lyöntiä. Hänen käsivarrestaan vuosi verta, ja hän näytti olevan nääntymäisillään, mutta silminnähtävästi näkyi hän päättäneen uskaltaa henkensä maassa makaavan vanhuksen edestä.
Niilo riensi nopeasti esiin ja nosti vaimoraukan maasta jättäen hänet parille katselijoista ja kääntyi sitten tuimaan ritariin päin. Pitäen lyhyttä miekkaansa päänsä päällä suojana ritarin raskasta lyömämiekkaa vasten astui hän verta vuotavan nuorukaisen eteen, joka heitti mielellään ohjakset nähtyään vaimon pelastuneeksi.
Mutta pöyhkeä ritari oli niin hölmistynyt tästä, ettei muistanut käyttää miekkaansakaan, vaan antoi sen vaipua alas. Ympärillä seisovilta pääsi puoleksi tukahutettu ilonhuuto nuorukaisen rohkean teon johdosta.
"Mitä rohkenet tehdä, uskalikko!" huusi vihdoin ritari, jota ärsytti kansan mieltymyksen mutina.
"Sitä mikä on jokaisen ritarillisen miehen velvollisuus", vastasi
Niilo, "suojella turvattomia väkivaltaa vastaan!"
"Rohkea kana on opettanut sinua kaakottamaan, poika", lausui taasen ylpeä herra, "mutta minä kykenen pistämään sinut häkkiin, jossa unhotat sellaiset laulut." Hän kääntyi sitten lähimpäin miestensä puoleen. "Ottakaa nuo molemmat ja pankaa ne tukkiin!… Etkö sinä ole sama, joka karkasit työstäsi viime viikolla?"
Tämän hän sanoi haavoitetulle nuorukaiselle, joka näytti unhottaneen oman tuskansa katsellessaan uhkeaa nuorukaista, joka oli uskaltanut ruveta häntä puolustamaan.
"Sitä laulua, jota minä laulan", lausui Niilo Bonpoika pelottomasti, "ette te saane minua unhottamaan, ja mitä häkkiin tulee, niin saadaan nähdä, eikö Ruotsin valtakunnassa ole laki ja oikeus vielä voimassa… Minä olen valtakunnan marskin Kaarlo Knuutinpojan aseenkantaja, ja te ette niinkään vanginne minua ilman laillisia syitä… Mitä tähän" — hän osoitti kädellään takanaan seisovaa, yhä vielä vapisevaa poikaa, — "mitä tähän tulee, niin en tiedä millä oikeudella te käytte hänen kimppuunsa keskellä kaupunkia, joka ei, mikäli tiedän, kuulu teidän tuomioalaanne."
Niilo Bonpojan uljas puhe rohkaisi lyötyä, verta vuotavaa nuorukaista.
Hän huusi ojentaen molempia käsiään ritaria kohden:
"Te tiedätte kyllä, ankara ritari, että minut on väkisin raastettu linnaan ja pakotettu työtä tekemään, ja ettei teillä ole mitään oikeutta käskeä minua!"
Mutta ritari ei tahtonut kuunnella nuorukaisten puhetta, yhtä vähän sen, joka sanoi olevansa Ruotsin marskin aseenkantaja, kuin senkään, joka väitti vasten tahtoaan joutuneensa työhön Visborgin linnaan. Hän vaan pikemmin kiihtyi sekä käski seuralaisiaan ottamaan kiinni molemmat kukonpoikaset. Ja yhä synkemmäksi muuttui ympärillä olijain mieli, ja yhä kumeammaksi kävi heidän tukahutettu nurinansa.
Silloin astui väkijoukosta esiin pitkä mies, yllään tumma, avara takki ja kaulassaan kultaketjut. Se oli vanha valkohapsinen mies, jonka kasvot olivat jalot ja avonaiset. Hän ojensi sauvansa ratsumiesten ja nuorukaisten väliin ja lausui edellisten johtajalle:
"Antakaa olla, ankara ritari, jättäkää asia toistaiseksi, kunnes tulee päivä, jolloin se voidaan laillisessa järjestyksessä tutkia."
Ritari tempasi nyt äkkiä suitsia ja painoi kannukset ratsunsa kupeisiin, niin että se nousi pystyyn ja oli syöksymäisillään vanhan pormestarin päälle. Mutta jos hän siten luuli vaikuttavansa pelkoa vanhukseen ja väkijoukkoon, niin hän pahoin erehtyi. Sillä viimeksi mainittu osoitti sanoilla ja liikkeillä suuttumustaan, ja uusia joukkoja tuli yhä lisäksi, niin että näytti pian tulevan ilmi tappelu linnanväen ja porvarien välillä.
Keskiajalla vallitsi kaikkialla, varsinkin Euroopan mannermaalla kaupunkien ja aatelin välillä vihamieltä, ei ainoastaan niissä kaupungeissa, jotka olivat syntyneet ritarilinnain ympärille ja vähitellen saavuttaneet vapauden ja itsenäisyyden, vaan niissäkin, joitten viereen tai läheisyyteen oli, kuten Visbynkin, linna myöhemmin rakennettu. Visborgin linnaa oli alettu rakentaa silloin kuin saksalaisritarit omistivat saaren Albrekt-kuninkaan ja Margareta-kuningattaren sodan aikana, jolloin vitaliveljekset vielä purjehtivat pohjoisilla merillä. Ja sitä ei oltu rakennettu kaupungin viereen eikä läheisyyteen, vaan sen muurien sisäpuolelle, niin että niiden lounainen kulma sekä siinä olevat tornit "Seilitorni" ja "Hoikkaheikki" tulivat linnarakennuksen kahdeksi sivuksi, ja uusia olivat vaan sen pohjoiset tornit "Kellotorni" ja "Blacken". Ritari Trugot eli, kuten hänen nimeään sekä lausuttiin että kirjoitettiin, Trued Hase oli ollut linnanhaltijana koko sen ajan, jonka Visby saarineen oli ollut kuningas Eerikillä. Hän oli myöskin tarkastanut linnan rakentamista, jonkavuoksi harmaaveljekset, joita ritari suuresti suosi, merkitsivät päiväkirjaansa, että hän "rakennutti suurimman osan Visbyn linnaa" — sellaiseksi kuin se silloin oli. Sillä myöhemmin siihen rakennettiin lisäksi uusia tornia ja uusia muureja entisten ulkopuolelle kaupunkiin päin.
Hyvin tyytymättöminä olivat Visbyn porvarit nähneet linnaa rakennettavan, ja kun saksalaisritarit jättivät Gotlannin ja Visbyn kuningas Eerikille ja kuningatar Margaretalle v. 1408, ja kun edellinen kolme vuotta sen jälkeen kävi saarella, niin täytyi hänen juhlallisesti vakuuttaa porvareille, ettei heidän eikä vieraiden kauppamiesten tarvitse linnan tähden kärsiä mitään ikävyyksiä. Mutta ikävyyksiä ei voitu välttää, ja varsinkin linnaa rakennettaessa sattui tuon tuostakin selkkauksia. Vaikka ne ylipäätään olivat vähäpätöisiä ja helposti tyynnytettäviä, niin oli linnanväen ja porvarien väli kuitenkin kireänlainen, ja sitä täytyi kestääkin, niinkauvan kuin edellisillä oli muistossaan entisen suuruutensa ajat ja jälkimmäisillä taas tämän ajan ominainen aatelinen ylenkatseensa kauppamiestä ja käsityöläistä kohtaan. Trued-ritari oli täydellinen aikansa lapsi. Mutta samanlainen oli harmaapäinen pormestarikin, Herman Mynter.
"Heittäkää kiukkunne ritari Trued", lausui jälkimmäinen tyynellä arvokkuudella, "jos on jotakin tapahtunut, josta teillä on valittamisen syytä, niin on oikeus tapahtuva, mutta laillisessa järjestyksessä. Vielä on Visbyllä lakinsa ja laillinen järjestyksensä, eikä se kuulu Visborgin linnanhaltijan alaan — siitä on meillä kuningas Eerikin oma lupaus!"
Sitten hän astui syrjään ja teki sauvaansa ojentamalla sijaa, josta ritari pääsisi esteettömästi menemään.
"Viiden haavan kautta, pormestari", ärjyi ritari hypitellen hevostaan, "luulenpa, että kuningas Eerik piankin vetää mustan viivan teidän vapautenne yli!"
Mutta hän katsoi kuitenkin parhaaksi käyttää hyväkseen pormestarin tekemää tietä päästäkseen pois väkijoukon keskeltä, joka ei suinkaan näyttänyt ystävälliseltä. Hän ajaa karahutti senvuoksi harmaaveljesten luostarin ohi, niin että katu säkenöitsi hänen hevosensa paukkuvain kavioiden alla.
Väkijoukko hajautui vähitellen, mutta vanha pormestari seisoi miettien paikallaan ja katseli katuun. Kohottaessaan silmiään näki hän äskeisen uljaan nuorukaisen, jonka puku, ryhti ja jalo olento niin selvästi osoittivat hänen kuuluvan yhteiskunnan ylempiin, ottavan runnellun, köyhän eukon syliinsä ja lähtevän reippaasti astumaan. Häntä seurasi parrakas laivuri ja edellään kävi nuorukainen, joka oli tarttunut ritarin ratsun suitsiin silloinkuin vaimo oli ollut jo melkein sen kavioin alla. Pormestarikin liittyi surusaattoon ja saapui kohta köyhään asuntoon, missä herraspoika laski vaimon kurjalle vuoteelle.
Kun Niilo oli auttanut sairasta vaimoa, minkä osasi, sekä pannut siteen nuorukaisen käsivarteen, missä toimessa laivuri häntä innolla auttoi, kääntyi pormestari hänen puoleensa ja tarttui hänen käteensä.
"Kiitos, kiitos, nuori mies", lausui hän, "vanhaa sydäntäni on ilahuttanut, mitä olen nähnyt teidän tänä iltana tekevän. Se on muistuttanut mieleeni entisiä päiviä, sekä voiman että vallan puolesta suurempia Visbyn porvareille. Silloin ei kuningas Valdemar Atterdagkaan olisi tohtinut tehdä sitä, mitä Trued-ritari nyt teki… Mutta ne ajat ovat menneet, eivätkä enää palaa…!"
Huokaus päätti vanhuksen lauseen: Mutta Niilo Bonpoika puristi lämpimästi hänen kättään lausuen:
"Kaikella on ehkä kuitenkin loppunsa, ehkä teidänkin kaupunkinne onnettomuudella, vanha herra… Kun olemme täyttäneet, mitä Engelbrekt mantereella alotti, niin on ehkä teidänkin kaupungistanne ja Gotlannista jotakin sanomista, vaikka tämä maa, Jumalaparatkoon, näyttää nykyään olevan kuin Eerik-kuninkaan yksityistä omaisuutta."
Pormestari hymyili surumielisesti katsellen kuitenkin mielihyvällä nuorta, lämminsydämistä lohduttajaa. Mutta hänen hymystään huomasi, että hän piti nuorukaisen sanoja pelkästä nuoruuden lämmöstä lähteneinä, joita ei todellisuus voinut vastata, hän oli kauan elänyt ja paljon kokenut.
Nyt yskäisi merikarhu astuen vähän lähemmäksi pormestaria, joka avasi silmänsä levälleen ikäänkuin nyt vasta huomaten hänet.
"Olimme juuri tulossa teille, Herman Mynter", sanoi hän. "Te tuntenette minut, niinkuin näyttää, ja vaikkei teillä aina olekaan ollut parhaita ajatuksia minusta, niin tiedän teidät kuitenkin rehti mieheksi, ja sentähden olin tulossa teille."
Pormestari näytti yhä kummastuneemmalta, ja hänen kasvonsa kysyivät selvästi, mitä mies oikeastaan tahtoi, sekä kehottivat tätä pian esittämään asiansa. Ja Bartel-mestari noudatti kehotusta.
"Tämä nuori herra on Niilo Bonpoika, jonka isä on herra Bo Steninpoika ja äiti rouva Kaarina Sture, hän tarvitsee kortteeria kaupungissa olonsa ajaksi, ja minä ajattelin, että te voisitte sen antaa."
"Sydämestäni", lausui pormestari vilkkaasti, "tarjoan teille kodin luonani niin kauaksi kuin viivytte kaupungissa, nuori mies… Ja jos voin teitä jollakin auttaa, niin saatte luottaa minuun, tässä on käteni, Niilo Bonpoika!"
Katsottuaan vielä kerran vaimoa ja rasittunutta nuorukaista, joka oli hänen pojanpoikansa, läksivät he pois. Bartel-mestari meni alaskäsin meriporteille päin, pormestari vieraineen läksi asunnolleen.
Täällä sai Niilo aikaa miettiä asemaansa ja matkansa tarkoitusta, jonka toteuttaminen näytti nykyisin kaikelta muulta kuin helpolta. Ensiksi täytyi hänen huomata mahdottomaksi linnaan pääsyn. Hänen täytyi odottaa kuninkaan tuloa. Sitten sai nähdä, oliko Bartel-mestarin ennustuksissa perää vai ei, ja mitä sitten olisi tehtävä. Mikään ei estänyt häntä ainakaan lähemmin tarkastamasta Silfverhättania sekä koko kaupunginmuuria torneineen, varustuksineen ja hautoineen. Ja tämän päätöksen pani hän toimeen jo seuraavana päivänä. Ystävällinen pormestari auttoi häntä siinä, ensiksi hankkimalla hänelle esteettömän pääsyn kaikkialle sekä vielä opastamalla häntä ja selittämällä joka kohtaa.
Hänen esiintymisensä ensi iltana oli ollut yhtä suureksi mielihyväksi muillekin läsnä olijoille kuin pormestarille, ja ne, jotka eivät olleet läsnä, saivat pian siitä kuulla. Senvuoksi kohtasi Niiloa kaikkialla, missä liikkui, ystävällisiä ja iloisia katseita, ja kaikki näyttivät halukkailta täyttämään hänen toiveensa jo ennenkuin hän ennätti niitä lausuakaan. Hän tutustui senvuoksi pian muurin moniin torneihin, etenkin Silfverhättaniin.
Tämä kalkkikivestä tehty torni oli vankka muurinpuolustaja. Se oli nelikulmainen ja kolmiosainen, jotka olivat päällekkäin. Koillisella seinällä oli käytävä ensimmäiseen osastoon. Siellä oli runsasvetinen kaivo, josta kaupungin asukkaat ovat ottaneet vetensä meidän päiviimme asti. Vastaisella, lounaisella, seinällä on vieläkin jälellä kiviset ulkoportaat, jotka veivät tornin toiseen osastoon, jonka jakoi kahtia eräs välimuuri. Tämän osaston sisäänkäytävästä oli lounaismuurissa portaat ylimpään kerrokseen.
Tultuaan tähän osastoon huomasi Niilo Bonpoika, juuri kuten äitinsä oli kertonutkin, sisemmän huoneen ympärillä nelikulmaisen käytävän. Hän kävi sisämuurin vierustaa, jota valaisi heikosti kuusi ulkomuurissa olevaa ampumareikää, ja tuli siten eräälle ovelle keskihuoneen luoteisseinällä. Tässä huoneessa oli puoleksi hämärä, vaikka Niilon siellä käydessä oli sydänpäivä. Totuttuaan sen hämäryyteen huomasi hän vastaisella, kaakkoisella, seinällä tikapuut, jotka johtivat erääseen kaarikäytävään muurissa. Hän riensi sinne ja tuli siten samanlaiseen käytävään kuin edellinenkin, mutta tässä oli kaksitoista suurta ampumareikää ulkomuurissa, joten se oli melkoista valoisampi.
Hän oli siis nyt sillä paikalla, mihin äidinisänsä, Sven-ritari, oli kätkenyt kalliin aarteensa. Hän oli ehkä hyvinkin lähellä sitä, vaikka hän turhaan haki muurista merkkiä, joka olisi osoittanut, että kivi oli otettu irti ja pantu taasen paikoilleen. Hän koetti tarkastella pienintäkin halkeamaa muurissa, mutta kaikki oli turhaa. Hän kulki useita kertoja käytävän läpi ja pysähtyi joka ampumareiälle koetellen muuria ja astui sitten alas sekä lähti hitain askelin kaupunkiin päin.
Hänellä oli innokkaana ja palvelevaisena oppaana nuorukainen, jonka hän oli ensi iltana pelastanut pahan ritarin käsistä. Hänen nimensä oli Brodde ja hän seurasi Niiloa kaikkialle, eikä näyttänyt osaavan kylliksi osoittaa kiitollisuuttaan. Vähitellen Niilokin mieltyi häneen suuresti.
Muutaman päivän perästä tuli kuningaskin vihdoin kaupunkiin ja meni linnaan asumaan. Niilo riensi heti sinne, mutta linnan portti oli ja pysyi kiinni. Muutamat kuninkaan miehistä, joilta hän kysyi, kuuntelivat tosin hänen sanojaan ja katosivat hetkiseksi, mutta pysyivät palattuaan jyrkästi vaiti. Tämä vimmastutti nuorukaista, ja hän oli päästämäisillään suustaan sanoja, joita hän jälestäpäin olisi katunut, mutta äitinsä muisto hillitsi häntä. Hän piti aluksi tätä Trugot-ritarin syynä, joka pelkäsi hänen valittavan kuninkaalle. Hän toivoi senvuoksi saavansa kohdata kuningasta linnan ulkopuolella, mutta pettyi siinäkin.
Lopulta lakkasi hän toivomasta saada asiaansa tällä kertaa toimitetuksi ja mietti jo heittää aarteen noutamisen suotuisampaan aikaan sekä palata herransa, marskin, luoksi jollakin Tukholmaan tai Söderköpingiin menevällä laivalla. Oli jo kulunut pari viikkoa siitä, kuin hän tuli Visbyhyn, eikä hän ollut vielä hituistakaan lähempänä tarkoitustaan.
Hän meni eräänä aamuna Silfverhättaniin päin, jonka portilta hän tavallisesti kävi katsomassa merelle. Hänen päänsä oli täynnä ajatuksia. Hän muisteli kotiaan, ajatteli mitä marski ja Tuomas-piispa nykyään puuhailivat, hän ikävöi nyt enemmän kuin ennen heitä. Silloin juoksi yhtäkkiä uskollinen Brodde häntä vastaan huutaen hengästyneenä:
"Tärkeä uutinen, junkkeri, Silfverhättan näkyy miellyttävän muitakin kuin teitä!"
Niilo kysyi kummastuen, mikä oli hätänä. Ensi ajatuksenaan oli, että jompikumpi kauppamiehistä, joita hän oli turhaan etsinyt Visbystä, oli taasen selittämättömistä syistä toiminut hänen hyväkseen ja näyttäynyt tornissa tai sen lähellä herättäen siten nuorukaisen huomiota. He olivat luultavasti joko palanneet maihin sillä veneellä, jolla Niilo oli viety Bartelin laivalle Kalmarissa, tai, jos he todellakin olivat mukana Visbynmatkalla, niin olivat he samalla laivalla palanneet, tahi olivat he nyt vasta saapuneet Visbyhyn, ja silloin voi hän toivoa pääsevänsä palaamaan heidän laivallaan takaisin mantereelle. Nuorukaisen sanoman ensi vaikutus vaihtui siis pian kummastuksesta mielihyväksi; hänen kasvonsa ilahtuivat siitä niin, että se teki sanantuojallekin hyvää.
"Minä seisoin eilen illalla", kertoi tämä, "teistä erottuani täällä satamassa katselemassa merelle länteen päin, jossa te olette sanonut sen suuren maan olevan, joka on teidän kotimaanne, ja ajattelin, että kun teistä tulee kerran jalo ritari, niin minä tulen sinne tarjoutumaan teidän palvelukseenne … oli niin hauska sitä ajatella … niin silloin näin laivan laskevan satamaan. Minä näin heti, että se oli kuninkaan laivoja, ja pari miestä huusi samassa, että se oli Herman von Vagenin laiva, jonka oli luultu hukkuneen siinä suuressa myrskyssä, jolloin te tulitte tänne… Se olikin Herman von Vagenin laiva, minä kuulin sen sittemmin … myrsky oli ajanut sen kauas Suomenlahteen, jossa se oli saanut niin pahan vian, että korjaaminen vei isot ajat…"
"Ja tätä uutista sinä pidät minulle hyvin tärkeänä?" kysyi Niilo epäluuloisesti; hän nimittäin aavisti hämärästi nuorukaisen saaneen jollakin tavoin vihiä siitä, mikä hänelle tärkeä henkilö laivalla oli tullut, ja että hän siis voisi todella saada häneltä mitä tärkeimpiä tietoja.
"Malttakaa hiukan, junkkeri Niilo, saatte kohta tietää… Laivalta lähti vene, jossa oli soutajia lukuunottamatta laivuri Herman von Vagen ja vielä kaksi miestä, toinen pitkä, laiha ja harmaapäinen, palvelijan näköinen, toinen, joka näytti olevan hänen herransa, oli tummaverinen ja synkän näköinen; ja hänellä oli sellaiset silmät, jotka voivat lävistää muureja… Minä näin ne heti, sillä he kävivät aivan minun ohitseni, ja miehen palavat silmät vetivät minua perässään, en ymmärrä mistä syystä…"
"Sinä seisoit Silfverhättanin luona? sanoit, ja kuitenkin kulkivat miehet sinun ohitsesi?" kysyi Niilo, salaamatta kuitenkaan, miten tärkeinä hänkin näitä tietoja piti.
"Ne menivät Silfverhättaniin, herra Niilo", vastasi nuorukainen, "ja ne menivät vielä torniinkin."
"Ja siihen loppuu sinun tarinasi, Brodde, enkä minä ymmärrä sen tärkeyttä!" lausui Niilo.
"Te päätätte nopeammin kuin tavallisesti", vastasi Brodde hymyillen. "Minä seurasin miehiä torniinkin, ja niillä oli sellainen into ja ne tunsivat niin hyvin kaikki käytävät, että osasivat liikkua siellä kuin kotonaan, eivätkä ensinkään huomanneet minua…"
"Kuuleppas, Brodde!" Niilo lausui tämän niin varmasti, että Brodde hypähti. "Jos sinä joskus tulet ritari Niilo Bonpojan palvelukseen, tai jos todella, kuten sanot, haluat vastaisuudessa palvella sitä ritaria, niin saat kerrassaan heittää vaanimasta ihmisiä … käy suoraan ja iske rintaan, jos tarvitaan, vaan älä koskaan takaapäin!"
Niilo kohotti varottaen oikeaa etusormeaan Broddelle, joka näytti hyvin nololta ja viattomalta.
"Mutta vihollisia vastaan … ankara herra, vihollisia vastaan?" sanoi hän.
"Ei koskaan, Brodde, kuule, ei koskaan … vahva ja vapaa mies sanoo, ennenkuin iskee?"
"Te tarkoitatte siis, ettei vihollisia saa vakoilla?" kysyi Brodde taas, joka ei oikein käsittänyt tätä ritarillista oppia.
"Sitä tarkoitan, Brodde … ainoastaan petolliset ja arvottomat epäilevät vihollistensa harjoittavan kavaluutta! Ja enempää en tahdo kuulla, mitä vaaniessasi pääsit kuulemaan…"
"Te olette liian tulinen nyt, ankara herra", sanoi Brodde alakuloisena, "mutta minun täytyy sittenkin sanoa, että te teette viisaasti, jos pidätte silmällä niitä miehiä … ne ovat teidän vihamiehiänne, ja ne kulkevat Silfverhättanissa samoilla asioilla kuin tekin."
"Millä asioilla luulet minun sitten siinä tornissa kulkevan?"
"En tiedä sitä, mutta ne mainitsivat teidän nimeänne, ja toinen sanoi, että he kuitenkin olivat teidän edellänne, niin ne sanoivat, herra Niilo, enkä minä voi ymmärtää sen tietämistä miksikään synniksi…"
Nähtävästi oli Brodden unelma vastaisesta palvelustoimestaan ankaran ritarin, herra Niilo Bonpojan luona enemmän kuin pelkkä hurskas toivomus. Hän näytti todella surulliselta lausuessaan viimeisiä sanoja, hän ikäänkuin anteeksi pyyteli työtään, ettei se vaan tulisi esteeksi hänen unelmansa toteutumiselle. Tämä vaikutti Niiloonkin.
"Sinä pidät minusta todellakin, Brodde", lausui hän, "minä olen kyllä sen huomannut, ja sanonpa senkin, että minäkin pidän sinusta ja otan sinut asemiehekseni, kun se aika tulee … mutta, katsoppa, senvuoksi sinun täytyykin olla aivan minun mieleni mukaan, ymmärräthän…?"
"Ehkä", vastasi Brodde iloisesti, "mutta kyllä siihen aikoja kuluu, ennenkuin opin pitämään vihollisen varomista vääränä… Katsokaas, paholainen kuljeskelee valoa karttaen pimeässä, ja joka tahtoo saada sen kerrassaan käsiinsä ja katkoa sen kavalat verkot, niin sen täytyy itsekin liikkua pimeässä, niin on isoäitini sanonut, ja niin sen täytyy ollakin … niin minä ajattelen…"
"Brodde", sanoi Niilo, joka oli hänen puhuessaan miettinyt aivan toisia asioita, "Brodde, meidän pitää huolellisesti vartioida Silfverhättania… Näitkö, mihin ne miehet läksivät tornista?"
"Linnaan, junkkeri Niilo, ja ne astuivat hyvin kiireesti, ikäänkuin eivät Herramme antamat kaksi jalkaa olisi oikein riittäneet."
"Sitten ei kestä kauan, ennenkuin kohtaloni on päätetty", lausui Niilo. "Meidän täytyy huolellisesti vartioida, Brodde", lisäsi hän sitten, "öin ja päivin täytyy meidän vuorotellen olla tornissa, ja koska yö on vaarallisempi kuin päivä, niin otan minä yövartion osalleni."
"Parempi on kuitenkin meille kummallekin, luulen, että tehdään päinvastoin, junkkeri Niilo … minä olen tottuneempi pimeään kuin te!…"
"Asia olkoon niinkuin sanoin", keskeytti Niilo varmasti, "sinä oleskelet tornin keskihuoneessa päivillä, minä istun siellä öillä… Ja nyt, Brodde, astu ylös, minä pidän huolta, ettei sinun tarvitse olla nälissäsi siellä!"
Huolestuneena ja päätään pudistaen astui Brodde torniin. Niilo seurasi häntä ja näytti missä hän istuisi, mutta meni itse tikapuita myöten ylempään kerrokseen ja viipyi siellä kotvasen. Tultuaan sieltä sanoi hän Broddelle, ettei hän millään ehdolla lähtisi vartiopaikaltaan pois, minkä tämä lupasikin.
Niilo kuljeskeli koko aamupäivän linnan ympärillä pitäen tarkasti silmällä, ketkä menivät sinne tai tulivat sieltä. Kerran näki hän muutaman sinitakin, joka muistutti hänestä Kalmarissa näkemäänsä kauppasaksaa, mutta hän ei erottanut hänen kasvonpiirteitään; sitäpaitsi oleskeli tässä kaupungissa niin paljon sinitakkeja, että hän oli jo useammin kuin kerran saman näyn tautta pettynyt. Sinitakki oli ilmestynyt erään korkean rakennuksen takaa, joita oli useita "Blacken"-tornin porttia vastapäätä. Samalla hetkellä kuin Niilo luuli näkevänsä sinitakin, tuli Blacken-tornista pitkä, viheriäpukuinen mies, jolla oli yllään ruskea mantteli. Vaikka hänellä oli aivan samanlainen pääverho lakin alla kuin ruskeapukuisella kauppasaksalla oli ollut — mikä muuten oli jotenkin yhtäläinen kuin se rautaverho, jota ritarit pitivät kypärinsä alla, mistä se valui kaulan ja hartioin yli jättäen ainoastaan kasvot paljaiksi — niin oli hänen käynnissään ja liikkeissään jotakin nauravaa ritaria muistuttavaa. Hän kävi kiireesti linnan edessä olevan kentän ohi ja katosi samaan kulmaan, josta sininen oli ilmestynyt. Niilo ei voinut olla hymähtämättä ajatellessaan, kuinka helposti ulkomuoto voi pettää.
Päivällisen aikaan tuli hän itse Brodden luokse torniin. Siellä ei ollut ketään käynyt, jonka vuoksi Niilo läksi taasen vartioimaan linnan eteen. Mutta kun hän illalla meni torniin päästämään Broddea, sai hän ihmeekseen kuulla erään miehen käyneen siellä, joka oli ollut puettu lybeckiläisen kauppasaksan pukuun, pitkään siniseen viittaan. Odottamatta kysymisiä kertoi Brodde tarkoin sinitakin käynnistä.
"Hän aikoi mennä ylös", sanoi hän, "mutta kun minä sanoin: seis, niin seisahtui hän vetäen suutaan nauruun sekä kysyi: miksei? … silloin minä sanoin, että joku oli sen kieltänyt ja ettei se käy laatuun. Onko se joku itse käynyt tornissa tänään? kysyi hän taas sekä tuli tyytyväisen näköiseksi, kun minä vastasin: on; sitten kysyi hän vielä, oliko kukaan muu käynyt siellä senjälkeen, ja kun minä vastasin ettei siitä tule mitään, niinkauan kuin minä olen täällä, veti hän taasen suutaan hymyyn ja lähti pois… Se ei ollut kumpikaan eileisistä miehistä, ei kumpikaan."
"Hyvä on", sanoi Niilo, "nyt minä tulen sinun sijaasi, ja sinä voit lähteä kotiisi!"
Brodde meni, ja Niilo kuuli hänen askeltensa kolinan yhä heikommin, mutta yhtäkkiä se ikäänkuin lakkasi, alkoi kuulua taasen yhä kovemmin ja nopeammin, joten poika oli selvästi uudestaan torniin nousemassa. Kohta ilmestyivätkin hänen uskolliset kasvonsa ovelle.
"Herra, herra, toinen niistä vaanii täällä alhaalla!"
"Toinen niistä … sinä puhut epäselvästi, Brodde … kuka minua vaanisi … tulinhan juuri itse katua myöten tänne?"
"Niin tulittekin, mutta te unhotatte, että häijyys karttaa valoa ja liikkuu pimeässä… Olkaa varuillanne, herra Niilo! … ettekö sallisi minun jäädä teidän luoksenne yöksi…? Se paholaisnaama piilottui erääseen taloon tässä lähellä, ja minä olen varma, että hän on nähnyt teidän tulevan tänne ja odottaa nyt vaan minun pois lähtöäni päästäkseen vaan teidän kanssanne tekemisiin!"
"Ole rauhassa, Brodde", tyynnytti Niilo levotonta auttajaansa, "lyhyessä miekassani on hyvä terä, eikä kukaan pääse elävänä etemmäksi kuin minä tahdon … mene siis kotiin ja tule huomenaamulla aikaisin takaisin … silloin on taas sinun vuorosi!"
Niilo lisäsi vielä muutamia syitä saadakseen Brodden uskomaan pelkoansa turhaksi, ja tämä lähtikin vihdoin, vaikka vastahakoisesti sekä päätti vartioida omalla tavallaan. Hän meni suoraa päätä epäilemäänsä taloon, mutta siellä ei ollut ketään. Hän asettui vahtimaan toiseen kulmaan, mutta kaikki oli äänetöntä, eikä mitään epäiltävää tapahtunut. Pari porvaria kiiruhti kaupunkiin portista; portit sulettiin, ja yön hiljaisuus levisi kaikkialle, ainoastaan kaupungin sisästä kuului yhä heikkenevä, suurille kaupungeille ominainen melu.
Brodde rupesi todella uskomaan erehtyneensä, ja kuullessaan kirkkojen tornikellojen lyövän päivän viime tunnin alkamista, päätti hän juosta kipaista kotiinsa hetkiseksi tullakseen sitten taas vartioimaan.
Hän oli tuskin lähtenyt kun hänen epäilemästään talosta ilmestyi kierosilmäinen mies, joka läksi nopein, mutta varovaisin askelin liikkumaan talorivin vierustaa pitkin etelään päin. Tultuaan Silfverhättanin edustalle, pysähtyi hän vilkuillen joka taholle; hän kuunteli, vilkaisi taasen ympärilleen sekä jatkoi sitten varovaista käyntiään eteenpäin. Hän astui kadunkulman ohi ja katseli taas. Sitten pysähtyi hän äkkiä ja kääntyi. Hän kuuli takanaan keveitä ja nopeita, melkein kuin juoksevan askeleita. Hän hiipi erään rakennuksen nurkalle pistäen toisen kätensä varovasti selkänsä taa. Tässä kädessä oli hänellä jotakin, joka näytti solmitulta liinalta, mutta joka mahtoi jotakin erityistä sisältää, koska käden kohdalle maahan ilmestyi pieni valokehä, kun hän sitä joskus kohotti.
Juokseva läheni nopeasti. Tämä oli varreltaan lyhyempi kuin edellinen, mutta hänen ruumiinsa oli pehmeäpiirteisempi ja päätään hän piti enemmän pystyssä. Nurkkauksessa olija riensi nopeasti esiin, he näkyivät ei ainoastaan tuntevan toisensa, vaan päättäneen kohdatakin toisiaan, joskaan eivät juuri siinä, missä nyt kohtasivat.
"Ahdasta porttikäytävässä, Udd", sanoi viimeksi tullut hillityllä äänellä, "nuuskija oli salvata tien, mutta Pyhän Briitan olkoon kiitos, linnassa on useampia kuin yksi portti… Onko tie selvänä, Udd … pääsemmekö tänä yönä perille?"
"Minä luulen niin", kuiskasi Uddiksi kutsuttu, "siellä on istunut pääskynen koko päivän, kuten näyttää; nyt se on lähtenyt pois, mutta toinen pääskynen on tullut sijaan ja istuu siellä nyt…!"
"Ja tämä pääskynen on…"
"Se on hän!" vastasi Udd, lausuen hyvin omituisella äänenpainolla sanan: hän.
Oli hetkinen äänettömyyttä, jolloin lyhyempi näytti jotakin miettivän.
"Mitä ajattelet, Udd?" kysyi hän vihdoin, ja silmänsä välähtivät kamalasti mustan otsan yli vedetyn päähineen alta.
"Minä ajattelen vaan, että aarre näkyy vaativan verta!" vastasi Udd pitkäveteisesti ja yhdenäänisesti. Sitten he taas olivat vaiti hetkisen.
"Odottamisesta ei ole suurta hyötyä", sanoi vihdoin toinen miettien, mutta päättäväisesti, "uusi päivä ja uusi este, aika on kallista ja Eerik odottaa… Niin, Udd, sen täytyy tapahtua nyt heti … verta vuotakoon kuitenkin vasta viime hädässä… Onhan sinulla…?"
"On!" vastasi Udd vetäen vyötäisiltään näkyviin nuoran pään.
Sitten he lähenivät kiireesti ja varmasti Silfverhättania. Suljettuaan rautaoven takanaan veti Udd kädestään pois liinan, jonka alta ilmestyi sarvilyhty. Hän antoi lyhdyn toverilleen, irroitti nuoran vyötäisiltään ja sitten alkoivat he yhdessä astua tornin portaita ylös.
* * * * *
Ylhäällä kolmannessa kerrassa istui Niilo Bonpoika kuunnellen tarkasti pienintäkin rapinaa. Ulkomuurissa olevista kuudesta ampumareiästä tuli sisään hieman valoa mutta keskihuoneeseen, jossa hän oli, pääsi sitä niin heikosti, ettei seiniä edes voinut erottaa. Hänen mielikuvituksensa siirsi seinät yhä etemmäksi, niin että hänestä lopulta tuntui, kuin olisi hän ollut yksinään kiinteällä kohdalla suuressa avaruudessa; maa meluineen oli kuin syvällä hänen allaan, ja tähdet vaelsivat hänen päänsä yli. Vihdoin oli hän istuvinaan tornin huipulla, jonka ympäri äidinisänsä oli pannut kultaisen kaulaketjunsa. Hän näki sen hohtavan ja kimaltelevan ja ihmisten katselevan sitä alhaalta ja yrittävän päästä ylös sitä ottamaan, mutta eivät onnistuneet.
Sanomaton rauha valtasi silloin hänen mielensä, ja hän oli näkevinään Engelbrektin ja Tuomas-piispan viittaavan taivaaseen päin, missä tähdet äänettöminä vaelsivat, ja hänestä tuntui kuin äidinisänsä ja äitinsä hymyilisivät hänelle ystävällisesti, ja hän ajatteli: mitä sinä teet taikakoristeella, jos saavutat kaikkivaltiaan avun, sen avun, joka asetti tähtivyön luomakuntansa koristeeksi! — ja hänestä näytti, kuin olisivat nuo rakkaat haamut kuulleet tämän, sillä ne nyökyttivät päitään ja hymyilivät hyväksyväisesti hänen sydämensä ajatuksille.
Hän oli puolittain unessa, puolittain valveilla. Mutta hän havahtui aivan hereille kuullessaan erästä ovea suljettavan. Hän nojausi ovea vastaiseen seinään istuen niiden tikapuitten vieressä, jotka veivät ylempään käytävään. Hän kumartui eteenpäin kuunnellen. Askeleita kuului alhaalta, ne tulivat rappuja myöten ylöspäin, ja samalla rupesi näkymään valon kajastusta, joka yhä lisääntyi, mikäli askeleet lähenivät.
Äkkiä ilmestyi ovelle tumma varjo, jonka takana eräs käsi piteli lyhtyä.
Niilo hyppäsi ylös, tirkisti tummaan varjoon, muttei voinut erottaa sen kasvoja, koska valo tuli takaa. Mutta sen sijaan näki hän tämän selän takaa kasvot, jotka vilahtivat hänen näkyviinsä niin äkkiä ja niin selvään, että hän siitä melkein tyrmistyi.
"Mitä tahdotte täältä?" pääsi hänen huuliltaan melkein itsestään, mutta hän ennätti tuskin sen lausua, kuin ovella oleva varjo heittäytyi hänen päälleen. Se oli voimakkaampi ja raskaampi häntä, joten hän vaipui maahan.
Jo ensi hetkenä olivat hänen kätensä ja jalkansa lujasti sidotut, ja hän makasi suullaan lattialla.
Hän kuuli sitten niiden menevän sanaakaan lausumatta tikapuita myöten ylös, jolloin alhaalle tuli pimeä. Hetkisen perästä kuuli hän ylhäältä kitisemistä ikäänkuin kiveä olisi otettu muurista, ja senjälkeen heti huudon, joka ilmaisi suurta iloa.
"Nyt saadaan nähdä", huusi sama ääni yhdellä hengenvedolla, jolloin
Niilo selvään tunsi sen Bengta-rouvan ääneksi, "nyt saadaan nähdä, kuka
voi Eerikiäni vastustaa, vaikka hän rupeisi tavoittelemaan Pyhän
Eerikin kruunua!"
Sitten vilahti valo taas ja Niilo kuuli heidän astuvan alas. He seisahtuivat hänen viereensä.
"Minun mielestäni olisi parasta", sanoi karkea ääni, "murskata paikalla tuon kallo!"
Tähän sanaan ei vastattu mitään, mutta Niilo odotti surmaniskuaan. Sitä ei kuitenkaan tullut, vaan he läksivät kiirein askelin portaita myöten alas ja kohta kuuli Niilo rautaovea suljettavan alhaalla.
Tultuaan Silfverhättanin edustalle läksivät he pohjoiseen päin, mutta kääntyivät pian kaupungin sisään. He olivat juuri päässeet Pyhän Olavin kohdalle, kun Brodde läheni kiireesti vastaiselta puolen Silfverhättania.