IV.
Mantelimaito.
Asiat eivät luonnistuneetkaan aivan niinkuin herrat olivat luulleet. Kalmarin kokouksesta, jossa herrat olivat toivoneet saavansa kuninkaan lähtemään Ruotsiin, ei tullutkaan mitään, siitä syystä ettei kuningas saapunut. Neljä Ruotsin herraa, nimittäin Krister Niilonpoika itse, Hannu Kröpelin, arkkipiispa Olavi ja Turun piispa Maunu Tavast lähtivät Tanskaan kuningasta tapaamaan. Drotsi ja arkkipiispa jäivät Lundiin, mutta muut jatkoivat matkaansa ja kohtasivat kuninkaan Vordingborgissa. Heidän matkastaan ei kuitenkaan lähtenyt muuta tulosta kuin se, että kuningas lupasi tulla seuraavana kesänä kokoukseen Kalmariin. Herrain vaatimuksiin, että hän mukautuisi Kalmarin kokouksessa vuonna 1436 tehtyihin päätöksiin, ei kuningas antanut mitään varmaa vastausta.
Näkyi yhä selvemmin, ettei kuninkaaseen ollut luottamista. Jos Krister-herra kannattajineen halusi saada vallan Ruotsissa, niin oli muita keinoja käytettävä, ja senvuoksi alkoi hän nyt hyvin varovasti jännittää sen verkon lankoja, jonka hän oli vähitellen kutonut ja johon hän toivoi saavansa kiedotuksi vihatun marskin. Siihen vyyhtiin kuuluivat Taalain ja Vermlannin kapinat, vaikka vanha, viekas Krister-herra esiintyi silloin pelkkänä ystävyytenä ja avuliaisuutena. Asia oli marskille ylen pulmallinen, sillä talonpoikia kurittamalla hän tietysti vieroitti ne puoleltaan, ja se olikin epäilemättä vastapuolueen tarkoitus.
Kaarlolla ei ollut muuta neuvoa, kuin kohdella pontevuudella kapinoitsijoita ja samalla koettaa lähettilästen kautta osoittaa heille asian oikea laita, ja hän käytti kumpaakin keinoa. Eräs seikka kiukutti drotsia kelpolailla, se nimittäin, että hänen täytyi jättää Tukholman linna marskille yksinään. Hän sai tosin Nyköpingin linnan korvaukseksi, mutta valtakunnan etevin linna ja sitä seuraava arvo olivat marskilla. Mutta kukaan ei ymmärtänyt paremmin kuin Krister-herra pitää hyvää naamaa ja odottaa oikeata aikaa. Vähän senjälkeen kuin hän oli palannut Tanskasta, tuli tieto, että taalalaiset olivat taas lähteneet Vesteråsia vastaan ja tappaneet siellä marskin urhean voudin, Pentti Gunnarinpojan. Silloin pidettiin kokous Arbogassa, jossa Kaarlo vaatii rahvasta kohtaan mitä ankarimpia toimeenpiteitä. Mutta nyt drotsi joko meni viekkaudessaan liian pitkälle, tahi oli marski häntä viekkaampi — summa oli vaan, että vanha Krister-herra ehdotti lievempiä keinoja; hän halusi itse korjata asian ja marski suostui siihen.
Tuli joulu ja vuosi 1437 päättyi. Silloin sai marski Tukholmaan sanan, että Krister oli päättänyt keskustelunsa taalalaisten kanssa, ja että heidän puoleltaan tulisi edusmiehiä Enköpingiin. Drotsi toivoi saavansa siellä sysätyksi marskin syrjään, mutta erehtyi perinpohjin toiveissaan. Drotsi otti nuoren sukulaisensa vastaan mitä ystävällisimmin ja laittoi pidotkin hänen kunniakseen. Mutta heti aterian päätyttyä läksivät kaikki kokoontuneet herrat luostaritupaan, missä drotsi kuvaili synkin värein taalalaisten tyytymättömyyttä marskia kohtaan. Lopuksi hän — ikäänkuin näyttääkseen, miten hän puolestaan rakasti kaunista rauhaa ja sopua — lausui:
"Jumalan avulla kait se paranee, mutta niin he sanovat, etteivät milloinkaan enää rupea teille vastaamaan eivätkä veroa maksamaan!"
Marski vastasi kaikkiin syytöksiin selkeästi ja vakaasti ominaisella ulkonaisella arvokkuudellaan, jonka hän joka tilassa säilytti, mutta lisäsi lopuksi äänenpainolla:
"Ellei minua vastaan tuoda oikeita syitä, niin he tulevat sekä tottelemaan että veroa maksamaan minulle … minä en anna itseäni niin helposti tieltä työntää!"
Seuraavana päivänä oli herroilla yhteinen kokous talonpoikain edusmiesten kanssa. Drotsi oli pannut kaikkensa liikkeelle estääkseen vastustajaansa pääsemästä yhteen talonpoikain kanssa. Kaarlon esiintyminen neuvottelukokouksessa oli epäilemättä kääntänyt mielet hänen edukseen, ja Krister-herra pelkäsi, että se vaikuttaisi vielä tehoisammin talonpoikiin, sillä mikään ei tee kansaan niin suurta vaikutusta kuin miehekkyys ja ulkonainen kauneus. Mutta vanhan herran ponnistukset olivat aivan turhat, ja vielä pahemmin hän tyrmistyi kuullessaan talonpoikain itsensä vastaavan marskille, "ettei heillä ollut mitään häntä vastaan valittamista!" Monin ystävällisin sanoin pyysi drotsi heidän tarkoin miettimään asiaa ja astumaan ulos sitä tarkemmin harkitsemaan ja sitten vastaamaan. Talonpojat tekivät niin, mutta vastaus oli sama.
Tämä oli drotsille tappio, mutta hän osasi niellä harminsa ja näyttää iloiselta, että asia muka oli niin onnellisesti päättynyt: Mutta samalla hän nykäisi erästä toista lankaa verkkokudoksessaan.
Kaarlo oli tuskin ehtinyt Tukholmaan, kun tuli sanoma, että vermlantilaiset ovat nousseet kapinaan. Hän kirjoitti siitä oitis drotsille pyytäen hyviä neuvoja, ja sai häneltä kuten ennenkin kehoituksen olla myöntyväinen. "Hänen (drotsin) virkansa — kirjoitti hän — ei ollut sodan teko, ja senvuoksi olisi parasta neuvotella talonpoikain kanssa". Mutta Kaarlo lähetti miehensä heitä vastaan, johtajana Arvid Svan, joka oli uljas ja peloton mies, ja pian oli kapina kukistettu osittain hyvillä sanoilla, osittain pakolla, jonka jälkeen kokoonnuttiin Arbogaan neuvottelemaan.
Helmikuussa vuonna 1438 saavuttiin tähän kokoukseen, ja siellä päätti Kaarlo ottaa päättävän askeleen asettaakseen kaikki oikealle tolalle. Hän esiintyi siellä luopuen kokouksen edessä päämiehyydestään. Krister-herra säpsähti ilahtuen ja hämmästyen, mutta havaitsi kohta erehtyneensä. Kokous pyysi marskia pysymään päämiehenä sekä lupasi hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Tämä oli uusi isku Krister-herralle ja hänen puolueelleen!
Suuttuneena ja katkerana lähti hän Arbogasta tällä kertaa ja harkitsi puoluelaistensa kanssa, mitä nyt oli tehtävä, kun marskin arvo ja valta päivä päivältä selvästi kasvoi ja vahvistui. Kuta vähemmän heillä oli toivoa kuninkaan tulemisesta maahan sitä selvemmäksi kävi heille, että heidän tuli kukistaa marski, vaikka julki taistelussa, ellei muu auttaisi. Mutta ensiksi oli tarpeen hänestä luovuttaa ne miehet, jotka enensivät ja vahvistivat hänen valtaansa. Jotkut niistä olivat ehkä hyvillä puheilla taivutettavissa, mihin viipymättä ryhdyttiinkin. Huomattavin niistä oli arkkipiispa, jonka suru Eerik Puken kuolemasta teki hänet perin rakkaaksi kansalle, ja samalla oli suuttumus tämän samaisen kuoleman tähden siirtynyt kokonaan marskista drotsiin; nyt laulettiin ja tuosta surullisesta tapauksesta lauluja, jossa drotsi esitettiin ilmeisesti ritarin kuolemantuomariksi. Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna) sai toimekseen vähitellen vieroittaa arkkipiispan heidän puolelleen — ja kieltämättä ei tätä asiaa olisi voitu parempiin käsiin uskoa.
Kului pari kuukautta, ja se aika lähestyi, jolloin Kalmarin kokouksen piti alkaman.
Vasten kaikkein luuloja, päätti arkkipiispa Olavi mennä tähän kokoukseen. Kun hän oli sitten Eerik Puken kuoleman ollut muista aivan erillään, niin herätti huomiota sekä drotsin että marskin puolueessa, kun muutamana kauniina kesäpäivänä vene laski Ketjusaaren rantaan, ja siitä astui maihin arkkipiispa seurueineen. Hän oli tuskin ehtinyt Harmaaveljesten sillalta Mustaveljesluostariin, kun huhu hänen tulostaan oli jo levinnyt kumpaankiin leiriin.
Tukholman linnassa istui Kaarlo Knuutinpoika kuulustellen muutamia talonvoutejaan, kun ovi avattiin, ja Herman Berman astui sisään seurassaan viheriä ritari. He toivat marskille sen tärkeän uutisen, ja hän laski viipymättä voudit menemään. Sitten hän kääntyi Herman Bermanin puoleen kysyäkseen asiasta tarkemmin ja vaipui sitten mietteisiinsä.
"Kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi", lausui hän sitten, "ei minun tietääkseni ole juuri ollut vihamiehiäni. Mutta ehkä hän on nyttemmin muuttanut mieltään, ja lienee tarkoituksensa nyt vaikuttaa kuningas Eerikin takaisin tulon hyväksi…"
"Sitä tuskin uskon, herra marski", lausui Herman, kun marski pysähtyi ja vaikeni, "sitä tuskin uskon, hän ei ainakaan ole, kuten itsekin sanotte, mikään vihamiestenne ystävä."
"Hän ei ole…?"
"Ei … minä kuulin hänen tallimestarinsa sanovan, tullessani viimeksi
Taalainmaasta Upsalan kautta, että herra Jöns Pentinpojalta oli
kielletty pääsy hänen armonsa puheille, kun hän vähää ennen oli käynyt
Arnössä."
"Herra Jöns Pentinpojaltako?" kysyi marski kummastuneena. "Olisiko sukulaiseni, tuo hurskas kaniikki, muka sitten niin merkillinen mies, että kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi panisi häneen mitään huomiota?"
"Minun nähdäkseni on herra Jöns Pentinpoika aivan toinen mies, kuin miltä hän näyttää ja minä häntä pidetään … ja teidän ystäviänne ei hän ole."
Marski nyökkäsi miettiväisenä päätään, ikäänkuin sanattomasti ilmaisten olevansa samaa mieltä. Sitten laski hän kätensä raskaasti pöydälle sanoen:
"Kävi miten kävi, kutokoot verkkojaan selkäni takana, mutta minä isken sen kudoksen poikki, ja niinkauan kuin minä elän, ei kuningas Eerikin jalka enää koskaan polje Ruotsin maata! Minua haluttaa kuitenkin puhua sanan pari arkkipiispa Olavin kanssa, ennenkuin lähdemme kokoukseen."
Hän antoi sitten Herman Bermanille muutamia käskyjä, jotka koskivat hänen miehiään ja sitä väkeä, minkä hän aikoi ottaa mukaansa Kalmariin. Herman lähti sitten pois, ja marski jäi kahdenkesken viheriän ritarin kanssa.
Tämä riiputti miekkaansa kädessään, niin että kahva oli korvan tasalla. Kahvan ympärillä oli seppele linnunruohoja, joiden pienet siniset kukkaset tirkistelivät lehtien viheriästä kuin sadat pienet silmät. Ritari näytti kuuntelevan hurskaalla uteliaisuudella, ikäänkuin kukkaset olisivat hänelle jotakin kertoneet. Marski hymyili ritarin touhulle.
"Mitäs hommaa teillä nyt on?" kysyi hän kääntyen pois ritarista, ikäänkuin olisi jo kylliksi nähnyt, mutta sitten hän käänsi päänsä takaisin, ja viheriä kuunteli yhä näyttäen niin nokkelalta, että marskin täytyi vasten tahtoaankin katsella häntä ja uudistaa kysymyksensä.
Viipyi kuitenkin kotvasen, ennenkuin ritari vastasi, ja yhä enemmän kiihtyi marskin uteliaisuus.
"Vaiti, vaiti!" sanoi tuo kummallinen mies vihdoin, "ne puhuvat keskenään…! Vaiti … minä sanon kohta … miekka on ritari, uljas, kukkaseppele on neito, kaunis…"
"Tuo loru on vanha kuin taivas, Viheriä!"
"Te olette hyvin viisas, herra", vastasi ritari kuivasti naurahtaen, "mutta ihmiset ovat aina ihmisiä ja siihen ei ritarini eikä kaunis neitoni mahda mitään."
"Sydänsuru ja sydänlohtu", sanoi marski ajatuksissaan, "niin kyllä … olette oikeassa todella, niitä on ollut niin kauvan kuin ihmisiäkin!"
"Vaiti!" keskeytti ritari kohottaen kättään, mutta nauroi samassa lisäten, "se vanha juttu. Neitoa on petetty, ja senvuoksi hän ei suostu, ritari murehtii itsensä kuoliaaksi, vaikka hän näyttääkin maailmalle iloista ulkopuolta, ja vaikka hänen teräksinen sopansa helskähteleekin komeasti… Nyt hän kosii kaunotarta … ei, ei onnistu, heidän välissään on ollut muuan seikka … he eivät voi toisiaan omistaa!"
"Mikä seikka on ollut heidän välillään?" kysyi Kaarlo innokkaasti, katsoen tarkasti viheriän tutkimattomiin silmiin. "Ja eikö sitä voida selvittää?"
"Aika onkin sen jo selvitä … on jo aika, sillä neito on menemäisillään luostariin!" jatkoi ritari puoleksi laulavalla äänellä.
Mutta marski hypähti kiihkeästi ylös tarttuen voimakkaasti ritarin käsivarteen.
"Te puhutte minusta ja neiti Kaarinasta … sanokaa, ritari, sanokaa suoraan, jos rinnassanne sydän sykkii!"
Silmänräpäykseksi näytti viheriä ritari tulleen täyteen tajuntaan. Silmistään loisti sydämellisen rakkauden säde ja suunsa vetäysi puoleksi surumieliseen hymyyn. Mutta valonsäde haihtui kohta, ja hymy muuttui tuskanirvistykseksi. Marski katseli suruisesti muutosta hänen arpisilla kasvoillaan. Varmaankin olivat ne myrskyt olleet aivan tavatonta laatua, jotka näin olivat jättäneet miehen mieleen jälkiä koko elämän iäksi. Näytti mahdottomalta saada häneltä mitään tietää, ellei hän saanut sitä ilmaista tavallisella tavallaan. Ainoastaan se, mikä oli hämärää ja epäselvää, oli tälle onnettomalle ritarille selvää, mutta silloinpa hän lausuikin väliin sellaisia selvyyksiä, että harvat kykenivät häntä käsittämään.
Nyt nauroi ritari taas ja katsoi kummallisella katseellaan hämillään olevaa marskia.
"Se on selvitettävä", sanoi hän, "se on selvitettävä … sillä neito kuolee luostarissa, hän suree itsensä kuoliaaksi."
"Ja kuka on sen selvittävä?" kysyi Kaarlo, kuitenkin enemmän itsekseen, kuin että viheriä sen kuulisi.
Mutta silloin kohosi tämä seisomaan asettuen kaikessa pituudessaan marskin eteen. Hän osoitti itseään ja tempasi sitten seppeleen miekan kahvasta, repi sen rikki ja sirotteli kukat marskin päälle, ikäänkuin siten ratkaisten pulman, josta oli puhunut. Marski katseli häntä kysyvästi ja hymyili, sillä ritarin mykille kasvoille oli ilmestynyt vakava ja ankara ilme.
"Te selvitätte sen asian?" kysyi hän.
Viheriä nyökkäsi päätään, ja ennenkuin marski ennätti muuta kysyä, kääntyi hän ja läksi. Ovessa kuului hänen kuiva naurunsa ja sitten hänen tanakat askeleensa.
Hetkisen kuluttua lähti Kaarlo Knuutinpoikakin linnasta ja meni Mustaveljesluostariin, missä pyysi saada puhutella arkkipiispaa. Siellä istui jo Kaarlon sukulainen, kaniikki Jöns Pentinpoika, ja Kaarlo oli näkevinään tämän umpinaisen miehen muuten terävillä kasvoilla jonkinlaista vastenmielisyyttä, mikä lienee johtunut joko keskustelusta, joka hänellä oli ollut arkkipiispan kanssa, tai siitä että marskin tulo sen keskeytti.
Arkkipiispa puolestaan näytti olevan hyvillään marskin tulosta. Vanhuksen kasvot olivat kalpeat ja vaivaantuneet. Niitä varjosti syvä suru, ja katseen terävyys teki ne suorastaan ankaran näköisiksi, mikä esti, milteipä peljätti ketään yrittämästä tunkeutua liialliseen tuttavuuteen.
"Tervehdän ilolla teidät tervetulleeksi Tukholmaan, kunnianarvoisa isä, arkkipiispa", sanoi marski. "Tulen varmuuden vuoksi itse näkemään, että terveytenne on todella niin elpynyt, että voitte tulla meidän muitten kanssa Kalmarin kokoukseen kuningasta tapaamaan."
"Keskustelemme juuri siitä, herra Jöns Pentinpoika ja minä", vastasi arkkipiispa, "ja olen juuri mielihyvällä saanut hänen äidinisänsä, herra Kristerin lähettämän kutsumuksen pistäytyä Nyköpingissä matkallani. Mutta muuten", hän kääntyi erityisesti tuomioherran puoleen, "toivon, että olette ymmärtänyt tarkoitukseni?"
Jöns-herra taivutti hymyillen päätään ja lausui marskiin vilkaisten:
"Olen ymmärtänyt tarkoituksenne, kunnianarvoisa isä, mutta suonette anteeksi epäilykseni siitä, ettei kuningas Eerik enää tulisi takaisin Ruotsin valtakuntaan."
Oltiin vaiti hetkinen. Sitten lausui arkkipiispa:
"Käyköön kuinka tahansa, niin löytänemme kai toisaalta kuninkaan noudattamalla Ruotsin lakia ja vanhoja hyviä tapoja."
"Ja mistä me sen löytäisimme?" kysyi Jöns-herra säpsähtäen.
"Olkaa huoleti vaan", vastasi arkkipiispa vakavuudella, mikä antoi hänen sanoilleen tavallista syvemmän merkityksen, "Ruotsin valtakunnassa löytyy kyllä mies, joka voi kantaa kuninkaan kruunua ja manttelia!"
Kovat ja jäykät olivat Jöns Pentinpojan kasvot aina, mutta ankaran arkkipiispan sanain johdosta tulivat ne niin kylmiksi ja teräviksi, että ne ikäänkuin huokuivat jäätävää kylmyyttä. Arkkipiispan sanoja ei voinut väärin ymmärtää, ja mies, jota hän tarkoitti, oli tietysti sama — nyt jo liiaksi mahtava — mies, joka seisoi hänen edessään. "Aiotte siis kerrassaan erottaa kuningas Eerikin?" kysyi tuomioherra.
"Ei minulla, eikä luullakseni kellään muullakaan ole sellaisia aikomuksia", lausui arkkipiispa taas, mutta entistä terävämmin, ja kasvot niin ankarina, että se teki keskustelun jatkamisen kerrassaan mahdottomaksi. "Kuningas Eerik erottaa itse itsensä, sillä hänen omat tekonsa tekevät hänet mahdottomaksi Ruotsinmaata hallitsemaan. Jumalan nimessä toivon kuitenkin, ettei niin tarvitse käydä, vaan että hän kerrankin ryhtyy lakia ja oikeutta noudattamaan ja hoitamaan hallitusta, niinkuin kuninkaan tulee. Sillä kuninkaan Ruotsinmaa tarvitsee, se on ainoa pelastuksemme."
Marski ei lausunut mitään. Itse asiassa olivat arkkipiispan lausumat ajatukset hänenkin ajatuksiaan, vaikkei hän ollut siinä yhtä mieltä, että kuningas Eerik oli takaisin kutsuttava. Mutta Jöns Pentinpojan silmissä paloi tuli, joka melkein kauhistutti häntä. Se ei ilmaissut ainoastaan pettyneitä toiveita, hukkaan mennyttä vaivannäköä, vaan vihaa, joka tahtoi ruhjoa ja musertaa saaliinsa. Suu kuitenkin hymyili ja ylpeä pää kumartui esimiehelle.
"Minulla ei siis ole enempää keskusteltavaa kanssanne, kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi", sanoi hän, "toivotan teille pyhän kolminaisuuden nimessä onnellista matkaa sekä mennessä että tullessa!"
Tuomioherra kumarsi hyvästiksi ja lähti. Marski viipyi vähän kauvemmin, ja he jatkoivat kahden keskustelua, mistä marski yhä selvemmin huomasi, että arkkipiispan ajatukset yleisten asiain suhteen erosivat sangen vähän hänen käsityksestään. Ehto, jolla arkkipiispa tahtoi kuninkaan palaavan, oli itsessään sellainen, ettei kuningas ikänä sitä täyttäisi, ja jos arkkipiispa oli tosissaan puhunut kotimaisesta ruotsalaisesta kuninkaasta, niin ei marski voinut sen parempaa ja vaikuttavampaa liittolaista saada. Hän läksi senvuoksi korkean kirkonmiehen luota mitä parhaimmalla tuulella, ja herttaisella lämmöllä toivotti hän onnellista matkaa arkkipiispalle.
"Jos tarvitsette matkallanne myrskyn ja pahan ilman suojaa, niin älkää unhottako, kunnianarvoisa isä, että Fågelvikissä on teille tarjona hyvä pöytä ja lämmin vuode, milloin vaan haluatte. Itse ratsastan ylihuomenna Tukholmasta ja toivon saavani nukkua kolmannen yön Fågelvikissä."
Arkkipiispan tavallisen ankaruuden takaa pilkisti heikko ystävällisyyden väre, kun hän kiitti marskia.
Aikaisin seuraavana aamuna lähti hän matkalle, mutta saapui vasta seuraavana päivänä iltapuoleen Nyköpingiin. Krister-herran päällysmies saattoi hänet suurella kunnioituksella satamasta linnaan. Kristerin oli nimittäin täytynyt jo aamupäivällä lähteä Nynäsiin herra Niilo Erengislenpojan luo, joka oli Södermanlannin laamanni ja jonka kanssa hänen sitten piti matkustaa maantietä myöten Kalmariin.
Linnassa ei puuttunut mitään, mikä kuului tähän aikaan ylhäisen miehen hyvinvointiin. Kalliita verhoja riippui niiden huoneiden seinillä, jotka annettiin arkkipiispalle asunnoksi, yhtä kalliita tyynyjä oli penkeillä ja linnan päällysmies teki kaikkensa palvellakseen arvokasta vierasta. Eräällä pöydällä oli malja täynnä mantelimaitoa, josta arkkipiispa niin paljon piti. Hän keksi heti tämän kohteliaisuuden, ja hymyili kumartavalle päällysmiehelle.
"Oletteko saaneet tuota juomaa tänne linnaankin?" sanoi hän juoden täpötäydestä maljasta.
"Olemme, armollinen herra, mutta miten, sitä en tiedä, se on kyökkimestarin asia."
Arkkipiispa seisoi ikkunan luona katsellen kaunista, kesä-auringon ihanasti valaisemaa taulua, joka siitä näkyi, ja hänen ankarat piirteensä ikäänkuin pehmenivät, ja hän joi vielä kerran maljasta. Herettyään katselemasta hymyävää maisemaa sattuivat hänen silmänsä muutamaan pieneen tauluun, joka riippui syvässä ikkunankolossa. Se oli niitä tauluja, joita tähän aikaan oli usein ylhäisten asunnoissa ja jotka kuvasivat tapahtumia jonkun pyhimyksen elämästä tai apostolein ja Kristuksen historiasta. Tämä esitti Vapahtajaa Getsemanessa sotamiesten saapuessa ja erään opetuslapsen suudellessa häntä ilmiantaakseen hänet.
"Tuo pieni taulu", selitti päällysmies, "on ollut täällä hyvin kauvan. Vanhat ihmiset sanovat, että herra Bo Juhonpoika muurautti sen tähän ikkunankoloon rakennuttaessaan linnaa uudestaan. Hänen kerrotaan itsensä asuneen juuri tässä huoneessa… Mutta taulu ei liene suuriarvoinen, koska se on saanut olla tässä siitä asti…"
Arkkipiispa tarkasteli lähemmin taulua ja lausui hiljaa itsekseen:
"Juudas, Juudas … suun antamisellako sinä ihmisenpojan petät", sitten hän lisäsi, "ne sanat olisi kuningas Birger ja hänen veljensä voineet toisilleen lausua; sillä mitäpä muuta oli heidän veljesrakkautensa kuin juudaansuutelo, jonka herttuat ensin antoivat veljelleen kuninkaalle, ja sitten kuningas kuningattarineen herttuoille, ja petosta oli kumpikin… Varsin omituiselta ja merkilliseltä tuntuu minusta, että tämä taulu on juuri tässä linnassa…"
Iäkäs kirkonmies veti raskaan huokauksen kääntyen ikkunasta, ja vahvistaakseen vielä voimiaan virvoittavalla juomalla vei hän vieläkin kerran maljan huulilleen. Pantuaan sen kädestään kääntyi hän päällysmiehen puoleen pyytäen häntä lähettämään mestari Andreaksen, kanslerin, hänen luokseen.
Hetkisen kuluttua tuli kansleri, mutta peräytyi kauhistuen takaisin nähdessään herransa. Tämän kasvot olivat kalmankalpeat, ja silmät olivat vajonneet syvälle päähän. Arkkipiispa oli kuitenkin pystyssä katsellen milloin ikkunasta maisemaa, milloin pientä taulua.
"Tiedättekö, rakas mestari, kansleri", sanoi hän haudanomaisesti hymyillen, "tiedättekö, mitä tässä nyt ajattelen?"
"En, kunnianarvoisa herra … mitä ajattelette?"
"Älä, älä pelkää, minä en ole kuningas Valdemar, enkä käske sinua hiiteläisen luo ajatuksiani arvaamaan … sinä saat ne tietää… Minä ajattelen vaan, kuinkahan monta juudaansuuteloa on maailmassa annettu… Katso tätä pientä taulua, Andreas, se oli ensimmäinen juudaansuutelo … mutta katso nyt ikkunasta ulos … tässä oli kerran talonpoikain leiri, ja vapaussotilaat ahdistelivat Engelbrektin johdolla näitä muureja. No niin, hänkin, Engelbrektkin kaatui juudaansuutelon tähden… Ja tämä Jumalan kaunis maailmakin, Andreas… Katso paremmin tänne, katso tuota metsää, joka näyttää niin tyyneltä ja vakavalta, katso noita vesiä, noita niittyjä… Ja kuitenkin, kaikelle tälle ihanuudelle sopii sanoa, muistellen, kuinka se viettelee ihmistä unhottamaan ainoan tarpeellisen satunnaisen ja katoovaisen rinnalta — näille metsille, vesille, niityille sopii huutaa: Juudas, Juudas, miksis petät ihmisenpojan suun antamisella… Totisesti sanon sinulle, Andreas, käärme on aina tiedon puuhun kätkettynä tarjoomassa houkuttelevia paratiisinomeniaan. Voi, minäkin onneton olen kiusauksessa langennut, minäkin olen antanut Juudaan suutelon…"
Arkkipiispa löi rintaansa huoaten, ja päänsä vaipui alas. Hän horjui ja olisi kaatunut lattialle, ellei kansleri olisi rientänyt kannattamaan häntä.
"Rakas, hyvä herra!" sanoi kansleri, "älkää ajatelko sellaisia ajatuksia, jotka teitä niin kiihottavat…!"
"Voi, Andreas ystäväni!" lausui arkkipiispa tarttuen kovasti kanslerinsa käsivarteen, "miksi en ajattelisi sellaisia ajatuksia, jotka ovat sieluni pelastukseksi… En tiedä … en voi selittää, miksi tuo pieni taulu herätti minussa niin kummallisia ajatuksia… Kunpa vastaus saapuisi pyhältä isältä Roomasta. Sinä et tiedä, miltä tuntuu kantaa sellaista syntiä tunnollaan kuin minä…"
"Toivokaamme, armollinen herra, toivokaamme", lohdutti lempeä Andreas-mestari, hyvin levotonna herransa tilan johdosta, joka tuntui yhä pahenevan, "mitä aikaan tulee, voi pyhän isän kirje saapua minä hetkenä hyvänsä…! Mutta te olette rasittunut matkasta ja kesän lämpimästä… Ettekö mene makuulle, armollinen herra?"
"Liian aikaista, ystäväni … anna minun istua tuohon suureen tuoliin ja avaa ikkuna, että minä tuntisin kesän lämmintä, josta puhut. — No, nyt tuntuu hyvältä!… Voit nyt lähteä! Pankaa kaikki kuntoon huomenaamuksi, silloin olen kyllä taas voimissani, että voimme aikaisin lähteä. Anna minulle nyt vaan maitoni pöydältä … kiitos, rakkaani!"
Kansleri kumarsi. Hän tahtoi jäädä, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä kun hän huomasi rakkaan vanhuksen hyvin apua tarvitsevan. Mutta hän tiesi myöskin, kuinka ankara arkkipiispa oli ja kuinka vastenmielistä hänelle oli, ellei hänen toivomuksiaan aivan tarkoin noudatettu; sentähden hän meni, mutta jäi seisomaan ulompaan huoneeseen ollakseen saapuvilla, kun arkkipiispa tarvitsisi häntä. Matkavalmistusten tähden täytyi hänen kuitenkin tuontuostakin poistua siitä huoneesta kohdatakseen muita arkkipiispan seurueeseen kuuluvia.
Kun hän siten tuli silmänräpäyksen ajaksi jättäneeksi tien vapaaksi arkkipiispan luo, hiipi sinne eräs mustiin puettu mies, avasi oven ja meni sisään. Saatuaan taas aikaa riensi kansleri odotushuoneeseensa, mutta juuri kynnyksellä sai ulkoa kuuluva torven törähdys hänet pysähtymään. Hänelle oli tosin aivan yhdentekevää, keitä kulki drotsin linnassa, mutta hän ajatteli niin hartaasti sairaan herransa tilaa, ja toivoi sydämestään sen kirjeen saapuvan, josta vanhus oli juuri puhunut, että hän ehdottomasti sävähti torven toitotuksen ilmoittaessa, että linnaan oli joku saapunut.
Drotsin päällysmies oli huoneessa, ja kansleri kääntyi häneen päin, ikäänkuin hän olisi voinut selvitystä antaa.
Äkkiä tuli eräs drotsin miehiä juosten sisään ja sanoi, että tulija oli marskin sanansaattaja, joka kysyi, oliko hänen armonsa, arkkipiispa linnassa, ja jos hän oli, niin pyysi sanansaattaja päästä hänen puheilleen. Päällysmies ei ollut saanut tämän tapauksen varalta mitään määräyksiä Krister-herralta, jonkavuoksi hän antoi käskyn, että sanantuoja oli laskettava sisään. Kansleri astui nyt huoneeseen varttomaan marskin sanansaattajaa ja hän odotti malttamatonna kuullakseen hänen asiansa.
Odotettu astui sisään. Se oli Niilo Bonpoika, jonka pölyisestä puvusta ja hikisistä kasvoista näki, ettei hän ollut säästänyt itseään saattaakseen herransa asian perille.
"Minä tuon sanoman herraltani, marski Kaarlo Knuutinpojalta", sanoi hän, "hän on lähettänyt minulla kirjeen herra arkkipiispalle, jonka hän toivoi olevan täällä linnassa".
"Hän onkin täällä!" vastasi päällysmies, "mutta hänen kanslerinsa voi antaa paremmin tietoja kuin minä, voitteko päästä hänen puheilleen!"
"Herrani on matkasta rasittunut, eikä voi oikein hyvin", lausui kansleri, "minä en voi senvuoksi laskea teitä hänen luokseen ennenkuin huomenna. Mutta jos tahdotte antaa kirjeen minulle, niin katson, voinko viedä sen hänelle tänä iltana."
"Herra Kaarlo sai sen aamulla aikaisin, vähää ennen matkalle lähtöään… Se on epäilemättä Roomasta; hän käski minun tuoda sen tänne Nyköpingiin ennen iltaa, koska se epäilemättä sisältää tärkeitä asioita, sanoi hän, ja koska se ilahuttaisi hänen armoaan, arkkipiispaa, jos hän saisi sen niin pian kuin suinkin."
"Kirje Roomasta!" lausui kansleri juosten Niilo Bonpojan luo ojentaen käsiään, ikäänkuin ei ehtisi tarpeeksi nopeasti saada kirjettä haltuunsa.
"Anteeksi, mestari kansleri", sanoi Niilo hymyillen, "minun täytyy itse antaa se herra arkkipiispan käsiin!"
"Hyvä, hyvä!" lausui kansleri kääntyen nopeasti siihen huoneeseen päin, joka oli arkkipiispan huoneen edessä, sekä viittasi kädellään kyyneleet silmissä, "seuraa minua, seuraa minua … se kirje täytyy herrani saada jo tänä iltana!"
Mutta niin innokas kuin tämä kelpo mies olikin herraansa palvelemaan, ei hänelle nyt kuitenkaan oltu sallittu päästä heti sisään iloitsemaan tai näkemään herransa iloitsevan tämän suuren sanoman johdosta. Linnan kappalainen tuli nopein askelin sisähuoneesta ja alkoi puhua kanslerille. Tämä viittasi kärsimättömästi kädellään lausuen:
"Ei nyt, ei nyt … hetken päästä!"
Mutta se ei auttanut.
Kappalainen veti häntä takinhiasta mukaansa, ja hänen suustaan viitasi sanatulva, josta oli melkein mahdoton ymmärtää ainoatakaan ajatusta. Kansleri ei pannut vastaan. Onhan hyvä toimittaa tämän asian ensiksi, sitten hän voi esteettömämmin toimia herransa kanssa. Hän meni senvuoksi kappalaisen kanssa ulompaan huoneeseen.
Niilo Bonpoika luuli kuulevansa jonkun puhuvan arkkipiispan kanssa, jonkavuoksi arveli voivansa astua sisään ilmoittamatta, koska toi niin tärkeitä tietoja. Hän avasi oven ja astui sisään, mutta jäi kuin kivettyneenä seisomaan ovelle. Iäkäs arkkipiispa istui pää taaksepäin nojaten tuolillaan, ja silmänsä tuijottivat kankeasti erääseen mustapukuiseen mieheen, joka puhutteli häntä kiihkeitä liikkeitä tehden. Arkkipiispan kasvot olivat kuolonkalpeat ja elottomat, häntä olisi luullut kuolleeksi, ellei katseestaan olisi vielä vilkkunut elon kipinä. Mustapukuinen kääntyi äkkiä Niilo Bonpojan sisään astuessa, ja kasvonsa näyttivät silloin muuttuvan. Nyt ei niissä enää näkynyt suuttumusta, jota äskeiset liikkeensä olivat osoittaneet, vaan niissä oli nyt surua, syvää, raskasta surua. Hän piti kädessään maljaa ojentaen sen Niilolle, toisella kädellään osoitti hän arkkipiispaa, ikäänkuin näyttääkseen, että oli mahdotonta jättää häntä nykyiseen tilaansa. Ja Niilo riensi ottamaan maljaa. Vanhan herran viimeinen hetki oli nähtävästi tullut.
Musta kumartui kuolevan korvan juureen ja lausui hyvin hitaasti, että joka sana voisi oikein tunkeutua hänen mieleensä:
"Olette kuullut valan, jonka vannoin, arkkipiispa Olavi, ja nyt näette, että olen sen pitänyt!"
Hän kääntyi sitten Niilo Bonpojan puoleen, mutta tämä ei voinut kuulla eikä nähdä muuta kuin kuolevaa vanhusta. Kaikki hänessä vielä löytyvä elämä oli keräytynyt hänen katseeseensa, ja tämä katse oli kiintyneenä mustaan, joka puolestaan ei näyttänyt sitä kestävän vaan kääntyi äkkiä pois. Siinä katseessa oli ylenkatsetta, mutta siinä oli myöskin sääliä; siinä oli inhoa, mutta myöskin iloa. Edellinen tarkoitti epäilemättä miestä, joka oli antanut maljan Niilolle, ja jälkimmäinen oli kuin sen valoisamman maailman kajastus, joka avautuu tästä elämästä eroavalle hengelle.
Samassa astui kansleri sisään. Hän ymmärsi heti asian laidan ja heittäytyi herransa jalkain juureen. Mutta kohta hän ojensi kätensä Niiloa kohden ja nousi ylös, Kun ei tämä kyllin nopeasti ymmärtänyt häntä tai ei voinut noudattaa hänen toivomustaan.
"Kirje, kirje", sanoi hän kiirehtäin, ja sen saatuaan kääntyi hän kuolevan puoleen, "kirje apostoliselta istuimelta … jaksatteko seurata, jos luen sen teille, herra?"
Autuaallinen toivo valaisi kuolevan yhä tummenevaa katsetta. Hänen kanslerinsa silmäsi paavin kirjeen läpi, ja hänenkin kasvonsa kirkastuivat: Hän ojensi pyhällä hartaudella kätensä herraansa kohden.
"Täydellisen synninpäästön antaa pyhä isä teille!" sanoi hän juhlallisella äänellä.
Nyt purskahtivat kyyneleet vanhuksen silmistä, eikä hän enää voinut puhua itkultaan. Niilo Bonpoikaakin, joka seisoi malja kädessään, liikutti tämä näky. Huoneessa oli täydellinen hiljaisuus. Kaikki katselivat arkkipiispaa, ja selvästi voi nähdä, miten elämä hänen silmistään haihtui, hitaasti, mutta palautumattomasti, kunnes viimeinenkin kypene sammui.
"Kuollut!" kuului mustan kumea ääni, "ja kuoleman on autuas herravainaja saanut tästä juomasta!"
Hän osoitti maljaa, joka oli Niilo Bonpojan kädessä, ja hurskas kansleri tuijotteli häntä ja maljaa, oikein käsittämättä, mitä sanottiin.
"Arkkipiispa Olavi on saanut myrkkyä", selitti musta, "tuo juoma on myrkkyä … kuka on sitä antanut hänelle?"
"Kuka on sitä antanut hänelle?" matki kansleri. "Myrkkyä … hän on saanut myrkkyä, sanotte?"
Kyyneleet kiiluivat vielä hurskaan kanslerin poskilla, mutta ne kuivuivat samassa, kuin hän sai malttinsa takaisin.
"Se on kolkkoa, kamalaa kuulla", sanoi hän. "Mutta kuka te olette, ja miten olette tänne tullut?"
Musta salasi säikähdyksensä mahtavalla hymyllä.
"Surunne on niin suuri, mestari Andreas, ettette tunne minua", sanoi hän. "Olette kuitenkin nähnyt minut monesti. Minä olen herra Jöns Pentinpojan kirjuri."
Kanslerin katse lauhtui paikalla. Sana myrkky oli saanut hänen mielensä kiihkeään kuohuun, mutta Jöns Pentinpojan nimi tyynnytti sen laineet, ainakin kirjuriin nähden. Mutta sitten hän käänsi saman syyttävän ja läpitunkevan katseen marskin sanansaattajaa kohden.
"Te tulette tänne rauhan ja sovinnon sanansaattajana", sanoi hän, mutta samassa seisotte täällä myrkkymalja kädessänne… Minä toistan herravainajan sanat: Juudas, Juudas, miksis petit minut suun antamisella?"
"Mitä tarkoitatte, mestari Andreas", kysyi Niilo tuntien jaloa suuttumusta, "te tiedätte itse parhaiten, mitä oikeutta teillä on puhua minulle tuolla tavalla, joka olen tuskin silmänräpäystäkään ollut teidän näkyvistänne siitä kuin linnaan tulin. Minusta te tekisitte paljoa viisaammin, jos ottaisitte selvän, miten tämä juoma on tänne tullut, ennenkuin rupeatte umpimähkään ketään syyttämään."
Kirjurin kasvot värähtivät, ikäänkuin hän olisi nyt äkännyt uskaltaneensa jotakin, jota hänen ei olisi pitänyt. Mutta nyt täytyi hänen antaa asian mennä rataansa.
"Nuorukainen on oikeassa", lausui hän, "teidän ensimmäinen tehtävänne on todellakin tutkia, kuinka tätä onnetonta juomaa on annettu herrallenne, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen. Sitä en ainoastaan neuvo, vaan sitä vaadinkin pyhän kirkon nimessä!"
Tutkimus pantiin toimeen heti. Mutta kukaan ei tiennyt mitään. Kyökkimestari vaan sanoi, että juoman oli lähettänyt eräs ylhäinen herra arkkipiispaa varten. Kun häneltä kysyttiin, kuka se ylhäinen herra oli, ei hän tiennyt. Miestä, joka sen toi, ei hän myöskään tuntenut, mutta luuli nähneensä hänet marskin väen joukossa.