V.

Lehmuksen alla.

Muutamia päiviä arkkipiispa Olavin kuoleman jälkeen saapui Kaarlo Knuutinpoika Fågelvikiin. Oli varhainen aamu, ja korkea torni kullattuine tuuliviireineen kuvastui selvästi peilikirkkaaseen merenlahteen, joka aukeni yhä avarammaksi ja yhtyi uloinna kaakossa mereen. Linnut laulelivat pilvissä ja vienot tuulet hengähtelivät metsästä, ne tuudittelivat niityn kukkasia ja kulettivat sieltä mukaansa aarteen suloisia tuoksuja. Kaunis maisema huumasi synnyttäen kaipuuta ja kaihomieltä.

Kaarlo-herra otti joutsen ja nuolia ja lähti linnan vierustaa pitkin ruusulehdon läpi metsään, josta alkoi hänen "laidunlehtonsa", joksi metsästyspuistoa kutsuttiin tähän aikaan. Puutarhan eli ruusulehdon päässä — joksi sitä kansanlauluissa kutsutaan — kasvoi jättiläissuuri lehmus, joka näkyi avaralle ympäristöön. Lehtikatoksen syvässä varjossa istui talon vanha hovimestari, pää kätten varassa, piirrellen pitkällä sauvalla hietaa.

"Heissaa! onnen kohtaus, vanha veikko … miksi istutte täällä niin suruissanne?" kysyi Kaarlo-herra pysähtyen ukon eteen.

Tämä kohotti sydämen hyvyyttä osottavat silmänsä. Mutta hän ei voinut, vaikka koettikin, peittää herraansa näkemästä, kuinka suru viilteli hänen sydäntään. Hän nousi aikoen mennä matkaansa, mutta marski pakotti hänen istumaan ja sanomaan, mikä mieltään painoi.

"Kaikkein vähimmin odotin näkeväni sinun kasvosi synkkinä Fågelvikissä… Onhan sitä aikaa murehille sittenkin, kun olemme Fågelvikistä lähteneet… Ne päivät, jotka vietämme täällä, ne päivät levätkäämme ja iloitkaamme. Etkö näe vanhus, että minä olen kuin uudestasyntynyt, ja olithan itsekin niin iloinen ja tyytyväinen lähtiessäsi eilen katselemaan tiluksiani. Oletko saanut pahoja uutisia matkallasi, vai oletko nähnyt pahoja unia, jotka yhä vielä rasittavat aivojasi…? Sano suoraan vaan, vanha ystävä, niin näet, kuinka raittiisti aamutuuli puhaltaa ne pois."

Ukko katsoi herraansa hymyillen ystävällisesti.

"He matkustavat etelään päin", vastasi hän kartellen. "Minä näin vanhan Krister-herran ja hänen poikansa, herra Kaarlo Kristerinpojan … myöskin näin, herra Ragwald Puken…"

"Se nimi ei lähtenyt helposti huuliltasi, Erland … varmaankin puhuit hänen kanssaan…?"

Ukko ei vastannut, mutta hänen äänettömyytensä todisti herransa oikein arvanneen.

"Mitä sanomia lienee siis ollut Ragwald-herralla, kun ne noin häiritsivät rauhasi, ukkokulta?" kysyi marski.

"Parempi olisi, kun ette sitä kysyisi, herra", vastasi vanhus, "mutta koska kerran kysytte, niin on ehkä parempi, että saatte sen tietää heti. Neiti Kaarina Kaarlontytär on mennyt luostariin."

"Luostariin!" huudahti marski kalveten. "Mitä sanotte, onko hän mennyt luostariin? Kiirehtien hän läksikin maailmasta…! Sanoiko ankara Ragwald-herra muuta tästä asiasta?"

"Ei, muuta hän ei sanonut…! Hän kysyi minulta, joko te olitte lähtenyt Kalmariin, ja kun sanoin, ettette vielä ollut, vaan lähtisitte vasta parin päivän päästä Fågelvikistä, niin hän sanoi ja näytti hyvin surulliselta: tervehdä herraasi ja sano, että neiti Kaarina on mennyt luostariin."

"Ja mihin luostariin … kysyit kai sitä, Erland?"

"Gudhemin sisarluostariin!"

Kaarlo-herra ei kysynyt enempää, eikä vanhuksella olisi ollut enempää sanottavaakaan. Raskas huokaus pääsi edellisen huulilta, ja kalpeus ikäänkuin syventyi hänen kasvoilleen; muuta merkkiä ei näkynytkään siitä surusta, joka täytti hänen sydämensä. Seisottuaan hetkisen mietiskellen, kääntyi hän äkkiä hovimestariin selin ja jatkoi matkaansa metsään päin.

Hän kävi pian syvälle sen tuuhean lehtikatoksen alle, mutta metsästämistä ei hän enää muistanut. Ei hän nyt ajatellut nuolta pakenevaa kaurista eikä hirveä. Hänen ajatuksensa ajeli nyt kuluneita aikoja, se liiteli kuin kotka niiden ympärillä, nähdessään entisyyden muiston kätkeytyvän piiloon, syöksyi se sen kimppuun iskien siihen terävillä kynsillään, että se antautui vavahdellen sen saaliiksi. Ja hän oikein nautti polkiessaan jalkainsa alle, mitä oli kerran pitänyt niin suurena, että olisi tahtonut sen vuoksi elämänsä uhrata.

Hänet valtasi synkkä epätoivo. Hän tiesi tosiksi vanhan palvelijansa sanat, että jos hän olisi kerran ratsastanut Bjurumiin, ritari Kaarlo Orminpojan luokse, eikä Kråkerumin herra Ture Steeninpojan luokse, niin olisi tämä hetki hänelle säästynyt. Toisena onnettomuutena oli niiden ihanain toiveiden raukeneminen, äkkinäinen raukeneminen, jotka olivat hänessä kyteneet melkein vasten hänen tahtoaankin siitä alkain kun hän keskusteli viheriän ritarin kanssa. Kaikki tämä, sekä oma erehdys että itsepetos teki nykyhetken hänelle tukalaksi, sietämättömäksi. Mutta kuinka hänen sydäntään kirveltikin ja kuinka kolkolta ja elottomalta tuntuikin vanhain muistojen paljastaminen, sitä armottomammin hän sitä teki, siten hän astelikin nyt ruusuja pitkin, mutta ne ruusut olivat rikkirevittyjä, jotta pelkät okaat vaan olivat jälellä, ja ne pistelivät häntä joka askeleella. Näin hän muisteli lapsuutensa ajat läpeensä, sitten nuorukaisvuotensa ja vihdoin vieryivät viimeiset vuodet muistoineen esille. Siinä olivat värit helakammat ja tuoreemmat — häntä melkein halutti sivellä maalaus pois ja maalata uusi taulu sijaan.

Kaikkialla oli hän näkevinään kuvanihanat kasvot suurine, elokkaine silmineen, jotka sädehtivät iloisina, ja kaikkialla luuli hän lukevansa niistä ikuisen rakkauden lupauksen, joka ilmeni aina kainosti ja melkein tajuttomasti silloinkin kuin sitä sitoi toiset siteet. Silloin vasta, kun Kaarlon käsi ja sydän taasen tulivat vapaiksi, silloin vasta oikeastaan tämä kaino neito alkoi vetäymään pois ja ikäänkuin karttamaan häntä, ja silloin Eerik Pukenkin synkkä varjo ilmestyi heidän välilleen.

Niin syvästi, niin hartaasti rakasti hän siis tuota Eerik-vainajata, että jätti vapaaehtoisesti maailman, jossa häntä ei enää ollut. Kaarlolle muistui nyt selvästi mieleen, miten hän silloin astuessaan herra Eerikin pitosaliin näki neidon ottavan häneltä sormuksen ja vuoroon kalpenevan, vuoroon punastuvan, kun heidän katseensa yhtyivät. Mutta hän lähetti sormuksen takaisin…? Mutta mitä se tarkotti, että neito sittemmin kuitenkin inholla esti häntä itseään lähestymästä? Ja harmaaveljesten luostarikirkko oli heidän suhteensa loppukohtauksena. Saattoiko mitenkään toivoa siellä lausuttujen sanain peruuttamista?

Mutta viheriän ritarin sanat, hänen, joka aina näytti tietävän enemmän kuin muut, miten kummalta ja hassulta hänen käytöksensä tuntuikin kaikista, jotka eivät häntä tarkemmin tunteneet, — olivatko ne tällä kertaa aiotut vaan ivaksi, tehdäkseen lopullisen pettymyksen oikein katkeraksi?

Näitä päässään hautoen vaelteli Kaarlo Knuutinpoika metsässä ajan kuluessa tunti tunnilta. Aurinko oli jo korkealla hänen saapuessaan muutamaan notkelmaan, jossa metsä harveni ja maa oli uhkean tasaisen ruohon peittämä. Hän kävi rinnettä alaspäin ja pysähtyi erään korkean riippakoivun alle, joka oli nyt melkein kuivuneen puron partaalla, ympärillään tiheätä pajupensastoa. Notkelma kävi etelästä pohjoiseen, että aurinko valoi lämpöään täydeltä terältään siihen, mutta pajupensaiden ja koivun alla oli varjoisaa ja vilvasta, ja siihen heittäysi väsynyt vaeltaja lepäämään.

Hän ei ollut istunut siinä kauan, ennenkuin rupesi kuulumaan hevoskavioiden kapsetta, ja pensaston toiselta puolen tuli näkyviin ratsujoukko pohjoisesta päin. Etunenässä oli kaksi herrasmiestä, jotka marski hyvin tunsi. Toinen oli tanskalainen mies, herra Olavi Akselinpoika, toinen oli herra Maunu Gren. Aivan heidän perässään ratsasti yksinäinen ritari, jonka näkeminen sai veren Kaarlon suonissa kiivaammin sykkimään. Ritari oli Kustaa Kaarlonpoika, Kaarina-neidin veli. Herrain seurue tuli melkoista jälempänä.

He ratsastivat niin läheltä pensastoa, ja ruoho oli niin pehmeää, että Kaarlo voi kuulla joka sanan heidän keskustelustaan. Vaikka keskustelu oli nähtävästi kestänyt jo kauan ja hän kuuli vaan ne sanat, jotka he ohi ratsastaessansa lausuivat, niin antoi se hänelle kuitenkin riittävästi miettimistä koko päiväksi.

"Minä kuulin, että arvoisa herra kuoli myrkystä, jota oli sekotettu mantelimaitoon", sanoi herra Olavi Akselinpoika, "ja syypää ei lienee sen suurempi eikä pienempi, kuin…"

"Se on kurjaa panetusta!" huudahti herra Kustaa Kaarlonpoika kannustaen hevostaan, että hän tuli toisten herrain rinnalle, "se on kurjaa panetusta … siitä annan vaikka henkeni kelle tahansa, jos niin tarvitaan!"

"Arkkipiispa Olavi!" keskeytti herra Maunu Gren, "minä tulen, kuten tiedätte talostani Grensholmasta, enkä tiedä asioista mitään! … tuo kunnianarvoisa herrako myrkytetty, sanotte ja kuka…"

"Älkää kiivastuko!" vastasi herra Olavi Akselinpoika rauhoittaen, "älkää kiivastuko, herra Kustaa Kaarlonpoika, en minäkään usko, mitä miehestä mieheen kuiskitaan, ja olen yhtä valmis kuin tekin pitämään ankaraa herran puolta…"

"Kuka siis?" kysyi Maunu Gren taas kärsimättömäsi

"Ei kukaan sen suurempi eikä pienempi kuin marski herra Kaarlo
Knuutinpoika!"

Nyt saapuivat seuralaiset, joita oli ainakin sata kappaletta, ja miekkain kalske ja kavioin kopse estivät, vaikka maa olikin pehmeää, herrain puheesta enää mitään kuulumasta.

Marski istui hetkisen kuin kivettyneenä. Hänen täytyi monta kertaa toistaa itsekseen äskeisiä sanoja saadakseen selväksi tajuunsa. Arkkipiispa Olavi kuollut — myrkystä kuollut — salamurhan kautta — ja häntä, marskia, pidettiin kansan kesken salamurhaajana! Tämä syytös oli niin kamala, niin musertava, että hän sai jännittää kaiken voimansa sitä kestääkseen. Hänen piirteensä osoittivat, mikä myrsky hänessä raivosi, ja kului pitkältä aikaa, ennenkuin hän sai selvästi ajatelleeksi ja täysin harkituksi asian eri puolet, ja sen mitä tästä tapauksesta voisi seurata. Viimein hän kumminkin pääsi itsekseen selville sen olevan hänen asiansa kulmakivi, ettei, mitä tapahtuneekin, koskaan voitaisi todistaa häntä tuon työn tekijäksi. Siitä johtui itsestään seuraava uusi ajatus: kenelle voi olla arkkipiispan kuolemasta hyötyä? ja silloin hänelle muistui mieleen ne sanat, jotka arkkipiispa lausui Jöns Pentinpojalle sekä tämän vastaus ja omituinen ulkomuoto, kun he viimeksi tapasivat toisensa Mustaveljesluostarissa Tukholmassa.

Ja siitä levisi hänen kasvoilleen taas jonkunverran tyyneyttä, ainakin niin, ettei enää voinut nähdä mitä hänen sielunsa syvyydessä tapahtui, samoin kuin laivan upotessa tyyneeseen mereen, veden ensi kuohujen ja kurimuksen tyynnyttyä sen pinta taasen rupeaa tasaantumaan, vaikka alus vielä syvyydessä ratisee ja moni väänteleikse kuolonkamppailussaan.

Marski oli joutunut melkeän kauas Fågelvikistä, ja puolenpäivän seuduilla hän saapui eräälle, siihen kuuluvalle, ulkotilalle. Siellä hän söi päivällistä ja talon hyväntahtoinen isäntäväki ei tiennyt, miten kohtelisi herraansa oikein osoittaakseen hänelle rakkauttaan. Eräs vaan näytti olevan omaa mieltään, nimittäin talon pieni pellavatukkainen poika, jolla oli varmat, vaaleansiniset silmät ja jonka käytös oli sangen mahtavaa. Hän asteli hihasillaan lattialla ja puheli, mitä päähän pälkähti.

"Syksyllä, niin syksyllä", sanoi hän, ilmotettuaan ensin, että kissa oli poikinut, "syksyllä taittoi kimo jalkansa, ja isää se harmitti hyvin; mutta eihän se siitä parannut, sillä kullakin on aikansa, sanoo isoisä … ja niin se onkin… Oletteko nähnyt vetehisen, herra … vai ette?… Tahdotteko sitten nähdä?"

Hän seisahtui aivan marskin eteen kädet puuskassa

"Minkä vetehisen, poika, oletko sinä sitte nähnyt sen?"

"Olen, minä olen nähnyt … tahdotteko tekin nähdä… Sen näkee tyveninä öinä … ja silloin se soutelee veneellä, joka loistaa niinkuin paljas hopea, ja se soutelee hitaasti, hyvin hitaasti", ääni alentui niin, että kyyneleet tulivat silmiin, ja poika teki kädellään liikkeen, sillä oikein näyttääkseen vetehisen soutua, mutta sitten hän lisäsi äkkiä kielevästi, "se tulee Hvittvikistä ja soutaa Fågelvikiin, ja sitten, niin ovat vanhat ihmiset sanoneet, sitten se soutaa Hvittvikiin takaisin… Tahdotteko nähdä sen?"

"Ka, miksikä ei, poikaseni!" sanoi marski hymyillen ja pannen kätensä pojan pään päälle.

"No, sitten te saatte nähdä sen… Istukaa sen suuren lehmuksen alle, joka on linnanpolun vieressä, niinkuin tiedätte, josta näkee koko lahden yli, istukaa sinne ensi yöksi, silloin tulee kyllä kuutamo … niin äiti sanoi juuri, että tulee kuutamo … istukaa sinne sydänyöllä, ja sanokaa, ettekö ole nähneet!"

"Voipa käydä, että teenkin niin", sanoi marski nyökäten ehkäisevästi pojan äidille, joka tuli sisään ja kauhistui pojan suorapuheisuutta, "mitä muuta tiedät tästä vetehisestä?"

"En muuta kuin että jos ette nyt sitä näe, niin ette saa enää ikänä sitä nähdä … sillä isoisä sanoo, ettei sitä ole nähty miesmuistiin, sillä katsokaa, se on pakanallisuutta, ja kaikki, mikä on pakanallisuutta, pelkää pyhää messua, niin että nyt taitaa viipyä sata vuotta ja vieläkin sata vuotta, ennenkuin se taas tulee näkyviin … mutta minä olen sunnuntailapsi, ja sentähden minä näen ja tiedän monta asiaa, jota ei kukaan muu näe eikä tiedä, niin ovat äiti ja iso-isä sanoneet."

"Siltähän se näyttää!" hymyili marski taputtaen pojan päätä.

Oli jo ilta marskin palatessa Fågelvikiin, ja hän hymähti nähdessään suuren lehmuksen ja muistaessaan pojan sanoja. Ruusulehto oli linnasta pohjoiseen, ja lehmuksen luota oli ihana näköala järven yli. Marski istuutui siihen, ja tuntui kuin viehättävä luonto täyttäisi, mitä pojan loruileminen oli alkanut, se tyynnytti hänen rauhattoman mielensä. Meren pinta oli yhtä kirkas kuin aamullakin, ja kuu purjehti juhlallisena ja neitsyeellisenä pilvettömällä taivaalla.

Herrain keskustelun herättämät synkät mietteet hälvenivät hälvenemistään; sekin katkeruus, jonka tieto hänen rakkautensa toivottomuudesta oli synnyttänyt, haihtui vähitellen ja mielikuvituksensa loi hereille erään haamun, hoikan luostarineidon haamun, joka kasvoi hänen aatoksissaan yhä selvemmäksi kyyneleisenä ja suruisena, että hän lopulta oli näkevinään sen astuvan hänen luokseen ja seisahtuvan hänen eteensä kuun paisteeseen, ikäänkuin hartautta herättävä pyhimysilmestys korkeammasta ja valoisammasta maailmasta.

Koko luonnossa vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys ja ilma oli niin kirkas ja puhdas, että pieninkin ääni kuului etäämpääkin. Hän tunsi olevansa kuin suunnattomassa temppelissä, jonka kupua kannatti jättiläislehmus, ja lienee ollut se ihmeellinen voima, jonka vanhat ihmiset kertoivat tällä puulla olleen tahi vaikutti sen hänen sydämensä oma halu, joka veti häntä tästä maailmasta toiseen maailmaan, jossa tämä halu sai tyydytyksen, — oli miten oli, hän luuli näkevänsä luostarineidon tumman harson valahtavan alas, ja sen alta ilmestyvän hänen Kaarinansa hienot, iloiset ja ihastuttavat piirteet samanlaisina kuin heidän entisinä päivinään. Samassa muisto hänen mieleensä heidän kohtauksensa Skällnoran lehmukset juurella, ja lähellä helähtävä rastaan liverrys siirsi hänet kokonaan siihen päivään, jona tuo lapsi viattomuudessaan ja rakkaudessaan antoi hänelle lehmuksen lehden muistoksi.

Mutta rastaan laulu näytti loihdulta, sillä etäältä rupesi kuulumaan airojen loisketta, ja marski näki vedenpintaa myöten erään veneen liikkuvan, jossa näytti istuvan naishaamu. Hän istui perässä, airoissa oli iso mies, josta vaan selkä näkyi. Otavan sakara ilmoitti sydänyötä, ja paikalla muisti Kaarlo pojan tarinan vetehisestä, joka tuli Hvittvikistä ja meni Fågelvikiin. Hän koetti tarkastella tulijain kasvonpiirteitä, mutta niitä oli mahdoton erottaa. Veneen näkeminen ei kuitenkaan tehnyt marskiin samaa vaikutusta kuin seudun rahvaaseen. Niinkauan kuin se oli näkyvissä, seurasi hänen katseensa tosin sitä, mutta kun se katosi rannalla olevain saarten taa, herkesi mielen jännitys, ja samassa selkeni hänen tajuntansa kokonaan. Hän arveli heti, että asia, joka niin kiihdytti rahvaan mielikuvitusta, voi olla itsessään vallan luonnollinen. Se oli itsepetosta, niinkuin moni muukin tässä maailmassa, ja niin astui marski askel askeleelta alaspäin jaakopinportaitaan, jotka olivat saattaneet hänet taivaaseen. Hän oli taas yksinään hyljättynä, ympärillään vihamiehiä ja kadehtijoita, joita vastaan hänen täytyi lopulta taistella elämästä ja kuolemasta.

Nämä mietteet tempasivat hänet niin kokonaan mukaansa, ettei hän sen enempää huomannut venettä, joka ei muuta ollutkaan kuin kalastajavene, jolla sen omistaja kulki tyttärineen työhönsä palatakseen takaisin taas. Hän istui nojaten päätään käsiinsä, kuten Erland-vanhus oli tehnyt aamulla, kun Kaarlo oli metsästämään lähdössä. Ja kuten hän äsken liiteli todellisuudesta pois unelmain maihin, niin palasi hän nyt entiseen mielentilaansa takaisin, ja levottomuus ja huolet tuntuivat sillävälin kasvaneen ja käyneen raskaammiksi. Ne painoivat nyt häntä vastustamattomalla voimalla maahan päin, ja vanha Krister-herra puoluelaisineen näytti nyt kävelevän niillä poluilla, joilla hän oli äsken nähnyt keveitä hengettäriä häämöttävän.

Silloin liiteli keveitä askeleita linnanpolulla, ja valkeapukuinen naisolento liikkui hiljaa kukkien välitse suurta lehmusta kohden. Hän ei luultavasti huomannut puun juurella lehväin varjossa istujata. Hän ojensi kätensä linnaan päin, huulensa liikkuivat ikäänkuin hän olisi puhunut, vaikkei sanaakaan kuulunut. Hänen povensa kohosi ja laski kiivaasti. Siten saapui hän lopuksi aivan Kaarlon eteen.

Tämä kohotti päätään katsoen tuota valoisaa haamua. Hän kumartui eteenpäin, jäntereensä jännittyivät, hän ojensi kätensä. Hän istui niin hetkisen hiljaa, ikäänkuin olisi todella nähnyt henki-ilmestyksen; se valtasi hänet sillä pyhällä vavistuksella, joka saa veren jähmettymään sielun ollessa lähtemäisillään lentoon ylempiä maailmoita kohden.

Valoisa nainen pysähtyi taas. Hän oli nyt lehmuksen lehväin luoman varjon äärimmällä reunalla; Kaarlo voi nähdä hänen hienojen ihmeen ihanain kasvojensa piirteet, ja hänen suurten silmiensä loisteen. Nainen puhui.

"Minä tulen", sanoi hän, "minun täytyy tulla sovittamaan sinulle tehtyä loukkausta, Kaarlo… Voi, tule pian, tule pian takaisin!… Täällä olisi minusta niin helppoa lausua sinulle sydämeni ajatuksen, vaan ei tuolla elämän turhassa, pauhaavassa komeudessa … tule pian takaisin!"

Marski hyppäsi ylös, hänen huulensa avautuivat, mutta sydämensä löi niin kiivaasti ja näky huumasi häntä niin, ettei nimi, jonka aikoi lausua, päässyt hänen huuliltaan. Mutta hän meni hiljaa eteenpäin, ja kun askeleensa näkyivät säikäyttävän tuota suloista olentoa, joka havahtui unelmistaan ja yritti lähteä pois, — niin silloin huudahti marski liikutuksesta vapisevalla äänellä.

"Kaarina!"

Neito pysähtyi ja kääntyi; marski tuli lehmuksen varjosta esiin.

"Kaarina, Kaarina!" jatkoi hän, "miksi tulet tänne … sano, rakastatko minua?"

"En minä tullut oman rakkauteni tähden, minä tulin sinun tähtesi, Kaarlo!" vastasi tyttö ujosti punastuen, sekä antoi marskin pitää hänen kättään omassaan.

"Nyt tunnen taas entisen Kaarinani", vahtasi Kaarlo. "Se varjo, joka on ollut välillämme on siis nyt hävinnyt, ja nyt sinä varmaan annat minulle toisen vastauksen kysymykseen, jonka silloin tein?"

"Niin, niin, Kaarlo Knuutinpoika", vastasi Kaarina vapisevalla äänellä, "varjo on poissa, minä tiedän nyt, kuinka asiat ovat, ja nyt voin ajatella sinua ja uneksia sinusta kuin ennenkin, sillä nyt tiedän ettei viaton veri kättäsi tahraa… Ja senvuoksi tulin nyt tänne sinulle sitä sanomaan ja pyytämään sinulta anteeksi, että olen saattanut sinusta niin pahaa uskoa."

"Ja sinä tahdot tulla omakseni, tulethan, Kaarina … sano, sano, että rakastat minua?"

"Minä rakastan sinua! Milloin olen lakannut sinua rakastamasta!"

Ja riemuiten sulki Kaarlo hänet syliinsä, ja suutelo vahvisti liiton, joka tässä solmittiin kuun ja tähtien välkkyessä. Sitten he käyskelivät kauan edestakaisin ruusulehdossa puhellen kaikesta, mistä rakastavaiset keskenään puhelevat, kunnes oli aika Kaarinan astua taasen veneeseen ja soutaa salmen yli Hvittvikiin.

"Mutta kuinka tänne tulit", kysyi marski, kun he kävelivät rannalle päin, "minulle kerrottiin, että sinä olit mennyt Gudhemin luostariin?"

"Niinpian kuin sain tietää tehneeni teille vääryyttä", vastasi Kaarina, "en saanut rauhaa, ennenkuin olin puhutellut teitä. Se on aivan totta, että olen aikonut vetäytyä maailmasta pois Gudhemin hurskasten sisarten luo, ja se ajatus oli vähitellen varmistunut, kunnes sain tietää totuuden, ja silloin tahdoin puhutella teitä ennenkuin täytin päätökseni."

"Kaarina, Kaarina!" keskeytti marski, "olit päättänyt mennä luostariin, ennenkuin kohtasimme toisemme?"

"Olin! … kuinka voin enää arvata saavuttavani koskaan rakkauttasi, jonka olin niin kylmästi hyljännyt? Nyt, nyt on sinun maailmasi minunkin maailmani … ja leppeät voimat johdattakoot meitä, ja suru älköön tulko liian aikaisin ja liian raskaana!"

Kaarlo puristi suloista tyttöä rintaansa vasten ja suuteli hellästi hänen kättänsä. Sitten jatkoi Kaarina kertomustaan siitä, miten oli tullut Fågelvikin seuduille.

"Kuten sanoin, en saanut rauhaa, ennenkuin olin puhutellut teitä. Minä seurasin veljeäni Bjurumista Tukholmaan, mutta te olitte jo lähtenyt sieltä, ja minä olin hyvin tuskissani, kun en tiennyt, odottaisinko, kunnes palaisitte Kalmarista, vai matkustaisinko veljeni kanssa sinne. Minä jäin Tukholmaan, mutta tuskin oli veljeni lähtenyt, niin levottomuuteni ja tuskani kiihtyivät suuremmiksi kuin koskaan ennen. Silloin kutsui herra Niilo Erengislenpojan rouva, jalo Kaarina Knuutintytär, minua mukaansa Vinäsiin, johon suostuin. Sieltä olen sitten käynyt täällä Fågelvikissä, ja olen asunut Hvittvikin hyvän isäntäväen luona… Voi, kuinka sydämeni tykytti, kun ensikerran astuin Fågelvikin rannalle ja liikuin täällä lehdossa ja linnantiellä, ja kun kulin sen lehmuksen alla, sen pilvenkorkuisen, jonka muistin siitä asti, kun kerran lapsena näin sen sinun kanssasi… Ja kuinka olen pelännyt kohtaavani sinut niillä retkilläni!"

"Haaveilija", sanoi marski hymyillen, "ja minua kuitenkin toivoit tapaavasi!"

"Niin, katso, sydämeni ikävöi Kaarloa, mutta mahtava marski pelotti järkeäni, ja tuskin olisin koskaan uskaltanut lähteä näille kesäyömatkoilleni ilman viheriää ritaria, ja yhtä varmaa on, ettemme koskaan olisi toisiamme löytäneet, ellei hän olisi puhunut minulle ja selittänyt, kuinka asiat oikeastaan olivat."

"Viheriä ritari", kysyi Kaarlo, "hänkö siis on mielesi taivuttanut.
Tunnetko hänet…?"

"Tunnen, minä tunnen nyt hänet ja pidän hänestä suuresti, sillä hän rakastaa sinua ja on ehkä uskollisin miehesi!"

"Paljon hän sitten kyenneekin aikaan saamaan, koska hän voi temmata hunnun päästäsi ihan luostarin kynnyksellä."

"Jalosta Eerik-herrasta kertoi minulle ensiksi Vesteråsin linnanvoutisi, reipas Pentti Gunnarinpoika, Jumala armahtakoon hänen sieluansa! Kun minä menin isäni kanssa Bjurumiin pian herra Eerikin onnettoman kuoleman ja hautauksen jälkeen, niin tuli Pentti Gunnarinpoika Vesteråsiin, ja minä kuulin hänen sanovan, että pian saataisiin kuulla talonpoikain tulevan uudelleen Vesteråsia kohden, mutta että samalla saataisiin myöskin kuulla, että hän puolestaan osasi ottaa ne oikealla tavalla vastaan…"

"Sen se kunnon mies tekikin, vaikka onni petti hänet sillä kertaa! Jumala ilahuttakoon hänen ja kaikkein urhokkaiden miesten sieluja taivaan valtakunnassa!" lausui Kaarlo hartaasti.

"Talonpojista puhuessaan", jatkoi Kaarina sitten, "johtuivat he puhumaan Eerik-herrasta, ja minä kuulin voudin sanovan, että siinä oli tapahtunut aivan toisen miehen tahto, sekä, että, jos se olisi teistä riippunut, olisi herra Eerik varmaan päässyt vapaaksi. Mitä hän lausui pysyi mielessäni yöt ja päivät … ja kuinka mielelläni olisin todella sydämessäni ajatellut teitä yhtä jaloksi ja yleväksi, kuin lapsena kanssanne leikkiessäni aina ajattelin. Mutta järki tuli taas kylmine päätelmineen, ja minä rupesin ajattelemaan, että Pentti Gunnarinpoika oli sanonut niin vaan vierittääkseen teidän niskoiltanne epäluulot, koska hän oli teidän miehiänne ja oli teihin kiintynyt … ja siten kypsyi vähitellen päätökseni mennä luostariin…"

"Mutta silloin tuli viheriä ritarini?"

"Niin, ja hän ei ainoastaan vahvistanut Pentti Gunnarinpojan sanoja, vaan tiesi vielä muutakin, mikä sai kuin suomukset putoamaan silmistäni, ja minä en voinut käsittää, miten olin voinut niin kauan olla sokeudessani… Mutta Jumalan äiti ja kaikki pyhät olkoot kiitetyt! Nyt on aamu taas ja nyt voimme uudestaan katsella toisiamme kasvoista kasvoihin!"

He saapuivat nyt rannalle, jossa viheriä ritari odotti veneessä istuen.

"Hei, uljas ritari te!" huusi marski hänelle, "rehellinen kiitos sekä soudusta että ratsastuksesta!"

Mutta ritari katseli merelle eikä näyttänyt ottavan marskin puhuttelua korviinsa. Hän lauloi äänellä, joka kuulosti melkein surulliselta:

Nyt oon kuin eksynyt lintunen,
Joka oksalla visertää;
Mä kodistani kaukana harhailen,
Eikä yhtään oo' ystävää.

Laulaessaan kuivalla ja jyrkällä tavallaan näitä säkeitä oli hänen äänessään niin raskasta suruisuutta, että se saattoi uskomaan hänen tällä hetkellä ajattelevan jotakin, joka koski häntä itseään, vaikka muisto voi olla hyvin kaukainen. Vaikea on sanoa, kuuliko hän todella marskin puhuttelua, ainakin sai tämä vielä kerran lausua kysymyksensä, ennenkuin hän vastasi.

Hän nousi silloin veneessä seisoalleen ja tervehti marskia. Hymynsä oli vähemmän jäykkää kuin tavallisesti.

"Olette tehnyt minulle suuren ilon, Viheriä", sanoi marski, "ja kiitos siitä … minä en sitä koskaan unhota."

Marski sopi vielä lemmittynsä kanssa, että he kohtaisivat toisensa
Vinäsissä Kaarlon palatessa Kalmarista; sitten tuli Kaarlon matkustaa
Bjurumiin pyytämään hänen kättään. Sitten he erosivat, Kaarina hyppäsi
veneeseen, ritari työnsi sen rannasta ja tarttui laulaen airoihin.

Marski kuuli hänen laulunsa vielä etäältä ulapalta. Hän kävi vitkaan ruusulehdon läpi suuren lehmuksen luo ja katseli sieltä vedenselän yli venettä, joka liukui yhä ulommaksi.

Kalastajat, jotka olivat sinä yönä vesillä, sanoivat nähneensä vetehisen, ja kauan senjälkeen kulki isältä pojalle tarina Fågelvikin lahden vetehisestä. Mutta niin kävi kuin poikanen oli sinä päivänä sanonut marskille: kauan kesti, ennenkuin vetehistä taas nähtiin; sillä senjälkeen ei sitä liene enää koskaan nähty, mutta niin hyvää kalaonnea kuin sinä yönä ei kalastajilla ollut miesmuistiin ollut.