IV.
Kurjen päällikkö.
Vanhan rosvopäällikön kokenut palvelija tunsi perinpohjin Ahvenan sataisen saariston, jonka lukemattomat luodot ja lahdelmat olivat mainioita piilopaikkoja purjehtijoille. Mutta vielä enemmäksi hyödyksi oli se, että hän tiesi, missä vitaliveljekset tavallisesti oleksivat, ja senvuoksi saivatkin Hirven miehet sangen pian — paljoa pikemmin kuin näistä tietämättömän perämiehen johdolla — rosvolaivan näkyviinsä.
Pari päivää purjehdittuaan huomasivat he purjeen pohjoisessa päin. Se oli kuitenkin niin kaukana, ettei voinut sanoa oliko se kauppa-alus vai rosvolaiva, mutta kaikki tähystivät sitä ja pinnistivät silmiään nähdäkseen sen taklauksesta ja varustuksista, kumpaa laatua se oli. Vihdoin päästivät miehet kuin yhdestä suusta valtaavan hurraahuudon.
"Kurki, Kurki!" huusivat he ja tunkeutuivat laivan reunalle nauttiakseen oikein mielin määrin tästä ilahuttavasta näystä.
Niilo hypähti nopeasti seisaalleen — hän istui peränpitäjän vieressä — ja kaihti kädellään silmiään nähdäkseen paremmin. Mutta perämies sanoi hänelle samassa päättäväisesti:
"Ei se ole Kurki! Mennään eteenpäin vielä hetkinen!"
Niilo ei väittänyt vastaan, mutta arveli kuitenkin kevytmieliseksi päästää purjetta näkyvistä.
"Sillä on sama suunta kuin meilläkin", vastasi mies, "ja parin tunnin kuluttua, kun tulemme tuon saaren eteläpuolelle, näette, että olen oikeassa!" Hän käänsi Hirveä kuitenkin hiukan pohjoiseen päin, että se tuli laitatuuleen. Tuskin oli Hirvi päässyt kääntymään, niin pohjoisesta vilkahti esiin uusi purje, vaikka idempänä edellistä. Perämies katseli kotvasen tätä purjetta, sitten hän käänsi laivan vielä jyrkemmin pohjoista kohden.
"Tuo on, luulen, Kurki", sanoi hän, "se tulee hypellen kuin tanssiin käydäkseen."
"Jos niin on, niin toivoisinpa, että Hirvellä olisi kaksinverroin purjeita… Kas, kas, kuinka vinhaan se kiitää… Me emme saavuta sitä. vaan petymme taas kuin pirunsolassakin!"
"Ellei se käänny tuon saaren takana pohjoiseen päin, niin vastaan siitä, että saavutamme sen, herra Niilo … kunpa olisimme olleet meripenikulmaa idempänä, kun se meidät huomasi… Sillä jos se luulee saavansa meidät jälkeensä, niin kääntyy se varmasti etelään käsin pakoon, sen saatte nähdä, ja silloin me tavoitamme, sen yks' kaks'!"
"Ja jos se ei käänny?" kysyi Niilo.
"Niin saamme purjehtia Pohjan ympärinsä!"
Mitä suurimmalla jännityksellä tarkastelivat Hirven miehet merenpintaa ja edessä olevia purjehtijoita. Ne eivät näyttäneet vähintäkään muuttavan suuntaansa. Jo katosi ensiksi huomattu alus muutaman pitkän saaren taa, ja pian katosi sinne sekin, jota perämies oli sanonut Kurjeksi. Mutta Hirvi ei muuttanut suuntaansa, vaan mies antoi kiristää purjeita yhä tiukemmalle saadakseen tuulen hyödykseen niin paljon kuin mahdollista. Hirvi puolestaan pani parastaan, ikäänkuin senkin sydän olisi hyppinyt ilosta, kun matkan tarkoitus nyt vihdoinkin oli saavutettavissa. Mentyään kappaleen siihen suuntaan kääntyi se tuulen alle, kulki hetkisen myötätuuleen saaren lounaiskärkeä kohden.
Sanaakaan ei enää lausuttu laivalla; kaikki vartoivat vaan sitä hetkeä, jona Kurjen kanssa törmättäisiin yhteen. Kukaan ei enää epäillyt, ettei peränpitäjä, jonka arvo oli noussut suunnattomasti pirunsolan tapauksen johdosta, pitäisi nytkin sanansa, vaikka tässä olikin yhtä mahdollisuutta vastaan kymmenen muuta.
Nyt kuljettiin mainitun pitkän saaren viertä ja tultiin yhä lähemmäs nientä, josta nähtäisiin oliko oikein laskettu. Vihdoin saavuttiin siihen; silloin käski perämies päästää purjeet "elämään", eli läpättämään tuulessa, joten Hirven vauhti lakkasi, vaikka se sentään vielä liikkui eteenpäin. Samalla käskettiin miesten pitää ankkuria valmiina, jos sitä tarvittaisiin.
"Jos olemme oikein laskeneet, herra Niilo, niin tulee Kurki nyt siksi kauas, että me voimme luovia tuulta vastaan … ja jollei niin käy, ei pieni lepo ole meille haitaksi!"
Kun hän oli puhunut, odottivat kaikki Hirven miehet hengitystään pidättäen ja katselivat niemenkärkeen, jonka takaa parin silmänräpäyksen kuluttua kuului ryske, kuin jättiläinen olisi kurikoinut vaatteitaan.
Äkkiä pisti niemen takaa esiin Kurjen terävä kokka, ja samassa kuului Hirvellä käsky kiristää purjeita, ja ennenkuin rosvolaiva ennätti tointua hämmästyksestä, joka sen nähtävästi valtasi huomattuaan Hirven, oli tämä jo päässyt niin hyvään tuuleen, että rosvot selvästi huomasivat mahdottomaksi enää paeta. Kurjella kuuluikin nuori, raitis ääni jakelevan taistelun alussa tarpeellisia käskyjä, ja samalla halkaisi ilmaa läpitunkeva vihellys niin vihlovasti, kuin olisi mielinyt kuulua maailman ääriin asti.
"Iskuhaat ulos!" huusi Niilo, mutta kääntyi samassa äkkiä perämieheen lausuen: "Mitä hän mahtaa tarkoittaa vihellyksellään, lieneekö se avunhuuto vai varoitusmerkki?"
"Tuhat tulimmaista, herra Niilo", vastasi mies, "kauppa-alus taitaakin kuljettaa sitä lastia, jota me etsimme, ja jos arveluni on oikea, niin on meidän turha tässä verta vuodattaa … vihellys oli varoitusmerkki eikä avunhuuto!"
Sillävälin lensi molemmista laivoista iskuhaat ilmaan, ja ne iskivät koukkunäppinsä vastustajain köysistöön vetäen laivoja liki toisiaan. Laivojen reunoilla syntyi kiivas ottelu, mutta kun Hirvellä oli isompi miehistö, niin ei kestänyt kauan, ennenkuin taistelu siirtyi Kurjen kannelle. Ja etummaisena oli aina Niilo itse, hänen kalpansa välkkyi auringossa kuin tulenliekki ja mies toisensa perään vitalijoukosta kellistyi hänen eteensä.
Mutta ottelu Kurjen päällikön kanssa ei ollutkaan leikintekoa, vaikka hänen miehistönsä oli vähälukuinen, ja vaikka Kaarlo Knuutinpojan palvelijat ehkä olivat näidenkin rinnalla verrattomia. Niilon hyökätessä miehineen Kurjen kannelle, sattui tämän päällikkö olemaan uloinna kokassa. Niilo taasen oli ollut oman laivansa perässä, joten hän tuli vihollislaivankin peräkeulalle. Siten joutuivat päälliköt aluksi taistelemaan eri sivustoilla. Mutta äkkiä huomasivat oikean sivustan miehet Niilon puolella, että vihollisten päällikkö, joka oli aluksi taistellut suurella uljuudella, oli kateissa. Taistelun hälinässä eivät he kuitenkaan joutaneet panemaan siihen erinomaisempaa huomiota. Hän oli tietysti joko kaatunut tai luultavammin mennyt haavojaan sidottamaan, koska miehet jatkoivat taisteluaan yhtä urheasti.
Samassa rupesi kuulumaan voimakkaita iskuja köysistöstä taistelijain päitten päältä. Sinne katsoessaan näkivät miehet rosvopäällikön olevan mastossa hakkaamassa iskuhakain köysiä poikki, siirtyen toiselta toiselle.
"Kestäkää hetkinen, Jumalan nimessä!" huusi hän sieltä väelleen, "kestäkää, minä otan tämän laivan yksinäni!"
Ja tätä sanoessaan liukui hän viimeistä hakaköyttä myöten Hirven kannelle ja kohotti miekkansa iskeäkseen poikki senkin, joka oli nyt ainoana siteenä laivain välillä. Ne olivat jo erinneet toisistaan, niin että hyppäys Kurjesta Hirveen oli jo mahdoton, ja edellisen perämies osasi näppärästi yhä leventää väliä ja samalla antaa Kurjen mennä eteenpäin, että sen peräkeula oli pian Hirven laidan kohdalla.
"Hypätkää mereen!" huusi nyt Kurjen päällikkö, "voitto on meidän, ja tässä otimmekin Ruotsin marskin parhaan aluksen."
Samassa heittäysivät kaikki rosvot — jotka vaan voivat kättä tai jalkaa liikuttaa — mereen päästäkseen uimalla Hirven luo ja kiivetäkseen sen kyljillä riippuvia iskuköysiä myöten kannelle. Tämä kävi niin äkisti ja oli niin odottamatonta, että Niilo miehineen oli kotvasen kuin pilvistä pudonneina. Niilo vilkaisi Hirven kannelle, olisiko vanha urho vielä peräsimessä. Mutta hän oli poissa ja Niiloa pahoitti suuresti varomattomuutensa, kun taistelukiihkossaan jätti laivansa miehittömäksi. Hän tuli täydelliseen epätoivoon. Ainoa pelastamisen keino oli koettaa mennä rosvojen perään köysiä myöten Hirven kannelle — epätoivoinen yritys, mutta tällä hetkellä ainoa mahdollinen. Hän käski jo puolen miehistöstä seurata itseään tälle vaaralliselle tielle ja he olivat jo syöksymäisillään laivanreunalta mereen, kun kuului äkisti huuto:
"Herra Niilo, herra Niilo, tännepäin herra Niilo, tätä tietä!" Kaikki tunsivat äänen vanhan perämiehen ääneksi.
Niilo, joka oli tarttunut erään mastosta riippuvan köyden päähän aikoen sen avulla hypätä mereen, pysähtyi ja katsahti perään päin, josta huuto kuului. Hän huomasi silloin laivain vielä olevan jollakin käsittämättömällä tavalla toisissaan kiinni. Hän riensi kiireesti miestensä seuraamana perämiehen paikalle. Täällä näkivät he perämiehensä pitävän pitkällä keksillä Hirvestä päin Kurkea kiinni, mutta he näkivät vihollisten päällikön samassa kohottavan miekkaansa hänen päänsä yli. Hetki oli ratkaiseva, sillä jättiläisvoimistaan huolimatta ei mies voinut tehdä muuta kuin pitää laivoja yhdessä. Ja köysiä myöten kiipesi jo toinen rosvoista toisensa perään miekka hampaissa Hirven kannelle.
Mutta Niilo ei epäröinyt hetkeäkään. Mahtavalla hyppäyksellä oli hän Hirven kannella mitellen miekkaansa rosvon kanssa. Heidän välillään syntyi kahdenkamppailu, jota kannatti katsoa. Ensi kerran olivat laivain päälliköt nyt vastakkain, ja sankari-iskuja annettiin molemmin puolin. Tällävälin hyppäsi toinen toisensa perään Niilon miehistä tuon vaarallisen kuilun yli Kurjesta Hirveen, ja rosvoista lähestyi myöskin jo useita Hirven kokkaa. Mutta kummaltakin puolen jäätiin ihmetellen katselemaan päälliköiden uljasta taistelua. Silloin tapahtui jotain aivan odottamatonta, joka kerrassaan päätti taistelun.
Kurjen päällikkö pudotti äkkiä miekan kannelle ja ojensi molemmat kätensä Niiloa kohden.
"Niilo Bonpoika!" huudahti hän ääni omituisesti värähdellen. Hän ei ollut vielä varma, tohtisiko uskoa silmiään. Niilo tirkisteli puolestaan rosvon kasvoja, keksimättä mitään selitystä tämän käytökselle.
"Tunnetko minut?" kysyi hän.
"Tunnenko teidät?" vastasi rosvo melkein etelämaisella vilkkaudella, "tunnenko teidät… Ettekö muista Silfverhättania, ettekö muista Visborgin ankaraa herraa, Trued-ritaria?" Niilon katse osoitti hänenkin muistinsa vähitellen selviytyvän, jolloin suunnaton ilo kuvastui rosvon ahavoittuneilla kasvoilla.
"Brodde!" huusi Niilo viskaten hänkin miekan kädestään ja rientäen ojennetuin käsin rosvoa kohden.
Mutta tämä vaipui polvilleen kyynelten vuotaessa hänen perkirehellisistä silmistään. Hän peitti Niilon kädet suuteloilla. Synkkä, tumma miesjoukko katseli kummastuksella tätä omituista näytelmää. Yhdet kasvot vaan, tai paremmin yksi silmäpari hymyili, nimittäin Sven Sturen aikaisen vanhan meriurhon silmät. Hänen kasvonsa olivat peitossa, eikä yksikään laivan miehistöstä ollut nähnyt häntä. Kaikki pitivät häntä viheriän ritarin palvelijana, koska hän oli tullut samana päivänä marskin palvelukseen, kuin viheriäkin ilmestyi marskin hoviin. Hän kertoi jonkun kasvokivun tähden pitävänsä kasvojaan peitossa merellä ollessaan, ja kun ei tämä seikka koskenut muita kuin häntä yksinään ja kun hän oli ehtinyt saavuttaa sekä Niilon että Hirven muiden miesten suuren suosion, ei kukaan pitänyt tarpeellisena siitä sen enempää kysellä.
Nyt nousi Brodde seisoalleen ja lausui tovereilleen vielä liikutuksesta vapisevalla äänellä:
"Kuulkaa, te merten ja myrskyjen miehet!… Minä olen kerran vannonut kuuluvani tämän vihollislaivan päällikölle… En tiedä, huoliiko hän enää minusta joukkoonsa, kun olen joutunut ensimmäiset taisteluni taistelemaan toisaalla kuin hän ja ehkä myöskin sellaisissa olosuhteissa, ettei ritari haluaisi niihin ryhtyäkään. Mutta kukaan ei voi kohtaloaan vastustaa, ja minä en tahdo enää erota Niilo Bonpojasta. Hän on pelastanut henkeni, ja kun ei sadoista yksikään tohtinut kättään avuksi kohottaa, niin hän pelasti vanhan äitini ja minut Trued-ritarin hevosen jaloista… Ja nyt saatte te jatkaa taistelua jos mielenne sitä haluaa, — minä taistelen Niilo Bonpojan puolesta… Jos taas rupeatte kuten minäkin Niilo Bonpojan tai hänen herransa palvelukseen, niin takaan teidät uskollisiksi kunnonmiehiksi, jotka osaavat heiluttaa sekä nuijaa että kalpaa."
Useimmat rosvoista kohottivat kätensä ja huusivat seuraavansa päällikköään ja hänen ystäväänsä vaikka surman suuhun. Muutamat näyttivät epäröivän. Niilo Bonpoika lausui silloin lyhyesti, että kaikki ne pääsevät marskin palvelukseen, jotka olivat siihen vapaaehtoisesti suostuneet, mutta muiden täytyi antautua armoille. Ja kun he hyvin älysivät, ettei tässä ollut taistelua yrittäminenkään, täytyi heidän mukautua kohtaloonsa.
Silloin käski Niilo tuoda kavaltajan esille, joka oli siihen asti ollut Hirven kokkaan kytkettynä. Hän oli kurjassa tilassa, ja Niilo nuhteli häntä ankarasti hänen kehnon aikomuksensa tähden.
"Minun pitäisi oikeastaan hirttää sinut Kurjen emäraakaan, mutta kun asiat nyt ovat tälle tolalle kääntyneet, niin riittäköön toistaiseksi se rangaistus, jonka jo olet kärsinyt. Marski saa sitten itse ratkaista kohtalosi!"
Tämä ja kymmenen Kurjen miehistä vietiin nyt Hirven alaruumaan. Niilo antoi sitten tarpeelliset käskyt laivain hoidosta ja läksi sitten Brodden ja perämiehen kanssa Hirven peräkannelle neuvottelemaan.
"Tämän miehen läsnäollessa minä otan sinut palvelukseeni, Brodde", sanoi Niilo tarttuen tämän käteen. "Sen lupasin viisi vuotta sitten Visbyssä, ja kun nyt olet miltei varman voiton uhrannut uskollisuutesi todisteeksi ja sillä osoittanut haluavasi hyljätä nykyisen toimesi, niin minä täytän silloisen lupaukseni."
"Juuri niin, herra Niilo!" lausui silloin perämies nuorukaisten katsellessa toisiaan sopimuksensa vahvikkeeksi. "Olkaat varma siitä, että monta rehtiä miestä on vitalilaivallakin, vaikka ne harjoittavatkin kunniatonta ammattia."
Brodde katsoi terävästi miestä. Hänen kasvoistaan näkyi, että hän tunnusteli miehen ääntä ja silmiä, vaikkei aika tällä kertaa sallinut hänen mitään kysellä.
"Nyt lienen, Brodde", alkoi Niilo, "lähellä päämäärääni … sano, missä ne neidot ovat, jotka otitte vangiksi Raision kirkon ja Naantalin välillä? Ovatko ne Kurjella?"
"Eivät, rakas Niilo-herra, eivät ne ole siellä", vastasi Brodde, "minä purjehdin vaan teille syötiksi tänne… Neidot ovat toisella laivalla, joka purjehtii aivan toisaalle…"
"Viiden haavan nimessä, Brodde, minä tahdon sen laivan käsiini!" huudahti Niilo. "Sen tahdon, tahi muuten en enää huoli polkea Ruotsin maata!"
"Kunhan taistelumme olisi tapahtunut tänä aamuna aamupäivän asemesta, Niilo-herra", vastasi Brodde rypistäen huolekkaan näköisenä kulmakarvojaan, "niin olisi toiveenne täyttynyt, nyt … nyt…"
"Sano pois, Brodde … kaikki, kaikki on uskallettava sen asian vuoksi… Milloin ja miten he läksivät Kurjelta?"
"Nyt ihan tuolla saaren takana. Nähtyäni laivanne, jonka hyvin tiesin olevan meitä takaa ajamassa, aioin ensiksi purjehtia saaren alle viedäkseni teitä harhaan ja kääntyäkseni sitten takaisin Turun saaristoon. Sieltä aioin sitten lähettää miehiä vaatimaan marskilta lunastusrahaa vankien edestä, mutta kun näin ettette te menneetkään saaren eteläpuolta, vaan pääsitten myötätuulta tullaksenne meidän kimppuumme perästäpäin, niin päätin kääntyä salmeen tietäen pääseväni tarpeeksi etukynteen ehtiäkseni ajoissa Vårdön puoleen…"
"No, ja sitten, Brodde…"
"Silloin huusi minulle sen laivan kippari, jonka näitte solahtavan salmeen meidän edellämme. Minä en välittänyt hänen huudostaan, mutta silloin hän huusi päällikkömme, Jösse Bonpojan, nimeä pyytäen meitä tulemaan luokseen. Vastasin, että vihollinen oli perässämme, mutta hän ei huolinut siitä, vaan vaati minua yhä luokseen…"
"Jösse Bonpoikako?" kysyi Niilo, "onko hän Kurjen päällikkö?"
"Onpa niinkin", vastasi Brodde, "mutta nyt hän on ankkurissa Raision papin luona. Me luulimme hänen saaneen surmansa sinä yönä, jona otimme neitoset, mutta hänellä olikin vaan lievempiä vammoja, ja nyt hän on antanut laivalla olevalle ritarille vallan ottaa haltuunsa Kurjella olevat vangit."
"Jumalan nimessä, Brodde … mikä sen ritarin nimi oli?"
"Jost von Bardenvleth!…"
Niilo kalpeni tämän nimen kuullessaan. Neitoraukat olivat siis varmaan hukassa, ellei niitä joku ihme pelastaisi sydämettömältä vainoojaltaan. Niilo muisti elävästi tapauksen Altunan kirkolla, hän muisti eukon, jota tuo konna koetti elävältä paistaa hiilustalla, ja häntä hirvitti.
Broddekin kauhistui nähdessään minkä vaikutuksen Jostin nimikin teki
Niiloon. Hän kiiruhti senvuoksi lisäämään:
"Olkaa huoletta, Niilo-herra … tällä laivalla otamme ritarin kiinni yhtä varmaan, kuin minä olen valmis teidän kanssanne kuolemaan…"
"Mitenkä siis?" kysyi Niilo, enemmän katseella kuin sanoilla, sillä hänen äänensä oli niin kumea ja helytön, kuin Hirvi olisi vajonnut hänen jalkainsa alta ja hän jo kaiken toivon jättänyt.
"Ritari laski salmessa ankkuriin", vastasi Brodde, "ja ellen pety, varoo hän itäänpäin lähtemistä nyt. Mutta hän ei näyttänyt pitävän mitään kiirettä, niin että luulen hänen varttovan toista tuulta, ennenkuin taas lähtee… Vähän näppäryyttä siis vaan, niin otamme hänet vankeineen kuin lokki salakan."
"Purjeet kuntoon, ankkuri ylös", huusi Niilo, "ei hetkeäkään saa vitkastella… Se ilmakin on myrkkyä, jota Jost von Bardenvleth hengittää?"
"Jos aiotte pelastaa neidot, herra Niilo", sanoi Brodde nyt vakaasti, "ettekä itse tahdo syöstä heitä vielä pitempään onnettomuuteen, tahi mahdollisesti kuoloon meren pohjaan, niin tehkää kuten sanon… Minä tunnen Jost-ritarin… Hän ei ole ensi kertaa Jösse Bonpojan kanssa tekemisissä … ja sen sanon, että jos menettelemme maltittomasti, niin hän sytyttää laivansa tuleen tai upottaa sen meidän nähtemme…"
Vaivoin suostui Niilo Brodden neuvoa noudattamaan.
"Jättäkää Kurki ja osa miehistöänne tähän niemen nenään", sanoi tämä, "ja luovikaamme me Hirvellä salmen pohjoispäähän… Silloin ei vihollisenne ainakaan pääse karkuun, ja sitten…"
"Ja sitten…?" kiiruhti Niilo, ikäänkuin Brodde olisi tahallaan keskeyttänyt puheensa.
"Sitten ei tarvita juuri muuta kuin joitakuita miehiä pelastamaan vankeja ja ottamaan ritaria kiinni… Jos haluatte, niin voimme me kahden lähteä sille matkalle… Onhan siinäkin vaaransa, mutta Jost-ritarin sydämessä ei ole muuta kuin viheliäisyyttä — kun hän huomaa tulevansa tosi tekemisiin, niin hän on heti valmis peräytymään."
Niilo mietti hetkisen. Hänelle tuotti joka viivytyksen hetki kiduttavia tuskia. Hän kuvitteli mielessään, millainen vaara Jost-ritari todella oli vangeilleen. Hän ei tosin lähemmin tuntenut tätä ritaria, mutta hän inhosi vaistomaisesti miestä, joka saattoi kylmästi rääkätä turvattoman naisen kuoliaaksi ja vielä röyhkeästi sysätä syyn siitä viattoman niskoille. Voihan sellainen mies olla valmis mihin konnantyöhön tahansa. Mistä ritari oli saanut tietää neitojen ryöstöstä ja miksi hän oli niin innokas saamaan heitä käsiinsä, että oli ollut tekemässä oikein sopimuksen siitä merirosvon kanssa? Niilo tuli melkein toivottomaksi ajatellessaan neitojen kohtaloa. Mutta samalla hänen myöskin täytyi myöntää todeksi Brodden huomautus, että tuo tunnoton ritari ennemmin hukuttaisi itsensä uhreineen kuin suostuisi antamaan niitä pois. Senvuoksi hän malttoi mielensä ja suostui Brodden ehdotukseen lausuen:
"Olkoon niinkuin sanot, Brodde, mutta varo, jos…"
Hän jätti lopun lausumatta ja riensi määräämään, kutka miehet pääsisivät Kurjelle, kutka jäisivät Hirvelle. Kun tämä oli tehty, ja laivat pantu kuntoon, lähti Hirvi purjeet pulleina luovimaan tuulta vastaan saaren koilliskulmaa kohden.
Heidän sinne tultua oli aurinko jo laskenut ja meri punerteli iltaruskon hohteessa. Niilo seisoi kärsimätönnä laivan kaiteella odotellen veneen kuntoon panoa. Kaksi miestä tarttui airoihin, hän itse asettui keskiveneeseen ja Brodde tarttui peräsimeen.