V.

Kristofer=kuningas.

Oli huhtikuun alkupäivät. Ilma oli lämmin ja päiväpaisteinen. Tukholmassa oli tavaton liike niillä kaduilla, jotka veivät Eteläportilta Isolletorille, jossa marskin, eli nykyään drotsin, talo oli. Kaupunkilaisia kumpaakin sukupuolta liikkui edestakaisin Läntistä Pitkääkatua myöten kaupungin portilta Mustaveljesluostarin ahteelle asti — luultiin nimittäin marskin tulevan sitä tietä. Tämä oli aamulla saapunut rantaan laivastolla, jossa oli kymmenen isompaa ja pienempää laivaa. Kuningas oli hänet kutsunut Tukholmaan, ja kaikki kertoivat yksityiskohdittain hänen tulostaan. Marskilla oli mukanaan ritareita ja asemiehiä aina viiteensataan, "jotka olivat jokainen" — sanottiin — "pulskeimpia miehiä, kuin konsanaa on nähty."

"Mutta marski saa katsoa eteensä", sanoi muuan turhanviisas porvari naapurilleen seisoessaan eräässä vanhassa porttiholvissa, joka oli samalla muutaman kujanteen suuna, "marski varokoon itseään, kuninkaalla on jo hyvä silmä häntä kohtaan kruunajaisista alkaen viime syksynä… Ne kuiskeet, joita tässä on miehestä mieheen kulkenut, että marski olisi ansainnut kruunun paremmin kuin kuningas itse, ovat tulleet hänenkin korvilleen, ja monen puheiden mukaan ne ovat tuoneet hyviä hedelmiä…"

"Sehän on jo kauan ollut selvänä", lausui toinen porvari vihaisella äänellä. "Sanoihan lankoni, joka on hänen armonsa, arkkipiispa Niilon kirjuri, että kuningas oli jo syksyllä Upsalassa ollessaan kieltänyt marskia kulkemasta rinnallaan, kun he kerran menivät kirkkoon. Hän oli sanonut, että 'kansasta pitää hävitä se typerä jaaritus, että minun muka pitäisi olla palvelija ja teidän herra, kun kerran olette kauniimpi mies', niin hän sanoi!"

"Totta hän ainakin silloin puhui, pyhimysten nimessä", lausui taas edellinen porvari, "marskia kauniimpaa miestä ei ole maailmassa, eikä kukaan sen paremmin ansaitsisi kruunua kuin hän. Onpa varmaa, etteivät nuo saksalaiset, jotka taaskin, Jumala paratkoon, ovat ruvenneet niin mahtavina kohottelemaan päitään täällä, kuin me olisimme muukalaisia omassa kaupungissamme, — etteivät he tohtisi pitää nokkaansa puoleksikaan niin korkealla, jos täällä olisi ruotsalainen hallitsemassa… Rangaiskoon Jumala niitä, jotka sen tekivät, että marski sysättiin syrjään, hänen vertaansa ei toista tule!"

"Ei, ei koskaan!" lisäsi toinen varmasti, "ei koskaan tule hänen vertaistaan!"

Tämä tyytymättömyys, joka näkyi porvarien puheesta, oli levinnyt koko Tukholmaan, ainakin sen ruotsalaiseen väestöön. Kansa rakasti marskia, ja se vaino, jonka alaisena marski oli ollut sekä kuninkaan palattua kruunajaisistaan Upsalasta, että nyt, kuten huhu kertoi, — oli omiaan lujittamaan tätä rakkautta. Oltiinpa valmiit unhottamaan sekin, että tämä vaino lähti osaksi ruotsalaisista miehistä, niistä, jotka olivat jollakin tavoin joutuneet kärsimään marskin ollessa valtakunnan päämiehenä ja jotka nyt halusivat siitä kostoa ja korvausta. Innokkain niistä oli Kaarlon vanha vastustaja, valtakunnan drotsi, Krister Niilonpoika. Kuningas taasen puolestaan pelkäsi mahtavaa, kansan ihailemaa marskia, ja kuunteli senvuoksi mielellään kaikkia valituksia häntä vastaan saadakseen tekosyitä hänen valtansa vähentämiseen. Marski oli luopunut valtakunnan päämiehyydestä ja sallinut Kristoferin saada Ruotsin kruunun, saaden itse korvaukseksi koko Suomen, Ölannin ja Borgholmin. Mutta kruunajaiset olivat tuskin päättyneet, kun Krister-herra tuli Suomesta ja sai taivutetuksi kuninkaan tekemään sovintoehdotuksen hänen ja Kaarlon välille. Ehdot olivat vaikeat, mutta Kaarlo suostui niihin kuitenkin. Kristerin tuli siten saada Viipuri vapunpäivään asti 1442, Raaseporin linna neljäksi ja Korsholma neljäksitoista vuodeksi. Jos Krister sitä ennen kuolisi, tulisivat nämä linnat kuninkaalle. Linnoja seuraisi vielä läänit, s.o. koko Kaakkois-Suomi ja Pohjanmaa, joten Kaarlo menettäisi melkein puolet läänityksistään, mitkä neuvosto ja kuningas olivat läänityskirjalla nimenomaan luovuttaneet hänelle.

Noilla kahdella porvarilla oli siis hyvin syytäkin kutsua kuninkaan menettelyä Kaarloa kohtaan vainoksi. Se oli tehnyt hyvin ikävän vaikutuksen sekä marskiin itseensä että kansaan, eikä sitä voinut parantaa kuninkaan ystävällisyyskään, kun hän sitten Svartsjön linnassa "vei ristille" marskin tytärtä, s.o. oli tämän kummina. Porvarit pohtivat ja harkitsivat näitä asioita niin puolelta kuin toiseltakin haastellessaan edellä mainitulla paikalla.

Silloin kuului kaupungin portilta räikeitä torven töräyksiä, jotka ilmoittivat odotetun lähestyvän. Se lopetti paikalla keskustelut sekä näiden ukkojen että muiden väliltä, ja kaikki kääntyivät portille päin.

Torvien pauhu, jolle rumpujen päristys antoi lisää mahtia, tuli yhä lähemmäksi, ja pian kuului kaupunginportilta äänekkäitä huutoja ilmoittaen marskin ratsastaneen portista sisään. Hän ratsasti ylevänä ja majesteetillisena valkealla orhillaan, joka myöskin näytti kuormastaan ylpeilevän. Hän tervehteli niin leppeästi ja ystävällisesti riemuitsevaa kansaa, että kaikkein sydämet kiintyivät taasen häneen jo pelkän esiintymisensäkin vuoksi. Ja hänen seurueensa teki samoin valtavan vaikutuksen. Siinä oli monta ritaria loistavissa varusteissa ja asemiehiä tuli ryhmä ryhmän perästä, aina sata kussakin ryhmässä — mikä todisti kouraantuntuvasti, kuinka mahtava mies marski oli, ja kohotti kansan silmissä hänen arvoaan, joka oli vuosi vuodelta yhä kasvanut. Kuningaskin, jonka tieltä marski oli saanut väistyä, oli pikemmin lisännyt kuin vähentänyt hänen arvoaan, yksistään senvuoksi, että kansa vertasi heitä toisiinsa. Sillä verratessa joutui kuningas sekä ulkonaisten että sisällisten ominaisuuksiensa puolesta auttamatta tappiolle ja sai kansan toivomaan, että tuleva aika uudistaisi vanhat suhteet. Tämä kansan mielessä kangasteleva tulevaisuusunelma oli kuin toteutununna jo, kun marski, tuo uljas mies, osoitti jo ulkonaisella mahdillaankin voivansa kannattaa aitoruotsalaisuutta kuningasta vastaan. Ei ole siis ihmettä, että monenkin mieleen taas johtui kuninkaankruunu, jonka lapsi oli Vadstenassa nähnyt Kaarlon pään päällä väikkyvän, ja että moni toivoi Ruotsille ruotsalaista kuningasta, joksi Kaarlo Knuutinpoika oli täysin arvollinen.

Mutta jos kansa mietti näin, niin herrat miettivät aivan toisin. Oli hyvin ymmärrettävää, että se puolue, joka oli vastustanut marskia siitä alkain kuin hän rupesi pyrkimään valtaan, sai pontta hommilleen, kun heidän asiansa ajajaksi tuli kuningas. Kuningas oli siis herroihin vaikuttanut päinvastoin kuin kansaan. He tunsivat nyt itsensä mahtavammiksi kuin koskaan, eikä yksikään uskonut Kaarlon tästä pulasta enää pelastuvan.

Marski ei kyllä ollut heidän aikeistaan tietämätön, mutta hän ei osannut oikein arvostella heidän voimaansa, eikä hän ymmärtänyt välttää kaikkia niitä aseita, joita hänen vastustajansa häikäilemättä käyttivät, ja muuten oli hänen luonteensakin sellainen, että hän uskoi niinkauan kuin suinkin hyvää vihamiehistäänkin. Ja nykyään varsinkin, kun hän huomasi olevansa rakkauden ja luottamuksen esineenä, tuli tuo hänen hyväntahtoisuutensa kaikessa näkyviin. Kansan toiveet hänestä herättivät hänen uinuvat voimansa valveille ja avasivat hänen sydämensä, mutta samalla ne himmensivät hänen valppautensa ja varovaisuutensa. Jos kansan ilo hänen ratsastaessa Ruotsin pääkaupunkiin todisti, mitä sen sydämessä liikkui, niin sai hän kohta myöskin tuta, mitä hänen vanhat vihamiehensä nykyään mielessään hautoivat. Sen hän sai selville kohta taloonsa tultuaan, kun vanha sukulaisensa, Kustavi Anundinpoika (Sture) tuli hänen luonaan käymään.

Hän oli vanha, kokenut mies, vaikkei hän ollutkaan eturivissä yleisten asiain johdossa. Arbogassa oli hän kuitenkin vuonna 1436 valtaherrain joukossa nimensä panemassa siellä tehdyn tärkeän päätöksen alle ja samoin Teljen kokouksessa kahta vuotta myöhemmin. Hän oli naimisissa marskin sisarpuolen, Briita Bjelken kanssa.

"Terve, rakas Kaarlo", sanoi ritarivanhus astuessaan marskin luo. Sitten kyseltiin kuulumiset kummankin perheistä, ystävistä ja sukulaisista, jonka jälkeen Kustavi-ritari jatkoi: "tehän tulette sellaisilla sotavoimilla, kuin ette panttivankeja tarvitsisikaan."

"Aivan niin", vastasi Kaarlo hymyillen, "kuningas on nähdäkseni itse minut siihen pakottanut, koska hän ei kerran ole ottanut kuullakseenkaan sitä, että minä tarvitsen takeita turvallisuudestani, ja eihän tämä mikään huviretki ainakaan liene."

"Hm! … olette todellakin oivaltanut asian oikean laidan … Kristofer-kuningas on hyvin ärtynyt teitä kohtaan. Mutta saatte nähdä, ettei kauan kestä, ennenkuin hän on vieroittanut luotaan monta, jotka häntä nyt taivaisiin ylistävät…!"

"Miksi niin arvelette?"

"Eikö Itämaille [Suomeen] ole vielä saapunut siitä sanaa?… Olisipa sen jo pitänyt ehtiä valtakunnan kauimpaankin kolkkaan… Uskotteko te sitä, että läänityskirjat ovat nyttemmin tulleet kauppatavaraksi vanhassa Ruotsissamme!"

"Mitä … läänityskirjat kauppatavaraksi … puhutteko totta, vai lasketteko leikkiä…?"

"Se on ilmeinen totuus", vastasi Kustavi-herra hieman innokkaasti, ikäänkuin asia olisi koskenut häntä itseään, "läänityskirjoja saadaan nyt ostaa! Aivan sanan mukaan! Ja jos ostat tänään jonkun läänityksen, niin myödään se huomenna jollekin toiselle taas. Niin on asian laita … läänit kiertävät miehestä mieheen, ja kirjat ostetaan kuninkaan kanslerilta …

"Oletteko nähnyt maassamme saksalaista, Kustavi-lanko, joka ei olisi ollut ahne rahalle?"

"Uusin uutinen kuninkaasta on, että hän rakastaa maanmiehiään ja asettaa mielellään niitä korkeimmille sijoille, aivan kuin hänen edeltäjänsäkin, Eerik ja Albrekt!"

"Jos kysymys on vaan pöytätiloista pidoissa, niin ei vahinkoa kannata surra", lausui Kaarlo houkutellakseen lähempiä tietoja asiasta, tarvitsematta sitä suoraan kysellä.

"Eiköhän ole selvää, että sitä, joka saa parhaat palat kuninkaan pöydästä, muistetaan silloinkin, kun valtakunnan sarkaa jaetaan ansiollisille miehille. Lieneeköhän yksikään ruotsalainen, ellei mahdollisesti joku Krister-herran kannattajista, saanut tässä kohden syytä kuningasta kiittää… Ja hänen armonsa arkkipiispa … niin, hän rakennuttaa paraikaa itselleen linnaa Almarestäkiin."

"Arkkipiispa on siis jo lunastanut sikäläisen maan sen omistajilta, kuten Arbogassa päätettiin syksyllä 1440… Onhan teilläkin siellä maata Kustavi-lanko?"

"Se on harkinnan alaisena. Jo syksyllä laadittiin vaihtokirja minun ja arkkipiispan välille siitä maasta, jonka olen sieltä perinnyt äitivainajaltani, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, mutta mitään varmaa päätöstä ei ole vielä tehty. Samoin on muiden sikäläisten maanomistajain laita. Mutta arkkipiispa toimii ripsasti. Ja linnasta ei tullekaan maan pienimpiä, kunhan ehtii valmistua, ja varmaa on myöskin, että Ruotsin herroista on arkkipiispalla tähän aikaan kuninkaan neuvotteluissa enimmin sanomista."

"Entä Jöns Pentinpojalla?" lisäsi marski.

"Ei, ei, Jöns-herra on pysynyt rauhassa tuomiokirkollaan, lähdettyään teidän häidenne jälkeen Tukholmasta!"

"Soo-o … hän arvelee siis saaneensa tarpeeksi tästä maailmasta?"

"Mitä hän miettinee tulee kait aikanaan näkyviin. Monet sanovat, että hän on sieluna arkkipiispan kaikissa neuvotteluissa, ja hänen aatoksensa lienee sekin uusi laitos siellä Almarestäkissä. Jos olen oikein tarkannut sitä miestä, niin on hän äidinisäänsäkin viekkaampi ja yhtä taipumaton ja jäykkä luonteeltaan kuin hänen omat isänpuoleiset sukulaisensa. Hänen isänsä, Pentti-herra, lienee määrätty arkkipiispan ja kahden muun kanssa ohjaamaan valtakuntaa, kun kuningas lähtee maasta pois…"

"Onhan sekin taas uutinen!" lausui Kaarlo.

"On, ja koskee hyvin paljon teitä, koska te olette Ruotsin drotsi ja siis itseoikeutettu valtakunnan haltijaksi kuninkaan poissa ollessa."

"Keitä ne kaksi muuta ovat?" kysyi Kaarlo, rupeamatta selvittämään omaa suhdettaan tähän tärkeään asiaan, "enpä ihmettelisi, vaikka niiksi olisi valittu kaksi saksalaista!"

"Miehestä mieheen kerrotaan hovissa, että herra Erengisle Niilonpoika on toinen ja Maunu Gren toinen."

"Erengisle Niilonpoikako!" huudahti Kaarlo kummastuneena. "Erengisleä olen luullut uskollisimpiini kuuluvaksi! Onko hän hierautunut niin kuninkaan armoihin ja ruvennut pahinten vihamiesteni seuraan!"

"Ehkeivät tietoni ole varmoja, ehkä on erehdytty, mutta niin kerrotaan. Olen pitänyt tarpeellisena kertoa tämän kaiken tilan selvitykseksi teille. Varmaan on toinenkin höyhen teistä nykitty, ennenkuin pääsette kuninkaan hovista lentämään."

"Tiedättekö mitä läänityksiä kuningas nyt aikoo minulta vaatia?"

"En, sitä en tiedä, mutta olkaa varuillanne, teillä ei ole kuninkaan hovissa monta ystävää, ja kuningas on liukaskielinen kuten hänen oikea kätensä, Albrekt Mörerkin. Olkaa varma ettei Rolf-kuningasta ja hänen sotureitaan vastaan oltu enemmän ansoja viritetty, kuin täällä nyt on niitä teidän varallenne…"

"Kiitos teille siis tästä ystävyytenne todisteesta, Kustavi lanko…
Minä huomaan tarvitsevani hyvää ystävää täällä!"

"Ystäviä teillä on paljon, vaikkei kuninkaan seurueessa", vastasi Kustavi-ritari, "ja niiden joukossa olen minäkin, kuten olen aina ollut. Mieleni todisteeksi tarjoan teille nuoren poikani. Teidän seurueessanne on minun mieleisiäni nuoria miehiä … nuori sukulaisenne, Tord Kaarlonpoika, Niilo Bonpoika, … näkisin mielelläni Steenini heidän joukossaan…"

"Hän tulee heidän joukkoonsa!" vastasi Kaarlo vilkkaasti, "ja jos hän on teidän kaltaisenne ja jos hän on enonsa, urhean Ture-herran kaltainen, niin on hänen tulonsa minulle suuri ilo."

"Kiitos, kiitos, lanko, niistä sanoista … minä lähetän hänet kohta luoksenne!"

Ritari nousi lähteäkseen pois, mutta samassa tuli eräs kamaripalvelija sisään ilmoittaen herra Albrekt Mörerin, joka astuikin samassa huoneeseen. Kaarlo otti hänet ystävällisesti vastaan. Albrekt-herra lausui mielihyvänsä siitä, että marski oli noudattanut kuninkaan kutsumusta, mutta hänen sanainsa läpi kuulti selvästi, että herrat olivat melkoisesti pettyneet. Sitten hän ilmoitti kuninkaan haluavan nähdä häntä luonaan huomenaamuna kello 3 ja 4 välillä. Sitten hän läksi.

Seuraavat tunnit kuluivat eräitä sukulaisia ja vanhoja ystäviä vastaanotettaissa. Senjälkeen läksi marski Klaaran luostariin, jonka abbedissalle hän oli antanut ensi aviostaan syntyneen tyttärensä, Kristiinan, kasvatettavaksi. Hän viipyi siellä kauan ja palasi vasta myöhään illalla kaupunkiin. Seuraavana aamuna läksi hän kuninkaan luo, annettuaan tarpeelliset käskyt ja neuvot miestensä päälliköille.

Bykirkon kellon kolmea lyödessä astui hän ritareineen linnanportista sisään, ja vajaan puolen tunnin kuluttua siitä vei kuninkaan hovimestari, Pentti Juhonpoika (Oxenstjerna), Salestadin herra, hänet kuninkaan yksityiseen huoneesen. Huone oli sama, jossa marski oli asunut valtakunnan päämiehenä ollessaan, kuningas oli vaan sen toisella tavalla sisustanut. Siellä oli nimittäin sekä tavallisia ylhäisyyden ja rikkauden tuntomerkkiä, joita siellä oli Kaarlonkin aikana, kuten kalliita mattoja, tyynyjä ja tapetteja, arvokkaita hopea- ja kultakaluja y.m., että eräitä ylellistä ventoutta todistavia esineitä, jotka osoittivat enemmän levon kuin työn tarvetta.

Kaarlo vilkaisi sivumennen tätä komeutta, jota hän oli kyllä saanut nähdä matkustellessaan Saksanmaalla, mutta jota hän ei ollut huolinut omaan kotiinsa tuoda. Hänen huulensa menivät hymyyn, mutta samassa tuli kuningas huoneeseen.

Kristofer-kuningas oli pieni lihavahko mies. Hyvänsävyinen piirre antoi hänen yleensä hyvinmuodostuneille kasvoilleen miellyttävänlaisen sävyn, vaikkei hänessä muuten ollut vähääkään miehekkyyttä ja voimaa, jota ruotsalainen aina vaatii kuninkaaltaan. Hänen silmänsä eivät olleet ilman eloa, mutta se ei ollut miehekkyyden eikä tyynen voiman heijastusta, vaan se oli pikkumaisuuden virvatulta, tyhjää sisällötöntä leimahdusta. Ei hänestä ollut ulkonaisenkaan kuninkuuden kantajaksi, ja kuten pieni tulee suuremman rinnalla yhä pienemmäksi, niin näytti Kristoferkin häviävän aivan mitättömiin uljaan marskin rinnalla. Kansa on usein säälimätön arvosteluissaan, mutta yhtä usein se myöskin lyö niillä naulan kantaan. Niinpä se piti nytkin Kaarlo Knuutinpoikaa kuningasta parempana, mikä koski syvästi jälkimmäiseen. Se koski hänen heikointa kohtaansa, ja senvuoksi hän oli melkein sairaloisen kärkäs kuuntelemaan kaikkea, mikä voi marskia vahingoittaa ja hänen arvoaan alentaa.

Nyt oli tämä kansan lempimä mies hänen edessään. Hän ei voinut olla itsekseen myöntämättä hänen ulkonaista etevämmyyttään. Mutta se saikin hänen katkeruutensa kiihtymään ylimmilleen, ja kun hän koki sitä peittää ystävällisen ja hymyilevän naamarin taa, niin syntyi siitä omituinen myrkyllinen seos, joka on hyvin tunnettu seuraelämässä.

Hän kävi marskia tervehtämään tarjoten hänelle kätensä, ja pyytäen häntä viereensä istumaan. Tätä kohteliaisuutta oli marski kuitenkin liian viisas noudattamaan; hän katsoi paremmaksi jäädä seisomaan.

"Te olette koonnut paljon tyytymättömyyttä ja valituksia vastaanne, herra drotsi!" lausui kuningas, siten käyden asiaan suoraan kiinni.

"Ehkäpä", vastasi Kaarlo, "mutta laita on sellainen, että kuta vähemmin valittajia on, sitä pahemmin ne kirkuvat, että tietämätön voisi luulla niitä olevan paljo enemmän, kuin niitä todella onkaan."

"Vähä tai paljo, mutta niitä on olemassa, ja kuninkaana tulee minun katsoa, että kaikki saavat oikeutensa."

"Niin on, herra kuningas, se on teidän velvollisuutenne, ja minä toivon, ettette sulje minua siitä oikeudesta pois. Että minulla on vihamiehiä, olen tiennyt ennenkin, ja senvuoksi, jos muistatte, oli ensimmäinen asia, jota teiltä sopimusta tehdessämme vaadin, että kaikki mitä olin sitä ennen tehnyt ja toiminut olisi unhotettua, ja ettei minua eikä minun käskyläisiäni saisi niistä milloinkaan syyttää."

Kuninkaan haamo muuttui näiden sanain johdosta. Hän tähysteli tarkasti hyvin ruokottuja kynsiään ja lausui:

"Te tarkoitatte, ettei minulla ole oikeutta vetää teitä oikeuteen, mutta senpä saatte nähdä, olkaa kuinka mahtava tahansa! Kuninkaanvalani lienee aina painavampi kuin teille antamani lupaus."

"Jumala varjelkoon minua, herra kuningas, millään ehkäisemästä teitä kuninkaallisen valtanne käytössä. Sitä en tahdo, mutta en myöskään konsaan luovu niistä oikeuksista, jotka minulle kuuluvat!"

"Te puhutte pöyhkeitä sanoja kuninkaallenne, drotsi Kaarlo, ja minä tiedän mikä ne panee suuhunne, mutta saadaanpa nähdä, enkö minä voi siipiänne leikata!"

Kuningas rupesi hätiköimään yhä enemmän, ja marskin tyyni vakavuus ei saanut häntä suinkaan rauhoittumaan.

"Muistatteko, kuningas Kristofer", lausui marski, "kuinka sukulaisenne,
Eerik-kuninkaan, kävi…?"

"Ja te uskallatte muistuttaa minulle siitä…?" huusi kuningas hypäten ylös pehmeältä, kultaompeleiselta tyynyltä. Hän oli kiukusta kalpeana ja hänen silmänsä liekehtivät.

"Niin, minä uskallan", vastasi Kaarlo, "ja minä uskallan enemmänkin, minä sanon teille, kuningas Kristofer, että Ruotsin lain yli ette minulle ettekä kenellekään muulle mitään mahda, ja jos te rohkenette nostaa sormeannekaan minua ja Ruotsin lakia vastaan, niin te samalla nostatte kruunun päästänne!…. Nämä ovat sanani ja niistä vastaan, vaikka selkänne takana olisi sata Ruotsin miestä vertani vaatimassa. Te olette koonnut, kuningas, vihamieheni ympärillenne, mutta älkää unhottako, että niitä on vaan kourallinen ystäviini verraten, ja ne voivat toimittaa heille ja teille leikin, jota ette halua."

"Drotsi Kaarlo!" huusi kuningas täydessä raivossa, "drotsi Kaarlo…! Te saatte tyrmässä katua sanojanne, minä en aio sallia samanlaista kohtelua kuin sukulaiseni, Eerik… Ja että te julkenette minulle mainita hänen nimeään! Tahdon sanoa teille jotakin, minun kädessäni on eräs asia, joka tuottaa teille tuhon… Te kannatte nurjaa kilpeä kuningastanne ja isänmaatanne vastaan…"

Kuningas pysähtyi nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä sana tekee paljastettuun kavaltajaan. Hänen silmänsä pyörivät hurjasti, ikäänkuin olisi mielinyt syöstä kuolettavan keihään vihatun uhrinsa sydämeen.

Kaarlo hämmästyi myöskin. Hän älysi tosin heti, että tämä oli kavalain juonien hedelmiä. Mutta hän tiesi, että ne voivat olla hyvin mietittyjä ja että ne voivat perustua näennäisesti tosiin asianhaaroihin. Hänen mieleensä muistui myöskin eräs synkkä, kalpea ritari, joka sai sellaisten salajuonten uhrina häpeällisen kuoleman Söderköpingissä. Hän synkistyi, ja siitä sai hänen kuninkaallinen syyttäjänsä yhä suuremman varmuuden luuloonsa. Kuningas nautti marskin hämmennyksestä, ja saadakseen jutun samalla ratkaistuksi, soitti hän pöydällä olevaa kultakelloa. Kuninkaallinen kamaripalvelija astui sisään, ja kuningas käski hänen kutsua ritari Jost von Bardenvlethin huoneeseen. Moniaan hetken perästä tämä tulikin tervehtäen mitä sulavimmilla liikkeillä sekä kuningasta että marskia.

Mutta edellinen huusi hänelle, osoittaen kiihkolla marskia:

"Tuossa hän nyt on, Jost-ritari … puhutelkaa häntä, lausukaa syytöksenne, saattakaa hänet syyhyn, niin ratsastatte läänitysherrana Turun tai Viipurin linnaan, kumman vaan niistä haluatte; häneltä ne otetaan pois."

Kaarlon katse synkistyi, ja veri syöksyi hänen poskilleen kadotakseen niiltä samassa taas. Mutta norea ritari asettui hymyillen hänen eteensä.

"Kuninkaani tahto on minun lakini", sanoi hän, "ja niin vaikeata kuin minun onkin ruveta teidän syyttäjäksenne, herra drotsi, en voi toisin tehdä."

"Älkää suotta surkutelko velvollisuuttanne, herra Jost! — Minä olen valmis kuuntelemaan teitä", lausui Kaarlo kiiruhtain, kun ritari vitkasteli ikäänkuin sanoja etsien.

"Minulla on ollut surettava kohtaus erään miehenne kanssa, drotsi Kaarlo", lausui ritari vihdoin, "surettava enemmän sen vuoksi, että se niin pahoin häiritsee teidän ja armollisen herramme, kuninkaan välejä, kuin minun vuokseni, vaikka minäkin, sanon sen vielä…"

"Turhaa", lausui Kaarlo, joka kävi jo kärsimättömäksi, "asiaan, ritari, asiaan!"

Ritari vilkaisi kysyvästi kuninkaaseen. Mutta tämä oli selin heihin ja katseli akkunasta ulos, ettei ritari ensinkään saanut kysyvään silmäykseensä vastausta.

"Olin merellä", lausui ritari, "kuljin herrani ja kuninkaani asioilla, niin tapasin äkkiä erään noita vitalilaivoja, joita nykyään vilisee näillä pohjoisilla vesillä. Siellä oli ryöstettyä tavaraa, vieläpä kaikkein kallisarvoisinta…"

"Oh!" huudahti marski, mikä sai kuninkaankin kääntymään voidakseen tarkastaa hänen kasvojaan.

Mutta ritari kiiruhti lisäämään päästämättä marskia lausumaan, mitä aikoi:

"Laivalla oli kaksi ylhäistä neitoa, teidän sukulaisenne Briita Kaarlontytär oli toinen, toinen oli neiti Iliana Åkentytär… Minä sain ne vapautetuksi, mutta olin tuskin ehtinyt kääntää selkäni rosvoille ja lähteä tänne Tukholmaan, kun jouduin tekemisiin erään toisen aluksen kanssa, ja te tiedätte, mikä se oli, herra drotsi?"

"Arvatenkin joku miehiäni, joka oli ajamassa takaa noita rohkeita rauhanhäiritsijöitä, mutta jonka edelle ehditte."

"Niin, drotsi Kaarlo, hän oli eräs miehiänne, nimittäin Niilo Bonpoika. Mutta hän tuli omituisessa seurassa, joka ei oikein sovi teidän nimellenne ja asemallenne. Hänen kanssaan oli eräs vitaliveljes, vieläpä eräs hurjimpia, muuan Bartolomeus Voethin arvollisia oppilaita…"

Asia rupesi valkenemaan marskille, niinpian kuin hän kuuli Niilo Bonpojan nimen. Mutta käsittämätöntä hänestä oli, miten sitä nimeä voitiin lausua merirosvon nimen ohella. Ja tämä teki hänet hämillisen ja samalla synkän näköiseksi, mikä antoi hyvin tuulta hänen syyttäjänsä purjeisiin.

"Ja tämä Niilo Bonpoika tuli Hurjan Haukan kanssa vaatimaan neitoja minulta, vaatimaan niitä teidän nimessänne, drotsi, juuri teidän nimessänne … he yllättivät minut, kehotin, että asia annettaisiin kuninkaan ratkaistavaksi, ja rukoilin, ettei hän paljastaisi teidän nimeänne, herra drotsi, — ei mistään apua … he ottivat minun laivaltani väkisin neidot … ja silloin minä läksin tänne herrani ja kuninkaani luo uskomaan asiani hänen huostaansa."

"Siinä kuulette, drotsi!" huudahti kuningas asettuen puhkuvan punaisena Kaarlon eteen, "siinä kuulette! Te olette rikollisessa yhteydessä luovutetun kuninkaan miesten kanssa… Mitä teillä on sanottavaa…?"

"Te olette erehtynyt, herra kuningas", vastasi Kaarlo, mutta kuningas keskeytti hänet äkkiä.

"Uskallatteko sanoa vasten silmiäni, että minä olen erehtynyt, uskallatteko sanoa niin ritarin puheidenkin jälkeen?"

"Uskallan!"

Kuningas kalpeni kiukusta eikä saanut kotvaan sanaakaan suustaan.

"Minä uskallan sanoa, että te olette erehtynyt, herra kuningas", toisti Kaarlo, "ja te tulette sen näkemään, kun asia laillisesti tutkitaan. Niilo Bonpojan kunnian takaan hengelläni ja omaisuudellani. Minä olin itse lähettänyt sekä hänet että sukulaiseni, Tord Kaarlonpojan, ajamaan takaa rosvoja, jotka olivat tohtineet ryövätä nuo viattomat neidot melkein linnani edustalta, ja tämän ritarin puheesta kuulen, että se onnistuikin…"

"Riittää, riittää, drotsi Kaarlo", keskeytti kuningas, "en halua nyt kuulla vastaustanne. Tahdoin vaan näyttää, ettei muuta kuin viittaus minulta, niin vyöryy päänne maassa."

"Ja teidän kruununne samoin!" lisäsi Kaarlo järkkymättä.

"Sen saamme nähdä", lausui kuningas, "teidän asianne tulevat neuvostossa tutkittavaksi, sekä tämä että ne, joista muut teitä syyttävät. Neuvosto kokoontuu kello seitsemän, siellä näemme toisemme taas."

Kuningas oli nyt melkoista tyynempi. Kaarlo puolestaan tahtoi niinkauan kuin suinkin olla hyvissä väleissä kuninkaan kanssa ja lausui senvuoksi lähteissään:

"Minä haluan, että kaikki selkkaukset välillämme selviävät, vaikkapa laillisen oikeudenkäynnin kautta. Ja minä toivon, että te huomaatte, mitä ette ole nyt tahtonut kuulla, nimittäin että minä en mitään niin halua kuin saada olla teidän uskollinen palvelijanne."

Kuningas oli muuttunut. Mutta marski ei voinut käsittää, mikä hänet nyt oli niin äkkiä muuttanut. Ehkä sen vaikutti ritarin epävarmuus, joka ei oikein soveltunut hänen kerskumaansa urotyöhön, tahi ehkä kuninkaan luonne oli sellainen, että hän vihan ensi kuohujen jälkeen oli valmis taas korjaamaan, mitä oli kiukkutilassa rikkonut. Ja ehkä Kaarlon käytöskin ja hänen peloton puheensa saivat Kristoferin lauhtumaan ja pysäyttämään syytösaikeensa tähän.

"Jos asia on, kuten sanotte, herra drotsi", lausui kuningas lopuksi, "niin saatte piankin todistaa puheenne ja viattomuutenne, samoinkuin miestenne viattomuuden. Jätän teidät kello seitsemään asti. Neuvosto kokoontuu silloin. Ellei miehenne ole siksi saapunut … ymmärrättehän itsekin, että jos hän on halunnut käyttää samaa tuulta kuin Jost-ritarikin, pitäisi hänen jo paljoa ennen olla täällä … ellei hän siis ole täällä ennen neuvoston kokoontumista, niin täytyy minun katsoa asianne menetetyksi."

Turhaan etsi Kaarlo syitä tätä väitöstä vastaan; hän ei keksinyt mitään, ja ennenkuin hän ehti sanaakaan lausua, oli kuningas jo kääntänyt selkänsä ja lähtenyt pois.

Marski katseli suurilla silmillään hetkisen terävästi Jost-ritaria, joka oli yhä hymyilevänä ja leppeänä entisellä paikallaan. Hän oli pelkkää hyvänsuontia ja ystävällisyyttä.

"Katsokaa eteenne, ritari Jost", lausui Kaarlo vihdoin hieman ylenkatseellisesti, "katsokaa vaan, ettei tämä leikki tule teille kalliimmaksi kuin luulettekaan!"

"Minä täytän vaan armollisen herrani tahtoa!" vastasi ritari nopeasti, mutta samalla niin nöyrästi, kuin olisi vallan yhtä kernaasti pitänyt marskia kuin kuningastakin herranaan. Ritari Pentti Juhonpoika astui huoneeseen ja marski läksi pois. Mutta tullessaan kuninkaan saleihin näki hän kaikkialla pelkkiä olkapäiden nykäyksiä ja kaksimielisiä hymyilyjä, kuten aina tapahtuu, kun langennut suuruus tulee niiden pariin, jotka ovat hänen mahtinsa ja kunniansa perineet.

Kaarlo palasi hyvin kiihtyneessä mielentilassa asuntoonsa. Oli luonnollista, että kuningas tahtoi viedä asian niin kauas kuin suinkin. Ja nyt oli sattuma tuonut hänen käteensä rikollisuuden todistuksen marskia vastaan, vieläpä hyvin vaarallisenkin. Sillä mikään ei ollut tähän aikaan niin vaaranalaista kuin yhteyden pitäminen luovutetun kuninkaan kanssa. Sekä kaupunkien että maarahvaan silmissä alenisi Kaarlon arvo auttamattomasti, jos saataisiin toteennäytetyksi kuninkaan syytös, että hän oli salaisessa yhteydessä kuningas Eerikin kanssa. Tämä sieppasi kerrassaan hänen altaan sen kallion, jolle hän oli monien vaiheiden jälkeen lopulta päässyt — sillä mitä hän oli ilman rahvaan kannatusta? Mitä hän silloin voisi, vaikka hänellä olisi kaksi sen vertaa aseellisia miehiä, mitä hän voisi kuningasta vastaan? Ei mitään, ei mitään! — kuiskasi eräs ääni hänelle.

Hän älysi, ettei hän voinut olla joissakin määrin alistumatta, ellei mielinyt kaikkea menettää. Hän mietti siis, mitä kuningas mahtoi oikeastaan vaatia, ja minkä verran kansansuosio, jonka merkitystä kuningas ei vielä oikein käsittänyt, voisi häntä suojata liiallisilta myönnytyksiltä.

Hän soitti kiivaasti hovipoikaansa, ja tämän tultua kysyi hän oliko viheriä ritari jo saapunut. Ei, hän ei ollut vielä saapunut, ja Kaarlon ajatukset kiihtyivät. Nyt, jos koskaan, oli hyvä neuvo tarpeen, ja nyt tarvitsi hän miestä, joka osasi katsella asioita useammaltakin kuin yhdeltä puolen. Klaus Lang ja muutamat muut saivat käskyn tiedustella saaristolaisilta, olivatko he nähneet saaristossa jotakin marskin laivaa, ja ellei heillä olisi siitä tietoa, tulisi Klaun itsensä lähteä saaristoon, ja niin kiireesti kuin mahdollista.

Klaus Langin lähdettyä, tulivat marskin luo ritarit Kustavi Anundinpoika (Sture) ja Kaarlo Tordinpoika (Bonde). He tiedustelivat, mitä kuninkaan luona oli tapahtunut, eikä Kaarlo sitä salannutkaan. Mutta tyttärensä ryöstöstä kuunteli vanha Kaarlo-herra paljoa tyvenemmin kuin marski oli odottanut. Tähän asti ei hänellä ollut siitä ollut mitään tietoa, mutta hän rauhoittui kokonaan kuultuaan sekä Tordin että Niilo Bonpojan olevan rosvoja takaa ajamassa.

Mutta marskin asian ymmärsivät molemmat selvästi nyt joutuneen huonolle tolalle. Hän oli todella sangen paljon kuninkaan käsissä, ja he miettivät kauan, miten siitä pulasta oli selviydyttävä.

"Kuningas tahtoo säikyttää teitä", sanoi Kaarlo Tordinpoika vihdoin, "ja hän pelkää teitä vieläkin… Mitenkä hän muuten olisi laskenut teitä linnasta pois. Uskoni on, että hän koettaa käyttää tätä pulaanne riistääkseen teiltä osan läänityksiänne pois… Arvatenkin sen, mitä teillä on Suomessa vielä. Kuulen, että te olette hänestä kuin sopimaton nalkki Viipurin ja länsirannan välillä…"

"Viipurin?" kysyi Kustavi-herra, joka oli tähän asti ollut vaiti.

"Sukulaiseni tarkoittaa, että kohdakkoin rupeaa olemaan se aika, jolloin Kristerin tulee jättää se minulle. Mutta hän ei tienne, ettei vanhaa vihamieheni niin hevillä luovukaan Viipurista", lausui marski.

"Niin minäkin luulen", sanoi Kustavi-herra, "ja mikäli tunnen sekä
Krister-herraa että kuningasta, on tästä Viipuriin paljo koukkuja
meressä. Te ette konsanaan ratsasta Viipurin nostosillan yli
Krister-herran eläessä."

Vanha laamanni katsoi kummastuneena innostuneeseen Kustavi-ritariin.

"No", lausui edellinen, "antakaa Suomen mennä, sitä enempää ei kuningas ainakaan vaadi. Jäähän teille vielä Svartsjö Mälarissa ja Borgholm sekä Ölanti, että pysytte sittekin valtakunnan rikkaimpana miehenä."

"Entäs laki ja oikeus ja lupaukset, entäs kuninkaan pyhät valat…!" kysyi Kaarlo.

"Ne haihtuvat kuin sumu tuuleen, veljenpoikani, ja ellette sitä keskeytä, niin paisuu tuulesta myrsky, joka vie paljoa enemmän, kuin voitte aavistaakaan."

"Minä puolestani luulen", lausui Kustavi-herra, "että tuuli on jo paisunut myrskyksi, ja että teille on kysymyksessä voitto tai kuolema."

Marskin silmät säihkyivät, mutta laamanni, rauhallismielinen Kaarlo
Tordinpoika, istui lattiaan katsellen. Kustavi-ritari jatkoi innolla:

"Kristofer-kuningas on vaativa teiltä kaikki. Hän ei tyydy Suomeen, hän ottaa kaikki, mitä teillä on läänityksiä, ja te jäätte kuorituksi puuksi, jonka oksat pian ruskettuvat. Ja jos kansaan leviää tieto siitä, mistä kuningas teitä syyttää, niin ette puhdistu siitä elinpäivinänne. Ei, Kaarlo-lanko, toisin minä neuvoisin…!"

Marski ja hänen setänsä katselivat jännityksellä kuumaveristä ritaria. Tämä oli noussut seisoalleen, tarttuen vasemmalla kädellään miekkansa kahvaan ja osoittaen oikealla eteensä. Hän odotteli, ennenkuin antaisi neuvonsa, jonkavuoksi molemmat kuulijansa sanoivat:

"Lausukaa neuvonne, mitä olisi tehtävä?"

"Lähettäkää taisteluvaatimus kuninkaalle", vasaasi Kustavi
Anundinpoika.

"Taisteluvaatimus!" huudahti Kaarlo ponnahtaen ylös kuin manauksesta.

"Niin!" vastasi ritari. "Käskekää kaupungin pormestarien — nehän ovat henkensä ja verensä uhalla teille uskollisia — kutsua kaupungin neuvosto kokoon, esittäkää siellä asianne ja saartakaa kohta senjälkeen kuninkaan linna… Lähettäkää sitten arpakapulat kiertämään, vannon kilpeni kolmen lumpeen kautta, että teillä on viikon kuluessa väkeä tarpeeksi muistuttaaksenne jaloa kuningastamme, mitkä ovat hänen velvollisuutensa ja lupauksensa."

Marski vaipui aatoksiinsa. Toiset ritarit katselivat häneen. Kustavi-ritarin silmistä loisti syvän vakaumuksen tuli, Tord-herran katse oli tutkiva ja tarkasteleva.

"Mutta hetket ovat kalliit, lanko", jatkoi Kustavi marskin viivytellessä. "Nyt on pelastus käsissänne, jonkun hetkisen kuluttua se on myöhäistä… Ja ajatelkaa samalla, ettei vaara ole yksin teidän, vaan koko Ruotsinmaan. Mitä teillä on menetettävää, lanko…? Tuskin enempää, kuin muutenkaan menetätte. Mutta sillä teolla te ansaitsette valtaa ja kunniaa ja jälkimaailman kiitosta…!"

Kaarlo mietti vielä, ja laamanni nojasi leukaansa miekankahvalle laskettuja käsiään vasten.

Vihdoin marski nousi ja katsoi odottavaan ritariin.

"Ei, ei lanko", sanoi hän, "neuvonne lienee hyvä, mutta kuningas on saanut lupaukseni, ja hän ei ole vielä rikkonut omaansa…"

Marski aikoi lisätä vielä jotakin, mutta puhe keskeytyi hovipojan tullessa ilmoittamaan kuninkaan uskotun, ritari Albrekt Mörerin tuloa. Kustavi-ritari vetäysi silloin ikkunapenkille laamannin viereen. Marski odotti seisoallaan suosikin tuloa. Albrekt-ritari tuli kylmänä ja muodollisena. Hänen kasvojensa suopea ilme ei päästänyt syvemmälle silmäämään hänen sydämeensä. Hän alkoi kertoa jotenkin huolettomasti asiastaan. Hänen liikkeistään ja äänestään paistoi selvästi, kuinka varmoja hän ja kuningas olivat asiastaan. Hän esitti marskille jonkinlaista sovinnon tekoa, molemmat muka myöntyisivät jonkunverran. Kuningas jättäisi syytöksensä sikseen, jos marski puolestaan luopuisi lääneistään. Baijerilainen koki varsin vielä osoittaa, että oli kuninkaalta suuri armo, kun niin vähällä päästi vihamiehensä.

"Teillä on nyt erilainen puheentapa kuin Turun linnassa tavatessamme, ritari Albrekt!" sanoi Kaarlo vihdoin terävästi ja niin arvokkaasti, että baijerilainen oikein ihmestyi.

"Yksinkertaisesti siitä syystä vaan, herra drotsi", vastasi tämä, "että silloin oli paljon tekemättä, mikä nyt on tehtynä!"

"Ja ellei kuninkaalle olisi tullut tätä keppihevosta, niin olisi hän löytänyt toisia syitä saattaakseen minut syyhyn", lausui Kaarlo, halveksivasti hymyillen. "Mutta minä sanon teille erään asian, ja viekää te se kuninkaalle tervehdykseksi Ruotsin korkeimmalta virkamieheltä… Kristofer-kuningas varokoon leikkimästä lupaustensa ja valainsa kanssa samoinkuin entiset muukalaiskuninkaat ovat, Jumala paratkoon, tehneet tässä maassa. Muuten hän voi helposti ruveta katumaan sitä peliä, jota hän nyt mielii kanssani pelata; yksi Gotlanti ja yksi Visborg ovat jo nekin Ruotsille liikaa!"

"Se on helposti tehty, herra drotsi", vastasi ritari väistäen, vaikka hänen silmistään samalla vilahti suurta katkeruutta, "mutta aika joutuu, neuvosto kokoontuu kohta … suostutteko vai ette, drotsi?"

"Oletteko unhottanut ne kirjat, jotka kuningas on minulle antanut ja valtaherrat nimillään ja sineteillään vahvistaneet?" kysyi marski vastaukseksi. "Julistaako kuningas kolmen valtakunnan kuullen itsensä valapatoksi?"

"Kristofer-kuningas ei unhota valojansa, herra drotsi, mutta muistakaa te puolestanne, että suhteet ovat nyt peräti toiset, kun te olette ruvennut valtakunnan vihollisten yhdysmieheksi… Enempää en huoli sanoa…?"

"Ette, minä tunnen perinpohjin sen laulun, jonka kuningas nyt aikoo laulaa…"

"Yksi värssy lienee teille kuitenkin outo", sanoi baijerilainen purevalla hymyllä, "sen kuulin tiellä tänne tullessani, ja se puhuu enemmän kuin kaikki muut yhteensä…"

"Ja se on…?"

"Kuninkaan väki on ottanut viime yönä kiinni erään rosvolaivan, jolla oli viisitoista vitaliveljestä. Ja nämä kaikki tunnustivat teidän käskyläisenne, Niilo Bonpojan, herrakseen! Kuninkaan päällysmies, joka on ollut aina sitten ritari Jost von Bardenvlethin tulon metsästämässä, oli juuri kuninkaan luo menossa ja kohtasi minut tänne tullessani."

Kaarlo oli kuin salaman iskemänä. Hänen koko luontonsa nousi kuohuksiin, että hän sai vasta mitä suurimmalla vaivalla itsensä hillityksi. Äkkiä hänelle juohtui Klaus Lang mieleen. Jos tuollainen seikka on todella tapahtunut, niin täytyi Klaus Langin varmaan saada siitä tieto. Oli siis koetettava viivyttää ritaria, kunnes tämä palaisi. Molemmat sukulaisritarit tulivat tässä avuksi.

Sekä laamannista että Kustavi-ritarista oli tämä niin sadunomaista, että he nousivat paikoiltaan ja rupesivat ritarilta kyselemään tarkemmin tuosta merkillisestä tapahtumasta ja samalla osoittamaan, että sen täytyi olla ilmeisesti erehdystä. Heidän juuri tästä keskustellessa tempasi Klaus Lang oven auki ja syöksyi sisään. Hän oli todellakin kuullut rosvolaivan valtaamisesta. Eräs kuninkaan asemiehistä, jonka hän tunsi ja joka oli ollut mukana, oli kertonut, että eräs rosvolaiva oli valloitettu kiivaan ottelun jälkeen, jossa oli monta kaatunut. Niilo Bonpoikakin oli ollut joukossa, oli mies kertonut. Hän oli laivan päällikkönä ja hän oli taistellut äärettömällä miehuudella ja uljuudella, kunnes viimein surmanhaavan saatuaan sortui laivansa kannelle. Kuninkaanlaivan päällikkö, joka ei tuntenut häntä, kysyi silloin hänen nimeään ja hän oli kuollessaan kuiskannut: Niilo Bonpoika. Yleinen tyrmistys valtasi kaikki läsnäolijat Klaun lyhyen kertomuksen johdosta. Syvimmin se koski marskiin. Hän kääntyi selin toisiin ja vei kiivaasti kätensä silmilleen. Kääntyessään uudestaan Albrekt-ritariin päin, oli hän kalpea ja synkeä, ikäänkuin parantumattoman haavan saanut.

Vanha Tord-herra rupesi nyt katselemaan asiaa toisilla silmillä, kuin ensiksi jutun kuultuaan. Ja samalla paisuivat hänenkin tunteensa täyteen valtaansa, ikäänkuin hän nyt vasta olisi saanut täyden selvyyden vaaran suuruudesta. Hän astui ritarin luokse tarttuen kovasti tämän käsivarteen.

"Tyttäreni", huusi hän pauhaavalla äänellä, kyynelten valuessa hänen pörröisten, harmaiden kulmakarvainsa alta. "Kautta elämäni, kuningas saa vastata minulle tyttäreni hengestä, tai hän ei ole parempi kuin Visborgin rosvokuningaskaan!"

Sitten hän löi nyrkeillä rintaansa huutaen:

"Ne neuvot, jotka saitte veljenipojalta viedäksenne kuninkaalle, saatte viedä hänelle vanhalta ritarilta, Kaarlo Tordinpojaltakin! Onko tämä aika niin kurja, ettei Ruotsin kuninkaalla ole voimaa hillitä ja rangaista yhtä viheliäistä merirosvoa… Viiden haavan nimessä, ritari, sellainen kuningas ei kelpaa Ruotsin kansalle!"

Käsi kovasti miekankahvassa astui tuo kelpo vanhus tuimin askelin huoneesta paukauttaen oven jälkeensä, että talo jyrähti.

Tämän kunnianarvoisan ritarin sanat eivät olleet tekemättä melkoista vaikutusta ritariin — siihenkin asiaan katsoen, joka oli kuninkaan ja marskin välillä tekeillä. Älykäs Albrekt Mörer ymmärsi helposti, että näistä sanoista voi sukeutua yleinen tyytymättömyys hänen herraansa kohtaan, varsinkin kun vanhan kuninkaan rosvoukset eivät häirinneet yksin Ruotsia vaan Tanskaakin ja etupäässä suuria hansakaupunkeja. Hän katsoi siis parhaaksi hellittää vähän joustaan, ettei kuningas menettäisi hyviä toiveitaan.

Sen hän tekikin, ja teki sen niin hienosti ja taitavasti, ettei Ruotsissa oltu näihin aikoihin vielä moista nähtykään. Niinpä olikin asia hänen lähteissään jo siksi valmis, että sen sopi hyvillä toiveilla esittää neuvostolle. Marskin piti luopua Turun linnasta lääneineen. siis koko Suomesta, sillä Viipuria ei tässä otettu puheeksikaan; muut saisi marski pitää. Silloin ritari meni.

* * * * *

"Halloo laivuri!" huusi Brodde, tullessaan Niilo Bonpojan kanssa veneineen niin lähelle, että näkivät laivurin, joka oli nojallaan peräkeulaa vasten ja katseli uinaillen melkeästi tyyntynyttä merenpintaa.

Heidän veneensä oli kulkenut rantaa pitkin, joten he olivat päässeet melkein huomaamatta kauppalaivan ääreen asti. Laivuri hyppäsi pystyyn kuullessaan huudon ja koetti tirkistellä, keitä tulijat olivat. Pian hän tunsikin Brodden.

"Tehän annoitte neidit ritarille päivällä!" huusi hän takaisin.

"Niin annoin!" vastasi Brodde.

Vene hiipoi nyt laivan kylkiä pitkin.

"Köysiportaat alas, laivuri!" huusi Brodde, "minulla on vielä hiukan puhumista ritarille."

Laivuri epäröi kotvasen, mutta ymmärsi pian, että vastustaminen olisi turhaa. Rosvolaiva oli tietysti lähellä, ja sieltähän heidän oli helppo saada vahviketta, sillä hänen raskasuintinen haahtensa ei tietenkään ehtisi salmesta päästä. Hän noudatti siis käskyä.

Moniaan silmänräpäyksen kuluttua olivat Niilo ja Brodde rostokkilaisen
Mustan Joutsenen kannella.

"Missä ritari on?" kysyi Niilo käyden laivuria kohden, joka osoitti viekkaasti hymyillen kannen alle.

Mutta Brodde tarttui hänen käsivarteensa pidättäen häntä ja käski laivurin mennä sanomaan ritarille, että Kurjen päällikkö tahtoi häntä puhutella. Laivuri lähti jättäen miehet kahdenkesken. Sitten kuuluivat portaat narisevan ja kohta ilmestyi ritari Jost von Bardenvleth kannelle. Brodde tarttui kovasti Niilo Bonpojan käsivarteen merkiksi, että hän olisi hiljaa.

Ylpeänä ja uhkaavana astui ritari Brodden eteen, joka puolestaan oli käynyt vähän etemmäksi Niilosta.

"Mitä tämä tietää, Haukka?" kysyi hän, "mikset jätä laivaa rauhaan?"

"Teidän täytyy antaa neidot minulle takaisin, ritari… olen saanut uuden käskyn ottaa ne pois teiltä!"

Ritari astahti säikähtäen askeleen taaksepäin, mutta sitten hän levitti kätensä ja nauroi, ikäänkuin olisi pitänyt asiaa pilana, tosin huonona, mutta jolle kuitenkin sopi nauraa. Mutta Brodde tarttui äkisti hänen käsivarteensa ja vei hänet Niilon luo.

"Laivuri", huusi hän sitten, "tuokaa neidot paikalla kannelle!"

Jost-ritari kiemurteli kuin käärme, vaan ei voinut irtautua Niilon lujista kourista. Oikea kätensä oli vapaana ja sillä hän sivalsi miekkansa heiluttain sitä Niilon pään päällä.

"Päästä minut koira!" huusi hän, "tai pääset kurjasta hengestäsi!"

Nyt hän vasta äkkäsi, kuka häntä oikeastaan oli kiinni pitämässä, ja siitä hän niin tyhmistyi, että kielikin kangistui suuhun. Niilo tarttui äkisti vasemmalla kädellään ritarin oikeaan ranteeseen ja väänsi jokseenkin helposti miekan siitä pois.

"Nyt ansaitsisit todella, että oma miekkasi joisi mustan veresi, sinä murhamies ja naisrosvo… Mutta Niilo Bonpoika ei saastuta sillä kättänsä… Ruotsin valtakunnan drotsi tuomitkoon sinut, hänen luokseen sinä nyt pääset!"

Ihmisillä, jotka eivät tarkoituksiinsa keinoja valitse, on aina suuri kylmäverisyys ja levollisuus sekä tavaton kekseliäisyys, joka aina pelastaa heidät suurimmistakin vaaroista. Nämä ominaisuudet oli Jost-ritarillakin. Hän oli ollut jo tarpeeksi kauan Ruotsissa ja ruotsalaisten joukossa oppiakseen tuntemaan heidän luonteensa yleispiirteet. Ja jos hän oli sattunut tulemaan jonkun kanssa erityisiin tekemisiin, niin otti hän aina perinpohjaisen selon hänen luonteestaan. Siksipä hän sangen hyvin tunsikin nykyisen vastustajansa, paremmin kuin tämä itse, ja katsoi sopivaksi käyttää tätä seikkaa hyväkseen.

Vaistomaisesti ymmärsi hän tilansa vaarallisuuden. Hän tiesi, että tästä voi seurata hänelle täydellinen tuho. Siksi hän pani kaikki voimansa liikkeelle pelastuakseen ainoaa mahdollista tietä. Hän päätti vedota vastustajansa ritarillisuuteen, joka oli hyvin herkkä tunne Niilo Bonpojalla.

"En tiennyt", sanoi hän, "että ruotsalaiseen miehuuteen kuuluu salakavalain hyökkäystenkin taito … ja viimeksi olisin teiltä sitä odottanut, herra Niilo…"

Mutta ritarin kummaksi vastasi Niilo:

"Voitte olla oikeassa, vaan lieneeköpä teillä käsitystä ritarin velvollisuuksista…?"

"Ainakin siksi, etten rupea miestä kuulustelematta tuomitsemaan?"

"Mutta te annatte muiden tuomita sen sijaan, ja se on paljoa pahempaa… Muistakaa tupaa Altunan kirkolla, muistakaa sitä, kun olimme yhdessä Räfvelstassa Krister-herran luona… Olikohan tekonne silloin täysin ritarillinen?"

Jost von Bardenvleth puri huultansa kalveten. Mutta samassa kuului portailta kepeitä askeleita ja pian ilmestyi kannelle kaksi valkopukuista vartaloa, jotka katselivat säikähtyneinä ympärilleen.

Nähtyään Niilo Bonpojan, syöksyi toinen heistä kädet ojennettuina häntä vastaan ja heittäysi hänen rinnoilleen.

Niilo unhotti kaiken nähdessään neidon. Laiva, ritari, kaikki tyyni hälveni hänen mielestään. Ympäristö oli kolkko ja pimeä, mutta hänen poveensa syttyi ihana liekki.

Vaan ihastuksen hetki oli lyhyt. Hänestä oli Briita-neiti öin ja päivin uneksinut ja häneen aina sovittanut kauneimmat ajatuksensa miesihanteesta, ja nyt tuli hän pelastajana häntä noutamaan mitä suurimmasta vaarasta. Se herätti neidossa niin valtavia tunteita, että ne saattoivat hänen ilmaisemaan sydämensä salaisuuden juuri hänelle, rakastetulleen. Mutta samassa heräsi naisellinen kainous hänen rinnassaan, joka sai hänen punastuen irroittaumaan nuorukaisen syleilystä.

"Ritari hyppäsi mereen!" huusi silloin karkea ääni. Huutaja oli eräs laivan miehistä, joka seisoi uloinna laivan perässä. Kaikki kääntyivät katsomaan sinnepäin. Brodde, joka oli kumarruksissa laidan yli, tarkastellen oliko vene valmiina Niiloa ja pakolaisia varten, hypähti äkisti pystyyn ja riensi laivan perään.

"Tuosta!" sanoi merimies, osoittaen sitä kohtaa, josta ritari oli hypännyt laidan yli.

Brodde katseli alas, hän silmäili aaltoja ja tarttui erääseen lähellä olevaan joutseen. Hän aikoi nähtävästi ampua nuolen pakolaiseen, joko keskeyttääkseen hänen matkansa, kunnes vene hänet saavuttaisi, tai lähettääkseen hänet samaa menoa autuaammille purjehdusvesille. Mutta aalloista ei näkynyt pakenijan päätä. Ne loiskivat tyynesti syvässä lahdessa, jonkavuoksi Brodde viskasi joutsen pois, odotettuaan niinkauan, kuin sukeltaja voi olla hengittämättä veden alla.

"Hän upposi pohjaan oitis", sanoi merimies, "ja sen olisin voinut sanoa jo ennenkin."

Brodde katseli epäluuloisesti miestä, mutta Niilo riensi paikalle ja lausui päättävästi:

"Olkoon kuollut tai elävä, ei hän sieltä enää palaja!"

Ja siksi se jäi. Brodde tosin vaatieli laivan tarkastamista, sillä hän ei luottanut miehen sanoihin, mutta Niilo ajatteli vaan naisraukkain pelastamista. Hän ajatteli vaan, että niille oli suureksi tuskaksi joka hetki, joka heidän täytyi viettää Mustan Hanhen kannella.

He astuivat siis kaikki Hirven veneeseen, joka pantiin huimaa vauhtia halkomaan aaltoja, että vesi pärskyi kokassa. Pian he saapuivatkin Hirvelle, joka läksi heti liikkeelle Kurkea kohden salmen eteläsuuhun. Se oli vielä paikallaan. Silloin päätettiin, että Brodde lähtisi sillä lähimpään satamaan lähettämään sieltä marskille tiedon, että retki oli hyvin onnistunut.

Niilo itse purjehti eteläisempään suuntaan viedäkseen Briita-neidin ystävineen oman toivomuksensa mukaan Söderköpingiin, johon olisivat kuitenkin parin päivän päästä lähteneet Turusta, ellei ryöstö olisi tullut väliin. Niilo tekikin tämän matkan sitä mieluummin, kun toivoi siten tapaavansa Tordin.

"Ja vietyäsi siten minun terveiseni marskille", sanoi Niilo Brodden kättä pudistaen, "sano hänelle olevasi minun mieheni, ja jos hän kysyy, niin sano pelotta kaikki suoraan… Nimeni on, luulen, yksinään riittävä suositus marskin silmissä."

Vielä puhuissaan näkivät he pohjoisessa päin laivan. Brodden terävä silmä tunsi sen kohta Mustaksi Hanheksi, ja hän ihmetteli, että se oli niin pian lähtenyt liikkeelle. Musta Hanhi kulki täysissä purjeissa nopeasti saarten pohjoispuolitse länteen päin.

"Jos se tuota kurssia pitää, niin se aikoo selvästi Väddöhön", sanoi Brodde, "minulla olisi sittenkin hyvä halu käväistä vielä kerran tarkastamassa Mustan Hanhen sisustaa; eiköhän se vaan liene täynnä kuolleitten luita?"

"Ei", huudahti Niilo, "älä tee sitä…! Marski odottelee levotonna Tukholmassa, johon hän on jo saapunut ammoin tällä tuulella… Sinun pitää luvata mennä suoraa päätä sinne…"

Brodde lupasi, ja sillä he erosivat.

Niilo seisoi kannella odottaen, kunnes Kurki oli levittänyt siipensä lentoa varten. He purjehtivat sitten kotvasen rinnakkain. Mutta yön hämärtyessä olivat laivat jo erinneet kumpikin taholleen.

* * * * *

Tuuli tyveni, ilmanhenkeä oli vaan senverran jälellä, että purjeet pysyivät kiinteällä. Mutta Hirvellä oli hiljaista. Sen kannella ei ollut muita kuin vanha Margaretan aikuinen meriurho sekä vartiomies. Tämä kutsui kädellään viitaten edellistä luokseen.

"Nyt on tyyni", sanoi hän, "ja elleivät merkkini petä, menee matka hyvin … väylämme on suora kuin katu. Kutsu Hollinger Tostenpoika tänne ylös."

Mies meni ja hetkisen kuluttua tuli kutsuttu tallustaen unimielissään perään päin. Perämiesvanhus katseli muuatta metsäistä saarta, joka uinaeli kuunvalossa, rannallaan pieni kalastajan mökki. Hirvi kulki sellaista suuntaa, että se oli kohta tuleva niin lähelle tätä saarta, että notkea mies voi hypätä siitä rannalle. Ukko kiintyi niin tähän katselemiseen, ettei huomannut haukottelevaa miestä, joka seisoi hänen edessään odottaen puhuttelua.

"Haluatko tavata isääsi?" kysyi ukko vihdoin lakattuaan katselemasta saarta.

"Isäänikö?" kysyi tämä vilkkaasti tirkistäen kysyjää. "Haluanko nähdä häntä … tarvitseeko sitä kysyä?"

"Hyvä!" vastasi edellinen, "sinä olet kohtaava hänet, jos viet tämän aluksen satamaan!"

"Söderköpingiin?"

"Niin, tai Tukholmaan, mikäli herra Niilo Bonpoika käskee. Sen mukaan mitä kerroit, kun haastelimme odottaissamme Niilo-herraa ja neitoja, tunnet hyvin tämän reitin. Ja minä luotan sinuun, sillä sinusta näyttää hyvin voivan uskoa samaa kuin isästäsikin, Toste-ukosta, että olet mies pitämään sanasi!"

"Kyllä voitte siihen luottaa", vastasi Hollinger, "minä vien Hirven Söderköpingiin tai Tukholmaan yhtä varmasti kuin pappi vei kalkin ehtoollisvieraan huulille, ja sitten…?"

Hollingerin ääni vapisi, mutta muuten ei hänestä näkynyt merkkiäkään siitä, että hänen karkean ulkokuorensa alla löytyi hellempiä tunteita. Vanhus hymyili ja näytti sisällisellä ilolla ajattelevan niitä menneitä aikoja, jolloin hän eleli Tosten ja muiden silloisten urhojen parissa. Ne miehet olivat tosin hieman raakoja ja hiomattomia, eikä niiden joukossa pidetty niin suurta lukua naarmuista ja arvista, mutta koskaan ei heidän keskuudessaan tapahtunut sanan syömistä eikä petosta. Heidän hiomattoman pintansa alla oli puhdasta kultaa.

"Sitten menet suoraa päätä marskin herra Kaarlo Knuutinpojan luokse, ja siellä näet Tosten", sanoi vanhus, "tahi, jos hyvin käy, tulee Tord-herra Haukalla vastaan, ja silloin näet hänet siellä… Niin, poika, nyt tiedät, mitä on tehtävä, anna kätesi tänne!"

Hollinger ojensi ukolle kätensä, ja siten oli lupaus vahvistettu.

"Näetkö tuolla rannalla tuvan, Hollinger?"

Hollinger nyökkäsi myöntävästi.

"Siellä elää eräs minun ja isäsi vanhoja ystäviä, ja minä tahdon levätä hänen luonaan tämän vartion perässä… Kun Niilo kysyy minua huomenna, niin sano, että me kyllä näemme toisemme taas, kun aika tulee, mutta että minä olen nyt ottanut lomaa. Älköön hän sitä pahaksi panko äitinsä ja äidinisänsä tähden… Sano hänelle niin ja käy peräsimeen kiinni… Ohjaa niin lähelle rantaa kuin voit, mutta älä minusta huoli … minä tunnen vanhastaan tämän tien!"

Hollinger astui peräsimen ääreen, ja vanhus katosi keskilaivalla olevan purjeen taa.

Nyt meni Hirvi läheltä sitä paatta, jolla kalastajanmökki oli — niin läheltä, että näytti kuin se olisi mielinyt asettua siihen lepoon. Hollinger katsoi hyvillään laivan tekemää mutkaa ajatellen itsekseen tehneensä tien niin lyhyeksi kuin ystävä konsanaan voi sen tehdä ystävälleen.

Hiljainen loiskaus kuului laivan ja rannan väliltä nostaen leveän hymyn
Hollingerin kasvoille.

Äkkiä käänsi Hirvi keulansa ulapalle. Silloin tuli eräs miehistä juosten ja huutaen henki kurkussa, että yksi mies oli hypännyt mereen.

"Se oli vedenhaltija!" vastasi Hollinger hymyillen. "Hiljaa, älä puhu sanaakaan, sillä se maksaa yhden miehen hengen, ennenkuin satamaan pääsemme!"

"Vedenhaltija?" kysyi mies kuiskaten, voimatta hillitä haluaan kuulla enemmänkin niin suuresta herrasta.

"Niin, ymmärräthän sen", selitti Hollinger leukaansa sivellen, "ettei Hirvellä olisi sellaista onnea ollut, ellei sillä olisi ollut vedenhaltijaa mukana… Katsoppas nyt, kun tuuli kiihtyy, mutta se on nyt livahtanutkin idän puoleen."

Mies meni ja Hollinger vilkaisi taakseen. Silloin hän näki mökin vieressä rannalla pitkän harteikkaan miehen kiipeävän rantatörmää ylös ja katoavan tuvan varjoon.

Mutta tuuli tuimeni ja Hirvi hyppeli aalloilla kuin neitonen kukkaskedolla.

Päivän sarastaessa oli ehditty hyvä matka etelään. Noustessaan aamulla kannelle äkkäsi Niilo ensimmäiseksi purjeen etelässä päin.

"Missä olemme?" kysyi hän.

"Tuolta kokan puolelta siintää Tukholman saariston ulkoreuna!" vastasi
Hollinger.

Niilo silmäsi perämiestä ja kysyi, kuka hän oli. Tämä sanoi nimensä selittäen kuinka oli tullut peränpitäjäksi, eikä Niilo sen enempää huolinut kysyä. Hän oli saanut niin suuren luottamuksen äidinisänsä vanhaa toveria kohtaan, ettei hiukkaakaan epäillyt uskoa laivan ohjausta sen käsiin, jota hän oli suosittanut. Se häntä kuitenkin vähän ihmetytti, että mies oli lähtenyt niin suu sanan pyyhkimättä laivasta pois.

Mutta silloin tuli Briita-neiti hänen viereensä tuoden päivän hänen mieleensä takaisin. Se tyytymättömyyden varjo, joka siellä oli hetkisen ollut, hävisi oitis. Kaikki sai heti toisen värin, laiva urheine miehineen, meri, jonka lakkapäiset laineet vyöryivät katkeamattomana sarjana pitkin ääretöntä selkää, maa vuorineen ja laaksoineen, linnoineen ja kaupunkeineen. Kaikki oli niin suloista ja ihastuttavaa ja kuitenkin niin vähäpätöistä. Sillä mitä se kaikki oli hänen rakastettunsa hymyilyn rinnalla. Hän oli taivas, kaikki muu oli maahan kuuluvaa.

"Purje, purje!" huusi Briita-neiti, "voi, jos se olisi Haukka, ajatteleppa, Iliana, jos se olisi veljeni … katso, etkö näe jonkun viittaavan kannelta, etkö näe valkeata sulkatöyhtöä…"

"Se on kauppalaiva!" sanoi Hollinger.

"Kauppalaiva!" matki neito tyytymätönnä, "ja minä luulin sitä
Haukaksi… Sanoppa. Iliana, etkö nähnyt valkeata sulkatöyhtöä?"

"Lapsiparka", sanoi Iliana, joka oli myöskin noussut kannelle, "veljesi taitaa olla kaukana täältä. Hän luovii nyt ehkä Ahvenanmaan tuolla puolen, vai kuinka, herra Niilo?"

"Kas tuolta kauempaa etelästä tulee toinenkin purje!" huusi Briita käsiään taputtaen.

"Luultavasti kauppalaiva sekin!" sanoi Niilo hymyillen kauniin tytön innolle.

"Tästä menee Tukholmaan väylä", ilmoitti Hollinger.

Päivän kuluessa he näkivät muitakin aluksia, jotka purjehtivat samaan suuntaan kuin nämäkin, mutta ne olivat kaikki suurten hansakaupunkien kauppalaivoja, jotka kulkivat tyvenesti ja varmasti Ruotsin kuningaskaupunkiin. Rupesi melkein jo kyllästyttämään, kun nämä paksut ja mahtavat hansalaivat liikkuivat niin kylmästi ja välinpitämättömästi eteenpäin, Hirvellä olijain hartaasti odottaessa siromuotoisen Haukan sukeltautuvan aalloista näkyviin.

Mutta päivä kului ja tuli jo seuraava aamu, eikä Haukkaa näkynyt. Toivo Tordin tapaamisesta alkoi näyttää turhalta, mikä kuitenkin koski nähtävästi enemmän Ilianaan kuin Briitaan. Edellinen istui vaiti tirkistellen ulapalle, ja kun hän joskus jotakin lausui, puhui hän vaan kauniista lahdesta, jota kohden Hirvi kulki ja jossa Stegeborg ja Kaarlonsaari olivat. Hän muisteli niitä ihania kemuja, joita siellä oli pidetty linnan piirityksen aikana.

Äkkiä vähän puolipäivän jälkeen, kun Niilo istui taasen neitojen kanssa peräkannella heitettyään jo kokonaan toivon nähdä Haukkaa, tuli eräs harmaapartainen laivamies isonpurjeen alitse heidän luokseen ja lähestyi Niilo-herraa.

"Ellen ole aivan pettynyt", sanoi hän, "niin luulen, että Haukka on vähän sivullapäin etelässä!"

Niilo ja neidot hyppäsivät ylös katsomaan alusta.

"Kauppalaiva se ei ole, se on varmaa ainakin", sanoi Hollinger vähän ajan päästä.

"Mutta se voisi olla…?" huudahti Iliana-neiti tarttuen Niilon käsivarteen.

"Se voisi olla", jatkoi Hollinger niin tyynesti, kuin asia olisi ollut vähäpätöisin maailmassa, "se voisi olla vitalilaiva!"

Iliana kalpeni, mutta Briita painautui Niiloa vasten.

"Onko se vitalilaiva?" kysyi hän katsoen luottavaisesti Niiloon ja koettaen näyttää niin rohkealta kuin voi kyynelten tippuessa hänen pitkäin silmäripsiensä välistä.

"Parasta on joka tapauksessa", vastasi Niilo, "että te, arvoisat neidit, menette kannelta pois."

Tuli kamalan jännittävä hetkinen. Koskaan ei Niilo Bonpoika ollut vielä vaaraa pelännyt, mutta nyt häntä pelotti niin oudosti, ettei hän sitä voinut itsekään käsittää. Mutta sitä kesti vaan hetkisen; se katosi pian, ja hän tunsi rohkeutensa palaavan ja voimansa kasvavan. Nyt hänen tuli taistella sydämensä lemmityn edestä. Silloin kuului taas Hollingerin ääni.

"Ei se ole vitalilaiva … sen näkee taklauksesta… Se on hiuskarvalleen Haukan näköinen!"

"Ford, Tord!" huusi Briita. "Jumalan äiti olkoon kiitetty, sinä siis tuletkin!"

Iliana-neitikin risti kätensä, ja pari kirkasta kyyneltä vieri hänen hienoja poskiansa pitkin.

Se olikin todella Tord Kaarlonpoika, ja ennen iltaa oli hän päässyt Hirvelle. Hän toi tietoja laamannilta, isältään, joka oli mennyt Tukholmaan tapaamaan veljensäpoikaa, marskia. Eräs heidän perhepalvelijoitaan, joka oli lähtenyt muutamalla lyybekkiläisellä aluksella laamannin asioille, oli tuntenut Kaarlon Haukalla, kun laivat tulivat vastakkain, ja tuonut terveisiä kotiväeltä. Näiden tietojen johdosta päätettiin suunnata molemmat laivat suoraa päätä Tukholmaan.

Tord-herra jäi Hirvelle, jolla nyt vallitsi ilo ylimmillään. Vuoroin laskettiin leikkiä, vuoroin puhuttiin vakavia asioita. Tord kertoi matkansa vaiheista. Hän oli luovinut edestakaisin ilman muuta huvia kuin Tukholmasta tulevain ja sinne meneväin kauppa-alusten katseleminen. Aika oli tullut kovin yksitoikkoiseksi, varsinkin kun hän lopuksi rupesi arvaamaan, että Niilo oli tullut neitojen onnelliseksi pelastajaksi.

"Meitä siis kuitenkin ajattelit, Tord!" lausui Briita-neiti hymyillen herttaisesti veljelleen.

Tämä katseli Iliana-neitiä, joka puolestaan istui silmät alas luotuina leikitellen hansikallaan. Näöltään kuunteli hän aivan välinpitämättömänä kertomusta nuorukaisen kärsimyksistä, vaikka kaikki kuulivat, että ne olivat etupäässä kestetyt juuri erään tähden heidän joukostaan. Ilianasta siirsi Tord katseensa Niiloon tarttuen lämpimästi hänen käteensä lausuen:

"Sinä olet ollut minua onnellisempi, Niilo, nyt kuten aina…! Yhtä ainoata seikkaa valitan … sitä, että herra Jost von Bardenvleth pääsi pakoon. Silloin lienevät ajatuksesi olleet toisaalla, kuin niiden olisi pitänyt olla."

Briita-neiti otti nyt sananvuoron ja kertoi juurtajaksain, kuinka asian laita oli, tullen siihen päätökseen, ettei pyhimyskään olisi voinut toisin tehdä. Veli hymyili hänen lämpimän puolustuspuheensa johdosta, ja sisar punastui huomattuaan taasenkin erehtyneensä menemään vähän liian pitkälle Niiloon nähden.

Sitten kääntyi keskustelu neitojen oleskeluun Kurjella. He kertoivat epätoivostaan, kun heidät oli otettu ennustaja-akan luona kiinni ja viety rosvolaivalle, josta he olivat nähneet Tordin ja Niilon tulevan liian myöhään heille avuksi. Kun Kurki oli sitten lähtenyt purjehtimaan ulapalle, ja heidän ensi pelästyksensä oli ehtinyt asettua, olivat he kuitenkin huomanneet tilansa paljoa paremmaksi, kuin olivat luulleetkaan. Erinomattain ylistivät he laivan nuorta päällikköä, Hurjaa Haukkaa, kuten häntä kutsuttiin. Hän oli ollut niin kohtelias, niin huomaavainen ja ystävällinen, että he selvästi näkivät, että hän olisi heti laskenut heidät maihin lähimpään satamaan, jos olisi voinut. Hurja Haukka tuli suorastaan ruususeppeliin kiedotuksi; Briita varsinkin oli innokas häntä kukittamaan; varmaankin siitä hyvinymmärrettävästä syystä, että hän tiesi, kuinka paljon Niilo tuosta nuoresta miehestä piti. Mutta Iliana-neitikin tuhlasi niin paljon kiitosta häneen, että Tord-herra rupesi pitämään sitä liioiteltuna ja synkkeni nähtävästi.

"Niin, hän saattoi minun melkein ajattelemaan sitä sulhasta, jonka se ennustaja-eukko lupasi minulle vähää ennen onnettomuuden tapahtumista!" lopetti neito punastuen ylistyspuheensa.

"Soo-o", hymyili Tord-herra katkerasti, "se ennustus meni siis pian täytäntöön!"

"Sinun korvasi lienevät menneet myrskyn pauhussa lumpeen, veljeni", sanoi Briita päästäen helakan naurun, "etkö kuule, että Iliana-neiti sanoo Hurjan Haukan saattaneen hänet ajattelemaan sitä, jolle hän lahjoittaisi sydämensä!"

"Sen kuulen varsin hyvin, siskoseni!" vastasi Tord hieman pakotetusti hymyillen, "ja minä toivotan neidille onnea, että hän niin pian löysi miehen, jolle hän…"

"Merimatkat eivät näy olevan terveellisiä nuorille miehille", keskeytti
Briita-neiti, jonka ylen onnellinen sydän ei voinut nähdä pientäkään
surun pilveä tänä onnen hetkenä. "Sinustahan on tullut oikea merikarhu,
Tordini. Kostoksi pitäisi minun panna kieleni lopuksi päivää lukkoon."

Tord tarttui ystävällisesti tytön käteen ja suuteli häntä katsoen rakkaasti häntä silmiin.

"Pidätkö minua todellakin nyt, hyvä siskoseni, merikarhuna?" kysyi hän.

"En nyt, ja siitäpä tahtoisin sinulle jotakin sanoa…" sanoi Briita.

"Sano, sano!" rukoili veli, aavistaen, että hänellä oli jotakin oikein suloista sanottavaa. "Mitä tahtoisit sanoa?"

"Sitä, mitä se eukko ennusti", hymyili Briita veitikkamaisesti.

"Briita, mitä sinä nyt!" huudahti Iliana-neiti äkkiä sydämellisesti nauraen.

"Se ennustus…" vastasi Briita.

"Mutta kosto on tuleva samalla mitalla, Briita!" varoitti Iliana lempeällä vakavuudella.

"Sanokaa meillekin, sanokaa", pyysi Tord, "mitä eukko ennusti? Auta minua, Niilo ystäväni… Me saanemme kaiketi kuulla mikä nämä arvoisat neidot sai niin myöhälle unhottaumaan eukon luo, että joutuivat siihen onnettomuuteen, jota oli minulle aiottu."

Mutta Niilo vaan hymyili, ja Tord sai yksinään rukoilla ja pyytää. Vihdoin hänen onnistui taivuttaa sisartaan lupaamaan kertoa. Tämä alkoi sitten kertoa, kuvaili ensiksi tupaa ja eukkoa itseään ja hymyili joka kerta, kuin katsoi veljeänsä nähdessään, kuinka kärsimätön hän oli. Ja Iliana auttoi häntä täydentäen kertomusta, joka kerta kuin Briita unohti jotakin pois. Vihdoin päästiin ennustukseen asti. Mutta silloin teki eräs seikka kertomuksesta äkkinäisen lopun.

Hollinger, joka oli peräsimessä tapansa mukaan tarkastellen joka puolelle, näki äkkiä suuren laivan pistäyvän esiin pitkän niemen päästä. Se oli kuninkaan laivoja, sen näki heti, ja hän riensi varoittamaan Niilo-herraa, joka istui aivan lähellä. Sekä Niilo että Tord hyppäsivät ylös Hollingerin huudon kuultuaan ja silmäelivät laivaa, jonka he paikalla tunsivat kuninkaan laivaksi, vaikkei siinä olisi ollutkaan Kristofer-kuninkaan merkkiä.

"Se on nähnyt meidät!" sanoi Niilo, laivan tullessa kokonaisuudessaan näkyviin niemen takaa.

Laiva kääntyi hitaasti ja raskaasti.

"Se tulee meidän kimppuumme!" virkkoi Hollinger. "Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, tulee tästä ottelu tai pako eteen … paras valita ajoissa."

Niilo heitti Hollingeriin terävän katseen.

"Muista, että olet Ruotsin marskin laivalla, mies", sanoi hän.

"Älkää panko sitä niin pahaksenne, herra", vastasi Hollinger, "se on vaan vanha sananparsi… Ja mitä tahansa tässä tapahtuukin, tunnen Hirven jo tarpeeksi hyvin. Se voisi hypätä vaikka tuon raskaan otuksen yli, jos tahtoisi!"

Ei ollut mitään aihetta ajateltavissa, jonka vuoksi kuninkaan laiva rupeisi ahdistamaan marskin laivaa. Mutta, kuinka olikin, se laski ihan suoraan Hirveä kohti. Molemmat laivat olivat purjetuulessa, ja Hirvi, joka oli nopeakulkuinen, lähestyi nopeasti kuninkaanlaivaa. Se sai vielä vähän väistääkin jälkimäisen leveätä keulaa, joka ikäänkuin ilkeästi irvisti sille.

Neljän, äsken niin hilpeän, Hirvellä olijan levottomuus ei kuitenkaan ollut lähimainkaan niin suuri, kuin se olisi ollut, jos he olisivat tienneet, mistä syystä kuninkaanlaiva oli pantu liikkeelle.

"Ystävyyttä ei sillä ole mielessä!" virkkoi Hollinger, "ajanko päin, herra?"

Niilo viittasi kädellään myöntävästi ja kääntyi samassa Tordiin pyytäen häntä viemään neitoja kannen alle.

Moniaan silmänräpäyksen perästä olivat laivat niin liki toisiaan, että huuto voi kuulua toiselta toiselle. Jonkun matkaa perässä päin tuli marskin toinen laiva, Haukka.