VI.
Ennustus.
"Kuka on päällikkönä laivalla?" huudettiin kuninkaan laivalta. Äänestä kuuli, että huutaja oli saksalainen, joka ei ollut vielä oleskellut tarpeeksi kauan pohjoismaissa oppiakseen sikäläistä kieltä.
"Niilo Bonpoika", vastattiin, "ja laiva on herra Kaarlo Knuutinpojan,
Ruotsin valtakunnan drotsin, oma!"
Paikalla tämän huudon saavuttua saksalaisen päällikön korviin alkoi laiva kääntyä.
"Väistä, Hollinger", huusi Niilo, "puhutaan ensiksi kuninkaallisten kanssa, ennenkuin tulemme liian likelle."
Hän oli tuskin saanut lausutuksi tämän, kuin saksalaisen ääni taasen kuului.
"Asettukaa tähän viereen, Niilo-herra!" huusi hän, "minä julistan teidät herrani, Kristofer-kuninkaan vangiksi."
"Mitä käskynne tarkoittaa, herra?" huusi Niilo vastaan. "Onko kuninkaan ja marskin välille syttynyt vihollisuutta? Ja jos min on, niin älynnette hyvin, että minä ennemmin uppoan väkeni kanssa, kuin antaudun teidän vangiksenne!"
"Suuret sanat eivät teitä nyt auta, Niilo Bonpoika", huusi mies taas. "Pankaa purjeet kokoon, tai otan teidät väkisin … herraanne, marskia, en tunne, minä tottelen vaan kuninkaan käskyä… Te olette ryöstänyt vitaliveljesten seurassa kaksi ylhäistä neitoa ritari Jost von Bardenvlethilta… Hän tuli aikaisin aamulla kuninkaan luo valittamaan teidän tekoanne sekä hänelle että marskille, ja silloin lähetettiin minut ja eräs toinenkin kuninkaan laiva ottamaan teitä kiinni."
Hollinger piti mestarillisesti perää. Hirvi teki terävän käänteen, joten se sai kuninkaanlaivan peräkeulan eteensä. Se oli iso pettymys tälle, jonka tarkoituksena oli nähtävästi ollut syöksyä myötätuuleen suoraan Hirveen pahki. Hollinger irvisti silloin niin leveästi, ettei Tordkaan, joka seisoi Niilo Bonpojan vieressä, voinut pidättää hymyään.
"Kuulkaa vastaukseni!" huusi Niilo Bonpoika saksalaiselle herralle, joka nyt oli näkyvissä perämiehen vieressä. "Minun laivallani ovat ne ylhäiset neidot, mutta minä olen luvannut viedä ne marskin, Kaarlo Knuutinpojan, enkä kuninkaan luo, ja niin aion tehdäkin… Sitten vastaan kuninkaalle, mutta hänen vangikseen en rupea koskaan!"
"Viimeisen kerran, purjeet kokoon, Niilo Bonpoika!" huudettiin taas.
Mutta kun ei Hirvellä näkynyt mitään merkkejä siitä, että käskyä aiottiin totella, näkyi saksalainen antavan merkin, ja samassa pöllähti sieltä sinertävä savupilvi ja kuului pamaus kuin ukkosen jyrähtäessä. Ilmasta kuului suhinaa ja Hirvellä olijat näkivät suuren kiven kiitävän ylitseen ja putoavan mereen kappaleen Hirven tuolla puolen.
"Se on Kotka", huudahti Niilo, "sillä on fööglareita, ja minun tietääkseni ei kellään muulla kuninkaanlaivalla ole niitä."
Hirvellä syntyi hämmennystä. Oli vielä outoa, että laivoilla oli kanuunia, ja se synnytti epäilyksiä, voiko silloin ensinkään pelastua. Hyvin tähdätty laukaus voi kerrassaan katkaista maston ja saattaa Hirven aivan avuttomaksi kuninkaallisten käsiin. Se totuus valtasi äkisti joka miehen.
Uusi pilvi ja leimaus Kotkalla näytti vahvistavan Hirven miehistön pelon. Mutta samassapa nähtiin myöskin, ettei keinuvan laivan kannelta ollutkaan sama ampua kuin linnan vallilta. Tämä laukaus osoittautui paljoa vaarattomammaksi kuin ensimmäinen. Se mennä suhautti pari syltä laivan taakse.
"Ennenkuin heidän fööglarinsa on uudestaan valmiina, olemme jo ehtineet vapaille vesille", huusi Hollinger, ja hänen sanansa pitikin paikkansa.
"Olkoon, kuten äsken sanoin", huusi Niilo vielä kerran kuninkaallisille, "jos saavutatte minut, niin ratkaiskoon miekka välimme, ellette, odotan teitä kuninkaan luona, jollei jotakin muuta satu sitä ennen tapahtumaan."
Ja kummastuttavalla nopeudella suihki Hirvi eteenpäin. Ennenkuin Kotka oli ehtinyt kunnolla kääntyäkään ja päästä tuuleen, oli Hirvi jättänyt sen jo tarpeeksi kauas taakseen ollakseen vaaralta suojassa. Pian näkyi kuitenkin, että Kotka oli parempi purjehtimaan, kuin luultiinkaan. Niilo mainitsikin siitä Tordille, mutta Hollinger rauhoitti heitä.
"Jos olisimme avoimella merellä", sanoi hän, "niin saattaisi näyttää pahaltakin … luulen kuitenkin, että silloinkin selviytyisimme. Nyt olen siitä varma… Hirvi voi kulkea solukoita, joihin suuri Kotka ei tohdi pistää nenäänsä, varsinkin kun yö on juuri lankeamassa."
Ilta pimenikin, ja ennen kuun nousua oli Hirvi pujahtanut saaristoon, johon Kotka ei voinut sitä seurata. Vaara ei ollut siltä vielä ohi. Se voi tulla näkyviin taas, kun päästiin syvemmille vesille. Niilo ja Tord neuvottelivat, olisiko parasta nyt yön turvissa laskea neidot maihin, vai kääntyisivätkö merelle pyrkiäkseen syrjäväyliä myöten Tukholmaan tai Penningebyhyn. Tämä tila kuului Tordin isälle, herra Kaarlo Tordinpojalle, ja näissä olosuhteissa, kun ei ollut varmaa, mitä kuninkaan ja marskin välillä oli tekeillä, näytti tämä keino kaikin puolin parhaalta.
Koko yö ja seuraava päivä vartioitiin tarkasti, näkyisikö Kotkaa, varsinkin isommilla ulapoilla. Nuoret neidot eivät saaneet ensinkään tulla kannelle. Mutta kaikki kävi hyvin. Tuulikin näkyi koettavan parastaan sekä hälventääkseen sitä levottomuutta, joka Hirvellä vallitsi, että jouduttaakseen viivähtynyttä matkaa.
Oli ihana ilta Hirven pujahtaessa Ahvenanmereltä pitkään Edsvikiin. Laineet kimaltelivat tervehtivästi tulijoille ilta-auringon hohteessa, ja tumma hongikko levitti lämpimän ja ystävällisen sylinsä väsyneitä matkamiehiä vastaan. Kokassa lauloivat muutamat miehet erästä laulua, jonka sävel oli omituisen huumaava, kuten pohjoismaisten kansain sävelet ovat. Ja ikäänkuin vastaukseksi kajahteli kaukaa metsästä torven pitkäveteinen ääni.
Silloin nuo neljä nuorta taasen kokoontuivat iloiten ja leikkiä laskien kannelle, ensiksi sepitettiin piloja kuninkaanlaivasta ja eilisistä tapahtumista. Sitten jouduttiin huomaamatta puhumaan siitä kohtauksesta, jonka kuninkaallisten tulo keskeytti. Tord muistutti nyt sisartaan jatkamaan kertomusta ennustaja-akasta. Mutta nyt ei Briita-neiti ollutkaan mieluisa tätä pyyntöä täyttämään, joko jonkun keskustelun vuoksi Iliana-neidin kanssa tai ehkä siitä syystä, jonka hän nyt mainitsi.
"Ei", sanoi hän, "täällä, jossa aaltoset laulavat meille lapsuutemme tarinoita ja jossa aurinko maalaa kullalta kimmeltäviä tauluja nähtäviimme, en tahdo muistella ennustajan kolkkoja sanoja … saat odottaa Tord!"
"Kolkkoja, sanot", lausui Tord, "eipä se eilen siltä kuulunut…"
"Silloin oltiin merellä, harmajalla myrskyisellä merellä … siellä kävi se laatuun, ei täällä… Ei, nyt en voi muuta ajatella kuin tuota metsää ja kaikkia niitä, jotka ovat olleet minulle elämässäni rakkaita. Tuo torvensoittaja tuolla metsässä on Marit, etkö tunne sitä äänestä, Tord … niin ei voi kukaan muu soittaa."
Herttaisen tytön puhe oli niin lemmekästä, ja hänen silmänsä säteilivät niin enkelinsuloisesti, ettei Tord raatsinut häiritä hänen haaveilujaan, vaikka olisikin mielellään antanut paljon saadakseen käännetyksi hänen mielensä Maritin soitosta raisiolaisen eukon ennustuksiin.
"Mutta teillä, arvoisa neiti, ei ole täällä mitään lapsuuden muistoja, jotka estäisivät teitä ajattelemasta sitä tapausta, joka oli tämän yhteisen seikkailumme alkuna. Te ette tahtone kauemmin kiusata nuoren miehen mieltä."
Näin lausuen kääntyi Tord Iliana-neidin puoleen, joka myöskin vaan hymyili viehättävästi eikä näyttänyt haluavan, enemmän kuin Briitakaan, noudattaa hänen pyyntöään. Hän käänsi katseensa metsästä tuohon uljaaseen ja vahvaan nuorukaiseen, ja silloin näkyi surumielinen väre hänen kauniilla kasvoillaan ja hän punastui hieman. Hän näytti olevan suostumaisillaan pyyntöön, mutta samalla hän oli hämillään ja epäröi, jolloin Briita-neiti tuli hänelle kiireesti avuksi.
"Katso, Tord", huusi hän, "tuolla lentää haukka metsästä … luuletko, että se on minun … niin, niin, se on minun, minun!"
"Sydämmellänne voinette sen nähdä, neiti", sanoi Niilo, "mutta tuskin uskon, että erotatte sen silmillänne."
Neito rupesi houkuttelemaan luokseen lintua, joka leijaili suurissa kehissä heidän päänsä päällä. Kehät kävivät yhä pienemmiksi, lintu näytti kääntävän päätään ikäänkuin katsoakseen, kuka häntä kutsui. Äkisti se syöksyi alas nopeaan kuin ajatus, levitti taasen siipensä, teki puolen kierrosta noiden neljän ympäri ja asettui vihdoin neidon olalle. Briita hyväili sitä kiihkeästi antaen sille kaikkia mahdollisia lempinimiä, ja lintu istui kuninkaallisen ylpeänä käännellen päätään ja katsellen ympärilleen viisailla, terävillä silmillään.
"Mitä arvelette, herra Niilo!" huudahti Briita ihastuksissaan, "onko yhdelläkään muulla aatelisneidolla tällaista haukkaa?"
"En luule, myönnän sen", vastasi Niilo, silmissään pieni kateuden vilahdus, kun neito niin innokkaasti hyväili haukkaa, "kummastelen kuitenkin, että…" hän aikoi sanoa jonkun kohteliaisuuden, mutta haukka keskeytti hänet nähtyään emäntänsä sopulireunuksen alta pistävän esiin palasen kultaketjua; se iski koukkunokkansa siihen, koettaen vetää sitä pois. Briita kirkaisi, ja Niilo tarttui linnun päähän, että se laski saaliinsa irti, mutta iski samassa nokkansa Niilon käteen.
"Harmaa haukka, harmaa haukka!" huudahti Briita-neiti uhaten sormellaan lintua, "etkö ole heittänyt pois pahaa tapaasi? Se on aina ollut halukas kiiltäviin kaluihin", sanoi hän Niiloon kääntyen… "Häpee, harmaa haukka, mutta pyhä Jumalan äiti, teistä vuotaa verta, herra Niilo."
Niilo vakuutti nauraen ettei ollut vaaraa vähääkään, mutta antoi suloisen neitosen kuitenkin mielellään sitoa haavan, johon tämä käytti esiliinansa siteeksi. Tord oli tällävälin puhellut Iliana-neidin kanssa, ja keskustelu näytti olevan hyvin mieluisaa molemmille. Briita oli tuskin ehtinyt sitoa haavan, kun maalta kuului laukkaavan hevosen kopsetta. Eräs ratsastaja tuli virmalla ratsulla rannalle.
Hirvi kulki varsin läheltä rantaa, ja ratsastaja tuli pian niin kauaksi, että voi erottaa, kuka hän oli.
"Se on Ove Laurinpoika", sanoi Tord, "sepä sopii, me saamme siten
Penningebystä hevosia laivavalkamaan!"
Samassa tuli Ove rantaan. Hän tervehti kohteliaasti neitoja ja kannusti hevostaan saadakseen sitä veteen osoittaen vilkkailla eleillä iloansa. Hän katseli koko ajan Briitaa, aivankuin kaikki hänen ilonsa olisi tarkoittanut yksin häntä. Briita katseli myöskin iloisesti ja lämpimästi häntä, nauraen sydämellisesti niille hullunkurisille hypyille, joita hän antoi hevosensa tehdä rannalla. Kun nuoren ratsastajan ilo oli senverran tyyntynyt, että hän voi selvästi vastata, kertoi hän lähteneensä iltapäivällä jahtiin ja saaneensa haukkain hoitajalta Briitan haukan mukaansa. Mutta heillä oli ollut huono onni molemmilla, sekä hänellä että haukalla, ja tultuaan Edsvikin rannikolle, oli hän päättänyt laskea haukan vielä kerran ilmaan — ellei se nytkään keksisi saalista, oli hän aikonut ratsastaa kotiin takaisin.
"Mutta teidän haukkanne sai parhaan saaliin, minkä se voi Ove Laurinpojalle konsanaan saada", sanoi Ove-herra nauraen iloisesti sukkeluudelleen.
Leikki ei ollut kuitenkaan Briita-neidin mieleen, mutta ennenkuin hän tai Ove ehtivät enempää sanoa, alkoi Tord-herra kysellä isästään ja marskista, sekä mitä kuninkaan ja marskin kohtauksesta kuului Tukholmasta. Siitä ei iloinen Ove tiennyt mitään kertoa, mutta herra Kaarlo Tordinpoika oli eileisin tullut ratsain Penningebyhyn, synkkänä ja umpimielisenä kuin ukkospilvi kertomatta kuitenkaan mitään muille kuin vaimolleen, jalolle Cecilia-rouvalle, joka oli vanhuksen lohdutuksena ja neuvonantajana kaikissa vaiheissa.
"Nyt on meillä eräs pyyntö teille, herra Ove", sanoi Tord vihdoin, "jonka luulen teidän mielellänne täyttävän näiden arvoisain neitojen vuoksi."
"Kyllä, kyllä!" huusi Ove-herra. "Sanokaa, herra Tord … minä ajan vaikka hevoseni kuoliaaksi heidän tähtensä, jos tahdotte."
"Ratsastatteko siis", vastasi Tord, "Penningebyhyn sanomaan, että lähettävät sieltä hevosia meitä vastaan rantaan."
Ove-herra heilautti joustaan ja antoi hevosensa tehdä hurjan hypyn sekä ajaa karahutti sitten maalle päin niin nopeaan, että oli samassa tuokiossa kadonnut laivalla olijain näkyvistä.
"Reipas poika", huudahti Tord, "oikein minun mieltäni myöten … vai mitä sinä arvelet, Niilo?"
"Sen mukaan mitä näin ja kuulin, olen samaa mieltä", vastasi Niilo, mutta niin vakavasti, että se Tordia ihmetytti.
Hänen päänsä oli kuitenkin niin ajatuksia täynnä, ja ilontunne siitä, että kohta sai astua kotikaton alle, niin vilkas, että ainoastaan sivumennen huomasi ystävänsä omituista äänenvärähdystä. Hauskasti keskustellen kuljettiin sitten loppu matkaa, kunnes Hirvi laski maihin. Niilo sai täällä yhtä ja toista hommaa laivan kuntoon järjestämisessä, ja Tord antoi eräälle miehistöstä käskyjä sen varalta, että Haukkakin olisi sattunut kulkemaan samaa tietä, mikä ei kuitenkaan ollut todennäköistä.
Hevosia ei ruvennut saapumaan Penningebystä. Aurinko lähestyi jo taivaanrantaa, ja varjot pitenivät niityillä ja vedenselillä, ja iltakylmä hiipi vähitellen maisemille, niin että tuntui hyvältä kääriä turkkiviitat ympärille ja vetää päähineet alas korvain yli. Niilo ja Tord olivat taasen lyöttäytyneet neitojen seuraan, ja jälkimmäinen johdatti puheen uudestaan suomalaiseen noita-akkaan.
"Nyt luulen", sanoi hän, "on hetki kaikin puolin sovelias siihen. Tässä on samanlainen metsä ja meri, ja iltakin on samanlainen kuin harharetkemme alkaessa … kuka tietää milloin taasen yhteen osumme. Huomenaamulla aikaisin lienemme me, Niilo ja minä, matkalla marskin luo, ja isäni luona illalla ette luulenma halua puhua siitä…" Syyt olivat painavia, ja Briitassa heräsi halu tehdä veljelle mieliksi. Hän oli kuitenkin nyt paljoa totisempi ja juhlallisempi kuin edellisenä iltana, jonkavuoksi mieliala seurueessa muuttuikin aivan toiseksi, kun hän sai lyhyesti esittäneeksi sen, mitä tähän asti oli asiasta puhuttu.
"Näen kaksi ruusua, niin puhui eukko", lausui Briita, "kaksi ruusua, toinen on valkea ja toinen punainen, ne kukkivat niin kauniisti, ja aurinko paistaa ja tuuli suhisee metsässä … näen kaksi koivua, ne seisovat kumpikin kukkasensa vieressä, ja niiden uljaat, lehväiset latvat heiluvat tuulessa. Kukat ovat onnellisia koivujensa varjossa, ne nojauvat kainosti kumpikin puuhunsa… Mutta huomatkaa, ylhäiset naiset! … toisen koivun ympäri on pitkä käärme kietoutunut…! Kun valkea kukka ulettuu koivun sydämeen ja luulee saavuttaneensa suurimman onnen, silloin nousee käärme … katso, katso, se kiemurtelee ylöspäin … katso, katso, sekin saavuttaa koivun sydämen… Voi, voi … surun musta verho häilyy sinun onnesi yli, sinä valkea kukkanen … itke ja rukoile, itke ja rukoile!"
"Paha ennustus!" sanoi Tord äänellä, joka selvästi ilmaisi, että häntä oli kertomuksen kolkko sisältö syvästi liikuttanut.
"Minulle ovat kaikki ennustukset samanlaisia", virkkoi Niilo, "sumua ja iloa lähempänä eli kauempana … sellainen on elämän juoksu, ja sitäpä on eukkokin tiennyt ennustaa."
"Mutta kuka valkea kukkanen sitten on?" kysyi Tord innolla älyämättä ystävänsä huomautusta.
"Sitä emme saaneet tietää", vastasi Briita vakavasti, "tarkoittiko se minua vai Ilianaa, tulevaisuus saa sen näyttää."
"Entäpä punainen kukkanen?" kysyi Niilo. "Eikö hän mitään siitä sanonut?"
"Hänellekin ennustettiin paljon pahaa, mutta kuitenkin enemmän päivää kuin pimeyttä, enemmän lämpöä kuin kylmyyttä. 'Iloitse, iloitse', sanoi hän, 'sinä punaruusunen, korkeimman siunaus varjoo sinua suvusta sukuun …! mutta huomaa! … kun sinä nojaudut koivun sydäntä vasten, olet suuren onnettomuuden partaalla! … rukoile, rukoile ja kumarru tomuun asti … herra yksin on voimakas… Minä näen pimeyden jakautuvan, näen valon, kirkkaasti säteilevän valon … iloitse, punainen kukka, ja ylistä Herraa!'"
Syntyi yleinen hiljaisuus. Kumpikin tunsi hyvin, että ketä valkoruusulla tarkoitettiinkin, hänen onnettomuutensa tulisi toisen onneksi, eikä kukaan halunnut senvuoksi asiasta enempää puhua. Mutta varmaa on, että kukin näistä neljästä itsekseen kyseli: "kuka on valkea kukkanen!"
Oli vaikeata johtaa ajatuksia toiselle tolalle. Mielten apeus ei tahtonut lientyä. Niilo Bonpoika oli ainoa, joka hiukkasen sai hälvennetyksi raskasta mielialaa, ja siitä hän sai monta kiitollista katsetta Briita-neidiltä. Hilpeys ei kuitenkaan kestänyt kauan. Alakuloisuus sai kohta uudelleen vallan nuorten sydämissä.
Viimeinkin saapui muutamia ratsumiehiä, jotka lähestyivät nopeasti rantaa. Ne toivat hevosia Penningebystä, ja etunenässä ratsasti Ove-herra huutaen äänekkäästi:
"Kiireesti, kiireesti matkaan … vanha Kaarlo-herra on itse lähtenyt teitä vastalle."
Pian olivat kaikki hevoset rannalla. Neitoset hyppäsivät ratsujensa selkään, ja samoin Tord ja Niilo. Mutta nyt sai herra Ove Laurinpoika yksinään pitää keskustelua yllä, ja sen hän näkyi tekevänkin hartaimmalla halulla. Hän oikein riemuitsi siitä, että sai yksinään olla äänessä.
Niilo Bonpoika ajoi pian muiden edelle, lausuen haluavansa ratsastaa vanhaa Kaarlo-herraa vastaan. Lieneekö syy todella ollut se, vai katsoiko hän itseään tarpeettomaksi seurueessa, emme tiedä. Varmaa on kuitenkin, että jos hän olisi nähnyt sen katseen, jolla Briita-neiti seurasi häntä, hän epäilemättä olisi pitänyt vanhan herran tapaamista vähemmän tärkeänä ja sietänyt pahempaakin kuin puheliaan nuoren miehen lörpötystä.
Tämä puolestaan näytti yltyvän entistäänkin innokkaammaksi Niilon mentyä. Hän kertoi toisen sukkelan jutun toisensa perään, kunnes laamanni ja Niilo vihdoin näkyivät tulevan vastaan jonkun matkan päässä tiellä. Silloin kirkaisi Ove-herra riemastuneena, ja kun vanhus puristi tytärtään rintaansa vasten, nyyhkytti Ove aivan kuin vanha täti. Sitten syöksyi hän hurjalla vauhdilla Penningebyhyn päin, jonka valaistut ikkunat viittailivat etäältä tervehtäin tulijoille.
Penningebyn suuressa salissa istui Cecilia-rouva toisen tyttärensä ja aputyttöjensä kera. Mutta vartijan ilmoittaessa porttitornista tulijain saapuneen nousi hän ylös ja riensi portaita myöten pihalle sulkeakseen odotetun tyttärensä syliinsä.
"Tässä hän on terveenä ja raittiina, vaimoni!" huusi laamanni hänelle.
Briita hyppäsi keveästi kuin lintu ratsunsa selästä, ja haukka kohosi hänen olaltaan ilmaan. Ove Laurinpoika heilutti käsiään ja piti niin suurta melua kuin mahdollista, ei ainoastaan pihalla vaan vielä portaissakin.
Kaarlo ja Tord riensivät huoneisiinsa riisumaan sotisopansa pois. Sitten he läksivät isoon saliin, johon kaikki pian kokoontuivat suuren takkavalkean ympärille. Nyt kerrottiin kaikki, mitä oli tapahtunut neitojen ryöväämisestä alkain, kun nämä olivat kotimatkalla Naantalin luostarista Turkuun, siihen asti kuin Niilo Bonpoika heidät pelasti, sekä miten sitten kohtasivat Tordin ja kuninkaanlaivan. Cecilia-rouva risti tuon tuostakin kätensä katsahtaen hartaasti ylöspäin sekä ilmaisten vähänväliä pienillä huudahduksilla, kuinka vilkkaasti hän seurasi kertomusta ja niitä vaaroja, joissa nuoret olivat olleet. Sigrid teki samoin, ainoastaan vähän vilkkaammin ja kiihkeämmin. Hän tarttui yhä uudestaan sisarensa ja Iliana-neidin käteen, kyynelten valuessa hänen silmistään. Tämä Sigridkin oli herttainen lapsi, kuten vanhan laamannin koko perhe tuoksahti joltakin oikein hyvältä, lämpimältä ja rehelliseltä.
Itse istui vanhus vakavana ja hiljaisena; olisi luullut hänen ajatustensa harhailevan aivan toisaalla kuin Hirven tai Kurjen harharetkillä, ellei hän olisi väliin sydämellisellä rakkaudella katsellut Briitan ruusuisia ja ilosta säteileviä kasvoja.
"Hartain kiitos teille, Niilo Bonpoika", sanoi hän vihdoin tarttuen nuorukaisen käteen, "hartain kiitos laamanni Kaarlolta ja hänen vaimoltaan siitä, mitä olette nyt tehnyt lapsellemme… Tämä on vanhuuteni kukkanen, Briita … tule tänne, Sigrid, sinäkin", hän veti puhuessaan toisen tyttärensä luokseen laskien kätensä hänen vyötäisilleen ikäänkuin osoittaakseen pitävänsä häntä yhtä rakkaana, "sinä myöskin, lapsi, sinä myöskin… Herran siunaus on levännyt huoneeni yli kaikkina päivinäni!… Mutta juuri sentähden, niin juuri sentähden olenkin, Jumala paratkoon, valmis nurisemaan, suuttumaan kohta, kun pieninkin onnettomuuden varjo kohtaa perhettäni… Jumala rangaiskoon minua kiukkuisuuteni tähden…!"
"Amen!" kuului lempeä ääni oven suusta.
Se oli laamannin perhepappi, vanha hopeahapsinen mies, jonka silmistä loisti lapsekas hyvyys. Hän oli tullut laamannin puhuessa, mutta oli jäänyt äänetönnä ovelle.
"Terve, terve, Juhana-isä", huusi laamanni hänelle, "tule katsomaan minun onneani ja rukoile sitten Jumalaa, että hän varjelisi vanhaa Kaarlo Tordinpoikaa ylpistymästä siitä."
"Jumala kaikkivaltias kuulkoon rukouksenne!" sanoi pastori, astuen hiljaisesti muiden piiriin. "Tosin olette vihallanne kyyneleitä synnyttänyt, laamanni Kaarlo, mutta olette myöskin ollut valmis niitä pois pyyhkimään, ja kuka tietää, eivätkö nyt niiden rukousten siunaukset, joita puolestanne on Isämme tykö noussut, juuri levitä lämpöä ja rauhaa elonne ehtoolle."
Laamannia liikuttivat hurskaan papin sanat, ja hän oli äänetönnä koko illan. Mutta kun yksinkertainen illallinen oli lopetettu ja pastori toimittanut ehtoorukouksen ja kaikki menneet huoneisiinsa levolle, jäi laamanni kahdenkesken vaimonsa kanssa, ja tarttui hänen käteensä lausuen:
"Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta niin luulen Cecilia, että sinä olet onneni luoja … totta on kuitenkin, että Jumala itse on antanut sinut minulle!"