VII.
Kaksi neuvonantajaa.
Neuvoston kokous, jossa kuningas vaati marskilta pois tämän läänityksiä, päättyikin jälkimmäiselle paljoa onnellisemmin, kuin hän oli voinut toivoakkaan. Yllä kerrottujen seikkojen vuoksi ei kuningas voinut nostaa vaatimuksiaan niin korkealle kuin oli alkuaan aikonut. Hänen luonteensakin oli sellainen, että hän jätti sikseen, mitä ei voinut kerrassaan toimittaa. Silloin hän jätti ajan tehtäväksi päättää, mitä hän oli pannut alulle.
Ruotsin valtakunta oli Kristofer-kuninkaalle kuin hyötyisä puu, jossa marski oli kiusallinen oksa, niin valtava, että se oli melkein itsenäinen puu suuren valtakunnanpuun rinnalla. Kuningas oli repinyt siitä lehden toisensa perään, nyt hän oli aikonut iskeä kirveensä oksan tyveen erottaakseen sen kokonaan puusta. Isku ei onnistunut. Kuninkaan kädessä ei ollut tarpeeksi voimaa nostaa raskasta kirvestä, eikä kuninkaan mielessä tarpeeksi miehuutta kestääkseen sitä myrskyä, jonka isku voi herättää. Oksa voi kaatuessaan syöstä kumoon hänetkin. Siksi luopui kuningas neuvostossa pian useimmista vaatimuksistaan, ja marskille tehtiin ainoastaan kysymys, eikö hän suostuisi luopumaan Turun läänistä, niin kaikki riidat hänen ja kuninkaan välillä loppuisivat.
Edellisten tapahtumain tähden uskoi jokainen marskin myöntyvän, ja herra Albrekt Mörer hieroi kuninkaan tuolin takana käsiään, ja hänen pienet mustat silmänsä kiiluivat tyytyväisesti. Kuningas itse oli niin leppeän ja ystävällisen näköinen kuin jaloja myönnytyksiä tehnyt ainakin. Kumpikin ajatteli siepanneensa Suomen vaaralliselta vihamieheltään. Samaa tunsivat muutkin neuvostossa olevat marskin vastustajat, joihin useimmat läsnäolijoista kuuluivat. Marskin ystäviä oli siellä varsin vähän. Herra Kustavi Anundinpoika (Sture) oli yksi niitä, Kaarlon setä, joka oli turhaan yrittänyt tavata kuningasta, oli kiukuissaan lähtenyt kaupungista pois.
Salissa vallitsi senvuoksi yleinen jännitystila. Kaikki tahtoivat tarkasti kuunnella joka sanaa, minkä marski lausui puolustuksekseen, ja nähdä jokaista värähdystä hänen kasvoillaan. Mutta marski vastasi viipymättä: "ehdottomasti en voi jättää käsistäni Turun linnaa lääneineen. Te tiedätte hyvin, herra kuningas, ja te muut hyvät neuvoston herrat, te tiedätte, että sen sopimuksen mukaan, jonka minä viime syksynä tein herra Krister Niilonpojan kanssa, hän sai Viipurin linnan lääneineen haltuunsa tämän vuoden toukokuun ensi päivään asti… Minä suostun jättämään Turun linnan, kenelle tahdotte, herra kuningas, niin pian kuin olen saanut Viipurin käsiini."
Tämä rohkea vaatimus sekä tyyneys, jolla se lausuttiin, hämmästytti kaikkia. Muut linnat, nimittäin Raasepori ja Korsholma, joutuisivat kuninkaalle, jos Krister-herra kuolisi niiden neljäntoista vuoden kuluessa, joiksi hän sai viimemainitut, eikä kukaan ollut pannut kysymykseenkään, ettei Viipurin kävisi samoin. Kaikki odottivatkin, että kuningas jyrkästi kieltäisi marskin pyynnön, mutta näin ei käynyt.
Kuningas mietti hetkisen, vilkaisi huomaamatta Albrekt-ritariin, joka samoin huomaamatta nyökkäsi myöntävästi päätään, ja sitten kuningas lausui suostuvansa marskin vaatimukseen. Sekä kuningas, että ritari aprikoivat epäilemättä, että marskin ja Krister-herran välille syntyisi riita tästä linnasta, mikä antaisi monta tilaisuutta käydä heidän väliinsä ja riistää linnan heiltä pois. Saadessaan Turun, joka oli verrattomasti tärkeämpi näistä, tuli kuninkaan haltuun tärkein osa Suomea, eikä hänen siltä tarvinnut luovuttaa pois mitään, josta voisi hänelle itselleen vaaraa koitua.
Samana päivänä, jona tämä kokous pidettiin, läksi kuningas kaupungista sisämaahan päin, mukanaan lukuisa ritariseurue. Marski aikoi myöskin lähteä eteläänpäin Kalmariin ratkaisemaan erästä omaisuuskysymystä. Hän odotti vaan lähempiä tietoja Niilo Bonpojan ja kuninkaanlaivan välisestä kohtauksesta. Siitä ei kuningas maininnut sanaakaan. Hän oli nähtävästi käyttänyt sitä vaan keinona pelottaakseen ja pakottaakseen marskia.
Puolenpäivän aikoina astui Klaus Lang herransa luo ja kertoi, että toinen niistä kuninkaanlaivoista, jotka oli lähetetty ottamaan kiinni rosvolaivaa, oli palannut ja hinannut sen mukanaan, sekä että kaikki vangit oli viety linnaan.
"Ja Niilo-herra?" kysyi marski hypäten kiivaasti ylös.
"Häntä en nähnyt", vastasi Klaus, "mutta eräs miehistänne, joka on vankien joukossa, sanoi, kun kysyin päällysmiestä, että hän oli kaatunut taistelussa, ja että kuninkaan päällysmies oli yöllä heitättänyt hänen ja muiden kaatuneiden ruumiit mereen."
"Jumalan äiti, mikä kuolema sellaiselle miehelle!" huudahti marski.
"Kuninkaanlaiva kohtasi rosvot saaristossa tässä lähellä, kun he olivat eronneet toisesta rosvolaivasta, joka purjehti kauemmaksi etelään. Niilo-herra, jos hän todella oli siinä, kulki suoraan Tukholmaa kohti… Jumala lohduttakoon hänen sieluaan, kyllä hän oli sellainen mies, jolla oli sydän paikallaan, eikä teillä ole yhtäkään miestä, ei ainoatakaan, joka ei vilpittömästi surisi hänen aikaista kuolemaansa!"
"Entä veljentyttäreni ja Iliana-neiti…?" kysyi marski yhä levottomampana.
"Jos olisin päässyt oikein puhelemaan teidän miehenne kanssa", vastasi Klaus Lang, "niin olisin saanut heistä varmoja tietoja. Nyt puhun saksalaisten asemiesten puheita, minkä verran tosia ne sitten lienevät. He sanoivat, että neidot olivat olleet laivalla, mutta että ritari Jost von Bardenvleth oli ne pelastanut; hän ratsasti nyt kuninkaan kanssa kaupungista, ja kuuluu olevan hänen suosikkinsa yhtä suuressa määrin kuin viekas Albrekt-ritarikin… Mutta siihen ei ole luottamista, ja minun ymmärtääkseni olisikin parempi joutua uljaiden miesten käsiin, kuten nuo rosvot ovat, kuin tuon saksalaisen ritarin… Kun kaikki tulee ilmi ja totuus saadaan selville, nähdään vielä, ettei näissä huhuissa ole paljon perää missään."
Marski näytti olevan samaa mieltä, mutta oli vaiti. Voihan puhe olla yhtä hyvin totta kuin valettakin. Tuli hetkiseksi hiljaisuus, sitten kysyi päällysmies mitä vangituille miehille oli tehtävä.
"Ei hiuskarvaakaan saa heidän päästään taittaa", sanoi marski lujasti, "ei minun miesteni eikä niiden, jotka Niilo-herra on palvelukseeni ottanut, vaikka he olisivatkin ennen kuuluneet vitaliveljeksiin ja Eerik-kuninkaan palvelijoihin … ei karvaakaan, tai lähetän paikalla taisteluvaatimukseni kuninkaalle. Vie ne terveiset linnan päällysmiehelle!"
Tämä asia selviytyikin marskin mielen mukaan, vaikka vasta seuraavan päivän iltana. Miehet laskettiin vapaiksi, mutta vasta huomisin aamun koittaessa sallittaisiin heidän lähteä linnasta. Tämän sanoman tullessa oli marski tärkeässä keskustelussa erään varsin nuoren miehen kanssa, joka oli tullut Tuomas-piispan luota, mukanaan eräitä kirjoja. Sen päätyttyä meni hän melkeästi tyyntyneenä levolle. Tämä tapahtui samana iltana, jona Hirvi laski Edsvikin rantaan ja jona Penningebyssä vallitsi hilpeä ilo ja suloinen rauha nuorten saapumisen johdosta. Seuraavana aamuna, kun marski parhaillaan valmistautui ottamaan vastaan vapautettuja miehiään, saadakseen heiltä kuulla, kuinka asian laita oikeastaan oli, tuli hänen vanha hovimestarinsa suurella kiireellä sisään huutaen:
"Herra Kaarlo, herra Kaarlo … ne tulevat, ne tulevat…!"
Hän unhotti innoissaan sanoa kutka, ettei marski tullut ajatelleeksikaan muita kuin miehiään.
"Hyvä, hyvä", sanoi hän, "te voitte jäädä tänne, niin saatte tekin kuulla, kuinka nuorten on oikeastaan käynyt."
"Nuorten!" huudahti ukko, "nuoret juuri tulevatkin tänne teidän luoksenne nyt!"
Hän oli tuskin ehtinyt lausua tämän, kun Tord ja Niilo syöksyivät huoneeseen.
Ilo oli täällä yhtä suuri kuin Penningebyssä, kun kaikki saatiin kerrotuksi ja marski kuuli, että neidot olivat hyvässä turvassa hänen setänsä luona Penningebyssä.
Sitten ruvettiin hankkimaan marskin lähtöä etelään, josta palatessaan hän lupasi Tordille pistäytyä Penningebyhyn, ennenkuin lähtisi Suomeen takaisin. Tord toivoi saavansa sitä ennen viettää jonkun aikaa kodissaan ja mainitsi jotakin siitä sukulaiselleen. Mutta marskilla oli aivan toisia aikeita häneen nähden. Hänen tulisi lähteä Suomeen ottamaan marskin puolesta ja nimessä Viipurin linna herra Krister Niilonpojalta, sekä luovuttaa Turun linnan senjälkeen, kenelle kuningas määräisi. Jos Krister-herra kieltäytyisi lähtemästä pois, niin tulisi Tordin sulkeutua Turkuun eikä antaa sitä kellekään, ennenkuin marski itse saapuisi.
Tämän luottamustoimen kunniakkuus korvasi Tordille vähän sitä pettymystä, ettei päässyt toivonsa mukaan Iliana-neidin seurasta nauttimaan. Kolmesataa marskin miehistä tulisi hänelle mukaan, ja hänen piti lähteä kiireimmiten. Niilo sai toisen yhtä kunniakkaan tehtävän. Hänen tuli jälellä olevain kahdensadan miehen kanssa seurata marskia etelään. Seuraavana päivänä piti lähdettämän.
Sen johdosta saivat sekä Tord että Niilo yltäkyllin tekemistä siksi päiväksi. Marskilla taasen oli tärkeitä neuvotteluja herra Kustavi Anundinpojan ja muiden ystäväinsä sekä Fransiskaaniluostarin teinin kanssa. Marskilla oli aikomuksena tehdä luostarille melkoinen lahjoitus. Myöhään illalla hän läksi Klaaran luostariin tavatakseen vielä kerran tytärtään.
Sieltä palatessaan hän tapasi huoneessaan Niilo Bonpojan, joka odotti tilaisuutta keskusteluun hänen kanssaan.
"Minulla on pyyntö teille", sanoi Niilo. Marski tarttui ystävällisesti hänen käteensä taluttaen hänet ikkunapenkille, jolle molemmat istuivat.
"Olen kuullut", sanoi Niilo, "että Strengnäsin vanha piispa, Tuomas, on huonona sairaana, ja minä haluaisin mielelläni häntä vielä kerran tavata, jos se teille sopii, herra marski."
"Niin on todella", vastasi marski, "piispan kirjuri oli eilen luonani ja hän kertoi samaa… Aivan niin, Niilo Bonpoika, kernaasti voitte käydä Tynnelsössä, ja keskusteltuanne piispan kanssa tulette Fågelvikiin, jossa viivyn jonkun aikaa, ellette voi lykätä matkaanne siksi, kunnes palaamme takaisin pohjoiseen kuun lopulla…"
Tätä ei Niilo kuitenkaan tahtonut tehdä. Hän ei tahtonut, kun tehtävänsä marskin toimissa sen kerran sallivat, päästää käsistään tilaisuutta tavata piispaa, sillä vanhukselle voi muutamissa viikoissa tapahtua paljon. Antaakseen marskille vihjauksen siitä, että asia, josta aikoi piispan kanssa puhua, oli tärkeätä laatua, lausui Niilo:
"Vanha piispa on ollut minulle melkein isän asemassa, kuten tiedätte, ja nyt tahtoisin häneltä kysyä neuvoa eräässä hyvin tärkeässä asiassa, joka etupäässä koskee minua, mutta myöskin äidinisääni Sven-herra vainajata sekä äitiäni, Jumala armahtakoon heidän sielujansa!"
"Äidinisäänne?" kysyi marski silmissään omituinen, tutkiva ilme.
"Niin!" vastasi Niilo, "asia koskee hänen testamenttiaan!"
"Ja nytkö vasta olette tullut sitä ajatelleeksi?".
"Sattumalta sain juuri nyt rosvoja takaa-ajaessamme siitä tietoja, joita en ennen ollut kuullut."
"Keneltä sitten…?"
"Eräältä teidän miehistänne… Hän oli ollut äidinisäni mukana siihen aikaan, jolloin hän kulki vitaliveljesten kanssa, ja hän tunsi hyvin kaikki ritarivainajata koskevat seikat."
"Eräs miehistäni?" huudahti marski, värin vaihtuessa äkisti hänen poskillaan. "Missä hän on, ja mikä hänen nimensä on?"
"Hän erkani matkalla, mutta saapunee piankin luoksenne takaisin… Hän tuli samaan aikaan palvelukseenne, kuin viheriä ritari saapui hoviinne."
Marski vaipui ajatuksiinsa ja istui ison ajan katsellen suoraan eteensä. Viimein hän nousi ylös, käveli kerran edestakaisin lattian yli ja pysähtyi sitten Niilon eteen tarttuen hänen käteensä.
"Teistä tuntunee kummalta", sanoi hän syvällä äänellä, katsoen vakaasti Niiloa, "teistä tuntunee kummalta, että olen niin paljon kysellyt teiltä tästä asiasta… Nyt en voi sanoa miksi, mutta ehkä joskus vastedes… Mutta minäkin haen hyvää neuvoa erääseen asiaan, joka myöskin koskee vanhaa ritaria, äidinisäänne."
Hän vaikeni tarkaten huolellisesti Niilon kasvonilmeitä sekä lisäsi sitten:
"Sitä saatte kuitenkin aina ajatella minusta, Niilo Bonpoika, että tahdon kaikissa vaiheissa pitää teitä ystävänäni ja toimia myöskin teitä kohtaan ystävänä… Uskotteko näitä sanojani?"
Niilo ei vastannut, mutta puserti lämpimästi marskin kättä, ja hänen katseensa oli niin suora ja vilpitön, ettei sanoja tarvittu vastaukseksi.
Huomisin erosivat marski ja Niilo Tordista Tukholmassa, ja Söderteljen kohdalla erosivat ensinmainitut toisistaan. Marski lähti etelään käsin, Niilo matkasi Mälarin rantaa pitkin Strengnäsiin.
* * * * *
Toinen neuvonantaja.
Hiljaisen järven rannalla metsän synkässä siimeksessä on rauhallinen luostari. Tuuli humisee puitten välitse, kääntäen hiljaa tornien huipuissa olevia viirejä ja rientää järven yli kuiskaten aalloille, mitä oli kuullut ja nähnyt matkoillaan.
Kynttiläin valo loistaa luostarikirkon ikkunoista, ja nunnain laulu kaikuu sieltä leviten kauas, kauas. Se pyrkii taivaaseen ja saapuukin sinne, vaikkei ihmissilmä ja -korva voi sen lentoa havaita.
Yksinäinen ritari vaeltaa metsässä. Hän kuulee tuulen ja nunnain laulun ja hän näkee pyhät valot kirkon ikkunoista. Hän hiljentää käyntiään, hän pysähtyy ja kuuntelee. Lieneekö rukous herättänyt outoja tunteita hänen rinnassaan, hän kohottaa silmänsä taivaaseen päin katsellen tähtien pyhää kirjoitusta. Onko hänen rinnassaan päivä vai yö? Onko se pimeyden voimain vallassa, ikävöikö se voittoa ja vapautta, vai vieläkö se taistelee, vieläkö on voitto vihollisesta epävarma, etsiikö se tuskissaan apua ja lohdutusta?
Pyhä laulu loppuu, nunnat vaeltavat kammioihinsa. Valot sammuvat kirkossa, ainoastaan pyhimysten alttareilla tai jonkun ritarin haudalla palaa vielä tuikkiva kynttilä valaisten heikosti avarata kirkkoa.
Silloin lähestyy ritari luostarin porttia, hän koputtaa siihen, kohottaa vielä kerran käsiänsä taivaaseen päin ja katoaa luostarin hämärään käytävään.
"Tänne, tänne", kuiskaa porttia vartioiva sisar, liikkuen ritarin edellä, kädessään sarvilyhty, joka ei valaissut muuta kuin lähimmän ympäristönsä.
He kulkevat läpi pitkän käytävän ja tulevat luostarin puutarhaan. Toisella puolen on korkea luostarikirkko, toisella itse luostarirakennus, ja etäämpää puunlatvain takaa, joihin lehti on juuri ruvennut puhkeamaan, häämöittää korkea luostarinmuuri. Tähdet vilkkuivat taivaalta hiljaisina ja ihmettelevinä, ikäänkuin olisivat nähneet jokaisen raskaan askeleen, kuulleet jokaisen huokauksen sumuisesta maasta.
"Tänne!" kuiskasi saattajatar, viitaten erästä kirkkoon vievää sivuovea.
Ritari avasi matalan kirkonoven. Nunna seisoi hetkisen paikallaan, kääräisi kaapun tiukemmin ympärilleen ja tarttui oveen sulkeakseen sen ritarin jälkeen.
"Kellon kahtatoista lyödessä tapaatte Bengta-sisaren!" sanoi hän sulkien hiljaa oven.
Ritari käveli hitain askelin eteenpäin temppelissä. Oli niin hiljaista, niin juhlallista. Kynttiläin valokin näytti ylevältä ja pyhältä. Pääalttarin ääreen laskeusi ritari polvilleen ja rukoili kumartuneena siinä, ja vielä kun torninkello lyödä kumahutteli kahtatoista oli hän samassa asennossa.
Silloin kohousi hämärästä äänettömänä ja aavemaisena, vitkaan ja vapisten harmaa varjo, ja haudanomainen ääni lausui:
"Kukas olet, pahan maailman lapsi, joka häiritset Jumalan pyhästön rauhaa?"
Ritari kohotti päätään. Hänen edessään seisoi ojennetuin käsin harmaapukuinen nunna, jonka niskaan vedetyn päähineen alta kiilui syvistä kuopistaan kaksi läpitunkevaa silmää.
"Tunnettehan minut, Bengta-sisar!" vastasi ritari nousten seisoalle, "tulen sanomaan teille sanasen sen johdosta, mitä puhuitte minulle viimeksi tavatessamme."
Nunna hypähti askeleen taaksepäin, ja hänen ruumiinsa näytti vavahtavan.
"Te puhuitte minulle kultaisesta kaulaketjusta ja siitä onnesta, jonka se toisi minulle, jos sen saisin … te sanoitte vielä, että tämä onni levittäisi loistoa yli koko Ruotsin maan ja tulisi Engelbrektin alkaman työn päättimeksi… Siitä pitäen se on ollut mielessäni yötä päivää, ja se on viehättänyt mieltäni ja viehättää yhä… Nyt olen tullut sanomaan teille, että minä en saata yrittää haltuuni tuota korua, jonka voi saavuttaa ainoastaan ystävyyden pettämisellä… Eikö teillä ole muuta neuvoa antaa? Enkö voi kunniaa muuten saavuttaa, eikö Ruotsi tule muilla keinoilla onnelliseksi?"
Kesti hetkinen, ennenkuin nunna vastasi. Hän seisoi kankeana ja näytti niin kapealta, kuin nunnanpuvun alla olisi ollut pelkkä luuranko. Mutta hänen synkeät silmänsä katselivat lakkaamatta terävästi ritariin.
"Omituisia ajatuksia! aivan kuin veljellänikin… Hänkin pilkkasi tuota pyhää kalua, ja senvuoksi hän menetti henkensä… Te uskotte siihen, mutta pelkäätte sitä, ikäänkuin se riippuisi ristiinnaulitun kuvalla, jonka verta eräässä sen kivessä on… Ja mitä yksi ihmiselämä kuitenkaan on, kun on kysymyksessä kokonainen kuningaskunta, mitä on yksi ystävä, kun tuhanten miesten ja naisten pelastus riippuu tuosta pyhästä ketjusta?… Totisesti sanon sinulle, Kaarlo, päämääräsi on varma, mikä tahtosi lieneekin… Sinun täytyy omistaa tämä koru, muuten on onnettomuutesi lähellä…"
"Tulkoon siis onnettomuus", vastasi ritari. Sitten hän lisäsi vapisevalla äänellä, "minä en rohkene ostaa onneani sillä hinnalla."
Äänen vapiseminen ilmaisi nunnalle tarpeeksi, että hän oli voittanut, ja kun mies lausui: "en rohkene", vaikka hänen olisi tullut lausua yksinkertaisesti: "tahdon" tai "en tahdo", varmisti hänen voittonsa. Tahto oli hyvä, mutta voima heikko, rukous ei ollut antanut hänelle voimaa.
"Aikoja sitten olen kääntänyt ajatukseni maallisesta", sanoi nunna, "miksi häiritsette pyhää rauhaani, mitä tahdotte?"
"Tahdon apua teiltä, joka kerran puhalsitte minuun halun saada tuon koristeen, tahdon teiltä apua temmatakseni sen sydämestäni pois. Tahdon toimia vapaasti kuten ennen, ja tulla mahtavaksi omalla voimallani, että voisin avoimin katsein astua Herran pyhimysten eteen."
"Menkää, menkää, ja jättäkää minut rauhaan!" huusi nunna, "voiko mitään, joka ei ole Jumalalle otollista, tulla minun huuliltani?… Pois se! Mutta teillä on valta ottaa vastaan tai hyljätä… Minulla on ollut elämässäni eräs tehtävä, jonka hyväksi olen uskollisesti toiminut. Olen ollut valmis antamaan elämäni, niin enemmän kuin elämäni, sen suuren tarkoitusperän edestä, joka minulla on ollut, ja joka on juuri sama, jonka suuri Engelbrekt alotti… Toivoin, että veljeni täyttäisi hänen työnsä; se toivo ei toteutunut … olen tahtonut asettaa teidät veljeni sijaan, enkä ole säikkynyt mitään saavuttaakseni tarkoitukseni… Puhutte ystävyyden pettämisestä…! Niin, minä olen pettänyt ystäväni, jota sydämestäni rakastin, olen ollut valmis surmaamaan hänen poikansa, ja hänkin on voittanut myötätuntoisuuteni, sillä hän on pelastanut henkeni ja auttanut minua kostamaan veljeni puolesta tuolle vanhalle petturille, joka otti hänen henkensä… Ja sittenkin olen valmis uhraamaan nuorukaisen elämän, ja hänen verensä säteilisi käsilläni kuin pyhimyskehä … sen silmissä nimittäin, joka tuomitsee aikomusten mukaan. Ystävyys, rakkaus ja kaikki, mikä on maallista, on kyllä kaunista ja suurta, mutta kauniimpaa ja suurempaa on isänmaan pelastaminen ja sellaiset urostyöt, joita muistetaan vuosisadasta vuosisataan…"
Nunna vaikeni, ja hänen sanansa kajahtelivat syvällä kirkkoholvin sokkeloissa. Kynttiläin liehuvassa valossa näyttivät pyhäin kuvat ja muut esineet liikkuvan, ikäänkuin nunnan vahva tahto olisi antanut puulle ja kivellekin elämän. Hän oli kuin mahtava ihmeitten tekijä, loitsijatar tänä öisenä hetkenä, syvä ja selittämätön kuin yö itse.
"Sanokaa vielä", lausui nunna taas, "sanokaa, onko teille mieluista nähdä tämän kalun omistajan nousevan porras portaalta kunnian ja vallan ja suurten muistojen kukkuloille?… Muuta ei teillä ole valittavana. Hän tai te, jompikumpi, on työni tekevä… Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän!" mutisi ritari.
"No, sitten tiedätte myöskin tehtävänne… Mutta että olette vitkastellut, on onnettomalle maallemme tapahtuva kaikki se, mitä Herra on vihassaan päättänyt. Rutto tulee, nälkä tulee, sota tulee. Ellei teillä ole taikakoristetta, olkaa valmis kestämään pahinta, mikä miestä voi kohdata, mutta jos se on teillä, saatte Ruotsin kuningaskruunun!"
Tuli taas hiljaisuus. Ritarin pää oli rinnalle vaipunut. Hän kohotti vihdoin sitä, ja kohotti sitä ylpeästi ja varmasti, ikäänkuin hyvä henki olisi kuiskannut hänelle sen sanan, jonka hän aikoi lausua. Mutta nunna oli jo hävinnyt. Harmaa pylväs oli vaan sillä kohtaa, jossa hän oli seisonut.
Hän seisoi hetkisen pylvääseen katsoen. Mutta valtavia myrskyjä riehui hänen rinnassaan. Hän risti kätensä kohottaen ne ristiinnaulitun kuvan puoleen.
"Niilo, Niilo!" lausui hän sitten vapisevin huulin vaipuen taasen polvilleen rukoilemaan.
* * * * *
Toinen.
Samaan aikaan oli Niilo Bonpoika Tuomas-piispan luona Tynnelsön linnassa.
Uuras piispa, joka oli väsymätön ja aina ankarampi itseään kuin muita kohtaan, oli heti, kun tunsi voimain joissakin määrin palanneen, lähtenyt tarkastusmatkalle Nerikeen, mutta häntä odotettiin joka päivä kotiin. Niilo saapui Strengnäsiin illalla muuanna päivänä ja päätti odottaa piispan kotiin tuloa. Mutta kului päivä, jopa kaksikin, eikä piispaa kuulunutkaan. Niilo, jolla ei ollut aikaa odotella, lähti summanpäiten ratsastamaan länteenpäin piispaa tavatakseen. Segerstadissa hän vihdoin sai kuulla piispan saapuvan sinne samana päivänä, ja siellä hän saikin tavata rakastetun vanhuksen.
Mutta millainen olikaan Tuomas-piispa nyt! Jo käydessään Herman Bermanin kanssa viimeksi Tynnelsössä piispan luona, huomasi hän kuinka paljon aika ja surut olivat hänen tomumajaansa riuduttaneet. Viimeiset neljä vuotta olivat täydentäneet hävitystyön. Ennen niin hilpeästä, avomielisestä ja lujamielisestä miehestä oli varjo vaan jälellä. Hän oli nyt kumarainen ukko, joka vapisevin käsin kävellä hoiperteli piispansauvansa varassa, kutistunut haamu, vaan entisen Tuomas-piispan heikko kajastus. Syvästä sydänsurusta kertoivat hänen kellertävät, kuihtuneet piirteensä, ja lempeissä silmissään oli surumielinen katse, joka melkein muistutti talviauringon kelmeätä valoa.
Tämän äkkinäisen riutumisen syynä oli Eerik Puken kuolema, johon hänkin katsoi olevansa ainakin osittain syypää. Hän oli, kuten arkkipiispa Olavi vainajakin, pannut nimensä Eerik-herran turvakirjan alle, ja kun tuo urhokas ritari siitä huolimatta otettiin kiinni ja vietiin Tukholmaan sekä tuomittiin siellä kuolemaan, olivat piispa-vanhukset siitä saaneet surun, joka ei koskaan haihtunut. Edellinen katsoi itseään arvottomaksi enää jakamaan pyhiä sakramentteja, ja hän lähetti vielä pyhälle isälle Roomaan pyynnön saada rikoksensa anteeksi; jälkimmäinen ei myöskään saanut sentähden rauhaa, vaan rankaisi itseään ankarasti ja piti sittemmin itseään aina kunniattomana miehenä. Arkkipiispan pian senjälkeen sattunut kuolema raskautti yhä enemmän Tuomas-piispan omantunnon taakkaa, jota lisäsivät vielä useat senjälkeen tapahtuneet seikat. Uudella arkkipiispalla, Niilo Ragvaldinpojalla, ei ollut sitä henkeä, jonka Engelbrekt oli ystäviinsä ja miehiinsä luonut. Vielä vieraampi mieliala levisi maahan, kun muukalainen kuningas rupesi edellisten tavan mukaan kulettamaan Ruotsiin omia tylyjä maanmiehiään, koettaen samalla polkea maahan Ruotsin lakia ja vanhoja tapoja. — Ei ole kummaa, että vanhan engelbrektiläisen mieli silloin synkkeni ja sydän murehtui.
Siksi oli hänen elämänsä ollut aina Eerik Puken kuolemasta asti yhtä pitkää parannuspäivää, jonka ankaruutta hän lakkaamatta kovensi. Eräinä hetkinä luuletteli tämä jalo vanhus Juudaan tavoin pettäneensä ystävänsä. Paastotessaan ja itseään ruoskiessaan kiihtyi hänen mielikuvituksensa siihen määrään, että hän oli näkevinään Engelbrektin edessään — ylevänä ja lempeänä, kuten eläissään aina — mutta samalla kääntävän surullisen näköisenä kasvonsa vanhasta ystävästään, piispasta, ja ojentavan kätensä uskolliselle Eerik Pukelleen. Nämä hetket olivat katkerimmat piispan parannusajalla, mutta samaan suuntaan kulki koko hänen sielunelämänsä. Tämän sydäntä jäytävän surunsa hän on ilmaissut laulussaan "hävinneestä uskollisuudesta", jonka hän sepitti katumusaikanaan. Usein kun hän istui yksinään työhuoneessaan, kuultiin hänen itsekseen lausuvan kappaleita tästä runoelmasta, ja jos silloin käytiin hänen luokseen, vuotivat tuliset kyyneleet pitkin hänen ryppyisiä poskiaan ja valkeata partaansa.
Kulunut vuos' oli murhan vuos', kun uskokin petti. Se takaisin ei palaa, vaan synkkänä, salaa maastansa lähti.
Kavaluus ja valhe on valtansa alle sortanut maan. Usko ja kunto ja totuudentunto on murheissaan.
Pois vääryys lyö, niin kurjuutes yö on valkeeva taas! Jumalahan turvaa niin syntien surmaa ei enää löydy maass'.
Oi, onnellinen, ken kavaluuden on karttanut tien! Ole uskollinen, niin taivahasen se varmasti vie!
Tällainen oli Tuomas-piispa nyt Niilon kohdatessa hänet. Nuorukaisen silmissä kimelsi kyynel, kun hän näki tämän raihnaisen jäännöksen miehestä, jonka hän oli nähnyt hänen voimansa ja miehuutensa päivinä. Piispa äkkäsi kyyneleen ja ojensi hymyillen kätensä Niilolle.
"Tynnelsössä, Tynnelsössä!" sanoi hän sitten hiljaisesti ja katosi, palvelijainsa kannattamana, piispantaloon.
Piispa oli nyt tyyten väsynyt matkastaan ja meni heti levolle. Mutta siitä huolimatta jatkettiin seuraavana päivänä matkaa Arbogaan, ja Niilon piti ratsastaa piispan rinnalla. Tämä itse makasi neljän hevosen kantamilla makuupaareilla. Mutta piispa oli niin nääntyneenä ja heikkona, ettei jaksanut paljon puhua. Arbogassa antoi hän kulettaa itsensä laivalleen ja Niilo istui hänen viereensä.
Matka Mälarin yli, jonka rannat hymyilivät matkustajille keväisessä vehreydessään, näytti tekevän piispalle hyvää.
"Tänä iltana haluan puhella kanssasi, poikani!" sanoi hän kerta toisensa perästä puristaen Niilo Bonpojan kättä.
Tuli ilta, ihana ilta, niin rauhainen ja valoisa kuin morsion kasvot, kun hän huokailee rakkautta sulhonsa rinnalla. Niityt, pilvet ja vedet olivat kuin avattu lipas täynnä pyhiä kaluja, kaikki puhui luojan ihmeistä, kaikkivallasta ja rakkaudesta.
Tultuaan työhuoneeseensa seisoi piispa kauan Niilo Bonpojan käsivarteen nojaten ja katseli kaunista maisemaa. Sitten hän huokasi, ja kyyneleitä rupesi tippumaan hänen silmistään.
"Se on rangaistukseni, Niilo", sanoi hän, "se on rangaistukseni! Vanhan rikollisen ystäväsi täytyy katsoa, tarkkaan katsoa Jumalan kaunista maailmaa, sillä silloin muistuu rikos ankarampana mieleen… Herra, herra, ole minulle syntiselle armollinen!"
Niilo oli liikutettu, hänen mielensä heltyi. Hänestä tuntui kuin taivaasta olisi enkeli astunut alas viilentämään vanhuksen palavaa sydäntä, peilikirkas järvi kuvasti taivaan tuhansia tähtiä, joiden lempeä tuike näytti vuodattavan viihdytystä ja lohdutusta vanhan parannuksentekijän raskautettuun rintaan.
Piispa katseli kauan hievahtamatta kaunista näkyalaa. Sitten hän pani kätensä ristiin ja rukoili, ja vielä istuutuessaan lepotuoliin hän katseli sinistä taivasta, johon hänen ajatuksensa olivat tottuneet vaeltamaan sekä myöhään että varhain.
"Minun iltani on tullut, rakas poikani", sanoi hän hetkisen kuluttua kääntäen katseensa Niiloon, "tunnen sen ja toivon Jumalan armoa synneilleni."
Kotvasen perästä hän taasen tarttui nuorukaisen käteen lausuen:
"Mutta nyt tahdon kysyä sinulta asiaasi, poikani, mitä haet vanhalta
Tuomas-piispalta?"
"Tahdon kysyä teiltä neuvoa, hurskas isä", vastasi Niilo.
"Aivotko siis jättää marskin?" kysyi piispa, muistellen Niilon ja
Herman Bermanin käyntiä hänen luonaan neljä vuotta sitten.
"En!" vastasi Niilo. "nyt haluaisin teiltä kysyä neuvoa erääseen asiaan, joka koskee äidinisääni, herra Sven Sturea, Jumala armahtakoon hänen sieluaan, ja sitä testamenttia, jonka hän minulle antoi."
Sitten hän kertoi kaulaketjun koko historian, miten äitinsä oli kuolinvuoteellaan ilmoittanut isänsä tahdon mukaan, missä se löytyi, miten hän oli sitten lähtenyt Visbyhyn sitä noutamaan, miten tämä aie epäonnistui, ja miten hän lopulta sen sittenkin oli saanut ja pitänyt sitä, sekä miten se oli pelastanut hänen henkensä ottaen vastaan hänelle aiotut iskut, jotka olisivat muuten tuottaneet hänelle ehdottoman surman. Sitten hän vielä kertoi, miten oli löytänyt sen hirvennahkaiseen ihokkaaseensa neulottuna taistelun jälkeen setäänsä, Niilo Steeninpoikaa vastaan. Lopuksi hän lausui odottamatta tavanneensa äidinisänsä vanhan asepalvelijan, joka oli kertonut hänelle erään uuden tarinan kaulaketjusta ja sen kantajoista. Piispa kuunteli häntä tarkkaavasti, mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet vähääkään, mitä hän ajatteli ja mitä hän mahdollisesti sanoisi. Niilon lopetettua hän istui kauan ääneti ikäänkuin mietiskellen erikseen joka eri kohtaa kaulaketjun historiassa verraten niitä toisiinsa, harkiten ja valikoiden. Vihdoin levisi hänen kasvoilleen heikko hymy, ja hän lausui kuin itsekseen:
Spernere quod prosit et amare quod obsit, ineptum est;
Quod prodest fugimus, et quod amamus obest.
[Nämä latinaiset värssyt, jotka Ericus Olai on lainannut Aisopokselta, kuuluvat suomeksi näin:
Hupsu, ken hyötyään halveksii, ken vahinkoa mielii;
Hyötyä kartamme me — mit' etsimme, vaan pahaks' on.]
Niilo ei tietysti ymmärtänyt latinaisia värssyjä, eikä hän tahtonut häiritä isällistä ystäväänsä kysymyksellä, joten äänettömyys jatkui. Hymy katosi vanhuksen huulilta, ja hänen katseensa muuttui ankaraksi, kuten taivaanranta auringon laskiessa, joka myöskin vähitellen kadottaa lämpimän loisteensa ja muuttuu pian harmaaksi, kylmäksi ja koleaksi. Silloin tuntee ihminen kylmyyttä rinnassaan, ja elämän vakavuus, elämän ankaruus esiintyy silloin kaikessa alastomuudessaan sielussa, kunnes tähdet taas levittävät sinne valoaan, kutsuen meitä luokseen toiseen maailmaan, jossa kaikki on pelkkää lämpöä ja valoisuutta.
Tämän kylmyyden synnytti piispan katseeseen arvattavasti silmäys hänen omaan sydämeensä. Se selveni vähitellen, ja vaikka hymy ei palannutkaan, oli hänen äänessään kuitenkin pehmeä sävy, kun hän taasen kääntyi Niilon puoleen.
"Sanoppa minulle, rakas poikani", sanoi hän, "mitä itse arvelet tuosta taikakalusta?"
Niilo teki selvää kaikesta, hän avasi koko sydämensä vanhukselle, jolloin tämän katse yhä enemmän lauhtui ja entinen hymy rupesi ilmestymään niihin:
"Ja nyt kysyisin teiltä hurskas isä", niin hän lopetti, "olenko oikeutettu menettelemään äidinisäni koristeen kanssa mieleni mukaan, ja voinko äidinisäni sijasta täyttää, mitä hänen ystävänsä Fjalar-ritari hänelle neuvoi, — voinko uhrata sen jollekin Jumalan pyhimykselle … voiko tämä kalu, jota niin paljo veri, niin monet kyyneleet ja pahat toivomukset, rikokset ja kiroukset saastuttavat, voiko se olla otollinen uhri pyhälle kirkolle!… Tähän kysymykseen pyydän vastausta teiltä!"
"Monet ovat ne keinot, joita Herra käyttää kiusaukseksi ihmisille", alkoi piispa, "äidinisäsi koriste on yksi niistä. Niin, voimmepa sanoa, että sellainen viettelevä houkutus riippuu näkymättömistä langoista joka ihmisen mielessä. Se on sama vanha totuus, jonka tunnemme ensimmäisen ihmisen syntiinlankeemuksesta. Silloin oli viettelijänä käärme, tässä sinä on kultainen kaulaketju. Mutta kiusaus on yhtä välttämätön ihmissydämelle kuin tuli raa'alle malmille. Se saa edellisestä puhdistetuksi sen, mikä siinä on jaloa, samoin kuin tuli eroittaa kuonan ja kullan. Totuus syntyy vasta taistelun kautta, mutta taisteluun tarvitaan rohkeutta ja voimaa, ja ainoastaan se, joka taistelee ja voittaa, saavuttaa todellisen onnen. Se löytyy sydämen hiljaisella pohjalla, kuten ehta helmi raakkunsa kuoressa meren pohjalla. Jolla on rohkeutta, noutakoon sen sieltä; jolla ei sitä ole, ei konsanaan sitä saavuta, vaikka hänellä olisi kymmenen äidinisäsi kaulaketjua."
Piispa istui tätä lausuessaan nojallaan tuolissansa ja katseli lakkaamatta taivaaseen päin, jossa tähdet vilkkuen paloivat, ja Niilosta tuntui kuin vanhus olisi ainoastaan tulkinnut niiden salaperäisen kirjoituksen hänelle käsitettävällä kielellä. Lopetettuaan puheensa loi hän silmänsä alas. Hänen syväsisältöisten sanainsa jälkeen seurasi sitten hiljaisuus aivan itsestään, sillä niiden täysi ymmärtäminen näytti vaativan aikaa kotiutuakseen nuorukaisen sieluun.
Nyt kohotti piispa syvän katseensa Niiloon sekä jatkoi:
"Sinä olet taistellut, sinä olet taistellut Herran siunauksen varjossa, poikani, ja siksi olet voittanut. Sinun onnesi asuu sinussa itsessäsi, sitä ei voida sinulta ryöstää. Älä vaan luule, että taistelusi on loppunut … ei, ei, oikeata ritariketjua ei saavuteta muuten kuin taistelulla, joka vaatii sinua seisomaan vartiopaikalla miekka kädessä koko elämäsi, ja temppeli, jossa vartiotasi suoritat, on se, jonka lattiana on maa, ja kattoholvina taivas, ja kun se vartio on päättynyt ja sinä astut temppelistä elämään … oikeaan elämään, niin silloin ripustavat ketjun sinun kaulaasi suuret vainajamme Pyhä Eerik ja Engelbrekt, ja taivaalliset sotajoukot huutavat silloin hallelujaa!"
Vanhuksen silmiin kohosi kyyneleitä ja hänen äänensä vapisi, kun hän jatkoi:
"Herra on sallinut palvelijansa nähdä sinun aamuvartiosi… Kohta seison heidän luonaan taivaassa. Mutta iloisena voin viedä heille sen tervehdyksen, että vielä löytyy kuntoa ja rehellisyyttä Ruotsinmaassa… Minä onneton, vanha ja vaivainen, joka lähden täältä valapattoisena ja tahrattuna … oletko armahtanut minua, Herra… Katsotko armollisesti palvelijasi puoleen?"
Vanhus oli syvästi liikutettu. Hän painoi molemmat kätensä kasvojansa vasten eikä voinut ponnistuksellakaan pidättää kiihkeätä nyyhkytystä. Mutta vähitellen taltui hänen mielenliikutuksensa, ja hän voi taasen hillitä tunteitaan.
"Mieluista on puheesi ollut minulle, poikani, se on ollut kuin palsamia sydämelleni… Voit hyvällä omallatunnolla antaa tuon kalliin korukalun pyhälle kirkolle. Se riippukoon jollakin pyhäinkuvalla ihmisten periviholliselta saatuna voitonmerkkinä. Ja tulkoon se sinulle muistutukseksi, että parhaimmat voittonsa mies saavuttaa ristiinnaulitun kuva sydämessään, mutta että paha kasvaa hyvän rinnalla, ja että miehen elämä on kulkua taistelusta taisteluun, ja että taistelun vaara kasvaa hänen voimainsa mukaan… Tämä on vanhan Tuomas-piispan vastaus kysymykseesi, poikani. Olkoot hyvät henget seuranasi!"
Niilo aikoi nousta ylös, mutta piispa laski kätensä hänen olalleen ja katsoi häntä silmiin.
"Varmaan puhumme nyt viimeistä kertaa toistemme kanssa, Niilo Bonpoika… Minun päiväni ovat luetut. Mutta tahdon nyt sanoa sinulle, ennenkuin eroamme, mitä olen ajatellut, mitä olen sinusta toivonut… Ja mitä sanon sinulle, vien mukanani toiseen maailmaan, josta katselen, kuinka sinä täytät sen lupauksen, jonka sinusta annan! Se taistelu, jota olet tähän asti taistellut, poikani, on ollut oma taistelusi, ja se voitto, jonka olet voittanut, on tullut omaksi kunniaksesi… Mutta miehen ei ole taisteltava ainoastaan omia yksityisiä taisteluitaan, hän ei elä ainoastaan itseänsä varten, vaan maatansa ja kansaansa, Ruotsiamme varten. Sinäkin, Niilo Bonpoika, saat elää tätä suurempaa elämää, jossa on suuret viettelykset ja koettelemukset, suuret surut ja riemut… Ja juuri nyt ovat taistelutorvet kajahtaneet, nyt on kysymyksessä Ruotsin kansan elämä tai kuolema. Sinä tulet tämän kansan mieheksi…"
"Mutta enhän minä muuta haluakaan, hurskas isä!" sanoi Niilo.
"Ymmärrä minua oikein, poikani", jatkoi piispa, "monet haluavat näinä aikoina olla kansan miehiä, mutta harvat todella ovat… Älä luule, että kansamme taistelu taistellaan vuorenhuipulla, ei, ei, se taistellaan syvällä laaksossa, kansan sydämessä. Taistelijat saavat tyytyä olemaan näkymättöminä ja niiden unhottamina, jotka seisovat huipulla ja luulevat yksinään tekevänsä kaiken. Mutta sinun paikkasi, poikani, on laakson varjossa… Se sana, jonka sanoit Engelbrektille, kun kuulit hänen ensi kerran puhuvan yhteiskunnan ensimmäisille, se lupaus, jonka annoit minulle hänen haudallaan — ne vetävät sinua kansan luo, talonpojan luo, ja usko minua, siellä saavutat voiton, jonka kunnia on etsimisen arvoinen… Niin, rakas poikani, jos Ruotsi tahtoo elää vapaana, kuten se ennen muinoin on elänyt, niin se vaatii miestä, joka voi uhrata itsensä, joka voi kieltäytyä maailman kunniasta ja palkinnoista, kuninkaan suosiosta, korkeista viroista, vieläpä itse kuningaskruunustakin, kuten hän teki, tuo piskuinen mies, tuo saavuttamaton, jonka muisto on senvuoksi elävä, niinkauan kuin Ruotsissa miehiä löytyy… Sano minulle, Niilo Bonpoika, tahdotko pyrkiä täksi mieheksi Ruotsinmaassa?"
"Tahdon!" vastasi Niilo lämpimästi.
"Ajattele, että sinun tulee senvuoksi karttaa korkean vallan loistoa… Voi tulla sekin aika, että sinä olet niin suosiossa Ruotsin miesten kesken, että he tarjoavat sinulle kuninkaankruunua… Onko sinulla, poikani, voimaa kieltäytyä siitä? Se viehättää valtaavasti miehen mieltä, se on vaikuttava sinuun samalla voimalla kuin kaulaketjukin… Voitko säilyttää nuoruudenvoimasi, voitko kieltäytyä, voitko uhrata kuningaskruunun Ruotsin tähden, kuten olet uhrannut kaulaketjun itsesi tähden?"
"Niin totta kuin Herra ja hänen pyhänsä kuulevat sydämeni rukouksen", vastasi Niilo, "niin ottakaa vastaan lupaukseni, isä, ja sen kuulkoot Jumala ja Pyhä Eerik kuningas!"
"Herra antakoon sinulle runsaimman siunauksensa, rakas poikani … niin, me rukoilemme sinun kanssasi ja pyydämme Herran edessä armoa Ruotsin kansalle!… Minä näen kruunun loistavan sinun ja sinun huoneesi yli. Ellei sitä oteta alas ja panna näkyväisessä muodossa sinun tai jonkun sinun omaisesi päähän, niin se on säteilevä häviämättömällä loistolla läpi tulevien aikojen ja julistava syntyville sukupolville sinun kunniaasi, vaikka se saavutettiinkin laakson varjossa… Kaikkivaltias Jumala olkoon kanssasi, ja hänen henkensä seuratkoon sinua elämäsi ehtoolle asti!"
Niilo oli langennut polvilleen ja piispa piti vapisevia käsiään hänen päänsä päällä.