VIII.
Harmaa Haukka.
Eräänä kauniina aamuna toukokuun alussa ratsasti muutamia ritareita loistavalla seurueella Tukholman pohjoisportista Brunkebergin yli pohjoiseen päin. Ne olivat vanha laamanni, herra Kaarlo Tordinpoika, hänen veljensäpoika, herra Kaarlo Knuutinpoika, herra Kustavi Anundinpoika (Sture), ja marskin seurueessa oli herra Niilo Bonpoika, Klaus Lang ja muutamia muita hänen päällysmiehiään. Kolme ensiksi mainittua ratsasti edellä, kappaleen heidän takanaan tuli Niilo Bonpoika, ja hänen rinnallaan pienellä hevosella muuan nuori poikanen, joka saattoi olla noin kymmenvuotias, mutta oli vahva ja suurikasvuinen ikäisekseen. Hän oli ritari Kustavi Anundinpojan poika, Steen Kustavinpoika Sture. Heidän jälessään vähän matkan päässä tulivat asemiehet. Marskin asemiesten joukossa oli jo mainittu Klaus Lang ja eräs vanha harmaapartainen urho, Johannes, jota päällysmiehet ja erittäinkin Klaus Lang ja toiset asemiehet pitivät suuressa arvossa.
Kaikkialla näkyi vilkasta puhelua. Vanhemmat herrat keskustelivat tärkeistä valtakunnan asioista. Kuningas Kristofer oli edellisinä päivinä eli toukokuun 2 päivänä palannut kuningasmatkaltaan valtakunnasta ja juhlallisesti vahvistanut kuningas Maunu Eerikinpojan korjatun maanlain, ja tätä piti laamanni erittäin huomattavana tapahtumana. Kaarlo Knuutinpoika huomautti silloin, että Ruotsissa kuitenkin oli kuninkaalla ja valtaneuvostolla lakiasäätävä valta rahvaan suostumuksella, pannen painon sanoille: "rahvaan suostumuksella". Mutta laamanni kiivastui ja kysyi, mitä marski sillä tarkoitti.
"Minusta näyttää", vastasi marski, "että tämä laki on säädetty aivan rahvasta kuulematta."
"Mitä sanotte, veljenpoika", huudahti laamanni, "mitä sanotte? Enkö minä, Kaarlo Tordinpoika, ole Vestmanlannin laamanni, kuten herra Pentti Juhonpoika on Upplannin laamanni, ja emmekö me puhu ja toimi rahvaan nimessä, niinkuin muutkin valtakunnan laamannit toimivat."
"Olette oikeassa, setä", vastasi Kaarlo, "mutta sanotaan kuitenkin, että tämän lain on neuvosto tehnyt…"
"Neuvosto, niin … niin on, kuten sanotte", lausui laamanni, "mutta istummehan mekin neuvostossa, me laamannit, samoinkuin piispatkin, onhan siis rahvaan etu siellä valvottuna."
"Teidän täytyy kuitenkin myöntää, etteivät laamannit aina valvo neuvostossa rahvaan parasta, eipä edes valtakunnan parasta!" lausui marski.
Ja tämä täytyi laamannin myöntää. Mutta nyt tulisi tämä muuttumaan, sillä se täytyi kuitenkin oikeuden mukaan tunnustaa, että Kristofer-kuningas todella harrasti lakia. Siitä hän oli antanut monta asetusta, ja laamanni muistutti erittäin sitä, jonka hän oli edellisenä syksynä lähettänyt hiippakuntiin ja jossa hän lausui rakkaille ritareilleen, asemiehilleen, vapaasukuisille miehille ja virkamiehilleen, kauppamiehille, talonpojille ja maalaisille: "Teidän pitää lakia noudattaa, ja itsekunkin tulee lain ja oikeuden mukaan elää, jos mielii henkeänsä ja omaisuuttansa loukkaamattomana nauttia."
"Se asetus luettiin täällä arkkihiippakunnan kirkoissa lokakuun kuluella viime vuonna", lisäsi laamanni. "Ja luuletteko te, veljenpoikani, että olisitte niin helpolla päässyt siitä murhajutusta, jonka Pietari Ulfvinpojan pojat nostivat teitä vastaan, ellei kuningas olisi pitänyt niitä teille antamiaan lupauksia, ettei teitä ahdistettaisi mistään, jota olitte valtakunnanhoitajana tehnyt … vai mitä arvelette, veljenpoikani?"
Kunnon vanhus oli aivan toisella tuulella saatuaan tyttärensä terveenä takaisin. Marski sanoi hymyillen säästävänsä arvostelunsa kuninkaasta siksi, kunnes oli saanut Viipurin linnan käsiinsä.
Keskustelu pysähtyi sitten hetkiseksi. Mutta sitä vilkkaammin haastelivat Niilo ja hänen nuori kumppaninsa. Nuori Steen oli tiedonhaluinen, hän kyseli kyselemistään kaikenlaista.
"Tuota kavalaa teeskentelijää", huusi hän pudistaen pientä nyrkkiään, "minä rankaisen vielä, kun jaksan, noita Natt och Dag-suvun herroja."
"Kun se aika tulee, Steen", hymyili Niilo, "niin levännee toinen jo ijäistä lepoaan, laamanni nimittäin, herra Pentti Steeninpoika, ja toinen, hänen poikansa, on katkerasti katunut tekoansa. Minä näin itse kerran hänen Engelbrektin haudalla Örebron kirkossa ruoskivan paljasta selkäänsä verille ja huutelevan syvimmän tuskan ja katumuksen sanoja tekonsa tähden!"
"Ja sitten, sitten?" kysyi Steen kärsimättömästi, "onko hän näyttänyt, että katumuksensa oli todellista? Minä olen kuullut, että hän on vastustanut marskia."
"Niin hän todella on, hän kuten kaikki muutkin sukulaiseni, Jumala paratkoon, isänikin…"
"Mutta te olette totisesti korjannut, mitä isänne ovat rikkoneet!" sanoi poika innostuneena katsoen Niiloa ystävällisesti silmiin.
"Jumala antakoon minulle voimaa täyttämään velvollisuuteni!" vastasi Niilo Bonpoika, ja hänen äänensä harras sävy ja hänen vaikuttava katseensa tekivät hyvän vaikutuksen poikaan.
Steen istui hetkisen pää kumarruksissa mitään lausumatta. Äkkiä hän katsoi kirkkain, varmoin katsein Niiloon.
"Isäni sanoi minulle", sanoi hän, "että kun tulen marskin hoviin, niin koettaisin saavuttaa jonkun vanhemman asemiehen ystävyyden, mutta jonkun sellaisen, jonka kelvollisuutta kiitetään … hän mainitsi erityisesti teidän nimenne, Niilo Bonpoika", lisäsi hän matalalla äänellä katsoen ujosti Niiloon.
"Hyvä, hyvä, Steen", vastasi tämä, "kunhan vaan oikein käyttäydyt, niin saavutat kyllä Niilo Bonpojan ystävyyden ja Tord Kaarlonpojankin sekä jokaisen oikeamielisen miehen ystävyyden!"
"Niin isänikin sanoi, mutta minä tahtoisin jotakin muuta … minä kyllä tiedän, kuinka kaikki hyvin kävisi!"
"Kuinka sitten, Steen?" kysyi Niilo ystävällisesti hymyillen.
"Jos te olisitte ystäväni alusta alkain, jos sanoisitte minulle aina, mitä minun tulee tehdä … voi, minä pitäisin teistä niin paljo, ja te ja kaikki muutkin olisitte kyllä minuun tyytyväisiä, marskikin!"
Niilo tarttui poikasen käteen ja sanoi lempeällä vakavuudella:
"Minä rupean sinulle sellaiseksi ystäväksi … osaatko puhua totta, poikaseni?"
"Tottako … totta osaan puhua!"
"Se on ensimmäinen opetus, jonka annan sinulle … ja pian saanen koetella sinua siinä suhteessa!"
Eräs ratsastaja tuli täydessä laukassa heidän perässään. Hiljalleen liikkuvat asemiehet estivät häntä näkymästä, mutta kohta hän ilmestyi tien viereen heidän sivulleen, ja samassa hän kiiti Niilon ja Steenin ohi eikä pysähtynyt ennenkuin vanhain herrain kohdalla. Hänen yllään oli viheriä ihokas, ja hartioilla liehui hänen ratsastaessaan pitkä, valkea viitta.
"Oliko hän ritarikuntalainen?" kysyi Steen.
"Ei, hän on viheriä ritari!"
"Viheriä ritari?… Mutta mikä hänen nimensä sitten on… Katsokaa, kuin hän hymyilee marskille rumalla naamallaan… Mutta marski näyttää iloiselta, mikä hänen nimensä on?"
"Luulen, että tuskin kukaan muu kuin hän itse tietää hänen oikeata nimeään", vastasi Niilo, "marskin hovissa ei häntä kutsuta muuksi kuin viheriäksi ritariksi."
Steen, joka aina tyystiin tutki kaikkea, silmäili vierasta ritaria hyvin tarkasti, ja huomattuaan hänen arpiset kasvonsa, joissa leuan ja suun seutuvilla oli karheata parransänkeä, ja nähtyään hänen ainaisen naurunvirnistyksensä, ei hän voinut itse olla sydämellisesti nauramatta. Niilo katsoi häneen silloin ja sanoi:
"Niin kummalliselta kuin tuo viheriä ritari näyttääkin, Steen, hän kuitenkin nauttii jossakin määrin marskin luottamusta. Olet huomaava hänet vielä kummallisemmaksi, kun saat enemmän häntä katsella, olet näkevä, että monet pitävät häntä pilanaan … mutta muista, poikani … et koskaan saa ottaa siihen pilaan osaa, et koskaan saa nauraa viheriälle ritarille, jos haluat pitää minua ystävänäsi!"
"Mutta hän näyttää hyvin hassulta", vastasi poika pudistaen kiharaista päätään.
"Älä kuitenkaan anna koskaan hänen ulkomuotonsa tai muiden pilan vietellä itseäsi ottamaan hänen ivaamiseensa osaa … lupaa se, Steen!"
"No, minä lupaan, koska te tahdotte … en kuitenkaan ymmärrä, miksi te sitä tahdotte."
"Sen vielä huomaat itse!"
Hekin vaikenivat nyt hetkiseksi, mutta alkoivat pian taasen puhella yhtä vilkkaasti, ja Niilo oli yhtä väsymätön vastaamaan ja selittämään uudelle ystävälleen, kuin tämä oli uuttera kyselemään.
Puolenpäivän seutuna tultiin Garnsvikiin, joka on nykyään järvenä, mutta menneinä aikoina sen kautta kulki vesireitti Biskopstunan rannikoilta syvälle Upplantiin aina Lundan ja Skeppstunan pitäjiin asti Säminghundran kihlakunnassa. Siihen oli vilkkaan liikkeen vuoksi syntynyt kauppala, jota kutsuttiin Folklandstingiksi. Vielä näihin aikoihin oli maa siellä hyvin vesiperäistä. Saaristolaisten laivakulku sen kautta oli kuitenkin lakannut osaksi hallituksen kiellon vuoksi, koska läheisen Sigstunan kauppa kärsi Folklandstingin kaupasta, osaksi maanpinnan kohoamisen vuoksi. Nykyään osoittavat Garnsvikin, Vadasjön ja Hedervikin järvet sekä näitä yhdistävät vedet tämän reitin vanhaa suuntaa, ja samoin todistavat monet nimet aina Skeppstunasta alkaen mereen asti sen ennen olleen olemassa.
Biskopstunan läheisyydessä levähtivät herrat parisen tuntia. Tämä talo kuului arkkipiispan istuimelle — sinne oli pahamaineinen arkkipiispa, Johannes Gerkenpoika, teettänyt kivirakennuksen. Sieltä jatkettiin matkaa Penningebyhyn, johon saavuttiin myöhään illalla.
Penningeby oli vedenympäröimällä saarella Länna- eli Vassbyjärven koillisrannalla. Järvestä kulki virta erääseen kapeaan merenlahteen. Rakennuksen muurit olivat ikivanhat, vaikka rakennus muuten oli ollut monien muutosten alaisena. Tornista oli avara näkyala järven ja ympäristön metsäisten kumpujen yli, ja kansa tiesi linnasta kertoa lukemattomia vanhoja muistoja ja tarinoita.
Täällä setänsä luona aikoi marski viettää muutamia päiviä ennen Suomeen lähtöään. Täällä tuli nuorelle Steen Sturelle myöskin ensimmäiset koetuksensa ansaitakseen Niilo Bonpojan ystävyyttä. Päivät kuluivat joko syvissä ja vakavissa keskusteluissa, joita vanhemmat herrat pitivät ja joihin saapui muutamia vähäpätöisempiä herroja lähiseuduilta, taikka metsästyksellä kartanon riistaisissa metsissä. Iltaisin kisailtiin ja tanssittiin suuressa salissa tai ruusulehdon nurmikolla. Mutta aina oli viheriä ritari näissä karkeloissa tavallisuuden mukaan nuorison pilan ja ivan esineenä.
Eräänä päivänä, kun vanhemmatkin herrat, laamannia lukuunottamatta olivat olleet metsällä, ja kun taas keräydyttiin nurmelle tanssimaan, kesti nuori Steen ensimmäisen koetuksensa. Laamanni istui erään suuren lehmuksen varjossa viheriän ritarin kanssa shakkia pelaamassa, ja lähellä heitä pelasi marski lautaa herra Kustavi Anundinpojan kanssa, nuorison kisaillessa ja laulellessa vähän matkaa heistä.
Kaunein kisailijoista oli kieltämättä laamannin nuorin tytär, Briita-neiti. Neljän viime vuoden kuluella oli hän kehittynyt lapsesta immeksi, eikä milloinkaan ole naisen sydän katsellut maailman kirjavuutta kauniimmilla silmillä kuin hän. Oli taivasta ja päivää hänen katseessaan, ja se taivas oli niin valoisa ja puhdas ja päivä niin lämmin, että selvästi näki hänen sydämensä vielä kokonaan säilyneen elämän häiritseviltä myrskyiltä. Iliana-neiti oli hänkin kaunis, mutta aivan toisella tavalla. Hänessä oli jotakin reipasta, voimakasta ja varmaa. Hän näytti olevan luotu taistelemaan onnensa edestä ja kantamaan pystyin päin vastoinkäymisiä, jos niitä sattuisi häntä kohtaamaan. Hänen suurista tummista silmistään loisti kypsyneen naisen sielu, ei lapsen mieli. Ulkomuodoltaan hän oli ihastuttava. Hänen runsaat, tummat kiharansa valuivat molemmin puolin mitä puhdaspiirteisimpiä, jaloimpia kasvoja, ja hänen hipiänsä oli hieno ja läpikuultava kuin marmori.
Briitan kauneus oli kuin hänen silmiinsä keskittynyt, mutta hänkin oli ihmeen kaunis. Hänen kasvonsa olivat enemmän pyöreähköt, huulensa pulleammat ja vartalonsa täyteläisempi. Mutta sielun aateluus väikkyi molemmista ja kun he nyt tanssivat kevein askelin lehdon kukkasten keskellä, näyttivät he hengettäriltä, jotka olivat tulleet tänne maan päälle ihmisiä ilahuttamaan ja lohduttamaan.
Ja kaikki saivat tulla yhtä lähelle näitä suloisia olentoja, kaikki saivat yhtä paljon iloita heistä. Oli ainoastaan yksi poikkeus — kun Niilo Bonpoika lähestyi Briitaa. Hymy ei tosin kadonnut hänen huuliltaan, mutta se ikäänkuin kelmeni ja kovettui; se oli siinä vaan ollakseen, mutta ei lämmennyt entiselleen; se oli kuin kukan terällä väräjävä kastehelmi, josta ei tiedä tuuliko vai aurinko sen poies pyyhkii. Ja lapsimaisuus ikäänkuin väistyi ja piilottui hänen silmistään Niilo Bonpojan häntä katsellessa. Tämä huomasi muutoksen ja etsi tarkkaan syytä siihen. Jo ensi näkemällä oli Briitan käytöksessä jotakin outoa, selittämätöntä. Hän tervehti tosin Niilon tullessa lämpimästi puristaen ystävällisesti hänen kättään ja hymyili hänelle, mutta kohta senjälkeen hän vetäytyi syrjään alkaen puhella ja laskea piloja iloisen herra Ove Laurinpojan kanssa.
Näin tapahtui ensi kohtauksessa, ja pahemmaksi se yhä kävi. Briita tuli Niilolle yhä enemmän arvoitukseksi, jota hän ei voinut toivoa koskaan selvittävänsä. Niin, hän ei nähnyt sitä lämmintä, sitä rakkautta uhkuvaa silmäystä, jolla neito seurasi häntä, kun tiesi, ettei kukaan sitä huomannut, Niilo varsinkaan! Hän ei tiennyt, kuinka ujo, kuinka tuntehikas ensimmäinen, puhdas rakkaus on, kuinka nuoren immen sydän vavahtelee, kuinka se ikäänkuin itseään pakenee, kuitenkin aina uudelleen palaten katselemaan, uneksimaan ja nauttimaan — taas sitten paetakseen.
Niilo kävi alakuloiseksi. Briita karttoi häntä nähtävästi, hän näytti oikein nauttivan siitä, että sai näyttää, kuinka vähän hän Niilosta välitti. Ja Niilo teki sen huomion, että Ove Laurinpoika aina sai osakseen hänen iloisimmat hymynsä, ja hänen kanssaan hän mieluimmin kisaili tanssissa ja leikeissä. Hänen kanssaan puhuessaan Briita myöskin oli kaikkein vapain, ja kun Ove jotakin kertoi, niin oli hänen katseessaan aina mitä herttaisin lapsekas hymy. Niin Niilosta ainakin näytti, ja kolkko kylmyys paneutui silloin hänen sydämensä ympärille, hän vetäytyi erilleen ja kulki mieluimmin yksinään metsästelemässä.
Niin hän oli tehnyt tänäkin päivänä, mutta oli tavannut metsässä Briitan ja Oven; jotka olivat siellä ratsastelemassa. He aikoivat juuri mennä erään pienen, syvän puron yli, joka juoksi kuohuten jyrkkäin kalliorantainsa välissä. Niilo, joka tunsi seudun paremmin, osoitti heille sopivamman tien ja sai silloin Briitalta katseen, joka muistutti hänelle entisiä aikoja. Se tosin katosi samana hetkenä, mutta se herätti kuitenkin häneen takaisin toivon, joka oli jo kuolemaisillaan. Hän kätki kuitenkin rakkautensa sydämensä salaisimpaan sopukkaan ja saapui muitten mukana ruusulehtoon. Hän oli ottanut osaa karkeloon, olipa hän tanssinut Briitankin kanssa, mutta huomasi selvästi, että se, mitä hän oli nähnyt tai luuli nähneensä aamupäivällä metsässä, oli ollut erehdystä ja senvuoksi hän vetäytyi leikeistä pois.
Silloin tuli Iliana-neiti hänen luokseen ja pakotti hänet puoleksi leikillä, puoleksi lempeällä vakavuudella tulemaan vielä tanssiin, vaikkapa kerran hänen kanssaan. Tämä tanssi oli juuri silloin käynnissä, kun vanhemmat herrat olivat istuutuneet lehmuksen alle. Mutta Ove-herra tanssi Briita-neidin kanssa. Tanssin loputtua jäi Niilo seisomaan Ilianan viereen. Hän oli niin ystävällinen ja lempeä, ja heidän seurustelunsa oli samaa vapaata, avomielistä ja eloisaa, joka oli syntynyt merellä Suomesta tultaessa.
"Taisi olla merkillinen matka, jonka teitte marskin kanssa, herra
Niilo", sanoi hän, "tuskin enää tunnen teitä!"
"Niinkö arvelette, neiti Iliana?" kysyi Niilo surumielisesti hymyillen.
"Tahi olette saanut täällä huolia, jotka tekevät teidät surulliseksi."
"Ja jos niin olisi?" vastasi Niilo katsoen kysyvästi neitoon.
"Sanokaa silloin se minulle… Ehkä voin auttaa tai neuvoa teitä!"
Hän hymyili niin kauniisti tätä sanoessaan, että se oikein lämmitti Niilon sydäntä. Mutta samassa hän sattui vilkaisemaan Briitaan, joka oli lähellä ja näytti niin kauniilta ja hyvältä, mutta leikki eräällä Oven antamalla kukalla. Tämä oli itse lähtenyt pois ja mennyt vanhempain herrain luokse lehmuksen alle.
"Te ette kuitenkaan voi!" vastasi Niilo, jäätävän kylmyyden taas levitessä hänen sydämeensä. Hänen poskensa olivat kalpeat, kun hän lisäsi, "enkä minäkään voi sanoa teille, mikä mieltäni painaa."
"Minä sanon sen sitten itse!" vastasi Iliana, "teidän sydämessänne on epäilyksiä erään tähden."
"Eikö minulla sitten ole syytä?"
Ei, oli jo Ilianan huulilla, ja hänen silmissään oli lohduttava katse, mutta hän ei ehtinyt edellistä lausua, ja jälkimmäistä ei Niilo huomannut. Lehmuksen alla tapahtui eräs kohtaus, joka veti sekä hänen että Iliana-neidin että kaikkein muiden huomion puoleensa.
Kun Ove Laurinpoika, mieli tulvillaan siitä menestyksestä, jonka luuli Briita-neitiin nähden saavuttaneensa, lähestyi pelaavia herroja, oli laamanni juuri lopettamaisillaan erään pelin viheriän ritarin kanssa. Vanhuksen silmistä loisti ilmeinen tyytyväisyys, sillä hän piti voittoaan varmana, ja shakkipelin voittaminen oli hänellä pienenä ylpeytenä.
"Olenpa varma, että asia on nyt selvä!" sanoi hän silittäen kädellään pitkää, hopeanvalkeata partaansa.
"Niin", vastasi viheriä ritari nauraen, "asia on selvä … te olette hävinnyt!"
Ja yhdellä vedolla teki ritari vastapelaajansa matiksi. Tämä ei tahtonut ensi harmissaan silmiään uskoa, ja sitten hän rupesi syytämään suustaan sanoja, jotka olisivat pahoin loukanneet jokaista muuta kuin tätä vastapelaajaa. Mutta viheriä istui kuin mistään tietämättä ja katseli hymyhuulin viattomasti Ove-herraa.
Tämä katsahti äkisti ympärilleen nähdäkseen, huomasiko Briita-neiti hänet, ja kun havaitsi niin olevan laidan ja kun ritarin katse samalla tuntui hänestä kiusoittavalta, tuli häneen äkkiä halu pitää hauskaa ritarin kustannuksella ja saavuttaa vielä yhden voiton iloiselta Briita-neidiltä. Hän otti senvuoksi äkkiä yhden shakkinappulan käteensä ja sanoi:
"Katsokaa vaan minuun, viheriä, siinä teette oikein, minä näytän teille, millainen nenänne on joskus maailmassa ollut." Hän tähtäsi sitten shakkinappulalla ja heitti sen niin, että se sattui ritarin typistettyyn nenään. Ritari sävähti, ja tuli leimahti hänen silmistään, joka olisi pahoin säikäyttänyt tuota nuorta miestä, ellei se olisi samassa sammunut. Nuori Ove-herra nauroi täyttä kurkkua lyöden kämmeniään yhteen. Laamannikaan ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn.
Mutta oli eräs, joka ei nauranut, nimittäin nuori Steen Kustavinpoika. Hän oli koko ajan seisonut vieressä peliä katsellen ja hän oli huomannut, että niin hupsulta kuin viheriä ritari näyttikin, hän kuitenkin oli shakkipelissä paljon etevämpi vanhaa herraa, ja se oli ihmetyttänyt häntä niin, että hän oli aivan unhottanut naurun. Kun Ove-herra sitten tuli taasen ritaria pilkkaamaan ja ivaamaan, kuohutti se pojan verta, ja hänen poskilleen nousi suuttumuksen puna.
Kukaan ei kuitenkaan huomannut häntä, ja iloinen Ove-herra sieppasi jo toisen shakkinappulan ja kohotti kättään heittääkseen vielä kerran viheriätä ritaria. Samalla hän nauroi ja melusi sanoen aikovansa herättää ritarin muistia eloon. Laamannin katse synkkeni ja hän oli jo antamaisillaan varoittavan sanan nuorukaiselle, kun kymmenvuotias Steen äkkiä juoksi esiin antaen nyrkillään sellaisen iskun Ove-herralle, että tämä pudotti nappulan ja kääntyi harmistuneena Steeniin päin.
"Teidän, joka olette suuri mies, pitäisi ymmärtämän olla leikittelemättä vanhan miehen kanssa!" huudahti Steen säihkyvin silmin ja hehkuvin poskin.
Iloinen Ove-herra aikoi nyt vuorostaan käsivoimin muistuttaa rohkeata poikaa, mutta laamanni remahti nauramaan, ja kaikki muutkin, mikäli paikalle ehtivät, yhtyivät hänen tyytyväisyyteensä siitä, että röyhkeää nuorukaista oli rangaistu. Siten joutui Ove-herra kaikkien nähden sen naurun alaiseksi, jota hän oli aikonut viheriälle ritarille. Hän oli kiukusta ja vihasta kalpeana, mutta siitä ei ollut nyt apua; asia ei siitä parannut.
Mutta silloin astui Kustavi-herra esiin katsoen ankarasti poikaansa.
Poika loi silmänsä alas ja astui isänsä luokse.
"Poika!" jymisi ritari, "mitä olet rohjennut tehdä?"
"Olen pitänyt väärin ahdistetun puolta, isä!" vastasi poika, katsoen kauniin silmin suuttunutta isäänsä, joka ilmeisesti näytti sydämessään hyväksyvän poikansa käytöksen.
Mutta ennenkuin isä ehti sanoa mitään tai häntä rangaista, kääntyi poika reippaasti Ove-herraan päin.
"Se oli tyhmä teko", sanoi hän, "ja minua saatte kiittää siitä, ettette sitä kahta kertaa tehnyt … mutta jos arvelette minun nyrkiniskuni ansaitsevan niin paljon kostoa, niin tässä olen … niin, en lähde pakoon … lyökää pois!"
Kaikkia miellyttivät nämä reippaan pojan sanat. Mutta iloinen Ove-herra oli miltei järkensä menettänyt, hänestä tuntui nyt peräti tukalalta tämä hetki, josta hän oli niin paljon odottanut. Ja hän kohotti kiiluvin silmin kättänsä. Vastenmielisyyden melua kuului katselijan joukosta, mutta se ei vaikuttanut Oveen.
Silloin laskeusi eräs käsi Oven olalle, ja Niilo Bonpoika lausui tyvenesti hänen korvaansa:
"Heittäkää vihanne, Ove herra … ja ellette sitä tahdo, niin voitte katsoa saamaanne iskua minun antamakseni!"
Tämä oli kuin öljyä tuleen, mutta senverta sillä kuitenkin voitettiin, että Ove-herra voi vetäytyä jotakuinkin eheällä sotakunnialla taistelusta pois, kun hän nyt ainakin voi saada hyvitystä jos tahtoi. Hän otti loukkaantuneen muodon, ja näytti ikäänkuin harkitsevan hyvityksen ehtoja, mutta katsahdettuaan ylöspäin huomasi hän Niilon jo kääntäneen hänelle selkänsä ja astelevan linnaa kohden taluttaen Steeniä kädestä.
Nuoriso kokoontui taasen leikkimään, ja kohta näytti äskeinen tapahtuma unohtuneen. Ainoa koko iloisessa seurueessa, johon ilo ei enää näyttänyt pystyvän, oli Briita-neiti, ja turhia olivat kaikki Ove-herran kokeet houkutella hymyä hänen huulilleen. Se katkeroitti nuorukaista ja sai hänen äskeisen häpeänsä pistelemään yhä kipeämmin hänen mieltään.
Mutta Niilo ja Steen astuivat käytävää myöten linnaa päin. He kävelivät kauan äänettöminä, mutta vihdoin kysyi poikanen hiljaisesti:
"Oletteko tyytyväinen minuun?"
"Olen!" vastasi Niilo puristaen hänen kättään, "sinulla on sydän paikallaan, poikaseni! Kiitos siitä teosta!"
Steen tunsi rintansa paisuvan, ja helakka puna kohosi hänen poskilleen. Sitten ei puhuttu enää mitään. Tultuaan kivitetylle pihalle erosivat he toisistaan. Steen näki haukkamestarin hommailevan haukkain kanssa ja lähti sinne, osoittaen kysymyksillään olevansa perehtyneempi lintujen hoitoon, kuin olisi luullutkaan.
"Kenen tuo kaunis haukka on?" kysyi hän osoittaen erästä suurimpia ja vahvimpia.
"Se on harmaa haukka", vastasi mestari, "sitä käyttää Briita-neiti tavallisesti."
Ja poika koetteli tuntijan silmillä haukan selkää ja kaulaa. "Hyvin ruokottu, hyvin muodostunut eläin!" sanoi hän näyttäen niin peräti ymmärtäväiseltä, ettei haukkamestari voinut olla hymyilemättä hänelle.
Mutta poika ei siitä huolinut, Hän otti aivan rauhallisesti harmaan haukan käteensä punniten sitä, kuten oli nähnyt metsästäjäin tekevän, ikäänkuin kokisi linnun painosta päättää, kuinka vahva sen luusto olisi, ja kuinka paljon voimaa löytyisi sen jäntereissä.
Hän keskusteli kauan haukkamestarin kanssa, ja hänen vielä ollessa siellä, tulivat vanhat herrat jo linnaan päin, ja vähän matkaa heistä tulivat nuoret. Steen katseli tarkasti heitä kaikkia, mutta se, jota hän etupäässä halusi nähdä, kääntyi selin juuri pihalle tullessaan. Tämä näytti Steenistä kummalta, ja hän ajatteli mielessään, että eiköhän vaan juuri hän siihen määrään pelättänyt ylimielistä nuorta miestä, ettei hän uskaltanut tulla. Katseltuaan sitten muita, kaipasi hän heidän joukostaan sitä, joka oli häneen tehnyt parhaimman vaikutuksen kaikista, nimittäin Briita-neitiä. Hän ei kuitenkaan välittänyt niin paljoa tästä vaan meni yksin jäätyään takaisin haukkatarhalle, vihelteli ja heitti tutkivan silmäyksen komeihin lintuihin. Viimein hän ojensi kätensä haukalle, ja lintu katseli häntä ensin toisella silmällä, sitten toisella ja hyppäsi sitten keveästi hänen sormelleen. Ylpeänä kuin kuningas meni hän sitten, tuo kaunis lintu kädellään, pihan yli ja astui siihen torniin, jossa oli Niilo Bonpojan huone.
Se oli tyhjänä. Mutta eteläinen ikkuna oli auki, ja ilta-aurinko paistoi sisään vastaisesta ikkunasta. Steen meni avoimen ikkunan ääreen ja näki siellä jotakin, joka kokonaan veti hänen huomion puoleensa. Sieltä näkyi ruusulehto ja niityt, joilla oli karkeloitu; siellä hän näki suuren lehmuksen vieressä valkopukuisen naishaamun, jonka hän tunsi Briita-neidiksi, ja hänen edessään oli polvillaan Ove-herra, joka nousi juuri seisoalleen Steenin tullessa ikkunan ääreen. Jonkun matkaa heistä näki hän Niilo Bonpojan.
Mutta Steenin katsellessa, mitä lehmuksen luona tapahtui, oli harmaa haukka ruvennut terävillä silmillään tarkastelemaan huoneessa olevia esineitä, varsinkin muuatta.
Suurella tammipöydällä oli pienehkö puulaatikko erinomaista tekoa, ja sen vieressä oli runsailla jalokivillä koristettu kultainen kaulaketju. Se sädehti ja välkkyi ilta-auringossa, kuin joku taideniekka kääpiö olisi istunut näkymätönnä pöydän ääressä liittelemässä auringonsäteistä koristetta, jollaista ihmissilmä ei vielä ole nähnyt.
Harmaan haukan pyöreät, säihkyvät silmät pienenivät ja laajenivat, se kohautti siipiään, käänteli päätään joka taholle, mutta kiintyi taas katselemaan loistavaa korua.
Yhdellä heilauksella se siirtyi pöydälle pojan olkapäältä, johon tämä oli antanut sen istua.
Äkisti, mutta voimakkaasti tarttuivat sen keltaiset kynnet ketjuun, ja suhisten pujahti harmaa haukka Steenin editse korkealle sinitaivaalle, viiltäen hurjasti ilmaa avaroissa kehissä ja pitäen varmasti kynsissään loistavaa ketjua.
Vihdoin, kun lintua itseään ei enää voinut eroittaa, näkyi taivaalla kuin tulen säkene kohoavan näkinkengän kehissä ylöspäin.
Poika seisoi kuin ukkosen iskemänä kädet ojennettuina ja suu ammollaan katsellen, katsellen…