IX.
Mennyt.
Pää täynnä synkkiä ajatuksia tuli Niilo Bonpoika huoneeseensa erottuaan Steenistä. Hän oli nyt varma siitä, ettei hänellä ollut toivomista saada väliään Briitan kanssa enää entiselleen. Hän rakasti tätä suloista neitoa, eikä hän voinut sanoa, missä ja milloin tämä rakkaus oli syttynyt hänen sydämeensä. Hän ei ehkä vieläkään täysin tajuaisi rakkauttaan, ellei neidossa olisi tapahtunut tuota omituista äkillistä muutosta, jota hän ei osannut selittää.
"Teillä on epäilyksiä erään tähden", oli Iliana-neiti sanonut, ja Niilo toisteli itsekseen yhäti niitä sanoja, ja hymy hänen huulillaan muuttui yhä katkerammaksi. Ei, hän ei epäile — niin hänen ajatuksensa päättyivät — hän ei epäile, hän on aivan varma. Hän ei mitään enää toivonut. Se on mennyttä.
Tulla onnelliseksi — hän tunsi, että olisi voinut tulla onnelliseksi, jos olisi saavuttanut tämän tytön rakkauden. Sitten hän tarkasteli tätä rakkauttaan joka puolelta ja muisteli piispavanhuksen sanoja sekä kyseli itseltään, vetäisikö tämä onni, jota hän kuvitteli mielessään, häntä pois siitä tehtävästä, joka hänellä oli miehenä.
Kiusaus! — lausui eräs ääni hänen sielussaan, ja hän kuunteli sitä pelvolla ja koetteli vaistomaisesti kädellään kaulaansa, jossa taikakoriste tavallisesti oli. Hän oli heti Kalmarinmatkalta tultuaan ottanut ketjun kaulastaan ja säilyttänyt sitä pienessä puulaatikossa, jonka aikoi viedä arkkihiippakunnan tuomiokirkkoon, kunnes voisi lähemmin määrätä, jättäisikö sen sinne vai lähettäisikö sen johonkin muualle. Nyt heräsi hänessä se ajatus, että rakastetun kylmäkiskoisuus ehkä oli seuraus siitä, että hän oli pannut kaulaketjun pois, ja että hän siis voisi taasen saavuttaa neidon rakkauden, jos uudestaan panisi sen kaulaansa. Kiusaus ilmestyi siis nyt hänelle ihanimmassa ja täydellisimmässä muodossaan..
Hän otti esille puulaatikon, avasi sen, otti kaulaketjun käteensä ja katseli sitä tarkasti. Sen ihanat kivet välkkyivät omituisella loistolla. Hän punnitsi sitä kädessään katsellen taittuneiden valonsäteiden vaihtelevaa säihkettä. Panisiko sen kaulaansa, käyttäisikö sen salaista voimaa saavuttaakseen onneaan … voihan hän sitten uhrata sen ja luopua siitä ainaiseksi…? Riehuvia ajatuksia tulvasi hänen mielensä täyteen, melkein tukahuttaen hänet, ja kaikki ne huusivat: ota se, ota se, sinunhan se on! Hän tarttui jo ihmekalun lukkoon ja avasi sen. Hurja tuli loisti hänen silmistään. Hän oli viemäisillään sen kaulaansa, mutta silloin hän sattui katsahtamaan laatikon kanteen, johon hän oli leikkauttanut sanat: "Voi lupauksenrikkojaa!" Kesti silmänräpäyksen ajan, ennenkuin nuo sanat ehtivät tunkeutua hänen sielunsa syvyyteen. Hän toisti niitä värittömällä äänellä itsekseen, ja oli kuin hänen henkensä olisi jo ollut niin ketjun tuottaman onnen vallassa, ettei voinut enää kääntää siitä katsettaan tai vapautua sen tenhosta.
Tämä oli koettelemus, jota Niilo ei ollut koskaan voinut arvata. Mutta koettelemuksen hetki tulee kerran joka ihmisen elämässä, yhtä varmasti kuin lupauksenkin hetki. Tulee hetki, jolloin ihmisen pitää näyttää, jaksaako hän uhrata kaiken sen edestä, minkä on lupauksen ylevänä hetkenä vannonut pyhänä pitävänsä, tulee hetki, jolloin tämä näyttää inhottavalta, koska se sotii hänen sydämensä toiveita vastaan ja näyttää kutistuvan vähäpätöiseksi näiden rinnalla. Kokonainen maailma onnea, kunniaa, vapautta leviää hänen ihastuneen silmänsä eteen, ääretön ihanuus kutsuu häntä luokseen. Ja tämän runsauden kangastaessa hänelle, unhottaa niin helposti, että toisellakin puolen löytyy runsaus, mutta sellainen, jolla ei ole ulkonaista loistoa, vaan joka päinvastoin usein ilmenee rumassa ja pelottavassa muodossa. Mutta näistä on ihmisen kuitenkin toinen tahi toinen valitseminen, hänen tulee joko kaikki hyväksyä tai kaikki hyljätä. Ja jos hän valitsee varjonjättäen todellisuuden, niin hän samalla omin käsin kytkee jalkansa orjankahleisiin. Aluksi ei hän sitä sokeudessaan huomaa, kun viettelyksen petollinen sulous häntä häikäisee, ja huomattuaan sen vihdoin, on palaaminen jo myöhäistä. Hänen otsalleen on jo painettu orjan polttomerkki, ja harvoilla on enää sitten voimaa sitä siitä poistaa.
Kuka lähettää tuulen, joka repii reijän mustaan pilviseinään päästäen auringon valaisemaan maailmaa! Hän lähettää myöskin taistelun hetkenä vilvoittavan, taivahisen tuulahduksen siihen ihmissydämeen, jota on huolella hoidettu ja joka on vakavasti pyrkinyt uhrautumaan sen puolesta, mikä on hyvää, kaunista ja oikeata maailmassa. Hän koettelee, mutta Hän ei muserra, kiusaus on elämäksi eikä kuolemaksi. Näistä sanoista: voi lupauksenrikkojaa! levisi Niilo Bonpojan sieluun hänen tietämättään valo, joka sai hänen katselemaan kaikkea aivan toisella tavalla.
Pelkuri voi rikkoa sanansa, voi hyljätä pyhimmät aatteensa; vapaa, ponteva mies ei!
Ja hän tempasi voimakkaasti koristeen kaulastaan heittäen sen pöydälle ja astui toisen ikkunan ääreen.
Mutta hänen koettelemustensa mitta ei näyttänyt olevan vielä täysi. Kun hän oli tuskin saanut riistetyksi mielestään sisällisen taistelunsa ristiriidat ja saavuttanut jonkinlaisen tasapainon — niin kohtasi häntä nyt eräs näky, joka olisi epäilemättä musertanut hänet ja tehnyt tyhjäksi sen voiton, jonka hän oli juuri saavuttanut itsensä yli, ellei hänen tahtonsa olisi edellisessä taistelussa karaistunut.
Hän näki sydämensä lemmityn lehmuksen varjossa. Hän oli niin yli-inhimillisen kaunis, että olisi kernaasti antanut henkensä hänen edestään. Ja häntä lähestyi Ove Laurinpoika. Se oli sen kohtauksen alku, jonka lopun Steen Kustavinpoika sai nähdä. Ove riensi kiihkein askelin neitoa kohden. Hän oli ankaran liikutuksen vallassa, se näkyi kaikista hänen eleistään. Hän puhui kauan neidolle, näyttipä hän kyyneleitäkin vuodattavan, ja neito katsoi useamman kerran häneen.
Sitten lankesi Ove-herra polvilleen ja tarttui neidon käteen sitä suudellen, ja tämä antoi hänen pitää käden ja näytti hymyilevän hänelle.
Tämä oli tuskan kalkki pohjasakoineen Niilo Bonpojalle. Mutta juuri sitä juodakseen, voidakseen itselleen ja omalletunnolleen vakuuttaa voittonsa varmuutta, päätti hän mennä lähemmältä katsomaan tuota kohtausta.
Ja hän riensi huoneesta portaille ja sieltä pihalle. Hän oli tuskin ehtinyt nostosillalle, kun Steen tuli haukkatarhasta pihalle kädessään harmaa haukka ja meni vuorostaan torniin.
Jos Niilo Bonpojalla olisi ollut oikea kuuntelijan taito, niin olisi hän tällä matkallaan varmasti koonnut aivan toisia kokemuksia kuin hän nyt kokosi. Hän astui tosin siksi paljon sivulle, etteivät Briita ja Ove aluksi häntä huomanneet, mutta se tapahtui enemmän sattumalta kuin tarkoituksella. Tultuaan niin lähelle, että voi kuulla heidän keskusteluansa, pysähtyi hän, mutta ei minkään lehtiverhon taa, vaan niin, että nuo nuoret hyvästi voivat hänet nähdä. Etteivät he oitis häntä huomanneet, johtui heidän mielensä jännitystilasta.
"Annatte siis anteeksi", kuuli Niilo Ove-herran sanovan. "Oi, saan siis olla varma, että olette antanut sen anteeksi!"
"Kyllä, kyllä!" vastasi Briita.
"Ja rakkautenne, rakkautenne, Briita … sanokaa, sanokaa, olenhan saavuttanut senkin?" rukoili Ove äänellä, joka ilmaisi hillitöntä mielenkuohua.
Nyt kohotti Briita päätään ja äkkäsi Niilo Bonpojan kalmankalpeat kasvot, ja päästi kauhistuksen huudon.
Tämä käytti kaiken voimansa säilyttääkseen malttinsa. Mutta myrsky hänen sisässään oli niin valtava, ettei hän saanut sanotuksi sanaakaan. Ove-herra sitävastoin hyppäsi ylös polvistuneesta asemastaan.
"Tekin olette siis kuuntelija, Niilo Bonpoika!" sanoi hän, ääni ja katse ivaa ja kiukkua puuskuen.
"Niin, olen kuunnellut!" vastasi Niilo, "olen kuunnellut, suokaa se anteeksi … annan teille siitä hyvitystä, herra Ove, missä ja milloin tahdotte… Tahdoin omin silmin nähdä ja omin korvin kuulla tuomioni… Olen sen kuullut, eikä minulla ole muuta kuin lausua hyvästi ja mennä…"
Kaino neito seisoi kalpeana, katse tuijottavana. Hän painoi tajuttomasti kätensä sydäntään vasten ja koki puhua. Mutta sanaakaan ei tullut hänen huuliltaan. Kieli oli kuin kivettynyt. Niilo katsoi häntä, ja hänen katseensa oli niin lämmin, mutta kuitenkin niin tuskaa täynnä, että Briitasta tuntui kuin veri olisi lakannut virtaamasta hänen suonissaan, ja sydän lyömästä hänen rinnassaan.
"Hyvästi, Briita-neiti", kuuli hän Niilon sanovan, "hyvästi, olkoon onni teille suosiollinen, ja unhottakaa te helpommin minut, kuin minä unhotan teidät."
Enempää ei neito kuullut. Nyt kuoli ajatus pois, hän seisoi yksinään autiolla kankaalla synkeänä yönä. Hän vaipui hiljaa maahan kukkain keskeen.
Mutta Niilo meni raskain askelin kivipihan yli torniin. Steen tuli juosten sieltä. Niilo ei huomannut tätä eikä sitäkään, että marski tuli samassa häntä vastaan.
Hän olisi jatkanut käyntiään, ellei marski olisi viitannut häntä luokseen. Hän oli saanut tietoja Suomesta Tordilta. Viipurin linna oli hänen käsissään, ja Turku oli annettu kuninkaalle. Marski näytti odottavan näiden uutisten johdosta jotakin kysymystä Niilolta, mutta kun sitä ei tullut, niin hän lisäsi itse:
"Vanha Krister-herra on kuollut!"
"Kuollut?" lausui Niilo koleasti.
Marski katsoi kummastuksella häneen, mutta huomasi hänen kiihtyneen, melkein epätoivoisen katseensa. Mutta hän ei halunnut tunkeutua hänen uskotukseen, vaan tahtoi antaa hänelle aikaa tyyntyä ja lausui senvuoksi hymyillen:
"Minulla olisi tärkeätä sanottavaa teille … pyydän senvuoksi, että saavutte luokseni tunnin perästä!"
Sitten he erosivat, ja Niilo jatkoi matkaansa kiviportaita myöten huoneeseensa torniin. Aluksi hän ei huomannut siellä mitään muutosta tapahtuneen siitä kuin lähti sieltä. Hän pysähtyi ikkunan ääreen, josta oli äsken katsellut maisemaa. Hän näki nyt Oven tulevan vuorostaan linnaa kohden. Mutta Briita-neitiä hän ei nähnyt.
Syvä huokaus hiipi hänen rinnastaan. Hänestä oli niin vaikea luopua tästä onnesta, joka oli kukka hänen nähtensä kasvanut. Se oli noussut oraalle ja kukkinut — hän ei ollut sitä huomannutkaan, mutta ei myöskään voinut ajatella, että asia voisi mitenkään toisin olla. Nyt se oli kuitenkin poissa, kuihtuneena, juuret revittynä … se oli mennyttä. Hän olisi ollut, jos sitä vaadittiin, valmis uhraamaan hänen tähtensä kaiken, hengen ja omaisuuden, kaiken sen elämän hyvyyden, jota ihmiset toisiltaan kadehtivat, — kaiken hän olisi uhrannut sen onnen edestä, joka häntä vastaan hymyili tästä kainosta kukkasesta, kuten hän jo oli uhrannut sen taikakalunkin, jonka voimasta kaikki maailman onni riippui. Mutta häntä, tuota ihanaa neitoa, saada häneltä rakkautta ja häntä rakastaa, — sen menettämistä hän ei jaksanut kantaa.
Hän oli tosin sanonut hänelle jäähyväiset, hän oli täydellä todella päättänyt olla näkemättä häntä, hän riistäisi rakastettunsa kuvan kokonaan pois sydämestään. Mutta sydämessä on, kuten joka temppelissä, ulompi ja sisempi osa. Siinäkin on eräs kaikkein pyhin, ja mikä on sinne sijansa saanut, sitä ei niinkään sieltä riistetä ja karkoiteta, mitä järki ja viisas harkinta käskeneekin. Briitan kuva säteili siellä nyt melkein kauniimpana kuin ennen. Niin, nousipa hänen sieluunsa vieläkin kerran ajatus voittaa hänet kaulaketjun avulla.
Ja hän kääntyi pöytää kohden, jolla kaulaketju oli.
Mutta se oli poissa.
Hän säpsähti ja koetteli sitten kädellään pöytää, nosti puulaatikkoa ja kantta. Mutta kaulaketjua hän ei löytänyt. Hän tuijotti siihen paikkaan, jossa se oli ollut, hän miltei lävisti pöydän katseellaan. Mutta hän näki vaan tyhjän tilan, sitä ei siinä ollut. Niilo kääntyi huoneeseen päin tarkastaen ympäri huoneen. Mutta tulos oli sama. Koru, josta hänellä oli ollut niin paljon huolta ja josta hän oli päättänyt luopua, oli ja pysyi poissa.
Niilo meni taasen ikkunan ääreen. Maisema oli hymyilevän rauhallisena hänen edessään ja korkeudessa kaarteili taivaan sininen holvikatto. Katsahdettuaan ylöspäin näki Niilo kuin tulisäkenen liikkuvan korkealla taivaalla.
Ovi avattiin hänen takanaan, mutta hän ei sitä huomannut.
"Mitä te mietiskelette, Niilo Bonpoika?" kysyi eräs ääni hänen takanaan, "mitä te katselette taivaalle?"
Kysyjä oli marski itse. Niilo sävähti, hän ei aluksi oikein tiennyt, mitä vastasi. Hän osoitti loistavaa säkenettä, joka liikkui korkeudessa hiljaan avaroissa kehissä, ikäänkuin olisi ollut näkymättömissä liitelevän linnun säihkyvä silmä. Marski katseli kauan tuota outoa ilmiötä, johtumatta siitä mihinkään erityiseen mielentilaan.
"Siellä on lintu, joka lentelee kierrellen", sanoi hän, "olenpa varma, että se on Briitan haukka, joka on päässyt irti ja sitten varastanut jonkun loistavan esineen… Kas, kas — tuolla tulee kotka! Siitä syntyy taistelu… Harmaa haukka ei kernaasti pakene, tunnen sen vanhastaan, Briita on sen minulta saanut…"
"Se pakenee!" sanoi Niilo, joka seurasi jo näkyvissä olevain lintujen liikkeitä suurella tarkkuudella.
"Se pakenee … pakenee todellakin!" huudahti marski.
Niilon mieleen välähti ajatus marskin puhuessa. Lintu oli epäilemättä harmaa haukka, jonka ominaisuuksista Briita-neiti oli jutellut Hirven kannella. Ja loistava esine sen kynsissä ei liene ollut muu kuin kaulaketju? Niilo kalpeni, eikä voinut olla huudahtamatta:
"Kaulaketjuni!"
Mutta nyt kalpeni marski vuorostaan. Hän tarttui kiivaasti Niilo
Bonpojan käsivarteen huudahtaen:
"Kaulaketjunne, Niilo! … mitä sanotte, onko se kaulaketjunne?"
Niiloa, joka ei aavistanut marskin tuntevan hänen salaisuuttaan, kummastutti hieman marskin kiihkeys, mutta tällä hetkellä hänellä ei ollut malttia harkita ja punnita mitään. Hän vastasi senvuoksi empimättä:
"Olen hukannut erään kallisarvoisen kaulaketjun … se oli lahja äidinisältäni, herra Sven Sturelta, ja minä olin aikonut uskoa sen arkkipiispan, herra Niilo Ragvaldinpojan käsiin. Tähän laatikkoon aioin sen panna, mutta se on kadonnut pöydältä, ja jos oikein arvaan, niin harmaa haukka tuolla nyt lentelee kaulaketjuni kanssa."
Marski seisoi äänetönnä käsiänsä väännellen. Niilolle oli tämä kuitenkin onneksi, sillä se esti marskia tekemästä kysymyksiä Niilon muuttuneen ulkomuodon johdosta, jota varten hän oli tullut. Nyt oli marski saanut jo tarpeeksi selitystä. Mutta ellei Niilon mieli olisi ollut niin kokonaan kiintynyt toisiin asioihin, olisi hänen kummastustaan epäilemättä herättänyt marskin omituinen katse, kun Niilo ensiksi kertoi, miten kaulaketjun oli käynyt. Marskin, jolla oli niin tavaton valta itsensä yli, oli kuitenkin helppo salata sitä liikutusta, joka hänessä alussa syntyi, ja kääntää se nuorukaisen vahingon surkutteluksi. Mutta Niilo sanoi katkerasti hymyillen:
"Niinpä niin, mutta laitapa onkin, että … minä aion hankkia itselleni toisen, paremman kaulaketjun."
"Eipä niinkään", vastasi marski, "lähettäkäämme ensin joku ottamaan selvää, mihin päin haukka menee, ja katsomaan, mihin se laskeutuu."
Ja hän riensi huoneesta pannakseen aikomustansa toimeen. Niilon katkera kasvoin ilme muuttui surumieliseksi. Hän ajatteli vanhaa rakasta piispaa, hän muisti äitiänsä, ja rupesi näkemään asiat aivan toisessa valossa. Rauhan hengähdys tunkihe hänen sieluunsa, sanomaton levontunne valtasi sen. Hän tunsi itsensä vapaammaksi, voimakkaammaksi. Nyt oli hänen onnensa siellä, ja ainoastaan siellä, josta jokainen sen löytää, Jumalan ja pyhimysten käsissä sekä omassa hyvässä miekassaan.
Hän astui varmoin askelin marskin perään pihalle. Tämä oli todella lähettänyt pari reipasta miestä haukkaa seuraamaan, mutta hän oli innoissaan ryhtynyt vielä ottamaan selkoa, kuinka haukka oli päässyt irti ja kuinka se oli tullut tornikamariin, ja laamanni auttoi häntä siinä. Talonväki koottiin herrain eteen, ja Steen seisoi vähän sivullapäin, mutta kukaan ei pannut huomiota häneen. Toinen toisensa perään palvelijoista kutsuttiin esiin kuulusteltavaksi, mutta kenelläkään ei ollut mitään tietoa asiasta. Kukaan ei tehnyt myöskään itseänsä ristipuheluun syypääksi, jottei ketään voitu epäilläkään. Kaikki olivat siten jo olleet esillä, kun haukkamestari saapui paikalle. Hänet oli lähetetty muiden mukana haukkaa seuraamaan, mutta metsässä hän oli pudonnut alas jyrkältä kalliolta ja vahingoittanut siinä itsensä pahoin ja tuli nyt senvuoksi takaisin. Hänet otettiin nyt vuorostaan kuulusteltavaksi. Hän ei tiennyt enempää kuin muutkaan, mutta kertoi asepoika Steenin olleen hänen luonaan haukkatarhassa ja hommanneen siellä yhtä ja toista, mikä sai tämän herrain silmissä epäilyksen alaiseksi.
"Steen!" huusi marski ankaralla äänellä. Steen astui peljästyneenä ja vapisten lähemmäksi tulevaa herraansa.
"Oletko ollut haukkatarhassa?"
"Olen!" vastasi Steen.
"Oletko pidellyt haukkaa?"
Steen katsoi haukkamestariin ikäänkuin pyytäen tätä selittämään asiaa.
Ja tämä, joka oli pohjaltaan hyvä mies, riensi auttamaan poikaparkaa.
"Ei, ei, ankara herra", sanoi hän. "Haukka ei ollut hänen käsissään… Hän lähti haukkatarhasta ennen minua, juuri kuin herrat ja neidit palasivat tanssista ruusulehdosta."
Marski mietti kotvasen ja katsoi kysyvästi Steeniin, joka oli nyt pitävinään asiaa aivan selvänä.
"Etkö ole pidellyt haukkaa, sitä haukkaa, jota kutsutaan harmaaksi?"
"Olen!" vastasi Steen.
Steen katsoi vielä kerran haukkamestariin, ja tämä oli taas valmis häntä auttamaan. Mutta marskin kasvot kävivät yhä ankarammiksi. Oli helppo nähdä, että kova rangaistus odotti sitä onnetonta, joka oli ollut syypää haukan pakoon ja varkauteen. Steen kalpeni ja punastui vuoroin.
"Vastaa itse, poika!" ärjäsi marski.
"Minä sain sen haukkamestarilta", vastasi Steen, "ja hänelle sen annoin takaisinkin!"
"Ja senjälkeen et ole harmaata haukkaa pidellyt?"
"En!" vastasi Steen.
Mutta samassa hän katsahti ylös ja näki Niilo Bonpojan katselevan häntä. Silloin hän kovasti punastui, mutta mikä oli sanottu, oli sanottu.
Marskilla ei näyttänyt nyt enää olevan mitään kyselemistä Steeniltä, vaan hän kääntyi sen sijaan setänsä, laamanni Kaarlon puoleen.
"Kuinka tämä nyt lieneekin, setä", sanoi hän, "niin näyttää vika minusta olevan haukkamestarinne, ja minä ehdotan, että häntä ankarasti rangaistaan huolimattomuudestaan."
"Saatte itse määrätä hänen rangaistuksensa", vastasi laamanni, jota oli hyvin harmittanut se, että niin kallis kapine, kuin marski oli kertonut, oli hävinnyt hänen talossaan epäilemättä jonkun hänen palvelijansa huolimattomuuden tai laiminlyönnin tähden.
"Tahdon kuitenkin huomauttaa teille, että eiköhän tuo miesparka liene jo saanut tarpeeksi rangaistusta", lisäsi hän osoittaen pahoin runneltua, verta vuotavaa miestä. Häntä säälitti nimittäin, kun oli ehtinyt tyyntyä, vanhan, koetellun palvelijan onnettomuus.
"Tuollainen virhe on kuitenkin rangaistuksensa ansainnut", vastasi marski. "Tahdon, että mies pannaan tyrmään yöksi, ja ellemme saa huomiseksi täyttä selkoa asiasta, niin määrään hänelle rangaistuksen."
Kaarlo-herra oli hyvin suuttunut, suuttuneempi kuin kukaan muisti nähneensä häntä pitkiin aikoihin. Hänen silmänsä säkenöivät ja hänen poskensa vuoroin kalpenivat, vuoroin punastuivat. Oltiin kuitenkin sitä mieltä, että hän piti hyvää huolta miehistään, koskapa niin innokkaasti huolehti, jos joku heistä oli jotakin hukannut. Sellaista herraa on hyvä palvella, arvelivat moniaat, mutta toiset viisaspäisemmät olivat huomaavinaan, että hän käsitteli asiata vähän liiemmäksi omanaan. Mutta kaikki olivat siitä yksimielisiä, että haukkamestaria odotti mitä ankarin rangaistus.
Tämä oli ehkä itse kaikkein varmin siitä. Mutta sitäpaitsi oli vielä eräs syy, joka teki hänelle kovaksi ja sietämättömäksi rangaistukseksi jo sen, että hänen täytyi viettää yksi yö tyrmässä.
"Armollinen herra", sanoi hän, katsoen rukoillen marskiin kyynelten noustessa hänen silmiinsä, "minulla on sairas veljenpoika … pahoin sairas … hän sanoi minulle, kun lähdin aamulla toimiini, 'hyvästi', sanoi hän, 'ehkei minua enää olekaan, kun illalla tulet takaisin' … niin hän sanoi … ja hän on minulle rakas kuin oma poikani … sallikaa minun olla menemättä tyrmään, ankara, armollinen herra!"
"Ei!" vastasi marski.
"Sallikaa minun edes käydä kotona vähäisen … tulen sitten takaisin", pyysi vanhus.
Mutta marski viittasi vaan kädellään ja kääntyi mennäkseen pois.
Steen oli aluksi, päästyään kieltämisellään kuulustelusta vapaaksi, käynyt jäntevin, vaikka hitain askelin vähän syrjään, mutta nyt hän taasen palasi. Hän tähysteli Niilo Bonpojan katsetta, ja huomattuaan, että tämäkin katsoi häneen, loi hän nopeasti silmänsä maahan. Kuultuaan sitten, minkä kohtalon haukkamestari sai, ja nähtyään marskin vihastuneen katseen, hänen silmänsä säihkyivät, ja vanhan palvelijan rukous viilsi niin hänen sydäntään, että hän kävi reippain askelin tulevan herransa eteen lausuen:
"Herra", — ääni oli varma, vaikka hän ei kyllä saanutkaan pidätetyksi kyyneliä valumasta poskilleen — "herra, vanhus on syytön. Minä yksin olen syyllinen ja minua on senvuoksi rangaistava kaksinkerroin, sillä ensimmäiseen virheeseeni olen vielä lisännyt valheen."
"Sinäkö, Steen!" huudahti marski, mutta rupesi samassa odottamaan pojan vastausta, huomatessaan hänen rehelliset kasvonsa ja sen vilpittömän surun, joka niistä näkyi.
"Niin!" vastasi Steen, "minä sen tein, ja vaikka minulle on suureksi häpeäksi, niin täytyy tunnustaakseni, että vihanne pelko sai äsken kieleni siteeseen…"
Marskin kehotuksesta kertoi Steen sitten, kuinka tapahtuman oikea laita oli, ja lopetettuaan jäi hän odottamaan tuomiotansa. Marski seisoi kauan häntä katsellen. Vihdoin hän lausui:
"Kahdella on valta sinua tuomita … Niilo Bonpojalla, jonka asia tämä on, ja … haukkamestarilla, joka oli sinun tähtesi saamaisillaan ankaran rangaistuksen."
Steen suuteli herransa kättä ja juoksi sitten ukon luokse.
"Riennä vanhus", sanoi hän ukon käteen tarttuen, "sano rangaistukseni ja riennä veljenpoikasi luo … ja unhota, jos voit, sen tuskan, jonka sait minun tauttani kärsiä.
"Niin reippaan pojan tähden, kuin sinä olet", sanoi vanha haukkamestari, "olen valmis kärsimään minkä rangaistuksen tahansa… Jumala teitä siunatkoon!"
Haukkamestari oli liikutettu, ja Steen samaten. Silmät maahan luotuina, lähestyi hän hitain askelin Niilo Bonpoikaa.
"Rangaiskaa minua kovasti", sanoi hän tälle vapisevalla äänellä, "rangaiskaa minua kovasti … en unhottanut teille antamaani lupausta, mutta minä pelkäsin… Rangaiskaa minua, etten koskaan pelon tähden olisi totta puhumatta… Yhtä vaan pyydän teiltä, älkää ottako ystävyyttänne minulta!"
"Olet korjannut, minkä olet rikkonutkin, Steen", sanoi Niilo, laskien vasemman kätensä pojan olalle ja tarttuen oikealla hänen käteensä. "Ystävyyttäni saat täst'edes enemmän kuin ennen … olet hyvin kestänyt koetuksesi."
Kaarlo Knuutinpoika seisoi tätä katsellen, ja kun Niilo oli lausunut sanansa, astui hänkin Steenin luokse tarttuen hänen käteensä.
"Pidän sinusta, poika", sanoi hän, "minustakin saat hyvän ystävän."
Ja kaikki palvelijat kohottivat innokkaan eläköönhuudon reippaalle
Steen Sturelle.
Vanha laamanni, jonka silmiin oli vähitellen ruvennut ilmestymään kyyneleitä, viittasi sitten pojan luokseen, tarttui hänen käteensä ja astui hänen kanssaan kiviportaille, joilla ritari Kustavi Anundinpoika oli seissyt kuullen ja nähden kaiken, mitä kentällä tapahtui. Tullessaan pojan kanssa pysähtyi laamanni ystävänsä, vanhan ritarin ääreen. Tämä laski kätensä pojan pään päälle ja katsoi häntä syvästi silmiin.
"Pysyköön tämä aina elävänä muistossasi, poikani!" sanoi hän.
Tämä oli sekä rangaistus että palkinto. Muuta hän ei tehnyt eikä sanonut. Mutta isän katsetta ja ääntä, jolla hän nämä sanat lausui, ei poika hevin unhottanut.
Marski seisoi aivan heidän takanaan, ja alempaa pihasta lähestyi vitkaan Niilo Bonpoika. Mutta haukkamestari nilkutti häntä kohden, saavutti hänet ja kuiskasi huomaamatta hänen korvaansa:
"Veljenpojallani olisi teille vähän sanomista, Niilo-herra!"
Marski kääntyi samassa portailla ja viittasi Niiloa luokseen. Mutta ukko hävisi muiden palvelijain joukkoon.