IX.
Söderköpingissä.
Oli synkkä, kolkko syysilta. Taivas oli raskaitten pilvien peitossa, ja kylävuono kohoili levottomasti päästellen kumeita huokauksia rantaa kohden, ikäänkuin tuskissaan aavistaen myrskyn tuloa, josta oli jo nähty enteitä. Sade rapisi Nyköpingin linnan ikkunoihin, ja tuuliviirit vinkuivat edestakaisin. Linnan takana olevassa kaupungissa rupesivat tulet toinen toisensa perään sammumaan, ja sen asukkaat alkoivat päivän vaivoista väsyneinä mennä levolle. Linnassakin vallitsi hiljaisuus. Ainoastaan porttitornista kuului silloin tällöin vartiomiehen raskaita askelia tahi joku katkonainen sana vartion muuttuessa.
Mutta linnassa istui muutamassa lahdelle antavassa huoneessa kaksi miestä keskustelussa, ja kasvonilmeistä päättäen oli keskustelu tärkeäkin. Ne olivat marski Kaarlo Knuutinpoika ja Nyköpingin linnanhaltija, Juhana Kaarlonpoika (Färla).
"Drotsi on tullut Kalmarista", lopetti jälkimmäinen lauseensa — "Turun piispa Maunu ja monet muut herrat, sekä tanskalaiset ovat myöskin tulleet. Ne neuvottelevat Djurnäsissä, ja drotsilla on ylin ääni joukossa… Hän lienee tullut siihen päätökseen, että kuninkaan tahdon alle alistuminen on hänelle ainoa keino pysyäkseen mahtavimpana miehenä valtakunnassa. Senvuoksi seuraavat tanskalaiset herrat häntä niin halukkaasti, ja sen saatte nähdä, että kun kuninkaan tultua ruvetaan Kalmarin sopimusta toteuttamaan, niin jaetaan linnaläänit aivan drotsin tahdon mukaan … minä luulen, että tekin saatte hyvin katsella, mitkä läänit tulevat teidän käskynne alaisiksi."
Marski istui syviin ajatuksiin vaipuneena, ja hänen tummat kulmakarvansa synkistyivät yhäti Juhana-herran kertoessa. Mutta muuten istui hän aivan hiljaa nojaten päätään vasenta kättään vasten. Kyynäspää lepäsi pöydällä, jota peitti punainen verho, ja oikea kätensä oli oikealla polvella, jonka hän oli asettanut vasemman yli. Vaitioloa kesti vielä kauvan Juhana Kaarlonpojan lopetettua, mutta yhtäkkiä kysyi marski:
"Tiedättekö, ovatko kuninkaan linnanvoudit tulleet ja ovatko nuo jalot herrat olleet heidän kanssaan tekemisissä?"
"Henrik Klaunpoika Turusta ja Mathias von Kolen Elfsborgista", vastasi Juhana, "olivat tulleet minun kertojani lähtiessä kaupungista, mutta sitä hän ei tiennyt, oliko drotsi keskustellut heidän kanssaan. Mutta minusta on tässä nyt kylliksi, mitä olen kertonut … drotsi ei ole leppeä teitä kohtaan ja vielä vähemmin leppeä hän on herra Eerik Pukea kohtaan… Jos hän uskaltaa mennä sinne, niin…"
"Uskaltaa?" toisti Kaarlo-herra hieman hymyillen.
"Lienette oikeassa", jatkoi Juhana, "sitä sanaa ei todellakaan sovi hänestä käyttää, mutta jos hän tulee sinne, niin, niin saanee hän sen maksaa hengellään, ja sitten luulee kai drotsi saavansa teidätkin masennetuksi… Te olette niinmuodoin karhun ja ketun välillä, herra Kaarlo, mutta minusta näyttää, että kettu on teille karhua vaarallisempi."
"Mutta heidän ei ole niinkään helppo pyytää karhua ansaansa… Jos kuningas tulee, ja nuo aikeet viedään perille, ja jos herra Kristeristä tulee valtakunnan mahtavin mies, niin silloin taitaa täällä syntyä sellainen peli, jota Krister-herra ei aivan helposti unhottane… Jos kuningas taas ei tule … no niin, silloin saamme nähdä, mitkä neuvot silloin ovat parhaita … mutta kummassakin tapauksessa karhu pelastuu, ja minun toimestani!"
Juhana-herra katsoi kummissaan marskia, eikä voinut olla kysymättä, oliko nyttemmin ystävyys syntynyt hänen ja Eerik Puken välille, ja mikä oli saanut aikaan tämän merkillisen ja ilahuttavan seikan. Marski antoi karttelevan vastauksen, johon Juhana lisäsi katsovansa asiaa ilahuttavaksi, koska Eerik-herran puolella oli rahvas, joka seuraisi häntä, jos julki taistelu syttyisi marskin ja drotsin välillä. Kaarlo nyökäytti myöntyväisesti, mutta ei näyttänyt haluavan siitä sen enempää keskustella, jonka vuoksi Juhana-herra toivotti hyvää yötä ja läksi.
Tuli hirvittävä yö, myrsky riehui, ulvoi ja pauhasi linnanmuureja vastaan, ikäänkuin olisi mielinyt syöstä kumoon koko valtavan rakennuksen. Pöydällä palavan vahakynttilän liekki häälyi ja heilui, vaikka pöytä oli hyvän matkaa ikkunalta, ja leikkaeltu seinälaudoitus natisi pahoin.
Mutta marski ei huomannut myrskyn ulvontaa ulkona eikä sen vaikutuksia huoneessa; hän käveli edestakaisin huoneessa kädet selän takana; silloin tällöin hän pysähtyi ja lausui sanasen, mutta jatkoi taas kävelyään.
Vasta puoliyön jälkeen sammui kynttilä hänen huoneestaan.
Samaan aikaan heittivät pilvenkorkuiset laineet erään laivan Södermanlannin saaria vasten. Se oli kuin jättiläiskistu, jota aalto heitteli toiselle, kunnes se vihdoin aivan avutonna törmäsi kallioita vasten. Yli myrskyn kuului silloin kauhea huuto, sitten kamala ryske, ikäänkuin tuo suunnaton ruumisarkku olisi murskautunut vielä suurempain jättiläisleukain välissä. Ankara aalto kohosi ikäänkuin katselemaan tätä kamalaa hävitystä sekä valahti kallioille ja niiden saaliille sanomattomalla raivolla ja vimmalla, ja sitten oli kaikki kuin ennenkin. Aalto ajoi aaltoa, ne kohosivat korkeuteen ja katselivat kiukusta vaahdoten, eikö ehkä jotakin ollut jäänyt niitä varten, sekä vajosivat taasen syvyyteen vetäen muassaan lankun, laivan raa'an tai ihmisruumiin. Mutta vajonneen aallon sijaan tuli taasen uusi, ja jos jossakin näkyi mies taistelevan elämästään, tulivat aallot yhä rajummiksi, kunnes joka elämän kipinä oli sammunut ja kaikki jäljet hukkuneesta laivasta hävinneet.
Peräti harvat pääsivät pelastumaan ajelehtivilla lankuilla tai muilla laivan osilla jollekin asumattomalle luodolle, mutta vaan odottaakseen vielä julmempaa kuolemaa. Sillä myrsky pikemmin kiihtyi kuin asettui, ja kesti niin kauvan, ettei ollut maalta avun toivomista. Pari ajautui saarten väliin, ja laineet heittivät ne puolikuoliaina mantereelle, mistä kalastajat aamun koittaessa korjasivat heidät.
Aurinko nousi veripunaisena valaisemaan hurjaa, raivostunutta merta, jonka laineet näyttivät haluavan irtautua maaemosta ja lentää kuten myrskyn ajelemat pilvetkin avaruuden helmaan. Mutta aaltoa sitoo maahan vahvat siteet; kuinka keveänä ja voimakkaana se kohonneekin korkeuteen päin, niin sen juuria kytkee aina maahan vankat kahleet, se valahtaa takaisin, — mutta avaruuden vapaat lapset kuinka mustia ja raskaita lienevätkin, pakenevat pois keveästi, ikäänkuin säikähtäen maallisten sukulaistensa voimatonta vapaustaistelua.
Suojassa myrskyltä, korkeain honkain välissä, joitten oksain läpi savu voi päästä jotenkin vapaasti kulkemaan, oli kalastajamökki, missä eräs harvoja laivahylystä pelastuneita makasi aamulla. Muutaman tunnin uni oli virkistänyt häntä: hän heräsi ja katseli ihmeissään ympärilleen, kunnes yön kauhut, taistelu aaltojen kanssa ja rannalle joutuminen vähitellen muistuivat hänen mieleensä. Hän katseli ympärilleen iloisena ja kiitollisena nähdessään vaatteensa tulen edessä kuivamassa. Vanha eukko ja keski-ikäinen mies seisoivat niitten vieressä ja näyttivät tarkastelevan kankaan hienoutta ja sille ommeltuja koristuksia.
"Se on varmaa, Rafwel", sanoi eukko, "se oli kuninkaan laivoja, ilmakin oli hyvin kuninkaantapainen…"
"Älä saata minua katumaan, mitä olen tehnyt, äiti". lausui mies tehden torjuvan liikkeen, "äläkä yllytä pahaa henkeäni valloilleen…!"
"Tällaista kangasta olivat kuninkaan miesten vaatteet, kun hän viime syksynä kulki saaristossa ja asetti linnaan uuden voudin", jatkoi eukko huolimatta, saattoiko miehelle sillä tuskaa. "Ilkeä Juhana Fleming oli mukana, minä näin hänet, sen verikoiran… Se kähisi kuninkaan turvissa… Voi, voi, sitä naisten häpäisijää? Minä olin näkevinäni Marjetin yöllä … hän seisoi kalpeana ja korvennettuna sänkyni vieressä valittaen ja kostoa huutaen julmurille, ja hän osoitti millä paikalla se tapahtui, sekä missä murhaaja hänet sitten ripusti halkotulelle savuun tukehtumaan… Sen konnan sanotaan vielä istuvan Stegeborgissa vallassa ja kunniassa … kostoa, kostoa hänelle!"
Eukko seisoi tulen edessä, hiukset hajallaan pienen, mustan päähineen alla. Hän oli kamala nähdä; kasvonsa, jotka eivät muuten olleet rumat, vääntyivät kammottavasti, kun hän huusi hirveitä kirouksia Juhana Flemingin yli. Ja puheellaan ja kostonhuudoillaan kiihdytti hän sekä itsensä että miehen, joka lähemmin tarkastellen näkyi olevan puettu miespalvelijan pukuun. Häneen vaikuttivat vaimon sanat manauksen tavoin.
Hän tempasi epätoivon vimmalla kirveen ja kääntyi mennäkseen sänkyä kohden, mutta seisahtui samassa nähtyään haaksirikkoisen kasvot; hänen katseensa lauhtui ja tyyntyi, ja kirves vaipui hänen kädestään.
"Marjetin muiston kautta!" huudahti hän, "onko tämä näky, vai eikö se ole … ettekö te ole nuori Niilo-herra, Niilo Bonpoika?"
"Kuten näet, Rafwel, minä olen todellakin Niilo Bonpoika, ja kaikkein viimeiseksi olisin odottanut surmaani sinun kädestäsi … oletko jo kauvan ollut poissa herrasi, piispan luota … vai etkö enää ole hänen palveluksessaan?"
"Minä olen hänen armonsa, piispan suostumuksella Herman Bermanin palveluksessa", vastasi mies, mutta lisäsi vakavalla äänellä: "Älkää tuomitko aivan kovasti minua, miesparkaa … minulla oli rakas kullannuppu … Marjet oli hänen nimensä, hän oli tämän Gjörit-muorin tytär … mutta Juhana Fleming, tuo voudinpeto, ryösti ensin hänen kunniansa ja sitten hänen henkensä … se tapahtui Tummasaaressa puolitoista vuotta sitten … ja nyt me luulimme teitä kuninkaan mieheksi…!"
"Älkäämme puhuko enää siitä, Rafwel", sanoi Niilo, "mutta hyvä olisi, jos rajoittaisit vihasi ryöväriin yksinään. Moni hyvä mies, joka ei ehkä hyväksy hänen tekoaan enempää kuin sinäkään, voi siten joutua kärsimään syyllisen sijasta, jos niin menettelet, kuin nyt aioit…"
"Kyllähän te olette oikeassa", lausui mies, "mutta minä arvelen sittenkin, ettei Eerik-kuninkaan miesten joukossa ole monta, tuskinpa yhtäkään, joka ei olisi surmaa ansainnut."
"Mutta", sanoi Niilo pienen vaitiolon perästä, "sinä ansaitset sittenkin kiitokseni siitä, mitä olet minulle tehnyt, minä en sitä koskaan unhota… Jos nyt teet apusi aivan täydelliseksi, niin on kiitollisuuteni sitä suurempi… Sanoppa ensiksi, tiedätkö, missä herrani, marski, on nykyään?"
"Hän kuuluu tulleen muutamia päiviä sitten Nyköpingin linnaan, niin kerrottiin kun eilen iltapäivällä kulin kaupungin läpi."
"Hyvä … vastauksestasi kuulen, että olen lähellä Nyköpingiä. Siitä en siis tarvitse sen enempää kysyä…"
"Hummelsvik on lähin kylä", lisäsi Rafwel, "ja siitä on puolitoista peninkulmaa kaupunkiin!"
"Voitko hankkia minulle hevosen, Rafwel … minun täytyy päästä marskin luo niin pian kuin suinkin!"
Rafwel lupasi sekä riensi ulos; Niilo nousi, puki ylleen jo kuivaneet vaatteet pakinoiden Gjörit-muorin kanssa, joka nyt oli aivan toisen näköinen kuin äsken sekä puheli leppeästi ja ystävällisesti.
Ennen tunnin kuluttua istui jo Niilo hevosen selässä ratsastaen Nyköpingiä kohden minkä hevosen kavioista lähti. Siellä valmistettiin suurella puuhalla Söderköpingiin lähtöä, missä piti painavia asioita toimitettaman Kalmarin päätösten mukaan. Kuningas Eerik oli luvannut tulla sinne ottamaan vastaan valtakunnan hallinnon saman Kalmarissa tehdyn sopimuksen mukaan. Tässä viimeksi mainitussa kaupungissa oli kuningasta jo pyydetty jäämään maahan, mutta hän ei, kuten tiedämme, suostunut siihen pyyntöön.
Tärkein, ja ainakin Ruotsin herroille painavin, niistä asioista, jotka olivat Söderköpingissä ratkaistavat, oli linnalääni-kysymys ja niiden jako synnynnäisten ruotsalaisten kesken. Ruotsin jokainen herra, jolla oli vähänkin merkitystä, toivoi pääsevänsä siinä suhteessa asianomaisten huomioon, joten oli syytä otaksua kokouksen tulevan sekä loistavaksi että lukuisaksi. Mutta paitsi yksityisiä herroja etuineen oli muodostumaisillaan olevilla puolueillakin etuja valvottavana. Oli jo huomattavana kaksi puoluetta päämiehineen — toinen, jonka päänä oli vanha drotsi, Krister Niilonpoika (Wasa), ja toinen, jonka johtajana oli nuori, loistava, onnen ja luonnon lahjoista rikas marski, Kaarlo Knuutinpoika (Bonde). Yleensä liittyivät vanhat sekä pappisherrat edelliseen, nuoret jälkimäiseen puolueeseen. Mutta sitäpaitsi vaikuttivat sukulaisuussuhteet paljon monen puoluekantaan. Drotsia tukivat hänen oman sukunsa jäsenet, sekä se suku, jonka kilpimerkkinä oli häränotsa ja joka myöhemmin esiintyy nimellä Oxenstjerna. Marskiin taas yhtyivät. Bonde- ja Bjelkesuvut, Natt och Dag-suku jakautui kummankin puolueen kesken.
Kumpikin puolue halusi rauhaa, mutta eri mieltä olivat ne siinä, millä keinoilla rauha olisi hankittava. Krister Niilonpoika tahtoi antautua kuninkaan vallan alle tahi paremmin, hän huomasi sen ainoaksi keinoksi ylläpitääkseen omaa arvoansa sekä säilyttääkseen vaikutusvaltaansa valtakunnan ensimmäisenä miehenä. Kaarlo Knuutinpoika taasen tahtoi saada rauhaa toimeen säilyttämällä Ruotsin riippumattomuutta, hän ei suostunut vähääkään supistamaan niitä vaatimuksia, jotka Engelbrekt ja rahvas olivat määränneet Eerikin kuninkaaksi tunnustamisen ehdoksi. Ja tätä tarkoitusta ajoi Kaarlo rehellisesti, vaikka hänellä samalla oli toinenkin tarkoitus, mikä muuten oli tähän aikaan sama joka herrasmiehellä Ruotsissa, nimittäin oman valtansa lisääminen.
Syyn näitten puolueitten syntyyn ymmärrämme, kun muistamme, kuinka ahtaassa piirissä näiden miesten täytyi liikkua. Toisella puolen oli kuninkaanvalta, toisella yhtä mahtavana rahvaan valta. Kuningas ja kansa olivat ne navat, joitten ympärillä kaikki kieppui. Rahvas oli Engelbrektin johdolla astunut varman askeleen eteenpäin. Se oli ikään kuin muistuttanut olemassa olostaan sekä heittänyt hämmästyneitten herrain eteen määrätyn ehdon: joko minun kanssani tai minua vastaan, jompikumpi!
Vaikeampaa on havaita, mikä tällöin sai toiset liittymään uuteen yhteiskuntamahtiin ja toiset kuninkaaseen. Lienee yhtä väärin luulla edellisten toimintaa ohjanneen selvän ja elävän käsityksen kansan asian oikeudesta, kuin katsoa jälkimmäisten kokonaan unhottaneen isänmaansa. Arvattavasti luuli kumpikin ajavansa hyvinkin oikeaa asiaa. Lähimmäksi totuutta tulemme ehkä, jos oletamme, ettei Kaarlo Knuutinpoika alussa enempää kuin Krister Niilonpoikakaan, ajatelleet omia etujaan etemmäksi, vaikka heidän keinonsa antoivat sittemmin heidän toiminnalleen kuninkaallisen tai kansallisen värin, kunnes olot lopulta itsestään kehittivät edellisestä ruotsalaisuuden todellisen asianajajan. Kuningas tai kansa tahi kumpikin keinona, mutta oma etu päätarkoituksena, lienevät olleet sekä Kristerin että Kaarlon toiminnan vaikuttimina ensi aikoina Engelbrektin kuoleman jälkeen.
Mutta toista keinoa oli vaikeampi käyttää kuin toista. Jos rahvas kaipasikin Engelbrektin kauas näkevää silmää, niin oli sillä kuitenkin johtajinaan miehiä, jotka eivät ruvenneet alistumaan kenenkään alle, joka näytti vähänkään taipuvalta pettämään kansan asiaa. Eerik Puke ja Broder Sveninpoika olivat niitä miehiä. He olivat urhoollisia ja rohkeita, mutta myöskin uhkamielisiä sotilaita. Rahvas rakasti heitä, mutta kummallakaan ei ollut Engelbrektin kykyä tarttua asiain johtoon. Tämä selittää heidän suhteensa marskiin. Hän tahtoi saada heidät puolelleen, koska rahvas seurasi heitä; ellei se onnistuisi, niin olivat ne tehtävät jollakin tavoin vahingottomiksi. Sillä siihen asti olivat asiat nyt kehittyneet — sen ymmärsi Kaarlo tarpeeksi hyvin — että kysymyksessä oli hänen oma kukistuksensa tai kestämisensä.
Drotsi oli osannut hyvin käyttää tuttavuuksiaan hyödykseen. Hänen puolellaan oli monta Ruotsin piispaa sekä tanskalaiset sukulaisensa; Kaarlo tiesi täydelleen, mitä ne merkitsivät ja hän oli asettanut toimintansa sen mukaan. Perin tärkeitä näitten aikeitten toteuttamiselle olivat tiedot, joita Niilo Bonpoika toi saapuessaan aamupäivällä Nyköpingin linnaan.
Herransa otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan. Hän sai kertoa alusta pitäin vaiheensa Kalmariin lähdöstään asti. Ja Niilo kertoi juurta jaksain kaikki, paitsi mikä koski hänen omia asioitaan. Marski kuunteli tarkkaavasti. Kun nuorukainen kertoi, miten kuningas oli äkkiä muuttanut mieltään sulkemalla hänet Visborgin linnasta, niin katsoi marski tämän vahvistavan, mitä jo ennestään tiesi drotsista ja hänen salaisista juonistaan.
"Asiaasi et niinmuodoin saanut toimitetuksi. Niilo?" kysyi marski
Niilon vaiettua.
"Asiaani", vastasi tämä vitkaan, "kyllä sekin toimitettiin…"
"Mutta ei toivojesi mukaan, kuten näyttää", lisäsi marski tarkastellen häntä.
"Sitä johtopäätöstä ette voi tehdä ulkomuodostani, herra. Minulla on vielä uutisia, jotka lienevät valtakunnalle tärkeämpiä kuin se, mitä nyt olen omista vaiheistani kertonut, vaikka olette niitä kuunnellut niin hyväntahtoisesti."
"Ja nämä uutiset koskevat kuningasta, arvaan", sanoi marski vilkkaasti.
"Hän ei tule Söderköpingiin…?"
"Juuri niin, ja enemmänkin … minä luulen, että on sangen kummaa, jos hän enää milloinkaan astelee maan päällä!"
"Mitä sanot, Niilo?" huudahti Kaarlo hypähtäen ylös synkän aavistuksen valtaamana.
"Minä tiedän itse pelastuneeni varmasta kuolemasta ainoastaan Jumalan ihmeellisen armon kautta. Sillä kun minä jätin kuninkaan, ei hänen laivallaan ollut kuin yksi ainoa, jolla oli vähänkään pelastumisen toivoa!"
"Kerro minulle kaikki tyynni, pienimpään asti, Niilo!" kehotti marski, "asia on paljoa tärkeämpi, kuin luuletkaan! Kun jätit kuninkaan, sanoit … mihin jätit hänet … puhut, kuin olisit itse ollut hänen laivallaan."
"Niin minä olinkin … minä kerron alusta alkain. Kuningas oli jostakin syystä, jota en voi ymmärtää, suuttunut minuun. Hän vaati Visbyn neuvostoa jättämään minut hänen haltuunsa, mutta kun se ei onnistunut vanhan, rehellisen Herman Mynterin säikkymättömän vastustuksen tähden, niin koetti hän ottaa minut kiinni viekkaudella ja väkivallalla, niin että pelastuin vaarasta ainoastaan hyväin ystäväin avulla. Voitte siis käsittää, että ikävöin pois Visbystä, mutta oli aivan mahdotonta saada laivakyytiä Tukholmaan tai Söderköpingiin; vasta moniaan viikon kuluttua luultiin erään laivan lähtevän tänne. Harmitellessani tätä tuli muutamana iltana myöhään luokseni eräs mies, joka kysyi, halusinko lähteä Söderköpingiin. Minä otin tarjouksen ilolla vastaan. 'Seuratkaa sitten minua rantaan', sanoi hän, ja minä seurasin. Sinne tultuamme olivat kaikki kuninkaan laivat valmiina purjehtimaan. Mies vei minut suoraan sille laivalle, missä kuningas itse oli, sekä käski minun pysymään piilossa eturuumassa, jos mielin lähteä mukaan. Kun kysyin miksi hän vei minut juuri kuninkaan omalle laivalle, vastasi hän, että se oli ainoa, millä voin matkustaa, koska hän tunsi sen perämiehen; sitten hän vielä vakuutti, että kaikki käy hyvin."
"Kuka se mies oli, joka vei sinut laivalle?" kysyi marski.
"Voitte ehkä pitää sitä kummana, mutta minä en sitä tiedä… Veneeseen astuessamme oli jo pimeä ja laivalle tultuamme en nähnyt miestä ennenkuin sinä hetkenä, jolloin lähdin sieltä."
"Kummalta tuntuu kertomuksesi!" lausui marski, "mutta jatka, minä haluan kuulla kuinka sitten kävi."
"Aamulla nostivat laivat ankkurinsa ja lähtivät merelle, mutta kuningasta vainosi taas vanha, kova onnensa", jatkoi Niilo. "Olimme tuskin tulleet ulapalle, niin syntyi myrsky, niin raju, ettei sanoin voi sitä kuvata… Minä olin koko päivän komerossani, mutta olo siellä oli siksi tukalaa, etten pimeän tultua enää jaksanut pysyä siellä, vaan nousin kannelle. Laivan kokassa paloi lyhty valaisten kirkkaasti pimeydessä; ettei minua sen vuoksi tunnettaisi, siirryin varoen laivan laitaa myöten keskilaivalle. Varovaisuuteni oli kuitenkin aivan tarpeeton, sillä myrsky ja hukkumisen vaara oli kokonaan vallannut kaikkien huomion. Vaara oli vielä suurempi senvuoksi, että kaikki muut laivat purjehtivat kuninkaan laivalla palavaa lyhtyä kohden, joten aina vähäväliä liukui laiva aivan meidän vieritsemme ja joka hetki sai pelätä yhteentörmäystä. Minä kuulin miesten sanovan toisilleen, että ainoa pelastumisen keino olisi kääntyminen, mutta siihenkin tarvittiin mies, joka tuntisi asiansa perinpohjin. Minusta oli kuitenkin Gotlantiin palaaminen vielä paljoa suurempi kauhistus kuin myrskyn tuoma vaara … senvuoksi päätin itsekseni hypätä ensimmäiseen muista laivoista, joka saapuisi niin lähelle, että hyppääminen kävisi päinsä."
"Mutta miksei kuningas käskenyt sammuttamaan lyhtyä laivallaan", kysyi marski, "sittenhän olisi yhteentörmäykset vältetty?"
"Kuningas Eerik on sama aina", vastasi Niilo, "sekä laivalla että ratsastellessaan valtakunnissaan … muuta syytä en voi ymmärtää, miksi hän antoi lampun palaa, vaikka kyllä näki, mihin vaaraan se saattoi hänen oman laivansa… Kuitenkin näin hänen sinä yönä kalpenevan pelosta!"
"Sinä olit siis hyvinkin lähellä kuningasta…"
"Hän oli yhtä lähellä minua, kuin te nyt… Hän tuli keskilaivalle, ja miehet seisoivat pelästyneinä hänen ympärillään… Perästäpäin näkyi molemmilla puolin kaksi suurta varjoa … kaksi laivaa lähestyi taas, jotka saattoivat tuhota kuninkaan laivan lyhdyn vuoksi. Ne kohosivat ja laskivat, onnettomuus voi sattua minä hetkenä hyvänsä. Se, joka purjehti tuulen alla, voi kuitenkin väistyä, mutta tuulen puolelta tulevalle oli se sula mahdottomuus… Minä pidin tarkoin silmällä sitä laivaa sekä päätin varmasti toteuttaa aikeeni, jos kuningas suostuisi laivan kääntämiseen…"
Marski katseli kummastuneena nuorukaista, joka kertoi niin rauhallisesti hurjasta seikkailustaan, ja olipa hänen katseessaan jotakin epäilyksen tapaistakin siitä, että hän (Niilo Bonpoika) todella voisi niin häikäilemättä antautua sellaiseen vaaraan, Niilo ei välittänyt siitä sen enempää, vaan jatkoi:
"Minä kuulin kuninkaan huutavan epätoivoissaan miehistölle: 'eikö ole ketään laivalla, joka ottaa pelastaakseen laivan?' ja silloin näin saman miehen, joka oli tuonut minut laivalle. Hän astui kuninkaan eteen lausuen: 'Jumalan avulla tahdon pelastaa laivan, mutta yhdellä ehdolla, kuningas…' 'Se myönnetään ennenkuin sen lausutkaan', huusi kuningas ja mies lausui ehtonsa…"
"Mitä hän tahtoi…? Sen miehen tahtoisin nähdä väkeni joukossa, etkö tuntenut häntä?"
"Luulen nähneeni hänet … mutta kun juuri sillä hetkellä pidin silmällä varjoa laivan perällä, ja kaikki oli kuin hiuskarvan varassa, niin on mahdollista, että erehdyin … hän muistutti erästä miestä, jonka näin äitini luona Ekesjössä käydessäni viimeksi häntä katsomassa."
"No, ja mitä hän tahtoi?" keskeytti marski hänet uudistaen äskeisen kysymyksensä.
"Hän tahtoi, ettei laivan satamaan tultua siitä päästettäisi ulos yhtäkään, ennenkuin hän oli tyystiin tarkastanut jokaisen…"
"Ja kuningas Eerik suostui siihen?"
"Kuningas suostui siihen sekä antoi miehistön ja laivan hänen käskettäväkseen, ja hän riensi heti perään tarttuakseen peräsimeen … Ensi käskyksi kuulin hänen määräävän laivan käännettäväksi, ja olin heti huomaavinani sen alkavan väistyä sivullepäin. Tämä oli kuitenkin sillä hetkellä onni, sillä samassa toi eräs aalto muutaman perässä tulevista laivoista aivan sen viereen…"
"Ja sinä uskalsit hypätä…?"
"Minä uskalsin, ja voin tuskin käsittää, miten se onnistui… Minä kuulin läpitunkevan äänen huutavan: sammuttakaa lyhty! ja samassa tartuin vieressä kulkevan laivan mastotouviin sekä hyppäsin sen kannelle… Mutta tämä laiva ei tullut enää satamaan; kuinka lienee käynyt kuninkaan laivan, onnistuiko rohkean merimiehen täyttää yrityksensä, vai saiko se saman kohtalon, saanemme vastedes tietää…"
Niilo kertoi sitten vielä haaksirikosta sekä pelastuksestaan, mutta marski istui yhäti pää käsien varassa, ikäänkuin ei enää olisi yhtä vilkkaasti ja tarkkaavaisesti kuunnellut kertomusta, ehkei tahtonutkaan sitä keskeyttää. Ja kun Niilo lopetti, istui herransa kauan äänetönnä. Kun hän vihdoinkin rupesi puhumaan, niin katseli hän suurilla silmillään läpitunkevasti Niiloon.
"Etpä taida tulla tämän matkan jälkeen kuningas Eerikin ystäväksi!"
"En ollut hänen ystävänsä ennenkään, herra Kaarlo!" vastasi Niilo tyyneesti. "Mutta yhtä varmaa on myöskin, että jos Eerik-kuningas olisi kansan mielen mukainen kuningas, niin ei tämä matka olisi minun mieltäni muuttanut… Jos laki, oikeus ja vala olisivat kuningas Eerikille pyhiä, niin lähtisin itse kysymään häneltä, miksi hän minua vainoo."
"Mutta nyt minä teen sen sinun puolestasi…"
"Ei, älkää sitä tehkö!" keskeytti Niilo. "Mitä minun ja kuninkaan välillä lieneekin, niin olkoon se siksi — jos hän enää elääkään — kunnes tulen omaksi miehekseni … minä ajan silloin itse asiatani, sitä en unhota."
Marski antoi aseenkantajansa tehdä tässä oman mielensä mukaan. Hän nousi ylös, ja Niilo lähti.
Seuraavana päivänä oli lähdettävä Söderköpingiin.
* * * * *
Paljon kansaa, rahvastakin, oli kokoontunut Söderköpingin isoon kaupunkiin siksi päiväksi, jona marskia ja muita pohjoisesta tulevia herroja odotettiin saapuviksi. Joukko ylhäisiä rouvia ja neitoja oli myöskin saapunut, ja monet ikkunat porraspäätyisissä rakennuksissa olivat täynnä uteliaita kasvoja. Tiedettiin, että sekä Itä- että Länsi-Götanmaan ja Smålannin aateli oli mennyt marskia vastaan Kolmordenin tälle puolen asti, ja sitäpaitsi oli huhuttu kuninkaan kuolleen, mikä puolestaan oli hyvinkin lisännyt väentulvaa, koska arvattiin tärkeitä asioita kokouksessa tapahtuvan. Eräs kuninkaallinen laiva sitä laivastoa, jonka piti kulettaa kuningas Gotlannista, oli edellisen päivän hirmumyrskyssä ajautunut avutonna maihin Itägötan saaristoon, ja muutamat haaksirikkoisista olivat tuoneet sanan siitä Söderköpingiin.
Vanha drotsi ja tanskalaiset herrat oleskelivat Djursnäsin talossa, joka oli peninkulman päässä Söderköpingistä, ja harkitessaan juuri tärkeitä asioitaan saivat he sanoman kuningasta kohdanneesta onnettomuudesta. He eivät tulleet kaupunkiin, mutta kuninkaan linnanherrat astelivat edestakaisin kaduilla välittämättä niistä vihan ja vastenmielisyyden katseista, joita he näkivät kaikkialla — heitä katselivat vihoitellen sekä ylhäiset naiset että kaupunkilaiset ja maarahvas.
Eräässä kaupungin suurimmista rakennuksista sen kadun varrella, jota ritarien piti tulla, näkyi ikkunassa kahdet nuoret kauniit kasvot, toiset lapsen, toiset korkeintaan kaksikymmenvuotiaat. Heidän takanaan seisoi vanhempi mies, jonka puku osoitti hengellistä säätyä. Hän kertoi jotakin neidolle ja lapselle, jotka näyttivät hyvin tarkkaavaisesti kuuntelevan sitä. Lapsen kasvot varsinkin säteilivät mielihyvästä ja ihmettelystä. Hengellinen mies oli kaupungin koulumestari. Hän oli edellisenä päivänä toimittanut eräitä herra Kaarlo Tordinpojan (Bonden) asioita, jonka kanssa hän oli vanhastaan tuttu, ja nyt oli ritarin tytär, vilkas Briita-neiti, joka joitakuita aikoja sitten oli saanut ihmeellisen halun kuulla jotakin näinä aikoina kuuluisasta talonpoikaisjohtajasta, Engelbrektistä, pyytänyt häntä kertomaan, mitä tiesi tämän sankarin käynnistä Söderköpingissä syksyllä 1434.
Briitan vieressä oleva nuori, kaunis neito, joka myöskin kuunteli vanhaa koulumestaria osanotolla, joskin katseensa väliin oli vähän haaveksiva, oli Kaarina Kaarlontytär. Hän ei näyttänyt kuitenkaan aivan kiintyneen kertomukseen, koska hän tuon tuostakin kuullessaan pienenkin äänen luuli ritarisaaton tulevan, ja käänsi päänsä katsellakseen kadulle; näin ei Briita tehnyt — joko siitä syystä että hän oli lapsi ja voi siten paremmin kokonaan antautua kuuntelemaan koulumestaria, tahi oli asia sellainen, että se luonnostaan viehätti häntä.
Koulumestari tunsi puolestaan asian varsin hyvin. Hän kertoi juurta jaksain kaikki tapahtumat, missä Engelbrekt oli ollut asuntoa, kutka olivat käyneet hänen luonaan, hänen keskustelustaan Itägötan rahvaan kanssa, talonpoikaisjoukon jakamisesta j.n.e.
"Yksi ainoa asia on minulle epäselvä", lopetti koulumestari, "nimittäin hänen viimeinen iltansa täällä; hän jäi tänne sotajoukon lähdettyä ja läksi hämärän tullen kortteeristaan Kaikkien Sielujen kappeliin … rukoiliko hän siellä Jumalaa ja valtakunnan suojeluspyhiä suuren asiansa onnistumiseksi, vai oliko hänellä siellä joku salainen kohtaus, sitä en ole saanut koskaan tietää. Itse näin hänen tulevan sieltä, hän astui hevosensa selkään ja ratsasti pois yhden ainoan miehen seuraamana; mutta muutamat sanovat erään munkin lähteneen kappelista samalla kuin Engelbrektkin … mutta sitä minä en tiedä. Katsokaas, tästä näkyy hänen majatalonsa … se on tuo kulmatalo tuossa vasemmalla… Sen ulkopuolella seisoi mies pitäen hänen hevostaan, ja minä seisoin toisella puolen rukoillen hiljaisen rukouksen hänen puolestaan, kun hän lähti…"
Nyt katsoi Briitakin ikkunasta ulos ja näki, kuten koulumestari sanoi, talon. Mutta sitten jäi hän katselemaan erästä vanhaa munkkia, joka seisoi sillä kohtaa kadulla ja näkyi jo ison aikaa tirkistäneen ikkunaan.
"Mitähän tuo munkki tahtoo", sanoi hän aivan tarkoituksetta, "minä luulen että hän tuijottaa sinuun noin, Kaarina."
"Minuunko?" lausui Kaarina katsoen uudestaan kadulle, "mitäpä munkki minusta huolisi … se on mustaveljes, mutta nyt hän menee eteenpäin … hän näyttää kovin miettiväiseltä, nyt hän taas pysähtyy ja kääntyy takaisin … katso, katso, Briita, kääntyykö hän tännepäin?"
"Ei, nyt hän taas menee", sanoi Briita kumartuen ikkunasta ulos, "nyt häntä tuskin enää näkyy väkijoukosta."
Nyt kuului äkkiä melua ja rähinää kadun päästä sekä kiiruhtavain ihmisten hälinää, joka syntyy aina kun jotakin erinomaista ja kauan odotettua tapahtuu, mikä vetää puoleensa ihmisjoukon huomion. Ja hälinän seasta kuului ensin heikosti, sitten yhä kovemmin kaikuvaa sotasoittoa. Marski tuli kauan odotettuine ritarisaattoineen. Katu täyttyi ihmisistä, ja tungos tuli yhä suuremmaksi, kuta lähemmäksi saatto saapui. Nyt kuului soitto aivan läheltä, kohta täytyi odotettuin ehtiä sen ikkunan kohdalle, missä Kaarina ja Briita istuivat.
Oli uhkeata nähdä näitten ritarien ratsastavan upeilla hevosillaan kalleissa varustuksissaan. Monella oli yllään kiiltävät haarniskat, sukumerkit kilvissään ja usein kypärissäänkin. Ylhäisimmät ja rikkaimmat kannattivat haarniskoitaan ja kypäriään aseenkantajillaan. Niin tekivät marski itse ja Eerik Puke, ritari Kaarlo Tordinpoika, Broder Sveninpoika ja Guse Niilonpoika, Söderköpingin panttiherra, ynnä monet muut.
Marski veti ennen muita kaikkein katseet puoleensa. Hän ratsasti mustalla, erinomaisen kauniilla hevosella, ja ryhtinsä oli niin jalo, silmänsä katselivat ympärilleen niin miehekkään vapaasti, että hän herätti kaikissa ihmettelyä, vieläpä rakkauttakin, sillä ruotsalaisen mieleen ei mikään niin vaikuta kuin ritarillinen ja miehekäs esiintyminen. Aivan kuninkaallisella arvokkuudella tervehti Kaarlo joka suunnalle, ja väkijoukko näkyi hänen vuokseen unhottavan kaikki muut koko suuressa saatossa. Herra Eerik Puke ratsasti harmaalla hevosella lähinnä marskia seuraavassa rivissä. Hänkin oli uljas ritari ja osasi uhkeasti käyttäytyä, mutta hänen suuruuttaan ei nyt kukaan havainnut. Broder Sveninpoika ratsasti tummansinisessä manttelissaan hänen rinnallaan, sitten seurasivat muut ritarit, joita oli valtava joukko, mikä täytti pitkän kappaleen katua.
Tultuaan sen talon eteen, jossa Kaarina ja Briita istuivat, pysähytti marski äkkiä hevosensa ja katsoi ylös. Hän silmäeli Kaarinaa ja ilonhohde värähti hänen kauniille kasvoilleen, mutta kohta ilmestyi niihin jäinen kylmyys. Hän tosin tervehti, mutta helposti voi huomata hymyilyn tarkoittavan hänen lemmikkiään, pientä Briita Kaarlontytärtä. Tarkka silmä olisi nähnyt saman vaihteen Kaarinan kasvoilla. Niille kohosi lämmin hymy, kun hän ensiksi näki marskin, mutta kuoli pois ihan itsestään, ja hän vetäytyi takaisin ikkunankoloon huomaamatta Eerik Puken hänelle lähettämää loistavaa katsetta. Ja nyt hän kuunteli tarkkaavammin kuin tähän asti, mitä koulumestari kertoi Briitalle:
"Katsokaa, tuolla ratsastaa herra Guse Niilonpoika", lausui tämä osoittaen erästä ritaria, joka ratsasti saaton keskipaikoilla, "hänkin saa kiittää Engelbrektiä panttioikeudestaan Söderköpingiin. Hänen sukulaisensa, herra Pentti Niilonpoika, lainasi kuningas Eerikille v. 1419 3,000 hopeamarkkaa ja sai siitä kaupungin pantiksi; ritarin kuoltua, vuonna 1420 luulen, otettiin pantti takaisin kruunulle … mutta Engelbrektin tultua annettiin ritarin suvulle oikeudet takaisin!"
Saatto kulki edelleen. Kohta olivat ritarit sivu, ja perässä tulivat heidän huovijoukkonsa, kukin herransa merkin suojassa. Ensinnä tulivat marskin miehet, ja niitä oli valtava joukko.
"Ei, katsokaa, siinäpä hän nyt on!" huusi Briita äkkiä lyöden kätensä yhteen, somilla kasvoillaan sellainen ilon ilme, että sekä Kaarina että koulumestari katsahtivat miesjoukkoon nähdäkseen ketä hän tarkoitti.
"Kuka, Briita?" kysyi Kaarina ja koulumestarin silmäyksestä näki, että hän kysyi samaa.
"Niilo Bonpoika!" vastasi Briita nyrpeissään siitä, etteivät muut käsittäneet ketä hän piti tärkeämpänä kuin kaikkia ritareita yhteensä, vieläpä niinkin tärkeänä, että kaikkein olisi pitänyt älytä se ihan itsestään. Mutta sitten havaitsi hän äkkiä puhuneensa liikoja ja koetti auttaa asiaa lisäämällä: "hän on kertonut minulle kaiken mitä tiesin Engelbrektistä, ennenkuin tapasin teidät, ja hän katosi äkkiä Kalmarissa sanomatta minulle sanaakaan jäähyväisiksi, vaikka hänen pitää olla minun…"
"Sinun ritarisi!" sanoi Kaarina hymyillen sekä suudellen kaunista vilkasta lasta poskelle. "Ja sinä tuotat kunniaa opettajallesi, sillä Engelbrektillä on suvussasi tuskin yhtäkään hartaampaa ihailijaa, kuin sinä olet!"
"Kaarina, mitä sanotte?" kysyi Briita puoleksi suuttuen, "onko sitten niitäkin, jotka eivät ihaile Engelbrektiä!"
"On, nuori Niilo Bonpoika kyllä ihailee häntä, sen kyllä tiedän, mutta ajattelehan vaan hänen orpanaansa, herra Maunu Pentinpoikaa!"
"Voi, kuinka sinä olet paha, Kaarina", huusi Briita, kyyneleitä silmissään, sekä kätki päänsä Kaarinan rinnalle. "Kuinka saatat lausua hänen nimeänsä!"
Kaarina hyväili hellästi tunteellisen tytön päätä sekä koetti kaikin tavoin tyynnyttää surua, jonka oli ajattelemattaan herättänyt hänessä, ja vanha koulumestari hymyili lempeästi, vaikka tuon nimen kuuleminen oli hänessäkin herättänyt ikäviä tunteita.
"Nyt haluaisin mennä Kaikkien Sielujen kappeliin", sanoi Briita sitten nostaen katseensa rukoilevasta Kaarinaan. "Minä tahtoisin rukoilla rukouksen samalla paikalla, missä Engelbrekt rukoili, kaikkein niitten edestä, jotka kulkevat hänen teitään … ja sinähän tulet myös, Kaarina, tulethan."
Kaarina vastasi suudelmalla ja he valmistausivat lähtemään.
* * * * *
Marski meni omaan taloonsa, joka oli aivan Pyhän Laurinkirkon eli nykyisen kaupunginkirkon vieressä. Paitsi sitä taloa, jota yhä vieläkin kutsutaan Bosgårdiksi, oli hänellä toinenkin talo, jota myöhemmin kutsuttiin Kuningattarentaloksi. Kumpikin oli maineessa komeutensa tähden, ne olivat, sanottiin — kaupungin kaunistuksia. Bosgårdissa vilisi ritaria ja asemiehiä, jotka joko kuuluivat marskin seurueeseen tahi kävivät muuten omiaan tai muiden asioita toimittamassa. Isossa salissa oli tungos suuri, ja marski kutsutti eteensä yhden kerrallaan, kunkin ilmoittaumisen mukaan.
Erik Pukekin oli odottamassa, ja hänen vieressään seisoi sinisessä manttelissaan tumma ritari, herra Broder Sveninpoika. Hänelläkin oli marskille jotakin sanomista ja hän oli jo siitä puhunut, mutta marski oli lausunut, että hänen täytyy ensiksi suorittaa tärkeämmät asiat, ritari sai siis odottaa, ja hänen tummat silmänsä salamoivat yhä synkemmin. Kerran hän jo tarttui miekkansa kahvaan, ja Eerik-herra kääntyi suuttuneena marskista pois. Tämä tapahtui ritari Pentti Steninpojan (Natt och Dagin) käydessä marskin eteen, jolloin tämä lausui hänelle kuuluvalla äänellä, että neuvoskunta ottaisi hänen asiansa käsiteltäväkseen nyt Söderköpingissä, sekä lisäsi vielä toivovansa asian päättyvän mitä parhaiten ja kysyi tietoja hänen pojastaan, Maunu Pentinpojasta.
Pentti-ritari läksi pois pää pystyssä ja ylpein askelin. Eräs marskin miehistä saattoi silloin hänen eteensä vieraan asemiehen, joka toi sanan drotsilta ja muilta Djursnäsissä olevilta herroilta sekä pyysi hänen tulemaan sinne, ja marski vastasi hetken mietittyään tulevansa huomenaamuna.
Nyt näytti tulleen Broder Sveninpojan aika astua asiaansa ajamaan, mutta silloin tuli esiin muuan lihavahko mies, jonka tuuheain kulmakarvain alta tirkistelivät vaanivat silmät. Marski tervehti häntä ystävällisesti ja viittasi häntä puhumaan. Hän oli Vestmanlannin ja Taalainmaan entinen vouti, Jösse Eerikinpoika, oikea alkusyy koko siihen tapahtumasarjaan, joka syntyi Engelbrektin johtamasta taalalaisten kapinasta. Hän ei näyttänyt järin alakuloiselta, vieläpä, kun hän sivumennen huomasi Engelbrektin ystävät, vilahti hänen kasvoilleen vahingonilon ilme.
"Minä arvelen, että te olette nyt Ruotsinmaan mahtavin mies, herra marski," lausui hän kumartaen, "ja minä ja moni muu toivomme, että teidän käsivarressanne on kylliksi pontta pakottamaan uppiniskaiset talonpojat kuuliaisuuteen…"
"Älkää sanoko niin, Jösse Eerikinpoika," keskeytti marski innolla, joka melkein näytti levottomuudelta. "Muita tässä on pakotettava kuin talonpoikia, mutta kuulustaa siltä, että te olette elänyt syrjässä viime aikoina, koska ette ole selvillä, miten asiat ovat kehittyneet Engelbrektin ensi esiintymisen jälkeen… Mikä on muuten asianne, Jösse Eerikinpoika?"
"Jos siinä erehdynkin," lausui tämä, "niin en ainakaan siinä erehdy, että teillä nyt on Ruotsinmaassa valta, ja senvuoksi tulen teiltä pyytämään turva- ja vakuuskirjaa itselleni ja omaisuudelleni."
Marskin kasvoilla näkyi levottomuutta, pelkoa sekä mielihyvääkin voudin imartelun johdosta. Hänen katseensa etsi engelbrektiläisiä, sitten se harhaili epäröivänä sinne tänne, mutta kääntyi viimein taasen voutiin.
"Te saatte turvakirjan," sanoi hän sitten, mutta lisäsi ikäänkuin osoittaakseen, ettei hänen valtansa ulottunut antamaan tarpeeksi suurta turvaa: "tahdon antaa teille sanan varoitukseksi, Jösse Eerikinpoika…"
"Minä kiitän teitä hyvästä tarkoituksestanne, herra marski," sanoi vouti, "mutta minä en epäile teidän valtaanne, varsinkin kun se yhtyy sen pyhästön valtaan, jonka aion ottaa asuinpaikakseni."
"Mihin aiotte sitten asettua?" kysyi marski.
"Vadstenaan!" vastasi vouti äkkiä ja suurella varmuudella.
"Älkää olko kovin varma!" lausui marski, "talonpojat suovat teille pahaa kaikki ja vainoovat henkeänne."
"Mutta minä luulen pitäväni puoliani", vastasi vouti, ja siihen loppui hänen keskustelunsa.
Marski kääntyi sitten kohteliaasti hymyillen Broder Sveninpojan puoleen.
"Nyt ankara ritari", sanoi hän, "esittäkää minulle, mitä teillä on sydämellänne… Koska ratsastitte kanssani kaupunkiin, niin luen teidät ystäviini kuten herra Eerik Pukenkin."
"Paljon siitä, mitä aioin teille sanoa", vastasi ritari kylmästi, "on haihtunut muistostani seisoessani tässä kuuntelemassa … yhden neuvon tahdon kuitenkin antaa teille, jonka voitte painaa mieleenne… Älkää päästäkö unhottumaan, minkä vuoksi olette kehunut taistelevanne, marski… Pahoja huhuja on liikkeellä ja yhtä ja toista kuiskaillaan miehestä mieheen … ja sanon teille suoraan, kaikki ei näytä aina puhuvan teidän puolestanne; saattaa käydä niin, että joku, jota pidätte ystävänänne, voi pitää juttuja tosina."
"Paljon kiitoksia neuvostanne, jalo ritari, ja minulta saatte toisen takaisin", vastasi Kaarlo pisteliäästi sekä katsoi läpitunkevasti ritariin, "älkää tuhlatko neuvojanne turhanpäiten, ne voivat siten joutua helposti hylkykaluksi!"
Samalla käänsi marski selkänsä ritarille sekä astui sisähuoneisiin. Broder Sveninpoika jäi seisomaan kiukusta kalpeana, ja Eerik ei antanut hänelle kiihkossa perään. Hän polki jalkaansa lattiaan, niin että tömähti sekä läksi ulos Broder Sveninpojan seuraamana.
Oli jo ilta, eräs Pohjolan syystaivaan kauniita iltoja. Kadut olivat yhä vielä täynnä miehiä ja vaimoja. Ritarit joutuivat pian ylhäisen herrajoukon keskelle, joten he eivät saaneet kahdenkesken keventää sydämeltään yhteistä harmitaakkaansa. Mutta Broder Sveninpoika kohtasi erään miehistään, joka tuli katua pitkin ja käytti sitä tekosyyksi lähteäkseen kohta pois muitten joukosta, koska hänellä muka oli tärkeitä ilmoitettavia miehilleen. Hän keskustelikin miehen kanssa innokkaasti pitkähkön aikaa, ja lähti hänestä erottuaan kiireesti astumaan erästä kappelia kohden, joita tähän aikaan oli kolmen kirkon lisäksi kuusi kappaletta Söderköpingin kaupungissa. Se kappeli, jota kohti Broder Sveninpoika astui, oli Kaikkien Sielujen kappeli, ja sen lähistöllä tuli häntä vastaan eräs mustaveljes. Tämä ja ritari tervehtivät toisiaan, jonka jälkeen he astuivat yhdessä pyhästöön.
Sisässä oli täysi hämärä. Kuun säteet, jotka tunkivat tuuheain lehtipuiden läpi pienille ikkunoille ja niistä kappeliin, tekivät hämärän omituisen salaperäiseksi, vaan eivät voineet sitä poistaa. Munkki meni edellä ja pysähtyi taajimpaan varjoon, mutta meni sieltä sitten alttarille asti. Siellä hän kääntyi ikäänkuin tutkiakseen kappelin hämärää. Oli hetkinen äänettömyyttä. Hän olisi kuullut pienimmänkin risahduksen; mutta kaikki oli hiljaista. Kappeli olikin niin pieni, että jos siellä olisikin joku muu ollut, niin olisi munkin ja ritarin täytynyt välttämättä nähdä se; sitäpaitsi kävi tässä kappelissa harvoin kukaan muu kuin virkaatekevä pappi joskus messua pitämässä. Nähtyään varmaksi, ettei kappelissa ollut ketään muita kuin hän itse ja ritari, heitti munkki päähineensä taaksepäin ja astui ritarin luoksi.
"Mitä teillä on minulle drotsin puolesta sanomista", sanoi tämä kärsimättömästi, "kiiruhtakaa … mitä sanan tuotte minulle herra Kristeriltä?"
"Herra Krister tuo itse sanansa teille, ankara ritari!" vastasi munkki, "ja jos voisitte nähdä, tuntisitte minut herra Kristeriksi."
"Sen parempi, herra Krister, sitten arvelen että asianne on pian ajettu … mitä tahdotte?"
"Minä tunnen teidät, Broder Sveninpoika", alkoi drotsi, "että minun tuskin tarvitsee monella sanalla kertoa, mikä on saanut minut haluamaan tätä salaista keskustelua, teidän kanssanne… Te ymmärtänette sen tapahtuneen valtakunnan tähden, ja minä arvelen, että nyt tulee urhoollisten ja säikkymättömäin miesten toimia enemmän yksimielisesti kuin koskaan, kun emme tiedä, onko armollinen kuninkaamme ja herramme kuollut vai elossa, ja kun rauha näkyy riippuvan hiuskarvan varassa…"
"Kuningas Eerik ei ole koskaan ollut armollinen kuningas", lausui Broder Sveninpoika äänellä, joka osoitti kiihtynyttä mielentilaa. "Mitä rauhaan taas tulee, niin ei teistä ole sen turvaajaksi … minä sanon mieleni suoraan ja häikäilemättä, herra drotsi, että kuulisitte, ettei teidän ja minun ja niiden miesten välillä, joita Engelbrektin henki elähyttää, voi koskaan mitään yhteyttä syntyä."
"Te erehdytte", sanoi drotsi, "erehdytte suuresti, ankara ritari… Ajatelkaapa vaan, mistäpäin suurin vaara uhkaa, niin luulen että käsitämme toisemme… Tanskasta se ei uhkaa, tahi jos vaara sieltä uhkaakin, niin se on pienempi ja helpompi voittaa kuin se vaara, joka jo on aivan niskoillamme, kunnianhimoinen…"
Drotsi yskäisi, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea lausua nimeä, jota tarkoitti, mutta kun ritari oli ääneti eikä ruvennut häntä auttamaan sen lausumisessa, niin täytyi hänen tehdä se itse.
"Kunnianhimoinen marski, herra Kaarlo Knuutinpoika… Katsokaas, ritari, hän on, ellen aivan pahoin erehdy, yhteinen vihollisemme, ja vihollinen, joka on vaarallinen … sillä ellemme ole yksistä puolin, niin saatte kohta nähdä, että hän ottaa kaikki linnat haltuunsa, ja silloin on Ruotsissa valta ja mahti hänen… Ymmärrättekö tarkoitukseni, ritari?"
"Täydellisesti!" vastasi Broder Sveninpoika, "mutta te unhotatte erään seikan, herra drotsi, nimittäin, että jos marski saavuttaa tämän vallan, rahvaan suostumuksella, ja jos hän täydellä todella rupeaa kansan mieheksi ja katsoo valtakunnan parasta, niin on kaikki kuin pitääkin."
"Rahvaan", toisti drotsi, "rahvaanko … marski rahvaan mieheksi…
Näettekö unta, ankara ritari … saatatteko hetkeäkään luulla, että
rikas ja mahtava Kaarlo Knuutinpoika rupeisi uudeksi Engelbrektiksi?
Ei, ei, siitä ei tule koskaan mitään!"
Ritari ei vastannut, ja drotsi käsitti hänen vaitiolollaan myöntävän hänen sanansa tosiksi, mikä ei aivan väärin ollutkaan, sekä jatkoi sitten suostuttavalla äänellä:
"Te huomaatte siis, Broder Sveninpoika, että hän on meidän yhteinen vihollisemme … ja hän on helposti voitettu jos, kuten monesti olen sanonut, toimimme yhdessä… Jos hänen valtansa on kukistettu, niin me olemme herroja, ja silloin vasta voimme toivoa rauhaa ja lepoa valtakuntaan."
"Ja kuinka aiotte kukistaa marskin vallan?" kysyi ritari ikäänkuin drotsin lausuntoon suostuen.
"Juuri siitä haluan teidän kanssanne puhua", vastasi drotsi varovasti. "Teillä ja herra Eerik Pukella on kylliksi voimaa tehdä suuri työ valtakunnan hyväksi … minä arvelen, että te voisitte miestenne avulla…"
Drotsin oli taaskin vaikea lausua ajatustaan, mutta nyt tuli ritari arvelematta apuun.
"Me voisimme, minä ja urhoollinen ystäväni Eerik Puke", sanoi hän, "me voisimme kaapata haltuumme marskin persoonan…"
"Niin … juuri niin … ja me voisimme yhteisesti syyttää häntä neuvostossa tahi hiljaisuudessa … hiljaisuudessa, ymmärrättehän, toimittaa hänet pois tieltä!"
Herra Kristerillä oli nähtävästi suunnitelma valmiina, jonka toimeenpanijaksi hän etsi miestä. Mitä hän tähän saakka oli lausunut oli vaan kuin koettelua; hän tahtoi tutkia, oliko tämä mies oikeata laatua ja eikö hän ehkä itsestään keksisi jotakin hänen ajattelemistaan keinoista, joten hän (drotsi) voi helposti johtaa hänet siihen, mikä hänestä näytti parhaalta. Mutta näitä keinoja ei hän päässyt esittelemään, sillä ritari katkaisi kerrassaan kaikki sensuuntaiset yritykset. Hän laski nimittäin raskaan kätensä mairittelevan ukon olkapäälle lausuen:
"Teidän ei tarvitse sanoa enempää, drotsi Krister … olen kuullut aivan tarpeeksi, ja nyt saatte kuulla sydämeni ajatuksen kerta kaikkiaan! Minä pelkään marskista samaa kuin tekin, mutta minä tahdon uskoa hänestä parasta niinkauvan kuin suinkin. Kun toivoni on loppunut, niin tiedän mitä minun tulee silloin tehdä … mutta sen sanon teille, drotsi Krister … etten konsanaan tahdo olla teidän kanssanne missään tekemisissä, ja ellei päälaellanne olisi noita harmaita karvoja, niin vaatisin miekkani terällä teitä tilille siitä, että olette uskaltanut tummentaa myrkyllisellä hengityksellänne kirkasta kilpeäni… Siinä on teille Broder Sveninpojan sana. Ja niin minä vihaan salajuonitteluja, että jos marskille tapahtuu jotakin pahaa … niin saatte te hyvän miekkani kautta siitä vastata, drotsi, vaikka päätänne peittääkin valkeat hapset…"
Kiihtynyt ritari läksi, ja hänen jykevät askeleensa kajahtelivat kappelissa. Drotsi seisoi ääneti kuunnellen hänen astuntaansa ja pysyen paikallaan, mikä sitten lieneekin painanut hänen jalkojaan. Mutta äkkiä hän havahtui ja tempasi munkkipäähineen kasvoilleen. Kappelin ovelta kuului askeleita, ja nuorekas ääni huusi:
"Briita, Briita … oletko täällä?"
Mutta Briitan vastausta ei kuulunut, vaan sen sijaan kävi musta munkki hänen sivuitseen ovea kohti. Huutaja kirkaisi ja riensi pihalle, johon drotsikin kohta tuli. Kappelin edustalla tuuheitten puiden alla näki hän selvästi kuunvalossa pari henkilöä, jotka näyttivät jotakin odottavan. Ne olivat neiti Kaarina Kaarlontytär ja vanha koulumestari.
Drotsi meni aivan hiljaa vastaiselle suunnalle eikä etennyt puiden varjosta ennenkuin kappelin toisella puolen. Mutta sittenpä häneltä jäikin näkemättä, mikä olisi ollut hänelle tärkeintä, nimittäin pienen tytön juoksevan kappelista koulumestarin ja Kaarinan luo. Juoksija oli Briita Kaarlontytär, joka oli aikomuksensa mukaan mennyt rukoilemaan Kaikkien Sielujen kappeliin, eli kuten hän sitä kutsui, Engelbrektin kappeliin. Kaarina ei ollut halunnut mennä sinne, vaan oli mieluummin kuunnellut koulumestarin kertomusta ja legendaa Pyhästä Ragnhildista, Inge-kuninkaan kuningattaresta. Koulumestari oli vienyt hänen ajatuksensa kauas nykyisyydestä ja sytyttänyt hänen sieluunsa ihmeellisen voiman yksinkertaisella ja koruttomalla tarinallaan pyhimyksen kohtalosta. Vasta kun se oli loppunut, muisti hän Briitaa sekä juoksi kappeliin, mutta säikähti munkkia, jonka hänen mielikuvituksensa välttämättä selitti samaksi munkiksi, joka häntä oli katsellut niin tarkkaavasti iltapäivällä. Ennenkuin hän ehti säikäyksestään tointua, oli Briita jo hänen vieressään.
Mutta Briita oli vielä nyreämpänä. Hänellä oli itku kurkussa, eikä häneltä saatu sanaakaan suusta. Hän ei tyyntynyt ennenkuin Kaarina ja koulumestari olivat luvanneet viedä hänet marskin luo. Tämä ei ollut kuitenkaan tavattavissa.
Briita nukkui lohdutonna illalla. Hän oli kuullut enemmän kuin kokematon, hurskas lapsensydämensä voi kestää. Hän näki unessa synkkäin haamujen vainoovan ritaria, jonka yllä oli Broder Sveninpojan tummansininen mantteli. Hän oli näkevinään Engelbrektin etäältä ojentavan kätensä vainottua ritaria kohden, joka taasen ei voinut koskaan päästä sinne asti. Aamulla herätessään oli hänen ensi ajatuksenaan Broder Sveninpoika, toisena sukulaisensa, Kaarlo Knuutinpoika. Nyt toivoi hän pääsevänsä hänen puheilleen saadakseen kertoa hänelle, kuinka rehellinen ritari Broder Sveninpoika oli. Mutta tänäkään päivänä hän ei saanut tavata marskia.
Hän oli ratsastanut aikaisin aamulla miehineen Djursnäsiin, eikä tulisi luultavasti takaisin ennenkuin seuraavana aamuna.
* * * * *
Viekas drotsi ymmärsi hyvin, ettei hänen kannattanut odottaa yritystänsä varten apua Broder Sveninpojan ja Eerik Puken kaltaisilta miehiltä. Sellaiset miehet olisivat vaan enemmän vahingoksi kuin hyödyksi hänelle, jos hän saisi ne puolelleenkin. Hänen täytyi siis laatia aivan toisia suunnitelmia saadakseen korkeimman vallan käsiinsä, ja niitä hän nyt mietti ratsastaessaan Djursnäsiin päin. Itsestään on selvää, että hänen vihansa nyt kääntyi etupäässä juuri näitä miehiä, rahvaan suosikkeja kohtaan, varsinkin kun hän piti rahvasta itselleen vaarallisena juuri näitten miesten kautta.
Seuraavan päivän kokouksessa esiintyi hän tavallisella tyyneydellään, nähtävästi nauttien siitä etuudesta, minkä hänen ikänsä ja hopeanharmaa tukkansa tuotti. Läsnä olijat myönsivätkin sen hänelle empimättä, tanskalaiset herrat ystävineen senvuoksi, että hän oli heidän tarkoitustensa ainoa asianajaja, Kaarlo Knuutinpoika teki sen viisaan miehen myöntyväisyydellä. Hänelle, joka tunsi hetken tilan paremmin kuin drotsi itsekään ja joka tiesi, mikä vaara voi syntyä rahvaan puolelta, jos sen miehiä ajattelemattomasti suututettiin, oli helppoa toistaiseksi väistää toista, itsessään pienempää vaaraa, nimittäin drotsia ja muita tanskalaisystäviä. Kun drotsi siis esitti päätöksen, jonka hän oli tehnyt muitten herrain kanssa jo ennen Kaarlon tuloa, että nimittäin Kalmarin päätökset pantaisiin voimaan, olkoon kuningas elossa tai ei, ja että sekä hän itse että marski uudistaisivat uskollisuuslupauksensa kuninkaalle ja ottaisivat sitten kuninkaan nimessä saman lupauksen muilta herroilta, niin hän suostui siihen, vaikka hyvin huomasi, mitä sillä tarkoitettiin.
Tämä toimenpide teki nimittäin tyhjäksi hänen valitsemisensa valtakunnan päämieheksi, joka oli tapahtunut drotsin Suomessa ollessa ja jota hän ei hyvin ymmärrettävistä syistä hyväksynyt, koska se pani hänet, valtakunnan ensimmäisen virkamiehen marskin alaiseksi. Mutta tästä ei tehty mitään päätöstä, joten marski voi vastakin toimia valtakunnan päämiehenä kuten ennenkin, ja senvuoksi ei hän ruvennutkaan tekemään hyödyttömiä vastaväitteitä.
Päivä päättyi siis täydellisesti drotsin mielen mukaan, ja hän ratsasti vallan tyytyväisenä Söderköpingiin seuraavana päivänä, missä voutien piti luovuttaa linnat ja läänit. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut aivan drotsin mielen mukaan. Sillä marski otti ne kaikki vastaan marskinvirkansa perustuksella sekä läänitti ne poiskin taas. Mutta linnalupaukset annettiin sekä marskille että drotsille — ne herrat, jotka saivat linnoja läänityksikseen, vannoivat heille läänitysvalan luvaten pitää läänejään uskollisesti valtakunnan käytettävänä sekä antaa ne takaisin drotsille ja marskille, kun he vaativat niitä, sekä, jos näistä toinen kuolisi, pitää niitä toisen käytettävänä, ja molempain kuoltua neuvoston tai neuvoston valitseman päämiehen käytettävänä.
Siten oli muukalaistenkin vaikutus tehty kokonaan mahdottomaksi, joten marski luuli nyt olevansa varma rahvaankin suosiosta, koska oli selvää, ettei tätä seikkaa pidettäisi kenenkään muun kuin hänen ansionaan. Tämä lienee ollut siihenkin syynä, että marski katsoi tarpeelliseksi linnoja läänittäessään muistaa sekä uniooniystäviä että niitä, joihin hän itse voi varmasti luottaa. Niinpä sai vanha herra Hannu Kröpelin Turun linnan lääneineen, ja herra Niilo Steeninpoika (Natt och Dag), marskin lanko, Stegeborgin linnan lääneineen. Mutta tässä hän erehtyi. Broder Sveninpoika loukkaantui syvästi kun hän itse ja Eerik Puke jäivät aivan ilman lääniä, ja hänen katkeruutensa lisääntyi yhä päivän kuluessa huomatessaan selvästi kaikesta sen asian joutuvan aivan syrjään, jonka edestä hän oli toiminut.
Kun linnaläänit oli jaettu ja uudet lääniherrat olivat vannoneet valansa, niin nousi drotsi seisomaan ja syytti — pidettyään ensin pitkän esipuheen — herra Eerik Pukea suurista vallattomuuksista sekä vaati hänelle ei sen pienempää kuin kuoleman rangaistusta. Salissa syntyi yleinen hiljaisuus, ja kun herra Eerikiä kutsuttiin vastaamaan syytöksiin, ja kun hän lähestyi huoneen päässä olevaa pöytää, jonka ääressä marski ja drotsi istuivat, niin tunsivat läsnä olijat samankaltaista painostusta kuin ukonilman edellä. Drotsikin laski silmänsä ja tuijotteli pöytäliinaan Eerikin liekitsevän katseen polttaessa häntä. Mutta Eerik-herralla oli vähän ystäviä tässä kokouksessa. Useimpain katseista puhui pahansuonti ja viha sekä jonkunlainen mielihyvä siitä, että nyt saisivat tyydytystä heidän sydämissään kytevät tunteet, joita ritarin yleinen arvo ja rahvaan suosion kannattama valta oli synnyttänyt. Kaikilla heillä oli olevinaan kolhauksia kostettavana ja arvonsa loukkauksia rangaistavana. Varmaa on myöskin, että kiihkeä, avomielinen ja ajattelematon Eerik oli pelkällä esiintymiselläänkin tehnyt vihamiehikseen kaikki, jotka eivät voineet suvaita tahi eivät ymmärtäneet hänen vapaata, miehekästä ja avonaista luonnettaan. Ei ollut yhtäkään koko herrakokouksessa joka ei vaistomaisesti tuntenut, että kuumaverinen ritari pilaisi nyt auttamatta asiansa hillittömällä kiukullaan, joka paloi hänen silmistään ja värisi hänen huulillaan.
Mutta joukossa oli eräs, joka ei tahtonut asian menevän niin kauaksi —
Kaarlo Knuutinpoika.
Hän nousi puolustamaan Eerikiä, ennenkuin tämä ehti suutaan avata, ja puhui sellaisella voimalla, että drotsin täytyi antaa syytöksen raueta, ja kaikki Eerikin salaiset vihamiehet saivat purra hampaitaan yhteen ja kätkeä vihansa toisiin aikoihin.
Tämä oli ystävän työ marskilta, jonka arvo Eerikin täytyi tunnustaa, ja ensi hetkenä hän innoissaan unhotti pettyneet toiveensa linnanlääninkin saannista. Mutta näin ei ollut Broder Sveninpojan laita. Hän käsitti marskin esiintymisen vaan siksi, että hän koki sitoa sekä Eerikin että hänet ja heidän kauttaan rahvaan itseensä, tarvitsematta itse sitoutua mihinkään, kuten olisi käynyt, jos hän olisi antanut heille linnaläänejä. Hän ei luottanut enempää kuin koskaan ennenkään marskiin. Ja hän sai epäilyksilleen lisää tukea siitä, mitä samassa tuokiossa tapahtui.
Nyt otettiin nimittäin käsiteltäväksi herra Pentti Steeninpojan ja herra Maunu Pentinpojan juttu Engelbrektin murhan johdosta. Tässäkin asiassa esiintyi marski, mutta ei yhtä suurella lämmöllä ja voimalla kuin Eerik Pukea puolustaessaan; — mutta sitä ei tarvittukaan, sillä jos olisi pantu toimeen äänestys, niin olisi epäilemättä verrattomasti suurempi osa äänestänyt vapauttamista kuin rankaisemista. Tuomiota ei kuitenkaan langetettu täällä; herra Pentti, joka oli yksinään läsnä, anoi omansa ja poikansa asian lykättäväksi laillisen tuomioistuimen ratkaistavaksi; heidät laskettiin senvuoksi vapauteen, kunnes asiaa voitaisiin laillisesti käsitellä. Tämä ja marskin äskeinen esiintyminen ynnä muisto Maunu Pentinpojan katumuksen teosta Engelbrektin haudalla sai Eerikinkin puolestaan lupaamaan herra Pentille ja hänen pojalleen rauhaa.
Mutta Broder Sveninpoika ei voinut enää hallita kiukkuaan. Eerikin lausuessa rauhansanansa murhaajalle, löi hän kiivaasti kätensä miekkaansa ja teki jyrkän käännöksen. Kaikkien silmät kääntyivät siihen päähän salia, missä hän oli, ja Eerik Pukekin astahti askeleen taaksepäin ikäänkuin vasta ystävänsä miekan helähtäminen olisi saanut hänen näkemään asian toisessa valossa. Mutta se oli jo myöhäistä; tehty kuin tehty, sitä ei enää käynyt muuttaminen enempää kuin julmistunutta ritaria kävi palauttaminen. Hän meni varmoin askelin ovelle, jonka drotsin ja marskin vahtimiehet avasivat hänelle, ja lähti pois.
Broder Sveninpojan lähtö ei tehnyt Eerikiä lukuunottamatta keneenkään sellaista vaikutusta kuin marskiin. Väri vaihtui hänen kasvoillaan, kun hän näki korkeavartaloisen ritarin lähestyvän ovea, ja kun tämä oli poissa, katseli hän tutkivasti Eerik Pukea.
Mutta jälellä olevat neuvottelut veivät pian kokonaan hänen huomionsa, ja kokouksen loputtua näkyi hän tykkänään unhottaneen tapahtuman. Moniaat herroista, muitten muassa Eerik Pukekin, olivat jo lähteneet salista, ja marski keskusteli vilkkaasti drotsin kanssa, kun heidät keskeytti ulkoa lähestyvät askeleet.
Samassa avattiin ovi, ja herra Broder Sveninpoika astui sisään. Hän kävi suoraan marskin luo heittäen hansikkaansa hänen eteensä, kasvoillaan mitä katkerin suuttumuksen ilme.
"Nyt, marski Kaarlo", huusi hän iskien kiivaasti miekkaansa, "nyt tahdon tapella kanssanne kerran elämästä ja kuolemasta!"
Marskin posket kävivät kuolonkalpeiksi, ja suuret silmänsä katselivat suuttunutta ritaria. Drotsi vavahti ikäänkuin haaste olisi häntä tarkoittanut, sekä asettui syrjempään lähemmäksi muita herroja, joten marski jäi enemmän erilleen. Kului hetkinen ennenkuin marski vastasi, ja yhä vimmaisemmaksi muuttui Broder Sveninpojan katse.
"Varokaa, ankara ritari", sanoi marski vihdoin "ettette malttamattomuudessanne hairahdu ottamaan askelta, jota molemmat kadumme!"
"Turhaa, marski", sanoi ritari, "joka on kärsivällisesti odottanut tipan toisensa perään vuotaessa maljaan, se ei tee malttamattomasti varrottuansa sitä hetkeä, jolloin malja täyttyy… Nyt on se hetki tullut, ja minä tyhjennän sen teidän päähänne, marski … ottakaa hansikkaani, tahi minä sanon kaikkein näitten herrain kuullen, että olette joka miehen hylky."
"Ritari, te unhotatte, kuka olette, ja missä me olemme…"
"Minä en unhota mitään", huusi Broder Sveninpoika keskeyttäen, "verellä, sydänverellänne, marski, ettekä millään muulla voi viruttaa kilvestänne niitä tahroja, joista kansan suu kertoo… Minä seison tässä rahvaan nimessä, Engelbrektin nimessä ja jokaisen kunniallisen ritarin nimessä, ja minä syytän sinua, Kaarlo Knuutinpoika, että olet kullalla ostanut Maunu Pentinpojan murhaamaan suuren virkaveljesi valtionhoitajan, ja minä syytän sinua, että olet pettänyt kansasi, jonka menestys on aina huulillasi, minä syytän sinua, että pyrit valtaan Ruotsinmaassa sortamalla sekä vapaasukuisia että alhaisia … joko kavaltajakorvasi nyt kuulivat, mikä asia on minun ja sinun välilläsi ratkaistavana?"
Marski peräytyi pari askelta ja silmänsä leimusivat kuin talviaurinko lumikentille, joita se ei jaksa sulattaa.
"Kostoa huutaa murhatun sankarin veri, voimakkaan käden turvaa huutaa avuton talonpoika… Ja te, marski, te otatte puolustaaksenne murhaajaa, ja kansanmiehet, murhatun lähimmät ystävät, te syrjäytätte talonpojan pahinten vihamiesten tieltä … mutta, hyvän miekkani kautta, minä en tahdo lepoa nauttia, ennenkuin sen terä on juonut sinun mustaa vertasi, niin totta kuin Jumala ja kaikki pyhimykset kuulkoot!"
Ritarin sanain vielä kajahdellessa luostarisalissa, ja herrain seistessä tuijottavin katsein tämän kuulumattoman rohkeuden tähden, yskäisi vanha drotsi sekä lausui:
"Tämä on nurjan kilven kantamista valtakuntaa kohtaan, ja Ruotsin laki säätää siitä rikoksesta kuoleman rangaistuksen."
Broder heitti murhaavan, ylenkatsetta osoittavan, silmäyksen harmaapäiseen teeskentelijään, mutta drotsi, jonka oli vaikea salata tyytyväisyyttään päästessään näin enemmittä mutkitta tästä harmittavasta miehestä, ei välittänyt mitään ritarin halveksumisen osoituksista, vaan jatkoi sukulaiseensa, marskiin, kääntyen:
"Me olemme tässä, poikani, drotsina ja marskina kuninkaan sijassa, ja joka kohottaa kätensä meitä vastaan, häiritsee kokousrauhaa, rikkoo yhteisen rauhan … meidän ei tarvitse epäröidä…"
Marski viittasi kädellään drotsille sekä lausui nyt itse:
"Mitä olen sanonut teille ja muille", lausui hän tyynellä äänellä, vaikka katseestaan hehkui suuttumus, "siinä pysyn… Minä tahdon pitää rahvaan asian omanani, mutta en siltä anna joka kansanmiehen säätää tahdolleni lakeja… Niitä syytöksiä, joita olette heittänyt vasten kasvojani, en voi niinkauan luotani torjua, kuin olen valtakuntaa johtamassa … mutta kun kaikki on saatettu hyvään loppuun, niin olen valmis vastustamaan teitä miekkani terällä, missä tahdotte … siinä on sanani, Broder Sveninpoika!"
Marskin tyyneys, jota ritari piti petollisuuden ja teeskentelyn suurimpana ilmauksena, saattoi hänet raivoon; hän otti hansikkaansa lausuen:
"Sitten ei sinun tarvitse odottaa kauan, ennenkuin saat minusta kuulla, kurja marski, ja silloin kyllä vedät miekkasi, jos rinnassasi on pisarakaan rohkeata verta, mutta siihen asti voit kantaa tätä rehellisen ritarin muistona!"
Näin sanoen viskasi hän hansikkaan vasten marskin kasvoja sekä poistui.
Nyt ei marski enää voinut vihaansa hillitä; nyt ei enää tarvittu drotsin huomautusta, että marskin persoonassa oli kuninkaallista ylhäisyyttä loukattu, saadakseen hänen käskemään miehiään ottamaan ritarin kiinni ja tuomaan hänet vangittuna takaisin.