VII.
Eräs aamu Kaarlo Knuutinpojan luona.
Oli seuraavan päivän varhainen aamu. Päivä ei ollut vielä täydellisesti valjennut Briita-neidin, marskin veljentyttären jo ollessa valmiiksi puettuna lähteäkseen talosta, jossa isänsä asui Söderköpingin kokouksen aikana.
Meidän aikalaisistamme tuntuu näin varhainen hetki kyllä sotivan kaikkea terveellistä ja viisasta elämänjärjestystä vastaan. Työmiehet vaan puuhailevat niinä vuorokauden hetkinä, ylhäisemmät nauttivat silloin unta ja lepoa. Mutta tähän aikaan olivat ylhäiset ja alhaiset siinä yhtäläisiä, että rakastivat päivänvaloa työtä tehdessään, ja yön pimeyttä levätessään. Silloin ei vielä ollut päässyt se kummallinen tapa valtaan, että yö tehdään päiväksi ja päivä yöksi, eikä tästä ollut vielä tullut ylhäisyyden ja paremmuuden tuntomerkkiä, joka tekee yksinkertaisen väen kanssa sekaantumisen ylhäisille mahdottomaksi. Yksityiselämä oli yksinkertaisempaa ja luonnollisempaa; tällöin oli ruotsalainen herra vielä — ainakin peräti harvoilla poikkeuksilla — rahvaan esikuvana, eikä elämä hänen talossaan paljoakaan eronnut varakkaampain talonpoikain elämästä.
Ei ollut siis mitään erikoista, että ritari Kaarlo Tordinpojan kodissa oltiin jo ylhäällä, mutta se oli kuitenkin vähän kummaa, että Briita oli jo niin aikaisin valmiina lähtemään kaupungille, joka oli iso ja verraten väkirikas. Tytön liikkeissä olikin aivan erityistä intoa, ja tuontuostakin hän pyyhki punaiseksi itketyitä silmiään.
Hän lähti kuin lentäen huoneesta ja riensi kadulle. Hän kulki lyhintä tietä Bosgårdiin, eivätkä jalkansa tahtoneet saada häntä kyllin nopeasti perille. Vihdoin hän tuli sinne, mutta marskin miehet vartioivat sitä ankarasti, joten sisäänpääsyn laita näytti olevan niin ja näin. Ilokseen hän kuitenkin huomasi, että miesten päällikkönä oli tuttu mies, jota hän heti huusi luokseen.
"Päästä minut marskin luo!" pyysi hän ujosti ja rukoilevasti.
"Ankarasti kielletty päästämästä ketään sisään ja ulos!" vastasi päällysmies, mutta hymyili sentään herttaisesti tytölle kirkkaan kypärinsä alta.
"Se kielto ei voi tarkoittaa minua, Pentti Gunnarinpoika… Tiedättehän, että minä pääsen aina sukulaiseni, marskin, luo. Minä olen yrittänyt päästä hänen luokseen eilen ja toissa päivänä, enkä ole päässyt, ja minun pitää tavata häntä välttämättä!"
"Kyllä te tietysti pääsettekin, Briita-neiti … mutta vähän myöhemmin … nyt ei käy laatuun!"
Kauniin lapsen kasvoille kuvastui syvä tuska, ja hänen pitkiin silmäripsiinsä kihoili kyyneleitä. Hän oli vaiti hetken, mutta äkkiä nosti hän silmänsä, joista loisti toivoa.
"Onko Niilo Bonpoika siellä?"
"Kyllä!" vastasi Pentti Gunnarinpoika, "luuletteko, että hän voisi teitä auttaa?"
"Ei hän ehkä voi, mutta minä haluaisin mielelläni puhutella häntä … pyytäisittekö häntä tulemaan tänne!"
Päällikkö hymyili säälivästi tyttöselle sekä lähetti erään miehistä pihaan. Hetken kuluttua tuli mies takaisin, ja Niilo Bonpoika tuli pian hänen perästään. Hänen kasvonsa olivat synkät ja totiset, Briitankaan näkeminen ei saanut karkoitetuksi pilveä pois, vaikka hänellä oli melkoinen vaikutusvoima Niiloon.
Briita uudisti pyyntönsä Niilolle, mutta hänkin pudisti surullisesti päätään.
"Olettehan te minun ritarini, Niilo Bonpoika", sanoi hän harmistuneella äänellä. "Jos vaan tietäisitte, mitä minulla on Kaarlo-herralle sanomista, niin olisitte varmaan yhtä innoissanne kuin minäkin saattamaan minua hänen luokseen…"
"Jumala tietää, että mielelläni teitä auttaisin, mutta marski on kieltänyt ankarasti … en ole vielä itsekään nähnyt häntä tänäpäivänä."
Mutta Briita ei laskenutkaan niin helposti ritariaan. Hän osasi ahdistaa häntä niin joka puolelta, että tämä vihdoin lupasi kysyä marskilta, saisiko Briita tulla hänen luokseen, sekä läksi sisään. Briita odotti, ja pelko ja toivo vaihteli hänen hienoilla, ilmeikkäillä kasvoillaan.
Viipyi pitkähkö aika, ennenkuin Niilo Bonpoika tuli takaisin tuoden sanan, että hän sai viedä Briitan marskin luo, mutta hänen katseensa oli surullinen ja äänensä vapisi, niin että se kummastutti Briitaa ja tuntui vielä lisäävän hänen omaa tuskaansa.
Niilo tarttui hänen käteensä kulettaen häntä vartiomiesten läpi. Kumahtaen sulettiin suuri tammiportti heidän takanaan, ja Briita astui sykkivin sydämin ritareineen pihaan. Se oli täynnä aseellisia miehiä, jotka olivat asettuneet keskellä pihaa suureen kehään, jossa oli punaisiin vaatteisiin puettu mies kädessään raskas miekka, jonka kahva oli niin pitkä, että siihen voi hyvin tarttua kaksin käsin. Punainen mies näkyi odottavan jotakin. Miekan kärki oli maassa, ja hän piti sen kahvaa toisessa kädessään.
Kamala aavistus täytti tämän nähdessään Briitan mielen, ja aavistus toteutui, kun hän huomasi pihan toisesta päästä tulevan korkean, siniseen mantteliin puetun ritarin kahden miehen taluttamana. Se oli Broder Sveninpoika, eivätkä hänen avomieliset rehelliset kasvonsa olleet koskaan kauniimmin hohtaneet kuin tällä hetkellä. Hänen otsansa oli niin tyyni ja katseensa niin kirkas, että pelkkä hänen näkemisensä olisi vetänyt tuhansia käsiä vihollisilta hänen puolelleen.
Mutta näiden tuhansien sijasta oli nyt vaan vapiseva tyttönen, heikko lapsi, hänen viimeisenä liittolaisenaan.
Kasvot lumivalkeina ja sydän kiivaasti tykyttäen juoksi hän ritaria taluttavia miehiä kohden sekä huusi käsiään ojentain:
"Odottakaa, odottakaa, sitä ei saa tehdä, sitä ei saa tehdä … minä tahdon puhua marskin kanssa!"
Miehet pysähtyivät. He tunsivat marskin suosikin, eivätkä käsittäneet, miten hän oli päässyt sisään ja mikä hänelle antoi rohkeutta tulla miesten ja heidän verisen tekonsa väliin. Niilo Bonpoika lähestyi hitaasti vetääkseen tytön takaisin, mutta tämä tarttui molemmin käsin ritariin, itki ja pyysi odottamaan, kunnes hän oli saanut puhutella marskia.
Kaikki huomasivat, että vitkastelu oli aivan hyödytöntä, ja lapsen oli niinikään mahdotonta saada armahdusta ritarille, jonka vuoksi he toivoivatkin tästä tarpeettomasta viivykkeestä päästävän niin pian kuin suinkin. Mutta ritari kumartui ja nosti tytön käsivarrelleen.
"Lapsi, lapsi", sanoi hän liikutettuna, "kuka on sinut lähettänyt … ei tämä näky ole sinua varten."
"Jumalan äiti on minut lähettänyt", vastasi tyttö, "ja tätä ei olisi koskaan tapahtunut, jos minä olisin eilen saanut puhutella marskia."
"Sinä et siis katso minun ansainneen tällaista kuolemaa?" vastasi ritari.
"En, en … te olette urhoollinen ritari ja sukulaiseni rehellinen ystävä; minä sen tiedän … minä kuulin joka sanan kappelissa… Teidän pitää elää, ritari, ja kaikki tulee hyväksi jälleen… Voi, odottakaa vaan, kunnes olen saanut puhutella marskia! Vastustakaa, taistelkaa!… Te voitte kyllä suojella itseänne näiltä miehiltä!… Muutaman silmänräpäyksen kuluttua on marskin käsky täällä!"
Ritari hymyili surumielisesti suudellen Briitan otsaa sekä laski hänet hiljaa maahan. Sitten otti hän manttelinsa alta kultaiset ritarivitjansa, ripusti ne lapsen kaulaan ja pani kätensä hänen päänsä päälle.
"Jumala siunatkoon sinua, lapseni, ja antakoon sinulle suurimman onnen, minkä kuolevainen voi saavuttaa… Mutta salli minun nyt mennä … marski itsekään ei voi tätä enää toiseksi muuttaa… Ja kun kasvat suureksi kerran, niin anna Broder Sveninpojan vitjat silloin sille, josta enimmin pidät."
Hän suuteli lasta vielä kerran, ja silmänsä olivat kyyneleitä täynnä. Sitten hän talutti hänet Niilo Bonpojan luo, viittasi kasvot taivaalle käännettyinä, että hän veisi hänet pois, sekä astui varmoilla askeleilla mieskehään, jossa punainen mies seisoi tarttuen nyt molemmin käsin miekkaansa.
Briita melkein lensi portaita ylös marskin asuntoon.
* * * * *
Kaarlo Knuutinpoika käveli levotonna huoneessaan. Hän mietiskeli tarkoin kaikkea, mitä edellisinä päivinä oli tapahtunut ja etenkin eilistä kohtausta kokouksen jälkeen. Hän seisahtui vähäväliä, milloin suuren takan eteen, johon kamaripalvelija oli jo tehnyt tulen, milloin erään ikkunan eteen, josta raskas verho kaihtoi päivän valon. Mutta hän ei pysynyt missään kauempaa, häntä ikäänkuin joku voima ajoi paikasta toiseen. Raamatulliset kuvat, joita oli ommeltu seinille ripustettuihin tapetteihin kukkasköynnösten väliin, näyttivät katselevan kummastunein silmin talon herraa, jonka harhaileva katse ei tuntunut löytävän rauhaa.
Mutta hän seisahtui äkkiä kuuntelemaan. Kuului askeleita, ensin hiljaan etäämpää, mutta ne kovenivat vähitellen, kunnes eräs käsi tarttui lukkoon ja sisään astui muuan vanhanpuoleinen mies.
Tulija oli marskin hovimestari, perheen vanha palvelija, joka tunsi suvun kaikki asiat ja palveli sitä järkähtämättömällä uskollisuudella.
Marski katsoi levottomalla jännityksellä hovimestaria, joka pudisti surullisesti harmaata päätään sanoen: "Hän ei suostu, herra, ankara ritari ei suostu…"
"Ei suostu?" toisti marski, "Eikö hän suostu … onko hän sitten oikein ymmärtänyt sinua?"
"Täydellisesti!" vastasi harmaapää, "ja hän kutsuu teitä vaan horjuvaiseksi… Minä pyysin ja rukoilin häntä, mutta hän vaan hymyili taputtaen minua olalle sekä sanoi: 'Broder Sveninpoika pitää ritarikunniaansa siksi suuressa arvossa, ettei rupea raukkamaisella paolla sitä ainiaaksi tahraamaan! sano niin herrallesi'… Uljas ritari hän on, marski, sen minä sanon, niin vanha kuin olenkin, ja mielellään olisivat vanhat silmäni nähneet häntä säästettävän siitä katkerasta maljasta, jonka te nyt tarjootte hänelle…"
"Kuinka arvelet, vanhus? … olenko voinut toisin tehdä, tahi voinko muuta tarjota ritarille?"
"Mistäpä minä, vanha miesparka, tietäisin", vastasi hovimestari surullisesti hymyillen. "Kukin vastatkoon teoistaan… Minä en ole koskaan ymmärtänyt korkeita herroja… Muistan vielä, mitä ne tekivät vanhalle Maunu-kuninkaalle, ja senkin muistan, kuinka saksalainen Albrekt-kuningas sitten menetteli maassa saksalaisine sukulaisineen, jolloin nuo korkeat herrat saivat syödä karvaita hedelmiä kylvöstään… He tekevät ja toimivat toisin kuin rahvaan mies; kun ne sanovat yhtä, niin ne ajattelevat toista, kuten tekin nyt, herra Kaarlo… Te ette tahdo ritarin kuolemaa nyt, mutta ette myöskään tahdo kunniallisesti sopia hänen kanssaan, kuten miehen tulee…"
"Jos olisin yksityinen mies, niin tiedä, ukko, että mielelläni sopisin hänen kanssaan!"
"Kauan olen elänyt ja paljon nähnyt, ja monen kuolinvuoteella olen seissyt ja kuullut heidän jäähyväisensä tälle elämälle… Tiedättekö herra Kaarlo, mitä olen pitkän vaellukseni aikana kokenut — ja yhä uudestaan kokenut?"
Kaarlo ei puhunut mitään, nyökäytti vaan kehottaen palvelijaa jatkamaan.
"Niin, sen olen nähnyt, ettei mahtava mies elämänsä lopulla ajattele mahtiaan, vaan ainoastaan sitä, missä hän on joka ihmislapsen kanssa samankaltainen, omaa vajavaisuuttaan… Hänen rikkautensa, asemiehensä, arvonsa valtakunnassa ja kuninkaan hovissa eivät silloin ole hänelle minkään arvoisia, vaan sen arvokkaampaa on se, mitä hän on tehnyt kaiken tämän komeuden takana… Kaikkia niitä töitään ja kaikkia ajatuksiaan, joita hän on tehnyt ja ajatellut pelkkänä ihmisenä, niitä hän silloin muistaa, ja ne yksin, — jos ovat olleet hyviä — saattavat hänen sydämelleen lohdutusta antaa."
"Valtakunta … valtakunta on kait jonkun arvoinen, niinkauan kuin mies elää ja voi toimia", lausui marski hetkisen kuluttua tuijottaen takassa kytevään tuleen, joka oli sammumaisillaan.
Sanat eivät tuntuneet vaikuttavan mitään vanhukseen, joka lisäsi, tosin nähtävästi odottamatta sen mitään muutosta vaikuttavan herran mielessä:
"Ei ole valtakunta koskaan kärsinyt hyvän työn tautta … raskaspa olisikin silloin valtakunnan herran osa!"
Samassa tuli sisään niiden miesten päällikkö, joitten tuli olla ritarin mestauksessa läsnä, sanomaan, että kaikki oli valmiina ja että odotettiin vaan marskin käskyä.
Kaarlo-herra näytti vieläkin epäröivämmältä; hänen täytyi pakottaa itseään näyttääkseen tyyneltä ja pysyttääkseen ominaista ulkonaista arvokkuuttaan, jota hänessä oli aina. Vanha palvelija vetäytyi ikkunankoloon ja pani kätensä ristiin rukousta supisten.
"Jumala on todistajani", huudahti Kaarlo vihdoin, "etten mielelläni tahtoisi tämän urhoollisen ritarin kuolemaa, mutta", hän pysähtyi ja oli vaiti pitkän ajan, jolloin hän tuntui vielä kerran miettivän, mitä asiassa oli raskauttavaa ja lieventävää, sekä lausui sitten, "mutta minä en voi antaa olla sen tapahtumatta … sen täytyy tapahtua valtakunnan vuoksi…!"
Hän viittasi päällysmiehelle, joka lähti. Mutta samassa näkyivät Niilo
Bonpojan vakavat, kalpeat kasvot ovella.
"Anteeksi, herra, että tulen vasten käskyänne luoksenne, mutta sukulaisenne, neiti Briita", sanoi hän, "odottaa ulkona eikä anna rauhaa ennenkuin pääsee teidän puheillenne."
"Briita, Briita", huusi marski, "mitä lapsella on tähän aikaan sanomista … ja miten voin ottaa hänet vastaan, ennenkuin tämä verinen työ on päättynyt…? Vie hänet kotiin, Niilo Bonpoika, ja sano, että itse tulen päivällä hänen luokseen…"
Mutta Niilo kertoi hänelle jo sanotun, että marskia on mahdoton tavata, mutta hän oli silloin itkenyt niin katkerasti, ettei hän raatsinut kieltää koettamasta parhaan mukaan puhutella marskia, ja että jos hän itse näkisi surullisen sukulaisensa, ei hänkään voisi olla laskematta häntä luokseen. Marski suostui vihdoin ja pyysi Niiloa kiiruhtamaan, että Briita ehtisi tulla pihan yli, ennenkuin ritaria tuotiin.
Tämä ei kuitenkaan onnistunut, kuten tiedämme; Briita Kaarlontytär tuli sukulaisensa luo Broder Sveninpojan vitjat kaulassaan.
"Peräytä käskysi, Kaarlo", huusi hän rientäen marskin luo, "ritari on sinun paras ystäväsi, ja minä olen tahtonut puhua siitä sinulle saatuani sen tietää … mutta peräytä käskysi, ellet tahdo Briitan kuolevan surusta."
Kaarlo katsoi kummastuneena lasta. Mutta miten hän voisi uskoa sanaa, joka voi olla joko kiihtyneen mielikuvituksen tuote, tahi jonkun kuolemaantuomitun ystävän vaikuttama, joka tietäen, kuinka paljon marski piti tyttösestä, tahtoi hänen avullaan pelastaa ritarin hengen.
Briita kertoi nopeasti ja niin lyhyesti kuin voi käynnistään Kaikkien Sielujen kappelissa sekä mitä siellä kuuli. Marski oli nostanut hänet polvelleen ja kuunteli häntä yhä tarkkaavammin. Mutta kun tyttö lopetti, hyppäsi hän kiihkeästi ylös ja juoksi viereiseen huoneeseen, joka antoi pihalle. Hän avasi kiireesti ikkunan ja huusi ulos:
"Odottakaa, odottakaa!"
Mutta samassa kuului raskas lyönti, ja marski tuli vasta pitkän ajan kuluttua takaisin.
Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja kätensä vapisivat ankarasti.
Hän otti tytön syliinsä ja suuteli häntä sanoen:
"Rukoile sukulaisesi edestä, lapsi … pahat voimat ahdistavat häntä!"
Sitten hän peitti kasvonsa käsillään ja meni sisempiin huoneisiin vetäen oven perässään kiinni.
* * * * *
Myöhään illalla kulki eräs saatto hiljaa ja juhlallisesti Kaikkien
Sielujen kappelia kohden. Niitä ei ollut monta, mutta kuusi munkkia
kantoi olkapäillään jotakin arkunnäköistä, jota peitti paarivaate.
Heitä seurasi muutamia muita, jotka lauloivat hiljaa hautauslaulua.
Vähän matkaa näistä astui pitkä mies, yllään tummasta kankaasta tehty, kantapäille ulottuva viitta.
Tultuaan kappeliin, jonka kuorissa paloi muutamia vahakynttilöitä, laskivat munkit taakkansa lattialle ja asettuivat sen ympäri kehään. Eräs Pyhän Laurin pappeja toimitti hautajaismenot.
Oven suussa seisoi se korkeavartaloinen mies, joka oli seurannut saattoa. Hän jäi seisomaan kun munkit menivät pois, ja kappeliin tuli hiljaisuus. Silloin hän astui kuoriin, lankesi polvilleen arkun viereen, sekä jäi siihen rukoilemaan. Silloin kuului ovesta askeleita, ja Kaikkein Sielujen kappeliin tuli vielä kaksi henkilöä, jotka niinikään astuivat kuoriin päin, mutta jäivät seisomaan. Vahakynttiläin valossa näkyivät Krister Niilonpojan piirteet ja eräät kalpeat, laihat kasvot, joitten ilme oli terävä ja katse syvä, eloisa. Puvusta näkyi, että mies oli hengellisiä, ja jos katseli sitä — se oli erinomaisen hienoa samettia — ja miestä itseään, hänen ylpeää, käskevää katsettaan ja ryhtiään, niin huomasi helposti hänen kuuluvan maan rikkaimpiin ja ylhäisimpiin sukuihin. Hän oli Krister Niilonpojan tyttärenpoika, Juho Pentinpoika (Oxenstjerna), vielä vallan nuori mies, joka ei ollut tähän asti mainittavasti vaikuttanut yleisiin tapahtumiin, eikä edes niihin erikoisesti sekaantunutkaan; mutta hän seurasi niitä kotkan tarkkaavaisuudella, jonka terävä silmä näkee ja seuraa saalista, vaikka hän itse liitelee vielä näkymätönnä pilvien välissä.
Sekä hän että Krister-herra katselivat rukoilijaa, ja jälkimmäisen kasvoilla väreili laimea hymy, edellisessä näkyi kuitenkin ensi kummastus yhä enemmän väistyvän uteliaisuuden tieltä. Häntä halutti saada selville, mitä tämä ilmiö oikeastaan merkitsi.
Rukoilija nousi vihdoin, katseli vielä hetkisen kädet ristissä arkkua ja kääntyi sitten oveen päin pois mennäkseen. Hän säpsähti huomatessaan takanaan olijat, mutta saavutti heti malttinsa ja katseli kirkkain katsein ja otsa pystyssä herroja silmiin. "Rakas ystävä tahi sukulainen mahtaa tuossa arkussa maata", lausui herra Krister pistäen kätensä koruommellun samettinutun alle — "ja koska kuollut ei minun tietääkseni kuulu jälkimmäisiin, niin kuulunee hän kaiketi edellisiin … kuka on tässä arkussa, jota te näin raskaasti murehditte, Kaarlo poikani?"
"Te sanotte oikein, rakas isä", vastasi marski, se hän oli, "tässä lepää eräs ystäväni."
"Vai niin … minulle sanottiin, että täällä Kaikkein Sielujen kappelissa luetaan sielumessuja Broder Sveninpojan edestä?"
"Aivan niin", vastasi marski, "ankara ritari Broder Sveninpoika lepää tässä arkussa, ja munkit ovat vasta laulaneet messun hänen sielunrauhansa puolesta."
"Olen jo senkin kuullut, poikani", jatkoi Krister-herra, mutta yhä katkerammalla äänellä, "sanotaanpa niinkin, että te olette pitänyt kaikesta huolen, hankkinut vihityt kynttilät ja pyhän messun…"
"Ja kaikki mitä olette kuullut, rakas isä, on aivan totta … minä olen sen kaiken tehnyt!"
"Sen voin ymmärtääkin nähdessäni teidän rukoilevan petturin arkun vieressä… Mutta sitä en todellakaan arvannut odottaa valtakunnaan marskilta. Ketä on kunnioitettava ja ketä on arvossa pidettävä, kun syyllisille ja tuomituille annetaan tällaisia kunnianosoituksia?"
Drotsin ääni oli kiivas ja moittiva; hän puhui kuten suuttunut isä ajattelemattomalle pojalleen. Hän näytti, ehkä käyttikin marski-nimitystä, kokonaan unhottaen miehen vallan ja korkean yhteiskunta-aseman ja puhutteli häntä nyt vaan nuorena sukulaisenaan. Kaarlo Knuutinpoika oli näet hänen sisarensa pojanpoika ja siis Juho Pentinpojan pikkuserkku. Tämän sukulaisuuden nojalla ja koska nämä mahtavat ja toisiaan epäilevät miehet tahtoivat antaa toisilleen kaikkea ulkonaista kunnioitusta, niin he kutsuivat toisiaan isäksi ja pojaksi, mikä oli muuten ajan tavan mukaistakin — silloin ei vielä oltu keksitty luonnollisille suhteille luonnottomia nimityksiä.
Vanhaa herraa katkeroitti ja suututti tässä erittäinkin se, että hän luuli varmaan marskin vainajalle osoittamallaan kunnioituksella tahtovan voittaa rahvaan suosion ja sysätä mestauksen koko syyn hänen niskoilleen. Kaarlo ymmärsi hänen ajatuksensa, ja sai siitä aseen, jota ei jättänyt käyttämättä.
"Suokoon Herra", sanoi hän, "että joka ritari Ruotsinmaassa olisi tämän kaltainen… Broder Sveninpojan muisto on minulle aina oleva pyhä… Ja kuulkaa, mitä sanon, rakas isä … luulen, että monikin niistä, jotka nyt katselevat vapaasti ympärilleen, saisi kalveta, jos todella ruvettaisiin tutkimaan, kenen povessa oikeastaan piilee petturinsydän!"
Marskin vielä puhuessa sai vanha Krister-herra sangen epämieluisasti hämmästyä. Nuori Niilo Bonpoika astui kiirein askelin kappeliin ja lähestyi herraansa. Mutta nuorukaisen katse oli tyyni, kiukuton ja hän tervehti drotsia sellaisella tavalla, että tämä huomasi saavansa häneen nähden olla rauhassa. Mitä taasen Kaarloon itseensä tuli, niin rauhoitti häntä yleensä se seikka, ettei Visby eikä Visborg olleet joutuneet marskin käsiin.
"Olen käskynne mukaan odottanut koulumestaria", sanoi Niilo ojentaen Kaarlolle pergamenttikääryn, josta riippui vahasinetti, "hän antoi minulle tämän teille tuotavaksi!"
"Sinä tulet parhaaseen aikaan, Niilo", huudahti marski ottaen pergamentin, "minä voin nyt antaa tämän tehtävän hyväin todistajain nähden. Tämä pergamentti", hän piti sitä lähimmän vahaliekin valossa, että drotsi ja Juho Pentinpoika voivat sen selvästi nähdä, "tämä pergamentti sisältää ritarivainajan viimeisen tahdon, ja minä lähetän uskollisen ja luotettavan asepalvelijan viemään sitä hänen vanhalle isälleen Asslöfin kartanoon Hallantiin. Sinä, Niilo, saat ratsastaa sinne, ja annettuasi testamentin vanhan Sven Tordinpojan käteen tervehdä häntä minulta ja sano, ettei tämä suru olisi häntä koskaan kohdannut, ellei ilkeys olisi kutonut verkkojaan vainajan ja minun välilleni!"
Niilo otti testamentin, kumarsi ja läksi. Marski kääntyi sitten drotsiin.
"Me kohtaamme toisemme Tukholmassa", sanoi hän. "Arvelen, että saavutte sinne yhtä pian kuin minäkin, vaikka matkustattekin meritietä — tuuli puhaltaa hyvästi pohjoiseen päin … minäkään en aio odotuttaa itseäni, vaikka minun täytyykin mennä Nyköpingin kautta."
Sitten hän tervehti heitä ja lähti. Drotsi jäi tyttärenpoikineen kappeliin, mutta molemmat olivat vaiti, kunnes edellinen vihdoin lausui kuin itsekseen:
"Korkealla ratsulla ajaa ylpeä sukulaiseni … mutta voi sattua, että jalat katkeavat hänen altaan!"
"Se tapahtuu vasta alamäessä!" lausui tyttärenpoika viekkaan ivallisesti hymyillen.