VIII.
Luostarisisar.
Vähän toista kuukautta Söderköpingin kokouksesta istui herra Eerik Puke eräänä koleana syyspäivänä Kastelholman linnassa Ahvenanmaalla. Päänsä oli vasemman käden varassa, ja oikea käsi liikkui edestakaisin pöydän syrjää myöten. Ritarin aatokset olivat kuitenkin aivan toisaalla, se näkyi katseesta ja omituisesta hymystä hänen huulillaan.
Hän oli vasta moniaita päiviä sitten tullut matkalta Pohjaan, joksi Pohjanlahtea ympäröivää maata silloin kutsuttiin. Hänellä oli siellä yhtä ja toista kuntoon pantavaa, sillä hän ei ollut käynyt niillä mailla siitä asti, kuin hän pari vuotta sitten Engelbrektin kehotuksesta ryhtyi hänen kanssaan miekka kädessä ahdistamaan Norrlannin vouteja. Hän valtasi silloin osaksi itse, osaksi päällysmiestensä kautta paitsi Kastelholmaa, joka hänellä siitä alkain oli läänityksenä, vielä Faxehusin, Styrnäsholman ja Kryssborgin. Tämän ajan muistot ehkä juuri kajastelivatkin hänen mielessään, ja niihin sekautui kenties levottomuutta nykyisen ja vastaisen ajan johdosta. Söderköpingistä lähti hän marskin kehoituksesta samana päivänä jona kokous loppui, ja hänen lähtiessään oli Broder Sveninpoika mennyt kaupungin edustalle miestensä luo, mikä esti heitä enää toisiaan tapaamasta, — ja siitä lähtien ei hän ollut saanut mitään tietoja marskilta eikä Broder Sveninpojalta. Sanomat eivät siihen aikaan lentäneet niin sukkelaan maitten yli kuin meidän päivinämme.
Mutta istuessaan siten mietteissään kuuli hän erään miehistään linnantuvassa laulavan:
Ja Maarianmessun aikoina
Se juttu tapahtui,
Ne Faxehusin sytytti,
Ja lieskat siitä leimahti.
Faxehus on nyt mustana vallan.
Ritarin kasvoille levisi hymy, kun tutun kansanlaulun säveleet rupesivat kuulumaan. Mies jatkoi lauluaan, joka kilpaili kansan suosiosta Engelbrektinlaulun kanssa. Toisten linnantuvassa olevain miesten suostumushuudot keskeyttivät laulajaa vähäväliä:
Ja Delsbosta he kulkivat
Nyt Delsbon rajahan,
Ja miesten päitä listivät
Kuin kortta laihon lakean.
Faxehus on nyt mustana vallan.
Regnsjöss' on hätä surkea,
Ja Mo'ssa samaten,
Ne pakoon ei voi lähteä,
Kun veneet heiltä vietiin pois.
Faxehus on nyt mustana vallan.
Laulun sanat muistuttivat siksi elävästi ritarin mieleen niitä aikoja, jolloin hän sai mielinmäärin antaa ulkomaisille voudeille selkään, että hän johtui ajattelemaan niitä päiviä ja niitten muistoja. Hänen mielensä ei kuitenkaan viipynyt niissä kauemmin kuin laulu kuului. Hän oli yleensä päivän, hetken lapsi. Hän eli nykyajassa, se oli hänen maailmansa, menneisyydestä ei hänen luonteensa paljoa välittänyt; ainakaan ei hän siitä piitannut ottaa oppia elämää varten. Enempää ei hän huolinut tulevaisuudestakaan, eikä yrittänyt selvittää itselleen, mitenkä tulevaisuus ottaisi entisyydestä ja nykyisyydestä kehittyäkseen. Oli siis peräti harvinaista, että Eerik Puke oli tällaisten tunnelmain vallassa, ja se tapahtui ainoastaan silloin kuin tätä kansanlaulua tai Engelbrektinlaulua laulettiin. Ne vaikuttivat häneen loihdun tavoin. Ne tyventivät hänen kiihkeän, hurjan luonteensa, mutta vaan saadakseen sen sitten taas kootuin voimin kääntymään siihen ainoaan asiaan, jonka vuoksi ritari nykyään eli.
Tämä asia oli Engelbrektin kuoleman kostaminen ja hengen ja veren uhalla estäminen ketään niistä, jotka olivat — hänen arvelunsa mukaan — olleet lähempää tai etäämpää siihen vaikuttamassa, saamasta palkakseen siitä Ruotsin valtakuntaa.
Huhut, jotka Broder Sveninpoikakin heitti vasten marskin kasvoja, väittivät Kaarlo Knuutinpoikaa oikeaksi alkusyyksi rakastetun sankarin kuolemaan. Hänen sanottiin maksaneen Natt och Dag-herroille melkoisen rahasumman murhasta sekä antaneen murhaajalle turvakirjan. Edellistä seikkaa uskottiin jotenkin yleisesti, jälkimmäinen oli syntynyt vasta myöhemmin, ehkä Söderköpingin kokouksen johdosta. Kaarlo Knuutinpoikaan johtivat siis aina lopuksi ne ajatukset, joita nämä kansanlaulut herättivät. Niinpä nytkin, ritari nousi istumasta ja alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin lattiaa pitkin. Hän ei havainnut sitäkään, että torven ääni kajahti tornista, vaan jatkoi kävelyään, kunnes eräs hänen miehistään astui sisään.
"Viesti marskilta!" lausui hän. "Tukholmasta on tullut laiva tähän edustalle sekä tuonut muassaan marskin asemiehen ja erään luostarisisaren Skeningestä, joka myöskin pyytää päästä linnaan teidän puheillenne!"
"Luostarisisar", huudahti Eerik iloisesti hämmästyen, kuten näytti, "olisikohan se … anna niitten tulla pian, anna niitten tulla!"
Mies katosi, ja hetkisen kuluttua tuli sisään Dominikaanikunnan pukuun puettu nunna ja hänen perässään marskin mies. Nunna vei merkitsevällä liikkeellä sormensa huulilleen estäen siten linnanherraa lausumasta kysymystä, joka oli hänen kielellään. Perässä tuleva asemies ei huomannut vähääkään tätä salaista merkinantoa.
"Jalo marski lähettää minun kauttani teille veljellisen tervehdyksensä", sanoi nunna; Eerikin silmät välähtivät kuullessaan hänen äänensä, "minä olen matkalla Turkuun marskin asioissa, ja hän pyytää teitä hankkimaan minulle laivakyydin sinne."
"Onko tuo jalo herra siis ottanut luostarisisariakin palvelukseensa?" kysyi Eerik epäillen.
"Minä kävin marskin luona sisarluostarin asioissa, ja keskusteltuani hänen kanssaan toivon asiani menestyvän hyvin. Te voitte nyt antaa marskin sanansaattajan lausua asiansa ensiksi, minä sanon sitten sanottavani."
Marskin asemies antoi herraltaan kirjeen, jonka ritari heti avasi ja luki. Se oli koko Helsinglannin kruununverojen läänityskirja, ja Helsinglanti tarkoitti koko Norrlantia. Eerikin kasvot kirkastuivat ja hän katsoi iloisesti hymyillen sen tuojaa.
"Herrani, marski, pyytää samalla tervehtiä teitä ja sanoa", lausui tämä, "että voitte täydellisesti luottaa häneen, ja mitä kulkupuheita kuullettekin, niin pyytää hän teitä vaan muistamaan — mitä hän jo on sanonutkin — että kaikki tapahtua valtakunnan hyväksi, ja ettei teidän tule tuomita, ennenkuin olette häntä itseään puhutellut."
"Missä herrasi oli tätä kirjettä lähettäissään?" kysyi Eerik.
"Tukholmassa, ankara herra", vastasi mies. "Herra Eerik Niilonpoika on antanut kaupungin linnan, kuten muutkin kuninkaan voudit, ja drotsi on ottanut etulinnan, herrani, marski aatelislinnan."
"Hyvä … mene nyt linnantupaan juomaan miesteni kanssa tulomaljasi."
Mies meni ja Eerik jäi kahdenkesken nunnan kanssa, jonka käteen hän tarttui puristaen sitä lämpimästi. Sitten hän vei hänet tammipöydän luo ja pyysi häntä istumaan penkille.
"Rakas Bengta-sisareni," sanoi hän, "kaikkein viimeiseksi olisin sinua odottanut tänne … mikä on saattanut sinun matkustamaan meren yli tähän vuodenaikaan, ja mitä tarkoitat marskilta tuomillasi terveisillä?"
"Kaulaketju!" vastasi nunna katsellen synkästi hehkuvin silmin eteensä, heitettyään päähineen pois.
Mutta Eerik katseli häntä, ikäänkuin ei olisi oikein ymmärtänyt hänen tarkoitustaan.
"Kaulaketju", toisti Bengta senvuoksi, "merirosvon loihdittu koriste, jonka olen sinulle luvannut ja jonka sinä kerran saatkin!"
"Ha-ha-ha", nauroi Eerik laskien kätensä sisarensa olkapäille ja katsellen häntä silmiin, "ja sen kapineen tähden sinä, sisarkulta, matkustelet maat ja mantereet… Heitetään pois se juttu, minulla on tärkeämpääkin sinulta kyseltävänä."
"Mitään sinulle tärkeämpää ei ole olemassa kuin se koriste", sanoi nunna terävästi, "sen avulla sinä olet Ruotsin valtakunnan mahtavin mies, sen avutta sinä varmaan kukistut… Muista että sisaresi sen sanoo. Mutta minä olen pannut päähäni", lisäsi hän, "että sinä sen vielä saatkin. Veljemme Kaarlon kuoleman jälkeen, ja kun poikanikin — Jumala armahtakoon heidän sielujaan! … lähtivät täältä … olen siirtänyt sinuun kaiken toivoni…"
"Entä veljemme Ragvald, Bengta-sisar … etkö häntä muista?"
"En, en … hänestä ei ole suuriin töihin … ei, mutta sinä Eerik olet hyvällä alulla, sinulla on rahvaan suosio; jos kuljen etelämetsissä Itägötanmaalla, jossa sinulla on maatiloja tahi pohjoismetsissä [muinoin kutsuttiin Kolmordenin ja Tivedenin eteläpuolella olevaa Itägötanmaata etelämetsiksi, näiden pohjoispuolella olevaa seutua pohjoismetsiksi], niin kaikkialla ne sinua rakastavat ja senvuoksi antaa Herra, kun sinä kerran saat pyhimysketjun kaulaasi, sinulle voiman ja kunnian ennen muita ja panee vihollisesi sinun astinlaudaksesi."
"Neuvosi ovat, Bengta, paremmat kuin pyhimysketju… Jos sinä olisit aina vierelläni, niin mitä tekisin kaulaketjulla?… Sinun pääsi sisareni ja minun miekkani voivat yhdessä valloittaa kuningaskunnan!"
"Minä en lähdekään luotasi enää saatuani koristeen… Minulla on se ollut jo kahdesti kädessäni, kolmannella kertaa tiedän kyllä sen pitää… Niin totta kuin elän, niin lienevät pahat henget sitä vartioimassa, koska tuo mies tulee joka kerta kuin…"
"Mikä mies, Bengta … puhut pelkkiä arvoituksia", keskeytti Eerik kärsimättömästi, "kahdesti on koriste ollut kädessäsi, sanot…?"
"Niin, kahdesti", vastasi Bengta, "ja kummallakin kertaa on eräs mies tullut tielleni viemään koristeen minulta. Siitä on nyt kahta vaille neljäkymmentä vuotta, kun sain sen ensi kerran, silloin aioin sitä Kaarlo-veljellemme, mutta vuosi ei ollut kulunut umpeen, ennenkuin se minulta vietiin… Minä en kuitenkaan päästänyt sitä näkyvistäni, minä tiesin missä se oli, tahi oikeastaan tiesin tien sen piilopaikkaan, vaikka sain vuosia odottaa ja koetella mieleni kärsivällisyyttä … nyt se taas oli minulla; minä olin tuomassa sitä sinulle; olin kuninkaan omalla laivalla, ja siellä se minulta otettiin."
Bengta väänteli epätoivoisena käsiään ja hänen vaaleat huulensa puristuivat hurjasti yhteen.
"Haluaisinpa tietää, kuka uskalsi ottaa sen sinulta kuninkaan omalla laivalla … kerro, kerro, sisar!"
"Me olimme siinä hirveässä myrskyssä, joka raivosi kuukausi sitten", kertoi Bengta, "oltiin menossa Söderköpingin kokoukseen … kuningaskin aikoi mennä sinne, ja hänen laivallaan olin minäkin, varmassa turvassa, kuten luulin…"
"Yksi kysymys, Bengta", lausui ritari, "Herramme puun kautta en vielä tiedä, onko kuningas elossa vai onko hän kuollut?"
"Hän pelastui kuten minäkin ja vielä eräs kolmaskin!"
"No, Jumala armahtakoon, kun olisi uponnut samalla", huudahti kiihkeä Eerik, mutta sisarensa sai hänen malttamaan mielensä; hän lisäsi kiireesti, "tarkoitan kuningasta, ymmärräthän! Mutta paha henkesi meni kaiketi kylmää tietä…!"
"Paha henkeni ilmestyi sillä kertaa kuninkaan ja minun pelastajanani… Kun myrsky riehui kauheimmillaan ja kaikki luulivat laivan hukkuvan, huusi kuningas, eikö miehistöstä kukaan voinut pelastaa laivaa, ja silloin tuli hänen eteensä pitkä mies, joka lupasi pelastaa laivan, jos kuningas antaisi hänen tarkastaa jokaista laivalla olijaa, ennenkuin maihin mentiin."
"Siitä miehestä minä pidän, Bengta", huudahti Eerik mielihyvillään, "hän tunsi asiansa pohjia myöten… No, hän pelasti laivan?"
"Hän vei sen maihin Kaarlonsaarien kohdalle Gotlantiin… Päivä koitti juuri, ja minä jouduin kuin valittuna ensiksi hänen tarkastettavakseen…"
"Ja hän löysi, mitä etsi … kaulaketjun?"
"Hän löysi sen … ja samassa natisi laiva, ikäänkuin hajoomaisillaan ollen … 'Sukkelaan veneisiin', huusi mies silloin, 'laiva uppoo', ja kuningas sekä muutamat muut hyppäsivät veneeseen, minä tulin myöskin kuninkaan kanssa; miten sinne pääsin, en voi käsittää… Maihin tultuamme näimme sekä kuninkaan oman laivan että erään toisen, joka oli pysynyt meidän laivamme perässä, vaipuvan meren syvyyteen kaikkineen päivineen…"
Bengta-rouva tai -sisar, joksi häntä myöskin kutsuttiin, koska hän oli poikansa kuoltua mennyt Pyhän Inkerin sisarluostariin Skeningeen, kuvasi vaikuttavalla kaunopuheisuudella tätä myrskyä, jonka vertaa eivät kokeneimmatkaan merimiehet voineet muistaa, ja veli oli pelkkänä korvana. Sen asian ymmärsi hän paremmin kuin kaulaketjutarinan, vaikka tämä salaisine tenhovoimineen oli aivan ajanhengen mukainen eikä sentähden ollut vaikuttamatta Eerik Pukeenkaan, jonka luonne muistutti suuresti niitä entisiä aikoja, jolloin kaikkein mielessä oli ylinnä luottamus omaan voimaan.
"Paha henkesi pääsi siis suureksi osaksi vaivastaan", lausui hän, kun sisar lopetti.
"Mitäpä hän muuta tahtoikaan kuin kaulaketjun … ja se on kyllä hänen huostassaan?"
"Ja hän itse … missä hän itse on? … joutuiko hänkin merenpohjaan?"
"Ei … hän pelastui myrskyn lakattua, mutta mihin hän läksi, en tiedä… Hän näyttää kadonneen taas yhtä jäljettömiin kuin silloinkin, kun hän ensi kerran vei koristeen…"
"Sinä siis, luulen, jätät nyt tämän asian sikseen, Bengta, ja jäät luokseni…"
"En, Eerik … minä toimin vaan entistä innokkaammin", huusi Bengta-rouva, "ja, kuten jo sanoin, olen sen asian vuoksi lähestynyt marskia."
"Marskia!" huudahti Eerik kummastuen, "mistä sait päähäsi hakea tuota miestä marskin luota?"
"Miestä en sieltä hae, vaan kaulaketjua … ja se on nykyään jollakin marskin hovissa, siitä olen varma."
"Kaarlo Knuutinpoikako saisi kultaisen kaulaketjun", lausui Eerik miettiväisesti, "Kaarlo Knuutinpoika … Kaarlo Knuutinpoika!"
"Älä ole sentään milläsikään, Eerik … marskin täytyy tulla sen omistajaksi, vaan ei kauaksi… Hän on vaan se välikappale, jonka avulla tahdon ottaa sen pois siltä, joka sitä nyt kantaa ja joka oleskelee hänen hovissaan…"
"Kuka hän on, Bengta … kuka hän on?" kysyi Eerik silmät säkenöiden.
"Jätä se minun huolekseni, Eerik", vastasi sisar yksiääneen, "sinä voisit kiihkeydessäsi turmella koko hyvän yritykseni…"
"Bengta, Bengta", huusi Eerik arvokkuudella, mikä kaunisti häntä, "ajattele, mitä nimeä kannat ja ettet sinä enkä minä saa sitä millään tahrata… Niin totta kuin tahdon nimeäni kunnialla kantaa, en koskaan pidä sitä ketjua kaulassani, ellet voi kalliilla valalla vannoa saaneesi sen julkisia ja rehellisiä teitä!"
"Jätä se minun huolekseni", toisti Bengta, mutta lisäsi äkkiä saattaakseen kiihkeän veljensä ajatukset toisaalle:
"Sinä puhuisit toisin, jos tietäisit, mitä marskin hovissa on tapahtunut ja mikä on saattanut kaikkein rehellisten maanmiesten mielet kuohuksiin meren tuolla puolen… Minäkin kysyin kummissani: 'missä Eerik Puke on?' kuullessani siitä…"
"Mitä siellä tapahtuneekin, niin katson hänen olevan sellaisen, kuin minä ja moni muu tahdomme hänen olevan… Tämä kirje jonka juuri sain häneltä, todistaa sen parhaiten?"
"Se todistaa, että hän etsii sinun ystävyyttäsi … sitä vaan, eikä mitään muuta…! Hän etsii sinun ystävyyttäsi, kuten kaikkien muidenkin Engelbrektin kannattajain. Sentähden hän pyrkii Kaarlo Orminpojankin, Bjurumin herran, ystäväksi, vaikkapa se maksaisi kauniin Kaarinan koko elämän ja onnen!"
"Kauniin Kaarinan!… Mitä sanot, Bengta", huudahti Eerik tarttuen sisarensa käteen, jota puristi hurjasti, katsellen läpitunkevasti sisareensa. "Kauniin Kaarinan, mitä aikeita voi marskilla olla, jotka turmelisivat neidon elämän ja onnen?… Sano, Bengta, sano … vaikka tuskin uskallan ajatella mitä suusi puhuu…"
"Nyt näet, Eerik, kuinka tärkeä merirosvon korun tenhovoima on meille … sanon sinulle, että marski pyytää kauniin Kaarinan kättä saadakseen hänen isänsä puolelleen, ja sen sanon samalla, että hän saa kumpaisenkin, tahi…"
"Herramme piinan ja kuoleman kautta … en tahdo tulla autuaaksi, jos se tapahtuu", huusi Eerik vimmoissaan.
Mutta Bengta-sisar ei näyttänyt siitä välittävän. Hän vaan jatkoi:
"Tahi sekä heidän että sinun käy kuten onnettoman ritarin, Broder
Sveninpojan kävi Söderköpingissä!"
Eerik käveli edestakaisin lattialla, hänen rinnassaan riehui sisaren sanoista syttynyt tuli, mutta kun hän kuuli Broder Sveninpojan nimeä mainittavan, pysähtyi hän äkkiä sisarensa eteen odottaen selitystä.
"Broder Sveninpoika", jatkoi Bengta-rouva armahtamatta, "tuomittiin kuolemaan ja mestattiin julkisena kavaltajana Ruotsin valtakuntaa vastaan. Sen sanottiin tapahtuneen samana päivänä, jona sinä läksit kokouksesta."
Olisi voinut uskoa tosiksi vanhat tarinat mahtavista, pahoista haltijattarista, jotka muuttivat taikasauvallaan ritareja ja kuninkaanpoikia kiviksi ja pedoiksi — nähdessään nunnan sanain vaikutuksen Eerikiin. Hän seisoi todella kuin kivettyneenä hänen edessään. Ainoastaan synkkyys hänen silmissään, joilla hän katseli sisartaan, osoitti kuluttavan tulen kiehuvan hänessä. Kesti ison ajan, ennenkuin hän sai sanankaan kuumeisilta huuliltaan.
"Broder Sveninpoikako kuollut, sanot?" huusi hän vihdoin saamatta käännetyksi silmiään sisaren ankaroilta teräviltä kasvoilta, ja kun niitten ilme epäilemättömästi vahvisti sanain säälittömän totuuden, niin hän toisteli vitkaan kumealla, haudanomaisella äänellä: "Broder Sveninpoika on kuollut … kuollut … kuollut!"
Oli taas hetkinen äänettömyyttä; hän ikäänkuin tarvitsi aikaa perehtyäkseen siihen ajatukseen, että ystävänsä ja aseveljensä oli kuollut. Mutta kun se ehti hänelle täysin selvitä, niin syöksyi salama toisensa perään hänen silmistään; ja vihan tuli syttyi hänen poskilleen.
"Ja jos se on totta, mitä sanot, Bengta", jatkoi hän, "ja jos ystäväni, tuo jalo ritari, on surmattu ja jos siihen on Kaarlo Knuutinpoika syypää, niin vannon elävän Jumalan ja kaikkien pyhimysten kautta etten ennen lepää kuin olen hänen kuolemansa kostanut marskille."
Samalla vetäisi hän miekan tupestaan ja löi sen tammipöytään sellaisella voimalla että pöydän kansi halkesi.
Sitten heittäysi hän polvilleen ja päästeli sydäntä särkeviä valitushuutoja, kyynelten tihkuessa hänen sormiensa välitse, joilla hän peitti kasvonsa. Niin syvä, niin hillimätön oli tämän voimakkaan miehen tuska, että tuiman Bengta-rouvankin piirteet heltyivät. Hän kumartui ja laski kätensä veljensä olkapäälle.
Mutta Eerik hyppäsi ylös kuin taikaiskulla, avasi oven sekä huusi ulommassa huoneessa vartioivalle miehelle.
"Sano Juho Folkenpojalle, että hän valmistaa aluksen Väddöhön lähtöä varten!"
Mies katseli tyrmistyneenä vihaa puhkuvaa herraansa ja rohkenipa kysyäkin, milloin oli lähdettävä.
"Ensi yönä, tänä iltana, tunnin päästä", huusi ritari, "niin pian kuin ehditte saada veneen vesille!"
* * * * *
Parin päivän perästä nousi Eerik Puke miehineen maihin Väddön rannalle, joka oli Ahvenanmaata lähin paikka Uplannin rannikolla. Se oli tavallinen ylikulkupaikka, josta huolta piti Väddön väestö saaden siitä korvaukseksi muutamia vapautuksia.
Uplannista lähti Eerik-herra Vestmanlantiin ja Nerikeen, missä hän oitis ryhtyi yllyttämään rahvasta kapinaan marskia vastaan, jonka hän nyttemmin katsoi arvottomaksi ritarin nimeä kantamaan ja jota hän kuvaili kansalle synkillä väreillä.
Marski ja drotsi olivat tähän aikaan, lokakuun lopulla, viidenkymmenen maallikkoherran kanssa kirkolliskokouksessa Söderköpingissä. Mutta sieltä palattuaan ja kuultuaan Eerik Puken liikkuvan rahvaan keskuudessa läksi marski Mälarin länsirannalla käymään. Hän sai täällä täyden vahvikkeen siihen, mitä huhu oli ennalta kertonut. Kun hän tuli Vesteråsista Köpingiin muutamana lauantai-iltana, kerrottiin hänelle, että rahvas oli Länsi-Södermanlannissa valmiina lähtemään mies talosta, ja yöllä herätti vanha hovimestarinsa hänet ilmoittaen, että Eerik-herra oli vaan parin peninkulman päässä. Hän ei kuitenkaan siitä säikähtänyt, vaan lähetti sunnuntaiaamulla aikaisin hovimestarinsa Arbogaan valmistamaan hänen tuloaan.
Hovimestari lähti, mutta kohtasi Arbogassa Eerik-herran itsensä, joka käski hänen pysymään alallaan sekä kielsi hänen antamasta mitään tietoja herralleen. Niitä hän saisi Eerikiltä itseltään, joka kirjoitti sukkelaan taistelukirjan ja antoi sen kaupungin kahdelle pormestarille, joiden piti lähteä ratsastamaan marskia vastaan ja antaa se hänelle.
Marski lähti kaikessa rauhassa Köpingistä, toivoen, joko ettei Eerik todenteolla taistelua valmistanutkaan, tahi että vielä keskustelun voimalla saisi kiivaan ritarin taltumaan, — hän läksi sen enemmittä ratsastamaan Köpingistä Arbogaan. Mutta hän ei ollut päässyt vielä puolimatkaankaan, ennenkuin pormestarit tulivat vastaan ja antoivat hänelle Eerik-herran kirjeen.
Kaarlo katsoi kysyvästi sanansaattajiin. Sitten hän mursi kirjeen auki ja luki sen synkistyvin katsein. Kirjeen sisältö on säilynyt meidän aikaamme asti, ja koska se on varsin lyhyt, niin lienee paikallaan esittää se tässä. Se kuuluu näin:
"Tiedä, Kaarlo, että jos tahdot minulta jotakin, tahi jos joku muu tahtoo minulta jotakin, niin löytää hän minut Arbogasta, ja Jumala armahtakoon, etten pysy rauhassa talossani, kun en tiedä milloinkaan, koska minut paistetaan, silvotaan, tai surmataan, niin tiedä, että siihen asti, kuin välimme paremmaksi tulee, kuin nyt on, niin tiedä, että missä ikänäni sinut kohtaan tahi jonkun sinun omistasi, niin silloin teen hänelle, niinkuin tehdään oikealle vihamiehelle; Jumalan pyhä veri tietää, ettei tämä ollut aivoitukseni, ja tiedä sinä, että sen rauhan, jonka olin sopinut Pentti Steeninpojan kanssa, sen minä purkaan; sillä minä en päästä vihollisiani tästedes yhtä helpolla kuin olen tähän asti päästänyt. Kirjoitettu Arbogassa minun sinettini alla."
Luettuaan tämän kirjeen lähti marski miestensä neuvosta takaisin Tukholmaan. Tultuaan sinne kertoivat he asian Krister-herralle, joka peljästyi siitä kauheasti. Sitten yhtyivät he kiireimmän kautta ponteviin toimiin pahan parantamiseksi.
Mutta Eerik-herra istui Arbogan harmaaveljesluostarissa sen lauantain iltana, jona hän oli lähettänyt taistelukirjan marskille. Luostaripihalta kuului miesten laulua, mikä saattoi hänet taasen mielentilaan, jossa oli sekaisin harmia, epätoivoa, katkeruutta ja kostonhalua. Eräs miehistä lauloi Engelbrektinlaulua, jota toverijoukko tuntui kuuntelevan, koskapa moniaihin värssyihin tarttui useampi ääni yhtaikaa.
Kun mies hän ain' oli pelvoton,
Ja mainettaan maailma laulanut on,
Niin tällaisen palkan sai:
Hän Örebrosta matkusti,
Niin konna hänet surmasi;
Näin kuntoa palkitaan kai…
kuului pihalta ja Eerik kuunteli laulua.
Silloin astui Bengta-rouva luostaritupaan seurassaan mies, jolla oli kirje vyön alla.
"Jumalan rauhaa, herra Eerik", sanoi Bengta-rouva, "minä tuon sanomia marskilta, ja tämä, luulen, tuo sanaa hyvältä ystävältä."
Hän osoitti miestä, joka otti kirjeensä esiin ja antoi sen Eerikille.
Tämä luki sen ja hänen kasvoillaan sädehti sydämellinen riemastus.
Mutta lopetettuaan katseli hän hetkisen miettiväisesti eteensä sekä
lausui sitten miehelle:
"IIoisempaa sanomaa kuin tämä, jonka sinä toit, en ole monesti saanut… Kuitenkaan en voi täyttää herrasi toivomusta, että tulisin hänen luokseen. Minulla on muuta tehtävää nyt… Marski on parin peninkulman päässä tästä tänään, ja myrsky voi puhjeta välillämme minä hetkenä hyvänsä… Sano se herra Kaarlo Orminpojalle, niin hän kyllä ymmärtää, miksi minun täytyy viipyä."
"Mitä marskiin tulee, niin teillä on hyvin aikaa," lausui Bengta-rouva, "hän ratsastaa parasta kyytiä Tukholmaan!"
"Tukholmaanko?" huudahti Eerik kummastuneena. "Oletko varma siitä, hurskas sisar?"
"Aivan varma… Hän on jakanut kahteen osaan ne miehet, jotka hänellä oli mukanaan, ja lähettänyt toisen osan Örebrohon ja toisen hän sijoitti Vesteråsin linnaan pakotettuaan kaupunkilaiset ensin varustamaan linnan pitkäksi ajaksi ruokavaroilla."
"Ei, ei, siinä erehdytte, hurskas sisar, vesteråsilaiset eivät annakaan niin ilman mutkia pakottaa itseään…"
"Mutta marski piti tulisoihtua kädessään ja uhkasi polttaa heidän kaupunkinsa, jolleivät suostuisi, ja he olivat aivan valmistumattomia… Heillä ei ollut valitsemisen varaa!"
"Hornan henget!" huudahti Eerik. "Sitten meidän täytyy tällä hetkellä hypätä ratsujen selkään ja lähteä Örebrohon ennättääksemme ennen marskin miehiä…"
"Jos minun neuvoani tahdotte vaariin ottaa", lausui Bengta-rouva, "niin ajattelen, että olisi parasta lähettää miehet marskin miehiä takaa ajamaan Örebron tielle… Ne voivat saada ne kiinni ja surmata ne, etteivät nuo ketjanat pääse Örebrota näkemäänkään… Ja koska marski näkyy haluavan vahvistaa joukkojaan, ennenkuin hyökkää teidän kimppuunne, niin tulee teidän tehdä samoin ja sitä varten ensi työksenne lähteä Kaarlo Orminpojan pyynnön mukaan hänen luokseen…"
Tämä neuvo miellytti Eerik-herraa. Hän ilmoitti sanansaattajalle kohta saapuvansa Vadstenaan Kaarlo-herran luo. Sitten hän kutsui miestensä päällysmiehen luokseen ja käski hänen heti astua ratsulleen ja lähteä marskin miesten perään Örebron tielle.
Jäätyään kahdenkesken sisarensa kanssa, syöksyi hän tämän luokse ja sulki hänet syliinsä suudellen häntä.
"Iloitse, sisareni, iloitse!" sanoi hän. "Minä vien Kaarina-neidin morsiustuoliin, ennenkuin vuosi on kulunut!"