IX.
Morsian ja sulhanen.
Oli joulukuun 8 päivä v. 1436. Päivällä tuli lumiräntää, ja tuuli pyryytti lumihiutaleita Vadstenan luostarikartanolle ja kaupungin ahtaille, mutkaisille kaduille. Kun päivä oli sunnuntai ja vielä Maarian sikiämisen päivä, niin kaduilla oli kuitenkin väkeä vilisten, ja tänäpäivänä oli niitä tavallista enemmänkin.
Varsinkin olivat luostarin lähellä olevat kadut kansaa täynnä, pääasiallisesti läheisestä Askan kihlakunnasta, ja moni hurskas luostarisisar oli rientänyt säikähtäen koppiinsa keskusteluportilta, joka oli luostarin länsisivulla, tai vetäytynyt taammaksi joltakin työhuoneen ikkunalta, jos joku talonpoika rohkeni liian nenäkkäästi silmäillä luostarinmuuria.
Nyt soitettiin aamurukoukseen, ja munkit sekä nunnat kulkivat arvokkaassa juhlakulussa asunnoistaan luostarikirkkoon, josta kohta helähti ilmoille ihana laulu leviten puutarhan ja muurin yli kansallekin, joka kuunteli sitä hartaudella paljastetuin päin. Hetkisen kuluttua palasivat veljet ja sisaret takaisin, ja rahvas seisoi ulkona niin hiljaisena, nöyränä ja hartaana, että jokainen huomasi selvästi, kuinka aiheeton pelkonsa oli, ja arat luostarisisaret tulivat kirkosta takaisin paljoa reippaampina, kuin olivat sinne menneet. Ainoastaan abbedissa, sisar Bengta Gunnarintytär, näytti tavallista huolestuneemmalta, niin että hyvin näki jonkun erityisen seikan hänen mieltään painavan.
Kirkosta tultuaan ja keskusteltuaan konfessorin kanssa, joksi veljien esimiestä kutsuttiin, läksi hän muutamaan sisartalossa olevaan syrjäiseen huoneeseen.
Tässä huoneessa oli neiti Kaarina Kaarlontytär ja hänen vanha palvelijansa eli pikemmin ystävänsä, Inga-muori. Ritari Kaarlo Orminpoika oli jättänyt heidät luostariin lähtiessään maakuntaan tärkeille asioille, jotka olivat osaksi yleisiä, osaksi hänen omiaan. Kumpikin oli käynyt aamurukouksessa, ja kumpaakin oli ihmetyttänyt tavaton väentulva. Muuten he elivät aivan kuin maailmasta erillään, eivätkä tienneet mitään siitä, mitä Söderköpingin herrainkokouksen jälkeen oli maassa tapahtunut.
"Mitähän noilla ihmisillä on asiana, jotka ovat tuolla luostarin ympärillä?" oli neito kysynyt huoneeseen tullessaan. Inga-muori ei ollut vastannut mitään, olihan vaan käärinyt neidon ja omaa viittaansa kokoon, mutta oli sitä tehdessään näyttänyt ylen yksitotiselta. Kaarina oli sen vuoksi kysynyt toistamiseen.
"Kansako," niin oli vanhus vastannut, "mistäpä minä tiedän, neiti Kaarina… Mutta tietäähän sen, ketä etsitään kun talonpoikain rääkkääjä on luostarissa…"
"Jösse Eerikinpoika, vanha taalainvouti … mutta mitä ne häneltä tahtovat! Onhan hän aivan muuttanut mieltään, ja ylistäväthän häntä nykyään tämän luostarin sekä veljet että sisaret."
"Talonpojat ajattelevat kyllä aivan toisin, neitoseni", oli Inga-muori selittänyt, "ja niitä kohtaan on hänellä entinen mieli jäljellä, vaikka hän tekeytyy hurskaaksi ja nöyräksi konfessorille ja abbedissalle ja antaa heidän luostarilleen suuria lahjoja. Kuulin hänen sanovan abbedissalle — viime viikolla juuri — toivovansa, että se aika pian koittaisi, jolloin talonpojat saavat entisellä mitalla … ja hän pitää päätään yhtä pystyssä kuin ennenkin… Olisitte nähnyt, kuinka hän tänäpäivänä kirkosta tullessamme vilkuili talonpoikaraukkoihin! Vanhat silmäni olivat näkevinään hänen astelevan heidän päittensä päällä."
"Mutta eivät he suinkaan liene tulleet tänne vaan häntä katsomaan ja itseään hänelle näyttelemään", oli Kaarina lausunut, "ja minä kysyn vieläkin kerran, mitä ne tahtovat, sillä niinkauvan kuin vouti on luostarin muurien sisällä, eivät ne mahda hänelle mitään… Tarkoitan, että jotakin muuta lienee tekeillä, ehkä tapahtuu tappelu herra Kaarlo Knuutinpojan ja herra Eerikin välillä täällä, ehkä…?"
Ovi avattiin ja sisään astui abbedissa. Mutta levottomuus, joka oli vallannut Kaarinan kun hän ajatteli, mitä kaikkea oli voinut tapahtua maailmassa hänen istuessaan kuin vangittuna, saattoi hänen asiaan kuuluvain aamutervehdysten jälkeen ahdistamaan abbedissaa suurella kysymystulvalla.
"Varsin vähän tiedän", vastasi abbedissa hurskaasti hymyillen, "mitä maailmassa tapahtuu; sen vaan tiedän, että sinä tulet kohdakkoin sinne, lapsi… Isäsi tulee tänäpäivänä Vadstenaan", lisäsi hän, kerrassaan keskeyttäen kaikki tarpeettomat ja viivyttävät kysymykset, "isäsi, herra Kaarlo Orminpoika tulee tänäpäivänä luostariin. Eilen oli täällä hänen sanantuojansa, ja hän pyytää minua ilmoittamaan sinulle erään asian, josta hän itse on sinulle joskus puhunut, mutta on silloin saanut sellaisen vastauksen, että hän nyt toivoo sinun lannistuvan ja valmistautuvan siihen, minkä kuitenkin täytyy tapahtua."
Kaarinan poski kalvastui ja levottomuus hänen suurissa tummansinisissä silmissään muuttui murheeksi.
"Ei, ei, älkää lausuko niin, hurskas äiti", huudahti hän kädet ristissä ja ääni ja kasvot niin tuskaisina, että se vaikutti abbedissaankin, "käyttäkää ennemmin kykyänne taivuttaaksenne isääni … minä en voi, minä en voi… Mieluummin rupean teidän sisarkuntaannekin, rakas äiti, enkä milloinkaan enää liiku ihmisten joukossa!"
Tämä puhe olisi voinut olla sangen vaarallista, jos abbedissa olisi ollut vähemmän jalo mieleltään, ja jos olisi ollut toinen aika käsissä, se aika, jolloin Pyhän Birgitan luostarin täytyi vetää veljiä ja sisaria puoleensa keinoilla millä hyvänsä. Niin ei ollut laita tänä aikana, jolloin molemmat viimeiset kuningattaret, Margareta ja Filippa, olivat ruvenneet sen "ulkosisariksi", ja jolloin Eerik-kuningas itse ja muut maan ylhäisimmät kilvan sitä lahjoivat. Nyt katseli tämä vanha nunna säälien tyttöparkaa, vaikka ilme hänen kasvoillaan olikin ankara ja vakava. Hän näytti surkuttelevan Kaarinan kohtaloa, mutta pitävän sitä samalla auttamatonna. Hän koetti pitkässä esitelmässä, joka oli täynnä lohduttavia kehoituksia, vakuuttaa Kaarinalle sitä. Hän luulikin oikeastaan tytönkin niin ajattelevan, vaikka hänen oli vaikea sitä myöntää.
"Rauhoitu, lapsi!" niin hän lopetti, "ja punnitse sydämessäsi, mitä olen nyt sinulle sanonut … isäsi, herra Kaarlo, ei tule, sanantuojan tiedonannon mukaan, ennenkuin iltapäivällä, ja minä tahdon käydä sitä ennen vielä kerran luonasi."
Sitten hän läksi huoneesta, ja tyttö heittäysi epätoivon valtaamana Inga-muorin syliin. Eukko ei kuitenkaan ottanut ensinkään osaa neidon suruun. Hänessä vaan päinvastoin yltyi suuttumus yhä suuremmaksi, kuta viljavammin kyyneleitä tulvi hänen lemmikkinsä silmistä.
"Se on oikein, itke pois vaan, kukkaseni", sanoi hän, "mutta älä luule, että Eerik-herra koskaan vie sinua morsiustuoliin, ei, siitä ei tule mitään, sanon minä, vaikka hän olisi arkkienkeli Mikael itse… Älä pelkää, kukkaseni, kyllä me vielä neuvoja keksimme, eikä meidän tarvitse luostarinmuureja ajatella… Kun Fjalar-ritari olisi nyt vaan täällä, niin hän asiat hoitaisi, sen hän totisesti tekisi…"
Vanhuksen vielä puhuessa tuli abbedissalta sana, että ritari Kaarlo odotti tytärtään veljien luostarituvassa. Hän oli tullut moniaita tuntia aikaisemmin, kuin oli aikonut, ja oli rientänyt viipymättä luostariin kohtaamaan abbedissaa ja tytärtään. Kaarinan hallussa oleva vierashuone oli ylikerrassa länsisivulla, ja siitä näki hyvästi luostarin ympärysmuurin yli kadulla olevaan aaltoilevaan väkijoukkoon.
Päästäkseen sieltä veljien keskusteluhuoneeseen täytyi hänen mennä sen portin kautta, joka oli nunna- ja munkkiluostarien välisessä muurissa ja joka kulki nunnain juomakeittiöstä — harmaakivinen rakennus länsisivustan ulkopuolella — luostarikirkon länsikuoriin päin. Tämän portin kautta pääsi ensiksi veljien asuntorakennusten eteen. Suurin niistä oli pitkä, etelään päin avoin nelikulmio, jonka eteläsivulla oli suuri kokoussali, "luostaritupa". Ylhäisiä vieraita otettiin myöskin vastaan piispantalossa, joka ynnä kaksi sen yhteydessä olevaa rakennusta oli nunnaluostarin itäsivustana. Tämä oli kirkosta pohjoiseen, munkkiluostari oli siitä kaakkoon.
Samassa kuin Kaarina ja Inga-muori lähestyivät mainittua pientä porttia, kuului sadoista kurkuista kauhea kirkuna, ja portissa tuli naisia vastaan ijäkäs ylikonfessori, joka riensi levottomana ja huolestuneena heidän ohitseen erääseen rakennukseen, jossa oli yhteinen keskusteluhuone veljiä ja sisaria varten.
Kaarinan mieli oli niin täynnä omia huoliaan, ettei hän tätä havainnut ensinkään, mutta hänen kumppaninsa huomasi kohta että suuri vaara oli uhkaamassa, ja pelkonsa vahvistui, kun hän metelistä voi eroittaa selvästi huutoja: "kavaltaja ulos!" "lyökää portti sisään!" "hänen pitää kuolla!" y.m. Epäjärjestyksen tähden, joka oli tästä syystä syntynyt luostarissa, oli veljien luostaritupa aivan tyhjänä.
Ankarana ja totisena tuli Kaarlo-ritari tytärtänsä vastaan. Mutta hänen kauniille ja jaloille kasvoilleen levisi varjo, kun hän huomasi sydänsurun tyttärensä kasvoilla, jota todistivat tämän silmistä kumpuavat kyyneleet.
"Näen, että minua on odotettu", sanoi hän, "mutta tervetullut en ole, sen näen myöskin…"
Kaarina pakotti kyyneleensä taltumaan ja tervehti hiljaisesti isäänsä.
"Sinä tunnet asiani, Kaarina", lausui hän kiirehtäin, "ja se on hyvä… Minä olen kirjoittanut herra Eerikille, ja tänään tai viimeistään huomenna on hän täällä, olen saanut sanan häneltä, ja silloin tapahtuu teidän kihlauksenne … kas niin, nyt sen tiedät, tyttäreni… Jumala siunatkoon sinua!"
Nyt ei lapsiraukka enää voinut hillitä kyyneleitään. Hän heittäysi polvilleen isänsä eteen, ojensi kätensä häntä kohden ja rukoili enemmän katseellaan kuin sanoillaan häntä peräyttämään tuomionsa.
"Rakas, rakas isä … kuinka voit olla niin kovasydäminen?" huusi hän lukiessaan isänsä kasvoista, että tuomio oli peruuttamaton, "niin ei voi tapahtua … minä rukoilen kaiken nimessä, mikä milloinkaan on ollut sinulle rakasta ja kallista … ota sanasi takaisin…"
"Herra Eerik on saanut sanani, tyttäreni, minä en voi sitä enää muuttaa…"
"Mutta minun sanaani hän ei ole vielä saanut, isä", huusi tyttö hypäten epätoivoissaan ylös, "eikä hän sitä koskaan saa … muista, että minä olen tyttäresi, ankara isäni, ja että minun tahtoni on yhtä luja kuin sinunkin!"
Ritari katseli kummastuneena tyttäressään tapahtunutta äkkinäistä muutosta. Hän seisoi isänsä edessä korkeana ja valkeana kuin marmorikuva painaen käsiään sydäntään vasten, kyynelten valuessa hänen kauniista silmistään.
"Onhan hän liha teidän lihastanne ja veri teidän verestänne", sanoi nyt Inga-muori asettuen ankaran ritarin eteen vapisten hänkin, vaikka hänen puheensa ja ryhtinsä tavallisesti oli hyvinkin häikäilemätöntä.
Hän oli herraansa vanhempi ja oli oleskellut hänen vanhempainsa kodissa lapsuudestaan asti; siksi häntä katsottiin aivan perheen jäseneksi, jona hän itsekin piti itseään. Hänellä oli myöskin muutamia erikoisoikeuksia, joita ei kukaan muu palvelijoista Bjurumissa eikä ritarin muillakaan tiloilla rohjennut käyttää. Tuskin hän sentään olisi uskaltanut tällaisessa asiassa avata suutaan isäntäänsä vastaan, ellei Kaarina-neiti olisi ollut hänelle isäntäänsäkin rakkaampi, ja ellei hän sitäpaitsi olisi tiennyt, että Kaarlo-ritarin sydän oli pohjaltaan hyvä kuin kulta, ehkä kuori näyttikin väliin tuimalta. Nyt hän kuitenkin pettyi. Hänen sanansa vaikuttivat ritariin aivan toisin.
Tämä heitti päänsä taaksepäin ja katseli eukkoa silmillä, jotka olivat mykistää tämän. Mutta Inga katsahti Kaarinaan ja sai siitä kaksinkertaisen rohkeuden, hän katsoi ankarasti ritaria silmiin takaisin.
"Niin, sen minä sanon", lausui hän, "ja Jumala armahtakoon teitä, ritari Kaarlo, jos teette omalle lihallenne ja verellenne pahan, jota aika ei paranna… Sillä te muserratte oman sydämenne, ritari; uskokaa se, minä tunnen sekä teidät että tyttökultasen."
"Sanani on varma ja sinä pysyy, vaikka sadat ämmät kirkuisivat omasta lihastani ja verestäni… Eikö herra Eerik ole uljain ritari koko Ruotsinmaassa…! Mitä enempää voi oma lihani ja vereni pyytää…? Niinkuin olen sanonut, olet sinä huomenna tähän aikaan hänen kanssaan kihloissa, Kaarina, ja Jumalan haltuun… Kas niin, nyt se on sanottu, ja nyt en tahdo siitä asiasta enempää kuulla enkä ruveta naisten narriksi."
Kuumaverinen ritari oli tulipunainen ruvetessaan puhumaan, mutta kiihko näkyi asettuvan, mikäli hän ehti sitä purkaa. Mutta hänen tyyneytensä näytti vaarallisemmalta tyttärelle kuin suuttumuksensa. Sillä hänen kasvoiltaan hohti läpeensä hänen luja tahtonsa eikä antanut toivon hiventäkään siitä, että päätöstä voisi muuttaa. Kun hän lähestyi ovea pois lähteäkseen, niin tuntuivat hänen kovat, raskaat askeleensakin antavan lisää voimaa ja pontta hänen sanoilleen.
Kaarina jäi äänetönnä seisomaan ja katselemaan suurin silmin isänsä jälkeen, mutta niissä silmissä paloi kuitenkin tuli, joka osoitti aivan yhtä lujaa tahtoa kuin isänkin tahto oli. Hän oli hyvin kiihtynyt, mutta hän voi hillitä sen, vaikka poskensa olivatkin lumivalkeat ja rintansa kohoili rajusti. Inga-muori silmäili häntä sekä ihmetellen että murehtien. Kului hetkinen, jolloin kumpikin oli äänetönnä, kunnes Kaarina lopuksi lähti ovelle viitaten vanhusta seuraamaan itseään.
Mutta he eivät päässeet vielä puoliväliinkään, kun Jösse Eerikinpoika syöksyi sisään kalmankalpeana ja silmät hurjasti pyörien.
"Kätkekää minut, auttakaa minua", huusi hän juosten ympärinsä huoneessa, "Jumalan pyhän veren nimessä kätkekää minut, talonpojat aikovat repiä minut kuoliaaksi!"
"Hiljaa!" lausui lempeä ja vakava ääni samassa, ja ylikonfessorin hurskaat ja jalot kasvot ilmestyivät ovesta, "hiljaa, minä koetan Jumalan äidin avulla pelastaa teidät, mutta ensi ehto on, että pysytte tyynenä … pelkonne lisää noitten raivoa, ja jos ne saavat vielä kerran nähdä teidät, kuten äsken lähtiessänne prokuraattorin asunnolta, niin saattavat ne niin soaistua, että lyövät portit sisään. Viime hädässä on minulla vielä keinoja pelastaa teidät luostarin salaisiin huoneisiin, joita eivät tiedä muut kun minä ja abbedissa … aioin sanoa sen teille nähdessäni teidän pakenevan tänne…"
Ennen niin mahtava vouti, jonka pelkkä katse oli saanut tuhansia vapisemaan, uskalsi nyt tuskin nostaa silmiänsä. Hänen rohkeutensa ja uhkansa oli tyyten hävinnyt, pelkonsa tähden hän tuskin uskalsi kuunnella hurskaan munkin sanoja. Tämä olikin erehtynyt luottaessaan luostarin pyhyyden voimaan tässä tapauksessa. Kun hän oli lausunut viimeiset sanansa, avattiin ovi, ja luostarisaliin astui joukko kookkaita talonpoikia.
Nyt kalpeni konfessorikin, mutta malttoi mielensä pian ja astui hurskaalla arvokkuudella tulijoita vastaan.
"Voi häväistystä", huusi hän heille kohottaen varoittavaisesti kättään, "kuinka rohkenitte häiritä luostarin pyhää rauhaa… Ajatelkaa sitä kovaa rangaistusta, joka tätä pyhyyden loukkaamista seuraa."
Mutta talonpojat eivät välittäneet hänen varoituksestaan. Ne näyttivät tosin kotvasen epäröivän, mutta silloin astui heidän joukostaan esille eräs aivan nuori mies, pitkä ja kookas poika, jolla oli viisaat, perkirehelliset silmät, vaikka hänen kasvonsa muuten olivat tavattoman rumat. Hän lausui kumartaen nöyrästi munkille:
"Voitte olla oikeassa, hurskas isä, mutta erehdytte vaan siinä mikä pyhästöänne oikeastaan häpäisee… Mutta me, talonpojat emme nyt anna pettää itseämme… Meidän mielestämme tuo tuossa, tuo miesmurhaaja ja valapatto taalainvouti, Jösse Eerikinpoika teidän luostarianne saastuttaa, ja me päästämme sen tästä ihmisten syntitahrasta…"
Hän meni näin lausuen, munkista sen enempää välittämättä, Jösse Eerikinpojan luo, tarttui hänen vyötäisillään olevaan nahkavyöhön ja veti hänet munkin eteen.
"Katso minua, vouti", huusi hän vihasta vapisten, "katso minua, siitä ei ole kuin kaksi vuotta, kun sinä ratsastelit niin mahtavana Taalainmaassa ja näännytit isäni nälkään kytkettyäsi hänet Borganäsin linnantornin muuriin ja valjastutit äitini raskaan kuorman eteen … muistatko kun ratsastit Hannu-kreivin kanssa Hedemoraan, silloinkuin Herman Berman pelasti naisraukat sinun nähtesi… Minä olen sen nälkään näännytetyn poika ja Herman Bermanin asemies… Syleillessäni isäni lahonnutta ruumista linnan pimeässä tornissa, vannoin saattavani vielä sinut tuomiolle… Nyt olen sen tehnyt… Te, voudit, olette niin usein tuominneet ja kiduttaneet talonpoikia, mutta nyt on tullut teidänkin vuoronne."
Miehen silmiin nousi kyyneleitä, kun hän ajatteli onnetonta isäänsä; hän polvistui konfessorin eteen.
"Älä pelkää minun tähteni, hurskas isä", sanoi hän, "minä olen valmis kärsimään rangaistuksen siitä, mitä nyt teen… Minun nimeni on Eerik Laurinpoika ja minä olen seurannut Herman Bermania siitä asti, kuin hän lähti Engelbrektin mukana ajamaan pois julmia vouteja."
Munkin kasvoille ilmestyi säälin piirre, ja nuorukaisen nöyryys sytytti voudissa toivon kipinän.
"Minä vien sanomaa herraltani ritari Eerik Pukelle", jatkoi Eerik, "ja koska tieni kulki tämän pyhän luostarin ohi, niin otin mukaani tämän vähän, minkä olen saanut säästetyksi kokoon kahden viime vuoden aikana ostaakseni sillä messun isäparkani sielun hyväksi… Ottakaa se, ja täyttäkää pyyntöni, hurskas isä…"
Hän otti nahkavyöstään nahkakukkaron ja ojensi sen munkille, jonka lempeiltä kasvoilta yhä enemmän katosi suuttumus.
"Tullessani tänne luostarin ulkopuolelle", lisäsi mies, "ja kuullessani, mitä aiottiin, niin menin portille ja pyysin kauniin sanoin portinvartijaa ottamaan lahjani vastaan, mutta kun hän piti porttia raollaan, niin minä tempasin sen auki ja menin sisään, ja nämä miehet tulivat perässä…"
"Erehtynyt, onneton poikani!" sanoi konfessori tehden ristinmerkin.
Pelkuri vouti, joka oli hurskaan kuoren alla ja runsaasti lahjoen pohjoismaiden etevintä luostaria pitänyt entisen luonteensa tallella, oli nyt ehtinyt malttaa mielensä ja saada rohkeutensa takaisin. Ja nuorukaisen alamaisuus ja mukana tulleitten talonpoikain miltei arat katseet saattoivat myöskin hänen arvelemaan vaaran jo kääntyneen pois. Senvuoksi katsoi hän jo itse voivansa ruveta hyökkäysasentoon.
"Älkää antako tuon petturin vietellä itseänne", lausui hän munkille, "te tiedätte hänen nimensä, ja minusta tulisi teidän ottaa selville näiden muidenkin pyhästönhäväisijäin nimet… Kuulimmehan jo, miten tämä konna kertoi vievänsä sanaa Herman Bermanilta Eerik Pukelle, kapinoitsijalle, joka on taaskin koonnut talonpoikajoukon valtakunnan turmioksi… Älkää viipykö, kun marski vaan saa sanan, niin hän rankaisee näitä koiria ankarasti."
Mutta nyt olivat talonpojatkin voittaneet sen hervaisevan vaikutuksen, jonka paikan pyhyys oli heihin tehnyt; heidän katseensa leimahtivat ja kaksi heistä juoksi esiin tarttuen molemmin puolin voutiin. Hän yritti heikosti puolustaida, mutta hänen käsiinsä tartuttiin voimalla, joka oli hänen voimaansa suurempi, ja silloin oli hänen vuoronsa nöyrtyä. Hän itki ja rukoili ja päästeli sydäntäsärkeviä valitushuutoja. Mutta kivikin olisi ennen ruvennut säälimään kuin nämä miehet, kun he kerran olivat joutuneet kiihkoon.
Veljesluostarin konfessorikin seisoi äänetönnä ja liikkumatonna, ja hänen silmistään liekehti jalo suuttumus, kun hän katseli voutia. Sitten hän — nähtävästi enemmän velvollisuudesta kuin säälistä voutia kohti — kohotti vielä kerran äänensä kehoittaen ja pyytäen miehiä heittämään vihansa ja antamaan asiansa laillisen tuomarin ratkaistavaksi. Mutta se oli myöhäistä. Voutia laahattiin jo ovelle. Eräs perimmäisiä talonpoikia kääntyi munkkiin päin lausuen:
"Älkää pelätkö, kyllä se roisto saa laillisen tuomion … mutta hänen vapauttamisensa olisi laittomuus, ja sen me tahdomme estää!"
Ponnistaen viimeiset voimansa tarttui vouti ovipieleen, mutta edellä menevät talonpojat tarttuivat hänen koipiinsa vetäisten niin tuimasti, että hänen käsivartensa melkein nyrjähtivät ja hänen päänsä kolahti kivilattiaa vasten. Sillä tavoin laahasivat ne hänet luostarin portaita myöten alas, "että", kuten kerrotaan, "hänen niskansa voi lukea rappuset."
* * * * *
Voimme käsittää, millä tunteilla Kaarina katseli tätä näkyä. Ja hänen sydämmessään soi kuitenkin tällä hetkellä eräs kieli, jonka ääni melkein himmensi ympärillä tapahtuvan melun ja metelin. Ja kurjan voudin kohtalo tuntui muistuttavan häntä onnettomuudesta, joka häntä itseään uhkasi; häntähän uhattiin vetää morsiustuoliin miehen kanssa, jolle hän ei voinut antaa sydäntään, ja onnettomuutensa tuntui sitä raskaammalta, kun pakottajana oli hänen oma isänsä. Hänen silmänsä seurasivat tarkkaavasti kaikkea, mitä salissa tapahtui, ja hänen korvansa kuulivat puhujain äänet, ja hänen henkensä otti ajoittain kaikkeen osaakin, mutta lopulta pysähtyivät hänen ajatuksensa aina huomispäivään ja Eerik Pukeen, häntä puistatti, ja mieleensä johtui melkein tietämättään halu paeta; luostarissa syntyneen levottomuuden ja epäjärjestyksen aikana hän saattaisi kenenkään huomaamatta päästä ulos ja paeta, paeta kauvas, mihin … sitä hän ei enää ajatellut. Salaman tavoin tuli tästä ajatuksesta päätös, ja samassa hän jo mielessään tuumi keinoja, toteuttaakseen tämän päätöksen.
Talonpojat olivat lähteneet salista, ja ulkoa kuului voudin avunhuuto, kun häntä raastettiin rappuja myöten alas. Vanha konfessori seisoi vapisten aivan oven vieressä, ympärillään joukko valittelevia, kauhistuneita munkkia; Inga-muori oli polvillaan huoneen toisessa päässä peittäen kasvonsa käsillään. Herman Bermanin mies yksinään oli yhä polvistuneena samassa paikassa, pitäen nahkakukkaroa rahoineen kädessään.
Kaarina lähestyi ovea. Sitä ei havainnut kukaan muu kuin tämä nuori mies, mutta hän ei pitänyt sitä minään kummana. Luostarisalin ulkopuolella oli pitkä, pimeä käytävä. Se oli tyhjä. Pari munkkia vaan riensi hänen ohitseen veljiensä luokse luostaritupaan. Ulko-oven vastaisella seinällä riippui tässä käytävässä muutamia munkkikaapuja. Kaarina sieppasi äkisti yhden niistä, heitti sen ylleen ja riensi, päähine umpeen vedettynä ulos talonpoikain joukkoon.
Hänen oli helppo tulla ympärysmuurin luo portille. Talonpoikia vilisi kaikkialla, mutta häneltä ei kukaan salvannut tietä. Ne päinvastoin väistyivät hänen edestään. Sillä luostaria ja sen asukkaita vastaan ei kellään ollut mitään vihankaunaa. Päästyään luostarin edustalle riensi hän eteenpäin lumihiutaleiden tanssiessa ympärillä yhtä levottomasti kuin hänen omat ajatuksensa. Hän ei vieläkään ajatellut, mihin aikoi mennä, pois vaan niin nopeaan kuin suinkin. Hän kääntyi eteläänpäin, luultavasti koska muurinkulma oli siellä likempänä. Käännyttyään siitä kulmasta, kävi hän muurin vierustaa ja joutui siten, sitä sen enempää harkitsematta, astumaan kaupungista pohjoiseen päin.
Tuuli puhalsi kylmästi Vetteristä, ja lumi tanssaili yhä hurjemmin hänen ympärillään, voimatta sammuttaa hänen sydämensä liekkejä. Kaikki unelmansa onnesta, kaikki toiveensa, jotka olivat loistaneet tähän asti hänen tiellään kuin ystävälliset tähdet, sammuivat ja putoelivat maahan. Hän poimi ne yksitellen käteensä ja pujotti ne kuin helmet rukousnauhaan, jonka hän kätki syvälle sydämeensä. Ja Vadstenaan menevä pyhiinvaeltaja ei lukenut konsanaan nauhaansa syvemmällä hartaudella, eikä tuntenut pahuuden mieltään niin painavan, josta toivoi luostarissa pääsevänsä, kuin neitonen nyt luki ja rukoili sitoessaan kuihtuneita toiveita yhteen. Pyhiinvaellusmatkaksipa voikin hänen retkeään nyt kutsua, vaikka hän ei ollutkaan menemässä Vadstenaan vaan tulossa sieltä.
Hän lienee kulkenut pari tuntia, niin hän pysähtyi ja istahti kivelle tien viereen. Siinä hän nyt vasta alkoi miettiä tilaansa. Kaikista hänen sydämessään kuohuvista ajatuksista tuli hänelle loppuaatokseksi, että hän oli nyt hylätty ja yksinäinen, joka tarvitsi turvaa, ja silloin tuli hänelle kysymys, mistä hän sen löytäisi. Hän istui liikkumatonna kivellään näitä ajatellen, ja etäämpää olisi häntä voinut luulla omituiseksi kivimuodostumaksi, joka oli luomisaamuna sattunut saamaan istuvan munkin haamun.
Istuessaan siinä kuuli hän etäältä melua ja ihmisääniä. Hän ei kuitenkaan sitä huomannut, mutta pian kuului askeleita paljo lähempää, ja silloin hän kohotti päätään. Tulijat olivat talonpoikia, jotka katselivat häntä kummissaan ja lähestyivät varovasti. He puhuivat jotakin keskenään, ja silloin erisi yksi muista ja juoksi metsään. Kaarinasta ei talonpoikain tulo ollut ensinkään vastenmielinen. Hän ajatteli heti nyt saavansa tietää sekä missä hän oli että mihin hänen tuli mennä. Nyt olivat miehet hänen edessään, ja eräs heistä juoksi ojennetuin käsin esiin ikäänkuin ottaakseen hänet kiinni. Hän hypähti kiveltä ylös ja riensi metsään pakoon, muttei päässyt montakaan askelta, ennenkuin vastaansa tuli se talonpoika, jonka hän oli nähnyt muista erkanevan. Samassa hän oli kiinni ja miehet veivät hänet tielle.
Silloin näkyi etäällä tien käänteessä hevonen, joka veti rekeä, ja sen ympärillä joukko rähiseviä talonpoikia. Huomattuaan munkin ja hänen kiinniottajansa juoksivat eellimmäiset paikalle, joten Kaarinan ympärillä oli kohta tiheä mieskehä.
"Täällä on huuhkajoita suossa, ukkoset", sanoi se muille, joka ensiksi oli aikonut ottaa Kaarinan kiinni, "munkki on lähtenyt meidän edellemme; vievät vielä pois meiltä sen roiston."
Talonpojat epäilivät nähtävästi hänen olevan luostarista lähetetty puuhaamaan heidän tuhokseen jotakin, ja tämän älyttyään ymmärsi neito välttämättömäksi näyttää, kuka oli, jos mielii pakoaan jatkaa. Hän veti senvuoksi munkkipäähineen pois näyttäen heille neitsyeelliset kasvonsa, joitten ympärillä hänen rikkaat kiharansa häälyivät tuulessa.
"Minä en ole mikään munkki, vaikka siltä näytän", sanoi hän, mutta havaitsi samassa, ettei hänen käynyt sitäkään sanominen, kuka hän todella oli, ja se ajatus saattoi hänen tyrmistymään ja vaikenemaan.
"Ettette ole munkki ettekä nunna, sen kyllä näkee", sanoi sama talonpoika, "mutta kuka te sitten olette?"
Talonpoikain joukosta kuului hälinää, ja kohta huusi monta ääntä:
"Hän on voudin tytär … hän on voudin tytär … me näimme hänet luostarituvassa!"
Tämä päästi hänet kyllä tavallaan pulastaan, mutta teki hänen tilansa vaan toista vertaa pahemmaksi. Ja itse oli hänen mahdoton saada sanaakaan suustaan. Mutta talonpojat huusivat yhä äänekkäämmin:
"Viedään se Motalaan kanssa! … viedään se sinne! Nähköön hänkin talonpoikainrääkkääjän lopun!"
Ja pari puolipäihtynyttä talonpoikaa heitti köyden hänen vyötäisilleen ja vei hänet reen luo, joka oli pysähtynyt vähän jälemmäksi, sekä sitoi hänet siihen kiinni. Siinä makasi vouti sidottuna, verissään ja vaikeroiden tuskasta.
Joukko lähti liikkeelle, ja Kaarinan täytyi kulkea reen perässä katsellen kamalaa näkyä edessään. Puhuminen ei olisi mitään tepsinyt hurjistuneeseen joukkoon. Intohimot olivat nyt valloillaan, ja kun eräs kirkaisi räikeällä äänellä Engelbrektinlaulun, niin vei se viimeisenkin älyn ja maltin kipinän muilta. Eikä mikään muu olisi voinutkaan niin elävästi kuin tämä laulu muistuttaa heitä niistä vaivoista ja kärsimyksistä, joilla Eerik-kuninkaan voudit ja etenkin tämä Jösse Eerikinpoika olivat rääkänneet Ruotsin rahvasta. Monta kertaa olisi tämä laulu laulajain tunteitten kiihtyessä päättynyt mielettömään ulvontaan, ellei laulun alottaja vahvalla äänellään pitänyt nuottia yllä ja siten kannattanut sen kulkua loppuun asti.
Mutta nyt alkoi esilaulaja laulamaan sankarin kuolemasta.
Armotta häntä ruhjottiin
Ja maahan jaloin tallattiin;
On julma näitä muistaa.
Ja viisitoista kuulaa vaan
Hänehen sitten ammutaan —
Ken vaimon surun suistaa?
Nyt ei esilaulajakaan enää voinut hillitä itseään, hänen äänensä rupesi lopulla vapisemaan, ja hän päästi vihlovan valitushuudon. Ja siihen loppui kaikkien maltti. Ilmassa kaikui kiroushuutoja, jotka kerääntyivät kuin paksuksi pilveksi, mistä kosto uhkasi yhä hirveämpänä uhriaan, onnetonta voutia. Hänelle olivat oman julmuutensa muistot vallan päiviltään kovempi rangaistus kuin kuolemakaan, josta hänet nyt näytti ainoastaan ihme voivan pelastaa. Engelbrektinlaulu oli vielä kuin kaiken huippuna lisäämässä hänen tuskaansa.
Iltapuoleen saapui joukko Motalaan. Täällä avattiin ne köydet, joilla vouti oli sidottu rekeen ja hänen käskettiin nousta ylös. Talonpojat asettuivat kehään, johon vouti vietiin kuulemaan syytöstä ja puolustaumaan, jos voi, sekä saamaan tuomionsa. Mikään näistä toimista ei vienyt pitkiä aikoja. Muutamassa vanhassa runopukuisessa historiassa [Suuri riimikronikka], joka on entiseen aikaan ollut rakas lukukirja Ruotsin kansalla, kerrotaan tästä tapauksesta näin:
Hän vietiin Motalan käräjiin
Ja pantiin miesten piirihin,
Ja päästään tuomittihin pois,
Ken hälle palkkaa sit' ei sois?
Kun tuomio oli päätetty, niin otettiin pölkky, jolle "he panivat hänen niskaluunsa ja hakkasivat sen poikki kirveellä, sillä miekkaa ei heillä ollut." Sama historia kertoo lisää, viitaten hänen entiseen mahtavuuteensa ja kurjaan loppuunsa:
Ei arvannut hän milloinkaan,
Kun ylpeän' oli voimassaan,
Talonpoikain häntä raastavan kerran.
— — — — —
Vaan Jumala häntä kuitenkin armahtakoon
Ja sielunsa pahoista pelastakoon.
Mutta kuten tavallisesti käy, kun hurjistunut kansanjoukko saa vuosikausia kertyneen kostonsa täytäntöön, niin veri ei sammuta vaan pikemmin kiihdyttää raivoa; niin kävi nytkin. Tuskin oli voudin pää vierinyt lumelle, niin alkoivat jotkut huutaa: "voutiroiston tytär kuolkoon myöskin, koko hänen sukunsa kuolkoon!" ja huutoon yhtyi yhä useampia ja vihdoin rääkyi koko joukko, ja vapiseva Kaarina talutettiin esiin.
Hänen kasvonsa olivat luntakin valkeammat, mutta katseensa oli varma ja hän silmäili ylpeästi ympärilleen. Tämä hänen käytöksensä näkyi vaikuttavan lähimpiin talonpoikiin, jotka rupesivat huutamaan taampana seisoville, että olisivat hiljaa, sillä neito aikoo puhua heille. Mutta heidän sanansa eivät kuuluneet mihinkään, ja yhä kovemmilla huudoilla vaadittiin neidon kuolemaa. Kun se viipyi, niin tunki muutamia hurjimpia esiin ja tarttui Kaarinaan. He heittivät hänet pölkylle, jota ryvetti voudin veri; eräs tarttui kirveeseen, ja kaksi piti tyttöä kiinni.
Silloin kuului tuonnempaa ankara huuto, ja lähellä olevan mäen rinteellä näkyi uljas ritari, seurassaan pari asemiestä. Tulija oli Eerik Puke. Hän ratsasti nelistäen rinnettä myöten rahvaan joukkoa kohden, joka varsin mielellään väistyi rakastetun ritarin tieltä. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Tultuaan kehän keskelle näki Eerik hurjan talonpoikaispojan pitävän kirvestä koholla, jota pari muuta esti putoamasta neitoraukan niskalle; tämä makasi siinä suullaan pölkyn päällä enemmän kuolleena kuin elävänä.
Eerik hyppäsi hevosen selästä ja sysäsi yhdellä lyönnillä pyövelin kumoon, ja nosti sitten neidon ylös. Hän pyyhki hellyydellä, jota tässä kovassa ja taisteluhimoisessa miehessä harvoin nähtiin, veren pois neidon pehmeiltä kiharoilta ja kääri hänen hennot jäsenensä turkkivuoriseen ritariviittaansa. Mutta neito näytti jo kuolleelta. Hänen silmänsä olivat kiinni ja hengitystä voi tuskin havaita.
Vihasta säkenöivin silmin kääntyi ritari sitten talonpoikiin huutaen:
"Jumalan viattoman piinan ja kuoleman kautta! mitä olette tehneet… Mutta tämän te saatte kalliisti maksaa, te verikoirat, jotka turvattomia naisia teloitatte… Korven pedot eivät olisi häneen sattuneet, mutta te olette petojakin julmempia… Pois täältä, te ette ansaitse hengittää samaa ilmaa kuin tämä neito!"
Ja niin suuri oli Eerikin vaikutus talonpokain mieliin, että he tottelivat hänen sanaansa, vaikka jokainen heistä luuli aivan oikein, vieläpä Eerikin mieliksikin toimineensa. Mutta he tiesivät myöskin voivansa sitten, kun hänen vihansa oli ehtinyt taltua, saada hänen myöntämään heillekin oikeuden, jopa kiittämäänkin heitä.
Mutta Eerik kantoi Kaarinan käsillään erääseen lähellä olevaan mökkiin. Täällä neito tointui hetken kuluttua; hän avasi silmänsä, mutta katse oli arka ja hämärä, kun hän ensimmäiseksi huomasi Eerikin. Vasta vähitellen tuli hän täyteen tajuntaan.
"Jumalan äidin kiitos … Te ette ole kuollut, neiti Kaarina!" huudahti ritari tarttuen ilosta mieletönnä Kaarinan käteen sekä jatkoi: "kummalta tuntuu minusta kuitenkin tämä kohtauksemme, eipä se ole vähääkään kosintaretken tapainen. Minä tulen isänne käskystä kihlautumaan teidän kanssanne, ja näen teidät kuoleman kidassa raivostuneen talonpojan mestauskirveen alla…! Älkää ajatelko sitä, Kaarina … nyt se on mennyttä, ja minä näytän talonpojille kyytiä, jota ne eivät hevillä unhota…"
Tyttö kärsi hirveitä tuskia. Ritari oli pelastanut hänen henkensä, mutta sellaista kohtaloa varten, jota hän oli tahtonut paeta ja jota hän piti kuolemaakin pahempana. Ja kuta lämpimämmin pelastajan silmä hehkui, sitä enemmän pelastetun sydäntä kouristi. Vihdoin hän pani suonenvedon tapaisesti kätensä ristiin ja purskahti hillittömään itkuun.
Eerik katsoi kummastellen häntä, mutta otaksui aluksi äskeisen hengenvaaran kaiken syyksi, kunnes eräs neidon katse, joka oli täynnä pelkoa ja epätoivoa, sai ritarin aavistamaan, ettei pelastus tuonutkaan neidolle kaikkea sitä iloa, mitä hän oli luullut sen tuovan. Tällaisina hetkinä, jolloin intohimot hehkuvat, jolloin sekä tuska että riemu ovat kiihkeimmillään, jolloin ihmisen koko olemus on kuin yhteen tarkoitusperään kohdistuneena, silloin tuntuu, kuin henki voisi ilmaista aatoksensa toiselle tarvitsematta sanoja välittäjiksi. Silmänräpäyksessä sai Eerikin katse toisen ilmeen.
"Tämä näyttää vähän siltä", sanoi hän puoleksi kysyen, "kuin en tulisikaan sulhasena morsiameni luo vaan jatkaisin vaan pyövelien työtä… Teillä ei ole ainoatakaan rakkauden silmäystä minulle, Kaarina?"
"On, on … herra Eerik", vastasi Kaarina vihdoin, vaikka suurella vaivalla, "on minulla rakkautta teihin, mutta ei sellaista, kuin te tarkoitatte, ja kuin ankara isäni tahtoo… Jos minulla olisi veli, niin luulen, että rakastaisin häntä, niinkuin teitä rakastan!"
"Kaarina, Kaarina … mitä sanotte!" huudahti Eerik lyöden kädellään otsaansa. Hän voi tuskin hillitä mielensä ensi kuohahdusta kuullessaan Kaarinan itsensä todistavan hänen synkän aavistuksensa todeksi.
"Älkää suuttuko minuun, herra Eerik", jatkoi Kaarina katsellen häntä kyynelten läpi, "sydäntään ei kukaan voi pakottaa, ja minun sydämeni on jo aikoja sitten kuulunut eräälle toiselle, jota en ehkä koskaan saavuta tässä elämässä… Minä tiedän kyllä, että teille tuottaa tämän kuuleminen tuskaa. Mutta minä en voi tehdä toisin… Minä pakenin isäni luota Vadstenasta paetakseni teitä … vaikka Jumalan äiti antoi nyt niin tapahtua, että minä pakenin juuri teidän luoksenne … ja teillä on valta, jos tahdotte, viedä minut takaisin isäni luo ja sitoa minut itseenne ainiaaksi!"
"Jumalan kalliin veren nimessä! … mitä puhutte, neiti Kaarina?" huudahti ritari kalveten, ja hänen huulensa vapisivat ja silmänsä paloivat: "ja minä luulin varmaan viimeksi tavatessamme voittaneeni sydämenne!"
"Voi antakaa anteeksi, herra Eerik, minä uneksin ymmärtämättömyydessäni voivani rakentaa rauhaa teidän ja…"
Sanat tuntuivat tarttuvan hänen kurkkuunsa.
"Minun ja kenen välille?" kysyi Eerik kiihkeästi.
"Teidän ja herra Kaarlo Knuutinpojan välille!" lausui Kaarina vihdoin varmasti, vaikkei voinutkaan salata punaa, joka kohosi hänen poskilleen.
"Kaarlo Knuutinpojan!" toisti Eerik kumealla, haudanomaisella äänellä ja lyöden nyrkillään rintaansa.
Oli hetkinen äänettömyyttä. Ritari taisteli ehkä kovimman taistelunsa, taisteli itsensä kanssa, ja hänen ylpeät silmänsä leimusivat ja salamoivat. Kaarina katseli alas levotonna sanainsa johdosta. Hän pelkäsi sanoneensa liian paljon. Mutta äkisti kohotti hän katseensa ritariin, ja niistä loisti silloin rehellisen sydämen varma päätös. Hän nousi ylös tarttuen kiihtyneen Eerikin käteen ja katsoen häntä hartaasti silmiin.
"Jos olen vasten tahtoani pettänyt teidät, Eerik", sanoi hän, "niin antakaa se anteeksi. Että huomaisitte, kuinka suuresti teihin luotan, ja koska teillä on oikeus vaatia luottamustani, niin minä ilmaisen teille sydämeni salaisuuden…"
"Että rakastatte toista!" sanoi Eerik hehkuvin poskin, mutta ikäänkuin tytön kasvoilta hohtava miltei yli-inhimmillinen kauneus olisi masentanut hänen uhkamielisen hurjuutensa, lausui hän vielä: "Teidän ei tarvitse sitä sanoa, minä jo ymmärrän, että sydämenne lemmitty on vihamieheni, Kaarlo Knuutinpoika!"
"Niin on, hän se on, Eerik, mutta sitä ei yksikään tiedä, eikä tule tietämään. Te olette ritari, niin uljas ja miehekäs, ja rinnassanne sykkii rohkea sydän… Te ette käytä väärin Kaarina-raukan luottamusta… Nyt ymmärrätte, miksi pakenin isäni luota, ja nyt te myöskin käsitätte, miksi minun oli niin tuskallinen kohdata teitä."
Hän laski päänsä kättensä varaan ja itki viljavia kyyneleitä. Voimakasta Eerikiäkin liikutti tytön sydänsuru ja koristelematon luottamus hänen ritarillisuuteensa. Hänen sisällinen taistelunsa ei sentään ollut vielä loppunut.
"Tehkää nyt, herra Eerik", lausui Kaarina, "kuten sydämenne käskee ja kuten Jumala mieleenne ilmoittaa … viekää minut takaisin isäni luo ja taluttakaa minut morsiustuoliin … sydäntäni ja rakkauttani ette kuitenkaan voi koskaan saada!"
Nyt välähti Eerikin silmiin liekki, mutta se oli samanlainen liekki, joka niistä silloin loisti, kun hän päätti ruveta Engelbrektin mieheksi. Se oli sen rakkauden toinen puoli, joka tämän tuiman ritarin povessa kuohui.
"Minun osani näkyy olevan", lausui hän, "väistyä joka kohdassa Kaarlo Knuutinpojan tieltä"; hetkisen perästä hän sitten lisäsi, "mutta niin totta kuin elän, Kaarina, ja niin totta kuin olen sinua rakastanut ja sinua rakastan, ei sinun tarvitse Eerik Puken tähden onnettomaksi tulla!"
Hänen paisuneet tunteensa näyttivät melkein tukehuttavan hänet. Hän painoi kiihkeästi toisen kätensä silmilleen ja tarttui toisella Kaarinan käteen.
"Älkää pelätkö hurjaa Eerikiä", lisäsi hän sitten, "hän ei ole tottunut tahtoansa hillitsemään… Palaa vapaana isäsi luokse Kaarina, minä en sinua seuraa, muistoani vaan sinun enää tarvitsee pelätä!"
Sitten hän syöksyi huoneesta ulos, ja moniaan silmänräpäyksen perästä ilmoitti hevosten kavioin kopse hänen lähteneen miehineen. Samassa ratsasti muuan yksinäinen ratsastaja esiin metsänrannasta. Hän oli huomannut ritarin syöksyvän tuvasta ulos, silloin hän pidätti hevostaan ja katseli tarkasti ritaria. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja ajanut lumipilvet pois, joten ilma oli selvinnyt ja kirkastunut. Oli myöskin alkanut pakastaa; näytti tulevan hyvin kylmä yö.
Ratsumies oli nähtävästi tuntenut Eerik Puken miehineen. Kun nämä katosivat pohjoiseen, ratsasti hän tuvalle, hyppäsi ratsultaan ja astui sisään. Siellä oli jo hämärä, ja tuvan emäntä laitteli tulta takkaan hänen tullessaan. Tulen valossa näki hän tuvan perällä erään henkilön polvillaan nähtävästi niin rukoukseen vaipuneena, ettei huomannut vähääkään, mitä ympärillään tapahtui.
"Jumalan rauha, muori!" sanoi tulija, "kuinka täällä jaksetaan, mitä kiireistä asiaa sillä ritarilla oli, joka vastikään lähti täältä?"
"Jumala siunatkoon teitäkin", vastasi vaimo, "sen mahtaa ritari itse tietää parhaiten!"
Sitten hän kertoi päivän tapahtumat, ja miten herra Eerik Puke oli pelastanut Jösse-voudin tyttären ja miten hän oli tuonut hänet tupaan. Mutta hän (emäntä) ja muu talonväki olivat olleet poissa koko iltapäivän, eivätkä senvuoksi olleet kuulleet, mitä neito ja Eerik-herra olivat keskenään puhuneet.
"Jumala olkoon tytön sielulle armollinen", lisäsi hän, "mutta kun ritari nyt on poissa, niin luulen, että hänet vielä löydetään piilostaan."
Nyt virisi tuli takassa isommaksi ja vaimo lähti tuvasta pois. Mutta vieras astui ikkunan luo, jonka vieressä Jösse Eerikinpojan tytär rukoili polvillaan. Miehen kasvoista näki, että hänellä oli neitoa kohtaan mitä parhaat aikeet, ja ettei tämän tarvinnut mitään pelätä, niinkauan kuin hän oli läsnä.
Rukoilija lopetti rukouksensa ja nousi ylös. Kun hän kääntyi, niin että vieras näki hänen kauniit kyyneltyneet kasvonsa, peräytyi tämä hämmästyneenä pari askelta. Yhtä hämmästyneeltä näytti neitokin tuntiessaan Niilo Bonpojan. Mutta neidon koko olennossa oli jotakin ihmeellistä juhlallisuutta ja ylevyyttä, mikä ehdottomasti herätti kunnioitusta.
"Tämä on totisesti onnellinen sattuma, Niilo Bonpoika", lausui neito, "minä tarvitsen juuri nyt luotettavaa miestä viemään sanaa herra Eerik Pukelle, tahdotteko toimittaa minun asiani."
"Herra Eerik on marskin vihollinen", vastasi Niilo hitaasti, "niin kerrotaan, ja minä olen marskin miehiä, kuten tiedätte, arvoisa neiti."
"Älkää olko siitä huolissanne", lausui Kaarina, "minun asiani ei koske, vähääkään näitä onnettomia taisteluita… Eerik-herra antoi minulle kerran sormuksen luvaten kysyä minulta neuvoa, ennenkuin päätti asian, jota piti hyvin tärkeänä… Tämän sormuksen tahdon nyt lähettää hänelle takaisin ja teidän täytyy viedä se hänelle, Niilo Bonpoika… Se ei voi olla teille miksikään vahingoksi."
"Minä otan sen tehdäkseni, neiti Kaarina", vastasi Niilo.
"Tässä se on", sanoi neito antaen hänelle sormuksen, "antakaa se ritarille ja sanokaa minun puolestani hänelle, että Kaarina rukoilee Jumalan äitiä ja kaikkia pyhiä Eerik Puken edestä, ja että sellainen sydän kuin hänen sydämensä on, ei tarvitse kokemattoman tytön neuvoja… Luvatkaa viedä tämä sana herra Eerikille, te itse, Niilo Bonpoika … ettette lähetä ketään muuta sitä viemään … lupaatteko sen kunnianne kautta?"
"Äitini muiston nimessä, jonka hautajaisista nyt tulen … minä lupaan sen!… Mutta muistakaa, pyydän, ettei aikani ole omaani vaan herrani, joten minun siis täytyy vartoa tilaisuutta…"
"Sen ymmärrän", sanoi Kaarina, "mutta hyvä olisi, jollei tilaisuus kovin kauan viipyisi… Ehkäpä se saattaisi onnellisen käänteen herranne, marskinkin toimintaan!"
Niilo toisti lupauksensa, ja Kaarina lähestyi ovea lähteäkseen pois. Mutta silloin muisti Niilo vaimon äsken maininneen, että talonpojat luulivat neitoa Jösse Eerikinpojan tyttäreksi, sekä vaaran, joka häntä senvuoksi uhkasi. Hän ei voinut kiireessään keksiä parempaakaan keinoa neidon pelastamiseksi kuin itse viedä hänet syrjätietä myöten takaisin Vadstenaan. Mutta tämäkin voi olla hyvin vaaranalaista. Silloin hänen mieleensä johtui, että Vadstenan luostarilla oli Orlundassa suuria tiloja, joita oli jonkinlainen vouti hoitamassa. Hän ehdotti Kaarinaa senvuoksi istumaan hänen ratsunsa selkään ja lähtemään Orlundaan, jossa hän voisi olla hyvässä rauhassa, kunnes talonpoikain kiihko ehtii asettua. Orlunda on Vadstenasta vähän kaakkoon käsin ja tie sinne täytyi olla aivan rauhallinen. Kun munkit sitten tulevat Motalasta takaisin Vadstenaan hakemaan voudin ruumista luostarikirkkoonsa, niin voisi Orlundan vouti huomiota herättämättä helposti viedä neidon takaisin Vadstenaan.
Tämä oli epäilemättä hyvä ehdotus, ja ennenkuin talon emäntä ennätti tulla takaisin — mukanaan muutamia hurjistuneimpia talonpoikia — oli Kaarina jo poissa. Niilo Bonpoika talutti hevostaan, jonka selässä neito matkusti Motalasta Orlundaan.