IX.
Folkungatorni.
Itäisemmällä niitä kahta pitkää ja samalla leveää lahtea, jotka pistivät Byvuonosta Nyköpingin kohdalla maahan, oli eräänä iltana lokakuussa vuonna 1438 pienempi alus. Oli kolkko ja synkkä päivä. Taivasta peitti raskaat, tummat pilvet, joista maata lähinnä riippuvat olivat mustimmat. Kylmä tuuli puhalsi idästä päin voimatta vähääkään rikkoa pilvipeittoa, joka ympäröi pantsarina maata ja liikkui kuin huokaillen ja valittaen meren ja kaupungin yli.
Laivan kohdalla rannalla seisoi eräs asepalvelija pidellen kahta satuloitua ratsua, jotka kaapivat kärsimättömästi maata kavioillaan ja säikähtelivät tuon tuostakin miehen sitä ja sen syytä huomaamatta. Hän silmäili laivaa, josta nyt lähti soutuvene liikkeelle saapuen nopeasti maihin. Sen perässä oli kaksi miestä. Toisen yllä oli pitkä tumma viitta, ja hänen päässään oli musta päähine, jonka reunukset olivat tiiviisti ylöspäin käännetyt. Sen alla oli hänellä ihomyötäinen tummanruskeasta pehmeästä nahasta tehty verho, joka jätti ainoastaan posket, otsan ja silmät paljaiksi sekä ulottui rinnalle ja hartioille asti leikeltynä jonkunlaiseksi hesukehäksi. Veneen lähestyessä rantaa kääntyi keskiveneessä oleva mies; hän päästi viittansa tuulen leuhuteltavaksi, ja silloin näkyi sen alta punainen ihokas ja vyötäisten ympärillä oleva nahkavyö, jonka toiselta puolen vilahti leveän lyömämiekan kahva, toiselta puukon tai tikarin pää kiiltävästä hopeatupesta. Jaloissa oli hänellä vaaleankeltaisesta, paksusta vaan pehmeästä nahasta tehdyt saappaat, joiden varret ulottuivat yli pohkeiden.
"Yhden neuvon annan sinulle, Maunu, kun nyt lasket maata kohden … muista kauppajaaloja, jotka tässä edustalla liikkuvat; ne maksavat vaivat puolestaan!" sanoi veneen perässä istuva mies. Hän puhui puolittain leikkisällä, puolittain vakavalla äänellä. Olisi ollut vaikea päättää kumpaa siinä oli enemmän, varsinkin kuin mies naurahtaen lisäsi: "älköötkä vaan silmäsi nähkö hirviötä, jonka talonpojan kertomuksen mukaan pitäisi liikuskella näillä mailla tänä päivänä!"
"Katso sinä, että laivalla on kaikki niinkuin pitääkin, Maunu Gädda", vastasi puhuteltu, "niin saadaan pian nähdä, onko maa-ilma saanut mieleni muuttumaan."
"Sen se ilma saattaa pian tehdä … sinä et ollut aivan vankka silloin, kun keväällä viime vuonna olimme ensi kertaa matkalla, ja ellen väärin muista, niin sinun mielesi valtasivat silloin juuri ne muistot…"
"Vaiti!" keskeytti viittaan puettu mies kiivaasti, ikäänkuin olisi jo nähnyt hirviön, "älä lausu, mitä kielelläsi pyörii, Maunu, Jumalan kalliin veren nimessä, älä sitä… Niin on kuin sanot, täällä on toinen ilma kuin merellä! Siellä puhaltaa myrsky rauhaa sieluuni, täällä … täällä nousevat muistot kuin häijyt jättiläiset latomaan pilvenkorkuisia kallioita henkipattoisen miehen ympärille uhaten musertaa ja tukehuttaa hänet… Tyven on täällä myrskyä, ja verta, viatonta verta tiukkuu joka askel."
"Niinpä tulkootkin siis lyhyiksi ne hetket, joina sinä hengittelet maankamaraista ilmaa, Maunu … vie minulta terveisiä vanhalle Krister-herralle, äläkä unhota kauppiaita, jotka liikkuvat tässä ulompana eivätkä rohkene antautua Jumalan ystävän ja kaikkien vihamiesten huomaan. Saat nähdä että vihuri hellittää puoliyön seutuina, ja jos tuuli kääntyy, niin uskallan panna veikkaan hyvän miekkani ja maljan viiniä kuningas Eerikin luona, ettei niiden enää tarvitse vartoa Nyköpingiin menoaan… Niin, niin, mikä on ollut, se on ollut, rohkeasti nyt vaan matkaan!"
Vene tuli rantaan ja viittaan puettu mies hyppäsi maalle.
"Mikäli minusta riippuu", huusi hän silloin Maunu Gäddalle, joka jäi veneeseen, "niin ei pitkiä kulu siitä, kuin Krister-herra on sanottavansa sanonut, ennenkuin taas saat nähdä minut!"
Hän astui nopein askelin rantatörmälle miehen luo, joka toi hevoset häntä vastaan. Hän heittäysi satulaan ja antoi mennä huolimatta katsoa, pysyikö mies mukana. Tämä jäikin melkoisesti jälkeen, mutta odottamatta nousi merestä eräs este kiirehtivää ratsastajaa vastaan. Hänen hevosensa pysähtyi kuin naulattu, eikä hän saanut sitä liikahtamaankaan. Se vapisi kuin haavanlehti vaahdon valuessa sen lanteilta. Ratsastaja iski kannuksensa syvälle sen kupeisiin, mutta mieluummin olisi se kiivennyt jyrkintä vuorenseinää ylös kuin ottanut tässä askeltakaan.
"Mikä elukan on, mies?" kysyi ratsastaja vihaisesti mieheltä kun tämä saavutti hänet.
Mutta mies ei saanut sanaakaan suustaan. Hän istui satulassaan kalmankalpeana ja tuijotti puiden väliin sivullepäin. Kun ratsastaja oli toistanut kysymyksensä pari kertaa, niin sai hän vihdoinkin senverran malttiaan takaisin, että sai tehneeksi ristinmerkin ja viitanneeksi puiden väliin.
Ratsastaja katsoi sinne ja luuli näkevänsä korkean tumman varjon häämöttävän puiden välistä etäältä metsästä; samassa se katosi eikä mitään enää näkynyt.
"Nyt hevosenne taas menee, herra!" sanoi mies tehden taas ristinmerkin, "nyt se menee torniin taasen, nyt ei ole enää mitään pelkäämistä!"
"Se? … torniin? … mitä tarkoitat, mies?" kysyi ratsastaja.
"Se, jonka näimme", vastasi mies, "asuu vanhassa tornissa, vaikkei kukaan ole nähnyt sen sinne menevän, eikä sieltä tulevan, mutta sellaisethan voivat kulkea lukittujen ovien läpi. Tornin on vartija nuuskinut läpiläpeensä katosta vankikomeroihin asti, muttei ole mitään nähnyt. Mutta minä olen monena yönä kuullut sen siellä huokaavan ja huutavan, ikäänkuin jotakin vietäisiin kuolemaan."
Nyt he kulkivat reippaasti eteenpäin hevosten osoittamatta mitään pelon merkkiä. Mutta muukalaiseen ratsastajaan näytti näkemänsä ja kuulemansa tekevän huomattavan vaikutuksen. Hän milloin tempoi kiivaasti ohjaksista ja iski kannuksensa ratsuunsa, niin että se lensi kuin siivillä kankaan yli; milloin hän taasen äkkiä pysähtyi, milloin antoi ratsun astella hyvin vitkaan. Asemies pysyi jokseenkin hänen tasoillaan. Jos hän jäi tämän kiivaasti ajaessa jälkeen, niin ehätti hän sen takaisin, kun tämä hiljensi vauhtiaan.
"Mihin torniin?" sanoi muukalainen äkkiä, kun mies kerran tuli hänen rinnalleen, "mihin torniin se kuollut menee?"
"Vanhaan torniin", vastasi mies, "vanhat ihmiset kertovat, että siinä tornissa saivat herttua Eerik ja herttua Valdemar, Jumala armahtakoon heidän sielujansa, nääntyä nälkään, kun kuningas Birger, heidän veljensä, oli heittänyt vankilan avaimet mereen."
"Sinä siis tarkoitat sitä tornia, jonka drotsi Bo Juhonpoika jätti paikoilleen rakentaessaan linnan uudelleen!" lausui muukalainen selvästi tyyntyneenä. Hän päästi syvän huokauksen lisäten: "ja kuka kulkija sitte on?"
"Hm … Valdemar-herttua ei saa rauhaa, sanovat vanhat, koska hän söi veljensä, Eerik-herttuan ruumista. Jumala tietää parhaiten sen asian ja sen, kuinka paljon mies voi kestää, ennenkuin tuska ja kärsimykset saattavat hänet epätoivoon, mutta niin vanhat sanovat, ja ne ovat kuulleet sen niiltä, jotka elivät siihen aikaan ja omin silmin näkivät tornin muurissa sen kolon, josta Valdemar-herttua koetti kaivaa itselleen tietä karjunhampaalla. Valdemar-herttua, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, siellä nyt kulkee linnassa itkien ja rukoillen… Hän teidän hevosennekin edessä seisoi äsken, kun se ei tahtonut paikaltaan liikahtaa, ja hänpä se puitten väliin katosi."
"Valdemar-herttua!" mutisi muukalainen, jonka pää vaipui alaspäin.
"Valdemar-herttua", toisti mies, "Jumala suokoon herttuaparalle rauhan, mutta väärinhän oli syödä veljensä lihaa, saattaahan se sielua painaa ja ajaa sitä rauhatonna haudastaan… Mutta paljoa pahempaa on minusta vasten valaa ja lupausta…"
Tähän asti ennätti mies puhua, kun muukalainen tarttui suonenvedonomaisesti hänen käsivarteensa. Hänen tummain, rypistyneitten kulmainsa alta välähti hurja, epätoivoinen katse, melkein mielipuolinen katse, ja hänen puristuneilta huuliltaan tuli huokaus, ikäänkuin sanat, joita aikoi lausua, olisivat musertuneet rikki. Sitten hän laski miehen käden, kannusti hevostaan ja katosi kuin myrskytuulen ajama pilventönkä, kuin varjo, joka folkungiherttuan tavoin harhailee rauhatonna entisillä poluillaan huokaillen ja surren.
Linnaan vievä lyhyt tie oli pian kulunut, ja vasta linnan portilla saavutti palvelija muukalaisen. Päästyään linnanpihaan ja noustuaan ratsailta vei mies vieraan linnanportaita ylös siihen huoneeseen, jossa Krister-herra oleskeli. Huone oli sama, jossa arkkipiispa Olavi kuoli ja pyhäinkuva oli yhä vielä ikkunankolossa heijastaen takassa palavan tulen valoa. Krister-herra istui vielä samassa nojatuolissakin, jossa arkkipiispa-vainaja veti viime henkäyksensä. Hän näytti melkoisesti vanhentuneen muutamassa päivässä. Vaot olivat syvemmät hänen otsallaan ja poskillaan, ja hänen valkeat hapsensa riippuivat järjestämättä hänen ihokkaansa kauluksen ympärillä. Vieraan sisään astuessa katsahti hän ylös, ja hänen kasvoilleen vilahti tyytyväinen väre. Hän ojensi kätensä lausuen hymyillen:
"Olkaa tervetullut, Maunu Pentinpoika … olkoon tulohetkenne onneksi! Sanansaattajanne, joka toi minulle tiedon tulostanne, tapasi minut vähän senjälkeen, kuin olin tullut kotiin marskin … armol … lisen … herrani häistä Tukholmasta."
Hän lausui omituisella painolla sanat: "armollisen herrani", oli vaikea kuulla, oliko se harmia vai pilaa. Edellinen näkyi palavan hänen silmissään, jälkimmäinen näkyi jäisenä hymynä hänen teräviltä huuliltaan.
"Armollisen herranne?" matki Maunu-herra katsoen drotsiin, mutta ei kummastuksella eikä hymyillen, vaan synkästi, melkein kamalasti, ikäänkuin joku muu asia olisi vallannut hänen mielensä ja tämä kysymys olisi vaan tullut kunnioituksesta drotsi-vanhusta kohtaan.
"Susi istuu nyt kirkontornissa, ja kyyhkynen raatelee lampaita ja karitsoita!" lausui drotsi, johdattaakseen toista käsittämään uutta takaperoista maailmaa, sekä lisäsi, "saatte nähdä, Maunu Pentinpoika, että kun jokin rupeaa menemään väärinpäin, niin se meneekin oikein kelpolailla… Nyt minä sanon: nyt on herra Kaarlo Knuutinpoika Ruotsinmaan herra, ja vaikka hän voisi olla minun pojanpoikani yhtähyvin kuin hän on sisareni tyttärenpoika, niin saan minä kumartaa harmaat hivukseni hänen edessään, niinkuin olisin halvin asepalvelija… Eikö se ole teistä kummallista, Maunu Pentinpoika", lisäsi drotsi hetken perästä, "että minä, Krister Niilonpoika, joka sain ritarikannukseni, ennenkuin Kaarlo herra oli vielä syntynytkään, minä joka olen ollut valtakunnan tärkeimmissä toimissa aina Margareta-kuningattaren ajoilta asti, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ja istunut valtakunnan neuvostossa, ennenkuin marski oli täyttänyt ensimmäisen vuosikymmenensä, sekä olen nyt ollut kolme vuotta drotsina, joten minun pitäisi olla kuninkaan jälkeen valtakunnan korkein mies, että minä saan nöyrtyä vastaan ottamaan linnoja ja lääniä tältä nuorukaiselta, rakkaalta pojaltani … eikö se ole teistä kummallista, Maunu Pentinpoika, eikö maailma ole ylösalaisin käännetty … eikö lohi nyt kiipeä tammenlatvaan ja eikö orava sukella meren pohjalle, vai miten!"
Äänetönnä ja synkkänä seisoi Maunu Pentinpoika drotsin puhuessa. Hänen silmänsä kiiluivat hurjasti kohoisten kulmain alta, ikäänkuin hän olisi itse ollut metsänpeto, joka oli vangittu ja viety ihmisten joukkoon. Kun vanha herra lakkasi puhumasta, oli hän hiljaa katsellen lekuttavia liekkiä takassa. Drotsi näkyi odottavan, että hän ilmaisisi suostumuksensa hänen pitkän valitusvirtensä johdosta, mutta sitä ei kuulunut.
"Vai mitä te arvelette?" kysyi drotsi vihdoin.
"Marski on minulle rakas", sanoi Maunu Pentinpoika silloin, "hän teki minulle hyvää, kun ei kukaan muu sitä tehnyt, minä kuljeskelin kuin metsänpeto, surmattuani jalon miehen, ja valittelin suruani ja tuskaani, mutta kukaan ei minun valitustani kuullut, ei kukaan muu kuin marski; hän ymmärsi minua, ja hän antoi minulle taasen rohkeutta ja voimaa … ja senvuoksi on hänellä minun uskollisuuteni elämäni loppuun asti!"
"Hyvä, hyvä, herra Maunu", vastasi drotsi tämän vaiettua ja taasen iskettyä katseensa hiilistoon, vetäen samalla syvään melkein huokaten henkeään, "mutta minusta näyttää, että te kulette teitä, jotka eivät vie kylään … ei siihen kylään, missä se asuu, jolla on teidän uskollisuutenne!"
"Eräs tarkoitus on minulle lähempi kuin mikään muu, herra drotsi", sanoi Maunu kiivaasti, "ja sitä minä etsin ennen muita, se on … se on…"
"Se on…?" toisti drotsi, kun ei Maunu-herra saanut lopettaneeksi lausettaan.
"Se on unhottaminen!" huudahti tämä lopuksi lyöden rintaansa, "minä tahdon unhottaa, drotsi Krister, unhottaa kaiken: maan, jossa kehtoni heilui, linnan, jossa äitini asui, puun, niityn, turpeen, jolla rikokseni tein, ne tähdet, jotka sen näkivät … kaiken, kaiken tahdon unhottaa … ja meren ulapoilla, myrskyjen ja kuohujen keskellä, siellä voin unhottaa, siellä on minulla rauha!"
Hetkisen vaitiolon jälkeen, joka syntyi Maunu-herran lopetettua, lausui drotsi heräten mietteistään ikäänkuin päättääkseen lauseen, jonka alun oli lausunut ainoastaan ajatuksissaan:
"Ja teillä on kuningas Eerikiltä sanomia minulle, Maunu Pentinpoika?"
"Niin!" oli lyhyt vastaus.
Drotsi viivytteli odottaen selitystä siihen, mitä piti niin ihmeellisenä, että marskin ystävä, joka haki levottomalta mereltä entisyyden unhotusta, että hän voi kulettaa sanomia toiselta marskin vastustajalta toiselle. Mutta ritari ei ryhtynyt sitä selittämään ja vaitioloa jatkui.
"Onko teillä kirjeitä, Maunu Pentinpoika?" kysyi drotsi vihdoin.
Maunu selitti kuninkaan antaneen hänelle suusanallisia tietoja drotsille ja hänen ystävilleen vietäväksi, mutta ennenkuin hän ehti niitä esittää, viittasi drotsi kädellään Maunua olemaan vaiti sekä nousi ylös. Hän sytytti sitten sarvilyhdyn kehoittaen Maunua seuraamaan itseään. Tultuaan ulompaan huoneeseen kääräisi drotsi viittansa lyhdyn ympäri. Sitten he kulkivat linnanhuoneitten läpi, joita valaisi ainoastaan pienistä akkunoista tunkeva niukka tähtivalo. Ulkona oli tuuli kääntynyt ja raivosi nyt voitokkaana yli maiden ja mannerten ajaen hurjalla vauhdilla repaleisia pilvijättiläisiä eteenpäin.
Käytyään lähimpäin huoneiden läpi, kuulivat he useiden naisäänten laulavan erään pitkän käytävän päässä olevassa huoneessa. Huone oli linnan naistupa, jossa drotsin puoliso, rouva Margareta Krummedik, istui neitojensa keskellä. Mutta nyt alkoi drotsi astumaan eräitä jyrkkiä portaita myöten alas, joille he tulivat muutamasta hyvin matalasta ovesta, joka oli piilossa erään pylvään takana. Astuttuaan pari rappusta alaspäin, sulki drotsi oven ja paljasti lyhdyn, joka levitti epäselvää valoa kiertoportaiden seinille ja katolle. Syvyydestä tuli kylmää ummehtunutta ja kosteaa ilmaa, jossa lyhdyn oli vaikea palaa, mutta drotsi meni hiljaa edellä välittämättä muusta kuin perille pääsystä.
Vihdoin he saapuivat eräälle ovelle, jonka drotsi avasi. Siitä he tulivat muutamaan isohkoon holvihuoneeseen, jonka kattoa kannatti keskihuoneessa oleva suunnaton pylväs.
"Tietäkää, Maunu Pentinpoika", lausui drotsi asettaen lyhdyn pylväästä pistävälle kivipöydälle, "tietäkää, että näinä aikoina on tarpeen suuri varovaisuus. Ne sanomat, joita kuningas Eerik nyttemmin lähettelee Ruotsin miehille, eivät sovi kenen tahansa kuultaviksi."
Drotsi katsahti äkisti Maunu-herraan. Oli kuin tämän takana olevasta nurkasta, josta miesten vartalot estivät kaiken valon, olisi kuulunut raskasta ihmisen hengitystä. Silmänräpäyksen ajaksi tuli drotsin kasvoille tarkasti kuunteleva ilme, mutta pian levisi niille, kun ei mitään enempää kuulunut, turvallinen hymy. Hän tarttui aivan tyvenesti lyhtyyn sekä teki kierroksen pylvään ympäri tarkastaen huolellisesti huoneen joka nurkan. Pantuaan sitten lyhdyn taasen pois, kääntyi hän Maunun puoleen.
"Ihmiskorva ei saa meitä kuulla", sanoi hän, "ja mitä kuolleisiin tulee, niin ne eivät meitä vahingoita? Olen valmis kuulemaan sanomaa, jonka tuotte armolliselta herraltamme, kuningas Eerikiltä!"
"Kuningas Eerik tervehtää teitä, drotsi Krister, ja teidän kauttanne kaikkia, jotka ovat ja tahtovat olla hänelle uskollisia", lausui Maunu-herra äänellä, josta tuntui melkein kuin häntä suututtaisi se, mitä lausui, "ja julistaa vielä tiedoksi minun kauttani aikovansa ensi kevännä, niin pian kuin vedet ovat luoneet jääpeitteensä, saapua tänne valtakuntaan kootakseen uskollisensa ympärilleen ja vetääkseen vihamiehensä tilille, josta he saavat kalveta! Etupäässä hän luottaa teihin, drotsi Krister, ja kun rauha kerran on hänen valtakuntiinsa palannut, niin on hän teitä palkitseva kaikesta, mitä olette hänen tähtensä vaivoja kärsinyt! Nämä ovat kuninkaan omat sanat."
Drotsi seisoi kauan Maunu-herran lopetettua sanaakaan sanomatta. Hän katseli alas eteensä ja näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa. Katsoessaan vihdoin Maunuun tarkasteli hän tätä terävin läpitunkevin silmin.
"Te, Maunu Pentinpoika", sanoi hän sitten aivan hitaasti, "te, joka olette ollut tilaisuudessa viime vuosina ottaa lähempää selkoa herramme, kuninkaan ajatuksista ja tuumista, mitä te sanotte tästä kuninkaan tiedonannosta?"
"En mitään!" vastasi Maunu Pentinpoika, ja taas tuli hetkiseksi äänettömyys.
"Te ymmärrätte kuitenkin hyvin", alkoi drotsi taas, "mitenkä tärkeätä tässä on tuntea, mikä kuninkaan oikea mielipide on sekä siitä, mitä valtakunnassa on nyt tapahtunut, että siitä, mitä hän haluaisi puolustajainsa tekevän hänen tännetulonsa johdosta, vai tuleeko niiden vaan ilman muuta häntä odottaa, ja siitä, miten hän tulee, ja miten hän haluaa linnoja häntä varten säilytettäväksi. Sillä sen sanan voitte Eerik-kuninkaalle viedä, että sinä aikana, joka tästä on keväälliseen jäänlähtöön, voi sellaista tapahtua, ettei hänellä ole ainoatakaan linnaa Ruotsinmaassa, mihin hän voisi turvallisesti jalallaan astua."
"Tästä, mitä kysytte, en tiedä mitään!" lausui Maunu-herra.
"Turhaan olette tullut näin tärkeälle asialle luokseni kuninkaamme sanansaattajana, suokaa se minulle anteeksi, herra Maunu Pentinpoika", lausui drotsi, jota nähtävästi loukkasi kuninkaallisen sanansaattajan jäykkä käytös ja sanattomuus. "Ja sen te tietänette, että sekä isäänne että setiinne voi Eerik-kuningas täydellisesti luottaa … mikä ei näytä, lyhyestä vastauksestanne päättäen olevan teidän laitanne, sillä jos te olette kuningas Eerikin ystävä, niin lienette myöskin hänen ystäväinsä ystävä. Minun tietääkseni ei teidän suvussanne ole kuin yksi ainoa kuninkaan vastustaja: veljenpoikanne, marskin aseenkantaja Niilo Bonpoika."
"Niilo Bonpoika!" toisti Maunu, mutta koneenomaisesti, ikäänkuin se nimi olisi aivan itsestään kuulunut siihen ajatusjuoksuun, minkä drotsin sanat olivat hänessä synnyttäneet.
"Niinpä niin!" jatkoi drotsi, "ja jos te aiotte asettua hänen puolelleen, niin sanokaa suoraan. Minusta näyttää muuten kuin haluaisitte palvella kahta herraa, ja silloin on palveluksenne vaan puolinainen palvelus…"
"Tuollaiset sanat sopivat, drotsi Krister, kehnosti teidän suuhunne!" huudahti Maunu kohottain uljaasti päätänsä, "Maunu Pentinpoika on rikollinen ja maaheitto, mutta jota hän palvelee, sitä hän palvelee rehellisesti, ja sen saatte painaa sydämeenne, ja muistaa kuin aika tulee, herra Krister Niilonpoika, että jos kerran saan valita isäni tai veljenpoikani, teidät tai marskin, niin varmaan saatte nähdä minut Niilo Bonpojan tai marskin puolella!… Kuninkaan sanoman olen tuonut teille; sen enempää en ole tehdäkseni ottanutkaan, ja mitä näette hyväksi ja tarpeelliseksi tehdä ja tekemättä jättää kuninkaan tulon johdosta, niin siitä päättäkää omin neuvoinne ja ystävienne kera, älkää minun!"
"Te haastelette ylväästi, Maunu Pentinpoika", vastasi drotsi, "varokaa ettette lupaa enempää, kuin voitte täyttää! Voi käydä, että saadessanne vastedes kotoapäin tietoja, saatte kuulla Niilo Bonpojan siirtyneen marskin puolelta kuninkaan puolelle … hän on hyvin nuori; hän ei vielä määrää itseään, hänen mielensä on helposti muutettavissa."
"Sitä päivää te ette koskaan näe, mikäli sukulaistani tunnen!" keskeytti Maunu kiivaasti, ja ikäänkuin haluten tätä kohtausta pian loppumaan lisäsi hän: "mutta se asia olkoon nyt miten tahansa, minä lähden tieheni … ja nyt, mitä terveisiä lähetätte, herra drotsi, kuninkaalle takaisin?"
Krister-herra mietti hetken ja lausui sitten:
"Tervehdä kuningas Eerikkiä, armollista herraani ja lausu, että minuun ja minun miehiini hän saa luottaa, ja varmaan hän voi odottaa, että vihamiehiään vielä kohtaa kosto!"
"Kosto!" kumahti kuin kaiku huoneen pimeimmästä kolkasta.
Miehet säpsähtivät. Drotsi tarttui äkisti lyhtyyn, piti sitä korkealla päänsä päällä ja astui suoraan siihen kolkkaan, josta ääni kuului. Mutta siellä ei ollut mitään. Hän seisoi siellä kauan katsellen joka rakoakin; mutta mitään ei näkynyt. Vihdoin hän laski lyhdyn ja astui pylvään luokse. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja käsi, jossa lyhty oli, vapisi.
"Olette kuullut vastaukseni kuninkaalle, Maunu Pentinpoika", sanoi hän hyvin hätäisesti, "kuten minäkin olen kuullut hänen sanansa minulle … onko teillä mitään lisättävää?"
"Ei, paitsi ehkä varoitus teille itsellenne, vanha Krister-herra!"
"Varoitus minulle … kuka, mitä?"
"Sattuu, että me tuolla merellä saamme välistä tietää enemmän, kuin te täällä maankamaralla saatte ajatelleeksi… Voisin mainita teille nimen, josta teille ehkä olisi ajattelemista, herra Krister!"
"Antakaa kuulua."
"Eerik Puke!"
Drotsi ei sanonut mitään, mutta selvästi näkyi, että tämä nimi teki häneen syvän vaikutuksen. Kulmat vetäytyivät kokoon ja alahuuli pisti esiin, niin että viikset painuivat tiukasti nenää vasten. Katse oli yhä lyhtyyn kiintyneenä. Hän piti vielä sitä kädessään, vaikka hän asettikin sen pöytää vasten. Katsoessaan hetken kuluttua ylös oli hänen katseensa synkkä ja sumuinen.
"Vanhalla herttualla ja Eerik Pukella ei ole mitään yhteistä asiaa!" mutisi hän itsekseen, tarttui lyhtyyn lähteäkseen pois.
"Kosto!" kajahti kolkko ääni taas.
He lähtivät ja rämähtäen löi drotsi oven kiinni jälkeensä rientäen, minkä ikänsä ja mielenliikutuksensa salli, portaita ylös.
* * * * *
Syyskuukaudet kuluivat, maa kävi valkeaksi, ja aurinko piirsi yhä pienempiä ratoja taivaalle. Jouluksi tulivat Nyköpingiin drotsin luoksi hänen poikansa Kaarlo, Juhana ja Niilo, sekä ensiksi mainitun pojat Kettil ja Eerik. Hänen tyttärensä miehineen sekä herra Maunu Gren tulivat myöskin, niin ettei Nyköpingin linnasta silloin asukkaita puuttunut. Lisäksi sinne tuli ja meni joka päivä ritaria ja herroja. Linnantupa oli aina miehiä täynnä, ja pihalla hirnuivat hevoset, ja porttitornissa oleva vartija törähytti tuontuostakin torveensa.
Eräänä päivänä vähää ennen joulua saapui herra Niilo Steeninpoika, marskin lanko, Stegeborgista sekä hänen veljensä Bo ja Pentti. Päivällispöydässä kertoi drotsi heille, mitä oli kuullut nykyisin marskin toimista. Hän oli lähtenyt heti häidensä jälkeen Vesteråsiin ja kulkenut sieltä heti Martinmessun jälkeen suuren sotajoukon kanssa Taalainmaahan. Miten hänen toimensa olivat siellä menestyneet, ei drotsilla ollut tietoa, "mutta rehelliset taalainmiehet", lisäsi hän, "antavat hänelle paljon työtä!"
Krister-herra nyökkäsi salaperäisesti ympärilleen lähinnä istuville herroille ikäänkuin sanoakseen: "toivoisin, että muutkin antaisivat hänelle vähän työtä!" ja herrat nyökkäsivät yhtä salaperäisesti takaisin.
"Oletteko puhunut poikanne kanssa, ritari Bo?" kysyi drotsi samassa henkäyksessä.
"Odotan häntä tänne Nyköpingiin", vastasi Bo-ritari. "Hän tuo varmaan tietoja marskin taalainmatkasta!"
"Olkoon se asia miten tahansa", lausui herra Maunu Gren, "niin on meidän käsissämme ainakin vahvoja linnoja ja reippaita miehiä. Tahdonpa nähdä, eikö vaan Borgholmin muurien edustalla masennu herra Kaarlo Knuutinpojan pöyhkeä miehuus, niin valtakunnanhoitaja kuin hän onkin!"
Borgholmin linna ja Ölanti olivat Maunu Grenin hallussa, samoinkuin Kalmarin linna oli veljesten Pentti ja Bo Steeninpoikain hallussa Kalmarin kokouksesta asti kesästä vuonna 1436, jolloin kuningas ne heille antoi. Herra Niilo Steeninpojalla oli Stegeborg. Kun drotsin pojalla, Kaarlo Kristerinpojalla oli Ringstaholm ja drotsilla itsellään Nyköping, niin näytti tämä rannikko olevan hyvässä säilyssä, joko sitten kuningasta tai jotakin muuta varten, aina kuitenkin marskia vastaan. Valta antaa rohkeutta, niinpä nämäkin herrat haastelivat ylpeästi, että olisi luullut heidän pystyvän valloittamaan koko maailman. Vähäväliä kuului vihan sana Engelbrektistä, joka herrain mielestä oli koko tämän pahuuden juuri. Hänen kuoltuaan se oli tosin pysähtynyt kasvussaan, mutta he tunsivat kuitenkin hiljaisuudessa seisovansa yksiöisellä jäällä. Se voi minä hetkenä hyvänsä murtua heidän allaan, ja heidän mahtinsa upota sen virran valtaviin laineisiin, jota he eivät ymmärtäneet eivätkä voineet torjua. Ja tämä tieto voimattomuudestaan kansaa vastaan huimasi heidän päätään. Heidän ajatuksensa lentelivät kuin syksytuulen ajamat kellastuneet lehdet sinne tänne pääsemättä mihinkään pysähtymään. Kuningas, drotsi — kumpikaan ei ollut kyllin mahtava kootakseen muut ympärilleen, eikä kukaan ajatellut, että johonkin erityiseen liittyminen voimaa antaisikaan. Päinvastoin ajatteli jokainen näistä miehistä itsensä keskukseksi, ilmeinen vaara heidät vaan sai toisiinsa yhtymään.
Mutta tätä drotsin puolueen heikkoa puolta ei ollut Kaarlo Knuutinpojan puolella. Hänen voimansa oli juuri se, että hän oli yksinään, ympäristössä ei ollut yhtäkään, joka olisi voinut häneltä riidellä ylintä sijaa. Lisäksi tiedettiin, ettei Kaarlo millään ehdolla sallisi kuningas Eerikin tulevan Ruotsin valtaistuimelle, ja tästä johtui pian sekin arvelu, että hänen persoonansa kelpasi esteeksi mille muukalaiskuninkaalle tahansa, joten kansan mielessä yhtyi hänen nimeensä vähitellen eloisana ja vilkkaana se toivo, että hän oli Ruotsin paras puolustaja. Hän olikin jo niin mahtava, ettei drotsi enää voinut ajatella jaksavansa sysätä häntä syrjään yksinään, ja sen verran älysivät muutkin herrat armottomasta itsekkyydestään huolimatta, että ainoastaan sopu ja yksimielisyys voivat tuottaa heille voiton.
Istuessaan nyt koolla ja ajatellessaan monia asemiehiään ja linnojensa korkeita muuria, — ylpeät voitonunelmat paisuttivat heidän rintojansa, ja he katselivat maailmaa kuin se olisi kiikkunut heidän keihäänkärkiensä varassa. Kukapa rohkeni ruveta heidän kanssaan miekkoja mittelemään? Tällä hetkellä kutistui marskikin mitättömäksi raukaksi, jonka sopii potkaista syrjään kuin kenkärajan.
Juhlatuuli oli korkeimmillaan, kun torventoitotus ilmoitti vielä yhden vieraan saapuneeksi drotsin linnaan. Se ei kuitenkaan herättänyt erikoisempaa huomiota; keskustelu jatkui ja herra Niilo Steeninpoika tarttui simalla täytettyyn hopeamaljaan ja huusi kohottaen maljaa ylös:
"Sen lupauksen annan tässä, että ennenkuin aurinko on ennättänyt tulla takaisin, tuoden kesän tullessaan, ja mennä pois taas, niin on marski tahi olen minä päätä lyhyempi, niin totta kuin Jumala ja Pyhä Eerik-kuningas minua auttakoon!"
Yleinen hiljaisuus syntyi saliin Niilo-herran tyhjentäissä maljaansa. Kun hän sitten, pantuaan sen kilahtaen tammipöydälle, kääntyi katsomaan läsnäolijain kasvoja, ikäänkuin lukeakseen heidän silmistään suostumuksen rohkeisiin sanoihinsa, jäi hän pitkään katsomaan erääseen oven suussa seisovaan nuorukaiseen, joka oli saapunut juuri paraiksi kuullakseen hänen sanansa. Ylpeän ritarin kasvoille levisi hetkiseksi puna.
Mutta nuorukainen astui aivan tyyneesti Krister-herran luokse antaen hänelle herransa, Kaarlo Knuutinpojan, lähettämän kirjeen.
"Tervetullut sukulaisten ja ystäväin seuraan, nuori Niilo Bonpoika!" sanoi drotsi mitä ystävällisimmästi hymyillen sekä murtaen kirjeen auki. "Mihin jätitte herranne viimeksi?"
"Vesteråsiin! … hän oli vasta palannut Taalainmaalta ja aikoi lähteä
Enköpingiin hänen armonsa arkkipiispa Niilon kutsumuksesta."
"Arkkipiispa Niilo!" huudahti teeskentelemättömällä kummastuksella pari läsnäolijaa, ikäänkuin heidän olisi ollut vaikeata käsittää, että arkkipiispa voi pyytää keskustelua marskilta, tahi kuin tämä kohtaus olisi ollut heistä ylen tärkeä.
Tähän huudahdukseen ei tullut kuitenkaan vastausta; Niilo tervehti pojan kunnioituksella isäänsä, Bo-ritaria, joka katseli anteeksiannettavalla ylpeydellä jalokasvuista nuorukaista. Sillaikaa luki drotsi saamaansa kirjettä.
"Rakkaalla pojallani, marskilla on ollut suuri menestys Taalainmaassa", lausui hän sitten, tuskin voimatta salata katkeria tunteitaan. "Hän antaa samalla tiedoksi haluavansa valtakunnan herrat ja miehet keskustelemaan Söderköpingiin uunnavuonna. Siellä päätetään muun muassa linnalääneistä!" Vanha herra yskäisi ja pani kirjeen kädestään lisäten: "Meillä on siis yhtä ja toista ajateltavaa joulun ajaksi, hyvät sukulaiset ja ystävät. Ensiksi on Kalmarin linna kysymyksessä, mutta sitten tulee meidän muiden vuoro!"
"Mutta sitä ennen tulee muuta tapahtumaan…!" huudahti herra Maunu Gren, ja herra Niilo Steeninpoika seisoi silmät salamoiden ja posket hehkuen katsellen eteensä.
"Joulurauhaa ei saa häiritä", ehkäisi drotsi kuumaveristä Maunu-herraa. "Vielä kerran tervetullut, Niilo Bonpoika, älkäättekä enää erotko ystävistänne ja sukulaisistanne Beliaalin palvelusta pitääksenne … se on vanhan Krister Niilonpojan joulutoivotus teille, nuori ystäväni!"
"Niin totta kuin elän, veljenpoikani", huudahti Niilo Steeninpoika astuen tämän luokse ja lyöden häntä olkapäälle, "sinun täytyy jäädä isäsi ja sukulaistesi luokse ja jättää hirmuvaltias, tahi meistä tulee veriviholliset, vaikka samaa verta virtaileekin suonissamme!"
Nuorukaisen kasvot synkistyivät. Hän älysi liiankin hyvin, ettei tämä hänen sukulaispiirinsä keskustelu sopinut hänen kuultavakseen; hänen harrastuksensa olivat niin erilaiset. Tuskallinen oli silmäys, jolla hän katsoi isäänsä, ritari Bohon, joka seisoi äänetönnä ja umpimielisenä, käsivarret ristissä rinnallaan. Monta silmänräpäystä ei hän kuitenkaan miettinyt, ennenkuin vastasi:
"Minä kiitän teitä, ankara herra Krister, tervehdyksestänne! Mitä taasen siihen toivomukseen tulee, että minä jäisin sukulaisteni luokse, niin sanon sen teille suoraan, että olen marskin, herra Kaarlo Knuutinpojan mies ja sinä pysyn, tapahtukoon mitä hyvänsä. Sanon sen vitkailematta, — lisäsi hän — että se olisi teille kaikille selvänä ja että kavahtaisitte herraani kohtaan vihamielisiä puheita."
Syntyi yleinen meteli salissa näiden sanojen johdosta. Herra Maunu Gren vaahtosi vihasta, ja herra Niilo Steeninpoika syöksyi veljensä, herra Bon, luo, huutaen palavin silmin:
"Ja tätä sinä sallit poikasi puhua, veli, itsesi, minun ja veljemme Pentin läsnäollessa, valtakunnan drotsin läsnäollessa, joka on saanut häpeällä väistyä pöyhkeän nuorukaisen edestä ja jättää virkansa hänen tähtensä, joka tuskin kykenee hillitsemään itseänsä vielä vähemmin muita! Jumalan kalliin veren kautta, käske hänen ottamaan sanansa takaisin, tahi en vastaa, mitä tapahtuu!"
"Rauhoittukaa, ritari Niilo", kuului silloin vakava ääni lausuvan, ja herra Kaarlo Kristerinpojan jalot kasvonpiirteet näkyivät Niilo Bonpojan vierestä, "jokainen lähteköön vapaasti isäni linnasta kuten on sinne tullutkin, siitä minä vastaan hengelläni! Ja teitä, Niilo Bonpoika", hän tarttui nuorukaisen käteen, "teitä minä kiitän äsken lausumistanne sanoista, te olette minun mieleeni, ja suokoon Jumala, että omista pojistani tulisi teidän kaltaisianne!"
Tämän jalon miehen sanat vaikuttivat hetkiseksi tyynnyttävästi, mutta niin tulisena kuohui viha miesten kiihtyneissä mielissä, että miekat olisi varmaan paljastettu, ja sukulais- ja ystäväkokous olisi sukulaisverellä vihitty, ellei uusi torventörähdys ja ritari Pentti Juhonpoika (Oxenstjerna), joka kohta senjälkeen astui saliin, olisi täydentänyt Kaarlo Kristerinpojan alottamaa työtä. Herra Pentti Juhonpoika oli drotsin vävy ja kavalan ja kylmästi punnitsevan kaniikin, herra Jöns Pentinpojan isä. Hän oli vankkarakenteinen mies, mutta kasvonsa olivat, kuten kaikkien tämän ajan Oxenstjernain kasvot, tylyt, hurjat ja viekkaat. Hänen katseensa osoitti kuitenkin lempeämpiäkin tunteita mahtuvan hänen rintaansa ja hän olikin aikalaistensa arvion mukaan sukunsa paras, "ainoa" — sanottiin — "joka kantoi kunnialla ritarinimeään!" Tavallisten tervehdysten jälkeen otti herra Penttikin esiin kirjeen, antaen sen drotsille.
"Minä ratsastin eilen Enköpingistä", sanoi hän, "jossa erosin marskista ja piispoista. Ja he antoivat minulle tämän kirjeen teille tuotavaksi, appi!"
"Sen hän käskee sanoa teille, ja sen hän sanoi eilen arkkipiispan ja muiden herrain läsnä ollessa, että jos uskollisesti tahdotte häntä auttaa, ettekä ryhdy taistelemaan valtakuntaa vastaan, niin hän antaa teille parhaimmat osat, aivan kuin olisitte hänen oma isänsä. Mutta jos hän huomaa teidän vastustavan valtakunnan parasta ja haluavan tuoda takaisin kuninkaan vasten hänen tahtoaan ja hänen vahingokseen, niin sanoo hän teille samoin aikovansa ahdistaa teitä kaikkein ankarimmin, kuten olisitte hänen oman isänsä surmannut!"
"Soo-o, hän puhuu kuin pappi, tuo marskimme", lausui Krister-herra. "Mutta nyt on rakkaan poikani aika riehua, ehkäpä tulee meidänkin aikamme vielä, jalot sukulaiset ja ystävät! Kuulustaapa melkein siltä kuin ankara marski syyttäisi meitä suoraan kavalluksesta!"
"Tosiaankin", lausui Pentti Juhonpoika, "sellaisia tietoja on marski saanut, että te ystävinenne juonittelette häntä vastaan. Itse te olette pahin hänen vihamiehistään, ja teidän jälkeenne te, herra Niilo Steeninpoika, ja te tahdotte tuoda kuningas Eerikin takaisin valtakuntaan!"
Hiljaisuuden aikana, joka nyt syntyi, avasi drotsi piispain kirjeet, joissa oli täysi selonteko Enköpingin kokouksen menosta. Näki, miten katse vanhuksen silmissä kävi yhä terävämmiksi ja hänen ryppyisille poskilleen kohosi heikko puna. Lopetettuaan lukemisensa vaipui hänen kätensä, jossa kirje yhä oli, alaspäin, ja hän lausui, tarttuen toisella kädellään miekkansa kahvaan:
"Nyt ovat asiat sillä kannalla, että me saamme sekoittaa suolaa jouluolueen, sukulaiset ja ystävät, ja minusta näyttää parhaalta ryhtyä ensiksi edelliseen. Nyt tarvitaan hyviä ja nopeita neuvoja, ettei tuuliaispää yllätä meitä aivan valmistaumattomina. Kokoontukaamme siis tunnin kuluttua päättääksemme kenenkään häiritsemättä, mitä parhaaksemme tulee."
Drotsi lähti huoneesta, ja muut herrat seurasivat perässä, joten Bo-ritari jäi pian kahdenkesken poikansa kanssa. Silloin tämä tarttui isänsä käteen ja pyysi liikutetulla äänellä:
"Isä, isä, seuratkaa minua marskin luo!"
Isä työnsi synkästi katsoen poikansa luotaan, mutta laski sitten kätensä hänen olkapäälleen ja katseli häntä kauan ja tutkivasti.
"Poikani", sanoi hän vihdoin, "rakas poikani, kule sinä sitä tietä, jota omatuntosi käskee, ja seuratkoon sinua äitisi henki! Mutta kavahda, tarkoin kavahda, ettet kompastu ja lankea, sillä minulla eikä veljelläsi eikä kellään sukulaisellasi ole voimaa kohottaa sinua silloin. Jumala olkoon kanssasi!"
Sitten hän syleili häntä ja lähti kiireesti huoneesta.
Vähän sen jälkeen ratsasti Niilo Bonpoika Nyköpingin linnasta Strengnäsiin päin, missä hänen piti tavata Tuomas-piispaa saadakseen häneltä vastauksen marskille, jota hän ei ollut voinut saada viipyessään päivän vanhan opettajansa luona tulomatkallaan.
Mutta tunnin kuluttua kokoontuivat Krister-herran vieraat hänen johdollaan Folkungatornin pohjakerroksessa olevaan salahuoneeseen. Kaikki olivat siinä mielentilassa, jolloin ollaan hartaita tekemään uhkarohkeimpiakin päätöksiä. Heidän mielentilaansa voi kutsua epätoivoiseksi. He olivat vainonneet marskia askel askeleelta koettaen sysätä häntä syrjään, mutta hän oli heidän ponnistuksistaan huolimatta noussut yhä ylemmäksi, ja nyt oli hän heidän päätään korkeammalla. Sen sijaan, että he nyt olivat toivoneet pääsevänsä tekemään viimeisen siirron shakkilaudalla saadakseen vihatun vastustajansa lopullisesti matiksi, olivat he nyt saaneet sen tiedon, että tämä itse oli aikeissa tehdä siirron, joka kerrassaan hervahduttaisi heidän voimansa.
Muuten ei tämä tieto ja kutsumus Söderköpingin kokoukseen olisi voinut tulla sopivampaan aikaan drotsille. Sillä mikään ei voinut saada niinkuin siitä johtuva pelko hajaantuneita voimia yhtymään ja liittymään yhteisesti toimimaan.
Erääseen keskipylväässä olevaan renkaaseen pistetty soihtu valaisi miesten tummia haamuja, jotka seisoivat tai istuivat siellä täällä seinäin vierellä. He vaihtelivat joko lyhyviä, mutta tärkeitä sanoja tai olivat mietteisiinsä vaipuneina. Drotsi odotutti kauemmin itseään ja tullessaan oli hänen kasvoillaan sama uhmainen ilme, sama synkkyys kuin muidenkin. Hän asettui erääseen huoneen nurkkaan, ja muut herrat seisoivat vastapäätä soihtua, jonka valossa heidän kultaketjunsa ja nuttujensa ja levättiensä hopea- ja kultakirjailut välkkyivät.
"Monta sanaa ei tarvita", lausui drotsi katsahdettuaan ympärilleen ja ikäänkuin saatuaan voimaa siitä synkästä päättäväisyydestä, joka näkyi jokaisen kasvoilla, "montaa sanaa ei tarvita nykyisten suhteiden selvittämiseksi. Minusta näyttää kuin olisimme nyt päässeet itse sen yrttitarhan portille, joka on meidän omamme yhtähyvin kuin hänenkin, joka on nyt korottanut itsensä yrttitarhuriksi, meidän herraksemme. Nyt on tultu siihen asti, että meidän täytyy ajaa tämä herramme yrttitarhasta pois tahi uhrata henkemme."
"Pois hän, pois…!" kuului synkkäin herrain huulilta mutina.
"Jos olette siinä asiassa samaa mieltä kuin minäkin, jalot ystävät ja sukulaiset", jatkoi drotsi, "niin olemme myöskin selvillä, mitä on tehtävä. Tässä ei ole, mikäli minä, mies vähäpätöinen voin huomata, muuta tietä päästäksemme pois tästä pälkähästä kuin tulen ja miekan tie. Jumala on todistajani, kuinka vastahakoisesti ja pakosta ryhdyn verta vuodattamaan, ja kuinka halusti käyttäisin muita pelastuskeinoja … mutta niitä ei ole, turhaan niitä etsin, kuten olisi turhaa etsiä auringonsädettä yöllä … siis taisteluun! Miekka ratkaiskoon nyt meidän ja Kaarlo Knuutinpojan välin."
"Niin, niin!" huusivat muut, "miekka ratkaiskoon asian, miekka ratkaiskoon asian!"
"Vannokaamme siis", alkoi drotsi juhlallisella äänellä, kun taas oli tullut hiljaisuus, "vannokaamme auttavamme ilman petosta ja viekkautta toisiamme kuin veljet myötä- ja vastoinkäymisessä, ilossa ja surussa. Mikä paha yhtä kohdannee, se kohtaa kaikkia, niin totta kuin Jumala ja Pyhä Eerik-kuningas meitä auttakoon!"
Drotsi veti miekkansa ja ojensi sen eteensä, kaikki muut tekivät samoin ojentaen miekkojaan, niin että niiden kärjet koskivat drotsin miekankärkeen. Ne välkkyivät kamalasti soihtujen valossa, ikäänkuin gygiar-aurinko, jonka tummat säteet valaisevat vuorissa asuvia jättiläisiä.
Joka ritari lausui valan, vahvistaen sen noilla tavallisilla sanoilla:
"Niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerik-kuningas meitä auttakoon!"
Sitten syntyi holviin syvä hiljaisuus; kuului ainoastaan miekkain helinä niitä tuppiin pistettäissä. Senjälkeen ruvettiin keskustelemaan siitä, miten oli meneteltävä, että onnistuminen olisi kaikin puolin taattu. Silloin päätettiin, että drotsin tuli lähteä ylimaihin ryhtyäkseen täydellä todella yhteistoimiin taalalaisten kanssa. Sitten olisi laadittava ja marskille lähetettävä kirjoitus, jossa suoraan sanottaisiin, mitä tahdottiin, että hän tietäisi sen mukaan ojentua. Tietysti ei tullut kysymykseen ottaa osaa Söderköpingin kokoukseen, ja linnat oli pantava viipymättä puolustuskuntoon.
Kun asiat nyt oli näin parhaan mukaan järjestetty, läksivät herrat toinen toisensa perään pois tornihuoneesta. Drotsi ja herra Pentti Juhonpoika jäivät kahden jälelle.
"Päätöksenne on, appi", kysyi viimeksi mainittu, "lähteä Nyköpingistä ja matkata pohjoiseen päin?"
"Niin on, rakas poikani, niin on!" vastasi drotsi. "Räfvelstan otan talvikortteerikseni. Siellä olen hyvin saapuvilla, mitä tapahtuneekin. Jos nämä muut vaan saavat täällä olevat linnat säilytetyiksi, niin saatte nähdä minun alottavan leikin, jota muistetaan kauan Ruotsinmaassa!"
"Te tiedätte kuitenkin minun sanomattanikin, että marski tuntee perinpohjin sen leikin, jonka nyt aiomme alottaa…"
"Mutta me olemme sen jo kerran ennen leikkineet, ja silloinpa sai vastustajamme siitä kalveta!… Katsokoon rakas sukulaisemme Kaarlo-marski, ettei hän joudu käymään samoja teitä!"
"Tarkoitatte Eerik Pukea…?"
"Tarkoitan Eerik Pukea, vävyseni", vastasi drotsi lyöden kiihkolla rintaansa nyrkillään. "Tunkee läpi maksan ja munuaisten sellaisia sanoja kuullessa, joita te toitte minulle nuorelta sukulaiseltamme… Juonitella valtakuntaa vastaan … kuka juonittelee, vävypoikani? Eivätkö he ole kaikki yhtäläisiä nuo miehet, jotka esiintyvät suurin sanoin ja ylpein tuumin huutaen ruotsalaisista, rahvaasta ja valtakunnasta, vapaudesta, laista ja vanhoista tavoista … eivätkö he ole kaikki ihan yhtäläisiä, ja eivätkö he koeta hajalle repiä ja maahan tallata kaikkea, mikä on ennen kuulunut asiain järjestykseen. Minä toistan ne sanat, jotka arvoisa Linköpingin piispa, Knut vainaja, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, lausui Engelbrektille, tuolle rauhanhäiritsijälle, kun hän oli herrainkokouksessa Vadstenassa, ja minä tahdon, niin totta kuin elän, paiskata marskille hänen omat sanansa vasten naamaa… Jos kukaan on juonitellut valtakuntaa vastaan, niin Engelbrekt ja ne, jotka ovat hänen jälkiään kulkeneet, sekä Eerik Puke että armollinen herramme, valtakunnanhoitaja."
Drotsi astui ovelle, ja Pentti-herra seurasi häntä. Mutta ovella drotsi äkkiä kääntyi takaisin.
"Missä on tyttärenpoikani, Jöns Pentinpoika?" kysyi hän, "onko totta, mitä hän sanoi minulle Tukholmassa, että hän sai marskin häissä niin tarpeensa tästä maailmasta, että haluaa tästälähin tehdä työtä yksinomaan pyhän kirkon hyväksi?"
"Kyllä asia on niin", vastasi herra Pentti, "hän ei ole enää entisellään, hän kaihoo ihmisiä, ja minäkin pääsin vaivoin hänen puheilleen, käydessäni Upsalassa pari päivää sitten Enköpingin-matkallani."
"Hm", mutisi drotsi, "juuri nyt kuitenkin tarvitsisimme hänen päänsä… Tervehtikää häntä minulta, vävyni, ja sanokaa hänelle, että hän tulee tapaamaan minua Räfvelstahan, ja että minä tarvitsen häneltä hyvän neuvon."
Tätä lausuessaan tarttui hän lukkoon ja astui holvista vieviä portaita myöten yläovelle.
Herrat lähtivät. Mutta soihdun valossa, joka oli melkein loppuun palanut, näkyi aivan pylvään vieressä eräs varjo, ja ontto ääni kuiskasi:
"Sinä aiot otella elämän ja kuoleman uhalla … hyvä on, Räfvelstassa tavataan taas."
Ja varjo liikkui hitaasti huoneen äärimpään nurkkaan ja haihtui siellä pimeyteen. Samassa kuului eräs ääni, aivan kuin hyvin hakattu kiviliuska olisi pudonnut paikalleen.
Eräs drotsin palvelijoista, joka oli tullut soihtua sytyttämään, nojasi kalpeana ja vapisten ovea vasten. Hän oli nähnyt varjon lähtevän pylvään luota ja haihtuvan.