X.

Tupa Altunan kirkon luona.

Loppiaisaattona eli tammikuun 5:nä päivänä 1439 ratsasti marski, seurassaan ritaria ja asemiehiä, Söderköpingin kaupunkiin, kansan osoittaessa mitä selvimmällä tavalla luottamustaan ja mieltymystään häntä kohtaan. Mutta hän oli tuskin päässyt taloonsa kuin huolia taasen tuli joka suunnalta. Hän sai nimittäin sanomia, ettei drotsi eikä kukaan hänen puoluelaisistaan saavu kokoukseen. Hän oli jo ratsastaessaan Ringstaholmasta saanut sen tiedon, että sekä herra Kaarlo Kristerinpoika että hänen lankonsa, Stegeborgin herra Niilo Steeninpoika varusteleivat kuin vihollista odottaen. Mutta hän oli toivonut, että taistelun puhkeaminen vielä viipyisi ja että sitä ennen ehdittäisiin keskustella ja ratkaista asia sovinnolla.

Kokous alkoi. Mennessään muutamana päivänä kokoussaliin huomasi hän erään miehen katselevan häntä synkin silmin. Hän ei kuitenkaan pannut siihen sen enempää huomiota, vaan jatkoi matkaansa. Kun marski palasi keskustelun loputtua taloonsa, oli mies yhä vielä samalla paikalla tutkien niin tarkasti marskin kasvojen pienintäkin ilmettä, kuin olisi tahtonut katsoa hänen lävitseen. Marski ei välittänyt hänestä, vaan keskusteli vilkkaasti velipuolensa, nuoren Ture Steeninpojan (Bjelken) kanssa. Tämän tulisi, itse neljäntenä miehenä, lähteä panttivangiksi Stegeborgiin, että herra Niilo Steeninpoika saapuisi Söderköpingiin. Tätä haastellen kulkivat velipuolet katua eteenpäin, ja marski piti nyt silmällä synkkää miestä, joka näytti huomaamatta siirtyvän eteenpäin väkijoukossa, niin että marskin kasvot olivat aina hänen sivullaan. He saapuivat siten torille, joka oli Pyhän Drottin kirkon edustalla. Silloin tuli marskia vastaan ratsumies, jota seurasi pari asemiestä. Hän pysähtyi ja hyppäsi ratsun selästä, jonka toinen miehistä otti huostaansa, sekä astui marskia kohden ottaen vyönsä alta kirjeen, jonka antoi hänelle.

"Drotsilta, herra Krister Niilonpojalta!" lausui mies.

"Siispä saa kalpani vilvoitella, veli", huudahti hän lyöden miekkaansa, "se hehkuu nyt tupessaan!"

Marski hymyili nuorukaisen kiihkolle, mutta kääntyi samassa totisena sanansaattajaan päin.

"Tervehdä drotsia", sanoi hän, "ja sano että kernaammin näen tätä kuin salaista vihollisuutta, ja pyydä häntä olemaan valmiina, sillä minä aion maksaa samalla mitalla!"

"Älkää pelätkö!" vastasi sanantuoja, "hän tietää kyllä ottaa teidät asianmukaisesti vastaan… Ja kuulkaa te, nuori Ture-herra, minä otan halusti mitelläkseni miekkoja kanssanne, niin totta kuin nimeni on Torsten Juhaninpoika!"

"Te puhutte korskeasti, Torsten", vastasi Ture, "katsokaa myöskin, että kykenette siitä vastaamaan, kuin herranne kyennee puheestaan vastaamaan!"

"Minulla ei ole muuta herraa kuin Jumala", vastasi Torsten avomielisesti, "ja drotsia seuraan vapaasta tahdostani!"

Sitten hän tervehti marskia, astui hevosensa selkään ja ratsasti miehineen matkaansa, että kaviot tulta iskivät. Marski jatkoi syvästi mietiskellen käyntiään, eikä veljensä tahtonut häiritä häntä. Mutta hänkin äkkäsi nyt heitä seuraavan synkän miehen, ja kun he saapuivat joen yli vievälle sillalle, jonka toisella puolen oli marskin linnamainen talo, niin näytti kuin mies aikoisi asettua heidän tielleen.

"Kuka olet?" kysyi Ture-herra tarttuen äkkiä miehen käsivarteen.

Tämä yritti tempoa irti itsensä, mutta kun marski asettui hänen eteensä, seisoi hän liikahtamatta katsellen tutkivasti kuten äskenkin häneen. Marski toisti velipuolensa kysymyksen.

"Olen onneton mies", vastasi puhuteltu, "josta on sanottu, että minä tulen sen miehen surmaajaksi, joka on pelastanut henkeni, ja minä pelkään sen ennustuksen käyvän toteen."

"Tiedätkö sitten, kuka on henkesi pelastanut?" kysyi marski.

"Tiedän", vastasi mies viivytellen, "minä … Niilo Steeninpoika,
Stegeborgin herra."

"Heitä surusi sitten", lausui marski, "mikä on nimesi?"

"Rodenberg, ja minä olen herra Niilon kanuunamestari."

"Hyvä, hyvä, ystäväni … vaara on siis jo aivan sivu, sinä voit rauhoittua."

"Niin, niinhän te sanoitte, herra marski, mutta jos ei se ollutkaan herra Niilo … jos ei se ollutkaan herra Niilo … jos se oli joku muu, jos te olitte se…!"

"Minäkö … mistä se päähäsi pälkähtää, Rodenberg? … tai mistä tiedät, että se oli herra Niilo?"

"Hän on sen sanonut, jolleikaan aivan suoraan, niin on hän kuitenkin puhunut, toiminut ja käyttänyt sitä hyödykseen, ikäänkuin olisi todella pelastanut henkeni!"

Mies kertoi tarkasti tapahtuman Tukholmassa, päivää jälkeen hänen sinne tulonsa, miten hänet pelasti hurjistuneen ihmisjoukon käsistä eräs ritari, jonka piirteitä hän silloisessa tilassaan voi vaan vilahdukselta huomata. Eräs herra Niilo Steeninpojan miehistä oli vakuuttanut hänelle pelastajan olleen hänen herransa, eikä Niilo-herra ollut itse kieltänyt sitä, vaikka hän oli ollut hieman ymmällä, kun Rodenberg kertoi siitä tahtoen keventää kiitollista sydäntään.

Marski kuunteli tarkkaavasti hänen puhettaan ja lausui kun hän oli lopettanut:

"Kysy vielä kerran herra Niilolta. Jos hän sanoo olleensa pelastajasi, niin usko häntä… Jollei hän sano, niin tule minun luokseni, niin saat varman tiedon."

"Herra!" huudahti Rodenberg pannen kätensä ristiin, — "herra, te olette…"

Mutta marski meni nopeasti astuen pois, ja portti suljettiin hänen takanaan. Hän riensi sinne. Eräs mies vastasi ettei ketään laskettu sisään. Rodenberg seisoi kauan siinä, ja yhä selvemmäksi kävi hänelle, että sillä tuntemattomalla, joka hänet tuona kauheana iltana pelasti Tukholmassa ja jonka hämärä kuva oli jäänyt hän mieleensä, oli marskin kauniit piirteet.

"Niin, minä menen kysymään herra Niilolta!" huudahti hän vihdoin päättäväisenä, "minä kysyn häneltä, ja hänen täytyy varmasti vastata minulle, ja sitten … sitten avautuvat marskin portit minulle."

Sitten läksi mies hitain askelin marskin asunnolta.

Kotonaan odotti marskia uusi hämmästys. Eräs hänen omia miehiään oli tullut pohjoisesta päin tuoden sanaa Niilo Bonpojalta, jonka marski oli, heti hänen palattuaan Nyköpingistä ja kerrottuaan marskin vihamiesten yhä juonittelevan häntä vastaan, lähettänyt Taalainmaahan antamaan hänen sikäläisille voudeille ohjeita, miten oli meneteltävä rauhan säilyttämiseksi tällä maankulmalla ja yllytysten ehkäisemiseksi, joita aivan epäilemättä kohta taasen yritettäisiin.

Airut toi hyviä sanomia. Marski voi luottaa täydellisesti voutiensa valppauteen, ja nykyään oli hän itse kansalla tuoreessa muistissa. Hän oli siellä käydessään tehnyt rahvaaseen niin edullisen vaikutuksen, että drotsilla olisi epäilemättä paljon vaivaa saadakseen ne liikkeelle taas. Mutta miehellä oli mukanaan kirjekin, jonka hän oli saanut ratsastaessaan muutaman yksinäisen talon ohi Altunan kirkon seuduilla.

Kirjeessä oli vaan seuraavat sanat: "Vihollisesi on Räfvelstassa. Lähetä sinne luotettava mies ja muutamia huoveja, niin minä annan vihollisesi käsiisi! B.P." Marski käänsi pergamenttiliuskan nurin tutkien sitä tarkasti, mutta siinä ei ollut muuta. Hän kysyi mieheltä vielä, kuka kirjeen oli antanut, mutta vastaus ei valaissut asiaa vähääkään. Se oli ollut talonpoika, joka oli tullut mökin viereisestä metsästä ja kysynyt, tiesikö hän, oliko marskin miehistä ketään näillä seuduin, ja kun hän oli vastannut itse olevansa marskin miehiä, oli talonpoika antanut kirjeen hänelle ja mennyt matkaansa. Marski antoi saatuaan nämä tiedot miehen mennä sekä sulkeutui itse huoneeseensa sallimatta kenenkään tulla itseänsä puhuttelemaan, ei edes lähinten ja rakkaimpainkaan sukulaistensa, kuten Ture Steeninpojan tai Tord Kaarlonpojan.

Seuraavana päivänä halusi hän hyvin innokkaasti puhutella lankoaan, Niilo Steeninpoikaa. Hän toivoi — mikä olikin luonnollista — saavansa erotetuksi hänet drotsista, joten vaara olisi paljon vähentynyt, kun asia nyt oli tullut miekan ratkaistavaksi. Niilo-herra tulikin, mutta siitä ei lähtenyt paljoakaan hyötyä; marski sai kuitenkin taivutetuksi hänet sovintoon kanssaan, mutta kukaan ei ymmärtänyt paremmin kuin hän, minkä verran tähän sovintoon oli luottamista. Täksi erää oli Niilo kuitenkin sidottu, ja se tuotti ainakin ajan voittoa. Mutta jokainen näki, kuinka syvästi marskiin koski, että oma lankonsa oli hänen vihollisiaan, ja hän oli alakuloisena vielä tullessaan ratsastaen Skeningeen Söderköpingistä.

"Minua surettaa, enemmän kuin voin sanoa", lausui hän Ture Steeninpojalle, "että lankoni vainoo minua. Minä olen aina tahtonut hänen parastaan ja olen toivonut hänestä yhtä luotettavaa ystävää kuin hyvää sukulaista."

Levättyään yön Skeningessä neuvotteli hän miestensä kanssa. Ja yhteisestä neuvosta lähetti hän sitten Arvid Svanin huovijoukon kanssa kutsumaan smålantilaisia aseisiin ja lähtemään niiden kanssa piirittämään Kalmarin kaupunkia. Itse hän aikoi lähteä Elfsborgiin.

Herra Arvid läksi samana päivänä ratsastamaan Skeningestä, ja seuraavana päivänä piti marskin itsensä matkustaa. Hän kutsutti luokseen erään asemiestensä päälliköitä, nimeltä Klaus Lange, joka oli muuten yksi niitä monia entisiä engelbrektiläisiä, jotka olivat ruvenneet marskin palvelukseen. Hän oli reipas, rohkea ja neuvokas mies, joka oli hyvin harjaantunut aseiden käyttöön ja oli järkähtämättömän uskollinen sille, jolle oli kerran antanut lupauksensa.

"Uskallatko mitään minun tähteni?" kysyi marski, Klaun tullessa hänen luokseen.

"Ilolla uskallan henkeni teidän tähtenne, herra marski!" vastasi mies. "Mitä tahansa annattekin tehdäkseni, sen teen, tahi ette koskaan enää minua näe!"

"Hyvä, ystäväni, minä tunnen sinut ja luotan sinuun!"

Hän kertoi sitten mitä oli tekeillä, ja että Klaun tulisi lähteä Räfvelstahan ja vangita siellä drotsi. Hän saisi itse valita avustajansa, ja marski antoi hänelle vielä kirjeen, jonka hän antaisi drotsille.

"Olkaa rauhassa, herra marski", lausui Klaus, kun kaikki oli selväksi puhuttuna, "saatte kohta kuulla hyviä sanomia, tai ei Klaus Langea ole enää olemassa!"

* * * * *

Tammikuun 13 päivä oli tavattoman kylmä talvipäivä, ja illalla alkoi puhaltaa tiukka pohjoinen, jonka vuoksi kaikki kulkijat riensivät minkä ehtivät teiltään ja poluiltaan katon alle suojaan. Taivas oli ehtasininen ja kuulakka, ja tähdet tuikkivat ja välkkyivät siinä, ja lumi kimalteli kuin olisi ollut täynnä lukemattomia jalokiviä.

Muuan yksinäinen huovi ratsasti sitä tietä myöten, joka kulkee etelään päin Simtunan kihlakunnan läpi Länsi-Uplannissa. Tie noudatti erästä niitä monia soraharjuja, jotka luonto näyttää itse luoneen juuri teitä varten. Tämä harju, jota tavallisesti kutsutaan Taalalaisharjuksi eli vaan yksinkertaisesti Harjuksi, ulottuu Enköpingistä pohjoiseen päin Daljokeen asti. Enåkerin pitäjästä Löfstan kirkolle asti kulkee tie tätä harjua myöten, osittain sen viertä, osittain sen päällä, mutta kun Örsund-joki viimeksi mainitussa pitäjässä rupeaa juoksemaan harjun vierellä, niin siirtyy tie sen itäpuolelle, kunnes se haarautuu Altunan kirkon ja Flostan kartanon pohjoispuolella, kulkien siitä alkain molemmin puolin jokea. Aivan tienhaaran eteläpuolella kohoo yksinäinen kumpu, minkä pohjoispuolitse luikertaa vähäinen puro Örsund-jokea kohden, joka laskee itäpuolelta Altuna-järveen. Tämä ympäröi mainitun kummun kaakkoispuolta ja sitä kutsutaan myöskin Räfvelstan joeksi kummun ja järven välillä olevan vanhan säterikartanon mukaan. Kummun rinteen keskikohdalla on Altunan vanha kirkko, jonka hautuumaan-muurin vieritse Räfvelstahan menee tie.

Flostan myllyjen eteläpuolelta ratsasti yksinäinen ratsastajamme Örsund-joen jään yli. Hän aikoi nähtävästi etelään käsin Enköpingiä kohden. Hänen hevosensa ali aivan kuuran peitossa, ja hän itse huitoi tuontuostakin käsiään rintansa yli pysyäkseen lämpimänä. Hän saapui sille paikalle, jossa Altunan kirkolle ja Räfvelstahan vievä tie erosi vasemmalle kädelle. Moniahta syltä tiestä oikealle oli mäen törmällä pieni mökki. Hän olisi varmaan ratsastanut sen ohi, ellei räppänästä paistava valo olisi herättänyt hänen huomiotaan. Hän kuuli sieltä myöskin kiivaan, läpitunkevan äänen puhuvan jollekin. Puheen, tahi paremmin ärjynnän, lomasta kuului tukahutettua uikutusta. Ratsumies pysähtyi kuuntelemaan.

Ihmisiä ei näkynyt millään suunnalla. Uloinna etelästä häämötti huoneryhmän tapainen, mutta valoa ei näkynyt yhtään, joten ihmiset lienevät jo menneet levolle. Huovi ei miettinyt kauvaa, vaan hyppäsi ratsultaan, sitoi sen suitsista erääseen puuhun ja riensi mökkiä kohden, josta käskevät huudot ja uikutukset kuuluivat yhä selvemmin, kuta lähemmäksi hän tuli.

"Kohta tarttuu tuli hameeseesi, ämmä", kuuli hän käskevän äänen lausuvan, "suostu, niin kaikki vielä muuttuu!"

Vastaukseksi kuului vaan ääni, joka pikemmin muistutti raivoavan ihmisen ulvontaa kuin onnettoman uikutusta. Ratsumies tempasi oven auki ja syöksyi sisään. Hän näki siellä kammottavan näyn.

Keskulaiseen mäntykankeen sidottuna makasi huoneen keskessä olevan tulisijan vieressä vanhanpuoleinen nainen, ja kangen kumpaisessakin päässä, joihin oli häthätää sidottu jonkinlaiset ristipuut, oli kaksi miestä vääntämässä kankea hiljakseen ja siirtämässä sitä vähitellen yhä kauemmaksi tuleen. Onneton, jota näin kauhealla tavalla kiduttamalla pakotettiin suostumaan julmain pyöveliensä vaatimukseen, oli vanhanpuoleinen vaimo. Hänen harmaat hiuksensa riippuivat osittain punotuissa suortuvissa pään ympärillä; kasvot olivat tuskasta ja raivosta niin vääntyneet, että niitä oli mahdoton tuntea, Kummankin miehen huulilla oli saatanallinen hymy, he näyttivät nauttivan uhrinsa sanomattomista kärsimyksistä. Näky muistutti kiirastulen tuskia. Parempaa taulua sitä varten ei keskiaikainen kirkko olisi voinut esittää.

Veri jähmettyi nuorukaisen suonissa. Mutta se herätti samalla hänen voimansakin hereille. Tässä jos koskaan tuli hänen nyt auttaa miekallaan avutonta ja näyttää ansaitsevansa kerran päästä ritarien joukkoon; vähääkään arvelematta ja harkitsematta, miten tämä epätasainen taistelu kahta vastaan päättyisi, syöksyi hän esiin. Hetken jännityksen lisäämillä voimilla tarttui hän kidutuspuuhun nostaen sen vähän matkaa tulesta. Salaman nopeudella veti hän sitten miekkansa ja kävi miesten kimppuun.

Nämä olivat kuin puulla päähän lyötyinä. Samoin kuin ihmissilmän jumalallinen majesteetti väliin ehkäisee, lamauttaa ja karkoittaa verta janoovan, murhanhimosta kiljuvan tiikerin, niin olivat nämäkin pedon perikuvat ensi hetkenä aivan tyrmistyneinä. Hämmästys valoi kuin lyijyä heidän suoniinsa, ja ennenkuin he ehtivät tointua, välähteli jo koston miekka heidän silmissään. Toinen, joka oli ovea lähempänä, sykertyi oitis miekan satuttamana maahan. Toinen, joka oli aatelismiehen vaatteissa, heitti tilaisuutta käyttäen kaapun päänsä yli ja juoksi kostajan seljän taitse ovelle, jonka sulkemiseenkin hänellä oli vielä tarpeeksi malttia.

Pelastaja riensi perään, mutta ovi ei auvennut, se oli jollakin tavoin sulettu ulkopuolelta. Hän katseli ympäri huoneen ja havaitsi kankeen sidotun vaimon. Tämä sai hänen unhottamaan sen, että oli äkkiä joutunut vangiksi, ja muistamaan että tämä onneton oli vapautettava, mihin hän ryhtyikin viipymättä. Se oli pian tehty. Hän laski onnettoman lattialle sillä penkkiä ei tuvassa ollut. Nähtyään että hän varmasti vielä eli, lausui hän lempeästi:

"Olkaa rauhassa, emo … pelkuri murhaajanne on salvannut meidät tänne, mutta minä hankin kohta vapaan pääsyn täältä ja vien teidät mihin tahdotte… Olkaa rauhassa…!"

Hänen äänensä näkyi tekevän vanhukseen ihmeellisen vaikutuksen. Tämä säpsähti ja pyyhki hiukset kasvoiltaan sekä piti käsiään molemmin puolin silmiään heittäen aran, mutta läpitunkevan silmäyksen mieheen.

"Niilo Bonpoika!" huudahti hän peittäen silmänsä vapisevilla käsillään.

Mies, joka oli tällä välin ottanut pyövelikangen ja asettanut sen räppänää vasten kiivetäkseen sitä myöten katolle ja vapauttaakseen sekä itsensä että vaimon, kääntyi äkkiä ympäri kuullessaan nimeään mainittavan. Tässä äänessä oli jotakin, mikä suuresti vaikutti häneen. Eukko tunsi hänet, mutta hänen äänestään ilmeni, että nuorukaisen näkeminen herätti hänessä tuskaa, ellei katkeruuttakin, ennemmin kuin iloa.

Niilo meni hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä siirtäen ne lempeällä väkivallalla hänen silmiltään sekä katseli tarkoin vanhuksen teräviä, vaan nääntyneitä piirteitä. Mutta hän oli tuskin nähnyt ne, kuin päästi hänet käsistään ja hypähti taaksepäin kasvot kalmankalpeina.

"Rouva Bengta!" huudahti hän, "mitenkä te olette täällä! Mitenkä te olette joutunut näiden miesten käsiin!"

Mutta näihin kysymyksiin ei tullut vastausta. Tämä voimakas, taipumaton nainen näytti olevan sekä sielultaan että ruumiiltaan murtunut. Kauhea kuolema, josta hän oli tuskin pelastunut, ja kiihkeä, syvä mielenliikutus, kun tunsi pelastajansa Niilo Bonpojaksi, näkyivät kokonaan vieneen häneltä tänä hetkenä kyvyn selvästi ajatella. Se tarkoitusperä, jonka ainoan vuoksi hän nyt enää eli, nimittäin veljensä kuoleman kostaminen, oli ollut aivan tyhjiin menemäisillään, monta silmänräpäystä ei olisi tarvittu, ennenkuin hänen jäsenensä olisivat tulessa hiiltyneet. Ja se, joka tuli hänet vaarasta tempaamaan, joka antoi hänelle taasen koston keinot, nimittäin elämän ja hengen, se oli — Niilo Bonpoika, jonka omana juuri oli taikakoriste, tuo kaulaketju, jota saadakseen hän itse oli niin paljon koettanut ja kärsinyt, vieläpä tullut rikoksen tekijäksikin. Hänen sydämensä synkästä pimeydestä, jossa vihan ja pahuuden kolkot haamut elivät ja liikkuivat, jossa kaikella ihmistylyydellä ja -itsekkyydellä oli kotinsa ja tyyssijansa, sieltä pilkisti nyt äkisti valoisa ilme, oli kuin salaiset, aikoja sitten unohtuneet voimat olisivat heränneet eloon hänen sydämensä syrjäisimmistä komeroista, samoinkuin lumi sulaa maasta, niinpian kuin aurinko saapuu kevätsäteineen, synnyttäen vehreyttä ja kukkasia lumen allakin. Senkaltainen väre oli vanhuksen äänessä, kun hän yhä uudelleen toisti nuorukaisen nimen.

Niilo Bonpoika ei taasen puolestaan, päästyään hämmästyksestään tointumaan, ajatellut muuta kuin miten saisi tuon onnettoman pelastetuksi, ja hän kyseli häneltä yhä uudelleen, miten hän oli tänne tullut ja mihin hän nyt haluaisi mennä. Hän ei kuitenkaan saanut vastausta kysymyksiinsä ja rupesi sentähden taas kiipeämään lakeiselle. Silloin hänen äsken kaatamansa mies liikahti tulen toisella puolen, mikä sai Niilon pysähtymään aikeessaan.

Tämä ei ollutkaan kuollut, hän oli vaan iskusta taintunut, mutta nyt hän virkosi ja samassa palasi kostonhalukin. Niilon huomatessa hänet tuki hän vasemmalla kädellään itseään lattiata vasten, ja oikeassa oli paljastettu miekka. Mutta samassa hyppäsi Niilo hänen luokseen, sieppasi miekan hänen kädestään ja käänsi sen kärjen hänen rintaansa vasten painaen samalla häntä lattiaan.

"Kurja rosvo!" huudahti hän, "rukoile, jos voit, Jumalan äitiä, sillä sinun pitää kuolla!"

Silloin miehen rohkeus kerrassaan lamautui, ja hänen silmänsä sulkeutuivat Niilo Bonpojan leimuavan katseen edestä.

"Armoa, armoa!" voihki hän murtaen ulkomaalaisten tapaan. "Minä olen vaan halpa palvelija, joka olen noudattanut herrani käskyjä … vanhaa rouvaa piti pakottaa, ja kun ei hän suostunut, niin täytyi hänen kuolla … armoa, armoa…! Se oli herrani tahto."

"Ja kuka on herrasi?" kysyi Niilo.

"Hän on herra Jost von Bardenvleth", änkytti mies.

"Pyöveli hän on eikä mikään herra!" huudahti Niilo kiivaasti. Hän näyttää perinpohjin oppineen kotimaassaan taidon polttaa ihmisiä roviolla, mutta hän saapi työstään palkan, siitä minä vastaan!"

"Rakkaus, nuori herra, rakkaus … on hänet häikäissyt… Jalo Iliana-neiti kohteli häntä ivaten ja pilkaten, herrani vannoi pyhän valan valloittaa hänet, ja minä, mies halpa ja arvoton, olen seurannut häntä uskollisesti lapsuudestani asti, minä olen ritarin uskollinen palvelija!"

"Älä mainitse niitä sanoja, konna … on häväistystä kutsua sellaista miestä ritariksi… Ja tulessa poltetun ihmisen tuhan ylikö käy tie neitsykammioon … sellaistako tietä tulee ritarin käydä!"

"Tämän rouvan piti keittää juoma, joka herättäisi neidossa vastarakkautta", selitti mies, jossa syntyi toivo, että voisi pelastaa henkensä tunnustamalla tarkasti asian juoksun, "ja hän osaa sen tehdä… Hän asui tässä tuvassa ja tuli Krister-herran taloon pelastamaan kyökkimestarin tyttären henkeä … ja jos hän kerran osaa palauttaa lähtemäisillään olevan elämän takaisin ruumiiseen, niin hän osaa myöskin kääntää nuoren neitosen mielen rakkauteen, sanoi Jost-herra, mutta hän kielsi… Jost-herra pyysi ja vaati häntä, mutta hän kielsi vaan … sitä varten me tulimme tänne tänä iltana, sillä herra Jost ei heitä kesken asiaa, jonka on pannut mieleensä … noita-ämmän palvelijan me pidätimme drotsin talossa, ja sitten vaati herrani häntä keittämään heti paikalla rakkausjuoman, tai hän menettäisi henkensä … mutta hän ei vastannut mitään. Silloin ryhtyi herrani ainoaan mahdolliseen keinoon, mutta akka teki itsensä jäykäksi ja kankeaksi kuin puunpölkky, ja liekitkin kammoivat häneen koskea."

Niilo Bonpoika salli miehen puhua enemmän kuin hän muuten olisi sallinut, syystä että Krister-herran nimen mainitseminen ja vieraan ritarin oleskelu hänen luonaan antoivat hänen ajatuksilleen äkkiä uuden suunnan. Tässä piili epäilemättä joku lanka Krister-herran salaisesta juoniverkosta, jota hän viritteli marskia vastaan. Niilo päätti senvuoksi ottaa asian selville.

"Kauvanko herrasi on ollut Ruotsissa?" kysyi hän.

"Hän tuli eräällä lybeckiläisellä aluksella nyt jouluksi Kööpenhaminaan", vastasi mies, "ja sieltä meni hän jouluviikolla Malmöhön ja siitä maata myöten Nyköpingiin asti. Mutta silloin oli drotsi jo lähtenyt Räfvelstahan, ja täällä tapasi herranikin hänet muutamia päiviä sitten…"

"Ja rakkaus leimahti hänessä heti Iliana-neidin nähtyään?" kysyi Niilo
Bonpoika epäluuloisesti.

"Heti!" vakuutti mies, "hän on kuitenkin nähnyt hänet ennenkin sukulaisten luona Tanskassa, pääasiallisesti hänen setänsä, herra Olavi Akselinpojan luona, ja hän toi juuri häneltä terveisiä Arvoisalle neidolle, joka tuli jo toissa syksynä Margareta-rouvan luokse viipyäkseen täällä jonkun aikaa."

"Herrasi ei ole siis ensi kertaa näissä pohjoisissa valtakunnissa?"

"On Ruotsissa … mutta Tanskaan tuli hän jo toissa syksynä tuoden sanaa Kristoffer-herttualta, ja silloin hän näki Iliana-neidin tämän sukulaisten luona. Ja nyt kun hän uudelleen näki neidon, niin hän rakastui häneen heti taas, niin että oli vähältä järkensä menettää…"

"Näkeehän sen … mutta mitä asiaa hänellä on drotsille?"

"Asiaa drotsille…?" toisti mies venyttäen, "mistä minä, halpa-arvoinen mies, sen tietäisin?"

"Sinä tiedät sen, ja sinun pitää se sanoa! — henkesi uhalla, sano se!" lausui Niilo lujasti.

"Armoa, armoa, nuori herra", änkytti mies, "mitä tiedän sen tahdon sanoa… Te tiedätte, että Kristoffer-herttua saa Tanskan valtakunnan, niin tietysti hän saa tämänkin … sieluparkani kautta, en tiedä mitään, mutta sen voin ymmärtää, että hänen kai täytyy saada, mitä ennen on ollut hänen enollaan."

"Ja herrasi on tuonut herttualta kirjeitä drotsille?"

"Sitä tietoa saat odottaa seikkailija-lurjus!" sanoi eräs ääni aivan hänen takanaan.

Käännyttyään huomasi hän huoneen olevan täynnä aseellisia miehiä, ja häntä lähinnä seisoi tumma mustahiuksinen mies, päässään kallis turkislakki. Hän oli tarttunut kädellään Niilon kaulaan, ja kirkas tikari välkkyi hänen kädessään.

"Jos liikahdatkaan, niin makaat paikalla kuoliaana jalkaini juuressa!" sanoi hän kähisevällä äänellä Niilon korvaan. Tämä heittäysi kuitenkin notkeasti sivulle päin, ja mies työnsi samassa tikarin hänen rintaansa. Mutta sen terä osui Niiloon juuri kaulan alapuolelle ja kimmahti siitä takaisin jotakin kovaa esinettä vasten. Silmänräpäyksessä oli Niilo Bonpoika pystyssä, miekka välkkyi hänen kädessään, ja hienon ritarin täytyi väistyä välttääkseen surmaniskua.

"Ottakaa hänet kiinni!" huusi hän miehilleen, "ottakaa hänet kiinni ja viekää Krister-herran luokse. Siellä hän saa hyvin ansaitun palkan työstään!"

Ja miehet tulivat lähemmäksi. Heidän pitkät keihäänsä muodostivat Niilon ympäri kehän, joka tuli yhä ahtaammaksi. Selvää oli kuitenkin, että hänet voitiin sillä tavoin kyllä surmata vaan ei kiinni ottaa.

Silloin tarttui joku Niilon jalkoihin. Haavoitettu mies oli ryöminnyt keihäitten alitse ja temmannut Niilon kumoon. Muut heittäysivät hänen päälleen ja muutamassa silmänräpäyksessä hän oli sidottuna.

Ylhäinen ritari katseli ympärilleen ja huomasi vanhan Bengta-rouvan, joka istui kyyryisillään nurkassa eikä näyttänyt ensinkään älyävän, mitä tuvassa tapahtui. Ritari viittasi parille miehelle, jotka näyttivät kuuluvan hänen omaan väkeensä.

"Viekää hänet varovasti taloon", sanoi hän, "ja pankaa hänet minun huoneeseni!"

Kohta senjälkeen liikkui miesjoukko tietä myöten Altunan kirkon ohi
Räfvelstahan päin.

Mutta tähdet tuikkivat taivaalla niin äänettöminä ja miettiväisinä ja lumi maassa säihkyi ja säkenöi heijastaen niiden valoa. Otavan sakara osoitti puoliyön kohta lähestyvän, kun öinen kulkue saapui Räfvelstahan.