XI.
Räfvelstassa.
Räfvelstan talo ei ollut varustettu, sillä ei ollut tornia, muuria eikä vallihautaa; se ei siis ollut mikään linna, mutta siellä oli linnantupa, ritariparveke, parvensilta ja naistupa, olipa siellä salakamarikin, johon talon herra vetäytyi, kun hänellä oli tärkeitä neuvotteluja tai kun hän muuten tarvitsi lepoa ja rauhaa. Drotsille, herra Krister Niilonpojalle oli talo tullut hänen toisen vaimonsa rouva Margareta Krummedikin mukana, joka taasen oli saanut sen ensimmäiseltä mieheltään, ritari Ture Steeninpoika Bjelkeltä, joka oli herra Kaarlo Knuutinpojan ensimmäisen vaimon isä. Margareta-rouva oli kookas, miehevä nainen; hän oli Krister-herran nuorempain poikain Niilon ja Juhanan sekä hänen tytärtensä Briitan ja Kristiinan äiti. Edellinen tyttäristä oli naimisissa tanskalaisen herran, ritari Klaus Niilonpoika Rönnovin kanssa, jälkimmäinen herra Pentti Juhonpojan (Oxenstjernan) kanssa.
Nyköpingistä tullessaan oli drotsi rouvineen tuonut mukanaan nuoren neidin, Iliana Åkentyttären (Tottin), joka kuului Akselinpoikain (Tottien) mahtavaan sukuun, jolla oli suuri vaikutusvalta sekä Tanskassa että Ruotsissa. Iliana-neiti oli aivan nuori. Varsinaisesti kauniiksi ei häntä voinut sanoa, mutta hän oli vilkas ja olennoltaan hyvin viehättävä. Marskin häissä Tukholmassa oli hän herättänyt suurta huomiota nuorten herrain piirissä, ja moni oli turhaan pyytänyt tanssia yhden tanssin hänen kanssaan, niin suosittu ja haluttu hän oli siellä. Vaikeata oli huomata, osoittiko hän puolestaan suosiota erityisesti jollekulle, mutta Margareta-rouvan terävä silmä luuli huomanneensa, että niin oli laita, ja hän antoi vähäväliä neitosen tietää, että haaveileminen ja naiminen olivat eri asioita. Tänäkin iltana koski heidän keskustelunsa sitä asiaa. He istuivat naistuvassa Margareta-rouvan aputyttöjen keskellä, jotka kehräsivät laulaen suuren takkavalkean ääressä.
"Eikö ritari Jost näytä sinusta tavattoman rakastettavalta mieheltä!" kysyi Margareta-rouva kostuttaen hyppysiään saadakseen pellavakuidut paremmin sujumaan langaksi.
"Hän näyttää minusta yhtäläiseltä kuin muutkin saksalaiset ritarit, jotka liehuvat kuningas Eerikin ympärillä", vastasi Iliana.
"Mutta hän osoittaa sinulle nähtävästi erinomaista huomaavaisuutta!" jatkoi vanha rouva.
"Minulleko!" huudahti Iliana nauraen ja kumartuen eteenpäin ja lyöden kämmeniään yhteen rukinpyörän yli. Hän istui nimittäin lähinnä tulta Margareta-rouvaa vastapäätä. "Minulleko!… Kuinka te erehdytte, rouva Margareta … ettekö te sitten tiedä, mitä kaikki nuo saksalaiset ritarit kosivat sekä Tanskassa että Ruotsissa?"
"Neiti Iliana!" huudahti Margareta-rouva kääntyen jäykästi ja juhlallisesti neitoon päin.
"Älkää pahastuko, rakas rouva Margareta", jatkoi tämä laskien kätensä ystävällisesti hymyillen rukinpyörälle, niin että se pysähtyi, sekä katseli sydämellisesti ankaraa rouvaa silmiin, "älkää pahastuko, mutta jollei Jost-ritari kosi enemmän isäni rikkauksia kuin minua, niin annan hänelle käteni vaikka jo tänä päivänä!"
"Tuollaista puhetta en viitsi kuulla", jatkoi vanha rouva päätään pudistaen. "Te saatte kiittää ja iloita, neiti Iliana, että ritari Jostin kaltainen mies tekee teille sen kunnian… Ja jos tahdotte ottaa neuvoani varteen, niin heittäkää mielestänne ne ajatukset marskin häistä. Nuori Tord ei tahtone milloinkaan viedä teitä morsiamenaan taloonsa, siksi tunnen ylpeän marskin suvun."
Iliana-neiti sävähti hehkuvan punaiseksi näiden sanain johdosta ja kiersi lankaa niin kiivaasti rukin pyörälle, että se katkesi. Hänen suloiset kasvonsa hämmentyivät siitä vielä enemmän, ja kun hän kumartui ottamaan langanpäätä ylös, vierähti pari kyyneltä lankarullalle. Margareta-rouva ei kuitenkaan nähnyt hänen onnekseen kyyneleitä, mutta hän näki punastuksen, joka pisti kauniisti silmiin pitsikauluksen valkeata reunustaa vastaan.
"Kuulkaapa, mitä minä sanon, arvoisa neiti", jatkoi Margareta-rouva ikäänkuin lieventääkseen sanojensa vaikutusta, "ritari Jost von Bardenvleth muistuttaa hymyävää laaksoa Reinin varrella, jossa linna kohottaa huippujaan pilviä kohden, sen ympärillä on viljavia vainioita ja sitä tervehtivät sadat jokea myöten purjehtivat kauppiasalukset. Mutta nuori Tord on samallainen kuin tämän hänen kotimaansa metsävuoret … minä tunnen perinpohjin nämä Ruotsin herrat, ja uskokaa te minua, joka olette saman maan tytär kuin minäkin."
"Niinpä kyllä, rouva Margareta", vastasi Iliana katsoen häneen niin sulavan herttaisesti, että jokainen ruotsalainen ritari olisi halusti taittanut kymmenen keihästä sen näkemisestä, "vertauksenne on oivallinen, mutta te unhotatte, että linnat Reinin varrella olivat pelkkiä rosvolinnoja, ja että metsänpeittämän vuoren sisässä on parasta rautaa. Minä rakastan enemmän sellaista kiveä, jonka sisässä on kultaa kuin sellaista, joka on sillä silattu!"
Margareta-rouva pudisti säälivästi päätään tytön hupsuudelle, joka saattoikin verrata uljasta Jost-ritaria kullalla silattuun kiveen, mutta hän ei puhunut sen enempää siitä asiasta illan kuluessa.
Iliana-neiti sitävastoin ei voinut karkoittaa mielestään nuorta, voimakasta ja hänen silmissään kaunista Tord Kaarlonpoikaa, joka oli tanssinut hänen kanssaan sukulaisensa marskin häissä ja jonka sisaren, sorean Briitan kanssa hän oli solminut sydämmellisen vilkkaan tuttavuuden. Hän oli kokonaan näiden ajatusten vallassa: vielä illalla omaan huoneeseensakin tullessaan oli hänen mielensä niitä täynnä. Hän istui nojaten otsaansa ikkunanpieleen ja katseli lumista pihaa ja tähtien loistoa — niille hän nyt huokasi huolensa ja niitä hän otti todistaakseen, että Tord Kaarlonpoika oli erinomaisin nuori urho maailmassa.
Silloin häiritsi aseitten kalske hänen haaveensa, ja samassa hän näki pihan poikki kulkevan isohkon joukon asemiehiä. Tähtien miedossa valossa ei hän voinut täydellisesti erottaa eri miehiä, mutta sen hän näki, että he kulettivat jotakin välissään, joka siis oli epäilemättä heidän vankinsa.
Hän herätti erään tytöistä, joka nukkui hänen huoneessaan, ja kysyi, tiesikö hän mitä tuo öinen melu tarkoitti sekä kuka vanki mahtoi olla. Tyttö nousi nopeasti ylös ja juoksi ikkunaan katsomaan.
"En minä tiedä", sanoi hän, "mutta vieras ritari tuli myöhään kotiin, niin kertoi kyökkimestarin palvelija, ja hän puhui miesten päällikölle ja herra Torsten Juhananpojalle, että mäen toisella puolen oli kauhistuttava murha tapahtumaisillaan ja pyysi heiltä muutamia miehiä, niin hän toisi pahantekijän tänne drotsin käsiin. Hän sai miehiä ja tuopi nyt kaiketi tuossa pahantekijää…"
"Ritari Jostko … onko hän saanut selville rikoksen ja tuo nyt rikoksentekijää tänne…! Harrashan se jalo herra sitten onkin, luulin muuten hänen pitävän itseään liian hyvänä kuljeskelemaan maita ja mantereita."
"Hänen täytyy kait jotakin tehdä, arvoisa neiti, kun Krister-herra on poissa ja te olette häntä kohtaan niin epäystävällinen", vastasi tyttö yhä istuen ja katsellen ulos.
Iliana istui takanojossa penkillä ikkunankomerossa käsivarret ristissä rinnallaan katsellen taivaalle päin, josta oli pieni kappale näkyvissä ikkunasta.
"Niinkö arvelet, Ramfrid", sanoi hän, "miltä Jost-ritari sinusta itsestäsi tuntuu?"
"Hui, se ilkiö", vastasi tyttö, "hän näyttää valepukuiselta naiselta, en soisi hänelle pikkusormeanikaan, e-en, en pientä, mutta kas, nyt miehet tulevat takaisin ja menevät linnantupaan, nyt on pahantekijä lukkojen takana; nyt hän on vissiinkin toimittanut tehtävänsä hyvin … e-en, arvoisa neiti, sen sanon, että ennen tekisin vaikka mitä, kuin antaisin hänelle pienintäkään suosionosoitusta."
Iliana-neiti ei lausunut mitään tytön arvostelun johdosta ritarista, jota Margareta-rouva niin suosi. Kului hetkinen, Ramfrid veti jo kyynäspäitään akkunasta aikoen lähteä siitä pois, kun hän äkkiä lausui:
"Pyhä Jumalan äiti, tuolla ne tuovat vielä yhtä vankia, ja jollen väärin näe, niin se on sama vanha vaimo, joka herätti kyökkimestarin pikku tyttöön hengen uudestaan…"
Iliana hyppäsi penkiltä ja katsoi pää tytön pään viedessä ulos ja näki sen, mitä tämä sanoi.
"Mutta katsokaa", jatkoi tämä, "ne vievät häntä parvisillalle … olkaa varuillanne, Iliana-neiti, se koskee teitä … hänen pitää keittää taikajuoma teitä varten, niin, niin aivan varmaan … kuulin itse ritarin muutamia päiviä sitten kysyvän häneltä, osaako hän keittää sellaisen juoman, ja kun hän ei huolinut vastata, niin tarjosi ritari hänelle suuren rikkauden, mutta vaimo katseli häntä vaan yhä synkemmin ja ylenkatseellisemmin, ja vihdoin ritari rukoili ja pyysi häntä polvillaan. Minä kuulin ja näin kaiken, sillä minä seisoin parvisillalla pylvään takana, kun ritarin palvelija juoksi alas vaimoa hakemaan, ja minä menin sille puolelle, jossa on se pieni kulmaikkuna ritarin huoneeseen, ja kun ulkona oli pimeä ja sisällä valoisa ja kun ikkunassa oli vielä pieni reikä, niin oli minun helppo kuulla ja nähdä … ja vaimo kielsi … niin hän teki … ja minusta näytti, että hän vielä pilkkasikin ritaria, ja tämä suuttui ja sanoi, mitä et anna hyvällä, sen saat antaa pahalla, ja nyt hän kai aikoo käyttää sitä keinoa."
"Mitä arvelet, Ramfrid", kysyi Iliana, "luuletko tuon vaimon olevan niin viisaan ja luonnon salaisuuksiin perehtyneen, kuin ritari uskoo?"
"Luulen varmaan, neiti!" vastasi Ramfrid hyvin varmasti ja vähääkään arvelematta.
"Ramfrid!" huudahti Iliana hetken vaitiolon jälkeen ja hänen silmistään hehkui päättäväisyys, "Ramfrid, meidän pitää pelastaa eukko … ritari on poissa … kun miehet jättävät sen hänen huoneeseensa ja menevät pois, niin me menemme ja pelastamme hänet sieltä…"
"Mutta jos ne eivät jätä häntä … eivätkä he jätä, sen saatte nähdä…"
"Niin meidän täytyy kuitenkin pelastaa hänet … sinä olet kerran puhunut eräästä käytävästä, joka on ritariparvekkeen ja ritarin huoneen välillä…"
"Soh … minä luulen että pääni on sekaisin, kun en sitä muistanut… Hovimestari Antti auttaa meitä … se käykin helposti; mutta mihin me panemme hänet, kun olemme hänet saaneet ritarin kynsistä irti?"
"Tuo hänet tänne, Ramfrid! … minun luotani ei kukaan havainne häntä etsiä!"
Tyttö hiipi ulos, ja Iliana neiti istui ikkunalla pinnistäen silmiään nähdäkseen pienimmänkin varjon pihalla. Mutta kesti kauvan, ennenkuin hän kuuli tai näki mitään. Vihdoin ilmestyi miehen vartalo pihalle käyden sen yli. Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Ilianasta hän näytti katselevan hänen kamarinsa ikkunaa, neito uskalsi tuskin hengittää. Hänen sydämensä tykytti kuuluvasti. Mies oli ritari Jost von Bardenvleth. Hän tunsi sen paremmin kuin näki.
Vielä kerran katsoi ritari taakseen ja meni sitten kiertoportaita myöten parvisillalle.
* * * * *
Vasta 14:sta päivän iltapäivällä tuli Krister-herra takaisin Räfvelstahan. Hän oli, kuten hän itse kertoi, käynyt Halderin saaressa, joka oli kihlakunnan pohjoisosassa Hollarin järvessä. Tullessaan oli hän erittäin iloisella mielellä; hän käveli ritariparvella edestakaisin ja löi monta kertaa käsiään yhteen lausuen:
"Pian saamme nyt leikkiä sellaisen joululeikin, josta puhutaan koko
Ruotsinmaassa!"
Jost-herra oli ollut koko aamupäivän huomattavan levoton, mikä ei ollut jäänyt Margareta-rouvalta huomaamatta, mutta ritari oli karttanut keskustelua hänen kanssaan. Nyt hän oli salissa drotsin luona, ja kun tämä ilmaisi tuolla lauseella iloisen mielentilansa, niin sanoi Jost-ritari:
"Ellen ole saanut aivan vääriä käsityksiä maanne oloista, niin tarkoittaa iloinen lauseenne valtakunnan marskia, herra Kaarlo Knuutinpoikaa, ja silloin on minulla tavallaan tuoreita uutisia tarjottavana teille!"
Drotsi katsoi kysyvästi ritariin, joka kertoi ottaneensa erään marskin asemiehistä drotsin vangiksi sekä mainitsi mistä työstä oli hänet tavannut.
"Lienee villiä joukkoa tuo marski seurueineen", sanoi hän, "eivät he näytä armahtavan ikää eikä sukupuolta. Se vaimoraukka oli puolikuolleena tuskistaan, ja palvelijani, joka koetti vapauttaa hänet tuon kurjan miehen käsistä sai muiston, josta tullee kärsimään hautaan asti."
Drotsi ällistyi, mutta käski sitten, kuulusteltuaan vielä tapahtuman koko menon, huoneessa olevan Torsten Juhananpojan tuoda vangin esiin. Mutta yhä enemmän hän hämmästyi, kun vanki oli Niilo Bonpoika.
"Niilo Bonpoika!" huudahti hän useita kertoja, "Niilo Bonpoika!"
Tämä seisoi suorana ja synkkänä vartiomiestensä keskellä, ja hänen katseensa, hänen ryhtinsä ja oikeutettua vihaa hehkuvat poskensa tekivät sellaisen vaikutuksen läsnäolijoihin, että he tuskin tiesivät mitä tehdä.
"Näin en toivonut sinun astuvan Krister Niilonpojan kynnyksen yli, nuori mies", sanoi drotsi vihdoin, "ja ennenkuin kysyn sinulta, mitä on tapahtunut ja mikä on saattanut sinut minun käsiini, niin tahdon toistaa sen, mitä sanoin Nyköpingin linnassa, etkö halua siirtyä minun ja sukulaistesi puolelle nykyisen herrasi, tuon väkivallantekijän puolelta. Siihen nähden ja koskei mitään vahinkoa ole sentään tapahtunut, älköön sitten sanaakaan puhuttako viime yön tapauksista… Sano, Niilo Bonpoika, oletko miettinyt ja tullut parempiin päätöksiin kuin viimeksi toisiamme tavatessa?"
"En!" vastasi Niilo lujasti jalolla suuttumuksella, "en, viimeiseen veripisaraani asti tahdon pysyä marskille uskollisena … ja mitä tähän mieheen tulee, niin tahdon siitä sanoa sanan, herra drotsi, että jos hän pitemmältä polkee teidän kynnyksiänne, niin te tahraatte sillä kilpenne niin, ettei yksikään rehellinen mies enää tahdo tietää teistä itsestännekään."
"Ajattele, ajattele, nuori mies!" lausui drotsi sillä arvokkuudella, minkä ikänsä ja asemansa hänelle antoi, "ajattele kuitenkin kenelle puhut, ja muista, että tämä ritari on minun vieraani! Äläkä myöskään unhota viimeöistä tapahtumaa ja mitä seurauksia sellainen ilkityö voi sinulle tuottaa!"
"Juuri sen yön tapahtumaan minä perustan sanani … ja kaikella kunnioituksella teitä kohtaan, herra drotsi, tulen aina pitämään tuota miestä — hän osoitti herra Jostia — kurjana hylkiönä, ellei hän suoraan tunnusta rikostaan ja pyydä sitä anteeksi siltä naiselta, jolle hän aikoi niin kauhean kuoleman."
Saksalainen ritari hymyili, mutta hymy voi tuskin peittää hänen kasvoilleen ilmestynyttä kalpeutta.
"En milloinkaan", lausui hän päätään pudistaen ja kääntyen ylenkatsellisesti Niilosta drotsiin, "en milloinkaan olisi luullut niin paljon julkeutta löytyvän tuollaisen nuorukaisen povessa… Te kuulette itse, herra drotsi", ja ikäänkuin aavistaen, mitä drotsi ajatteli — tämä näytti soutelevan täydellisessä epätietoisuuden meressä — lisäsi hän, "se vanha vaimo lienee teidän talonväkeänne, ehkä hän tuntee teitä koskevia salaisuuksia, jotka olisivat marskin hyvät tietää … minusta on senvuoksi selvää, että marski on käyttänyt siihen tehtävään luotettavaa miestä, kuten tämäkin nyt on, koska hän kerran kuuluu maan ylhäisimpiin sukuihin."
"Missä on se vanha vaimo?" kysyi drotsi ja käski häntä saliin noudettavaksi. "Jos hän kuuluu minun talonväkeeni, kuten sanotte ritari Jost, niin jään teille kiitollisuuden velkaan palveluksesta, jonka teitte minulle pelastaissanne hänet."
"Eihän se asia kiitosta ansaitse, herra drotsi", vastasi ritari kumartaen, "hän oli niin heikko, että annoin viedä hänet omaan huoneeseeni, mutta sieltä hän on mennyt ja lienee nyt varmaankin muun talonväen joukossa."
Ritari puhui hiukan kiireesti, ja hänen levottomuutensa, jonka hän osasi Krister-herralta peittää, oli ihka selvänä Niilo Bonpojalle. Ja vaikka hänelle tuotti suurta vaaraa jo se, että drotsin ja marskin välillä nyt oli ilmi riita, ja vaikka Krister-herra sai suuren vallan häneen nähden tästä syytöksestä, jonka näennäistä totuutta hän ei voinut kieltää, — niin ei hän kuitenkaan voinut pidättää huuliltaan hymyä, joka osoitti kylliksi selvästi hänen inhonsa syyttäjää ja tuomariakin kohtaan, jos tämä ottaisi tuomitakseen hänet tuon kunniattoman konnan puheen perustuksella.
"Tuo oli ylpeä hymy, Niilo", sanoi drotsi, "mutta siitä voi seurata paljon murhetta. Tulkoon se vaimo tänne, niin on tuomiosi päätetty, ja minä vannon Jumalan ja kaikkien pyhien kautta, että jos syytös nähdään todeksi, niin olet sinä tunnin perästä kuoleman oma, niin marskin aseenkantaja kuin oletkin ja niin vanha kuin onkin kilpimerkkisi!"
"En mitään muuta toivo", lausui Niilo aivan tyynesti, "en mitään muuta toivo, kuin että se vaimo tulisi, minä en sitä pelkää, mutta ettekö te huomaa, kuinka tuo miesriepu vapisee pelvosta, että hän tulee… Jos tahdotte tietää, kuka tuo vaimo on, niin voin sen sanoa teille… Hän on sen ritarin sisar, jonka te hirtätitte Tukholman kaupunginportin edustalla kaksi vuotta sitten…!"
Drotsin kasvot menivät tuhkaharmaiksi, ritari Jostiakin kummastutti vanhan herran äkkinäinen mielenliikutus.
"Mitä sanot, nuori mies", kysyi edellinen koettaen peittää liikutustaan, "vaimo, tämä vaimoko olisi, olisi…?"
"Rouva Bengta Pietarintytär, herra Eerik Puken sisar!" vastasi Niilo lyhyesti ja päättävästi.
Drotsi käännähti ympäri ja astui huoneen toiseen päähän. Hänen mieleensä johtui epäilemättä keskustelunsa Maunu Pentinpojan kanssa silloin yöllä Folkungatornissa ja kamala kuiskaus, jonka näkymättömät huulet olivat siellä lausuneet. Sen takaa muistui hänelle Bengta-rouvan synkkä uhkaava haamu; hänkin puhui kostosta puhuessaan viimeksi drotsin kanssa Tukholman linnan etulinnassa, jossa Bengta-rouva oli epätoivoisena kerjännyt häneltä onnettoman veljensä Eerik Puken henkeä, mutta jonka pyynnön hän oli jääkylmästi evännyt.
Samassa tuli mies, joka oli lähtenyt vaimoa noutamaan, ja hän selitti, ettei kukaan ollut nähnyt eukkoa senjälkeen kuin hän oli edellisenä iltana tapansa mukaan lähtenyt talosta. Drotsi kyseli häneltä tämän tiedon johdosta yhtä ja toista, mistä oli seurauksena, että kyökkimestari kutsuttiin tarkasti kuulusteltavaksi. Tämä ei kuitenkaan tiennyt enempää asian valaisemiseksi kuin minkä jokainen muukin tiesi, nimittäin että vähää ennen joulua oli huomattu erään eukon tulleen asumaan kirkon toisella puolella mäenrinteessä olevaan ränstyneeseen tupaan, ja tämä eukko oli tullut pian maineeseen yrttien keittäjänä ja tautien parantajana; senvuoksi oli kyökkimestarikin kutsunut hänet taloon tyttärensä ääreen, jonka hengen hän olikin saanut pelastetuksi.
"Mutta mieleeni juolahtaa", sanoi kyökkimestari vihdoin, "koska haluatte tavata häntä vaan ette nyt voi häntä löytää, herra Krister, mieleeni juolahtaa, mitä hän sanoi minulle jouluaattona, kun vaimoni ylisti Jumalan äitiä, joka oli lähettänyt vaimon hätäämme auttajaksi 'minä sanon teille', niin vaimo puhui, 'että on olemassa niitä, jotka toivovat minua yhtä kauas kuin te toivotte minua lähelle, ja minä tulenkin vielä kerran heidän luokseen, mutta silloin kuin he minut näkevät, on heidän tuhonsa lähellä!' Niin hän sanoi ja näytti sitä sanoessaan niin kamalalta kuin haudasta noussut. Ja kun vaimoni kysyi mitä hän sillä puheella tarkoitti, niin hän vastasi vähän ajan kuluttua: 'Hän ei ole tästä kaukana ja hänen hetkensä on kohta tullut: onni hänelle, niin kauvan kuin hän ei minua näe!' Sanon sen senvuoksi", lisäsi kyökkimestari, "että jos hänen sanansa olivat tosia ja jos hän tarkoitti juuri teitä itseänne, herra, sillä joka ei ole kaukana täältä, niin ei ole syytä huolehtia siitä että hän on poissa!"
"Mihinkähän se vaimoraukka sitten on mennyt?" kysyi Krister-herra lyhyen äänettömyyden jälkeen.
"Hän on epäilemättä paennut täältä!" lausui ritari, jonka kasvoilta olivat nyt kaikki levottomuuden merkit kadonneet, "pelko ajoi hänet pois, ellei hän ole etsinyt turvaa lähimmässä sisarluostarissa."
Asian laita lienee ollutkin kuten Jost-ritari sanoi. Tämä oli nyt kuitenkin jätettävä sikseen, ja drotsi kääntyi taasen Niiloon päin. Saksalaisen ritarin kehoituksesta kutsuttiin sisään muutamia miehiä, jotka olivat olleet Niilo Bonpoikaa kiinni ottamassa, ja kaikki vakuuttivat yhdestä suusta nähneensä tupaan tullessaan tämän olevan miekka koholla iskemäisillään ritarin aseenkantajaa, joka makasi suullaan lattialla, ja vaimo kyyrötti eräässä nurkassa tuskasta ja pelvosta melkein mielipuolena; tätä vakuutti etenkin haavoitettu mies.
Oli jo tullut hämärä, ja eräs kamaripalvelija pani puita takkaan ja teki tulen, toisen sytytellessä soihtuja ympäri salia. Senjälkeen kääntyi drotsi Niilon puoleen. Hän ei ollut kuitenkaan ehtinyt vielä puhua mitään, kun eräs miehistä tuli kiirehtien parvelle lausuen:
"Täällä pihalla on eräs mies, joka tuopi marskilta sanomia ja kirjeen!"
Tämä sanoma saattoi drotsin taasen entiselleen, samaan tyytyväiseen mielentilaan, jossa hän oli ennenkuin Niilo Bonpoika tuotiin hänen luokseen. Hän suoristi itsensä, viittasi kädellään Niiloa piteleville miehille sanoen:
"Viekää hänet alas taasen… Huomenna käsittelemme tätä asiaa uudestaan!"
Miehet menivät. Ovessa kohtasivat he vastasaapuneen marskin sanansaattajan, joka säpsähti nähdessään Niilo Bonpojan. Kumpikaan heistä ei lausunut kuitenkaan mitään.
Niilo vietiin pois ja sanansaattaja astui saliin. Mutta drotsi löi taasen käsiään yhteen ja kääntyessään mieheen päin kiilsivät hänen silmänsä.
"Sinä tuot sanaa marskilta, mies? kysyi hän.
"Minä tuon tämän kirjeen", vastasi mies, "herrani antoi sen minulle Skeningessä, lähtiessään juuri Itägötän maalle ja Elfsborgiin, jossa hän tätä nykyä lienee."
"Ja ratsastaissaan ympäri valtakuntaa linnoja vallaten, aikoo marski suostuttaa minut sanomilla ja kirjeillä", sanoi drotsi hymyillen, ja hymy leveni yhä, kun hän sai kirjeen murretuksi ja luetuksi.
Se oli varsin lyhyt: "Rakas isä", niin se kuului, "tahdon ilmoittaa teille olevani Skeningessä eli lähiseudulla; jos teitä joku onnettomuus kohtaa, niin löydätte minut sieltä." Hän pisti kirjeen kullalla kirjaillun vyönsä alle ja lausui harmin ja pelon sekaisella äänellä:
"Minusta ottaa marski itselleen huolia vähän liiemmalta, hän kirjoittaa ja varoittaa minua onnettomuudesta, eikä tiedä, onko hän kauvemmin vapaana kuin minäkään."
"Minkä vastauksen annatte minulle, herra drotsi?" kysyi marskin sanansaattaja.
"Sen saat tietää huomenna", vastasi drotsi lähtien huoneesta.
Mutta Klaus Lang vietiin linnantupaan, ja siellä ruvettiin kohta pitämään iloista elämää. Simaa ja voimakasta jouluolutta ei säästetty, toinen lystikäs laulu raikui toisensa perään. Klaus huomasi kuitenkin pian, että häntä pidettiin tarkasti silmällä, ja hänen oli mahdotonta lähteä salavihkaa huoneesta. Hänen tarkoituksensa oli, kaikkien levolle mentyä ja hiljaisuuden tultua, laskea sisään miehensä, joiden piti vasta silloin tulla, mutta nyt näytti tämä käyvän mahdottomaksi. Hänelle ei jäänyt muuta neuvoksi, kuin ottaa osaa juominkiin ja lauluihin, ja kohottaa miesten tuulta siihen asti, jolloin järki jättää miehen ja humala saa täyden vallan. Mutta tämänkin huomasi hän pian yhtä mahdottomaksi. Drotsin miehet pitivät puolensa, ja ennen olisi hän itse voinut menettää älynsä ja malttinsa kuin kukaan niistä.
Silloin tuli hovimestari tupaan. Iloisin joukosta tervehti häntä uudella laululla, ja reunojaan myöten täytetty valtava sarkka tarjottiin hänelle. Hän istui Klaus Langin viereen muhoilevan näköisenä kuten tavallisesti, otti maljan ja tyhjensi sen pohjia myöten, mutta pannessaan sitä pöydälle pudotti hän sen lattiaan. Hän kumartui ottamaan sitä, mutta tuli silloin tyrkänneeksi sitä, niin että se vieryi pöydän alle. Klaus tunsi silloin, että paperipalanen pistettiin hänen käteensä. Mutta hän piti kättään hiljaa polveaan vasten ja heitti salaisen, tutkivan katseen hovimestariin, joka nousi samassa ylös nostaen pikarin korkealle päänsä yli.
"Täyttäkää pikarini vielä kerta", huusi hän, "minä juon kaikkien kauniiden tyttöjen maljan, mutta varsinkin sen, joka on minulle rakkain!" Ja hän tyhjensi pikarin taasen, ja kaikki muut tekivät samoin.
Mutta tällävälin sai Klaus tilaisuuden vilkaista paperipalaan. Siinä oli vaan nämä sanat: "Olkaa huoletta, portit avataan, sillä kosto vaanii drotsia!" Hän kiersi paperin käteensä tarttuen maljaansa.
Aika kului, oli jo mennyt kappale yötä, ohjakset olivat jo päässeet irti, niin ettei enää suuresti välitetty mitä puhuttiin, vaan monta mehukasta sanaa lausuttiin etenkin marskista ja hänen miehistään.
"Kukas tietää", sanoi vihdoin eräs, "kukas tietää, etköhän vaan sinäkin, Klaus Lang, ole tullut tänne pahoissa juonissa … olin jo sanomaisillani", lisäsi hän äänekkäästi nauraen itsekseen, "olin sanomaisillani, että jo kuulin lähestyväin vihollisten kalsketta, mutta päässäni se kopisee, ja se on herrani, drotsin ansio, minä juon liian hyvää jouluolutta, ja minä juon herrani, Krister-herran maljan, ja se, joka ei sitä maljaa juo pohjaan asti, on konna, ja minä halkaisen hänen koirankallonsa."
Mutta Klaus Langin tarkka korva oli jo erottanut kavioiden kapsetta ja sitten hän kuuli porttia avattavan, jolloin hän nousi äkkiä penkiltä ja iski nyrkillään tammipöytään, niin että joka mies kimmahti pystyyn ja rupesi haparoimaan miekkansa kahvaa.
"Sitä maljaa minä en juo!" huudahti hän, "ja nyt on tainnut tulla se hetki, jolloin Krister-herra saa maistaa vähäisen sitä seosta, jota hän on niin kauvan muille juottanut. Olkaat hiljaa … vastustus on turhaa!"
Nyt välähtivät miekat soihtujen valossa, ja joka mies hyökkäsi Klausta kohden. Mutta ovi avattiin ja Klaun ympärillä oli samassa hänen omia miehiään, jotka ryntäsivät raittiin voimin ja selvin päin drotsin miehiä vastaan. Syntyi kiivas ottelu ja verta alkoi sekaantua simaan, jota oli penkillä ja lattialla.
"Heiluttakaa uljaasti kalpojanne, drotsin miehet!" huusi samassa soinnukas ääni ovelta, jossa näkyi reipas herra Torsten Juhananpoika, "eteenpäin, eteenpäin, herranne henki on vaarassa, raivatkaa itsellenne tietä ja seuratkaa minua!"
Hän tarttui paria marskin miestä kurkkuun ja viskasi ne syrjään, mutta Klaus Langin miekka kaatoi hänet itsensä maahan, ja tämän urhon ruumiin yli riensi Klaus porstuaan huutaen miehilleen, etteivät laskisi ketään ulos eikä sisään, ennenkuin drotsin luona on kaikki valmista.
Tämä makasi sängyssään koettaen turhaan karkoittaa levottomuutta, joka vasten hänen tahtoaan oli hänessä syntynyt, ja joka suunnattoman mustasiipisen haikaran tavoin varjosti sitä hymyilevää niittyä, jolla hän kuvitteli käyskentelevänsä valtakunnan mahtavampana miehenä, perässään kumartelevia joukkoja, — silloin tuli hänen korviinsa rivakasti laukkaavain hevosten kavioin kopse. Hän piti sitä aluksi kiihtyneen mielikuvituksensa tuotteena, mutta pian hän älysi, että se mahtoi todellakin olla taloa lähestyvä ratsujoukko; hän nousi seisomaan varmasti kuullakseen, että niin oli laita.
Silloin huomasi hän tähtien valossa ikkunan ääressä kohoavan tumman varjon, ja hän muistutteli mieleensä kaiken, mihin perusti toiveittensa varmuuden, ikäänkuin rohkeutta saadakseen ja uskottaakseen itseään, että kaikki mitä kuuli ja näki, oli vaan ilkeää unta. Hän hiipasi kädellään silmiään. Mutta hevosten astunta kuului yhä lähempää ja tumma varjo ei lähtenyt ikkunalta.
Nyt lakkasi kavioiden kopse, mutta sen sijaan kuuli hän, miten asestettuja miehiä hyppäsi maahan ja miten raudoitetut tammiportit narisivat saranoillaan. Samassa huomasi hän haamun lähestyvän ojennetuin käsin hänen sänkyään.
"Rukoile nyt Jumalaa ja hänen pyhiään, jos voit, Krister Niilonpoika!" sanoi kolkko ääni, "nyt on sinun hetkesi tullut!"
"Kuka olet, ja mitä tahdot?" huudahti Krister-herra yrittäen nousta sängystään.
"Pysy alallasi!" sanoi ääni, "turhaan sinä koetat muuttaa, mitä nyt tulee sinulle tapahtumaan, mutta muista mitä sanoin sinulle, kun viimeksi tapasimme toisemme … muista herra Eerik Pukea, jonka annoit niin säälimättä kuolla… Nyt on koston hetki tullut … minä olen Bengta Pietarintytär."
Nyt kuului aseellisten miesten askeleita, jotka lähestyivät drotsin makuuhuonetta, ja ennenkuin hän oli ehtinyt tyrmistyksestään tointua, temmattiin ovi auki, ja useita rautaanpuetuita miehiä näkyi kynnyksellä. Soihdun valossa, jota eräs heistä piti korkealla, näki hän nyt selvästi Bengta-rouvan nuutuneet, tylyt piirteet. Hänen palava katseensa vallitsi ihmeellisellä tavalla koko drotsin personaa, se hyydytti veren hänen suonissaan ja kangisti hänen kielensä.
"Ylös, ylös, herra Krister", huusi eräs ääni, jonka drotsi tunsi marskin sanansaattajan ääneksi, "ylös, nyt ratsastetaan suoraa päätä marskin luo… Hän on nyt teidän herranne yhtä varmasti kuin Ruotsinkin herra!"
Sanat humisivat kuulumattomina vanhan herran korvain ohi. Hän oli sanan oikeassa merkityksessä tahdotonna. Hänelle voitiin nyt tehdä mitä hyvänsä. Moniaassa silmänräpäyksessä oli hän vangittu. Sitten hänet vietiin pihalle ja pantiin rekeen. Viipyi kotvasen, ennenkuin vankila oli avattu ja Niilo Bonpoika vapautettu, mutta sitten lähdettiinkin Räfvelstasta. Drotsi näki huoaten vangittuja miehiään tuotavan linnantuvasta reen juuri kääntyessä linnankujalta Altunan kirkolle päin vievälle tielle.
Mutta Margareta-rouva seisoi parvisillalla ojentaen epätoivoissaan käsiään tyhjään ilmaan, ja hänen tyttönsä seisoivat kalpein kasvoin kädet ristissä hänen vieressään. Iliana-neitikin itki niin saineesti, kuin olisi onnettomuuden musertama vanhus ollut hänen oma isänsä. Margareta-rouva kyseli Jost-ritaria. Mutta hän oli kadonnut.