XII.
Löytö.
Stegeborgin linnassa istui herra Niilo Steeninpoika reippaiden miesten keskellä — parempia ei hän olisi voinut itselleen toivoa — ja hänen sydämensä paisui taistelunhimosta, uljuudesta ja hyvistä toiveista katsellessaan niitä ja linnansa vankkoja muuria, jotka olivat hänen turvanaan sekä samalla tulevan suuruutensa ja valtansa kulmakivenä. Tosin saapui hämäriä tietoja marskin menestyksestä. Hänen veljilleen tuotti suurta vaivaa Arvid Svan piiritysjoukkoineen, ja Elfsborgin otti marski Henrik Snahenborgilta ja antoi sen velipuolelleen, herra Tuure Steeninpojalle (Bjelkelle). Mutta Stegeborgin edustalla ei ollut vielä näkynyt yhtäkään vihollista, ja odottaa sopi vielä paljon hyötyä drotsin oleskelusta muissa osissa Ruotsia.
Silloin ilmestyi muuanna päivänä ratsastaen portin eteen eräs yksinäinen ritari parin asemiehen seuraamana ja pyysi päästä linnaan. Tulija oli ritari Jost von Bardenvleth, joka toi tiedon Räfvelstan tapahtumista. Hän tiesi myöskin kertoa drotsin rouvan matkustaneen Nyköpingiin, johon hänen poikapuolensakin, Kaarlo Kristerinpoika oli lähtenyt Ringstaholmasta. Marski oli lähtenyt Elfsborgista Axevallaan ja sieltä Örebrohon, johon vanha Krister-herra oli tuotu häntä vastaan.
"Vanha herra on aivan musertunut", sanoi Jost-ritari, "minä näin hänet nyt Nyköpingissä, johon marski tuli Örebrosta suuren väen kanssa; hänen seurueessaan oli monta piispaa ja raatiherraa, ja Margareta-rouva ja herra Kaarlo, drotsin poika, antoivat linnan marskin käsiin, ja Krister-herra luopui kaikista läänityksistään yhtä ainoata linnaa vaille. 'Kaiken hänen tahtonsa minä täytän', sanoi drotsi, kun kysyin häneltä, oliko hän todellakin jo heittänyt kaiken menestyksen toivon, 'kaiken hänen tahtonsa minä täytän', sanoi hän… Voi se oli surullinen näky silloin tämä masentunut vanhus, kun on kuten minä ja moni muu nähnyt hänet mahtavana ja toivoa täynnä voidakseen johtaa tämän valtakunnan myrskyjen läpi rauhaan ja lepoon!"
"Vanha, liiaksi vanha on herra Krister Niilonpoika!" huudahti Niilo-herra lyöden miekkaansa. "Minä tässä laulan toisen laulun mahtavalle sukulaiselleni, Kaarlo-herralle!"
"Mutta hän on tulossa suurella sotajoukolla, herra Niilo, ja menestys synnyttää menestystä… Montako miestä teillä on täällä Stegeborgissa?"
"Ei minulla tosin ole aivan yhtä monta kuin marskilla, mutta minun miehistäni vastaa jokainen kolmea marskin miestä, siihen saatte luottaa, ritari Jost, ja sitä paitsi odotan kuningastakin pian kuuluvaksi sekä täältä meren puolelta että Norjasta. Nuori sukulaiseni, herra Tuure Steeninpoika katsokoon, ettei kattonsa säry, kun hänen naapurinsa, Bohusin herra Kolbjörn Gerst käy kimppuun."
"Hyvä!" vastasi ritari, "te saatte kohta nähdä mahtavan sukulaisenne tämän linnan edustalla."
"Hän tulkoon, ritari Jost, hän tulkoon", vastasi Niilo hymyillen, "jos hän rohkenee Bråvikin yli käydä, niin täällä on miehiä, jotka puolestaan rohkenevat häntä varttoa!"
Jost-ritari jäi herra Niilo Steeninpojan vieraaksi linnaan, jossa aikoi odottaa kevään tuloa ja Lybeckiin menevää laivaa. Eikä monta päivää kulunutkaan, niin marski tuli ratsastain, seurassaan itse arkkipiispa ja piispa Tuomas sekä maallisten neuvosherrain mukana herra Krister ja hänen poikansa Kaarlo. Ja valtakunnan neuvostolta tuli herra Niilolle kirje, jossa häntä vaadittiin lähtemään marskin luo, sillä heidän riitansa oli hyvällä sovittava.
"Minä pysyn, missä olen, jollei marski halua tulla tänne, on se minulle yhdentekevää!" vastasi ylpeä Niilo-ritari.
Arkkipiispakin tuli linnan edustalle, ja herra Niilo meni häntä vastaan, mutta ei kauvemmaksi kuin vipusillalle, ja hänen takanaan oli kolmekymmentä välkkyviin haarniskoihin puettua miestä, ja korkea kirkonmies sai saman vastauksen kuin marskin sananviejä. Seuraukseksi tuli tietysti Stegeborgin piiritys.
"Sukulaiseni on näkevä ja havaitseva", sanoi Niilo-herra vieraalleen tullessaan takaisin linnaan, "ylväs sukulaiseni on näkevä, että tässä onkin jäykkä poika vastassa."
Pari päivää siitä kuin linnaa oli alettu sotaväellä saartaa, kerrotaan marskin pitäneen herrain kanssa kokouksen Skällvikin lukkarintuvassa. Siellä hän oli neuvotellut heidän kanssaan, mitä Stegeborgille oli nyt tehtävä, mutta kun he antoivat karttelevia vastauksia, niin oli hän kiivaasti antanut Herman Bermanille käskyn asettua miehineen linnan eteläpuolelle, ja herra Kaarlo Kristerinpojan oli hän käskenyt viedä erästä toista väenosastoa pohjoispuolta vastaan. Mutta Kaarlo-herra oli vastannut enempää miettimättä: "Ennenkuin sen teen, jätän Ringstaholman teidän käsiinne!" Marski oli suuttunut, mutta oli ottanut linnan vastaan ja antanut sen herra Erengisle Niilonpojalle, ja tämä oli nyt hyökkäämässä pohjoispuolelta. Mutta drotsi oli poikineen lähtenyt Nyköpingiin matkustaakseen sieltä Suomeen, Viipuriin, joka oli nyt hänen ainoana läänityksenään.
Ja Stegeborgia saartava piiri tuli yhä tiukemmaksi. Herra Niilo tunsi täydellisesti marskin väen johtajain voiman, valppauden ja sotakelpoisuuden. Sekä Herman Bermanin että Erengisle Niilonpojan tunsi hän niiltä ajoilta asti, jolloin hän itse johti heidän kanssaan Engelbrektin talonpoikaisjoukkoa, tämän kulkiessa viimeistä voittokulkuaan ympäri valtakunnan, ja yhä synkemmäksi kävi hänen katseensa, yhä harvasanaisemmaksi hänen puheensa. Hän rupesi huomaamaan, ettei mitään mahtanut marskin koko voimaa vastaan. Ne olivat liiaksi hajallaan, jotka olivat yhtä mieltä hänen kanssaan. Liian kaukana olivat toisistaan Stegeborg ja Kalmar sekä Borgholm, jossa viimeksi mainitussa linnassa herra Maunu Gren oli linnanherrana. Niilo Juhonpoika (Oxenstjerna) oli tosin Stäkeholmassa, kova ja hurjaluontoinen mies, jota ei epäilyttäisi, jos niikseen tulisi, ruveta yksiin tuumiin merirosvojen kanssa, joita alkoi taasen ilmestyä Itämerelle. Mutta tämä herra eleli enemmän erillään, eikä hän ollut yhtynyt niihin herroihin, jotka nyt taistelivat marskin kanssa vallasta maassa. Upsalan viekkaan tuomioherran, Jöns Pentinpojan syrjäytyminen vaikutti ehkä jonkunverran sekä häneen, että hänen veljeensä, herra Pentti Juhonpoikaan. Miten olikin, Niilo Steeninpoika ymmärsi selvästi, ettei hän enää mitään mahtaisi niillä hajanaisilla voimilla, joita nyt oli enää jälellä.
Hänen täytyi itse luoda itselleen suurempi voima, ja sitä miettiessään ja harkitessaan välähti hänen mieleensä viimein pulan ratkaisu. Hän rupesi sovinnon hierontaan Herman Bermanin ja Erengisle Niilonpojan kanssa ja saikin heidät suostumaan aselepoon palmusunnuntaihin asti, joka sattui sinä päivänä maaliskuun 29 päivälle. Sen aikana oli Hermanin ja Erengislen hankittava marskilta Niilo-herralle lupa päästä vapaana ja vahingoittumattomana käymään Kaarlon luona. Mutta tuskin oli piiritys tästä syystä keskeytetty, niin Niilo valmistautui jättämään Stegeborgin ja lähtemään Gotlantiin kuninkaan luokse.
Jonkun ajan kuluttua hän saapuikin kuninkaan luo livahdettuaan hädin tuskin marskin miesten ohi Edin kirkolla ja päästyään Stäkeholmin eteläpuolella erääseen laivaan, joka vei hänet Ölantiin, mistä hän sittemmin tuli Gotlantiin. Tänne tuli myöskin Maunu Pentinpoika ja Maunu Gren Borgholmista. Sitten harkittiin, mitä nyt olisi tehtävä, ja lopuksi kuningas nimitti Niilo-herran marskikseen. Kaksisataa miestä sekä laivoja ja rahaa mukanaan palasi Niilo sitten Ruotsiin vapauttamaan valtakuntaa Kaarlo Knuutinpojan hirmuvallasta, ja saattamaan sitä Kuningas Eerikin käsiin.
Komulla ja metelillä saapui uusi marski Itägöötanmaalle. ja hänen joukkojensa edellä kuljetettiin Dannebrogia [Dannebrog on Tanskan lippu], mikä oli pahana silmätikkuna ruotsalaisille. Herman Bermanin, joka oli pienen joukon kanssa Söderköpingissä, täytyi vetäytyä sieltä Ringstaholmiin päin, ja Niilo-herra lähetti Itägöötanmaan seurakuntiin kuninkaan avoimen kirjeen marski Kaarlon viralta panosta ja omasta nimityksestään marskiksi ja liitti niihin vielä valituskirjoituksia vanhasta marskista, mitkä sitten luettiin kansalle kirkkojen saarnastuoleista. Itse pysähtyi hän Söderköpingiin miestensä samotessa mailla murhaten ja polttaen aina Vadstenan seuduille asti. Ketään ei säästetty, naisia häväistiin, kirkkoja ja luostaria ryöstettiin, ja veripunainen Dannebrog liehui kuin kirous joukkojen edellä, joiden piti valloittaa Ruotsin valtakunta takaisin kuningas Eerikille.
Mutta nyt tuli Herman Berman joukkoineen takaisin Söderköpingiin, ja Kaarlo-herran kerrottiin itsensä olevan meritietä matkalla Nyköpingiin muassaan mahtava sotajoukko, jolla hän aikoi perinpohjin masentaa vihollisensa, mutta kuninkaita ja muita herroja ei vaan kuulunut. Niilo-herra joutui peräti vaikeaan asemaan. Itsellään oli hänellä vaan muutamia miehiä saatavilla, ja varsin mahdotonta oli odottaa sitä väkeä, joka oleskeli maakunnan länsiosassa Vadstenan seuduilla. Hän päätti silloin äkkiä lähteä Stegeborgiin. Tämä ei kuitenkaan ollut muuta kuin toisesta vaarasta toiseen antautumista. Herman Bermanin joukot alkoivat taasen ympäröidä linnaa, ja eräänä kauniina päivänä kerrottiin, että tornin huipulta näkyi marskin laivasto, joka purjehti lahteen.
Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen, mutta Niilo Steeninpoika teki pian päätöksensä. Hän päätti lähteä vielä kerran Gotlantiin taivuttamaan kuningasta todenteolla varustautumaan, jos kerran halusi päästä Ruotsin herraksi, ja samana yönä päätti hän lähteä linnasta. Se oli hyvin varustettu kaikilla tarpeilla, ja puolustajat olivat valioväkeä, muiden muassa Rodenberg kanuunain päällysmiehenä, joita kutsuttiin "fööglareiksi" ranskalaisen nimen "veuglier" mukaan. Oli siis kaikin puolin luultavaa, että se kestäisi, kunnes Niilo itse palaisi tarpeeksi suuren väen kanssa.
Niilo-herra oli kuitenkin sangen pahalla päällä päivän kuluella. Häntä suututti, että kuningas, jonka käsistä voi minä hetkenä hyvänsä luiskahtaa kaikki valtakuntansa, osoitti sellaista välinpitämättömyyttä. Myöskin tuntui se, että hänen täytyi paeta linnastaan niin tukalalta, että hän menetti kaiken malttinsa.
Eräänä synkkänä iltana odotteli kaksikymmentä huovia hevosineen Stegeborgin linnanpihalla, ja kaksi aseenkantajaa piteli niitä hevosia, joilla Niilo-herran itsensä ja hänen vieraansa, saksalaisen ritarin piti ratsastaa. Niilo-ritari oli linnan suuressa salissa antamassa viimeisiä käskyjä päällysmiehelleen siitä, miten tämän tuli menetellä, kunnes hän itse palaisi. Silloin astui hänen tykkimestarinsa, totinen ja synkkä Rodenberg saliin. Niilo-herrasta tuntui hänen tulonsa selvästi hyvin vastenmieliseltä. Hänen kulmansa rypistyivät, ja hän lausui kiireesti käskynsä rientäen sitten ovelle, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan tykkimestaria.
"Herra Niilo!" huudahti tämä ja hänen silmissään liekehti kiihkoinen into.
"Mitä tahdotte, Rodenberg?" kysyi Niilo-herra kärsimättömästi. "Näettehän, ettette olisi voinut juuri sopimattomampaan aikaan tulla, kun minä olen jo melkein jalka jalustimessa."
"Minäpä tiedän, mikä voisi sattua vieläkin sopimattomammin", vastasi Rodenberg juhlallisen vakavasti, "jos fööglari esimerkiksi ei ottaisi lauetakseen silloinkuin tähtään sitä teidän verivihollistanne kohden."
"Mitä tämä on, Rodenberg…! Niin ei voi tapahtua, ellei teidän oman nuttunne alla piilee petturi!"
"Niin, herra Niilo! … tai jos te itse olette pettänyt minut!"
"Minä pettänyt teidät … nyt te olette taas saanut nuo houreet päähänne!"
"Siitä saatte arvella, mitä tahdotte, mutta minä tahdon tietää totuuden, ja nyt teidän pitää sanoa minulle se, herra Niilo, vähemmällä ette pääse. Te tiedätte itse kuinka vaikea minun on ollut päästä teidän puheillenne koko tämän ajan, on näyttänyt, kuin te haluaisitte karttaa minua siitä päivästä asti, jolloin ammuin koelaukauksen teitä varten, ja jolloin fööglaristani lentävä kivi murensi mujuksi kotkan, joka istui tämän lahden toisella puolen… Nyt teidän pitää vastata minulle elävän Jumalan nimessä, tekö olitte henkeni pelastaja vai oliko se joku muu…?"
"Rakas ystävä, eikö teistä ole yhdentekevää, kuka henkenne pelasti, kunhan se vaan pelastettiin!"
"Ei, herra Niilo, te tiedätte mikä siinä asiassa mieltäni painaa… Tullessani teidän palvelukseenne tunnustin ritarisanaanne luottaen, miten kerran sokeassa raivossani murhasin henkeni pelastajan, ja miten kuoleva ystäväni, maaten leppeänä kuin taivaan enkeli — kyyneleet puhkesivat miehen silmiin ja hän painoi tuskallisesti käsiään rintaansa vasten — kuinka hän sanoi antavansa anteeksi minulle ja pyysi minua varomaan, etten siitä rangaistukseksi joutuisi vielä kerran tekemään samaa rikosta… Sentähden vannotan teitä, ankara ritari, kaiken nimessä, joka on teille pyhää ja kallista maan päällä, sanokaa minulle, tekö minut kannoitte pyövelijoukon keskeltä pois sinä iltana Tukholmassa…? Kuollut ei anna minulle rauhaa … joka yö on hän luonani rauhallisine, kalpeine kasvoineen osoittaen haavaansa ja toistaen varoituksensa."
Rodenbergin sanat koskivat nähtävästi Niilo-ritariin. Hän vetäisi leveätä nahkavyötään, jolle Natt och Dagien vaakuna oli kirjaeltu hopealla mustalle sametille pitkin sen pituutta tyhjillä välipaikoilla, ja hänen poskensa kävivät hehkuvan punaisiksi tiukasti kasvojen ympäri vedetyn pääverhon sisässä, joka päättyi leuvan alla rautarenkaiseen kauluriin, joka kuului rautapaitaan. Sen alapää riippui taasen lanteille viheriän ihokkaan alta. Heleänsininen levätti oli valahtanut olkapäiden yli hartioille, joten ritarin leveä rinta näkyi koko sotaisessa uhkeudessaan. Hän seisoi niin kotvasen ja hänen silmänsä paloivat hurjasti tumman soihdun valossa loistavan teräksisen pääverhon alta. Mutta yht'äkkiä hän vetäisi levätin ympärilleen ja aikoi rientää ulos.
Silloin juoksi Rodenberg hänen eteensä. Hän oli kalmankalpea, ja koko hänen ruumiinsa vapisi mielen kiihkeän jännityksen vuoksi.
"Jumalan kalliin veren nimessä, ritari!" huusi hän, "te ette pääse ulos muuten kuin ruumiini yli, ellette sano suoraan, tekö se olitte vai ette?"
"Niin!" ärjäisi ritari, että sali ja holvikäytävä kajahti, ja viskasi voimakkaalla sysäyksellä tykkimestarin syrjään sekä riensi linnanpihalle.
Rodenberg vierähti kiivaasta sysäyksestä kivilattialle, ja toinnuttuaan ja noustuaan taas pystyyn hän kuuli hevoskavioiden kumean kapseen kun linnanherra miehineen ratsasti pitkän sillan yli etelään päin. Hän meni hitain askelin rappuja alas sille vallille, jossa fööglarit olivat. Uloinna idässä huomasi hän valkean viirun kuin vaahtoisen laineen, joka liikkuu pitkin merenselkää, mutta yö oli niin pimeä, ettei hän voinut tarkemmin eroittaa, mitä se oli. Hän arvasi sen kuitenkin olevan marskin laivaston, joka ehkä itätuulta käyttäen oli purjehtinut lahteen ja laskenut siellä ankkurin ja vetänyt purjeet kokoon. Hän seisoi kauan suurimpaan fööglariin nojaten vallilla, ja hänen päänsä vaipui vähitellen rintaa vasten raskaiden huokausten tunkiessa hänen rinnastaan.
Vihdoin hän lankesi polvilleen ja rukoili Herraa, joka katsoo läpi pimeyden ja ihmisten sydänten, lähettämään enkelinsä ottamaan hänen henkensä, jos niin kävisi nyt, että hän joutuisi uudistamaan vanhat tuskansa ja sinkahuttaisi kuolettavan kiven pelastajaansa kohden.
Yön hetket kuluivat, ja aamulla kun vartija puhalsi torveensa ja linnan miehet kiiruhtivat tehtäviinsä, niin he näkivät synkän tykkimestarin polvillaan erään fööglarin vieressä painaen päätään kylmää metallia vasten. Se herätti kummastusta, mutta sama näky uudistui useina seuraavina öinä, ja kun mies oli muutenkin hiljainen ja umpinainen, niin se synnytti mitä merkillisimpiä tarinoita hänestä linnassa. Olihan selvää, että hän oli taikuri, muuten ei voitu selittää hänen uskomatonta taitavuuttaan ja varmuuttaan ampumisessa. Kaikki väistyivät arasti syrjään, kun hän tuli näkyviin. Hän liikkui linnassa kuin kuollut eläväin joukossa.
Linnan ympärillä kävi elämä vilkkaammaksi. Marskin laivasto oli tullut samana yönä, jona Niilo-herra lähti linnasta. Hän asetti pääleirinsä eräälle saarelle, jota kutsuttiin Laivasaareksi, mutta joka siitä alkain sai nimen Kaarlonsaari, ja selvästi voi nähdä linnasta, miten isompia ja pienempiä sotilasryhmiä sekä hevos- että jalkaväkeä lähti rantaan ja miten vartioita asetettiin toinen toisensa perään. Tapahtui otteluita, linnan urhea miehistö hyökkäili rivakan päällysmiehensä johdolla tiheään piirittäjäin kimppuun, ja onnistuikin väliin, kuten eräänäkin yönä, jolloin he auttoivat muuatta joukkoa tunkeumaan piirittäjäin lävitse linnaan tuoden Dannebrogin mukanaan. Fööglarit olivat silloin suureksi hyödyksi, ja mihin kuula vaan sattui, siellä makasi aina yksi tai useampia vihollisia kuolleena vuoren pohjoisrinteellä, johon ne olivat suunnatut.
Mutta Rodenberg, tuo kummallinen mies, ei suostunut laukaisemaan ainoatakaan laukausta öiseen aikaan. Päällysmies oli monta kertaa vakavasti keskustellut hänen kanssaan siitä asiasta, mutta siitä ei ollut apua, ja ettei linna kokonaan menettäisi tykkimestarin verratonta apua, täytyi hänen lopulta antaa asian olla sillään. Huomattiinpa vielä, ettei Rodenberg ampunut päivilläkään, ellei ilma ollut oikein kirkas, että selvästi voi erottaa rannalla olevat ihmiset, ja aamu aamun perästä nähtiin hänet polvillaan jonkun fööglarin vieressä, ikäänkuin hän yöllä olisi tehnyt joitakin taikoja. Hänen sisäinen jännitystilansa ja ankarat parannustyöt, joita hän aika-ajoin teki, riuduttivat hänet lopulta niin, että häntä olisi luullut varjoksi. Hän näytti melkein läpikuultavalta, verta ei hänessä olisi uskonut löytyvän, silmät yksin paloivat, ikäänkuin kaikki elinvoima olisi kokoontunut sinne.
Saarelta, jossa oli marskin pääkortteeri, kuului illoin tai muutenkin itätuulella vilkasta tanssimusiikkia. Siellä kisailtiin ja leikittiin eikä muistettu ympäristön surmalauluja eikä ajateltu sitäkään, että fööglari, jonka vieressä onneton tykkimestari seisoi, voi minä hetkenä hyvänsä heittää kuolemaa ja tuhoa heidän keskelleen ja muuttaa heidän ilonsa suruksi ja riemunsa epätoivoksi. Marskin mukana oli leirissä hänen nuori, kaunis vaimonsa, sanottiin, ja hänen mukanaan useita ylhäisiä rouvia ja neitoja, ja kaikkein heidän kohtaloita tiesi Rodenberg pitävänsä käsissään eikä hän koskaan päässyt selville, kumman edestä hänen tuli uhrata oma henkensä, marskin vai hänen sukulaisensa edestä.
Marski ratsasti tavallisesti aamuisin pohjoista rantaa pitkin katselemaan piiritystöitä ja väkeään. Rodenberg oli monta kertaa nähnyt hänen siten ratsastelevan, usein aivan yksinäänkin, ja aina oli hän silloin kohottanut silmänsä taivaaseen päin ikäänkuin valonsädettä kerjäten. Hän karttoi ampumista niin kauvan kuin voi, mutta hän tiesi liiankin hyvin, että sekin hetki tulisi, jolloin hänen täytyisi ampua, jos tahtoi välttää sitä, että häntä pidettiin kavaltajana, ja se hetki tulikin varsin pian.
Oli ani varhainen aamu. Rodenberg seisoi tapansa mukaan fööglarinsa vieressä, jossa hän muuten oli istunut koko yön, kuunnellen iltatuulta, joka toi hänen korviinsa riehakkaan ilon ja riemun ääniä marskin leiristä. Varmaankin oli siellä tapahtunut jotakin erinomaista, sillä tanssi ja leikit kestivät tavallista myöhempään. Mutta kun tähdet rupesivat hälvenemään ja aamu koittamaan, niin seisoi linnanpäällysmies tykkimestarin vieressä ja laski raskaasti ja päättäväisesti rautapukuisen kätensä tykkimestarin olalle.
"Tänä päivänä, Rodenberg, pitää marskin tehdä viimeinen matkansa vartiopaikoilleen rantaa pitkin! Eräs mies on päässyt hiipimään linnaan viime yönä ja tuonut herra Niilolta sen sanoman, että kuningas saapuu ennen pitkää tänne, ja marskin hengestä riippuu kuningas Eerikin valtakunta, senvuoksi pitää teidän nyt ampua laukaus, jota muistetaan niinkauan kuin miehiä on maailmassa."
Rodenberg ei vastannut mitään, mutta päällysmies näki hänen kalpenevan ja vavahtelevan.
"Oletteko kuullut sanani, Rodenberg?" kysyi hän lujemmalla äänellä.
"Olen!" nyökkäsi tykkimestari.
"Hyvä! Minä en lähde tästä ennenkuin se laukaus on ammuttu!"
Rodenberg lankesi polvilleen ja ojensi käsiään taivasta kohden ja rukoili. Päällysmies katseli kummastellen häntä, ja kun tykkimestari nousi ylös, kysyi hän, mitä hän ajatteli, kun niin juhlallisesti alkoi.
"Minä ammun!" vastasi Rodenberg kumealla, vapisevalla äänellä, "minä ammun, taivaan Herra antaa minun fööglarini langettaa tuomion marskin ja herra Niilon välillä…!"
"Hyvä on!" nauroi päällysmies, "hyvä on Rodenberg, mutta muistakaa, että hyvä miekkani löytää tiensä teidän niskasuoniinne, jos huomaan, ettette tee parastanne, paljoa ennen kuin viimeinen fööglari on ehtinyt lausua Jumalantuomionsa."
Ja aurinko nousi, ja aamutuulahdus pyyhki sumut maallepäin, ja fööglarien kiiltävät suut heijastivat alkavan päivän valoa. Rodenberg istui sen fööglarin viereen, joka oli uloinna oikealla ja jonka ohi marski tulisi ensiksi kulkemaan. Hän seisoi rauhallisena käsi tykin sankilla, ikäänkuin ei olisi kuullut päällysmiehen uhkausta, tai kuin olisi todella pitänyt itseään Jumalan välikappaleena.
"Tuolla tulee marski ratsastain!" sanoi eräs päällysmiehen lähellä seisova vanha mies osoittaen vuonolle, johon oli tehty pohjoisrannalta saareen lauttasilta.
Päällysmies ja Rodenberg katsoivat sinnepäin. Se oli selvästi marski. Hänet saattoi helposti tuntea korkeasta vartalostaan ja kalliissa kypärässä heiluvasta sulkatöyhdöstä. Hän ratsasti valkealla hevosella, joka näytti tanssivan aamuauringon säteissä. Hänen vieressään ratsasti nuori ritari, joka osoitti linnanmuureille päin, missä nuo kolme miestä seisoivat.
"Se on marskin velipuoli, nuori herra Tuure Steeninpoika", sanoi päällysmies, "miten se on selitettävä … joko norjalaiset ovat vallanneet Elfsborgin, koska tuo rantahauki uskaltaa niin kauas pesästään uida?"
"Tai päinvastoin", sanoi asemies, "tänä yönä on marskin leirissä iloittu ja kisailtu tavallista enemmän, ja se osoittaa pikemmin voittoa kuin tappiota!"
"Olkoonpa miten tahansa", vastasi päällysmies vetäen miekkansa, joka välkähteli auringonpaisteessa. "Pitäkää varanne, Rodenberg, nyt se on tehtävä…! Sinun tai marskin henki menee tänäpäivänä!"
Rodenberg hymyili aaveenomaisesti, otti kätensä sankilta ja tähtäsi fööglarin. Samassa astui marski ratsultaan heittäen ohjakset aseenkantajalleen ja astui jalan jonkun matkaa.
"Nyt, Rodenberg, nyt!" huusi päällysmies.
Ja tykki laukesi ja sen luona olevat miehet peittyivät savupilveen. Sen hälvettyä katsoivat he kaikki rannalle päin. Mutta siellä seisoi marski, ja hänen korkea sulkatöyhtönsä liehui yhä komeasti tuulessa. Aivan hänen päänsä yläpuolella oli maassa kumollaan suuri honka. Rodenberg seisoi kädet ristissä, ja hänen suunsa mutisivat kuulumattomia sanoja. Päällysmies kääntyi kiukusta kalpeana hänen puoleensa, mutta silloin hän jo oli polvillaan toista fööglaria tähtäämässä.
"Niin totta kuin elän", sanoi hän äkkiä tarttuen sytyttimeen, "tämä laukaus sattuu marskin sydämeen, jos Jumalan tuomio on niin langennut!"
Tuli välähti ja kuului kauhea pamaus, mutta savun hälvettyä huomattiin kruutisäiliön räjähtäneen, ja asemies, joka seisoi uloinna oikealla, ja jota ei toisaalle kulkeva savu sen vuoksi estänyt näkemästä, sanoi, ettei kivi ollut mennyt kahtakaankymmentä askelta fööglarin suusta.
Oli kuin ilonväre olisi ilmestynyt Rodenbergin kalpeille kasvoille, ja hän siirtyi oitis toisen fööglarin ääreen. Päällysmies kähisi kiukusta, mutta hän ei voinut mistään syyttää tykkimestaria, sillä tämä teki moitteettomasti velvollisuutensa.
Kolmas fööglari laukesi, mutta se hyppäsi sijoiltaan, että kivi singahti korkealta marskin pään yli. Ruudinsavun läpi näkivät he marskin seisovan aivan vahingoittumatonna rannalla ja viittaavan seuruettaan pysymään jälempänä, koska laukaukset nähtävästi tarkoittivat häntä, joten hänen ympäristössään oli vaarallinen olla.
"Ammu, ammu!" huusi päällysmies. "Jumalan kalliin veren nimessä, Rodenberg, ellei neljäs tee tehtäväänsä niin olet sinä noita, kuten sinusta puhutaan, joka olet noitunut tämän kaiken, ja sinä saat siitä kovimman kuoleman!"
"Se on Jumalan tuomio!" lausui Rodenberg juhlallisesti katsellen kädet ristissä ja pää kumarassa lahden yli rannalle, jossa marski näytti seisovan kuin odotellen vielä yhtä laukausta linnasta.
"Jumalan tuomio tai mikä tahansa", ärjyi päällysmies, "niin on sinun tuomiosi valmis, ellei tämä viimeinen laukaus kaada marskia!"
Marski oli yhä paikallaan ja auringonsäteet kutoivat kultaisen harson hänen kiiltävän haarniskansa ympärille, ja sulkatöyhdön juurelle leimusivat ne niin, kuin olisivat tahtoneet luoda kruunun hänen kypärinsä ympäri. Rodenbergin kasvot loistivat ikäänkuin heijastaen ympäröivää voiton sädekehää. Hän lähestyi varmoin askelin neljättä fööglaria, laskeusi polvilleen, tähtäsi ja tarttui sytyttimeen.
Päällysmiehen silmissä paloi tuli, joka osoitti kuinka ankaran liikutuksen vallassa hän oli. Mitä kiihkein jännitys, tuska, joka melkein oli hänen rintansa halkaista, näkyi hänen otsaltaan ja vapisevilta huuliltaan. Hänen vieressään seisova harmaapäinen asemies oli ottanut kiven käteensä, ja hän katseli järkähtämättä tykkimestaria. Hänessä kiehuivat nähtävästi samat tunteet kuin hänen herrassaankin: ihanin voitto oli tämän laukauksen varassa, mutta myöskin tappio ja häpeä. Voiton ja tappion odotus poltti heidän kumpaisenkin mieltä, vaikka tässä pelattiin ihmishengestä kultakolikon asemesta ja pelinoppina oli tykkimestari fööglareineen.
* * * * *
Tanssi riehui hurjissa pyörteissä siinä avoimessa mutta kalliilla seinäverhoilla puetussa huoneessa, jonka marski oli rakennuttanut kauniille ja iloiselle Kaarinalleen. Herra Tuure Steeninpoika oli tullut leiriin illalla. Päätettyään neuvottelunsa rupesivat he mitä parhaimmalla tuulellaan johtamaan tanssia. Kaarina-rouva loisti nuoruutta ja kauneutta, ja hänen suurissa, sydämellisissä silmissään oli niin paljon viehätystä, kun hän katseli ympärillään riehuvaa iloa, että hän kuin loihti iloa ja riemua näkyviin kaikkialta, mihin vaan silmänsä loi.
Marskin leirissä vierailevien nuorten neitosten joukossa veti varsinkin eräs Kaarina-rouvan huomion puoleensa. Tämä oli nuori Iliana Äkentytär (Tott). Hän oli seurannut serkkuaan, rouva Briita Olavintytärtä (Tottia), joka oli naimisissa herra Erengisle Niilonpojan kanssa. Tämä oli marskin huomattavimpia miehiä ja hänellä oli nytkin korkea päälliköntoimi piiritysarmeijassa. Kaarina-rouva keskusteli kauan ja mielellään vieraan neidon kanssa, ja he näkyivät ymmärtävän toisiansa erinomaisen hyvin. Mutta eräs toinenkin silmäpari näytti seuraavan neitoa hellemmin silmäyksin kuin tavallista tuttavaa, ja Kaarina-rouva näkyi huomanneen sen, sillä hän osasi kerta toisensa perään saattaa neidon noiden silmien eteen niiden omistajan puheille, kummankaan näistä huomaamatta sitä muuksi kuin sattumaksi. Ja aina punastui nuorukainen silloin, ja neito näytti aina niin välinpitämättömältä, ikäänkuin ei olisi vähääkään huomannut näitä odottamattomia kohtauksia, ja Kaarina-rouva hymyili niin sydämellisesti ja taputti Ilianaa rusoposkelle.
Nuorukainen oli marskin serkku Tord Kaarlonpoika (Bonde), ja hänen katseensa oli niin kiitollisuutta täynnä sukulaisensa hyväntahtoisuuden vuoksi, että tämä tunsi työnsä jo sillä hyvin palkituksi. Ja näiden nuorten heiluessa tanssissa kääntyi hän silloin tällöin marskiin päin osoittaen hänelle niitä hurmaavasti hymyillen.
Mutta erästä kattoa kannattavaa pylvästä vasten nojasi ylimmällä rappusella seisova korkea haamu, yllään pitkä valkea mantteli, niin että etäältä katsoen olisi luullut häntä jonkin ritarikunnan jäseneksi, mutta lähempää katsoen voi huomata, että merkki, punainen risti puuttui. Hän seisoi kuin uneksien tai kuin ei olisi ensinkään nähnyt tanssia ja iloa, vaan aivan muita asioita, ja moni nuorimies veti hänet nähdessään suunsa nauruun, pistipä tilaisuuden sattuessa hänestä kompasanankin, joka nauratti muita. Mutta se ei näyttänyt vaikuttavan seisojaan mitään. Hän hymyili melkein yhtä leveästi kuin hekin, ja se lisäsi heidän nauruhaluaan. Erittäin kekseliäs hänestä sukkeluuksia sepittämään oli eräs nuori tanskalainen, herra Ove Laurinpoika, jonka kommat kuitenkin usein lähenivät hävyttömyyttä, mutta herättivät sittenkin kaikkein kuuntelijain hyväksymisnaurun.
Yleisen ilon vuoksi ei tätä vähemmän ritarillista pilaa huomattu salissa, joten nuorukainen sai rankaisematta pitää peliään. Mutta juuri kuin Ove-herra oli taas saanut muut jollakin sanallaan nauramaan, seisoi heidän keskellään muuan vasta tullut nuori mies, joka katseli hehkuvin totisin silmin pilantekijöitä ja silmäsi varsinkin Ovea tuimasti.
"Miksi te niin ankarasti katselette, Niilo Bonpoika?" sanoi Ove-herra, "te ilmestytte keskeemme kuin suoraa päätä haudasta tullut!" Sitten hän taas nauroi lisäten, "tiedättehän kuitenkin hyvin, että viheriä ritari on luotu leikintekoa varten, ja että hän on itse ruvennut marskin narriksi!"
"Mutta on pieni ero marskin ja teidän välillänne, Ove Laurinpoika."
Musiikki soi samassa ja kaikki riensivät tanssimaan. Niilo Bonpoika tunkihe salin toisen seinän vieritse marskia kohden, joka oli juuri alottamaisillaan tanssin Kaarina-rouvan kanssa. Nähdessään Niilon kävi hän vähän syrjään kohdatakseen häntä. Tämä toi sanaa lahden toiselta puolen Herman Bermanilta, joka oli torjunut erään linnasta tehdyn hyökkäyksen ja ottanut muutamia vankeja. Marski nyökkäsi tyytyväisenä Niilolle ja riensi tanssimaan annettuaan hänelle muutamia käskyjä.
Samaan aikaan kuin marski ja Niilo keskustelivat tyrkkäsi viheriätä ritaria joku selkään hänen juuri katsellessa Kaarinaa-rouvaa uneksivin silmin. Hän kääntyi hitaasti ja huomasi haarniskaan puetun asemiehen, joka oli yhtä pitkä kuin hän itsekin. Mies teki pienen liikkeen päällään ja meni hitaasti pois tanssisalista saaren vastaiselle sivulle päin. Viheriä ritari nosti pian senjälkeen hartiansa pylväästä, seisoi hetkisen, kasvoillaan tuo leveä, tylsä hymy, sitten hän astui tanssisaliin, ja jos joku olisi huolinut hänen liikkeitään seurata olisi huomannut hänen salavihkaa menevän samaa tietä kuin haarniskaan puettu mieskin. Kun äskeiset vallattomat nuorukaiset siten tanssin loputtua tulivat takaisin alkaakseen taas leikitellä marskin hovinarrin kanssa, eivät he löytäneetkään häntä. Ove-herra vilkuili silloin Niilo Bonpoikaa etsien sekä lausui muille, että häntä olisi setämäisestä käytöksestään vähän rangaistava, mutta hänkin oli lähtenyt salista.
Aivan veden rajassa saaren rannalla seisoi parin pajupensaan varjossa viheriä ritari ja haarniskaan puettu asemies.
"Rodenberg en linnassa!" sanoi viimeksi mainittu.
"Rodenberg?" kysyi ritari katsoen terävästi miestä.
"Niin", lisäsi tämä, "hän on tykkimestarina ja huomenna on marskin henki kysymyksessä!"
"Marskin henki?… Mistä sen tiedät?"
"Eräs linnalaisista jonka saimme eilen kiinni on kertonut. Minä olen vanhastaan tuttu hänen kanssaan, eivätkä salaisuudet juuri pysy hänen hammastensa takana. Rodenbergiä pidetään linnassa aika noitana. Hän ei ole tahtonut ampua häneltä vaadittua laukausta — mistä syystä, ei tiedetä — mutta nyt on päällysmies vannonut kalliin valan, että huomenna, kun marski tapansa mukaan ratsastaa väkeään katsastamassa, on surmakivi hänet musertava."
Ritari mietti. Sitten hän katsoi tähtiä kohden lausuen:
"Jumalan ja pyhimysten käsissä on ihmisten kohtalo!"
Sitten hän nousi rantaa ylöspäin ja lähestyi tanssisalia.
Ja ikäänkuin ritari ei olisi halunnut muuta nähdäkään, lähti hän taas väkijoukkoon, eikä kukaan nähnyt häntä enää sinä iltana. Seuraavana aamuna näkyi marski tavallista aikaisemmin lähtevän teltastaan ja kaikkein kummastukseksi oli hänen kypärinsä silmikko alas laskettuna. Hän meni itse sille paikalle, missä hevoset olivat, ja antoi kiireesti satuloida valkean oriinsa, hyppäsi sen selkään ja ajoi täyttä laukkaa lauttasillan yli pohjoisrannalle. Herra Tuure Steeninpoika, joka oli vasta eilen saapunut leiriin, halusi innokkaasti päästä kaikesta selville, jonka vuoksi hän oli jo ulkona muutamien huovien kanssa. Nähtyään marskin riensi hän hänen luokseen ja ratsasti kappaleen matkaa hänen rinnallaan, mutta ei voinut saada keskustelua aikaan. Hänen sukulaisensa oli tänä aamuna hyvin vaitelias kypäräsilmikkonsa takana.
"Kas tuolla ne ovat jo ampumista varten!" sanoi Tuure-herra osoittaen linnanmuurille, jossa kanuunain kirkkaat suut kiiltelivät auringonpaisteessa.
Marski ei vastannut mitään, vaan painoi kannuksensa kovasti oriin kupeisiin, rientäen kiireesti eteenpäin ja viitaten velipuolelleen ettei seuraisi häntä. Tämä seurasi kuitenkin, mutta pysähtyi äkkiä huomatessaan marskin astuvan hevosensa selästä. Eräs Tuurea seuraavista herroista riensi ottamaan huostaansa marskin hevosen, marskin jatkaessa jalan matkaansa rantaa pitkin.
Nyt aljettiin linnasta ampua, ja uljaan Tuure-herran sydän paisui ilosta ja ylpeydestä nähdessään, kuinka pelottomasti ja kuolemaa halveksivasti hänen velipuolensa kääntyi linnaan päin ikäänkuin tarkastaakseen kuulakivien ratoja. Kolme laukausta ammuttiin hiuskarvankaan taittumatta rohkean ritarin päässä. Silloin tuli lyhyt välihetki, jolloin tykkimestari näkyi valmistauvan neljättä laukasemaan.
"Heretkää, veli Kaarlo!" huusi Tuure-herra, "miksi panette suotta henkenne alttiiksi!"
Mutta marski viittasi vaan kädellään, tykki laukesi ja hän seisoi yhtä rauhallisena ja vahingoittumatonna kuin ennenkin. Hän katsoi hetkisen muurille, ikäänkuin odottaen vieläkin yhtä laukausta, mutta miehet poistuivat kanuunain luota, joten näytti ainakin siltä, kuin olisi ampumisen uudestaan alkamista saatu odottaa. Silloin astui marski rantatörmän päälle taas, kypäräsilmikko kuitenkin yhä laskettuna.
"Tahdotteko veljeni", sanoi hän Tuure-herralle, "tahdotteko, jos aiotte vartioiden kanssa ratsastaa, sanoa päällysmiehilleni, että saapuvat luokseni aamupäivällä, niin olen teille kiitollinen."
Tuure-herra otti tietysti mielellään tämän tehdäkseen. Tosin tuntui marskin ääni sekä hänestä että huoveista hiukan omituiselta, mutta he eivät panneet siihen erityistä huomiota, sillä tämä omituisuus voi johtua sekä äskeistä vaaraa seuranneesta mielenliikutuksesta että vaan yksinkertaisesti siitä, että silmikko oli laskettuna. Mutta hän astui itse ratsulleen ja ajoi laukaten rantaa pitkin pääkortteeriin takaisin, missä hän näkyi astuvan telttiinsä.
Kesti kauan ennenkuin marski taas tuli näkyviin, ja teltan ovella seisovat vartiomiehet kuulivat hänen vilkkaasti haastelevan jonkun kanssa, jonka ääntä he eivät tunteneet. Vasta kun eri miesosastojen päälliköt rupesivat kokoontumaan, tuli marski näkyviin. Hänet kauniit piirteensä olivat rauhalliset, melkeinpä juhlalliset, ja hänen silmissään oli kostea loiste.
Mutta hänen selkänsä takaa näkyivät viheriän ritarin hymyilevät kasvot, ja tämä hymisi:
"Ja lehmukset lehtii ja lehdet varisee,
Vaan maan päällä vihertävät metsät!"
Päivä kului ilman merkillisempiä tapahtumia. Marski neuvotteli miehineen, miten linna saataisiin parhaiten valloitetuksi, ja sitä varten tahtoi marski käyttää hyväkseen itätuulta, joka paraikaa puhalsi, antamalla sen viedä suuren puista kyhätyn palavan lautan linnaa vasten. Näin päätettiinkin ja päällysmiehet läksivät taas osastojensa luo.
Herman Berman, joka oli päällikkönä linnan oikealla puolella, pani kohta osan väkeään työhön, ja niin kului päivä. Niilo Bonpoika tuli Hermanin luo tämän telttiin illalla. Heidän haastellessa Engelbrektistä ja hänen ajoistaan kuului äkkiä vankkoja askeleita, jotka lähestyivät teltin ovea. Tuntui kuin joku olisi kantanut raskasta taakkaa ja pysähtynyt ihan oven eteen. Samassa astui Erkki sisään asettaen varovasti teltin toisella sivulla olevalle vuoteelle haavoitetun miehen, jolla ei näyttänyt enää olevan monta hetkeä elettävänä, ellei hän jo ollutkin kuollut.
"Minä kävelin rannalla", kertoi Erkki, "ja silloin näin erään miehen liukuvan köyttä myöten linnanmuureja alas. Linnalaiset huomasivat hänet ennen kuin hän oli päässyt maahan asti, ja silloin he alkoivat hinata häntä ylös, mutta mies päästi silloin itsensä köydestä irti ja tuli vahingoittumatonna maahan, sitten hän syöksyi järveen ja rupesi uimaan tälle puolelle. Hänen peräänsä ponnahti muurilta kokonainen nuolisade, muutamat niistä sattuivatkin häneen, sillä huomasin hänen vajoovan. 'Marski!' huusi hän kerran toisensa perästä luihin ja ytimiin tunkevalla äänellä, niin etten voinut mitenkään vastustaa haluani kokea pelastaa hänet. Se onnistuikin, mutta vaarallisemmassa leikissä olen tuskin ollut, sillä nuolia sinkoili kuin rakeita … maihin pääsimme sentään ja nyt olen täällä. Miesparka ei ole lausunut sanaakaan, minä olen kantanut hänet rannalta tänne."
Herman ja Niilo asettuivat kuolonkalpean pakolaisen viereen. Tämä näytti enemmän luurangolta kuin ihmiseltä. Hän eli vielä, vaikka hän hengitti raskaasti ja kurkku korisi kuin loppua tehdessä. Herman, joka oli tavattomasti harjaantunut lääketaitoon, tutki tarkasti miehen haavoja ja selitti, etteivät ne olleet itsessään kuolettavia, mutta että miehen ruumiinvoimat olivat niin lopussa, että kuolema kuitenkin olisi tuleva.
Hetkisen perästä avasi mies silmänsä ja mutisi muutamia sanoja, joita ei kuitenkaan voinut kuulla. Sen huomatessaan näytti hän käyvän levottomaksi, ja hänen silmistään näkyi, kuinka hän ponnisteli saadakseen sanotuksi, mitä tahtoi. Vihdoin se onnistui.
"Marski", kuiskasi hän, "marski, antakaa minun puhua marskin kanssa!"
Herman otaksui hänellä olevan jotakin tärkeätä ilmoitettavaa marskille ja sanoi senvuoksi, että hän voi huoletta sanoa läsnäoleville, mikä sydäntään painoi, ja että kuka tahansa heistä veisi sen marskille.
"Marski on pelastanut henkeni!" sanoi kuoleva hetkisen kuluttua, "ja minä olen palkaksi ampunut häntä … minä tahdon kerjätä häneltä sitä anteeksi … sallikaa minun puhua hänen kanssaan!"
"Minä lähden heti marskin luo!" sanoi Niilo Bonpoika lähtien kiireesti teltasta.
Miehen kuihtuneet kasvot kirkastuivat hieman, ja hän sulki silmänsä. Niin kului tunnin verta. Herman ja Erkki läksivät teltasta, etteivät häiritsisi onnettoman unta. Edellinen lähti toimittamaan päällysmiestehtäviään, mutta Erkki sai käskyn vartoa ja pitää pakolaisesta vaaria, kunnes Niilo Bonpoika ja marski ehtivät tulla, jolloin hänenkin tuli lähteä Hermanin mukaan. Mutta Niilo Bonpoikaa saatiinkin odottaa kauvemmin, kuin Erkki ja Herman olivat luulleetkaan.
Erkki kuunteli jännityksellä sitä suuntaa, josta heidän piti tulla, nostaen useita kertoja kätensä silmilleen nähdäkseen tarkemmin. Silloin lähestyi häntä vastaiselta taholta korkea haamu, ja kääntyessään häntä katsomaan tunsi hän sen siksi kummalliseksi mieheksi, jota marskin väki kutsui viheriäksi ritariksi.
"Rodenberg on teltassa?" sanoi ritari, ja kun Erkki myönsi niin olevan, lisäsi hän: "Ja sinä vartioit täällä ulkopuolella, mies… Hyvä, minä menen sisään istumaan miehen ääreen, kunnes marski tulee, ja se kestänee kauankin, sillä hän on tällä hetkellä Söderköpingissä."
Erkiltä vastausta odottamatta astui ritari telttaan. Erkki ei oikein tiennyt mitä tehdä. Aluksi oli hän mielissään päästessään herransa luo lähtemään, mutta tarkemmin ajateltuaan, kuka teltassa istuja oli ja että häntä sanottiin vähäjärkiseksi, päätti hän jäädä paikalleen, koska marski ja Niilo eivät kuitenkaan voisi aivan kauan viipyä. Siinä seistessään kuuli hän sisästä haavoitetun huokaavan. Hän oli rientämäisillään telttaan luullen ritarin tekevän miesparalle pahaa, mutta samassa hän kuuli sieltä niin suurta iloa ilmaisevan huudahduksen, että pysähtyi ja jäi alalleen.
"Te ette ole kuollut, ritari… Jumalan äiti olkoon ijäti ylistetty, joka lähetti teidät tielleni juuri nyt, kun raskaasti suren sitä, että kohtaloni on saattanut minut uudestaan samaan tekoon, jonka tein teitä kohtaan … silloin kuin te pelastitte henkeni pyhällä haudalla… Voi, teidän rinnallanne olen alati nähnyt unissani sen synkän ritarin, joka siellä otteli kanssani taikakorusta… Hän voitti ja vei koristeen, ja kun minä mielettömässä raivossani nousin maasta aikoen takaapäin iskeä voittajaani, niin teidän pelastava kätenne ehkäisi minun kättäni, ja teidän kielenne puhui sovinnon sanoja kiihtyneelle ritarille, jonka kädestä olisin muuten saanut varman surmani… Älkää keskeyttäkö minua, jalo ritari, minun täytyy palauttaa muistooni kaikki nämä entiset tapahtumat, kun nyt olen viimeiselle matkalleni lähtemässä… Minä vainosin sitten kavalasti onnellisen voittajani henkeä, ilma on siellä saastuttavaa, ja minä unhotin nimeni, unhotin arvoni ja kunniani, ja tunsin voivani tehdä mitä tahansa saadakseni tuon perkeleitten takoman kaulaketjun… Suuressa keisarikaupungissa kohtasin ystävänne, ja silmiäni häikäisivät kaulaketjun välkkyvät kivet, ja minä valitsin ajan ja paikan, olin järjestänyt kaiken peräti huolellisesti. Hui, kuinka pimeä oli yö, ja kuinka silmissäni silloin säihkyi ja välkkyi … isku sydämeen, varma, voimakas isku…!"
Niin vilkas oli hänen mielikuvituksensa, ja niin elävänä muistui tämä tapaus hänen mieleensä, että hän vavahteli kuumeisesti sitä kertoissaankin. Erkki ei päästänyt sanaakaan kuulematta. Pitkän äänettömyyden aikana kuului puistatuksen keskeyttämiä nyyhkytyksiä, jolloin ritari tuntui koettavan onnetonta lohduttaa ja rauhoittaa.
"Vapiseva käteni haparoi kaulaketjua, mutta surmatulla ei ollut kaulaketjua", jatkoi Rodenberg, "veri hyytyi suonissani ja kylmä hiki valui otsaltani, ja samassa levisi valoa majatalon edustalle, josta olin koko yön vartonut kaulaketjun omistajaa, ja hän tuli sieltä soihdunkantajan seuraamana… Hän huusi teidän nimeänne ja pari hänen seuralaistaan viittasi sinnepäin, missä minä ja te olimme, ja epätoivo antoi minulle voimia, minä nostin teidät ja kannoin veneeseni, joka oli rannalla… En milloinkaan, en milloinkaan ole unhottanut, mitä sanoitte minulle erotessani teistä ainaiseksi, kuten silloin luulin, ja ainaiseksi sen tapahtuvan sanoi taitava arapialainen lääkärikin, jonka olin kutsunut teitä hoitamaan… Varokaa, ettette saa rangaistukseksi sitä, että vielä kerran surmaatte sen, joka on henkenne pelastanut!… Minä vannoin pyhän valan, että ennen käteni hiiltyköön."
"Mutta teidän antamanne haava ei ollutkaan kuolettava, Rodenberg… Mauri oli taitava ja kätevä, haavani parani, ja minä vaeltelin ympäri maailmaa… Mutta minua ihmetyttää kuitenkin, että voititte sen tenhovoiman, jolla tieto tämän koristeen voimasta vangitsee ihmismielen…"
"Kun siitä puhutte, niin kummastuttaa se minua itseänikin… Mutta joka kerta kuin ajatukseni kääntyivät sinnepäin, kohosi teidän kuolonkalpea kuvanne kultakorun eteen, ja silloin kavahdin sitä kammoten ja ajattelin hyvää ja jaloa ja päätin sen puolesta taistella… Ehkäpä saattoivat ne pitkät vuodet, jotka orjana palvelin turkkilaista herraa Adrianopelissa, minua teitä paremmin muistamaan ja unhottamaan kaulaketjun… Ellei minun olisi täytynyt niin äkkiä lähteä kiinniottamisen pelosta luotanne … minä nimittäin tiesin murhan tulleen ilmi ja murhan tekijää etsittävän … ellei minun olisi täytynyt niin äkkiä paeta, vaan olisin saanut mukaani tiedon teidän pelastuksestanne, niin olisi vanha halu varmaankin yhäti kalvanut minua. Päästyäni karkaamaan orjuudestani ja tultuani takaisin Westfaliin kuulin sukulaisteni paenneen Tukholmaan, ja silloin heräsi minussa ihmeellinen ikävä lähteä teidän kotimaahanne, ja minä tulin…"
"Se taito, jonka opin puolikuun valtakunnassa, tähtäämisen ja tykillä ampumisen taito … se on saattanut minut paareille… Saman minkä te teitte minulle, on marskikin minulle tehnyt, ja koko ajan ovat korvissani soineet sananne: varo, ettes surmaa henkesi pelastajaa… Jumala itse on minua auttanut… Palavasti olen rukoillut ja hän on minua kuullut, ei yksikään ampumistani laukauksista ole sattunut… Mutta linnassa pidettiin minua noitana ja aiottiin polttaa roviolla … minulla oli vaan yksi toivo, päästä marskin puheille ja kerjätä häneltä anteeksi… Hän ei ole tullut, mutta te, ritari, joka olette pelastanut henkeni ja sieluni, te olette tullut!… Oi Jumala, minä kiitän sinua! Nyt lähden kevein mielin sille matkalle, jolta en enää palaa…!"
Ritari teki moniaita kysymyksiä, ja Rodenbergin vastauksista sai Erkki täyden selvän siitä, miten marski oli Tukholmassa pelastanut tämän hengen, ja miten herra Niilo Steeninpoika oli käyttänyt taitavan ampujan kykyä valheen palkintona.
Samassa tuli Niilo Bonpoika. Hän oli tavannut marskin tämän palatessa Söderköpingistä. Marski ei voinut itse tulla kuolevan tykkimestarin luo, mutta hän antoi Niilon tuoda puolestaan kuolevalle tervehdyksensä sekä anteeksiantonsa.
Niilo astui telttaan ja Erkki tuli mukaan. Rodenberg oli tarttunut viheriän ritarin käteen ja painoi sitä silmiään vasten. Ritari, jonka kasvoja ei teltan hämärässä voinut eroittaa, viittasi toisella kädellään tulijoille. Kului pitkä aika kenenkään mitään lausumatta. Haavoitettu nyyhkytti kiihkeästi ja rintansa korisi pahasti. Pitkä keskustelu ritarin kanssa ja mielenliikutus olivat varmaankin uuvuttaneet hänen voimansa. Kun hän oli vähän tyyntynyt, kumartui ritari häneen päin ja lausui hyvin hiljaa:
"Täällä on marskilta sanomia!"
Silloin siirsi kuoleva ritarin käden kasvoiltaan ja katsoi teltassa olijoihin. Niilo Bonpoika toi marskin terveiset.
"Jumala antakoon hänen syntinsä anteeksi", niin kuuluivat marskin sanat, "mutta eläköön hän tai kuolkoon, niin minä annan hänelle mielelläni anteeksi."
"Jumala sen hänelle palkitkoon!" sanoi kuoleva tuskin kuuluvalla äänellä, "nyt loppuvat minun tuskani, antakaa minulle kynttilä!"
Erkki toi nopeasti soihdun ja sytytti sen asettaen sen kuolevan käteen, kuten ajan tapa oli.
Moniaan silmänräpäyksen kuluttua oli henki lähtenyt.
* * * * *
Stegeborgin piirittäminen venyi pitkälle. Vasta parin kuukauden kuluttua sai marski sen puolustajat suostumaan pakkosopimukseen. He lupasivat heittää linnan syyskuussa, ellei Niilo-herra sitä ennen toisi apua. Marski lähti sitten Tukholmaan, jossa neuvostolla oli ollut toukokuussa kokous, missä tehtiin päätöksiä eräästä henkilöstä, joka oli vallan uusi Ruotsissa, nimittäin Kristofer Baijerilaisesta. Hänelle oli jo tarjottu Tanskan kruunu, ja heti oli hän valmis kosimaan Ruotsinkin kruunua.
Kuningas Eerik oli ilmestynyt äkkiä Niilo-herran kanssa Stegeborgin edustalle, mutta oli yhtä äkkiä taas kadonnut. Häneltä oli nyt kaikki jo mennyttä. Teljessäkin oli pidetty suuri neuvostokokous, ja sinne oli Niilo Steeninpoikakin veljineen saapunut, ja he olivat tehneet sovinnon marskin kanssa. Mutta heidän sydäntänsä kirveli siksi pahoin se, että olivat häätyneet myöntymään, ettei ollut toivoa tämän sovinnon kauvan kestävän, ja Maunu Gren oli yhä vielä Borgholmissa marskin äkeänä vihamiehenä.
Pian ruvettiinkin kertomaan, että Niilo Steeninpojan huovit samoilivat Itägöötanmaalla kauheasti hävittäen ja polttaen. Oli jo myöhäinen syksy, marraskuussa. Marskilla oli yllin kyllin tekemistä monien kokousten johdosta, joissa keskusteltiin Kristofer-herttuasta ja hänen ottamisestaan kuninkaaksi; sitä puuhasi varsinkin arkkipiispa Niilo. Hänkin oli kärsinyt suuren vahingon, kun kuolema tempasi nuoren, urhokkaan ja kaikkien rakastaman Tuure Steeninpojan (Bjelken). Tällä aikaa ja niinkauan kuin hänen levottoman lankonsa huovit eivät aivan hurjasti riehuneet, olivat ne saaneet olla rauhassa.
Mutta silloin tuli Herman Berman äkkiä, osasto marskin valioväkeä mukanaan, Kolmordenista Norrköpingiin. Siellä hän sai kuulla Niilo-herran samoihin aikoihin saapuneen Söderköpingiin ja lähteneen ympäristöön, mutta sitä ei tietty, missä hän sillä hetkellä oleksi. Herman saapui muuanna myöhäisenä keskiviikko-iltana Norrköpingiin, ja torstaina matkusti hän Niilo-herraa etsimään. Hänen rinnallaan ratsasti Niilo Bonpoika.
Auringon ollessa korkeimmillaan näkivät he vihollisen, joka oli eräällä niityllä jotenkin Norrköpingin ja Söderköpingin keskivälillä. Herman järjesti heti miehensä ja puhallutti hyökkäykseen, ja silloin sitä mentiin pitkässä rivissä mäenrinnettä myöten alas niitylle. Täällä syntyi ankara tappelu, josta seudun kansa sittemmin kertoi monta tarinaa. Niilo Steeninpojan miehet olivat taisteluun pystyvää väkeä, ja nyt he näyttivät kylläkin voivansa kolmea vastata, kuten he sanoivat, vaikkei se tällä kertaa onnistunut. Niilo-herra itse heilutti kalpaansa jättiläisvoimin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Herman miehineen oli häntä voimakkaampi. Illan hämärtyessä oli kenttä kaatuneita täynnä; Niilo Steeninpojan ympärillä ei ollut muuta kuin yhdeksän, ja joka suunnalla oli pelkkiä vihamiehiä.
Silloin hän kannusti ratsuaan koettaen pakenemalla pelastua, ja miehensä seurasivat häntä. Niilo-herra itse pääsi lähimpään kylään, mutta siellä ehätettiin hänet kiinni, ja hänen täytyi antautua vangiksi.
Päivä oli ollut kirkas ja päiväpaisteinen. Oli hiukan kylmännyt, ja nyt valoi kuu heleintä valoaan niityn yli, jolla kaatuneet, miehet ja hevoset, ystävät ja viholliset makailivat sikin sokin. Eräs kaatuneista kohosi ylös ja katseli ympärilleen.
Joka taholla oli kuolleita. Siinä missä hän oli, lienee taistelu siis raivonnut tulisimmin. Hänen hartiolevättinsä oli verinen ja revelty, ja hänen ihokkaastaan ammotti kauhean iskun jälki. Miekanterä oli luultavasti sattunut johonkin kovaan, joka oli sen pysähyttänyt ja siten pelastanut nuorukaisen hengen, vaikka hän olikin taintunut ja maannut kuin kuollut kuolleitten joukossa, kunnes yötuuli taasen herätti hänet elämään. Hän koetteli kädellään veristä päätään ja kaulaansa. Käsi pysähtyi äkkiä ja sormet koettelivat erästä nahkanutun sisässä olevaa esinettä, joka tuntui ketjuntapaiselta. Nopeasti riipasi hän nutun yltään, otti lyhyen veitsen ja leikkasi isommaksi vihollisen tekemän reijän.
Kohta kimalsi sieltä hänen silmiinsä kullan ja jalokivien hohdetta. Siellä oli mitä kallisarvoisin kaulaketju, jonka kivet välkkyivät kuunvalossa, kuin olisi taivaalta valahtanut tähtiä ja asettunut siihen kehään.
Vapisevin käsin otti hän ketjun ja piti sitä silmiensä edessä.
"Se on äidinisäni taikaketju!" huudahti hän laskien sitä pitelevän käden vaipumaan alaspäin.