I.
Kellojen soidessa.
Juhlallisesti kajahtelivat kirkkojen kellot Vadstenassa. Hitaasti ja verkalleen vain kuoleutui niiden ääni avaruuteen. Mutta luostarikirkosta, sieltä kuului munkkien kaunis laulu.
Ruotsin valtakunnan marski, Tord Bonde, oli päivällä laskettu maan mustaan multaan. Ja kuningas ja valtakunnan ylhäisimmät miehet olivat saattaneet häntä hautaan. Haudalta palattuaan oli kuningas sulkeutunut huoneisiinsa, eikä kukaan uskaltanut häiritä häntä. Siksi saikin kaksi mustiin puettua miestä, joilla oli paksut hopeaketjut rinnoillaan, odottaa suuressa salissa turhaan puheillepääsyä.
Miehet olivat kaksi lybeckiläistä kauppiasta ja olivat he nyt paluumatkalle lähdössä, koetettuaan turhaan yhdessä muitten lähettiläitten kanssa rakentaa rauhaa kuninkaan ja Tanskan välillä. Kristian kuningas oli näet pyytänyt hansakaupunkeja rauhanvälittäjiksi, mutta sitäpaitsi oli näillä vielä toinenkin tärkeä asia kuninkaalle esitettävänä. Se koski heidän kauppaoikeuksiaan, joita Kaarlo ei ollut vahvistanut. Kummankaan asian ajaminen ei heille kuitenkaan vielä tähän asti ollut onnistunut. Ja nyt jäähyväisillä kuninkaan luona olivat he päättäneet tehdä viimeisen yrityksen.
Ilmoittautuessa ei kuningas ollut antanut mitään vastausta, ottaisiko heitä puheilleen vai ei. Siksi seisoivatkin he siellä kahden vaiheilla, menisivätkö pois vai odottaisivatko vielä kuninkaan kutsua.
Silloin alkoi kuulua kovaa kavioiden kapsetta kadulta ja heti senjälkeen pysähtyi joku kuninkaankartanon edustalle. Ennen pitkää kuului jo kannusten kilinää rappusista ja ovi avautui. Sisään astui upeasti puettu nuorukainen kuninkaan aseenkantajan seuraamana, joka viimeksimainittu kiirehti suoraa päätä ilmoittamaan äskentullutta.
Aseenkantaja tuli heti taas ulos, mutta kuningas viipyi vielä. Ja nuorukainen, jota ei näyttänyt miellyttävän odottaminen yhdessä kauppiasten kanssa, käveli huoneessa edestakaisin ylpein askelin.
Vähän ajan kuluttua astui kuningas kuitenkin sisään.
Hänen päänsä, joka tavallisesti oli niin uljaassa asennossa, oli nyt alas painunut. Ja syvää surua ja kaipaavaa huolta ilmaisivat kuihtuneet kasvonsa. Nähdessään odottavat ojentui hänen vartalonsa ja pää harmaine hiuksineen kohosi pystyyn. Nuorukainen sai häneltä kehottavan nyökkäyksen puhumaan.
"Tulette kai Kalmarista, Ove herra?" lausui hän. "Mitä uutisia jalolta heimolaiseltani, herra Kustaa Kaarlonpojalta?"
"Häneltä itseltään on minulla vain hyviä uutisia tuotavana, herra kuningas", vastasi Ove kohteliaasti kumartaen, "mutta niin ei vävyltänne, herra Eerikki Eerikinpojalta, Borgholmasta!"
"Ilmoittakaa heti vain tietonne, Ove herra…! Surua ne soivat nyt kirkonkellot ja sanainhan pitää olla säveleen mukaan, arvelen minä."
Synkkä, toivoton hymy kuvastui kuninkaan kasvoilla.
"Herra Maunu Gren ja herra Olavi Akselinpoika ovat Blekingestä päin hyökänneet Ölantiin ja vallanneet koko saaren sekä sulkeneet Eerikki herran Borgholman linnaan. Kustaa herra, lankonne, pyytää teitä sentähden mitä pikimmin kiirehtimään Ölannin ja Borgholman avuksi, sillä huhutaan, että Kristian kuningas olisi sinne itsekin jo suuren laivaston kanssa tulossa."
"Ja siinäkö on kaikki?" kysyi kuningas, kun Ove herra näytti jäävän hänen vastaustansa odottamaan.
"Hyvät uutiset säästetään aina viimeiseksi", lisäsi Ove herra reippaasti. "Kuusisataa miestä ilmautui Kalmarin edustalle vaatien kaupunkia antautumaan. Heitä kohteli Kustaa herra samalla tavalla, kuin vähää ennen Maunu Greniä. Hän karkotti heidät menemään niin että kenttä pölisi! Mutta itse ei Kustaa herra voi auttaa Ölantia ja Borgholmia. Tanskan kuningas on liian voimakas…"
"Hyvä on, Ove herra!" keskeytti kuningas. "Kristian kuningas saadaan kai sittenkin lopulta nöyrtymään!"
Ja kääntyen Ove herrasta molempain kauppiaitten puoleen viittasi hän heitä kätensä liikkeellä astumaan esiin. Nämät kumarsivat nöyrästi ja vanhempi heistä alkoi puhua. Hän uskalsi vieläkin, sanoi hän, muistuttaa kuninkaalle sodan onnettomuuksia. Niistähän kertoivat nyt nämätkin tiedot Ölannista. Lopuksi pyysi hän, että kuningas suostuisi rauhaan, lahjottaisi kansalleen levon ja onnen jälleen, pyysi sitä mitä nöyrimmällä tavalla.
"Voidakseni arvostella teidän menettelyänne tässä asiassa, täytyy minun valita kahden seikan välillä", virkkoi kuningas levollisena, vaikka vähän katkerana, kun kauppias oli lopettanut puheensa. "Joko puhutte te vasten parempaa tietoanne, tai ette te, niin omituiselta kuin se tuntuukin, tunne koko sitä asiaa, josta nyt minulle puhutte. Aivan hyvin tietää Kristian kuningas, että hän yksin on syyllinen tähän sotaan, joka nyt pohjoismaissa raivoaa. Petoksella ja kavaluudella on hän riistänyt Norjan minulta samaten kuin Gotlannin Ruotsilta. Petosta ja vilppiä käyttäen on hän hyökännyt Ruotsin kimppuun ja kavalluksen kautta koittaa hän saada tämänkin valtakunnan haltuunsa… Sanokaapa nyt itse, kumpaako meistä teidän pitäisi rauhaan kehottaa! Jos varas vie teiltä takkinne, niin pitääkö teidän silloin ojentaa kätenne ja rukoilla vapautusta rangaistuksesta?"
Mykkänä jäi kauppias miettimään kuninkaan sanoja, mutta tämä jatkoi:
"Ja ennen kaikkia, miettikää tarkoin, mille kannalle asetutte tässä asiassa, te Lybeckin, Rostockin ja Greifswaldin kauppiaat, miettikää tarkoin, ennenkuin toimitte… Jos Kristian kuninkaan todella onnistuu vallata Ruotsi, niin on teillä sama leikki edessä kuin Eerikki kuninkaan aikana. Kauppanne saa kärsiä suuria vaurioita… Ei ole suinkaan sanottu, että se, joka nyt luvataan, myöskin pidetään!"
Kun kuningas oli lopettanut, alkoi kauppias taas puhua. Hän ei suinkaan tahtonut kieltää kuninkaan sanojen todenperäisyyttä ja selitti, ettei hansa mitään mieluummin halunnut, kuin että rauha vallitsisi pohjoismaissa. Mutta samassa toi hän myöskin esiin hansaliiton vaatimuksen saada kauppaoikeutensa vahvistetuksi ja osotti miten tarpeellista se oli varsinkin nyt sodan aikana.
Kun kuningas antoi siihen välttelevän vastauksen, tuli kauppias vain innokkaammaksi. Ja lavealti alkoi hän selitellä hansan ja varsinkin synnyinkaupunkinsa Lybeckin rikkautta ja sitä vaaraa, joka Ruotsia uhkaisi, ellei hänen kotikaupunkinsa laivat enää saisi tulla Ruotsin satamiin. Silloin leimahtivat kuninkaan silmät ja uljaasti vastasi hän:
"Viekää tervehdykseni kaupungeille ja samalla vastaus, että, elleivät enää tahdo tulla Ruotsiin, niin pysykööt kotona!"
Tämä äkillinen käännös sai kauppiaat kokonaan hämmennyksiin. Vastaus oli jyrkkä ja epäävä. Eikä kuningas antanut heille edes tilaisuutta enempiin sovitteluihin, vaan lisäsi heti:
"Ja se on nyt viimeinen sanani tässä asiassa!"
Kunnioittavasti kumartaen poistuivat lybeckiläiset ja kuningas jäi kahden kesken Ove Laurinpojan kanssa, joka ilolla näytti tervehtivän tätä tilaisuutta saada puhella kuninkaan kanssa. Hänen näytti kuitenkin olevan vaikea päästä alkuun. Hän katseli kuningasta, joka seisoi siinä selkä häneen kääntyneenä ja tujotti ulos ikkunasta, ikäänkuin kuunnellen kirkonkellojen valittavia ääniä, jotka yhäti vain muistuttivat hänelle kärsimäänsä tappiota. Ove herra ryki ja muutteli jalkojaan mutta sittenkään eivät ne sanat vain kirvonneet hänen suustaan. Huulet sulkeutuivat jo samassa kuin avautuivat.
Hetki oli myös huonosti valittu, sen huomasi hän kyllä. Kuningas tietysti ajatteli nyt vain kuollutta marskiaan ja Borgholman menetystä. Ja kellojen valittava ääni, se ei näyttänyt lakkaavankaan. Silloin kääntyi kuningas äkisti ympäri ja tuntui ihmettelevän, kun Ove herra oli vielä huoneessa.
"Onko teillä vielä jotain minulle ilmoitettavaa?" kysyi hän.
"On, armollinen herra!" sai Ove sanotuksi. "Minulla on vielä jotain teille puhuttavaa… Tahtoisin…"
"Koskeeko se minua vai valtakuntaa?" kysyi kuningas kiihkeänä. Hän näet odotti saavansa kuulla vieläkin jostain onnettomuudesta, josta Ove herra ei ollut tahtonut puhua muukalaisten läsnäollessa.
"Ei", vastasi Ove herra, "se koskee vain minua … minua ja Briita neitiä."
Sana oli nyt sanottu ja Ove herra veti syvään henkeään niinkuin olisi suurenkin työn toimittanut. Mutta sitten jatkoikin hän aivan vapaasti:
"Te tiedätte kyllä, että minulla on hänen isä vainajansa, herra Kaarlo Tordinpojan lupaus, Jumala hänen sieluaan armahtakoon… Minä pyytäisin nyt, herra kuningas, että koska te nyt veljen kuoltua olette neidon laillinen naittaja, että te, noudattaen hänen isänsä tahtoa, antaisitte hänet minulle avioksi!"
"Kiire tuntuu teillä olevan, Ove herra", vastasi kuningas hyvin välinpitämättömän näköisenä. "Briita neiti rakasti veljeänsä suuresti… Luuletteko että hänellä nyt jo olisi häämietteet mielessä, vaikka veli on tuskin vielä kylmennyt haudassaan?"
"Kiirettä ei asialla ole", alkoi Ove herra taas tavallisella reippaudellaan puhua, "ellei Briita neiti vain muuta mieltään, niin saatte lykätä häät niin kauas tulevaisuuteen, kuin itse haluatte!"
"Mikäpä serkkuni mielen muuttaisi!… Vai onko teillä jotain aihetta sellaisiin luuloihin?"
"En luule olevani niinkään ilman…!"
"Ja kuka se sitten olisi?"
"Herra Niilo Bonpoika eli herra Niilo Sture, niinkuin hän nykyään kutsuu itseään!"
"Niilo Sture!" huudahti kuningas kalveten. "Kuinka tulee mieleennekään ajatella sellaista!"
"Se ajatus ei ole niinkään eilispäivän lapsi, armollinen herra", vastasi Ove. "Niin, voinpa sanoa, että neidon rakkaus hävisi samalla hetkellä kun se alkoikin… Siitä on nyt jo monta vuotta kulunut. Briita neiti eli silloin vielä lapsena Penningebyssä. Heti senjälkeen kun hän oli pelastunut vitaliveljesten kynsistä, huomasin ensikerran, että hän rakasti minua. Ja pian tulin näkemään, etten todellakaan ollut pettynyt asian suhteen. Minun kanssani tanssi hän aina mieluimmin, leikitteli ja laski pilaa ja oli melkein vallattomin kilpailijani läsnäollessa… Mutta sitten muuttui kaikki yht'äkkiä. Voinpa sanoa, että muutos tapahtui sinä iltana, jolloin hänen haukkansa pakeni Niilo Sturen kaulaketjun kanssa…"
Kuningas vavahti ja kääntyi pois, ikäänkuin olisi nuorukaisen laaja rakkausjuttu alkanut väsyttää häntä. Mutta tämä jatkoi, kerran alkuun päästyään, aivan vapaasti kertomustaan välittämättä ollenkaan siitä, huvittiko se kuningasta eli ei.
"Suriko hän haukkaansa, vai kaulaketjua vaiko taas kaulaketjun omistajaa, niin, sitä en tiedä… Se vain on varmaa, että hän sinä päivänä kokonaan muuttui … ja sellaisena on hän pysynyt tähän asti."
"Ja jos se nyt koskisi todella kaulaketjun omistajaa, Ove herra … mitä silloin tekisitte?"
"Jumala siitä varjelkoon, herra kuningas!" puhkesi Ove puhumaan ja löi samalla miekkaansa. "Se ajatus voisi saada järjen päästäni!"
"No, no", keskeytti kuningas rauhoittaen, "mielikuvituksenne vain liioittelee teille asian suuremmaksi kuin se onkaan, Ove herra… Serkkuni kyllä pysyy sanassaan ja minä myös hänen isänsä puolesta, siitä saatte olla varma, vaikka häitä ei nyt voidakaan viettää, ennenkuin rauha on saatu!"
Mutta nyt heittäytyi Ove herra polvilleen.
"Ei, herra kuningas, ei, ei!" huudahti hän kiihkeänä ja intohimoisena, josta kaikesta kuningas huomasi, että asia oli hänelle henkeäkin kalliimpi. "Jos olen saavuttanut suosionne, jos joskus olette tuntenut iloa siitä, kun olette saanut tehdä toisen onnelliseksi, niin antakaa nyt minulle sananne, että pian, hyvin pian panette setänne lupauksen täytäntöön!"
Kuningas nosti polvistuneen ylös ja koetti rauhoittaa häntä, niin vaikeaa kuin se olikin. Vihdoin sanoi hän:
"Jouluna, Ove herra, jouluna voimme ottaa asian uudestaan puheeksi…
Mutta nyt se jääköön!"
Ja kuningas poistui salista huoneisiinsa.
Ove herra jäi siihen seisomaan ja ankara tuska tunki hänen rintaansa. Hän rakasti todellakin kuninkaan kaunista serkkua, mutta menetteli siinä rakkaudessaan samalla tavalla kuin ajaessaan otusta metsässä. Se piti käydä rientoaskelin ja hän katsoi otusta jo omakseen, joskin nuolensa ei ollutkaan vielä muuta kuin vain sipaissut sitä. Kiivaana, tulisena, mutta samalla iloisena ja reippaana, sellaisena voitti Ove herra kaikkien sydämet puolelleen. Mitään pahaa ei hänessä oikeastaan ollutkaan, vaikka hän, intohimojen kohotellessa jättiläislaineitaan, voikin yhtä helposti ottaa askeleen pahaan kuin hyväänkin.
Kauan mietti hän siinä itsekseen, vaivaisiko vielä kuningasta pyynnöillään vai antaisiko asian jäädä siihen eli ryöstäisikö vanhan hyvän tavan mukaan muitta mutkitta morsiamen itselleen. Lopulta ei hän enää tiennyt, mikä olisi paras, ja kiukuissaan iski hän nyrkkinsä rintaan. Kellojen valittava ääni sai vielä myrskyn hänen rinnassaan kohoamaan. Hän syöksyi jo kuninkaan ovelle.
Mutta siinä maltti hän mielensä ja pysähtyi. Hänen mieleensä juolahti näet yht'äkkiä ajatus, että jos hän nyt suututtaisi kuninkaan, pilaisi hän vain sillä koko asiansa. Ennen kaikkia oli hänen nyt noudatettava kuninkaan tahtoa, varsinkaan kun ei ollut varma rakastettunsa mielentilasta ja kun ei missään tapauksessa tahtonut alentua sellaiseen konnantyöhön, että ryöstäisi immen vasten hänen omaa tahtoaan. Ja sittenkun tunteitten kuohu vähitellen oli ehtinyt laskeutua, voi hän jo helpommin katsella asiaa sen eri puolilta, ajatella kuninkaan lupausta ja sitäkin mahdollisuutta, että neitonen voisi vaikuttaa kuninkaaseen jonkun toisen hyväksi. Hän kääntyi ulko-ovelle ja riensi ulos. Nopein askelin poistui hän sitten kuninkaankartanosta ja kellojen soitto se soi siinä mennessä niin rauhoittavasti ja lohduttavasti hänen korvissaan. Mutta ne ajatukset, kuinka voittaisi Briita neidin itselleen, ne olivat vallanneet hänet niin kokonaan, ettei hän edes huomannut, miten kaksi naishaamua hiljaa hiipi hänen jäljessään rappusia alas ja kiirein askelin suuntasi kulkunsa luostaria kohti.
Kevyestä, sulavasta käynnistä päättäen oli toinen heistä vielä vallan nuori. Toisen näytti olevan vaikea seurata häntä ja pari kertaa tarttuikin hän jo seuralaistaan kädestä kiinni, pidättääkseen tätä.
"Hiljempaa, hiljempaa, jalo neiti!" sanoi hän, "noin ei koskaan Kaarina kuningatar lentänyt!"
"Antakaa se minulle anteeksi, Inga äiti!" lausui neitonen nöyränä ja hiljensi samassa kulkuaan. "Mieltäni painaa vain se ajatus, että ritari raukka saa odottaa siellä, nyt kun hän on enemmän lohdutuksen tarpeessa kuin milloinkaan ennen, nyt kun ystävä on poissa ja hän seisoo taas aivan yksin maailmassa."
"Niin, mene", puhkui vanhus helposti lepytettynä, "ritari raukka, ritari raukka … ja hän, joka kerran oli marskille melkein kuin oikea käsi…! Niin omituisesti muuttuu maailman meno…! Muistan aivan hyvin vielä kun hän pelasti kuningatar vainajan, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, tuona kauheana päivänä, jolloin talonpojat raastoivat taalalaisvoudin luostarista ulos … jaa, jaa, voi, voi, sitä nuorta herraa! Ja nytkö hän on aivan yksin maailmassa eikä ole ketään muuta, kuin te, jalo neiti, joka lohduttaisi häntä!"
"Ei ketään muuta kuin minä!" huokasi neitonen ja askeleensa tulivat taas joutuisammiksi hänen itsekään sitä huomaamatta.
Vanhus ojensi kätensä pidättääkseen vielä kerran neitosta ja muistuttaakseen tälle, ettei Kaarina kuningatar koskaan lentänyt, ei vaikka asia olisi koskenut herra Kaarlo Knuutinpoikaa, mutta silloin olivatkin he jo luostarinportilla. He astuivat hiljaiseen kirkkoon ja kulkivat käytävää pitkin kuoriin, jossa kynttilät paloivat Kaarina kuningattaren haudalla. Siihen pysähtyi vanhus, lankesi polvilleen ja rukoili. Ja hänen mieleensä tuli siinä kuluneet hetket, kun hän vielä sai koristella kuningatarta, omaa Kaarinaansa, lempilastansa. Ja pyhä toivo täytti hänen sielunsa saada palata hänen luokseen taas, elää hänen lähellään, jos se syntiselle ihmiselle vaan oli mahdollista lähestyä sellaista Jumalan enkeliä.
Aivan lähellä tuota yllämainittua kuoria kohosi ihan uusi hautapatsas, johon oli piirrettynä marski Tord Bonden nimi, kuolinpäivä ja vuosi sekä alle tuo tavallinen lause: "requiescat in pace, levätköön rauhassa!" Vahakynttiläin valossa, jotka paloivat kahdessa seinään kiinnitetyssä metallikoukussa, kimaltelivat kirjaimet sankarin nimessä niinkuin jalokivet.
Tai ehkä ne olivatkin kyyneleitä vain, joita joku ystävä oli vuodattanut siinä kuolleen muistolle.
Hautapatsaan juurella, pää alas painuneena ja silmät kiinnitettyinä
Tord Bonden nimeen, oli yksinäinen mies polvistuneena.
Hänen takkinsa oli mustansinistä samettia. Ja yli rinnan kulki hänellä kallisarvoinen vyö, johon Yö- ja Päivä-suvun vaakuna oli kirjailtu mustaan ja valkoiseen. Jaloissa oli hänellä saappaat kultaisine kannuksineen ja hattua, jota piti yhteenliitetyissä käsissään, koristi valkoinen kameelikurjen sulka.
Nähdessään ritarin pysähtyi viittaan kietoutunut neitonen hartaana paikalleen. Hänen kätensä menivät ristiin ja hänkin rukoili samalla kun vuolaat kyynelet virtasivat alas hänen poskiaan viitalle ja hautakivelle asti.
Ritari nousi lopulta ylös, katseli vielä hetkisen nimeä jalkainsa vierellä ja lausui sen sitten hiljaa itsekseen. Samassa kuuli hän ihan vierellään oman nimensä lausuttavan.
Hän käännähti ympäri ja peräytyi askeleen nähdessään naishaamun seisovan edessään. Mutta tämä veti hunnun syrjään ja sen takaa paljastuivat Briita neidin kauniit, ihanat kasvot. Ja ritari riensi esiin ja tarttui lämmöllä liikutettua tyttöä kädestä kiinni.
"Briita, Briita!" kuiskasi ritari, "onko veljesi henki saattanut sinut luokseni osottaakseen, ettei kanna vihaa minulle!… Voi, Briita, en tiedä, kuinka voin kestää sen kauhean ajatuksen painoa, että olisin ehkä voinut pelastaa veljesi hengen, jos olisin totellut uskollisen aseenkantajani neuvoa…! Mutta taivaan Jumala tietää, missä määrin olen syyllinen siihen!"
"Ja minä, Niilo", huudahti Briita ääni lämpöä täynnä. "minä tiedän, että olisit uhrannut vaikka henkesi hänen edestään, jos se vain olisi sinulle ollut mahdollista."
"Kiitos sanoistasi, Briita … ne tuovat rintaani rauhan taas. Tuntuu niinkuin kuulisin veljesi ne lausuvan."
"Mutta miten voit sellaisia ajatella, rakas Niilo?" virkkoi Briita hymyillen.
Niilo kertoi nyt lyhyesti hänelle, miten aseenkantajansa oli saanut selvän salavehkeistä, joita Vadstenassa Tordin ja Ilianan häitten aikana oli punottu. Sitten oli hän vanginnut miehen, joka oli viemässä Karlsborgin linnanvoudille sanaa, että tuo pirullinen teko oli heti pantava toimeen. Niilo ei ollut voinut uskoa, että niin kamalaa tekoa voitaisiin ajatellakaan, mutta oli kuitenkin lopulta antanut Brodden lähteä sitä ehkäisemään. Kun sitten tieto tuosta kamalasta konnantyöstä oli tullut hänen korviinsa, olivat kauheat omantunnon tuskat saaneet hänessä vallan.
"Mutta niinhän se on, kuin sanotaan, että susi pitää tapansa vielä kesynäkin!"
"Ja tuo mies oli veljelleni kuitenkin niin rakas!" huokasi Briita voimatta pidättää kyyneleitään.
"Niin, Jumala paratkoon, rakas oli hän todella hänelle, tuo kavala konna!… Niinkuin Juudas petti herransa, niin petti Jösse Bonpoikakin veljesi! Mutta sureeko kuningas hyvin hänen kuolemaansa?"
"Kaarina kuningattaren kuoleman jälkeen en ole koskaan nähnyt häntä niin murheellisena kuin nyt saadessaan kuulla veljeni kamalan lopun. Monta kertaa olen kuullut hänen huudahtavan, kun on luullut olevansa yksinään: 'Tord, Tord, kuka auttaa nyt minua suojelemaan Ruotsin maata?' — Tiedätkö, Niilo, olen ajatellut monta kertaa sanoa hänelle, kuka sen on tekevä…"
"Kuka sitten?"
"Sinä itse, Niilo!" huudahti Briita viehättyneenä, "sinä tulet nyt veljeni sijasta suojelemaan Ruotsinmaata!"
Niilo veti haaveksivan tytön rinnoilleen ja surumielinen hymy levisi hänen kasvoilleen.
"Suuremmaksi uskot minun kuntoni, kuin itse Kaarlo kuningas… Ja kuitenkin tahdon nyt puhutella häntä… Katsos, jalo, ylevä kuningatar, joka lepää tässä aivan lähellämme, hän pyysi minulta ja minä annoin hänelle lupaukseni, etten koskaan kantaisi vihaa kuningasta kohtaan… Suokoon Jumala niille anteeksi, jotka ovat soaisseet kuninkaan mielen. Mutta minuun ei se vaikuta… Tordin haudalta aion mennä hänen luokseen. Se oli ajatukseni, kun sinä saavuit… Tahdon puhella hänen kanssaan…"
"Voi, kuinka hauskaa", kuiskasi Briita säteilevin silmin ja kietoi pienet kätensä Niilon kaulan ympärille, "voi, kuinka hauskaa on kuulla sinun niin puhuvan, Niilo! Jos rukoukseni jotain auttaa ja kuningattaren ja veljeni henget seuraavat sinua matkallasi, niin varmaan saat kuninkaan sydämen taipumaan."
"Suokoon sen Jumala, Briita!" vastasi Niilo, vaikka tukehtunut huokaus samassa ilmaisi, että hän itse sitä epäili.
"Usko vain minua, Niilo … heimolaiseni silmät täytyy lopultakin aueta ja silloin korvaa hän kyllä erehdyksensä!"
"Mutta yhdestä asiasta tahdon vielä puhua hänelle, Briita", alkoi Niilo taas ja katseli lämpimästi rakastettuansa silmiin, "tahdon puhua hänelle rakkaudestamme… En voi, en saata salata sitä. Julkisesti ja kaikkein nähden tahdon saavuttaa onneni. Auringon täytyy valaista tietäni. Yötä en rakasta!"
Briitan poski vaaleni ja hän hiipi lähemmäksi Niiloa ikäänkuin peläten, että itse ilmakin jo erottaisi heidät toisistaan.
"Se on luultavaa, että hän kieltäytyy… Mutta onhan minulla sinun sanasi, ja silloin eivät voi kuukaudet eivät vuodetkaan erottaa meitä, vaikka emme tapaisikaan toisiamme… Sano, Briita, ethän koskaan hylkää minua?"
"En, en", kuiskasi Briita ja katsoi Niiloa silmiin, "kuolla voin, mutta ketään muuta en koskaan voi rakastaa kuin sinua!"
"Niin suojelkoon Jumala meitä ja meidän rakkauttamme, Briita… Mutta Kaarlo kuningas on saava sen tietää ja ilman hänen tahtoaan emme me enää tapaa toisiamme!… Vaan poskesi on niin vaalea, rakas Briita, niinkuin olisi pelko halvannut jo sydämesi! Et luotakaan asian onnistumiseen!"
Briita nojasi päänsä ritarin rinnoille.
"En luota", lausui hän, "mutta koitan olla luja niinkuin sinäkin, vaikka sydämeni hyytyy, ajatellessani kohtaloa, joka meitä odottaa. Sillä tiedäthän sinäkin, että isäni kuolinvuoteellaan määräsi, että minusta oli tuleva herra Ove Laurinpojan morsian!"
"Olen kuullut siitä!" virkkoi Niilo synkein silmin. "Ja olisi hauskaa kuulla, mitenkä se oikein on tapahtunut. Kerro sentähden se minulle, Briita! Kohtalonsa täytyy oppia tuntemaan perin pohjin."
"Minä en siitä paljoa tiedä", vastasi Briita vapisevalla äänellä, "en ollut näet silloin isäni luona, kun tuo kauhea lupaus tuli annetuksi. Siellä olivat ainoastaan kaniikki Helmich ja Ove herra itse saapuvilla."
"Ja ketään muita ei ollut sitä kuulemassa?"
"Ei … ei edes äitini… Isäni teki juuri silloin loppua ja me istuimme viereisessä huoneessa. Ovi suljettiin ja kun meidät taas kutsuttiin sisään, ei hän enää jaksanut muuta kuin pusertaa äitini kättä ja laskea kätensä minun ja sisareni pään päälle… Sitten veti hän viimeisen henkäyksensä!"
"Hän antoi siis lupauksensa todistajain läsnäollessa?"
"Niin, kaniikki Helmich oli läsnä!"
Niilo ei kysellyt enempää. Hän huomasi nyt liiankin hyvin, mitkä vaikeudet kohosivat hänen onnensa tielle. Niitä oli aivan mahdoton poistaa, ellei Kaarlo kuningas itse suostuisi vaikuttamaan pyhään isään Roomassa, että tämä peräyttäisi vanhan laamannin määräyksen, koska se oli annettu hänen jo ollessa puoleksi tunnottomana.
Mutta sitä suurempi syy nyt olikin kääntyä kuninkaan puoleen. Hän yksin vain voi auttaa. Ja sitä epäilemättä oli Tordkin tarkoittanut sanoessaan, että he yhdessä ratsastaisivat jouluna Tukholmaan häitä varten. Kaikki nämät tulivat Niilon mieleen ja siitä lujeni vain hänen päätöksensä puhua jo samana iltana asiasta kuninkaalle.
He vaihtoivat vielä muutaman sanan keskenään, kuiskasivat toivoa ja uskallusta toistensa sydämiin ja vahvistivat sitten kädenlyönnillä uskollisuusvalansa. Senjälkeen erosivat he. Briita ja Inga vanhus poistuivat heti. Mutta Niilo jäi vielä seisomaan sinne suureen temppeliin, jossa kellojen ääni kajahteli niin kumeasti ja raskaasti. Ja hänestä tuntui kuin olisivat ne nyt tuoneet hänelle tervehdyksen ylhäältä, jossa kuolleitten kirkastetut henget oleskelivat. Hän loi vielä viimeisen silmäyksen hautapatsaaseen ja kuningattaren kalliiseen lepokammioon. Sitten otti hän purppurakaapunsa, jonka kuumuuden tähden oli kirkkoon astuessa yltään riisunut, ja poistui päättävin askelin sieltä suunnaten kulkunsa suoraan kuninkaankartanoa kohti.
Kuninkaan luona olivat useimmat huoneet valaistut, sillä paljon herroja oli saapunut kaupunkiin marskin hautausta varten. Niilo kulki pihalle ja astui rappusia ylös siihen huoneeseen, jossa oli viimeisellä Vadstenan matkallaan puhellut Kaarina kuningattaren kanssa. Siellä sai hän taas rintaansa rohkeutta ja voimaa ja kevein askelin kulki hän lopun matkaa suureen kuningassaliin.
Niilon sisäänastuessa kääntyivät kaikkien silmät häneen. Selvään huomasi, että hän oli nykyään harvinainen vieras kuninkaankartanossa. Herrat seisoivat siellä kaksittain ja kolmittain yhdessä ja puhelivat keskenään. Kuningas keskusteli juuri paraikaa Upsalan kaniikin Helmichin kanssa. Kehenkään ei tuon uljaan ja totisen ritarin ilmestyminen näyttänyt tekevän sellaista vaikutusta kuin häneen.
Hän katseli ovelle, ikäänkuin olisi nähnyt haamun sieltä kohoavan, ja varjo levisi hänen kasvoilleen, ilman että kuitenkaan voitiin sanoa, oliko se viha eli suru, joka sai vallan hänen sydämessään. Se varjo jäi siihen sitten uhkaavana, talvista kylmyyttä huokuen. Niin sen ainakin läsnäolevat käsittivät. Kaikille heille oli tuttu kuninkaan ja ritarin välinen kireä suhde. Ja kaikki he myöskin jäivät ihmettelemään ritarin rohkeutta astua niin monen todistajan läsnäollessa kuninkaan eteen. Vielä olivat myös jäljellä Jost von Bardenvlethin taitavan kutomuksen jätteet. Ja harvoille vain oli tuttu Niilon ja urhoollisen marskin välillä vallinnut suhde.
Jos Niilo tuon myrskyisen kohtauksen jälkeen Arbogassa olisi noussut kuningastaan ja maataan vastaan, tai niinkuin Maunu Gren mennyt Kristian kuninkaan puolelle, ei sitä varmaankaan kukaan olisi ihmetellyt. Eikä sitäkään, vaikka olisi tehnyt liiton niiden monien salavehkeilijäin kanssa, joita tähän aikaan oli niin viljalta. Päinvastoin olisi hän silloin löytänyt paljon auttavia käsiä, jotka olisivat tukeneet häntä toimissaan. Mutta nyt oli hän aivan yksin, hyljättynä ja halveksittuna. Harvat vain tunsivat ja osasivat antaa täyden arvon hänen esiintymiselleen Skånen sodassa ja nyt viimeksi hänen uupumattomille puuhilleen marskin seurassa. Suuri enemmistö piti niitä aivan vähäarvoisina. Ja useimmat pitivät suorastaan hänen esiintymistään pelkurimaisen ja orjallisen mielen ilmauksena. Sen sijaan, että hän olisi voimakkaasti noussut vääryyttä vastaan ja kostanut häväistyksen, taipui hän vain nöyränä kuninkaan rankaisevaa kättä suutelemaan. Eivät edes kuninkaan kannattajat, vaikka useat heistä olivatkin kelpo miehiä, voineet käsittää tämän miehen sielun jaloutta. Aika ei antanut arvoa, ei ymmärtänyt kunnioittaa yleviä hengenkykyjä, sisällistä jaloutta. Sen mieli tavotteli vain maallista kunniaa, valtaa ja rikkautta.
Siksi ilmaisivatkin nyt kaikkien katseet joko hämmästystä, kummastusta tai suoraan inhoa, aina sen mukaan mikä mielipide heillä kullakin oli Niilosta. Mutta uljaana ja vakavana kulki tämä kuningasta kohti, jaloimmat aikeet mielessä, vaatimattomana ja itseuhraavana.
Useat läsnäolevista herroista tekivät häneen vastenmielisen vaikutuksen. Ja hän katui jo, ettei sittenkään ollut odottanut, jos mahdollista sopivampaa tilaisuutta. Hän olisi pysähtynytkin jo vaikka huoneen etäisimpään nurkkaan, ellei kaikki olisi välttänyt häntä niinkuin ruttotautista. Myös takaisinkääntyminen oli jo liian myöhäistä. Hänellä ei siis ollut muuta ehtoa, kuin käydä esiin ja sanoa sanottavansa tai joutua taas yleisen mielipiteen pilkattavaksi.
Kuningas seisoi jäykkänä paikallaan ja ikäänkuin tunnottomana kaikelle, mitä ympärillä tapahtui. Ainoastaan synkkä varjo hänen otsallaan ilmaisi toista. Kaikkien kummastukseksi ojensi hän kätensä kumartavalle ritarille.
"Herra kuningas", alkoi tämä, "meille molemmille tärkeällä hetkellä astun nyt eteenne… Voitteko myöntää minulle tunnin keskustelun kanssanne?"
Kuningas huokasi, mutta ei puhunut mitään.
"Mitä minulla on sanottavaa, sen sanoisin mieluummin kahden kesken", virkkoi Niilo.
Mutta tämä taas ei näyttänyt kuningasta miellyttävän. Ja hän vastasi kylmästi, niin että kaikki sen huomasivat, vaikka erehtyivätkin sen oikeasta tarkoituksesta:
"Olen valmis kuuntelemaan teitä, herra Niilo!"
Niilo heitti puhuvan, melkein rukoilevan silmäyksen kuninkaaseen, mutta tämä ei näyttänyt tahtovan ymmärtää häntä. Ja Niilon täytyi siis tuoda siinä esiin, mitä hänellä oli sydämellään.
"Suurellisilta voivat ehkä teistä tuntua, herra kuningas, ja monesta muustakin, mitä nyt aluksi aion lausua. Mutta väärinkäsitysten estämiseksi voin ilmoittaa, että sillä vain täytän sen lupauksen, jonka kuolleelle serkullenne olen antanut. Minä tarjoon teille nyt käteni ja miekkani käytettäväksi teidän omia ja valtakunnan vihollisia vastaan…"
"Kuolleelle serkulleni…!" mutisi kuningas, ilman että kukaan voi ymmärtää, mitä hän tarkoitti sillä.
"Valtakunta on vaarassa", jatkoi Niilo ja innostuksen hehku levisi hänen jaloille kasvoilleen, "valtakunta on vaarassa, herra kuningas. Teitä ympäröivät ulkonaiset ja sisälliset viholliset ja nämät jälkimäiset ovat ehkä vaarallisemmat kuin edelliset. Mutta kaikki voidaan pelastaa vielä, herra kuningas, jos vain tahdotte kääntyä niitten puoleen, jotka vielä voivat auttaa teitä!"
Ujostelematon, rohkea puhe näytti tekevän hyvä vaikutuksen kuninkaaseen. Ja jännitetyin mielin katselivat herrat rohkeaa puhujaa ja kuningasta. Tämä näytti kuitenkin tahtovan vain pian päästä ritarista ja mitä pikimmin lopettaa tuon hänelle kiusallisen kohtauksen. Siksi virkkoikin hän kylmällä äänellä, joka oli räikeässä ristiriidassa hänen katseessaan ilmenevän lämmön kanssa:
"Mistä avusta te puhutte, herra Niilo?"
"Puhun siitä avusta", vastasi tämä, "joka kerran jättiläisvoimin työnsi vihollisen ulos maastamme, vihollisen, joka jo niinkuin matojoukko oli levinnyt yli valtakunnan jokaiseen linnaan imien kaiken mehun ja voiman valtioruumiista… Siitä avusta muistutan teitä, kuningas, ja se voi vieläkin kerran saattaa Ruotsi valtiolaivan vaarallisten karien ohitse, jos te vain rakkaudella ja luottamuksella käännytte sen puoleen… Puhun nyt Ruotsin rahvaasta. Se, yksin se vain, voi ja tahtookin muodostaa voittamattoman varustuksen ympärillenne, puhdistaa maan kavaltajista, niinkuin ennen muukalaisista voudeista ja lopuksi vapauttaa teidät ja valtakunnan kaikesta pelosta Tanskan kuninkaan suhteen. Niinkuin teidän vaaraanne, herra kuningas, on kasvattanut yhä suureneva erkaantuminen rahvaasta, niin on teidän voimannekin taas siinä, että yhdistytte uudestaan tämän rahvaan kanssa. Talonpojan ja valtakunnan herran välillä on suuri ero. Se ero on siinä, että talonpoika on kokonaan ruotsalainen, että hän uhraa ennemmin talonsa ja tavaransa, vieläpä henkensäkin, kuin heittäytyy vieraan kuninkaan alamaiseksi. Mutta valtakunnan herrain suhteen olette itsekin tullut kokemaan, ettei aina aitoruotsalainen sydän syki heidän kullalla kirjailtuin viittainsa alla…"
Synkkä pilvi, joka jo hetkiseksi oli hälvennyt kuninkaan otsalta, ilmaantui taas. Hän pisti kätensä kullalla koristetun vyönsä taakse ja seisoi siinä ulkonäöltään kylmänä, voipa sanoa välinpitämättömänä verrattuna muihin kuulijoihin, etenkin mitä tulee kaniikki Helmichiin. Tämän vilkkaat, terävät silmät katselivat näet salaisella mielihyvällä uljasta ritaria, joka kuninkaan salissa ja hänen itsensä kuullen uskalsi käyttää puhetapaa, jonkalaista ei siellä moneen aikaan oltu kuultu.
"Sentähden, kuningas", jatkoi Niilo yhä enenevällä lämmöllä, "sentähden yhdistykää taas tähän kauan unhossa olleeseen ja halveksittuun rahvaaseen. Tanskan kuningas ei ole silloin voittava tuumaakaan Ruotsin maaperästä. Silloin kerääntyvät todelliset ystävät ympärillenne, jotka tahtovat uhrata kaikki teidän edestänne. Nyt piirittävät teitä vain salaiset viholliset, joiden ainoana päämääränä on saattaa kruunu Kristian kuninkaan päähän!… Antakaa minulle vapaat kädet, Kaarlo kuningas, ja minä lähden heti taalalaisjoukon kanssa liikkeelle. Te voitte silloin aivan rauhassa istua valtaistuimellanne ja kuunnella ja katsella vain, miten miekat välkkyvät vapauden ja oikean asian puolesta. Voiton huudot kajahtelevat silloin tuhansista rinnoista, vaikka ei meidän ensimäisten olisikaan sallittu taistelusta takaisin palata… Sillä se on varmaa, että taistelussa vapauden ja isänmaan puolesta kymmenen sotilasta kohoaa yhden kaatuneen tilalle!"
Niilo vaikeni ja kaikki odottivat, mitä kuningas sanoisi. Mutta silloin astui esiin ritari, jonka purppuraviittaan oli häränpää kuvattuna. Ritari oli arkkipiispan veli, herra Krister Pentinpoika, ja hän lausui:
"Suuremmoisesti puhuu ritari tässä rahvaasta ja mitä kaikkea se voi aikaansaada… Minusta ja monesta muustakin tuntui äsken, kuin olisi Engelbrekt yht'äkkiä ilmaantunut keskellemme puhumaan. Mutta Jumalan nimessä toivon ainakin minä, että ne ajat nyt ovat jo olleet ja menneet. Koskaan en voi uskoa, että herra kuningas, joka itse on vanhaa ruotsalaista aatelissukua, hetkeksikään kallistaisi korvaansa sellaiselle puheelle. Onhan nyt jo nähty, mitä Skånen sodassa ja viimeksi Länsigöötinmaalla saatiin aikaan, vaikka ei talonpoikia ollutkaan mukana… Engelbrektistä ja hänen taalalaisjoukoistaan, niistä varjelkoon meitä Herra Jumala ja pyhä Eerikki kuningas!"
Niin lausui ritari liittäen kätensä ristiin ja painaen päänsä alas rinnoilleen.
Mutta Niilo hypähti sivuun, niinkuin olisi myrkyllinen käärme pistänyt häntä. Ja hänen silmänsä salamoivat hurjaa tulta, kun ne siirtyivät kuninkaasta kumartavaan Krister herraan. Heti kuitenkin katosi taas hehku hänen poskiltaan ja tuli hänen silmistään ja syvä, katkera suru ilmaantui hänen jaloille kasvoilleen. Ja se tuli niissä vielä selvemmin näkyviin, kun useimmat läsnäolevista yhtyivät Krister herraan lausuen monet heistä vielä ankarampia arvosteluja kuolleesta kansansankarista kuin hän. Mutta kuningas seisoi yhä vain ääneti. Kuitenkin voi huomata, että hän nyt suuremmalla osanotolla kuunteli näitten puhetta, kuin äsken Niilo herran.
Kun kaikki taas vaikeni salissa, alkoi Niilo kuninkaaseen kääntyen puhua:
"En tullut tänne", sanoi hän, "puolustamaan kansansankaria, jota minä pidän, niinkuin useat muutkin, lähinnä pyhää Eerikki kuningasta, kuuluisimpana ruotsalaisena. Sitä varten en tullut. Vaan minä tulin tänne, niinkuin vapaasukuisen miehen velvollisuus on, lausumaan teille, herra kuningas, mielipiteeni isänmaani asioista. Ja minä sanon sen vieläkin kerran teille, kuningas, tämä rahvas, Engelbrektin rahvas, se vain on teidän voimanne ja Ruotsin ainoa pelastus. Rahvas on voima, jota ei lahjota, ei kullalla eikä hopealla. Siksi voikin Ruotsin kuningas luottaa siihen ja levollisesti laskea päänsä sen helmaan! Sellaisen rakkauden eteen uhraa talonpoika ilolla henkensä!… Vielä kerran, herra kuningas! Tahdotteko antaa rakkautenne sellaisesta rakkaudesta? Jos sen tahdotte, silloin seuraatte neuvoani ja nimenne on säilyvä siunattuna ja rakastettuna tuleviin aikoihin!"
Nyt oli kuninkaan annettava vastauksensa. Voi huomata, miten hänen kasvonjänteensä vavahtelivat, ja suurella jännityksellä odotti jokainen, mitä hän sanoisi.
"Kun tarvitsen teitä, niin kutsun silloin teidät luokseni, Niilo herra!" kuuluivat kuninkaan sanat.
Hyytävä kylmyys laskeutui Niilo Sturen sydämeen. Hänestä tuntui, kuin olisi talvinen myrsky alkanut raivota siellä, kuolettanut kaiken elämän, kylmännyt kauneimmat toiveet. Ja hänen poskensa olivat niin vaaleat, kuin valkoinen kaulus hänen kaulassaan.
Mutta herrat ne hymyilivät salaa ja kaniikki oli niin hartaan näköinen.
"Onko teillä ehkä vielä muutakin puhuttavaa?" kysyi kuningas.
Niilo viivytteli hetkisen ennenkuin vastasi. Mitä hänellä vielä oli sanottavaa, sitä ei hän olisi tahtonut ilmilausua kaikkien kuullen. Olivathan he kaikki täällä hänen vastustajiaan, sen huomasi hän heidän katseistaan ja kuuli heidän puheistaan. Kuitenkin päätti hän sittenkin panna tuumansa toimeen. Olihan se hänelle aivan epävarmaa, koska taas pääsisi kuninkaan puheille. Ja siksi toiseksi tahtoi hän, että kuningas nyt jo saisi tietää kaiken, mitä hänen mielessään liikkui.
"On!" vastasi hän sentähden, "on minulla vielä jotain teille sanottavaa!"
"Ja mitä sitten…?"
"Pyydän teiltä serkkuanne, Briita neitiä, avioksi!"
Kuningas astui askeleen taaksepäin tujottaen ritariin ikäänkuin ei olisi voinut uskoa omia korviaan.
"Serkkuani, Briita neitiä…?" kertoi hän.
"Niin, armollinen herra", jatkoi Niilo. "Ehkä on se sopimatonta, että nyt puhun teille tästä asiasta. Mutta rohkenen sen tehdä, vedoten entisiin aikoihin ja koska, tavatessamme toisemme Axevallassa Tord herran luona, minusta tuntui kuin olisi mielenne minun suhteeni muuttunut. Enkä tahdo ainakaan minä, että jokin salaisuus minun puoleltani antaisi aihetta uusiin väärinkäsityksiin välillämme… Siksi tahdon nyt sanoa asiani suoraan julki…!"
Entinen hyväntahtoinen sävy ilmaantui kuninkaan kasvoille, mutta se katosi taas yhtä pian kuin oli tullutkin. Ja hän virkkoi, kuitenkin ilman katkeruutta äänessään:
"Mitä tähän asiaan taas tulee, niin sitoo minut siinä suhteessa setäni lupaus, jonka mukaan Briita on tuleva toisen omaksi. En voi siis tässäkään asiassa teidän hyväksenne toimia!"
"Jos tämä todella on teidän mielestänne ainoa este, joka erottaa minut ja Briita neidin toisistaan, niin luulen kyllä Ruotsin kuninkaan voivan vaikuttaa pyhään isään Roomassa niin paljon, että päätös tässä suhteessa muutetaan. Niin, sitä juuri olen tullut teiltä nyt pyytämäänkin!"
"Sehän olisi samaa, kuin muuttaa kuolleen heimolaiseni viimeinen tahto!" virkkoi kuningas.
"Te siis kieltäydytte, Kaarlo kuningas?"
Ritarin ääni värisi mielenliikutuksesta tehdessään tämän kysymyksen ja hänen katseensa näytti tahtovan tunkea kuninkaan sielun pohjaan asti. Mutta kuningas katseli eteensä eikä siis huomannut tuskaa, joka ilmeni ritarin katseessa, vaikka tosin kuulikin äänen värinän.
"Niin!" sanoi hän hitaasti, "minä kieltäydyn!"
Mutta jos ritarin äänessä oli jotain, joka ilmaisi, että asia oli hänelle henkeäkin kalliimpi, niin oli kuninkaan äänessä taas jotain epävarmaa, joka voi merkitä yhtä hyvin sitä, että asia oli nyt päätetty kuin että se oli jäänyt päättämättä.
Ritarin silmät kiintyivät kuninkaaseen ja kohtasivat hänen katseensa.
Mitä se kuninkaan katse ilmaisi, sitä oli mahdoton kenenkään selittää. Niilo herra itse, poistuessaan kuninkaankartanosta, luuli, kuninkaan jyrkästä kiellosta huolimatta, sittenkin voivansa olla varma asiastaan.
Mutta hiljalleen hävisivät Tord Bonden hautuukellojen viimeiset äänet avaruuteen, kun Niilo Sture kulki pitkän luostarimuurin vierustaa asuntoonsa.