II.
Sovinnonhieroja.
Yön kuluessa, kun tyyni hiljaisuus taas vallitsi vilkkaassa luostarikaupungissa, saivat omituiset ajatukset nuoren ritarin mielessä vallan. Hänelle alkoi näet siinä miettiessä yhä selvemmäksi selvitä, että Kaarlo kuningas tuskin hetkeäkään enää voisi valtaansa ylläpitää. Kavaltajat olivat saaneet hänet jo niin kokonaan verkkoihinsa kierretyksi, ettei hän edes enää erottanut, mistä tie pelastukseen kulki. Mutta kuninkaankruunun takaa alkoi yhä selvemmin häämöttää hänen silmiinsä Ruotsin valtakunta ja Ruotsin kansa. Ja se ajatus tunki nyt voimakkaana ja selvänä hänen mieleensä, että miten sitten Kaarlo kuninkaan kävisikin, niin olisi valtakunta ainakin ennen kaikkia pelastettava. Sillä ruotsalaisena mieleltään täytyi kuningaskunnan ruotsalaisella maaperällä säilyä. Mutta kuka oli nyt astuva Engelbrektin tilalle pelastamaan maata ja kansaa vaarasta?
Kirkkaan auringonsäteen tavoin lumosi äkkinäinen ajatus hänen mieltään. Ja hän vei kätensä otsalleen ikäänkuin olisi tahtonut sillä ulkonaisella liikkeellä estää valon häikäisevää vaikutusta ja hillitä veren hurjaa kuohua, joka sydämestä tunkeutui aivoihin. — Hän lähtisi ilman kuninkaan suostumusta, vaikkapa vasten hänen tahtoaankin, Taalaihin, nostaisi sen rahvaan aseisiin ja kulkisi sitten niinkuin myrskyilma yli maan, puhdistaisi ilman ja valmistaisi siunatulle rauhalle tietä. Sen kaiken tekisi hän kuitenkin kuninkaan nimessä ja hänen puolestaan, niin että kunnia kaikesta siitä tulisi vain hänelle. Ja silloin kun hän tulisi ja laskisi miekkansa hänen jalkojensa juureen, silloin varmaan sulaisi jää kuninkaan rinnasta ja entiset suhteet uudistuisivat taas. Mutta keskeltä tätä aurinkopaisteista taulua hiipi toinenkin kuva hänen mieleensä. Se oli synkkä ja kamala. Ja ennen pitkää ei hän enää nähnytkään muuta kuin sen. Saattaisihan kuningas sokeudessaan lähettää väkeä kukistamaan häntä. Hän voisi joutua silloin taistelemaan omaa kuningastaan vastaan. Sillä välin voisi vihollinen hyökätä omalta taholtaan ja sekä Kaarlo kuningas että Ruotsi saattaisivat siinä taistelussa sortua.
Se ajatus sai Niilon kauhistumaan. Hänestä tuntui, kuin olisi kuollut kääreliinoissaan kohonnut noilta äsken vielä niin päiväpaisteisilta kentiltä, osottanut kylmällä kädellään häntä ja kuiskannut hänen korvaansa: "Voi sinua, sillä sinä se olet, joka olet surmannut minut!" — Ja hänen mieleensä tuli siinä rukous, jonka kuningatar oli vapisevilla huulillaan kuiskannut, sekä ne lupaukset, jotka oli antanut Tuomas piispalle ja Engelbrektille. Ja Niilo hypähti ylös ja kätensä puristuivat lujasti yhteen. Sisällinen taistelu sai hänen rintansa kuohuksiin. Se vei hänet toisesta liiallisuudesta toiseen, eikä hän kuolemakseen voinut löytää selvää, viitoitettua tietä, jota olisi saattanut lähteä astumaan.
Lopulta nukahti hän ja näki sellaista unta, että surmattu ystävänsä hymyillen ja lempeänä tuli hänen luokseen. Hän laski kätensä hänen kiihottuneille ohimoilleen ja osotti hänelle sisartansa, joka koko lumoavassa kauneudessansa seisoi vähän matkaa heistä pitäen punaisia ruusua kädessään. Niilo hymähti unessa ja selittämätön rauhan tunne täytti hänen rintansa. Mutta armas olento hymyili yhä sydämellisemmästi ja eteni, eteni kauas pois, kunnes hän ei enää häntä erottanutkaan muuta kuin vaaleana, kaukaisena pilkkuna. Ja ympärillä vallitsi synkkä pimeys. Mutta surua se ei kuitenkaan hänessä herättänyt, eikä kaipausta hänen sielussaan. Päin vastoin, loistava pilkku kimalteli hänelle sieltä vastaan niinkuin kaukainen tähti, viittoi hänelle tietä valoisampiin piireihin, missä ei kukaan rinnan rauhaa häiritse. Sinne hänkin kulkisi, se oli hänestä aivan luonnollista. Ja ne ajatukset leijailivat vielä hänen mielessään kun aamulla heräsi.
Herättyään sai hän kuulla, että kaniikki Helmich lähettinsä kautta oli pyytänyt päästä hänen puheilleen ja että tämä lähetti nyt jo toista kertaa oli odottamassa. Niilo käski saattaa hänet luokseen ja heti senjälkeen astuikin vaatimattoman näköinen, mustapukuinen mies sisään.
"Odotan vain vastaustanne, jalo ritari!" virkkoi tämä sisään päästyään.
Miehen kasvonpiirteet olivat vakavat, silmät syvät ja ajattelevat. Kasvoja voi pitää kauniinakin, mutta vartalo ei vastannut ruumiillisen kauneuden vaatimuksia. Mies oli nimittäin pienikasvuinen, kulki etukumarassa ja hänen ajatuksensa näyttivät lentelevän kokonaan toisaalla, kuin niiden olisi pitänyt.
"Kukas te olette?" kysyi Niilo välittämättä ollenkaan asiasta, jonka vuoksi mies oli saapunut.
"Olen maisteri Ericus Olai", vastasi mies, "scholasticus Upsalasta. Satuin täällä yhteen herra Helmichin kanssa ja hän lähetti heti minut luoksenne."
"Vai niin, hurskas kaniikki lähettää sellaisen miehen pyytämään minulta puheillepääsyä. Mahtava mahtaakin hän jo itse olla, koskapa te luullakseni olette mies, joka ette ainakaan arvoinenne aio pysähtyä kirkon alimmille portaille."
"Kaniikki Helmich", vastasi maisteri Eerikki, "on herrani, arkkipiispan, oikea käsi ja nauttii hänen ystävyyttään ja suosiotaan siinä määrässä, kuin se ihmiselle on mahdollista. Minä itse saan puolestani kiittää hänen armoaan, arkkipiispaa, monesta hyvästä työstä ja siksi autankin mielelläni hänen ystäväänsä tämän asioissa."
Niilo katsahti epäluuloisena pappiin, mutta tämä jatkoi:
"Elän ja toimin vain pääasiallisesti muinaisuudessa, mutta avaimet siihen maailmaan ovat suureksi osaksi hänen armonsa, arkkipiispan käsissä. Hän se kiihottaa minua toimessani."
"Puhutte arvoituksilla vai oletteko ehkä se mies, josta olen kuullut kerrottavan, että hän kirjoittaa kirjaa kaikesta, mitä Ruotsinmaassa on tapahtunut?"
"Olen sama mies!"
"Hyvä!" huudahti Niilo nousten istuimeltaan ja kiinnittäen samalla tutkivat silmänsä historioitsijaan. "Mitä aiotte kirjoittaa Engelbrekt Engelbrektinpojasta?"
"Totuutta!" vastasi Eerikki Olavinpoika lyhyeen ja katseli hymyillen tulista ritaria.
"Lorua, paljasta lorua!" keskeytti tämä, "totuuttahan aiotte kirjoittaa kaikista, mutta mikä on teidän mielestänne totuus Engelbrektiin nähden? Onko se totuus, jonka kuulette käyvän herrain saleissa totuudesta, muiden muassa arkkipiispankin, vai sekö on totuus, joka elää kansan huulilla ja säilyy sen sydämessä?"
"En ole velvollinen, ankara herra", lausui Eerikki vielä sama hymy huulilla, "en ole velvollinen muuttelemaan ajatuksiani en yhden enkä toisen tahdon mukaan. Etsin vain totuutta. Mutta minä haen sitä omilla silmilläni enkä tahdo lainata toisilta mielipiteitä koskekoot ne sitten Engelbrektiä tai jotain muuta…"
"Verukkeita, mestari, turhia verukkeita vain", keskeytti Niilo, "sanokaa suoraan ajatuksenne, mitä ajattelette Engelbrektistä?"
"Ajattelen samaa kuin kansakin, herra Niilo", lausui Eerikki hitaasti ja syvällä vakavuudella, "häneen nähden voi täydellä syyllä sanoa: vox populi, vox veritatis."[9]
"Jumala siunatkoon teitä niistä sanoista!" huudahti Niilo ja hypähti taas kiivaasti istuimeltaan. "Kirjoittakaa, kirjoittakaa Jumalan nimessä ja lähettäkää minulle pian Engelbrektin historia luettavaksi. En epäile sanojanne… Kuitenkin, voihan sattua, että ilma, jota hengitätte arkkipiispan hovissa, voisi sisältää teillekin myrkyllisiä aineita, jotka huomaamattanne saastuttavat mielenne… Mutta minä tahdon puhdistaa niistä sekä teidän, että kaikkien muittenkin mielen, jotka tulevat lukemaan tuon suuren miehen kronikkaa. Ja sentähden luvatkaa nyt minulle tässä, että heti lähetätte tiedon kun olette saanut historianne valmiiksi. Te voitte sitten joko itse lukea sen minulle eli taas lähettää se luettavakseni. Tahdotteko sen, Eerikki Olavinpoika, tahdotteko luvata sen minulle?"
Ritarin tulinen kiihko näytti saaneen oppineen miehen lämpenemään, sillä suuremmalla innolla, kuin hänen rauhalliselta, säveältä luonnoltaan olisi voinut odottaakaan, tarttui hän ritarin käteen.
"Jumala antakoon minulle voimia kirjoittamaan tämän jalon miehen elämäkerran. Te saatte sen lukea ja tulette olemaan siihen tyytyväinen, sen takaan teille, Niilo herra!"
He puhelivat vielä hetkisen keskenään. Ja oppinut koulumestari sai sen kuluessa monta valaistusta teokseensa, jotka kaikki hän suurella huolella kirjoitti ylös. Saatuaan sitten asiaansa, jota varten oikeastaan oli tullut, myöntävän vastauksen jätti hän ritarille hyvästi ja poistui.
Meni hetkinen, jonka kuluessa Niilo pukeutui. Tuskin oli hän vielä ehtinyt valmiiksi kun jo tuo arvossapidetty ja vaikutusvoimainen tuomioherra saapui hänen luokseen. Niilo meni häntä vastaan ja tuomioherra tervehti häntä lämmöllä ja samalla imartelevan kunnioittavasti. Sellainen esiintyminen herätti Niilossa kummastusta, eikä hän yrittänytkään salata sitä. Mutta tuomioherra näytti pitävän sitä aivan luonnollisena ja kiirehti sanomaan:
"Rauha olkoon kanssanne, poikani … ja siunatkoon Herra hetkeä, jona nyt astun kynnyksenne yli!"
Niilo Sture otti kumartelevan tuomioherran vastaan ylpeä, läpitunkeva katse silmissään. Edellisenä iltana oli sydämensä valittu kertonut hänelle, että tämä mies oli ollut todistajana hänen isänsä kuolinvuoteen vieressä, kun tuo onneton lupaus annettiin. Ja nyt oli viimeksi mestari Eerikki Olavinpoika muistuttanut hänelle siitä läheisestä suhteesta, joka oli olemassa kaniikin ja hänen herransa, arkkipiispan, välillä. Mutta tuomioherra ei näyttänyt tahtovan kiinnittää mitään huomiota tapaan, jolla hänet vastaan otettiin. Hänen tarkka ihmistuntemuksensa ja terävä silmänsä sanoivat hänelle heti, että ritari pian, ellei siitä jollain tavoin tulisi estetyksi, puhuisi sellaista, joka veisi häneltä kaiken mahdollisuuden saavuttaa aiottua tarkoitustaan. Siksi lausuikin hän äänellä, joka täydelleen osotti, miten hyvin hän voi hillitä itseään:
"Ette katsele suinkaan lempein silmin minua, Niilo ritari. Ja minunkin täytyy tunnustaa, että ellen olisi ollut näkemässä esiintymistänne eilisiltana kuninkaan luona, tämä käyntini varmaankin olisi jäänyt tekemättä… Mutta mitä eilen kuulin ja näin, on nyt lopullisesti varmistanut minut niissä aikeissa, joita minulla jo kauan aikaa on teidän suhteen mielessä ollut. Ja nyt tahdon panna aikeeni toimeen, ellei teillä itsellänne ole vain mitään sitä vastaan ettekä siis kieltäydy kuuntelemasta ehdotustani."
Kaniikin puhe teki toivotun vaikutuksen. Niiloa hämmästytti se, mitä kuuli. Ja puhujan levollinen, varma esiintymistapa sai hänen vastenmielisyytensä ja ennakkoluulonsa horjumaan.
"Omituiselta tuntuu puheenne minusta", sanoi Niilo. "Teidän ei pidä pahastua, jos niin sanon. Mutta oletteko todella ajatellut, arvoisa herra, että tunnette ajatuksiani ja toimiani perin vähän ja että se vähä, minkä tunnette, voi saattaa teidät vain harhaan…"
"Muuta en tarvitse tunteakaan, kuin mitä itse eilen lausuitte kuninkaalle ja kuninkaan vastauksen teille… Olette onneton, Niilo ritari, mutta minä voin saattaa teidät onnelliseksi taas… Rakastatte tätä maata, niin teen minäkin… Puheestanne Kaarlo kuninkaalle kävi selville, että teillä on sama ajatus valtakunnan pelastamisesta kuin minullakin… Mutta kukin asia erikseen. Ensin tahdon teille puhua nyt siitä, joka epäilemättä on lähinnä sydäntänne, nimittäin Briita neidistä ja hänen isänsä lupauksesta… Voin ilmoittaa teille, että teillä on mahdollisuus toisiakin teitä, kuin Ruotsin kuninkaan kautta, saavuttaa päämääränne!"
"Ja mitkä olisivat ne tiet!"
"Varmimmin ja nopeammin voitte saavuttaa tarkoituksenne Ruotsin arkkipiispan kautta."
"Ah!… Mitä sanottekaan, arvoisa herra… Ruotsin arkkipiispako, herra Jöns Pentinpoika, tahtoisi auttaa minua onneen, jota Kaarlo kuningas ei katso voivansa minulle suoda?"
"Niin, sellainen on hänen halunsa!" virkkoi kaniikki tyynesti.
"Ennen olisin uskonut tulen ja veden voivan yhdistyä kuin arkkipiispan tahtovan tehdä jotain minun hyväkseni!" sanoi Niilo yrittämättäkään salata sitä epäilystä, jonka tuomioherran sanat hänessä herättivät. "Niin eri suuntaan ovat tiemme heti alusta alkaen kulkeneet, että teidän on vaikea saada minua vakuutetuksi sanojenne totuudesta."
"Te ette tunne arkkipiispaa!"
"En tosin niin hyvin kuin te, mutta kuitenkin tarpeeksi tietääkseni, ettei hän voi olla ystäväni… Sillä minä en ole hänen ystävänsä, sen te kyllä hyvin tiedätte samoinkuin arkkipiispa itsekin!"
"Niin, jos pinnalta katsotaan, silloin ette ole arkkipiispan ystävä. Mutta työskenteleväthän auringon valo ja lämpökin yhdessä samaa tarkoitusta varten, saattaa maa vihreäksi ja siten elättää ihmiset ja eläimet. Niin ovat he siis toisiinsa sidotut, vaikka vaikuttavatkin kumpikin erikseen. — Tältä kannalta katsottuna olette tekin ja arkkipiispa toistenne ystäviä!"
"Minä sanotte … minäkö ja arkkipiispa Jöns Pentinpoika … mekö työskentelisimme samaa päämäärää varten?"
"Sitä uskallan väittää, jalo ritari!"
Molemmat vaikenivat ja Niilo kiinnitti tutkivat silmänsä mahtavaan tuomioherraan, joka kuitenkin kesti hänen katseensa. Lopulta levisi hymy Niilo Sturen kasvoille.
"Toimistaan mies tunnetaan", sanoi hän, "ja sitä te ette ainakaan voi väittää, että minun ja arkkipiispan tekoja voisi verrata toisiinsa, ei sellaisinaan, eikä lopulliseen päämääräänkään katsoen. Vai onko hänen armonsa, arkkipiispa, niin ihmeellisesti muuttunut, että hän nyt on kuninkaan ystävä? Sellaiseksi ei hän ainakaan tähän asti ole osottautunut."
"Niin sanotte te, jalo ritari, ja kuitenkin saatte heti nähdä, että se, mitä olen sanonut, on totta. Sanokaapa nyt minulle, ettekö tekin pidä tärkeämpänä itse kelloa kuin kellotapulia, joka sitä kannattaa!… Sen asian suhteen, Niilo ritari, ei arkkipiispa koskaan ole ollut kahden vaiheilla. Kellon tähden tahtoo hän uhrata henkensä ja verensä ja kaikki mitä hänellä on… Ja niinhän tahdotte tekin!"
"Toisin sanoen, arvoisa herra, te tahdotte tällä väittää, että Ruotsi olisi hänelle yhtä rakas ja kallis kuin minullekin… Mutta silloin näyttäköön hän sen myös teoissa. Ja sitä älkää sanokokaan, että hän, joka Jumala paratkoon on kantanut nurjaa kilpeä Ruotsin kuningasta vastaan, että hän rakastaisi Ruotsinmaata."
Synkkä varjo ilmaantui tuomioherran kasvoille ja terävät, tutkivat silmät kiintyivät Niiloon. Mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, se varjo, ja tyyni levollisuus sai hänessä taas vallan. Ja aivan säveänä vastasi hän tehtyyn väitteeseen.
"Vaikea on lukea miehen ajatuksia hänen kasvoistaan ja sitä ihmistä ei ole, joka voisi väittää tuntevansa arkkipiispa Jöns Pentinpojan. Mutta se, mitä olen sanonut, on totta ja sen tulette te kerran vielä huomaamaan, vaikka tekonsa teistä nyt näyttävätkin, huomatkaa, että sanon näyttävät, näyttävät puhuvan sitä vastaan. Te saatte vielä nähdä, että hän ennen kaikkia tahtoo vain Ruotsin kunniaa, Ruotsin hyvää… Ja siinä suhteessa, jalo ritari, siinä suhteessa seisotte te samalla maapohjalla. Siksi voittekin te aivan hyvin tulla hänen miehekseen ja voimakkaalla kädellänne viedä tätä yhteistä, suurta asiaa eteenpäin… Huomaan, että epäilette, mutta poistakaa se epäilyksen tunne rinnastanne, Niilo ritari. Tahdon vannoa valan, pyhän, kalliin valan, ottakaa vaikka henkenikin, ellei se, mitä nyt olen puhunut, ole aivan totta. Te olette kunnon mies, ritari, jolla ei ole vertaa. Siksi olenkin puhunut teille ilman mitään edellytyksiä varmana siitä ettette väärinkäytä vilpittömyyttäni…"
Taas kiintyivät kaniikin terävät silmät läpitunkevina ritariin. Mutta tämä seisoi siinä ääneti ja, niinkuin näytti, ajatuksiinsa vaipuneena, kädet ristissä rinnoillaan. Ja Helmich jatkoi:
"Arkkipiispa ei mitään muuta niin kernaasti halua kuin Ruotsin pelastusta. Sitä varten tahtoo hän koota ympärilleen kaikki samaa ajattelevat, yhdistää ne lujaan liittoon, joka uskaltaa uhrata kaikki, kaikki Ruotsin edestä…! Te olette ylhäistä sukua, olette nuori, urhoollinen. Teidät tuntee ja teitä rakastaa rahvas. Te voitte nostaa aseisiin talonpoikaisjoukon, niinkuin eilen kuninkaan luona sanoitte, te voitte nostaa sen aseisiin ja puhdistaa valtakunnan! Sitä vaatiikin arkkipiispa nyt teiltä. Siitä kaikesta nyt huomaatte, miten arkkipiispa on seurannut teidän askeleitanne näinä pitkinä vuosina, kun olette elänyt erotettuna kuninkaasta, kaikkien ihmettelyn, etten sanoisi halveksimisen esineenä. Arkkipiispa on ihmetellyt, mitä muutkin ovat ihmetelleet. Ja kun nyt kuninkaan luona kuulin teidän vapaan, voimakkaan ja lämpimän puheenne, niin vahvistui minussa se mielipide, joka sekä minulla että arkkipiispalla teistä jo kauan aikaan on ollut. Ojentakaa nyt minulle kätenne suostumuksen merkiksi ja sallikaa minun viedä arkkipiispalle sellainen tervehdys, että tahdotte liittyä häneen… Silloin on teistä tuleva ensimmäinen mies Ruotsissa ja silloin voitte te myös vuoden ja päivän kuluttua kuljettaa sydämenne valitun, kauniin Briita neidin, morsianna linnaanne!"
Ollen varma jo asiansa onnistumisesta katseli tuomioherra nyt tyytyväisesti hymyillen ritaria, joka oli tullut aina vain vaaleammaksi, mitä kauemmin puhetta jatkui. Ei ollut muuten mikään ihme, jos tämä arkkipiispan kavala välitysmies erehtyikin ritarin suhteen. Onhan ihmissydän yleensä niin samallainen. Intohimot, turhamaisuus, kunnianpyyntö, kosto, ne hallitsevat enemmässä tai vähemmässä määrässä kaikkia. Ja Niilo ritarilla oli paljon kostettavaa, paljon voitettavaa. Hän oli saanut kärsiä häväistystä, hänet oli syrjäytetty, unhotettu. Hänen jaloimmat pyrkimyksensä oli väärinkäsitetty. Hänen onnensa oli kylmästi poljettu ja tyhjäksi tehty. Kukapa siis ei hänen tilallaan olisi kuunnellut, viehättynyt sellaisesta puheesta, sellaisesta tarjouksesta, kuin kaniikki Helmich nyt esiin toi. Epäilemättä oli hetkikin onnellisesti valittu. Ja taitavammin ei olisi voitu asiaa ajaa kuin se nyt tehtiin. Hieno tuomioherra saattoi siis täydellä luottamuksella odottaa ritarin vastausta.
Mutta Niilo Sture vastasi:
"Te olette tehnyt minulle ehdotuksen, että yhtyisin liittoon arkkipiispan kanssa ja, niinkuin suvaitsitte sanoa, Ruotsin tähden. Samalla olette jo ilmoittanut palkinnonkin, joka on tuleva osakseni, jos suostun arkkipiispan tarjoukseen. Tahdon antaa nyt teille vastaukseni. Jos asia on todella niinkuin sanotte, niin on meidän tarkoituksemme Ruotsin suhteen samat. Ja silloin olemme ystäviä, hän ja minä, ilman välipuheitakin, samaten kuin vastaisessa tapauksessa siksi emme koskaan tule. Mitä taas tulee Briita neitiin ja hänen isänsä viimeiseen tahtoon, niin suoraan sanottuna tekee se minuun inhottavan vaikutuksen, että käytätte sitä syöttinä minulle tarkoituksianne varten. Jos tunnette neitosen mielen ja jaksatte ajatella, että tämä hänen isänsä viimeinen tahto perille asti ajettuna voi saattaa hänet kuolemaan, niin on teidän velvollisuutenne ihmisenä ja pappina tehdä kaikki mitä voitte, että tämä määräys tulisi kumotuksi. Ainoastaan sillä ehdolla, siitä saatte olla varma, suostun arkkipiispan tarjoukseen tässä asiassa. Mutta palkintona en koskaan jotain lupausta vastaan, joka sitoisi vapaan tahtoni. Lopuksi tahdon vielä huomauttaa, että jos tarkoitusperä meillä onkin sama, niin emme siltä suinkaan ole yhtä mieltä keinoista, joilla se on saavutettava…"
Niilo pysähtyi ja hänen levolliset silmänsä tarkastelivat tutkivina kaniikkia. Mutta tämän, niin hyvin kuin voikin hillitä itseään, oli nyt vaikea salata kummastusta, joka hänet valtasi kuullessaan ritarin sanat.
"Mikä on tarkoituksenne?" kysyi hän hieno hymy huulillaan. Sillä ei hän mitään sen enempää tarkoittanut. Hän tahtoi vain siten kääntää ritarin huomiota itsestään ja saada miettimisaikaa. Ritarin sanoista ja kasvojen ilmeistä huomasi hän näet aivan selvään, ettei tämä ollutkaan se mies, joksi sekä hän että arkkipiispa olivat luulleet häntä.
"Puheestanne kävi selville", jatkoi Niilo taas, "että arkkipiispa pitää tietä, käytettäviä välikappaleita kokonaan sivuasioina. Sitä en minä voi ja … luottamus luottamuksesta … en koskaan luovu Kaarlo kuninkaasta. Voitte sanoa sen hänen armolleen! Tapahtukoon mitä tahansa, hänelle ja valalleni pysyn sittenkin uskollisena. Se on totta, mitä sanotte, synkkä on polku, jonka valitsen. Niinkuin kuihtunut kukka on kunnia sitä astellessa. Jos taas suostuisin tarjoukseenne, olisin epäilemättä ensimäisten rivissä ja voittaisin kai onnenikin ennen pitkää, onneni, jota niin kaipaan. — Mutta minä luotan siihen, että yksi vielä on olemassa, joka tuomitsee toisin kuin mitä ihmiset tekevät. Hänen edessään toivon kerran voivani seisoa pää pystyssä, niinkuin todellisen ritarin tapa on!… Oletteko nyt ymmärtänyt minua?"
Ritarin puhe oli niin levollista ja samalla niin lämpöä täynnä. Huomasi kyllä, miten syvästi hän suri onnensa menettämistä, onnen, jota hän oli jo niin monta vuotta uneksinut. Myöskin ajatellessaan sitä tuskaa, jota Briita tuntisi, jos häntä uhkaava kova kohtalo todellakin täyttyisi — myöskin se liikutti hänen mieltään. Tuhat ääntä hänen rinnassaan kuiskasi hänelle, että myöntyisi, suostuisi tehtyihin ehdotuksiin. Ja kaikki ne toivat puolustuksekseen tuomioherran väitteen, että Ruotsin onni oli arkkipiispankin korkein tarkoitusperä. — Mutta Niilo Sturen sielussa soi jänne, joka ei koskaan katkennut, jänne, jonka muodosti niitten muisto, jotka olivat olleet hänelle rakkaat. Ne olivat ohjanneet hänen kulkuaan. Ja heidän sanansa säilyivät hänen mielessään niinkuin yksinäinen kukka keskellä kuohuvaa merta, niinkuin kaukainen tähti taivaan sinilaella johdattaen häntä hänen pimeällä polullaan. Kaikki se yhdistyi lopulta hänen rakastettunsa puhtaan kuvan ympärille. Tämä oli nyt hänelle jo itse asiassa etäämpänä kuin tähti viimeöisessä unessa. Mutta hän näki hänet kuitenkin. Ja hänestä tuntui niinkuin olisi neitonen juuri tämän etäisyyden avulla kiinnittänyt hänet vain lujemmin itseensä ja siihen valon, rauhan ja sovinnon maailmaan, jossa hän hallitsi.
Monituisella tavalla ja monen muotoisina kohtaavat taistelut ja kiusaukset ihmistä hänen elämänsä tiellä, mutta totuus, se on yksi vain, ja onneton se, joka ei voi suojella kunniataan, lupauksiaan, toiveitaan maailman myrskyiltä. Onni liukuu hänen käsistään ennenkuin hän huomaakaan sitä. Lumottuna käy sellainen elämän läpi, meri kohoaa hänen ympärillään ja hän vaipuu verkalleen ja hukkuu, uppoaa lopuksi. Eikä muisto levittele lehviään hänen haudallansa. Mutta voitettu kiusaus, tunne, että on voittanut, se tuo sanomattoman rauhan rintaan, antaa lisää voimia uusiin taisteluihin.
Siksi seisoikin nyt halveksittu ritari niin levollisena. Siksi katseli hän nyt niin uljaana, ylevänä maailmaa ja mahtavan arkkipiispan lähettiä. Tämä myös puolestaan luuli nyt tulleensa tuntemaan miehen, joka seisoi siinä hänen edessään. Ja niinkuin muutkin, piti hän tätä jalon mielen ilmaisua yksinkertaisuutena. Mutta vielä tahtoi hän lyödä viimeisen valttinsa pöytään ennenkuin antoi asiansa niin raueta.
"Toimistanne määräätte itse, jalo ritari", sanoi hän, "mutta oletteko edes oikein ajatellut, että ystävän käsi, joka teille nyt tarjotaan voi muuttua vihamiehen kädeksi, kun se takaisin työnnetään… Oletteko edes oikein ajatellut, mikä mies se on, jonka ystävyyden tarjousta näin kohtelette?"
"Olen kyllä!" huudahti Niilo, "kaikkia olen tarkoin ajatellut!"
"Arkkipiispan valta on suuri … monessa suhteessa suurempi kuin kuninkaan!"
"Jumala on häntäkin mahtavampi!"
"Hyvä… Välimme ovat siis aivan selvät… Kunpa ette vain katuisi vielä, sillä käsi, joka minun kauttani nyt tarjottiin teille, sitä ei tarjota enää toista kertaa!"
Kaniikki viivähti vielä hetkisen, ikäänkuin olisi hän tahtonut antaa ritarille miettimisaikaa ja saada alkuun uuden keskustelun. Mutta nähdessään nuo lujat ja päättävät, vaikka samalla vaaleat kasvot edessään, jätti hän hyvästi ja meni.
Niilo jäi siihen yksin seisomaan ja katselemaan poistuvan jälkeen. Epäilysten tulva täytti hänen mielensä ja nuo vanhat ajatukset koskien kuningasta ja valtakuntaa palasivat taas. Mutta hän tempautui väkisin irti alakuloisuudestaan, käveli muutaman kerran lattian yli ja pysähtyi sitten ikkunan eteen.
Elämä ulkona hänen huoneensa edustalla oli vilkastunut. Rahvasta oli lukuisasti saapunut kaupunkiin ja monet ritarit, joista toiset olivat saapuneet hautausta varten, toiset taas tulleet kuninkaan seurassa, toivat asepalvelijoineen siihen vielä uutta vaihtelua. Välinpitämättömänä katseli Niilo ohikulkevaa liikettä. Hänen ajatuksensa kulkivat omia teitään, niinkuin ihmisetkin kadulla. Niin seisoi hän siinä mistään välittämättä kauan aikaa. Mutta äkisti vilkastuivat hänen silmänsä, niinkuin olisi joku siellä ulkona kiinnittänyt hänen mieltään.
Siellä alhaalla ikkunan vieressä seisoi kaksi miestä keskustellen. Toinen oli kaniikki Helmich, toinen herra Ove Laurinpoika. He erosivat juuri toisistaan, kun Niilo huomasi heidät. Ove herra kääntyi pihalle ja heti senjälkeen kuuli Niilo Sture hänen askeltensa äänen rappusista, jotka johtivat hänen omaan huoneeseensa.