III.
Hagbart ja Signe.
Kuninkaankartanon puistossa tuuheitten puitten varjossa istui eräänä varhaisena aamuhetkenä Briita neiti käsi poskeen nojautuneena. Kirkkaansinisellä taivaalla helotti elokuun aurinko, valoi valoaan yli maan, pilkisteli puitten oksien välistä uneksijaan, jonka vaalealle poskelle silloin tällöin kimalteleva kyynel ilmautui tipahtaen siitä alas vihreälle nurmelle hänen jalkainsa juuressa. Hänen katseensa oli kiintynyt poljettuun kukkaan, jonka oli ottanut ylös ja jota paraikaa piti kädessään. Mutta mitä teitä hänen ajatuksensa kulkivat oli vaikea sanoa. Tuo puoleksi kuihtunut, tallattu kukka oli kai aluksi antanut hänen ajatuksilleen suunnan, mutta nyt lentelivät ne jo kaukana siitä. Sillä näytti siltä kuin olisi hän itse tahtonut päättää hävitystyön, jonka luonto oli alkanut, koskapa välinpitämättömästi väänteli kukkasen lehtiä käsissään.
Mutta sitä ei hän nyt huomannut, hänen ajatuksensa liitelivät muilla mailla kaukana lähtökohdastaan, vaikka hän vielä huomaamatta pitikin kukkasta kädessään, ehkä juuri tuolla tajuttomalla liikkeellä ilmaisten, mitä hänen mielessään liikkui.
Silloin ilmestyi nuori ritari erään puun taakse.
Se oli herra Ove Laurinpoika. Hän seisoi sivuun neidosta, joten tämä ei voinut huomata häntä. Ja hurmaantuneena katseli hän siitä paikaltaan kauan aikaa kaunista tyttöä, niinkuin ei olisi koskaan tahtonut häiritä sitä, mitä näki.
Huokaus ja neitosen nimen lausuminen ilmaisivat kuitenkin lopulta hänet.
Briita neiti katsahti peljästyneenä sivulleen. Ja nähdessään Ove herran tuli hänen poskensa vielä vaaleammaksi ja hän hypähti ylös niinkuin säikähtynyt hirvi, kun se yhtäkkiä huomaa metsästäjän jännitetyin jousin seisovan puun alla.
"Mitä tahdotte, Ove herra?" kysyi hän enemmän katseella kuin sanoilla.
"Niin kylmänä, Briita neiti?" lausui tämä käyden esiin ja aikoi tarttua hänen käteensä. "Katseestanne päättäen voisin pitää itseäni nyt onnettomimpana nuorukaisena, mitä maa päällään kantaa!"
"Niinkuin minä todella olen onnettomin tyttö… Kuitenkin on suuri ero minun ja teidän välillänne siinä suhteessa…"
"Ja mikä sitten?"
"Minä olen onneton teidän tähtenne, Ove herra…"
"Minun tähteni…! Kuinka voitte puhua niin julmasti, vaikka kyllä tiedätte, että tahtoisin uhrata kaikkeni, mitä minulla on, henkenikin, teidän ja teidän onnenne edestä!"
"Niin te sanotte … mutta sanoissanne ei ole sydäntä, kuori vain. Muistatteko vielä tuota iltaa monta vuotta takaperin, kun ensi kerran puhuitte minulle rakkaudestanne? Muistatteko, mitä silloin vastasin teille?"
"Mutta paljon on senjälkeen muuttunut, jalo neiti, ja isänne tahto … hänen viimeinen tahtonsa…"
"Ove herra!" huudahti Briita ja katsoi ylpeästi ritaria silmiin.
"Vakaalla aikomuksellako muistutatte minua tästä lupauksesta."
Ove herra punastui kuullessaan nämät neitosen sanat. Mutta muuten eivät ne näyttäneet tekevän häneen vähintäkään vaikutusta. Päinvastoin meni hänen suunsa hymyyn, vaikka se kohta kuoleutuikin taas hänen huuliltaan.
"Niin kyllä, miksi emme me molemmat muistelisi isänne viimeistä tahtoa?"
"Ensiksikin koska hän ilmoitti tämän viimeisen tahtonsa ollessaan jo tajuttomana, ja toiseksi koska sen muistuttaminen alentaa teidän rakkausvakuutuksienne luotettavaisuutta."
Sellaista puhetta näytti Ove herran olevan vaikea käsittää. Hän oli sellainen kuin oli, avosydäminen, sodassa nopsa ja uhkarohkea ja vieraspöydässä itse ilo. Mutta samalla oli hän kiivas, hillitön ja siveellistä ryhtiä vailla, joka yksin vain antaa miehelle hänen oikean arvonsa. Hän ei ollut luonnostaan paha, mutta voi tulla siksi, koska häneltä juuri puuttui itsenäisyys ja sellainen luja tahto, joka ei hyväksy muitten johtoa. Hän oli iloa kuohuva, mutta samalla itsekäs. Leikin täytyi ennen kaikkia tuottaa hänelle itselleen huvia. — Ja leikkiä oli hänestä kaikki paitsi ehkä rakkautensa Briita Kaarlontyttäreen. Oli hänellekin kunnia kallis, mutta ainoastaan maailman, ei se, joka sydämessä pitää asuinsijaansa. Maailman tuomio voi särkeä hänen kunniansa niinkuin saippuakuplan. Sen kautta oli hän kokonaan ihmisten vallassa, joiden tuomio usein on aivan armoton. Kunniasta, joka näkymättömillä langoilla on taivaaseen kiinnitetty, mutta joka juuri siksi onkin muuttumaton ja kukoistaa kauniimmin, kuin maailma sitä armottomimmin tuomitsee — siitä kunniasta ei hänellä ollut aavistustakaan. Hän voi pysyä hyvässä kiinni niin kauan kuin ei hänen arvonsa siitä kärsinyt. Mutta jos tuli kysymykseen uhrata ulkonainen maailman kunnia todellisen edestä, luopua ihmisten kiitoksesta oikean hyvän tähden, silloin lankesi Ove.
Vaikka hän todella rakastikin Briita neitiä, niin sai tämä tunne kuitenkin siitä huolimatta alistua hänen luonteensa ja ennakkoluulojensa alle. Koko maailma tiesi, että hän rakasti neitoa ja että hän oli saanut tämän isän myöntymyksen asiassa. Koskaan ei siis voinut, kun olosuhteet kerran olivat tällaiset, tulla Ove Laurinpojan mieleenkään antaa perään ja luopua rakkaudestaan ja oikeudestaan. Päinvastoin olivat ne hänelle tukikohtana, johon nojautuen tahtoi nähdä ennemmin rakastettunsa vaikka kuolevan kuin itse antautua maailman pilkattavaksi, joksi varmaan tulisi, ellei puuhansa, saada Briita Kaarlontytär omakseen, onnistuisi.
Siksi tahtoikin hän nyt keskustelussa Briitan kanssa välttää kaikkea, josta hänellä oli se hämärä aavistus, että joutuisi tappiolle. Hän vastasi:
"Isänne ilmoitti kuitenkin tämän tahtonsa todistajan läsnäollessa."
"Mutta mitä merkitystä on tällä todistuksella, jos tunnette isäni todellisen tahdon… Ja tiedättehän aivan hyvin, että jos olisitte puhutellut isääni tässä asiassa hänen vielä terveenä ollessaan, niin olisi hän yhtä vähän myöntynyt pyyntöönne kuin minäkin."
"Briita, Briita!" huudahti Ove rukoilevana kurottaen kätensä neitoa kohti, "kuinka voit puhua näin, työntää minut luotasi, vaikka kyllä tiedät, miten sydämellisesti rakastan sinua!"
"Jättäkää sellaset puheet, Ove Laurinpoika… Rakkaus, joka tarvitsee toisen mahtikäskyn avukseen, ja vielä enemmän se, joka ei häpeä käyttää sitä hyväkseen — sellainen rakkaus ei ole minun silmissäni rakkautta vaan päinvastoin. Jos olisitte pitänyt muistossanne, mitä tuona iltana sanoin teille, kun ensi kerran puhuitte minulle tästä asiasta, niin varmaan olisitte säälinyt minua ettekä rikkonut lupaustanne, jonka silloin annoitte minulle… Ja silloin myös Ove Laurinpoika, silloin olisin pitänyt teitä nuhteettomana ritarina ja ystävänäni…"
"Tapaan pitää sanani!" huomautti Ove tulistuen. "Kukaan ei voi kasvojeni edessä väittää, että olisin sanani rikkonut, mutta katsokaas, jalo neiti, tässä asiassa…"
"Tässä asiassa, arvelette, ei teidän tarvitse sanaanne pitää…"
"Ei, ei … ei niin … kun erosin teistä, oli aikomukseni, että … niin, olisinpa ennemmin antanut hakata itseni vaikka kappaleiksi, kuin muuttaa kirjaintakaan siitä, mitä teille lupasin… Mutta asia ei olekaan niin, kuin se ehkä voi näyttää. Katsokaas, lupauksen annoin mielenkuohussa, en ollut silloin oma herrani… Makasin jalkojenne juuressa, ihanuutenne oli hurmannut, vanginnut minut. Kauneudella on tyrannin mahti… Lupaus, joka on annettu sellaisella hetkellä, on siis pakotettu, sitä ei voi sanoa vapaaehtoiseksi…"
"Ah… Ove herra, kuinka oppineella mietelmällä puolustatte itseänne. Arvelen, että teillä on ollut paljon päänvaivaa, ennenkuin saitte asianne selvitetyksi tähän tapaan…"
Kauniin neitosen kasvoilla kuvastui inho ja harmi. Ja hänen silmissään oli sellainen moittiva ilme, kun katseli ritaria, että tämä ei voinut kestää sen painoa, vaan käänsi kasvonsa pois.
"Niin, asia on yhäti sydämelläni. Ja olen toistanut nuo sanat jo niin usein, etten pian enää muusta tiedäkään…"
"Se todistaa vain, ettei oikeuden tunne ole vielä kokonaan rinnassanne sammunut. Sillä ellei niin olisi, ette varmaankaan tarvitsisi tuollaisilla mietelmillä omaatuntoanne nukuttaa… Sanokaapa nyt rehellisesti minulle, Ove Laurinpoika, oletteko itse keksinyt tuon oppinne lupauksesta, jota ei tarvitse pitää?"
"En, sitä en ole!" vastasi Ove ja huokaus pääsi hänen rinnastaan, ikäänkuin olisi hän tuntenut helpotuksen tunteen povessaan tehtyään tämän tunnustuksen.
Ja ikäänkuin palkinnoksi sellaisesta rehellisestä vastauksesta ojensi Briita neiti hänelle kätensä. Ove herra tarttui siihen ja hänestä tuli heti aivan kuin toinen ihminen. Se oli hänen parempi puolensa, joka leimahti esiin. Se oli heikko maininki todellisesta kunniantunnosta, joka pääsi näkyviin hänen harhaan vievien ennakkoluulojensa lomasta.
Briita neiti huomasi tuon äkkinäisen muutoksen ritarissa. Ja naisen hienolla huomiokyvyllä ja terävällä aistilla kiirehti hän heti käyttämään sitä hyväkseen, varmana siitä, että silmänräpäyksen kuluttua se jo olisi myöhäistä.
"Sanokaapa minulle vielä yhtä rehellisesti, Ove ritari", pyysi hän katsellen tätä ystävällisesti silmiin, "sanokaapa vielä yhtä rehellisesti, kuka on teille neuvonut tuon opin?"
"Pyhä kirkko", vastasi Ove vilkkaasti.
"Ja kenen kautta?" kysyi Briita yhä vain jatkaen tutkistelemuksiaan. "En ymmärrä, miksi ette voisi sitä sanoa, kun ette kuitenkaan mitään sen kautta voi menettää, vaikka tunnenkin sen. Sanokaapa siis minulle, kuka on teille neuvonut tämän pyhän kirkon opin?"
"Kaniikki Helmich on sen tehnyt!"
"Kaniikki Helmich!" huudahti Briita vaaleten ja liitti kätensä ristiin. Hänelle selviytyi siinä yhtäkkiä, että tässä oli kauas tähtäävä suunnitelma pohjana, jonka suunnitelman välikappaleena Ove Laurinpoikaa vain käytettiin, mutta jonka uhriksi hän ja Niilo olivat joutuneet. Syitä ei hän voinut itselleen selvittää, mutta hän tuli kuitenkin siihen päätökseen, että niin oli asianlaita. Hän oli varma, että isässä ei olisi voinut herätä ajatustakaan pakottaa häntä. Siksi hyvin tunsi hän hänet. Vieraan kaniikin tulo Penningebyhyn, hänen huolehtimisensa sairaan sielun suhteen, lempeän isä Johanneksen syrjäyttäminen — kaikki ne yhdessä toisiinsa verrattuina saivat hänet lopulta aivan varmaksi asiasta.
Se ei kuitenkaan nyt riittänyt, että hän itse oli asiasta varma. Hänen täytyi saada se niin selväksi, että voisi esittää sen kuninkaallekin niin, että tämäkin saattaisi erottaa mikä siinä oli totta mikä valhetta. Se verkko, johon hän oli kiedottu, voi yhtä hyvin koskea kuningasta ja valtakuntaakin. Ja siksi päätti hän houkutella Ovelta kaikki hänen tietonsa ilmi. Ove olikin sitäpaitsi ainoa, jolta voi jotain valaistusta saada tässä asiassa.
"Olette toki pohjalta rehellinen ja jalo nuorukainen, Ove ritari", sanoi hän, "mutta kun nyt kerran olette sanonut jo näin paljon, niin voitte sanoa kohta kaikki. Mistä johtui tuo synkkä tuomioherra teille sellaisen neuvon antamaan?"
Hänen äänensä oli niin hellä, että Oven sydän suli ja hän oli valmis ilmoittamaan kaikki.
"Olen tuntenut kaniikin jo kauan aikaa", lausui hän. "Tutustuin häneen, kun hän oli vielä nykyisen arkkipiispan kirjurina. Kerran siihen aikaan Uppsalassa ollessani tapasimme toisemme. Hän kyseli silloin minulta Penningebyn tapahtumia, kyseli teistäkin ja Niilo Sturesta kaikellaista. Ja siinä sai hän myöskin tietää, miten kiihkeästi rakastin teitä. Hän hymyili vain surulleni ja vakuutti asian olevan helposti korjattavissa. Ja siinä tahtoi hän auttaa minua vanhan ystävyytemme vuoksi, sanoi hän…"
"Ja niin lähditte te sitten matkalle isäni kartanoon…?"
"Niin, arkkipiispa lähetti Helmichin jonkun toimituksen tähden isänne luokse, Jumala hänen sieluaan armahtakoon!… Me läksimme matkaan ja senjälkeen tiedätte kyllä itse, miten kaikki kävi niinkuin kävi."
"Ei, ei, Ove herra … en tiedä sitä, mitä puhelitte isälleni, joka niin sai hänet eksymään. Sen täytyy teidän vielä sanoa minulle!"
"Helmich siinä puhui vain…"
"Ja isäni … eikö hän sanonut mitään?"
"Ei, hän vain katseli, katseli meitä suurilla silmillään ja hymyili niin omituisesti kaniikin puheelle… Mutta varmaa on, että hän lopuksi nyökkäsi myöntävästi päätään suostumuksen merkiksi. Briita, Briita, anna se minulle anteeksi … anna anteeksi rakkauteni tähden! Vannon kaiken pyhän nimessä, että kaikki tapahtui vain rakkauteni tähden. Niin, minä rakastan sinua niin suuresti, että tahdon taistella vaikka taivaan ja helvetin voimain kanssa sinusta… Usko minua, minä tahdon joko voittaa sinut tai kuolla!"
"Niin teette te vain meidät kaikki onnettomiksi, Ove Laurinpoika… Älkää luulkokaan, että ylpeät ja julmat sananne voivat minua taivuttaa. Vieläkin voi uljaan Signen henki elää näillä mailla. Ja sen sanon teille, ettei mikään maailmassa voi muuttaa mieltäni tai saada uskollisuuttani häneen horjumaan, jonka sydämeni kerran on valinnut. Jos todellakin aiotte pakottaa minut siihen, niin olen silloin pitävä uljaan Signen kohtalon paraimpana onnenani."
Terävästi katseli Ove Laurinpoika edessään seisovaa päättävän näköistä ja nyt rakkaudessaan vielä ihanampaa neitosta. Näytti kuin olisi hän tahtonut nähdä aina sydämeen asti. Ja jota kauvemmin hän katseli, sitä selvemmäksi kävi hänelle, että toiveensa olivat turhat, että tuo ihana neito ei kuulunutkaan hänelle. Silloin synkistyivät hänen silmänsä ja poskille hiipi kalman vaaleus. Ja aivan hiljaa ikäänkuin itsekseen hyräili hän Hagbartin ja Signen laulusta nuo säkeet:
Kun tulivat he lehtoon ihanaan,
Oli Hagbart silloin jo kuollut.
Hyytävä tunne tunki Briita neidin rintaan. Hänestä tuntui, kuin olisivat ne sanat ennustaneet hänelle jotain kamalaa ja kauhistavaa, jota hän ei voinut välttää.
"Mitä sanotte, Ove herra?" kysyi hän henkeään pidättäen.
"Mitä sanoin", lausui Ove, "sen kuulitte te kyllä ja ketä minä tarkoitan Hagbartilla, senkin voitte aivan hyvin arvata, sillä omain sanainne mukaan en ainakaan minä voi se olla."
"Niiloa!" huudahti Briita neiti äänellä, joka ilmaisi hänen sisällisen levottomuutensa.
"Niin, Niiloa!… Tahtonne on täyttyvä, ylhäinen neito! Jo tänä päivänä on maan päällä yksi mies vähemmän. Sillä Niilo Sturen eli minun … jommankumman meistä täytyy sortua… Sitten voitte kyllä näytellä uljaan Signen osaa, jos mielenne tekee… Niilo Sturen morsiameksi ette koskaan tule!"
Ja hän riensi pois kuulematta epätoivoisen tytön rukouksia ikäänkuin olisivat Signen palavan neitikammion liekit jo soaisseet ja samentaneet hänen silmänsä. Neitonen huusi hänen nimeään, kutsui häntä luokseen — se sai vain hänen kiiruhtamaan askeleitaan. Ennen pitkää oli hän jo kadonnut puitten taakse. Ja hänen askeltensa ääni, se hävisi kadun kohinaan.
Tyttö seisoi hetkisen siinä paikallaan, ikäänkuin kiveksi muuttuneena, painaen suonenvedontapaisesti käsiään sydämelleen. Mutta äkisti tempautui hän hervastuksestaan ja pari kyyneltä ilmaisi jälleenpalaavaa elämää hänen rinnassaan.
Nopein askelin kiirehti hän sitten kuninkaankartanoon. Täällä tapasi hän vanhan Erlandin ja pyysi tämän hankkimaan hänelle sisäänpääsyn kuninkaan luokse. Ukko ei voinut salata hämmästystään, kuullessaan neitosen pyynnön ja nähdessään, miten kalmankalpeat tämän kasvot olivat. Mutta neito ei antanut hänelle aikaa kyselemisiin, hän tahtoi vain heti tietää, oliko kuningas yksin huoneissaan, niin että hän voisi tavata häntä. Oli hän, aivan yksin ja heti senjälkeen oli Briita jo kuninkaan luona.
Kaarlo kuningas istui ajatuksiinsa vaipuneena huoneessaan. Niin oli Briita hänet usein ennenkin tavannut senjälkeen kun veljensä kamala kuolema hänelle ilmoitettiin. Kun hän astui sisään katsahti kuningas ylös ja ojensi lempeästi hymyillen kätensä hänelle.
"Mikä tuo teidät näin aikaseen luokseni, serkkuni?" kysyi kuningas, mutta lisäsi heti nähdessään tämän säikähtyneen muodon, "mitä on tapahtunut, onko taas joku uusi onnettomuus kohdannut, joka koskee minuakin?"
"Se voi ainakin tapahtua!" vastasi Briita ja kertoi kohtauksensa Ove
Laurinpojan kanssa sekä mitä he keskenään olivat puhuneet.
Kuningas kuunteli tarkasti ja hänen korkea otsansa rypistyi ja katse synkkeni. Vielä vaikka Briita oli jo lopettanut istui hän siinä ääneti eteensä katsellen. Mutta äkisti tarttui hän neitoa kädestä kiinni.
"Rakastatko sitten Niilo Sturea, Briita?" kysyi hän.
Hän näki sen jo hänen kasvoistaan, ilman että neidon tarvitsi sitä julki lausua. Siksi ei hän odottanutkaan hänen vastaustaan, vaan lisäsi heti:
"Isäsi viimeisen tahdon voi kuitenkin todistaa mies, joka ei koskaan jätä sitä käyttämättä."
"Siitä määrätköön sitten Herra Jumala", vastasi Briita, "mutta nyt täytyy teidän tulla minun ritarikseni, korkea heimolaiseni… Ove herra ei kauhistu mitään keinoa…"
"Rehellisessä taistelussa luulen kuitenkin", huomautti kuningas raukeasti hymyillen, "Niilo Sturen aina kykenevän Ove Laurinpoikaa vastustamaan!"
"Ja kuka voi väittää, että tässä on rehellinen taistelu kysymyksessä?"
"Huonoja ajattelet Ove raukasta!" oli kuninkaan vastaus.
"Ette siis tahdokaan olla Briitanne ritari, Kaarlo kuningas."
"Ole huoleti vain, lapseni", lausui kuningas, "vielä ei ole sydämeni sulkeutunut sinulta!"
Hän nyökäytti päätään ja viittasi kädellään, että tahtoi olla yksin. Ja Briita jätti hänet mieli kuohuksissa. Sillä koska ryhtyisi nyt kuningas panemaan lupaustansa toimeen? Mitä kaikkea voisikaan tapahtua, ennenkuin hän ehtisi vielä alkuunkaan. Ja joka silmänräpäys oli kallis.
Suruisena kulki hän luhtisillalle mennäkseen huoneeseensa. Siihen hän kuitenkin hetkeksi pysähtyi ja katseli puitten latvoja, jotka syksyisessä kauneudessaan kohosivat taivaalle, niinkuin rivi liikkuvia hautakumpuja. Pian oli niiden uhkea komeus hajoava tuuleen ja ennen pitkää sortuisi se maahan masentuneena, kauniit kesäiset muistot mukanaan, kylmän lumivaipan alle. Niin oli kai hänenkin lyhyt kesäunelmansa murtuva. Sekin hautaantuisi peiton alle kylmemmän vielä kuin talvinen lumisohjo. Ja nunnanhuntu häämötti jo hänen silmissään viimeisenä turvana maailman pahuutta vastaan.
Hevosen kavioiden kapse havautti hänet näistä surumielisistä mietteistä. Hän katsahti pienestä luhdinikkunasta alas pihalle. Siellä pysäytti juuri kookas mies kauniin, korskuvan ratsunsa.
Briita löi kätensä yhteen, katsahti taivasta kohti ja hänen huuliltaan pääsi huudahdus:
"Herman Berman!"
Hänen päähänsä pälkähti siinä yhtäkkiä ajatus, että Herman voisi auttaa häntä ja pelastaa hänen lemmittynsä. Olihan hän Niilo Sturen ystävä, vanha tuttu hänen kanssaan. Epäilemättä tekisi hän siis mielellään tämän palveluksen Niilolle. Mutta hänellä näytti nyt olevan kiire kuninkaan puheille eikä Briita sentähden uskaltanut viivyttää häntä. Hän päätti odottaa. Ja hänen odotuksensa tuli lyhemmäksi, kuin aluksi luulikaan.
Herman, jolla oli ollut niin kiire kuninkaan puheille, että tuskin oli ennättänyt neitoa ohimennessään tervehtääkään, tuli nimittäin hetkisen kuluttua takaisin ja heti riensi Briita puhuttelemaan häntä. Mutta ritari oli saanut kuninkaalta toimen tehtäväkseen, joka ei sallinut viivyttelyä. Hän tervehti siis, kohteliaasti ja kunnioittavasti neitoa, niinkuin luonnollista olikin, ja kiirehti sitten heti annettua käskyä täyttämään.
"Minulla on teille jotain sanottavaa, ylhäinen neito", virkkoi hän ohimennessään, "mutta kuninkaan käsky on ensin pantava toimeen…"
"Ehkä on se asia kuitenkin tärkeämpi, josta minä tahtoisin teidän kanssanne puhua", kiirehti Briita vastaamaan ja kasvonsa olivat vaaleat kuin palttina.
"Sitten, sitten… Jos Jumala suo, on tämä hyvinkin pian toimeenpantu!" lausui Herman.
Ja niin oli hän jo menossa. Muutamien miesten seurassa jätti hän kuninkaankartanon. Ja keihäiden kalina kaikui vielä kauan aikaa heidän mentyäänkin Briitan korvissa, kunnes se lopulta hävisi kadun kohinaan.
Hän aikoi nyt rientää kuninkaan luokse ja tutkia häneltä asiaa. Mutta juuri kun hän lähestyi kuninkaan huoneen ovea, tapasi hän taas Erland vanhuksen, joka ilmoitti hänelle, että kuningas juuri paraikaa keskusteli siellä sisällä muutamain herrain kanssa.
"Ole toki huoleti, lapseni", lisäsi ukko sillä tuttavallisuudella, jonka ikänsä ja pitkällinen palveluksensa kuninkaankartanossa hänelle myönsi, "ole aivan huoleti… Kuningas on suostunut pyyntöösi… Herman Berman on jo matkalla Niilo herran luokse!"
Briita tarttui lujasti ukkoa käteen ja puserti sitä suonenvedontapaisesti.
"Jumala siunatkoon teitä sanoistanne, Erland isä!" sanoi hän ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. "Kunpa se vain ei olisi jo liian myöhäistä!" huokasi hän sitten perään ja riensi omaan huoneeseensa.
* * * * *
Rientoaskelin kulki Ove Laurinpoika katua eteenpäin. Ja sittenkään ei matka hänen mielestään käynyt kyllin nopeasti. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin tuon surullisen kuutamoritarin, niinkuin hän kilpailijaansa nimitti, ei kuullut muuta kuin neitosen sanat, että hän pysyisi Hagbartilleen uskollisena, vaikka sitten Signenkin kohtalo häntä odottaisi. Vimmassaan oli hän jo karkottaa itse kaniikki Helmichinkin kiukkuisilla sanoillaan pakosalle. Tämä, joka tapasi hänet matkalla, koetti vaivojansa säästämättä saada selville, mikä ritarin vihan oli saanut niin hillittömästi kuohumaan ja ennen kaikkia, mikä oli syynä hänen tuliseen kiireeseensä. Ja niin paljon sai kaniikki siinä tietää, että vihastunut ritari oli matkalla Niilo herran luokse, ja ettei se suinkaan tapahtunut ystävällisissä aikeissa, sen osotti koko käytöstapa.
Kaukana siitä, että olisi koittanut hillitä vimmastuneen ritarin mieltä, huomasi kavala tuomioherra päinvastoin vain asialleen edullisemmaksi kiihottaa sitä äärimmäisiin asti. Ja niin erosivat he juuri Niilo Sturen majatalon portilla toisistaan. Ove herra kiiti rappusia ylös, tempasi oven auki ja seisoi yhtäkkiä kasvot hohtavina ja silmät säkenöiden kilpailijansa edessä.
"Täällä te seisoskelette, Niilo Sture", huusi hän, "ja töllistelette kuninkaankartanolle, odottaen vain niinkuin toinen Hagbart aikaa, jolloin pääsisitte astumaan kuninkaallisen immen neitsytkammioon… Mutta minä sanon teille, koskaan ette te sinne sisään astu, ette ainakaan niin kauan kuin minun suonissani veri virtaa!"
"Perin omituinen aamutervehdys, Ove Laurinpoika!" keskeytti Niilo. "Varmaankaan eivät viimeöiset oluthöyryt ole vielä ehtineet päästänne hälvetä, sillä muuten ette suinkaan tuolla tavoin puhuisi!"
"Toivon kuitenkin teidän ymmärtävän, mitä puhun, jalo Hagbart, ja muuta en haluakaan. Kaksi ehtoa on teillä nyt valittavana, joko luopua Briita neidistä tai taistella kanssani. En tahdo kantaa kunniallista nimeäni, ellei miekkani kärki jo tänään saa vertanne vuotamaan. Jos haluat näytellä Hagbartin osaa, niin tahdon olla telottajasi. Ja usko minua, Niilo Sture, koskaan ei Briita Kaarlontytär tule sinun omaksesi!"
"Sellainen puhe vaatii hyvitystä, Ove Laurinpoika", lausui Niilo totisena. "Miettikää siis, ennenkuin puhutte, ja peräyttäkää sananne, sillä hyvin tiedätte, ettei teillä ole mitään oikeutta minua komentaa."
"Jaa eli ei, Niilo Sture!"
Salama välähti Niilo Sturen silmässä ja hänen muotonsa muuttui niin, että sen kyllä olisi pitänyt saada vastustajankin kalpenemaan. Hän astui askeleen Ove Laurinpoikaa kohti ja lausui hitaasti ja painolla, ovea osottaen:
"Ei sanaakaan enää tähän suuntaan tai heitän minä teidät ulos pihalle ja heti!"
Tämän uhkauksen kuullessaan tuli Ove raivoa täyteen ja vihan vimmassa, silmitöntä kiukkua kuohuen, paljasti hän miekkansa.
Se teko sai Niilon taas hillitsemään mielensä ja jättiläisvoimin tarttui hän käteen, joka piteli miekkaa.
"Luulen, ettette voi tänä aamuna punnita sanojanne ja tekojanne, Ove Laurinpoika", sanoi hän, "eli ettekö voi käsittää, että tällaiset aikeet voivat leimata teidät kurjaksi konnaksi. Pistäkää miekkanne tuppeen. Sitä asiaa varten voidaan valita sopivampikin aika kuin tämä, jos se nyt todella on sen arvoinen, että sen täytyy miekalla ratkaista… Mutta ei nyt, eikä täällä! Ajatelkaahan, missä olemme! Tuskin sadankaan askeleen päässä kuninkaankartanosta… Niin paljon voitte ainakin ajatella, vaikka olisitte kuinka suutuksissa, ettette minun ruumiini ylitse kulkien voi saavuttaa kuninkaan heimolaisen kättä."
Nämät tyynesti lausutut sanat eivät kuitenkaan näyttäneet Ove herraan tekevän mitään vaikutusta.
"Totta ovat puhuneet ne, jotka ovat sanoneet Niilo Sturea pelkuriksi", huusi hän: "ja pahantekijäksi ei voi koskaan sanoa sitä, joka surmaa pelkurin… Ha-ba-haa, nyt pitäisi tuon ihanan immen nähdä valittunsa, joka varmaankin on lumonnut hänen mielensä jollain taikajuomalla…"
Hän tempasi itsensä irti ja suuntasi miekkansa Niilo Stuuren päätä kohti. Tämän miekka riippui naulassa lähellä ikkunaa, niin että hän seisoi siinä aivan turvattomana. Mutta hänen levolliset silmänsä seurasivat tarkasti hyökkääjän pienimpiäkin liikkeitä ja yhtäkkiä heittäytyi hän Oven päälle ja yritti tarttua käteen, joka piti miekkaa, tehdäkseen hänet siten aseettomaksi.
Samassa avautui ovi ja Herman Berman, muutamain kuninkaan miesten seuraamana astui sisään.
"Jumalan nimessä, hyvät herrat!" huudahti hän, "mitä tämä merkitsee…?"
Niilo Sture päästi heti nämät sanat kuullessaan vastustajansa käden irti, mutta Ove herra kohta kun tunsi kätensä vapaaksi, tähtäsi sisääntulleista todistajista välittämättä miekallaan vihollistansa päähän. Se olisi epäilemättä ollut Niilo Sturen loppu ellei Herman samassa olisi rientänyt esiin ja voimakkaalla kädenlyönnillä antanut iskulle toista suuntaa.
Miekka sattui pöydän syrjään, johon jäi kiinni, niinkuin naulattuna.
"Tässä on tehty kolmenkertainen rikos", virkkoi Herman kiinnittäen terävät silmänsä Oveen, "ensiksikin koti- ja kuninkaanrauhaa vastaan ja sen lisäksi vielä oikeita ritaritapoja vastaan, joiden loukkaamista jokainen rehellinen mies pitää arvolleen alentavana!" Ja osottaen kädellään Niiloa lisäsi hän: "Sillä tavalla menettelee vain kurja henkipatto, kuin te nyt olette menetellyt, Ove Laurinpoika!"
Ove herra tujotti puhujaan, ikäänkuin ei olisi voinut uskoa korviaan, ja päänsä kohosi uljaana pystyyn.
"Kuka uskaltaa puhua minulle ritaritavoista…? Ette luullakseni ainakaan te, Herman Berman?"
"Täällä Ruotsissa uskaltaa jokainen vapaasukuinen mies puhua teille ritaritavoista, Ove Laurinpoika…! Voi olla, että teidän kotimaassanne pidetään ritaritapoihin kuuluvana myöskin kaksintaistelu epätasaisilla aseilla, ehkäpä suora hyökkäys turvattomankin kimppuun. Mutta meillä Ruotsissa, jossa jokainen talonpoika on yhtä hyvällä oikeudella vapaasukuinen kuin ritarikin, meillä on siinä suhteessa toinen tapa… Siitä voitte te kuitenkin päästä paraiten selville siellä, johon teidät nyt vien!"
Hermannin levollinen, varma puhe- ja esiintymistapa, samaten kuin aseellisten miesten läsnäolokin, kaikki ne saivat lopulta ylpeän nuorukaisen miettimään asemaansa ja mitä hänellä mahdollisesti olisi edessä. Pöyhkeys ja viha väistyivät vähitellen kysyvän ilmeen tieltä hänen kasvoiltaan. Kuitenkaan ei hän ehtinyt vielä mitään puhua, kun jo Herman lausui:
"Kuninkaan nimessä vangitsen minä teidät, herra Ove Laurinpoika!"
Hän antoi viittauksen miehilleen, jotka astuivat heti esiin ja panivat toimeen hänen käskynsä.