IV.
Tuomioherran matkaseurue.
Vähän myöhemmin päivällä edelläkerrottujen tapausten jälkeen lähti kaniikki Helmich Vadstenasta mestari Eerikki Olavinpojan ja parin arkkipiispan miehen seurassa. Äänettöminä ratsastivat molemmat hengelliset herrat eteenpäin, tuomioherra ajatuksiinsa vaipuneena, koulumestari taas epäilemättä kunnioituksesta esimiestään kohtaan. Hän katseli kumminkin kauniita maisemia ympärillään, kuin sitävastoin tuomioherra istui vain pää alhaalla, kulmakarvat rypistyksissä ja tujotti suoraan eteensä niinkuin olisi hevosen harja ollut ainoa maailmassa, jota kannatti katsella.
Niin kulkivat he noin puoli peninkulmaa. Siellä täällä tuli heidän vastaansa toivioretkeläisiä, jotka olivat matkalla Pyhän Briitan kuuluisaan luostariin. Moni niistä rukousnauha käsissään luki rukouksiaan tien syrjällä, tuulen tuodessa yksinäisiä kellon ääniä luostarista heidän korviinsa. Toisinaan taas tapasivat he joukon asepalvelijoita, joilla oli herrojensa vaakunat neulottuina takkinsa etupuolelle. Tulipa muutaman kerran tavarakuormakin heidän vastaansa. Ne sisälsivät kaikki ruoka-aineita luostarille ja tuotiin kai niitä joltain sen monista maatiloista, joista useimmat sijaitsivat rajapitäjissä.
Mutta kaikesta tästä ei tuomioherra mitään välittänyt. Hän ratsasti vain äänetönnä eteenpäin ja koulumestari ei tahtonut tai ei uskaltanut häiritä häntä.
Tuomioherran matka kävi pohjaa kohti pitkin Vetterin rantaa Motalaan, josta sitä sitten oli määrä jatkaa Neriken ja Örebron kautta Stäken linnaan, missä arkkipiispa tähän aikaan oleskeli. Helmich oli valinnut tämän tien, koska toivoi Örebrossa saavansa kuulla tärkeitä uutisia. Motalaan pysähtyivät he hetkiseksi lepäämään. Siinä levätessä yllätti heidät eräs munkki, joka hiljalleen ratsastaen saapui pihalle, astui alas hevosensa seljästä ja antoi apetta sille.
Munkki oli kookas mies ja hänen hitaat liikkeensä eivät voineet katsojalta salata, että hän ennen luostariin menoaan oli harjoittanut aseidenkäyttöä toimenaan. Hänen päähineensä oli kasvojen eteen vedettynä, niin että kukaan ei voinut nähdä hänen muotoaan. Hevosen syödessä istui hän itse vieressä erään hirren päällä. Mestari Eerikki seisoi hetkisen matkan päässä hänestä ja katseli häntä tutkien. Hän luuli tuntevansa tuon kookkaan munkin, vaikka ei nähnytkään hänen kasvojaan. Hän ei kuitenkaan tahtonut antautua ennemmin keskusteluun tämän kanssa, kuin oli varma asiastaan.
Mutta kun hän seisoi siinä ja mietti itsekseen, oliko munkki se, joksi hän häntä luuli, nousi tämä hitaasti ylös ja lähestyi häntä.
"Ettekö ole Eerikki Olavinpoika?" kysyi munkki.
Tämä nyökkäsi päätään.
"No kuinka pitkälle olette ehtinyt kronikkanne kirjoittamisessa senjälkeen, kun viimeksi tapasimme toisemme?"
"Oikein!" huudahti koulumestari. "En erehtynytkään luuloissani… Tehän se todellakin olette!"
"No oletteko päässyt tunkeutumaan tuota pimeää käytävää pitkin Folkungaherttuain torniin?" keskeytti munkki hänen puheensa ja sanoista voi kuulla, että hän hymyili, vaikka ei nähnytkään hänen kasvojaan.
"Kiitos avustanne, harmaaveli…! Niin kauas en vielä ole ehtinyt, mutta maanalaisen käytävän perille pääsin… Muut toimet ovat senjälkeen vieneet niin aikani, etten ole muuta ehtinyt kuin lisätä varastojani arvokkailla löydöillä teostani varten. Kunpa pääsisinkin pian työpöytäni ääreen!"
"Matkustitte silloin, ellen väärin muista, hänen armonsa, arkkipiispan, asioissa Lundiin?"
Koulumestari nyökäytti päätään.
"Silloin voitte ehkä sanoa", jatkoi munkki, "aikooko arkkipiispa Tuve vieläkin, aina joka kerta, kun saapuu ruotsalaiseen kaupunkiin, kannattaa arkkipiispanristiä edellään? Niin teki hän kuningas Kristofer vainajan aikana tullessaan Kalmariin vähän enemmän kuin kymmenen vuotta sitten."
Tanskan arkkipiispa oli antanut, tullessaan erääseen kokoukseen Kalmariin vuonna 1444, kantaa suurta arkkipiispan ristiä edellään sen merkiksi, että hänellä oli etusija ennen Upsalan arkkipiispaa ja että arvonsa puolesta oli pohjoismaitten hengellinen päämies lähinnä paavia eli, latinalaisella sanalla sanottuna, primas. Kalmarissa silloin läsnäolevat piispat vastustivat arkkipiispan oikeutta tässä suhteessa. Ja tämä selitti heille, että kaikki oli tapahtunut vain kristillisestä hurskaudesta ja kuninkaalle kunniaksi sekä että hän kyllä mielellään omasta puolestaan sallisi Upsalan arkkipiispan esiintyä samalla tavalla Tanskassa.
"Voihan se kyllä vieläkin tapahtua", vastasi koulumestari sävyisästi ja miettivän näköisenä, mutta hänen puheensa keskeytti tässä yhtäkkiä tuomioherra, joka oli lähestynyt keskustelevia heidän sitä huomaamatta.
"Ei koskaan!" huudahti Helmich. "Sellaista oman arvonsa loukkaamista ei hänen armonsa, arkkipiispa, koskaan tule sallimaan. Enkä luule, että sitä sallii kukaan hänen jälkeisistäänkään… Mutta kuka olette te, harmaaveli, ja mihin olette matkalla?"
"Olen ollut luostarini puolesta erityisten asiain tähden Tukholmassa", vastasi munkki, "ja olen nyt matkalla Örebrohon. Välillä täytyi turvautua hevoseen, koska olen viipynyt matkallani liian kauan ja kun kuitenkin siitä huolimatta pitää olla määrätyllä hetkellä takaisin."
"Tottumattomalle ratsastajalle tuottaa sekin matka jo kyllin tuskaa", virkkoi kaniikki ja jatkoi sitten keskustelua munkin kanssa, kunnes lepohetki loppui ja hänen taas oli noustava hevosen selkään.
Samaan aikaan laittoi munkkikin itsensä kuntoon ja tielle tultua oli keskustelu taas ennen pitkää täydessä vauhdissa. Mahtavaa tuomioherraakin näytti se yhä enemmän alkavan huvittaa, jota paremmin oppi tuntemaan seuralaisensa laajan kokemuksen ja tiedot aikakauden merkillisimmistä henkilöistä. Munkki näytti myös tahtovan mikäli mahdollista olla tuomioherralle mieliksi. Aluksi tietysti puhelivat he vain yleisistä asioista. Mutta jo sen kuluessa tuli tuo kokenut ja terävännäköinen tuomioherra useamman kerran huomaamaan munkin monipuoliset tiedot ajan oloista.
Lopulta joutuivat he taas uudestaan puhelemaan Lundin ja Upsalan
arkkipiispain välisestä riidasta koskien primasoikeutta pohjoismaissa.
Ja siitä siirtyi puhe sitten ikäänkuin itsestään arkkipiispa Jöns
Pentinpoikaan.
"Luulenpa, että arkkipiispan sanoilla nyt tulee olemaan kokonaan toinen kaiku Ruotsin valtakunnassa, kun niiden tukena on Stäken luja linna", virkkoi munkki.
Kaniikki nyökäytti päätään, mutta jätti ajatuksensa julkilausumatta.
"Hyvällä syyllä voitanee kai myös sanoa, että se on hänen omain kättensä työtä?"
"Hän on pannut paljon huolta linnan varustamiseen, itselleen ja arkkihiippakunnalleen kunniaksi ja iloksi."
"Niin, olen kuullut sanottavan, että linnan rakentaminen jo alusta alkain on ollut hänen johtonsa alla."
"Hänen armollaan, Jöns arkkipiispalla, on ollut suuri vaikutusvoima lähimpäin edeltäjäinsä aikana", myönsi tuomioherrakin.
"Ja epäilemättä on se ollut onneksi Ruotsinmaalle!" lisäsi munkki äänellä, joka riittävästi ilmaisi hänen ihmettelynsä ja kunnioituksensa, tai jota ainakin voitiin ymmärtää niin.
"Epäilemättä!" vastasi tuomioherra lyhyeen.
Häntä ei näyttänyt keskustelu tästä asiasta huvittavan, vaikka muuten ehkä mielellään kuuntelikin tuon kokeneen munkin ylistyksiä esimiehestään. Mutta tämä jatkoi ikäänkuin ei olisi mitään huomannut:
"Omituista kyllä on hänen armonsa molempia edeltäjiä arkkipiispanistuimella kohdannut kuolema, joka kansan kesken on ollut paljon puheen aineena. Niilo arkkipiispa rakasti tosin kuningastaan yhtä suuresti, kuin Jonatan Taavettia, mutta kuinka hän, vaikka niin olikin asianlaita, voi surra itsensä kuoliaaksi kuninkaan kuolemasta tiedon saatuaan, sitä on kansan hyvin vaikea käsittää…"
"Siinä on teille jotain tutkittavaa, Eerikki Olavinpoika!" keskeytti Helmich kiireesti ja lisäsi sitten: "luulen kuitenkin, että sille, mitä kansa tällaisissa tapauksissa uskoo ja ajattelee, on yleensä annettava hyvin vähän arvoa. Sitä näet voi kuitenkin aina taitava henkilö johtaa, mihin itse tahtoo."
"Epäilemättä on väitteessänne perää, mutta…"
"Kuinka esiintyivät esimerkiksi taalalaiset drotsin, herra Krister
Niilonpojan aikana, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen!"
"Niin, taalalaiset…", keskeytti munkki miettivän näköisenä. "Ilman vaivaa ei se kuitenkaan koskaan näytä onnistuvan. Tunsin erään miehen, joka koetti johtaa suuren virran uomastaan tilustensa ylitse. Se onnistuikin hänelle. Mutta siitä tuli kuitenkin vain pieni puro. Suuri virta juoksi edelleenkin raivoisana ja kuohuen omaa rataansa. Jos hän olisi saanut joen kokonaan suljetuksi, olisivat hänen tiluksensa olleet mennyttä kalua. Mies muistuttaa minusta jossain määrin vanhaa drotsia ja ehkä, jos asiaa tarkemmin katselemme, muitakin…"
Tuomioherra vilkaisi salaa munkkiin, mutta kasvoille vedetty päähine esti hänet mitään näkemästä. Seurasi sitten hetken hiljaisuus, jonka kuluessa kukin matkustavaisista antautui omien ajatustensa valtaan. Sen keskeytti lopulta munkki, joka lisäsi kääntäen samassa hevosensa harjan toiselta puolen toiselle:
"Hänen armonsa, Jöns arkkipiispa, näyttää voivan paremmin selviytyä asiasta. Uskokaa minua, armollinen herra, jos hän vain ryhtyy toimeen, kääntää hän varmaan virran kulun, mihin itse tahtoo, eikä hänen tarvitse peljätä tulvaa, eikä sitäkään, että siitä syntyisi vain pieni puro joen asemesta. Olenpa varma, ettei hän myöskään puolusta teidän ajatustanne, armollinen herra, mitä kansan tuomioon tulee…"
"Hm, hm!" yski kaniikki katsellen sinertäviä vuoria, joitten yli heidän oli kuljettava.
"Kunpa hän vaan saisi elää!" virkkoi munkki.
"Elää…? Mitä tarkoitatte, harmaaveli? Hänen armonsahan on mitä paraimmissa voimissa!"
"Ajattelin vain arkkipiispa Olavia ja hänen äkillistä kuolemaansa!"
Munkki käänsi samalla kasvonsa sivulle, niin että hän selvästi voi nähdä kaniikin koko muodon. Tämä kalpeni kovasti ja tempasi samassa ikäänkuin tajuttomasti uljasta juoksijaansa suitsista, niin että se peljästyneenä hypähti eteenpäin. Mutta samassa käänsi munkki jo kasvonsa takaisin ja kaikki kävi taas vanhaa rataansa, vaikka keskustelua painostikin se mieliala, johon kaniikki oli joutunut. Tätä ei se enää näyttänyt huvittavan tai tuntui se hänestä liian tuskalliselta voidakseen jatkaa sitä.
"Jumala paratkoon!" virkkoi munkki, "vieläkään ei olla varmoja siitä, mikä aiheutti tämän äkillisen kuolemantapauksen… Mikä on teidän mielipiteenne siitä, armollinen herra…? Onkohan mitään perää kansan jutuissa mantelimaidosta?"
"Manteli … mantelimaidosta … niin, olenhan minäkin kuullut sellaisia huhuja… Siitä nyt huomaatte, harmaaveli, kuinka paljo voi luottaa kansan puheisiin."
"Te tunnette siis asian tarkemmin?"
"Enhän toki, kaukana siitä … mitenkäs minä sen paremmin voisin tuntea, mutta sen tiedän kumminkin varmaan, että…"
"Arkkipiispa Olavi kuoli luonnollisen kuoleman… Äkisti se kuitenkin joka tapauksessa tuli, sitä ei voitane kieltää!" keskeytti munkki ja äänessä ilmeni sellainen omituinen varmuus, että se vaikutti melkein päinvastaisesti tuomioherraan, kuin mitä sillä ehkä tarkoitettiin.
"En tahdo sitäkään väittää", virkkoi tämä välinpitämättömästi hymyillen, "hänen kuolemansa tapahtui, niinkuin äsken sanoitte, ihan äkkiarvaamatta. Olin itse läsnä Nyköpingin linnassa…"
"Vai niin … no siinä tapauksessa en tahdo puhua mitään, sillä silloinhan te itse paraiten tiedätte, kuinka kaikki tapahtui. Mutta kansan puhetta voi sittenkin verrata uuninpiipusta nousevaan savuun. Niinkuin savu nousee ylöspäin, kiertelee ja kaartelee sinne tänne, aina tuulen mukaan, milloin lukemattomissa renkaissa, milloin taas muissa supistuksissa ja laajennuksissa, niin puhekin, joka käy miehestä mieheen. Sekään ei anna ohjata itseään…"
"Ja on sillä myös yhtä vähän merkitystä kuin savullakin!" lisäsi kaniikki päättävällä äänellä.
"Kokonaan merkitystä vailla ei se siltä ole, armollinen herra. Voihan se esimerkiksi hyvin helposti mustata puun, joka levittelee tuvan ylitse oksiaan."
"Ja kenen voisivat jutut mantelimaidosta mustata?" kysyi kaniikki äkisti ääni katkerana.
Itse tyyni ja sävyisä mestari Eerikki Olavinpoikakin heitti nämät sanat kuullessaan peljästyneen ja tutkivan silmäyksen kaniikkiin, niin hämmästytti häntä tämän äkillinen kysymys. Mutta munkki vastasi aivan rauhallisena:
"Mitään nimeä en ole kuullut koskaan mainittavan, sanotaan vain, että mantelimaidon laittoi hänelle eräs korkea herra."
"Ja tuo korkea herra ei voi arvattavasti olla kukaan muu kuin…!"
"Häntä, jota te nyt ajattelette, en ainakaan minä siksi usko… Enkä ole kuullut kenenkään muunkaan häntä syyttävän, ja jos joku olisi kuullutkin sellaisia huhuja, niin on aivan selvää, mistä ne ovat alkunsa saaneet. Yleensä olen huomannut niiden, jotka tahtovat antaa huhuille varman, määrätyn suuntansa, ja sellaisia on kyllä olemassa, yleensä olen huomannut niiden onnistuvan yrityksissään yhtä huonosti, kuin jos joku jättiläispalkeilla tahtoisi pakottaa uuninpiipusta nousevan savun kulkemaan vastatuuleen… Onhan toki Ruotsin valtakunnassa vielä muitakin korkeita herroja!"
Olisi odottanut Helmichin nyt vuorostaan kysyvän munkilta, ketä tämä katsoi eli ketä oli kuullut syytettävän mantelimaidon antajaksi, koskapa niin varmaan väitti, ettei se ollut se korkea herra, jota Helmich itse siksi arveli. Mutta sitä hän ei tehnyt, vaan lausui vain entistä vertausta jatkaen:
"Sanotaan myös: ei mitään savua ilman tulta, harmaaveli, ja tässä ei ole tulta. Sillä täytyyhän teidän ymmärtää, ettei pyhä kirkko koskaan olisi jättänyt sellaista rikosta rankaisematta, jos vain jotain syytä epäluuloihin olisi ollut. Mutta mitään sellaista ei kuolemantapauksen jälkeen esiin tuotu, vaikka sitä kysyttiin. Asia on siis aivan selvä!"
"Tepä sen sanotte, armollinen herra … asia on todellakin aivan selvä", lausui munkki. Ja niin kääntyi keskustelu vähitellen ja ikäänkuin huomaamatta toiselle alalle, jossa he näyttivät paremmin sopivan yhteen.
Puhelunaineeksi tuli näet nyt ei enemmän eikä vähemmän kuin itse Kaarlo kuningas, sekä se sota, jota paraikaa käytiin Tanskan kuningasta Kristiania vastaan. Kaniikki ei yrittänytkään salata, mistä kuningasta pääasiassa moitti. Tämä oli aivan liiaksi veltto. Näytti siltä, kuin ei hänellä enää olisi ollut ollenkaan omaa tahtoa, tai niinkuin ei hän enää olisi uskaltanut toimia, kuten itse tahtoi ja niinkuin epäilemättä olisi pitänyt. Sen lisäksi ei hänestä ollut miestä valitsemaan väkeä itselleen, päinvastoin käytti yksi ja toinen häntä välikappaleena voittaakseen siten omat tarkoitusperänsä. Hän oli nyt jo leikkipallo jokaisen taitavan miehen käsissä, joka vain ymmärsi johtaa ja kuljettaa häntä, ja oli siksi vielä enemmän tuleva.
Kaiken tämän munkki myönsi ja lisäsi, että valitettavasti kyllä Jost von Bardenvlethin tapaisia miehiä oli aivan … liiankin paljon olemassa.
"Mutta sellainen asiaintila ei ajan pitkään saata olla Ruotsin valtakunnalle hyödyksi", jatkoi Helmich. "Se ei ole enää Kaarlo kuningas, joka hallitsee, vaan se on milloin mikin hänen suosikeistaan ja lopulta kai ne kaikki, jotka vain hänen armostaan ovat osallisiksi tulleet. Sellainen järjestys ei voi ajan pitkään pystyssä pysyä. Sehän on aivan samaa kuin jos asettaisi yhtä monta kuskia johtamaan tulista nelivaljakkoa, kuin vaunuissa on ajavia. Ruotsalainen vaatii ennen kaikkia voimakasta ja lujaa johtoa hallitsijoiltaan… Talonpoika ei ole vieläkään unhottanut Engelbrektiänsä, vaikka Kaarlo kuningas on jo aikaa sitten unhottanut talonpojan. Se unhottaminen, se juuri onkin hänen heikoin puolensa."
Tämäkin oli munkista aivan oikeaa puhetta ja hän surkutteli urhokkaan marskin, jalon Tord herran, aikaista kuolemaa sekä kysyi sitten huoaten kaniikilta, kuka hänen mielestään nyt paraiten sopisi kuninkaan asiaa kunnialla ajamaan.
"Te kysytte sitä, harmaaveli", puuttui Helmich lämmöllä puheeseen, "ja minun puolestani saatte te kyllä sitä kysyä. Mutta oma ajatukseni on, että se nyt auttaa hyvin vähän asiaa, kuka hänen kunniaansa ylläpitää, kun ei hän kumminkaan enää sitä itse tee. Tarvittaisiin ainoastaan hiukkanen Engelbrektin henkeä ja se jo saisi Kaarlo kuninkaan valtaistuimen musertumaan pirstaleiksi."
"Ja sellainen mies kyllä arvattavasti löytyy, joka omistaa tämän hiukkasen Engelbrektin henkeä", virkkoi munkki ikäänkuin täydentääkseen kaniikin ajatuksen, ja loi samalla salaisen katseen häneen. "Toivottavasti kuitenkin yhä edelleenkin pidetään pääasiana, ettei valtakunnan etu mitään sen kautta kärsi!"
"Kyllä, harmaaveli, sitä pidetään yhä edelleenkin pääasiana… Valtakunta ei sen kautta mitään vahinkoa kärsi, päinvastoin hyötyy, siitä olen varma."
"Mutta jos Kristian kuningas käyttää tilaisuutta hyväkseen…?"
"Kristian kuningas…!" virkkoi kaniikki ajattelevasti ja vilkkaat silmänsä kiintyivät hevosen harjaan. "Rauha ja rauhan säilyttäminen valtakuntien kesken, onhan se aina pidettävä pääasiana", lisäsi hän sitten, "ellei sitä voida säilyttää vähemmällä, niin suostuttakoon Jumalan ja pyhimysten nimessä vaikka siihenkin… Pahemmaksi ei voi asiaintila kuitenkaan koskaan tulla, kuin se nyt on! Katsokaas, rauha valtakuntain kesken, sehän on juuri se suuren kuningattaren meille jättämä perintö, jonka me voimme ja jonka meidän pitää säilyttää. Ja sentähden, sitä saavuttaaksemme, täytyy meidän myös olla vähän enemmän myöntyväisiä."
"Paljon totta on puheessanne, armollinen herra", virkkoi munkki, "mutta tuskin on uskottavaa, että muukalainen kuningas koskaan oppii antamaan oikeaa arvoa Ruotsin laille, ja jos laki rikotaan, vallitsee laittomuus maassa."
"Silloin on myös Kristian kuninkaan valta lopussa."
"Ja mies, joka omistaa tuon hiukkasen Engelbrektin henkeä, ottaa hallitusohjat käsiinsä", virkkoi munkki päättävällä äänellä, joka puhe näytti suuresti kaniikkia miellyttävän. "Luulenpa tietäväni, ketä te sillä tarkoitattekin."
Hän nojautui sivulle, asetti suunsa ihan kaniikin korvan viereen ja kuiskasi:
"Te tarkoitatte arkkipiispa Jöns Pentinpoikaa!"
Kaniikki yskäsi ja vei äkisti kätensä suun eteen, mutta ei kumminkaan kieltänyt, jos ei myöntänytkään. Niin ratsastivat he hetken ääneti. Munkki ei tahtonut sanoa enempää kuin oli sanonut ja kaniikin näytti kuiskaus saaneen syviin mietteisiin. Vähäsen matkaa tieltä oikealle sijaitsi eräällä mäen rinteellä talonpoikaistalo ja joko oli kaniikilla aivan rehellinen aikomus tai teki hän sen vain saadakseen keskustelun lopetetuksi, totta ainakin on, että hän yhtäkkiä käänsi hevosensa kapealle polulle, joka johti taloon, ilmoittaen, että hän siellä tahtoi levätä ja syödä päivällistä.
Munkki tervehti ja aikoi jatkaa matkaansa, mutta kun kaniikki pyysi hänen tekemään seuraa itselleen, suostui hän.
Päivällisen loputtua ja ojennettuaan itsensä mukavaan asentoon auringonpaisteessa, viittasi kaniikki munkin luokseen.
"Kuulkaapa, harmaaveli", sanoi hän, "te olette kauasnäkevä ja teräväjärkinen mies. Teidän vertaistanne harvoin tapaa luostariveljien joukossa… Siirtäkää siis päähineenne syrjään, että näen kasvonne. Muistan silloin teidät paremmin."
"Jumala paratkoon, armollinen herra", vastasi munkki, "minä olen vain köyhä ja syntinen ihminen ja olen tehnyt lupauksen, etten koskaan paljasta päätäni muualla kuin Jumalan alttarin edessä. Jos olen teitä miellyttänyt, niin voittehan muistaa, että se oli eräs harmaaveli, jolla ei ollut nimeä…"
Äänen vieno värinä ei olisi jäänyt kaniikilta huomaamatta, ellei hänen päänsä olisi ollut niin täynnä muita ajatuksia.
"Hyvä, hyvä", sanoi hän, "minä voin tehdä jotain teidän hyväksenne…
Teidän ei saa jäädä siihen alhaiseen asemaan, jossa nyt olette…
Muistatte kai tekin vielä, sillä eihän siitä niin pitkä aika ole, kun
eräästä Vadstenan munkista tehtiin Vesteråsiin piispa?"
"Sen muistan aivan hyvän…"
"Niin, harmaaveli, sellaista voi vieläkin tapahtua… Sanokaapa nyt minulle, ajattelematta ollenkaan, kelle puhutte, sanokaa aivan suoraan, mitä tarkoititte sillä, kun äsken mainitsitte arkkipiispa Jönsin nimen samalla kertaa kuin Engelbrektin?"
"Mitäpä muuta voisin sillä tarkoittaa, kuin että hänellä juuri on se voima ja tarmo, jota nykyiset olot vaativat, jos hän vain tahtoo käyttää sitä…"
"Me puhumme nyt ilman todistajia, harmaaveli… Voimme siis ymmärtää toisiamme, puhua kaunistelematta ja suoraan, ilman että kummankaan tarvitsee peljätä mitään… Edellä puolisen olimme jo yhtä mieltä siitä hädästä, joka valtakunnassa vallitsee. Tyytymättömyys, joka sen johdosta on noussut kuningasta vastaan, on suurempi kuin hän aavistaakaan… Herrat samoinkuin papit, porvarit ja talonpojatkin, kaikki ovat ne häneen perin kyllästyneet ja vihaavat hänen hallitustaan… Hänen menettelynsä kirkkoa ja luostareita kohtaan, hänen sotaväkensä ja voutinsa, — kas siinä ne petolinnut, jotka jo ovat iskeneet kyntensä kiinni hänen kuninkaanmantteliinsa ja jotka eivät siitä ennen hellitä, kuin hän itse makaa maan tomussa… Mutta asiaan, mitä arvelette te siis, voiko arkkipiispa…"
"Pelastaa valtakunnan? aiotte sanoa", täydensi munkki kaniikin puheen, "kyllä, armollinen herra, uskon, että arkkipiispa Jöns sen aivan hyvin voi…"
Munkki ei ehtinyt sanoa ajatustaan loppuun. Kaniikki keskeytti hänet. Tämä oli mielestään nyt jo kuullut kylliksi, vaikka itse asiassa ei ollut ollenkaan sanottu, että hän ja munkki siltä samalla tavalla käsittivät arkkipiispan merkityksen olojen muodostajana ja valtakunnan pelastajana. Mutta keskustelu asiasta oli koko ajan käynyt siihen suuntaan, että munkilla todella aina oli tilaisuus valita kahden välillä, nimittäin asettua joko kuninkaan puolelle tai häntä vastaan. Sitävastoin tuo viekas kaniikki paljasti yhä vain enemmin itsensä, osottautuen lopulta kiihkeäksi arkkipiispan puoluelaiseksi. Ei ollut muuten mikään ihme, jos ei kaniikki nyt huomannutkaan munkin sanoissa piilevää kaksimielisyyttä. Hänet oli näet vallannut kokonaan toinen asia, jonka tahtoi perille ajaa, ja sentähden ei häneltä muuhun tarkasteluun aikaa riittänytkään. Siksi hän myöskin nyt keskeytti munkin puheen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja nojautui tuttavallisesti, alamainen hymy huulillaan, hänen puoleensa.
"Tunnetteko Niilo Sturen?" kysyi hän ja lisäsi sitten selittäen: "hänet, joka kuuluu Yö- ja Päivä-sukuun, mutta on ottanut Sture-nimen äitinsä jälkeen…"
Munkki nyökäytti päätään.
"Hän on meidän miehiämme!" virkkoi kaniikki, mutta vaikeni äkisti ja kiinnitti tutkivat silmänsä munkkiin.
Tämä hätkähti ikäänkuin olisi kouristus häntä kohdannut, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen ja sen voi yhtä hyvin tulkita mielihyvän kuin vastenmielisyydenkin osoitteeksi kaniikin asialle.
"Teitä se hämmästyttää!" virkkoi tämä, "mutta mitä on teillä häntä vastaan muistuttamista? Löytyykö ehkä Ruotsin valtakunnassa joku toinen, joka paremmin kuin hän kykenisi talonpoikaisjoukkoa johtamaan?"
"Sitä en suinkaan tahdo sanoa, armollinen herra. Niilo Sture on todellakin ainoa, joka tähän aikaan siihen kykenee!"
Hän lausui nämät sanat epäillen, mikä kaniikista tuntuikin aivan luonnolliselta. Sillä ei ollut hänen mielestään ollenkaan ihme, jos munkkia, joka niin tarkasti tunsi ajan olot, vähän epäilyttikin sen tiedonannon todenperäisyys, että Niilo Sturesta oli tullut arkkipiispan mies. Hieno, selittämätön hymy huulillaan lisäsi hän sentähden:
"Koska tunnette miehen ja muutenkin olette yhtä mieltä minun kanssani, niin voisitte hyödyttää yhteistä ja Ruotsin asiaa, jos tekisitte…"
"Jos tekisin, armollinen herra ..!"
"Niilo Sturen meidän mieheksemme eli oikeammin sanoen arkkipiispan mieheksi. Te voisitte silloin vaatia mitä tahansa, eikä arkkipiispa olisi sitä teiltä kieltävä…"
"Ah…!"
Munkki asetti kätensä rinnoilleen ja hengähti syvään. Kaniikki piti tätä liikettä ja huudahdusta osoitteena siitä, että tuon karkean munkkikaapun alla siltä löytyi hiukkanen kunnianhimoakin, jota hän keskustelun kuluessa jo oli alkanut epäillä, vaikka ei tosin ollutkaan voinut vielä kokonaan niistä luuloista luopua. Ja samalla se myöskin hänen mielestään osoitti, että munkki ei ainoastaan suostuisi hänen pyyntöönsä, vaan että hän sen lisäksi tekisi sen mielelläänkin.
"Te suostutte siis?" kysyi kaniikki ja laski tuttavallisesti kätensä munkin olkapäälle.
"Oletteko sitten aivan varma, että onnistuisin yrityksessäni?" kysäsi munkki.
"Toimi on vaikea, se myönnettäköön … hyvinkin vaikea. Olen näet itse jo käynyt ritarin puheilla ja koettanut saada häntä taipumaan, mutta turhaan… Te olette kuitenkin harvinaisten ominaisuuksienne vuoksi kuin luotu tähän toimeen. Toivon, ettette väärin ymmärrä minua, harmaaveli, sanon todella, mitä ajattelen… Jos joku voi Niilo herran taivuttaa, niin täytyy sen olla juuri sellaisen miehen, jolla on teidän kokemuksenne ihmisistä ja oloista… Menkää siis ja palatkaa voittajana takaisin… Pyhän kirkon nimessä, isänmaan nimessä … menkää, minä pyydän sitä… Ruotsin tulevaisuus, sen onni tai onnettomuus, se on nyt teidän käsissänne!"
Munkki näytti miettivän kaniikin suurella juhlallisuudella lausuttuja sanoja. Kuitenkaan ei hän siltä mitään varmaa vastausta antanut. Päinvastoin pyysi hän ensin saada lähempiä tietoja tuomioherran ja ritarin välillä tapahtuneesta keskustelusta.
Tähän ei kuitenkaan tuomioherra katsonut voivansa myöntyä, sillä, arveli hän, ellei munkki kerran suostunut hänen pyyntöönsä, tälle oli aivan yhdentekevää, tiesikö hän sen, mistä hän oli keskustellut ritarin kanssa, tai ei. Tämän kuultuaan suostui munkki tuomioherran pyyntöön ja tämä kertoi silloin hänelle keskustelunsa ritarin kanssa sekä muuta, mitä munkin tehtäväänsä varten oli tarpeellista tietää.
"No, mutta Ove Laurinpoika, armollinen herra!" virkkoi munkki kun kaniikki oli lopettanut kertomuksensa, "oletteko te sitten jo kokonaan unhottanut hänet. Jos niin on, on se minusta aivan samaa kuin jos lähtisitte hakemaan vettä joen toiselta puolen… Hänethän voisi saada paljon helpommin taipumaankin kuin Niilo Sturen, varsinkin nyt kun hän vielä on kuninkaalle vangitsemisenkin tähden vihoissaan. Sitäpaitsi on hän minun mielestäni aivan kuin luotu tähän toimeen. Hän on reipas, uhkarohkea ja ilomielinen, kaikki juuri sellaisia ominaisuuksia, joista kansa pitää… Hänestä varmaan tulisi mainio nuija, kun vain joku pitäisi varresta kiinni ja suuntaisi iskut…"
"Hänestäkö…!" keskeytti kaniikki ja teki kädellään halveksivan liikkeen, "siinä suhteessa on hän kokonaan ala-arvoinen. Siihen vähään, johon hän kelpaa, on häntä jo siksi toiseksi käytetty… Mutta tähän toimeen … tähän ei hän ollenkaan sovi!"
"Kuitenkin johonkin, armollinen herra, koskapa kerran itse sanoitte…"
Hieno, tuskin huomattava hymy ilmestyi kaniikin kasvoille ja hänen silmissään, kun hän ne munkkiin suuntasi, oli puoleksi tutkiva puoleksi tuttavallinen ilme.
"Kun tahdotaan ottaa joku hevonen kiinni, joka vallattomuudessaan juoksee, minne itse tahtoo, niin käytetään paulaa, harmaaveli… Ove herra on ollut sellainen paula, hän ja…"
Hän ei täydentänyt ajatustaan, vaan nyökäytti vain päätään ja hieno, selittämätön hymy, joka ilmestyi hänen kasvoilleen, esti enempää näkemästä.
"Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitatte", puuttui munkki puheeseen, "Briita neiti…! Hänestä tehtiin kultaiset ohjakset tuolle vallattomalle varsalle, hän oli se hinta, joka teki tästä arkkipiispan miehen…? Mahdollista kyllä", lisäsi hän sitten, "että olette oikeassa. Ehkä ei Ove herra olekaan se mies, jota te tarvitsette. Mutta kun tuo toinen ei kuitenkaan ole myynyt itseään sillä hinnalla, jonka te olette tarjonnut hänelle, niin ei mielestäni niin urhokasta miestä kuin Ove herra on siltä olisi kokonaan heitettävä…"
"Urhoollisia miehiä löytyy kosolta, harmaaveli, mutta sellaista, jolla sen ohessa on vielä pää paikallaan … sellaista me tarvitsemme. Sitäpaitsi, kuka on sanonut, että me hylkäämme tuon urhean herran, varsinkaan nyt, kun kuninkaan menettely on hänet liittänyt meihin lujemmin kuin koskaan ennen… Ei, ei … hänenkin vuoronsa kyllä kerran tulee… Hänkin on saava sopivan toimen tehtäväkseen…"
"Te ette siis ollenkaan pelkää kuninkaan rangaistusta?"
"Siitä ei koskaan mitään tule…!"
Hetken hiljaisuus seurasi. Sen keskeytti viimein munkki, joka kysyi:
"Mitkä ovat tarkoituksenne, armollinen herra, Niilo Stureen nähden?… Mitäpä minä voisin tarjota hänelle sellaista, joka saisi hänen taipumaan, kun ei kerran rakkauskaan ole voinut sitä aikaan saada?"
"Te muistutatte minua asiasta", mutisi kaniikki, "jota todellakin kannattaa ajatella. Kuitenkin luulen, että meillä on hänelle jotain tarjottavaa, jolla pitäisi olla kylliksi hurmaava vetovoima ja loistava sulo, impi paljon verrattomampi kuin vanhan Kaarlo Tordinpojan tytär onkaan…"
"Ja se on…?"
"Ruotsin kuningaskruunu!" kuiskasi kaniikki ja hänen huulensa menivät taas hienoon hymyyn.
"Ruotsin kuningaskruunu!" huudahti munkki teeskentelemättömällä hämmästyksellä.
"Niin!" virkkoi kaniikki, "luulenpa, että sellainen impi on jo jonkin arvoinen ja sen voimme me hänelle kyllä tarjota… Jos hän ottaa tarjouksen vastaan, niin asetamme me ehdot… Ellei hän sitä tee, niin jätämme me hänet. Hänestä tulee meidän vihollisemme ja pyhän kirkon valta ei ole vielä niin vähäinen, ettei se voisi musertaa häntä."
"Paratkoon Jumala sen ritarin, jolle sellainen morsian ei kelpaa!" virkkoi munkki.
"Ryhtykää siis heti toimeen, harmaaveli … aika on kallista… Mitä tehdään, se pitää tehtämän heti!"
"Parastani olen koittava, siitä saatte olla varma, armollinen herra, ja kauan ei viivy ennenkuin taas saatte kuulla minusta…"
Nyt nousi kaniikki ylös. Palvelijat toivat hevoset esiin ja mestari Eerikki Olavinpoika tuli myös vaellukseltaan takaisin, jonka lähimpään metsään oli tehnyt.
"Stäken linnassa Jöns arkkipiispan luona", virkkoi kaniikki, "siellä tapaatte minut!"
Sitten nousi hän hevosensa selkään ja ratsasti pienen seurueensa kanssa pois, jättäen munkin siihen pihamaalle yksin seisomaan.