I.

Kohtaus Linköpingin tuomiokirkossa.

Eräänä päivänä tammikuussa vuonna 1464 ratsasti joukko ratsumiehiä pitkin Linköpingiin menevää tietä. Oli ihana talvinen päivä enemmän viileä, kuin kylmä, joten ratsastaminenkaan ei voinut tuntua vastenmieliseltä. Siitä huolimatta näytti kuitenkin joukon etunenässä ratsastava ritari hyvin levottomalta. Tuon tuostakin sai uljas juoksija tuntea hänen kannustensa iskut kyljissään, varsinkin jos sattui jotain esteitä tiellä. Oli varhainen aamuhetki ja harmaa puolihämärä täytti vielä ilman. Tähdet kimaltelivat taivaalla. Mutta siellä ja täällä torneista kohoava savu ilmoitti, että ihmiset olivat jo ylösnousemassa.

Vihdoin alkoi kaukaa häämöttää kaupunki ja sen keskeltä kokosi korkea tuomiokirkon torni ilmaan.

"Totta tosiaan, kunpa olisimmekin jo Kolmårdenilla…! Mutta tuoltahan näkyy Linköpingin tuomiokirkko!" lausui ritari lähimmälle miehelleen.

"Jos tällaista vauhtia menemme", vastasi tämä, "niin olemme siellä jo ennen iltaa."

"Mutta meidän pitäisikin jo sitä ennen jättää se taaksemme, Erkki!" virkkoi ritari iskien samassa kannuksensa hevosen kylkiin ja kiitäen Linköpingiä kohti.

Heidän lähestyessään kaupunkia alkoivat kirkkojen kellot soida. Ritari pysäytti hevosensa.

"Luulen, että tulemme liian myöhään, Niilo herra!" sanoi Erkki ja
lähestyi ritaria.

"Kautta Jumalan kuoleman, mitä tarkoitat?"

"Saattepa nähdä, että siinä on perää, mitä Vadstenassa eilen illalla
kuulin. Paksu Katillo piispa on todella aikeissa tarttua miekkaan.
Siksi luulenkin, että kaikista viisainta olisi nyt sivuuttaa
Linköpinki… Siten ehdimme Taalainmaahankin vain pikemmin…"

"Voit kyllä olla oikeassa", vastasi ritari, "mutta niin ollen tahdon ainakin ensin puhua muutaman sanan Katillo piispan kanssa… Hän on kunnian mies, rehellinen ja nuhteeton eikä häntä kiinnitä muu kuin sukulaisuus noihin kavaltajiin, jotka karkottivat Kaarlo kuninkaan valtakunnasta."

Nämät sanat sanottuaan kannusti ritari hevostaan ja ratsasti kaupunkiin miestensä seuraamana.

Kadut olivat kansaa täynnä. Siellä täällä tuli vastaan asepalvelijajoukkoja nopein, kiirehtivin askelin.

Epäilemättä riensivät ne asuntoihinsa noustakseen satulaan ja kokoontuakseen herrainsa ympärille. Tätä luuloa varmistivat vielä ne kaksisataa ratsumiestä, jotka jo täysissä varuksissa istuivat hevostensa seljässä piispantalon edustalla. Mutta muu kansa, porvarit vaimoineen ja kaupunkiin kokoontunut rahvas, virtasi tuomiokirkkoon.

Tämä ihana temppeli, jota oli aljettu rakentaa jo vuonna 1138, ei vielä tähän aikaan ollut lähimaillekaan valmis. Vuosisadan alussa (1416) oli ukonnuoli iskenyt sen kattoon polttaen sen melkein kokonaan poroksi. Tosin heti oli aljettu korjata sen tekemiä tuhoja, mutta ajan levottomuus ja puuttuvat varat viivyttivät valmistumista. Suurempi syy oli ehkä kuitenkin puuttuva into ja harrastus silloisissa piispoissa samalla kuin uusi tulipalo vuonna 1422 tuhosi paljon mitä jo oli valmiiksi saatu. — Kaikki nämät vaikuttivat, että työ edistyi hitaasti. Siinä kunnossa oli kirkko kuitenkin jo, että siellä jumalanpalvelusta voitiin pitää.

Kirkon lähellä oli tungos suurin. Juuri kun ritari seurueineen saapui sen viereen kulki joukko pappeja ja laulavia kuoripoikia hiljaista tahtia eteenpäin kantaen suitsutusastioita ja lippuja mukanaan. Piispa oli siis itsekin jo tuomiokapitulinsa kanssa tulossa. Ja kauan ei viipynytkään ennenkuin hän tuli näkyviin.

Täydessä piispanpuvussa hiippa päässä ja sauva kädessä asteli hän eteenpäin. Salamoivat silmät ja hehkuvat posket ilmaisivat mielenliikutusta ja levottomuutta. Milloin tähystelivät hänen silmänsä taivasta, ikäänkuin kellojen kaikua kuunnellen, milloin taas asemiesparvia ja kansanjoukkoa. Saapuessaan tuon yksinäisen ritarin ääreen, jonka kilpeen Yö- ja Päiväsuvun vaakuna oli maalattuna, pysähtyi hän. Ja siinä loi hän ritariin katseen, jossa ilmeni osaksi hämmästystä, osaksi närkästystä ilman että kuitenkaan voitiin sanoa, kumpaako siinä oli enemmän.

Tuskin sitä piispan pysähdystä kuitenkaan muut huomasivat kuin ritari itse ja jotkut lähinnä kulkevista kaniikeista. Mutta kuoripojat ne lauloivat yhä, kellot soivat ja hiljaa toinen toisensa perään katosivat ensin piispa ja tuomioherrat sitten lopulta koko tuo juhlallinen kulkue kirkkoon.

Viimeisenä kulki joukko ritareja. Niiden keskellä näkyi Vaasain vaakuna, jota kantoi piispan setä, Niilo Kristerinpoika. Vielä kulki siinä arkkipiispan veljet, Taavetti ja Krister Pentinpojat, sekä herra Iivari Gren, Kaarlo kuninkaan vanhan, leppymättömän vastustajan, Maunu herran, poika. Heti näiden jälessä tunki kansa kirkkoon, niin että se ennen pitkää oli ahdinkoon asti täynnä.

Siioin kumartui asepalvelija, joka oli varottanut kaupunkiin ratsastamasta, Yö- ja Päiväsuvun vaakunaa kantavan ritarin puoleen ja kuiskasi:

"Emmekö ratsasta pois täältä, Niilo ritari?… Täällä ei näytä meillä olevan mitään hyvää odotettavana!"

Ritari näytti sitä itsekin miettivän.

"Katillo piispa on nähnyt teidät!" lisäsi mies, "ja jos ymmärsin hänen katseensa oikein, olisi parempi puhutella häntä Taalain miesten kuin pienen asepalvelijajoukon etunenässä. Taalalaiset takananne ymmärtäisi hän teitä paljon paremmin. Nyt on vaara lähellä, että hän ei katso sitä itselleen ollenkaan tarpeelliseksi."

"Hän on nähnyt minut!" keskeytti ritari vilkkaasti, "en voi siis täältä pakolaisen tavoin lähteä… Siksi toiseksi on se välttämätöntä, että saan puhella nyt hänen kanssaan, ennenkuin hän panee tuumansa toimeen."

Nämät sanat sanottuaan hyppäsi ritari maahan hevosensa seljästä, heitti ohjakset aseenkantajalleen ja tunki väkijoukon läpitse kirkkoon. Kansa väistyi kunnioittavasti kookkaan ritarin tieltä. Ja vielä sisällä kirkossakin koitti se auttaa, mikäli mahdollista, ritaria eteenpäin. Kauas ei hän kuitenkaan siltä päässyt. Mutta erään pilarin vieressä oli rappu ja siihen nousi hän seisomaan. Siitä voikin helposti nähdä yli kirkon aina kuoriin asti, jossa kaniikit seisoivat ja kuoripojat heiluttelivat suitsutusastioitaan.

Aivan alttarin edessä seisoi kookas piispa upea piispanpuku yllään. Ja alttarilla palavain, monien vahakynttiläin valo muodosteli tuhansia sateenkaaren värejä kallisarvoisen hiipan loistavissa jalokivissä. Kun laulu oli lakannut ja hiljaisuus taas vallitsi kirkossa, nousi piispa puhumaan ja hänen mahtava äänensä vieri holvista holviin, niin että kaukaisimmatkin voivat kuulla hänen sanansa. Räikein värein kuvasi hän hätää, joka rahvasta, ritaristoa ja kirkkoa kuluneina vuosina oli rasittanut. Hän kertoi miten Tanskan kuningas oli riistänyt maalta ei ainoastaan sen laillisia veroja, vaan myöskin suuret määrät rahaa ja joukon kalleuksia, joita oli säilytetty luostareissa ja jätetty sinne kuolleitten sielumessuja varten. Mutta ei nämätkään vielä riittäneet, sillä nyt oli taas määrätty maksettavaksi vero kahta vertaa rasittavampi kuin mikään edellisistä. Lopuksi kuvaili hän häväistystä, joka valtakuntaa oli kohdannut, kun sen arkkipiispa, Jöns Pentinpoika, oli vankina viety Tanskaan.

Sitten lausui hän lyöden kädellään rintoihinsa:

"Kaikella tavoin olen koittanut taivuttaa Kristian kuningasta lähettämään arkkipiispamme takaisin kotimaahan, mutta siinä suhteessa ovat puuhani olleet turhat. Ja kuitenkaan ei olisi kuningas Kristian koskaan saanut Ruotsin kruunua haltuunsa ilman arkkipiispan myötävaikutusta. Siitä on tämä saanut vain vankeuden ja häväistyksen palkakseen. Siksi vannonkin nyt tässä Kaikkivaltiaan kasvojen edessä, etten ennen hiippaani ja piispanpukuani ylleni pane, kuin tämä häväistys on tullut kostetuksi. Sen eteen tahdon uhrata henkeni ja vereni, kaikkeni mitä minulla on. Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas auttakoot meitä kaikkia, että kunniamme ja maamme hyvinvointi voitaisiin palauttaa jälleen!"

Nämät sanat sanottuaan otti hän hiipan päästään ja jätti sen ynnä sauvan vieressä seisovalle kaniikille. Kaksi muuta kaniikkia riisui piispankaapun hänen yltään. Sitten astui pari ritaria esiin ja kiinnittivät haarniskan hänen ympärilleen, miekan hänen vyötäisilleen ja asettivat kypärin hänen päähänsä.

Rautaan puettu piispa veti nyt miekan tupesta, kääntyi alttaria kohti, lankesi polvilleen ja rukoili samalla kuin suuteli miekan kahvaa. Kun hän taas kääntyi yleisöön päin, oli hän kovasti liikutettu, käveli ympäri ja otti kaniikkejansa kädestä kiinni. Kyyneleet silmissä puhui hän sitten taas hädästä, joka pakotti hänet, kirkonmiehen, miekkaan tarttumaan.

"Koska köyhät huokaavat ja vaivaiset rasitetut ovat, tahdon minä auttaa heitä, sanoo Herra!"

Nämät sanat Taavetin psalttarista toisti hän, kääntyi sitten menemään ja astui ritarien luo.

"Ratsaille, jalot herrat ja uljaat ritarit!" lausui hän. "Sidottuani nyt miekan kupeelleni tahdon myöskin, että Kristian kuningas saa sen tietää. Ja jos elää hetkenkin saan, niin varmaan on se tieto kulkeva kautta Ruotsinmaan!"

Reippain askelin astui hän sitten ritarien seuraamana alas kuorista ja kulki läpi kirkon ihmisjoukon väistyessä kunnioittavasti sivuun ja antaessa tilaa hänelle.

Pylvään vieressä seisoi vielä Yö- ja Päiväsuvun vaakunaa kantava ritari. Kun hän nyt näki piispan lähestyvän, astui hän alas ja meni häntä vastaan. Tämä pysähtyi ja katseli tutkivin silmin ritaria.

"Ihmeelliseltä tuntuu minusta tavata teidät täällä, Niilo ritari!" sanoi hän. "Ja jos on totta, mitä teistä olen kuullut, on teidän nyt heti tässä minulle vastattava, tapaammeko toisemme ystävinä vai vihollisina."

"Suvainnette kai kuitenkin ensin sanoa, mitä tässä tapauksessa tarkoitatte ystävällä ja vihollisella, Katillo piispa?" vastasi ritari, tyynesti kestäen piispan leimuavan silmäyksen.

"Olettehan ajellut Taalainmaassa, Niilo ritari, aina siitä alkain kun viimeksi erosimme toisistamme Tukholmassa, Jumala paratkoon, häpeällisimmän teon jälkeen, mitä silmäni koskaan ovat olleet näkemässä… Niin, olettehan ajellut siellä ja koonnut miehiä yhteen! Mikä on tarkoituksenne sillä, ritari?"

Kiinnittämättä huomiota piispan kiivaaseen ja liian käskevään pahetapaan, josta kunniastaan arka ritari jo olisi loukkaantunut, vastasi Niilo herra:

"Huomaan nyt, että teille on puhuttu samaa minusta, kuin minulle teistä… Mutta olen tuntenut teidät samaten kun veljenne Eerikinkin jo niiltä ajoilta asti, kun vanha herra Krister Niilonpoika, isänisänne, vielä eli, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen… Ja siitä ajasta asti olen aina nähnyt ja kuullut teidän toimivan ja puhuvan, niinkuin kelpo ja kunnon miehen tulee. Sentähden olenkin nyt ratsastanut luoksenne vetoomaan teidän ritarilliseen mieleenne."

Ritarin sanat näyttivät tekevän hyvän vaikutuksen piispaan. Hyväntahtoisuus, joka yhdessä kiivauden kanssa oli hänen luonteensa päätunnusmerkkejä, pilkisteli heti syvältä silmistä esiin, samalla kun täyteläiset huulet värisivät sanojen painosta, joita ei kuitenkaan kukaan kuullut.

"Totta on, mitä teille on sanottu, Katillo piispa", jatkoi ritari ylevällä lämmöllä. "Olen ratsastellut Taalainmaassa ja siellä on nyt joka jousi jännitettynä, joka miekka teroitettuna. Ei muuta kuin sana vain ja kymmenen tuhatta talonpoikaa marssii Brunbäck-virran ylitse… Totta on myöskin, mitä minulle on sanottu teistä. Myös te olette lähettänyt arpakapulan kulkemaan yli maan ja aiotte kootun sotajoukon etunenässä rynnätä esiin…"

"Hyvä, hyvä, ritari, mutta mitä tällä tarkoitatte?" lausui piispa kiirehtien. "Tiedättehän aivan hyvin, että meillä täytyy olla toistemme aikeet selvillä. Siksi kysyn nyt teiltä vielä kerran, olemmeko ystäviä vai vihollisia?"

"Ja jos olisimme toistemme vihollisia?"

"Silloin, Niilo ritari … silloin täytyy teidän jättää miekkanne minulle ja antautua vangikseni!"

"Ja silloin olisi teillä kaksi vihollista yhden asemesta. Ja sen saatte uskoa … taalalaiseni ovat reipasta, vaarallista väkeä! Niin kauas en kuitenkaan usko asian menevän!… Meillä on tosin eri päämäärä, mutta minusta tuntuu kun soveltuisivat ne sittenkin yhteen. Siten välttäisimme me keskinäistä kinaa ja pelastaisimme isänmaamme sisällisen sodan jaloista, jonka turmiolliset seuraukset meille olisivat arvaamattomat. Te tartutte miekkaan arkkipiispan asian vuoksi… Tehkää se! En tahdo estää teitä niissä puuhissa, kunhan vain rauha ja lepo taas palaavat valtakuntaan. Minä taas, Katillo piispa, lähden taistelemaan Ruotsin ja Kaarlo kuninkaan asian puolesta. On näet aika jo, että tehdyt vääryydet korjataan."

"Kaarlo kuninkaan puolesta!" toisti hitaasti piispa, mutta ritari keskeytti heti hänet.

"Niin piispa!" huudahti hän käsi koholla ja silmät säihkyen jalosta innostuksesta. "Me kaksi, me voimme ajaa sen asian perille. Minkälaiset ovat jo olot ja minkälaisiksi vielä tulevatkaan, jos tämä muukalainen kuningas saa tahtonsa täytäntöön! Ennen pitkää sortuu maan itsenäisyys ja varallisuus ankarain kiskomisien ja raskaitten verojen alle. Ruotsista tulee Tanskan vasallivaltio ja me ja meidän jälkeläisemme saamme täällä orjina ikämme kitua. Rehellisenä Ruotsin miehenä haluatte te kai sitä yhtä vähän kuin minäkin… Siksi olisi nyt, Katillo piispa, ehdotukseni teille se, että me ojentaisimme toisillemme kätemme lujaan liittoon. Mitä tahansa tapahtuneekin, niin ennen kaikkia isänmaa. Lujana, koskemattomana täytyy Ruotsin säilyä tuleville polville, ennen sitä ei miekka saa vaipua meidän turtuneista käsistämme."

"Hyvin ymmärrän puheenne," sanoi piispa vilkkaasti ja tarttui hänelle ojennettuun käteen kiinni, "ja Jumala tuomitkoon tekoni viimeisellä hetkellä, jos joskus ryhdyn sellaiseen, joka tuottaa turmiota isänmaalleni… Siksi onkin paikallaan, että taistelemme nyt yhdessä yhteistä vihollista vastaan ja kun maa on vapaa ja arkkipiispa palannut, voimme katsoa, onko mahdollisuutta saada Kaarlo kuningas takaisin valtakuntaansa palautetuksi."

Lupaus itsestään ei ollut suuriarvoinen, niin rehellinen kuin tarkoitus mahtoikin olla. Sillä epäilemättä oli arkkipiispan palaus Kaarlo kuninkaan asialle enemmän vahingoksi kuin hyödyksi. Mutta toiselta puolen oli siitä asialle voittoakin. Maa välttyi vaurioista, joita sisällinen sota olisi saattanut tuottaa, ja piispa ei nyt ollut myöskään esteenä ritarin puuhille saada kuningas takaisin valtakuntaansa palautetuksi. Eikä ollut mahdotonta sekään, että olosuhteiden vaihtuessa piispasta vielä tulisi kuninkaan puoluelainenkin. Olihan sitäpaitsi vankeus myös voinut muuttaa arkkipiispan mielen niin, että hänkin nyt, kun vapauttamisensa olisi yhdistetty yhteen Kaarlo kuninkaan palauttamisen kanssa, unhottaisi entiset vihat. Ja niin voisi onni taas hymyillä Ruotsille, sen voima ja valta kasvaa mahtavain ojentaissa kätensä sovintoon toisilleen.

Tämä tulevaisuuden kuva sai tulen ritarin silmissä välähtämään ja ihana innostuksen hohde levisi hänen vakaville kasvoilleen.

"Sydämellinen kiitos sanoistanne, Katillo piispa!" lausui hän. "jumala ja pyhä Eerikki kuningas meitä nyt vain suojelkoon ja auttakoon sillä tiellä, jota lähdemme kulkemaan."

"Amen" lisäsi piispa.

He astuivat sitten kirkon ovelle, jossa piispa vielä pysähtyi ja puheli hetkisen aikaa ritarin kanssa, selittäen hänelle lyhyesti aikomuksensa ja tuumansa. Välttämätöntä oli kuitenkin, että yhteinen suunnitelma tehtiin ja sitä tarkoitusta varten määräsi piispa yhtymäpaikaksi Ringstaholman linnan. Sinne toivoi piispa ehtivänsä jo kuukauden loppupuolella. Ja sillävälin oli ritarin koottava väkensä kokoon pohjoismetsissä, niin että voisi tavata piispan riittävän joukon etunenässä Tukholman edustalla. Siitä oli kuitenkin lähemmin vielä keskusteltava Ringstaholmassa.

Piispa nousi satulaan ja ratsasti pois jättäen rakkaan tuomiokirkkonsa
Herran haltuun. Ja kellot ne soivat ja rummut pauhasivat. —

Hänen jälessään ratsastivat ritarit, sukulaiset ja ystävät sekä muutama sata aseellista miestä.

Siinä ahdingossa, joka syntyi, kun kansa joka taholta tunki piispan perään nähdäkseen hänet niin kauan kuin mahdollista, alkoi ritari etsiä miehiänsä. Hän huomasikin heidät ennen pitkää kirkkoaidan vierellä seisomassa. Ja hän oli jo menossa sinnepäin noustakseen hänkin vuorostaan satulaan ja rientääkseen matkaan.

Mutta silloin tunsi hän, kuinka vapiseva käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja kun hän kääntyi katsomaan seisoi siinä hänen edessään vanha harmaapäinen ja kumaraselkäinen ukko. Tämä nojasi toisella kädellään pitkään sauvaan, samalla kun hän toisella viittasi ritaria luokseen.

"Erland!" huudahti ritari huomatessaan, että ukko oli Kaarlo Knuutinpojan vanha, uskollinen palvelija Fågelvikin ja Tukholman ajoilta.

Mutta vanhus viittaili vain ja kulki sitten tungoksen läpi kirkkoon päin. Ritari seurasi häntä ja ukko vei hänet erääseen kuoriin kirkossa, jossa he voivat kenenkään häiritsemättä puhella keskenään.

Täällä tarttui hän ritarin käsiin kiinni ja kertoi hänelle asiansa, samalla kuin vuolaat kyyneleet virtasivat alas hänen poskiaan.

"Rakas Niilo ritari!" sanoi hän, "kuinka on mahdollista, että näemme toisemme taas. Niin, niin, pyhä Jumalan äiti, miksi ei herra raukkani pysynyt rauhassa Fågelvikissaan. Silloin olisi hän välttynyt tällaisesta onnettomuudesta. Ja minä vanha, haudan partaalla seisova mies raukka, joka olen nähnyt herrani ja kuninkaani jo kun hän vielä pienenä, kultakiharaisena poikana juoksenteli isänsä, Knuutti herran talossa … minä olen saanut kokea ja nähdä tämän kaikki. Ja kuitenkaan eivät kyynellähteeni vielä ole kuivuneet eikä onnettomuuksille määrää tullut!"

"Rauhoittukaa rakas Erland ukko", keskeytti ritari, "onni palaa taas yhtä äkisti kuin se pakenikin."

"Ah, te ette tiedä, kuinka asiat ovat, rakas Niilo herra!"

"Koskeeko asia teitä itseänne? Sanokaa suoraan vain, mielelläni tahdon auttaa teitä kykyni mukaan."

"Kyllä, kyllä … koskeehan se minuakin, kun se koskee herrani tytärtä."

"Kuninkaan tytärtäkö?" kysyi Niilo ja häntäkin alkoi jo peljättää se huoli, joka ukon kasvoilla ilmeni.

"Niin, Magdaleena neitiä!" jatkoi ukko. "Hän on nyt täysin kehkeytynyt kukkanen, ihanan äitinsä kuva, mutta vihollinen hiipii ja hiipii… Hän on se verkko, tämä ihana tyttönen, jolla hänen isänsä aiotaan pyydystää…! Ah, Niilo herra, mitä kaikkea onkaan jo tapahtunut senjälkeen kun viimeksi näin teidän lähtevän Tukholman linnasta kauniin morsiamenne kanssa! Vanha herrani kuningas petettynä ja maanpaossa. Eikä siinä kyllin. Viholliset ovat vielä ryöstäneet häneltä hänen omaisuutensa ja kartanonsakin. Rikkaus ja loisto on mennyt. Ja kavaltaja, hän kääntyilee nyt kuninkaallisen herrani huoneissa nauttien onnestaan ja vallastaan. Häneltä on Tanskan kuningas saanut herrani kruunun vastaanottaa, hän, joka nyt varkaan tavoin raastaa kaiken kullan ja hopean maasta… Kaiken tämän olen nähnyt jo. Ja nyt täytyy minun vielä nähdä, miten petos ja kavaluus vievät kuninkaani tyttären turmioon, häväisevät onnettoman herrani kunnian ja tuottavat hänelle sellaisen sydänsurun, josta ei hän enää koskaan nouse."

"Mitä Kaarlo kuninkaaseen tulee, niin toivon sen päivän pian koittavan, jolloin hän taas on kuninkaana Ruotsin valtakunnassa… Mutta miksi olette huolissanne Magdaleena neidin suhteen? Onhan hän täydessä turvassa sisarensa, Kristiina rouvan luona."

"Ei, ei, hän on täällä muassani kaupungissa. Me olemme matkalla rouva Briita Olavintyttären luokse Hammarstadiin… Mutta nyt kun näin teidän täällä kaupungissa tuli mieleeni, että ehkä saisimmekin tulla sinne teidän luoksenne Penningebyhyn. Silloin voisi surunikin muuttua iloksi taas."

"Jos ei muu asia mieltänne paina", lausui ritari hyväntahtoisesti hymyillen, "niin on se helposti autettavissa."

Vanhus huokasi syvään ja jatkoi sitten:

"Eräs kuljeksiva, nuori kauppasaksa on mieltynyt kuninkaantyttäreen!"

"Kauppasaksako?" keskeytti Niilo.

"Niin, ja mikä pahempi, hän näyttää voittaneen tytön sydämen puolelleen!" lisäsi ukko.

Mitä vanha palvelija nyt kertoi oli kokonaan ennen kuulumatonta. Niilo Sturekin, joka kuitenkin katseli kansaa kokonaan toisilla silmillä, kuin muut aikansa herrasmiehet, kauhistui sitä onnettomuutta, jonka sellainen rakkaus tuottaisi kohtalon vainoomalle kuninkaalle. Tähän aikaan samoin kuin sitä seuraavinakin katsottiin tarkasti, että naimisiin menevät olivat samaa säätyä. Ei edes rälssimies, toisin sanoen talonpoika, joka teki ratsupalvelusta talonsa puolesta, ei edes hänkään voinut kosia neitoa, jos tämä vain kuului johonkin vanhaa ylhäiseen herrassukuun. Ja tämä, joka nyt oli kuninkaan omaan tyttäreen kiinnittänyt silmänsä, oli vain halpa-arvoinen kauppasaksa. Se oli samaa kuin tahrata ikuisella häpeällä maanpakolaisen kuninkaan olento, saattaa huippu hänen onnettomuudelleen. Mitään pirullisempaa olisi tuskin voitu ajatella.

Ritari mietti kauan ennenkuin vastasi. Asia, jonka vuoksi oli liikkeelle lähtenyt, ei olisi sallinut päivänkään viivytystä.

Mutta tässä oli nyt kuningas Kaarlon tyttären onni kysymyksessä ja sitäpaitsi olivat olosuhteetkin paljon muuttuneet yhtymisen jälkeen piispan kanssa. Siksi vastasikin hän:

"Tahdon noudattaa pyyntöänne ja viedä kuninkaantyttären
Penningebyhyn!… Oletteko valmis matkalle?"

"Jumala teitä siunatkoon niistä sanoista, Niilo herra!" virkkoi vanhus, "me olemme valmiit vaikka heti, sillä tänä aamuna jo oli meidän määrä matkustaa kaupungista, mutta teidän näkönne sai minut yhtäkkiä muuttamaan aikeeni. Vaimonne, Briita rouvan sukulainen, nuori Ingeborg neiti, on myös mukana."

"Hyvä, hyvä, ei muuta siis kun saada vain neitoset myöntymään tuumiimme ja sitten heti matkaan."

Niin poistuivat he kirkosta ja kulkivat jo jokseenkin tyhjiä katuja pitkin majataloon, jonka vanhus oli kuninkaantyttärelle ja tämän ystävättärelle valinnut. Se sijaitsi Riukukadun varrella, joka kulki pohjoista kohti aina vanhalle Riukusillalle asti lähelle nykyistä Uusmyllyä. Talo, joka oli jokseenkin iso, kuului eräälle nahkurille, joka samalla myös oli kaupungin raatimiehiä.

Juuri kun ukko ja Niilo herra lähestyivät taloa, astui sieltä ulos kauppiaan pukuun puettu nuori mies. Vanhus tarttui heti hänen nähdessään ritarin käteen kiinni.

"Siinä se nyt taas on!" kuiskasi hän osoittaen samalla miestä joka reippain askelin poistui katua pitkin.

Nuorukainen oli uljaan näköinen, kookas ja hartiakas ja käyttäytyi kokonaan toisella tavalla kuin kauppasaksat tapasivat. Hänen paljaasta käynnistäänkin jo ja tavasta, jolla piti päätään, voi huomata, että hän oli tottunut kokonaan toisellaiseen seuraan kuin kauppiaan tiskin takana oli tilaisuudessa.

"Kautta hyvän miekkani!" huudahti Niilo herra, "kaikkein vähimmin tuo mies kauppiasta muistuttaa… Kunpa vain saisin nähdä hänen kasvonsa niin voisin ehkä tunteakin, kuka hän on, sillä varmaan olen tuon miehen ennenkin nähnyt!"

"Olkoonpa sitten kuka tahansa", huomautti vanhus, "mutta kuninkaan ystävä ei hän ainakaan ole, koska sillä tavoin viitsii hiipiä hänen tyttärensä suosioon… Jospa kuulisitte vain hänen puhuvan, Niilo herra, niin huomaisitte kyllä, että kauppasaksa hän on kiireestä kantapäähän, niin ritaria kuin käytöksensä ja vartalonsa muistuttaakin."

"Voi olla, että hän todellakin on vihollinen!" virkkoi Niilo herra hitaasti ja ikäänkuin itsekseen.

He astuivat nyt rappusia ylös huoneeseen, jossa kuninkaantytär ja
Ingeborg neiti asuivat.

Edellinen istui siellä pää alhaalla ja katseli kädessään olevaa ruusua. Ingeborg seisoi hänen vieressään ja katseli hänkin kukkaa, jonka taidokas muoto näytti herättävän hänessä ihmetystä. Ritarin astuessa sisään, katsahtivat he molemmat ylös. Ingeborg hypähti heti pystyyn, huudahti riemusta ja riensi häntä vastaan.

Myös Magdaleena neiti nousi istuimeltaan, mutta sävähti samassa kasvoiltaan purppuranpunaiseksi, ikäänkuin olisi jostain luvattomasta teosta tavattu. Hän oli sekä vartaloltaan että kasvoiltaan lumoavan kaunis, tämä kuninkaantytär. Paljon muistutti hän äitiään. Häneltä oli perintöä kauniisti muodostunut suu ja leuka sekä myöskin kädet, mutta otsa ja nenä olivat isän. Suurissa sinisilmissä, jotka loistivat samettihienojen silmäripsien alta, oli sama lempeä, haaveksiva ilme, kuin äidinkin silmissä, mutta samalla myös jotain uljasta ja kopeaa, joka juuri Kaarlo kuninkaalle oli niin ominaista. Hieno, kuultava hipiä, muotojen jalo sopusointu, korkea, sulava vartalo — kaikki ne yhdessä aikaansaivat sanomattoman lumoavan ja hurmaavan kauneuden.

"Tuhannesti tervetullut, jalo ritari!" sanoi hän ja ojensi kätensä kumartavalle ritarille. "Tuotte kai terveisiä sukulaiseltani, Briita rouvalta. Miten hän jaksaa?"

"Mitään terveisiä ei minulla ole tuotavana", lausui Niilo herra, "sillä tulen veljeni, Svante herran, tyköä Ekesjöstä… Päinvastoin olen matkalla vaimoni luokse ja siksi tulin kysymään teiltä ja Ingeborg neidiltä, tahtoisitteko ehkä seurata minua Penningebyhyn ja jäädä sinne, kunnes saamme tietoja isältänne, Kaarlo kuninkaalta. Ja niitä luullakseni ennen pitkää saammekin! Mutta mitä itse asiasta arvelette, jalo neiti?"

"Me tulemme, me tulemme!" huudahti Ingeborg ja taputti ihastuksesta käsiään, kun kuuli että he pääsisivät rakkaan ja hyvän Briita rouvan luokse, joka oli saanut hänen valkoisen ruusunsa hääpäivänään.

Myös kuninkaantytärtä näytti aluksi ritarin ehdotus ilahuttavan. Mutta aluksi vain. Sillä heti senjälkeen sävähtivät hänen poskensa taas purppuranpunaisiksi ja hän kääntyi pois, ikäänkuin salatakseen sitä ajatusta, joka oli hänen mielensä vallannut. Niilo herra huomasi kaiken tämän ja sentähden kysyikin hän neidolta, oliko tällä ehkä jotain hänen ehdotustaan vastaan. Ja kun neito ei puhunut mitään, alkoi ritari laajalti selitellä hänelle niitä vaaroja, jotka voivat uhata häntä juuri nyt, kun hänen isänsä ystävät tämän asian vuoksi olivat aseisiin tarttuneet. Kuninkaan viholliset voisivat näet anastaa hänet haltuunsa ja pakottaa siten hänen isänsä tyytymään mihin ehtoihin tahansa. Sellaisille vaaroille olisi hän nyt vähemmin alttiina Penningebyssä, kuin Hammarstadissa. Ja muutenkin sopisi hänelle paremmin asua sukulaisten ja ystävien, kuin Hammarstadin Briita rouvan luona, joka sitäpaitsi oli vielä hänen isänsä, Kaarlo kuninkaan kiukkuisimpia vastustajia.

Kuninkaantytär myönsi kyllä kaiken tämän, mutta levottomuus, joka oli hänen mielensä vallannut ei siltä poistunut. Ja näytti melkein kuin olisi hän sittenkin, vaaroista välittämättä, mieluummin mennyt Hammarstadiin kuin tullut Penningebyhyn. Tai ehkä suri hän sitä, että ne vaarat voisivat uhata häntä juuri siellä. Asiaa siinä niin harkittaissa avautui ovi ja eräs ritarin miehistä astui sisään.

Hänellä oli jotain tärkeää ilmoitettavana ja kun Niilo herra viittasi häntä puhumaan, alkoi mies.

"En tiedä", niin sanoi hän, "mitä itse asiasta ajattelette, Niilo herra, mutta ainakin minä teidän sijassanne kulkisin nyt toista tietä… Katsokaas, me tulimme ratsastaen tänne ja pysähdyimme pihalle ja kun astuin alas hevoseni seljästä siivotakseni teidän ratsuanne, tuli eräs nuori kauppasaksa siihen pihalle ja alkoi puhella Hollingerin sivustoverin, Tapanin, kanssa. En kiinnittänyt niin huomiotani hänen puheeseensa, mutta kuulin kuitenkin hänen ainakin pari kertaa kysyvän, aiotteko te ratsastaa Norrköpingin kautta. Ja kun sanottiin teidän aikomuksenne niin olevan, jätti hän talon…"

Ritari kiitti miestä hänen hyvästä tarkoituksestaan, mutta ilmoitti myös samalla, ettei se suinkaan saanut häntä matkasuunnitelmaansa muuttamaan. Mies jätti huoneen ja Niilo kääntyi taas kuninkaantyttären puoleen. Mutta nyt ei näkynyt enää jälkeäkään äskeisestä levottomuudesta tämän kasvoilla ja mitä lämpimimmällä tavalla kiitti hän ritaria hänen tarjouksestaan. Se herätti Niilo herrassa epäluuloja ja Erland ukon rykäykset ja päännyökkäykset saattoivat hänelle selväksi, että miehen sanat ne olivat tehneet kuninkaantyttäreen tuon äkillisen ja kummastuttavan muutoksen. Mutta asia ei ollut nyt enää autettavissa. Ja Penningebyhyn saavuttua keksittäisiin kyllä keinoja, millä tuo julkea kauppasaksa voitaisiin pitää sopivan matkan päässä kuninkaantyttärestä.

Kun sitten kaikki näin oli tullut päätetyksi, ei viipynyt kauan ennenkuin he jo jättivät Linköpingin. Molemmat neitoset ajoivat samassa reessä, Erland ukko yksin toisessa. Mutta rekien edessä ja perässä ratsastivat Niilo Sturen miehet. Ja itse ajoi hän neitosten reen sivulla.