II.
Kolmårdenilla.
Kaunista ilmaa jatkui yhä. Jälkeen puolen päivän satoi tosin vähäsen lunta, mutta sekin lakkasi illan tullen, juuri kun ritari seurueineen saapui Norrköpingiin. Siellä levättiin hetkisen aikaa. Sillä välin selkeni taivas ja kaunis yö näytti olevan tulossa. Siksi ehdottelikin Niilo herra, että matkaa jatkettaisiin yhä edelleen Krokekin luostariin, jossa sitten voitaisiin levätä yli yön.
Ehdotus otettiin mielihyvillä vastaan ja niin lähdettiin taas pari tuntia levättyä matkalle. Reippaasti kävi kulku vielä tuoreella lumella Norrköpingistä pohjaan päin läpi metsän, joka siellä silloin kasvoi ja ulottui aina Kolmårdenin juurelle asti. Hevoset hypähtelivät ilosta ja ritarin miehetkin tunsivat riemua rinnassaan. Eräs heistä lauloi, lauloi niin, että metsä kaukaa kajahteli kuljettaen äänen yli seudun:
"Mun täytyy jo päivän tullen pois sydänmaille ajaa, sillä ylhäisen neidon vuoksi ei tuskallani oo rajaa." Vaan kilpeni kauas se loistaa.
Niin huokasi Arnfrid herra, hän neitosta rakastaa, vaan neito on luostarissa, se hänen niin tuskaan saa. Vaan kilpeni kauas se loistaa.
Hollinger se niin lauloi. Hänen äänensä oli voimakas ja täyteläinen. Ja niin se kuin laulun sisältökin sai kuulijat puolelleen. Laulu kertoo ritarista, joka ryöstää morsiamensa luostarista ja pakenee hänen kanssaan Norjaan. Siellä elävät he sitten onnellisina kahdeksan pitkää vuotta, kunnes kuolema tempaa ritarin ja ihana Benedit on taas yksin ja ilman turvaa vieraalla maalla. Sydän surua täynnä palaa hän Ruotsiin, jossa hänen veljensä Birger on kuninkaana.
Täällä istut sä, kuningas Birger rakas, kallis veljeni mun, kai anteeksi annat nyt kaikki, taas tullut kun siskos on sun. Vaan kilpeni kauas se loistaa.
Kuningas vastaa ja surkuttelee jälleen palanneen köyhyyttä. Mutta kun tämä selittää sen aiheutuneen ritarin kuoleman johdosta tulee kuningas sääliä täyteen.
Ylös nousi kuningas Birger
ja syliin siskonsa sai.
"Kaikki se, mikä kuuluu mulle,
Se riittänee sullekin kai."
Vaan kilpeni kauas se loistaa.
Ratsastajajoukko, joka hurjaa vauhtia tuli ajaen kaupungista päin, keskeytti laulun ja kiinnitti kaikkien huomion puoleensa.
"Kenenkä miehiä olette?" kysyi Niilo, kun ne rekien ohi ajaissa vähän hiljensivät vauhtia.
"Herra Taavetti Pentinpojan!" vastasi etunenässä ratsastava.
"Onko hän sitten eronnut Katillo piispasta?"
"On. Piispa ratsasti aivan yksin Vadstenaan… Muut herrat lähtivät kukin taholleen. Taavetti herra suuntasi kulkunsa Norrköpingin kautta Södermanlantiin. Ja meidän on määrä tavata hänet Krokekin luostarissa."
"Hyvä!" lisäsi Niilo herra, "siellä toivon minäkin ennen pitkää olevani
Taavetti herraa tervehtimässä."
Taavetti herran miehet ratsastivat matkaansa ja ritari kulki hänkin, vaikka hiljalleen, seurueineen eteenpäin. Hänen rintansa oli riemua täynnä. Ilma oli niin lauha. Pilvettömällä, talvisella taivaalla loisti kuu. Ja laulu kajahti laulun perään kohottaen sekin puolestaan iloista tunnelmaa. Mutta ennen kaikkia ilahutti häntä toivo saada taas pian nähdä Kaarlo kuningas omassa valtakunnassaan. — Kaikki nämät yhdessä tekivät hänen mielensä tällä hetkellä niin autuaan onnelliseksi.
"Mitä pidätte jalon Arnfridin ja ihanan Benedit neidon laulusta?" kysyi hän kuninkaantyttäreltä.
"Se laulu on kyllä Magdaleena neidin mielen mukainen", huomautti
Ingeborg äkisti, "siitä olen aivan varma."
"Hyvinpä osasikin mieheni sitten valita laulunsa niitten monien joukosta, joita hän osaa… Mutta jos oikein näen teistä, jalo neiti, niin erehtyi nuori heimolaiseni arvelussaan."
"Ei, sitä hän ei tehnyt", virkkoi kuninkaantytär, "minä ajattelin vain sitä totuutta, jonka tuo laulu sisältää…"
"Ja mikäpä sitten on se totuus?"
"Eikö teistäkin tunnu siltä, että jokainen nuori neitonen on ikäänkuin luostariin suljettuna, jonka muurit hänen sydämensä valitun täytyy hajoittaa, ennenkuin voi hänet omakseen saada… Usein on myös luostari ainoa turvapaikka, jossa hän, ihmisistä erotettuna, voi elää ja itkeä tuskaansa kaukana siitä maailmasta, joka on hänelle sydänsurun tuottanut."
"Rohkeasti puhutte ylhäinen neito", lausui siihen Niilo herra, "sillä kuninkaan ja kirkon rauhaa, sitä ei meidän pidä rikkoa…"
"Jumala paratkoon … sellainen on nyt tapa, Niilo herra."
"Niinpä kyllä, sellainen on nyt tapa, Jumala paratkoon. Mutta kerran on vielä aika tuleva, kun kuningas istuu vankkana ja turvattuna valtaistuimellaan ja kun kirkon päämies lujassa liitossa hänen kanssaan turvaa rauhan ja levon Ruotsinmaalle!… Mutta miksi olet niin hiljainen tänä iltana, Erkki? Se ei ole sinun tapojesi mukaista…!"
Erkki ratsasti herraansa lähimpänä juuri etumaisen reen vieressä ja samalla puolella sitä kuin ritarikin.
"Minä laulan vain omaa lauluani tänä iltana", vastasi puhuteltu, "ja sen teen mieluummin hiljaa. Vasta kun olemme jättäneet Krokekin luostarin taaksemme, alkaa minunkin ääneni kajahdella."
Hän, tämä Erkki, oli ehkä enimmin kokenut Niilo Sturen miesten joukossa. Lapsuudesta oli hän jo ikäänkuin kasvanut kiinni hevosen selkään. Ja melkein koko ikänsä oli hän palvellut Herman Bermania ensin Engelbrektin vapautussodan aikoina, sitten Eerikki Puken ja Niilo Steninpojan synnyttämissä meteleissä. Siksi olikin hänellä nykyisen herransa täysi luottamus. Ja sen oli hän täydelleen ansainnutkin palvelustensa kautta, joita oli ritarille tehnyt kotiseuduillaan Taalainmaassa.
Hänen synkkä vastauksensa nyt ritarin puheeseen sai tämänkin ajatukset kääntymään kokonaan toiselle suunnalle. Ne valoisat kuvat, jotka ritarin sielun olivat täyttäneet, katosivat yhtäkkiä ja vakavana lähestyi hän hiljaista aseenkantajaansa.
"Laula vain laulusi, Erkki", sanoi hän. "Mitä on sydämelläsi…
Aavistatko jotain pahaa?"
"Tällä tiellä, jota nyt kuljemme, herra", vastasi aseenkantaja, "muistuttaa joka puu, joka kivi minulle muinaisaikoja. Ensi kerran ratsastin tästä Engelbrektin ja Herman Bermanin seurassa. Ja kun nyt ajattelen, miten petos kaatoi tuon rehellisen miehen, kaatoi hänen sitä vähimmin aavistaissa, niin tulevat vasten tahtoanikin synkät ajatukset mieleeni. Itse laulullakin, jonka Hollinger lauloi, tuntuu minusta olevan oma omituinen sisältönsä. Sillä Ruotsi, tämä isänmaani, oli myöskin vanki, joka huokasi ja valitti vankilassaan, niinkuin neitonen luostarissa, ja sitten lauletaan laulussa näin:
"Löi luostarmuurin rikki hän, tie kulki vankilaan ja rukoilevan neitosen toi urho seurassaan!"
Miehen sanat ja hänen tapansa tulkita laulu, jonka kuninkaantytär jo oli omalla tavallaan selittänyt, antoi Niilolle paljon ajattelemisen aihetta. Ja hänen sielunsa silmäin eteen sukelsi kuva toisensa perään toinen toistaan tutumpi ja rakkaampi. — Hän näki rakkaitten vainajain, onnellinen rauhan ilme kasvoillaan, vaeltavan ohitsensa ja ne kertoivat hänelle elämäntarinansa osoittaen samalla maata, jonka hyväksi henkensä jaloimmat voimat olivat uhranneet. Se oli todellakin morsian, jonka kahleet vapauttaja keskellä rukousta kirvotti, tämä maa, Engelbrektin köyhä, vaan samalla kaunis, ihana syntymämaa! Mutta tämän valoisan, päiväpaisteisen taulun keskeltä sukelsi nyt esiin musta, verinen haamu — petos, joka kaatoi sankarin hänen suurten töittensä keskelle. Ja Niilo kysyi mieheltään:
"Mikä antaa sinulle aihetta juuri nyt, kun muistelet tätä synnyinmaata, puhumaan petoksesta?"
"Koska petos ja vilppi eivät koskaan häviä maailmasta", lausui mies, "vaan väijyvät aina jokaisen kelpo miehen seljän takana."
"Kauppasaksa kummittelee vielä aivoissasi, Erkki!… Mutta katsahda ympärillesi ja sano sitten vasta, voiko yksi mies, olkoon sitten kuinka urhea tahansa, saada nämät reippaat mieheni pelkäämään!"
"Tepä sen sanotte, Niilo herra … kauppasaksa se kummittelee aivoissani… Mutta mistä päätätte hänen tulevan yksinään? Jos hän kerran tulee, niin tuo hän kai myös muita mukanaan."
"Luulin toki jokaisen teistä ainakin yhden miehen pitelevän ja vähän enemmänkin… Kuitenkin pane mieleesi, Erkki, mitä tahansa tapahtuneekin … älä jätä kuninkaantytärtä! Ja jos niin on, että otteluja matkalla syntyisi, on sinun yhä vain omain miestesi kanssa ajettava eteenpäin. Sillä molempia rekiä on ennen kaikkia suojeltava. Eikä sinun suinkaan pidä välittää minusta, vaikka ei vihollinen olisikaan niin ylivoimainen. Sillä itsekin kyllä ymmärrät, että jos petos kerran väijyy meitä, on se kuninkaantyttären tähden…! Olet kai nyt käsittänyt minut?"
"Aivan täydelleen, Niilo herra!"
"Kun pääsemme Krokekin luostariin, niin luulen silloin pahimman vaaran jo välttäneemme, sillä sinne jäämme yöksi ja päivällä eivät vilppi ja petos tavallisesti menesty."
"Oletteko sitten niin varma luostarin suhteen?" kysyi epäluuloinen aseenkantaja.
"Luostarinko suhteen?" mutisi Niilo ja lisäsi, "siihen nähden voimme luullakseni turvata itsemme, jos otamme sen kokonaan haltuumme!"
Ja niin ajoi hän taas reen viereen, jossa kuninkaantytär istui, ja alkoi puhella hänen kanssaan. Mutta äskeinen hauska ja iloinen tunnelma oli poissa. Sillä myös kuninkaantytär istui nyt ajatuksiinsa vaipuneena. Aljettu keskustelu loppuikin sentähden heti alkuunsa ilman että kumpikaan oikein voi sanoa, miksi.
Mutta Hollinger viritti taas uuden laulun, laulun Alf Erlinginpojasta, joka yksinään laskeusi rosvolaivaltaan veneeseen ja sousi yhdeksää kalliilla tavaroilla lastattua kauppa-alusta vastaan, jotka kaikki sitten yhdessä miestensä kanssa ryöväsi. Reipas, hilpeä ääni ilmaisi, että se laulajalle oli erittäin rakas. Ja hän lauloikin sen sellaisella sydämellisellä riemulla ja ilolla, että kaikkien täytyi vasten tahtoaankin kuunnella sitä.
Niin seilaa hän aaltoja pitkin vain,
Vapaakulkija olla hän tahtoo ain'.
Siitä tunnette Alfin.
Ensin rantahan ristin piirtää hän,
Sitten laivahan hyppää hyllyvähän.
Siitä tunnette Alfin.
Laulua kuunnellessa oli tultu paikalle, jossa metsä aukenee alas Bråvikiin päin. Täällä istui erään jättiläiskuusen suojassa vähän matkaa tieltä mies hevosensa seljässä niin hiljaa ja liikkumatonna, että tarvittiin todellakin Erkin terävä ja valpas silmä huomaamaan hänet. Erkki lähestyi herraansa ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa viitaten samalla puuta kohti. Ja Niilo herrakin luuli erottavansa ratsumiehen haamun siellä puun alla. Mutta laulu ei lakannut. Se jatkui yhä kertoen, miten pieni Alf keskusteli miestensä kanssa, miten hän sitten hyökkäsi ja taisteli:
"Hei reippaasti eespäin joukkoni mun!
Nuo köydet poikki ja taisteluhun!
Saavat nähdä he Alfin!"
Alf herra hän hurjilla iskuillaan
Sai viistoista miestä tuonelaan
Siitä tunnette Alfin.
Ne yhdeksän laivaa hän sitten vei
Ja vapaana seilaa hän Norjahan, hei!
Nyt tunnette Alfin.
"Nuoli on jänteellä valmiina … annanko hänelle muistomerkin, jota hän ei helposti unhota?" kysyi Erkki.
Mutta joko oli ratsastaja jo nähnyt, mitä tahtoikin, tai valoi kuu siellä puitten keskellä varjojaan niin todellisen näköisiksi — ratsastaja oli vain hävinnyt. Erkki ponnisti kuullakseen edes hevosen kavioiden kopinasta, mihin suuntaan ratsumies oli kadonnut, ja kysyi sitten herraltaan, lähtisikö hän miestä takaa ajamaan, mutta sitä ei Niilo herra sallinut.
"Kuka hän sitten lieneekin, niin erota ei meidän sovi toisistamme", sanoi hän, "kuninkaantyttären tähden täytyy meidän niin kauan kuin mahdollista pysyä yhdessä."
Yksinäisen, liikkumattoman ratsumiehen näkö sai Niilo herran kuitenkin alakuloiseksi ja karkotti äskeiset iloiset kuvat hänen mielestään. Se oli ikäänkuin äänettömästi katoava ilmiö henkimaailmasta, jonka muisto yhä rasitti häntä. Eikä edes laulu ja sen loihtimat kuvat voineet saada hänen ajatuksiaan toisaalle kääntymään.
Hiljaisena ja itseensä sulkeutuneena ratsasti hän eteenpäin. Ja samaten kulki myös Erkki, tarkastellen joka puuta, kuunnellen jokaista ääntä, joka jollain tavoin herätti hänen epäluulojaan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, joka olisi antanut vahvistusta hänen aavistuksilleen. Kaikki meni vain tavallista menoansa ja ennen pitkää alkoi jo pimeydestä häämöittää esiin Krokekin luostari, jonka ikkunoista tulet heitä tervehtivät.
Niilo antoi rekien pysähtyä luostarin ulkopuolelle ja asetti ratsastajat piiriin niitten ympärille.
"Tahdon itse käydä ensin luostarissa", sanoi hän, "ole varoillasi,
Erkki, äläkä unhota, mitä matkalla sanoin!"
Erkki lupasi kaikki ja Niilo meni luostariportille ja soitti.
Krokekin luostari oli fransiskaanien perustama ja vasta tähän aikaan aljetaan sitä ensi kerran mainita. Tällä munkkikunnalla ei yleensä ollut maaseuduilla luostareja, vaan se, niinkuin dominikaanitkin, pysyi pääasiallisesti kaupungeissa. Mutta joskus tavataan yksi ja toinen asutus maallakin. Ehkä olikin Krokek juuri sellainen fransiskaanein uudisasutus joko Tukholmasta tai Söderköpingistä päin. Koska se oli juuri Itägöötinmaalta pohjaan päin vievän tien vieressä keskellä suurta metsää, tapahtui usein, että matkustavat poikkesivat sinne lepäämään. Niin avattiin nytkin portti ilman pitempiä viivyttelyjä.
"Onko teillä vieraita, harmaaveli?" kysyi Niilo munkilta, joka avasi portin.
"Herra Taavetti Pentinpoika!" vastasi munkki.
"Niin viekää minut hänen luokseen… Mutta jos voitte sitä ennen saattaa talonteinin puheilleni, niin pyytäisin teiltä sitä."
Niilon täytyi ennen kaikkia saada tietää, keitä vieraita luostarissa oli, ellei tahtonut syöstä kuninkaantytärtä suoraan häntä uhkaavaan turmioon, josta tuo ratsumies metsässä oli häntä muistuttanut. Sillä hän, samoin kuin Erkkikin, piti metsässä näkemäänsä haamua kauppasaksana. Ja kun hän tämän huomion yhteyteen asetti miehen tutkistelemukset Linköpingissä, ei hän voinut saada sitä ajatusta mielestään, että jos kuninkaantytär kerran aiottiin ryöstää häneltä, se tapahtuisi nyt täällä yksinäisessä luostarissa keskellä synkkää metsää. Niilosta oli tämä vielä sitä luultavampaa, koska hän ei hetkeäkään voinut uskoa kauppasaksaa siksi, joksi tämä teki itsensä.
"Talonteini onkin juuri ritarin luona!" vastasi munkki, "ja vielä eräs kolmaskin henkilö istuu refektoriossa,[10] jota minä en kuitenkaan tunne… Hän näyttää kokonaan toiselta kuin sanoo olevansa, mikäli vanhat silmäni voivat erottaa ihmisiä."
Näin puhuessaan oli munkki sulkenut portin ja läksi nyt saattamaan ritaria luostariin. Hän pysähtyi eräälle ovelle, jonka avasi, ja kun Niilo astui sisään refektorioon, huomasi hän siellä talonteinin, niinkuin guardiaaneja kutsuttiin, ja herra Taavetti Pentinpojan sekä — kauppasaksan.
Taavetti herra istui lieden ääressä ja piteli suurta viinipikaria kädessään. Hänen kasvonsa olivat hehkuvan punaiset, johon syynä voi yhtähyvin olla liedestä leviävä kuumuus kuin pikarin sisältökin.
"Hyvin sattui, Niilo ritari!… Me puhelemme tässä juuri paraillaan teistä!" virkkoi Taavetti herra heittäen samalla sisäänastuvaan silmäyksen, joka ei suinkaan ollut ystävällisintä lajia.
Niilo hätkähti. Ritarin vastaanottotapa oli puolittain loukkaava. Mutta ennenkuin hän ennätti vielä lausua sanaakaan, lisäsi Taavetti herra nousten istuimeltaan:
"Te kuljette pää täynnä suuria tuumia, Niilo herra, mutta minä olen ottava teiltä sellaiset ajatukset pois. Te luulette olevanne mahtava mies ja tahdotte voimakkailla käsillänne asettaa taas kruunun Kaarlo Knuutinpojan päähän… Minä olen nyt näyttävä teille, ettei se tule koskaan tapahtumaan, vaan että päinvastoin juuri se, jota te kaikista vähimmin haluatte käy täytäntöön, ja sillä aikaa…"
"Mitä puhetta tämä on?" keskeytti Niilo. "Mikä lieneekin tarkoituksenne, Taavetti herra … niin pitäisi teidän kuitenkin niin paljon ajatella, että aika tällaisiin loukkauksiin ja riidan hakuun on kovin huonosti valittu… Sillä täällä vihityssä luostarissa olen minä luullakseni yhtä turvattuna kuin tekin. Vai mitä sanotte te siihen, talonteini?"
Talonteini teki ristinmerkin ja vastasi nöyrällä, alamaisella äänellä:
"Ankara ritari, kuinka voisi muu tulla kysymykseenkään?"
Ja niin jätti hän refektorion. Mutta Taavetti herra sanoi aivan tyynenä:
"Ja kuitenkin jäätte te nyt vieraakseni, Niilo herra, vaikkapa vasten tahtoannekin siksi, kunnes veljeni, arkkipiispa, taas vapaana ja turvattuna vallitsee Ruotsinmaassa. Hän se saa sitten tuomita teidät!"
Olisi turhaa kuvaillakaan sitä vaikutusta, jonka nämät sanat tekivät Niilo Stureen. Isku tuli niin odottamatta. Hän ei ollut osannut sitä aavistaakaan. Tosin ei hän ollut suoraan ilmoittautunut arkkipiispan asian puolelle, mutta hän ei ollut pannut sitä vastaankaan. Aikomuksensa ei ollut estää arkkipiispan vapauttamista ja virkaansa palauttamista. Mitä Katillo piispalle Linköpingin tuomiokirkossa oli lausunut, sitä oli hän tarkoittanutkin. Nyt huomasi hän kuitenkin epäiltävän itseänsä. Ja tämä hänen vangitsemisensa oli tietysti varokeino, jolla arkkipiispan ystävät tahtoivat helpoimmalla päästä hänen vastahankkeistaan.
Ensi kertaa ei hän nyt suinkaan saanut kokea, että ritarin parain kaunistus, avonainen, rehellinen luonne, oli samalla hänen vaarallisin vihollisensa. Ja hän tunsi tuskaa sentähden rinnassaan, mutta sen ohessa jotain muutakin, joka tunkeutui aina sielun pohjaan asti ja sai siellä kamalan epätoivon aikaan. — Se oli syytös, ankara moite itseänsä kohtaan.
Toisen kerran jo sysättiin hänet syrjään päämaalistaan — ja vain oman herkkäuskoisuutensa tähden. Kuinka toisin olisivatkin olosuhteet muodostuneet, jos hän olisi tehnyt sopimuksensa Katillo piispan kanssa taalalaisjoukon etunenässä. Sellainen voima takanaan ja hänen sanoillaan olisi ollut silloin merkitys, joka niiltä nyt kokonaan puuttui. Eikä hänen luottamuksensa ritarillisuuteen olisi myöskään tullut silloin näin kamalalla tavalla loukatuksi!
Kaikki nämä ajatukset tunkivat nyt yhtaikaa hänen mieleensä. Hän oli kuitenkin jo liian kauan käynyt vastoinkäymisten koulua, antautuakseen niin helpolla. Selvästi huomasi hän heti, että miekkaan ei tässä ollut paljon luottamista. Vasta viime hädässä oli siihen tartuttava. Ensin tahtoi hän koettaa, eikö puheella voisi mitään vaikuttaa.
"Siitä, mitä teillä nyt on mielessä, Taavetti herra", lausui hän, "näen selvään, ettei minun sovi vedotakaan teihin ritarina… Mutta minulla on kuitenkin jotain teille ilmoitettavana, joka saa ehkä mielenne muuttumaan…"
"Ja mitä se olisi?" kysyi Taavetti Pentinpoika ivahymy huulillaan.
"Pelko, Taavetti herra … pelko veljenne suhteen! Voisihan sattua, että minun vapauteni on hänen vapauttamisensa ehtona."
Pöyhkeä ritari katsahti ylös niin uhkaavan ja julman näköisenä, että selvästi huomasi sanojen sattuneen paikalleen. Myös hänelläkin oli heikko puolensa — sukunsa kunnia, ja se taas riippui kokonaan hänen veljensä, arkkipiispan, kohoamisesta. Taavetti Pentinpoika oli muuten raaka ja hurja herra, niinkuin useimmat siihen sukuun kuuluvat tähän aikaan. Yksinään näitten veljesten isä on vain saanut kiittävän lausunnon osakseen. "Hän kantoi ritarinimeään kunnialla", sanotaan suuressa riimikronikassa, samassa kuin se pojista lausuu: "Jumalalle kiitos, ettei heitä ollut useampia". Ei edes arkkipiispa pääse tästä yleisestä syytöksestä erilleen, vaikka hän ei koonnutkaan ympärilleen merisissejä ja muita hurjia veijareita, kuten veljensä tekivät. Jotain täytyi näet senkin asianhaaran vaikuttaa, että hän oli saanut aikansa korkean sivistyksen. Mutta siitä huolimatta pisti joskus halpamielisyys ja ilkeys esiin papinkin kaapun alta. Ja hienosti sivistynyt konna, onhan se aina paljon vaarallisempi kuin raaka maantierosvo.
"Te luulette, että kaikki on hyvin", jatkoi Niilo ja katseli terävästi Taavetti herraa silmiin, "kun vain minun persoonani suhteen olette varma. Mutta silloin ette ajattele, että löytyy sellaisia, jotka eivät unhota minua ja jotka eivät koskaan suostu palauttamaan veljeänne niin kauan kuin minua pidetään vangittuna."
Ritari hiveli kädellään partaansa ja tuijotti tuleen. Nähtävästi olivat
Niilo Sturen sanat saattaneet hänet epäilemään, mitä tekisi.
Silloin astui esiin kauppasaksa, joka koko ajan oli seisonut äänetönnä ja huomaavana katsellut hämmästyneen Niilo Sturen miehekkään hienoja ja jaloja kasvonpiirteitä. Hän laski nyt kätensä Taavetti herran olkapäälle ja lausui:
"Ne sanat ansaitsevat ajattelemista… Seuratkaa neuvoani, Taavetti herra, ja antakaa ritarin mennä menojansa!"
"Ei!" huudahti Taavetti herra seisaalleen kavahtaen, ikäänkuin olisi yhtäkkiä selvinnyt epäilyksistään. "Ei! Se ei saa tapahtua… Te olette vankini, Niilo Sture, niin totta kuin nimeni on Taavetti Pentinpoika. Ja yhtä varmaan kuin myrskyn raivotessa olen synkässä pimeydessä ohjannut laivaani salakarien keskellä, yhtä varmaan vältän niitäkin kareja, joista nyt olette varottanut minua… Ja te", tässä kääntyi hän kauppasaksan puoleen, "pitäkää varanne; sillä sellaiselta haukalta, joka metsästelee minun maillani, lyhennän minä siivet.. Sen saatte nyt heti nähdä."
Hän taputti käsiään ja joukko navakoita miehiä astui sisään. Kaikki näytti jo edeltäpäin puhutun, sillä Taavetti herra viittasi vain kädellään ja miehet ympäröivät Niilon sanaakaan sanomatta. Tämä tarttui miekkansa kahvaan, mutta huomasi samassa, miten turhaa vastustaminen oli. Siksi laskikin hän vain kätensä rinnoilleen ja katseli äänetönnä kavalaa Taavetti herraa, joka taas puolestaan näytti sitä enemmän joutuvan äskeisten epäilystensä uhriksi, mitä tyynempänä huomasi vastustajansa pysyvän. Ja niin oli hänen huomionsa kokonaan vankiin kiintynyt, ettei hän edes nähnyt sitä salamoivaa silmäystä, jonka kauppasaksa poistuessaan häneen heitti.
Hetki kului ja ritari seisoi siinä yhä ajatuksiaan hautoen. Silloin kuului yhtäkkiä sotahuuto ja aseitten kalsketta luostarimuurin ulkopuolelta.
Se sai ritarin havahtumaan mietteistään. Mutta samassa aukeni ovi ja asepalvelija syöksähti sisään.
"Turha yritys, ritari!" lausui hän, "he pötkivät pakoon, niinkuin olisi heidän hevosillaan ollut siivet, heti kun me vain pistimme nenämme luostariportin ulkopuolelle…"
"Ja te annoitte heidän paeta!" kysyi ritari vallan vimmastuneena.
"Sehän oli teidän oma käskynne?" huomautti mies hämmästyneen näköisenä.
"Minun käskyni!" huudahti Taavetti herra kokonaan tulipunaisena kasvoiltaan. "Niin totta kuin elän, hakkaan sinut kappaleiksi, mies!… Ovatko he todella päässeet pakoon?… Eikö kuninkaantytärtä ole mukanasi?"
"Jumala paratkoon, Taavetti herra, häntä ei minulla ole… Heti portin ulkopuolelle päästyämme ja nähdessämme, että reessä olevat ja ratsumiehet aavistivat pahaa sekä lähtivät pakoon, ajoimme me heitä takaa ja saavutimmekin heidät tässä lähellä mäessä. Uljasta väkeä, antoivat kaksi lyöntiä yhdestä! Mutta monta iskua emme vielä olleet ehtineet vaihtaa heidän kanssaan, kun tuo pitkä kauppasaksa, jota te olette pitänyt luonanne, tuli täyttä karkua ajaen peräämme ja käski meidän heti kääntymään takaisin. Niin oli Taavetti herra määrännyt, sanoi hän…"
"Tuhat tulimmaista!" kiroili Taavetti Pentinpoika, "jos hän on pitänyt minua narrinaan, maksaa se hänen henkensä… Mihin hän jäi teistä?"
"Hän ratsasti reen viereen, jossa kuninkaantytär istui, ja jos kuulin oikein, sanoi hän: 'Olkaa huoletta, jalo neiti, minä olen saattava teidät ehjänä Penningebyhyn!'"
"Penningebyhyn?"
Niilo oli yhtä hämmästynyt kuin ritarikin ja hän olisi antanut paljon, jos vain olisi saanut tietää, kuka tämä kauppasaksa oli. Taavetti Pentinpoika taas, joka nyt näkyi pettyneen toiveissaan, sillä selvästi huomasi, että hän oli aikonut pyydystää kuninkaantyttären samalla verkolla kuin vihatun Niilo Sturenkin, hän löi nyrkkinsä munkkien pitkään tammipöytään, niin että pienet ikkunaruudut vapisivat. Sitten asetti hän kypärän päähänsä ja kiiruhti ovelle.
"Kaikki miehet matkaan!" huusi hän. "Tahdon nähdä, eikö paennut otus ole vielä saavutettavissa. Teidät, Niilo herra", lisäsi hän tämän puoleen kääntyen, "luulen taas pian tapaavani."
Rientoaskelin poistui hän huoneesta ja heti sen jälkeen kiiti hän miestensä etunenässä pohjaa kohti ottaakseen kuninkaantyttären kiinni.
Mutta kun kuu oli laskeutunut ja synkkä, musta yö peitti maan, avautui taas luostarin portti ja pieni ratsujoukko ratsasti sieltä ulos. He veivät vangitun miehen keskellään.