III.
Vieras asepalvelija.
Noin kuukausi äsken kerrotun tapauksen jälkeen kulki yksinäinen mies tietä pitkin, joka vei Penningebyhyn. Pää painuksissa asteli hän eteenpäin ja syvä suru kuvastui hänen vaaleilla kasvoillaan. Hänen vaatteensa olivat kuluneet ja rääsyiset, mutta siltä ei hän näyttänyt tuntevan pakkasen eikä hyytävän tuulen vaikutusta. Ja talvi oli kuitenkin tänä vuonna kylmempi kuin se oli ollut miesmuistiin. Tuon tuostakin tuli joukko talonpoikia hänen vastaansa. Ne olivat matkalla Katillo piispan leiriin tai veivät ne elintarpeita Tukholmaa piirittävälle sotajoukolle. Kaikki olivat ne paksuihin lammasnahkaturkkeihin puettuina ja katselivat ihmetellen yksinäistä kulkijaa, joka sarkatakissaan kestään välittämättä asteli eteenpäin.
Mutta jota edemmäksi Tukholmasta matkustaja tuli ja jota lähemmäksi Penningebytä pääsi, sitä autiommiksi muuttuivat tiet. Viimeispäivänä, jona toivoi vihdoinkin ehtivänsä linnaan, ei hän kohdannut henkeäkään tiellä. Tuntui kuin olisi koko seutu ollut autio, niin hiljaista oli kaikkialla ja itse metsäkin huokui niin kamalasti illan tullen, jolloin hänen väsynyt silmänsä vihdoinkin sai nähdä tulien loistavan Penningebystä, että olisi voinut uskoa senkin ottavan osaa miehen suruun.
Saapuessaan sillalle, joka johti linnoitettuun kartanoon, pysähtyi hän ja katseli ympärilleen, ikäänkuin olisi epäillyt, jatkaisiko matkaa vai ei. Mutta heti irtautui hän mietteistään ja kulki varmoin askelin ylösnostettua vipusiltaa kohti.
"Kuka siellä?" huusi valpas porttivahti.
"Hyvä ystävä!" vastasi vieras.
"Hyviä ystäviä on tähän aikaan vähän", huusi taas vahti. "Mikä on nimesi ja mistä tulet?"
"Brodde on nimeni", vastasi kulkija, "ja muinoin ei ollut se suinkaan outo nimi Niilo Sturen miesten joukossa."
"Brodde", toisti vahti, "en tunne sinua ja tänne taloon ei päästetä ketään tuntematonta. Tule huomenna takaisin, kun on valoisa päivä!"
"Kova määräys sellaiselle, joka on väsynyt ja vilustunut, mies!…
Minun mielestäni voisit ainakin ensin kysyä talonvoudin mieltä.
Yksinäinen matkustaja ei luullakseni voi vallata Penningebytä."
Hetkisen hiljaisuus syntyi, mutta sitten kuului askelten ääniä vahtitornista ja nostosilta alkoi liikkua alaspäin rautaketjujaan rahistellen. Heti seisoi vieras portin vieressä. Sekin avautui ja hän astui sisään. Vouti seisoi porttiholvissa ja tarkasteli tutkivin silmin tuntematonta. Tutkimus näytti olleen tämän eduksi, sillä vouti sanoi melkein lempeällä äänellä:
"Yli yön voit olla linnantuvassa, mies… Huomenna saamme sitten lähemmin puhella."
Hän meni ja vieras seurasi häntä. Tie vei tallin ohi ja ollen innokas toimessaan, päätti vouti katsoa, oliko kaikki siellä oikeassa kunnossa. Oli, kaikki oli kunnossa. Mutta eräs mies seisoi nojaten hinkaloa vastaan, jossa Niilo herran mielikkihevonen pureskeli apettaan. Se oli jotain tavatonta, jos ei se tosin ollutkaan rikos, josta piti rangaista.
"Hei, mies!" huusi vouti karmealla äänellä. "Miksi seisoa jollotat siellä ritarin hevosen vieressä?"
Mies hätkähti ja katsahti ylös. Ja soihdun valossa, jonka vouti oli kiinnittänyt ovipieleen, näytti siltä, kuin olisi kyynel vierinyt alas hänen ahavoittunutta poskeaan.
"Hollinger!" huudahti vieras voudin seljän takana ja hypähti esiin.
"Pyhä Jumalan äiti… Brodde?"
Silmänräpäys senjälkeen olivat molemmat miehet jo toistensa sylissä.
Mutta valkohapsinen vouti seisoi katsellen heitä ja hymyili partaansa.
"Vai niin, vai niin", sanoi hän. "Te tunnette siis toisenne. Hyvä… silloin olet varmaankin mies, joka olet tervetullut Niilo Sturen miesten joukkoon. Mutta ei sovi seisoa ja nukkua ritarin hevosen vieressä. Se ei kuulu järjestykseen… Ja järjestys ennen kaikkia… No niin, nyt voitte mennä matkoihinne!"
Järjestystä rakastava, vähän tulinen, mutta muuten hyväntahtoinen vouti otti samassa soihdun käteensä ja meni tiehensä. Ja niin seisoivat vanhat ystävykset taas kahden, he, jotka niin monta taistelua ja seikkailua olivat yhdessä kestäneet, he seisoivat siinä tähtien himmeästi loistaessa taivaalla, jota loistoa vielä tänä yönä lisäsi ihana revontulten palo.
Mutta tämän ajan miehet eivät pitäneet liiallisista tunteenpurkauksista, samoinkuin ei heistä liioin ollut haaveellisiksi luonnonihailijoiksi. Jos heidän sydämensä kuohuikin jälleennäkemisen ilosta, niin ei heille tullut mieleenkään siinä kauemman aikaa viipyä.
"Ja niin varmana kuin minä pidin jo, ettemme enää tässä maailmassa tapaisi toisiamme", lausui Hollinger.
"Vankeuteni kesti kauemmin, kuin aluksi luulinkaan", virkkoi Brodde.
"Luullakseni on jo enemmän kuin kahdeksan vuotta kulunut siitä, kun viimeksi näimme toisemme."
"Enemmän kuin kahdeksan vuotta!" toisti Brodde.
Ja kun nämät sanat sitten olivat lausutut, tuntui, kuin ei kahdeksanvuotista eroa enää olisi ollutkaan. Hollinger kysyi, mitä Broddelle oli kuluneina vuosina tapahtunut, ja tämä kertoi sen hänelle aivan lyhyesti. Mutta sitten joutuivat he yhtäkkiä aineeseen, joka paljoa painavampana oli heidän molempain sydämellä — ja se koski heidän herraansa, Niilo Sturea.
Hollingerin täytyi nyt kertoa kaikki, mitä rakkaasta ritarista tiesi, aina Tord Bonden kuolemasta asti. Ja niin kertoi hän sovinnosta kuninkaan kanssa, häistä kuolleen marskin sisaren kanssa ja mitä senjälkeen oli tapahtunut aina kuninkaan pakoon asti ja siitä nykyhetkeen. Kerta toisensa perään keskeytti hän kertomuksensa. Ja vaikka hän koetti hillitä mieltänsä, ei Brodden kuitenkaan ollut vaikea huomata, että hänellä oli jotain sydämellään, joka tuotti hänelle tuskaa, mutta jota hän ei tahtonut lausua julki.
"Yksi asia vain herättää enemmän ihmetystäni, kuin voin sanoin ilmi lausua", alkoi Brodde Hollingerin lopetettua kertomuksensa. "Ja se on, miten Niilo herra ja te kaikki voitte olla niin tietämättömiä siitä vaarasta, joka kuningasta uhkasi, ja taisteluista, joita käytiin Tukholman ja Strängnäsin edustalla."
"Sitä kyllä kannattaa kyselläkin, Brodde", vastasi Hollinger vältellen. "Ja Jumala paratkoon, näyttää siltä, kuin kohtaisi rangaistus meitä nyt taas, kun entiset laiminlyömiset olisivat jollain tavoin sovitettavissa…"
"Paljaita arvoituksia ovat nämät kaikki minulle", lisäsi Brodde. Hänen tarkka silmänsä ja terävä huomiokykynsä keksivät heti, että vanhan toverin mieltä rasitti jokin, jota hän ei tahtonut ilmi lausua, mutta joka epäilemättä oli hänen salaiseen suruunsa syynä.
"Minä tarkoitan", selitti Hollinger, "että nyt, kun arkkipiispan vapauttamista varten taistelu on aljettu, että nyt juuri Niilo herra olisi voinut saada tahtonsa perille ja Kaarlo kuninkaan takaisin valtakuntaansa. Siten olisi hän sovittanut, mitä silloin rikkoi, kun rauhallisena istui Penningebyssään, vaikka hätä oli kuninkaan oven edessä."
"Se tuntuu koskevan sinun mieleesi enemmän, kuin tahtoisit ilmaistakaan, Hollinger!" lausui Brodde taaskin laskien kätensä ystävän olkapäälle.
Hollinger katseli hinkaloa kohti, jossa ritarin hevonen seisoi, mutta ei puhunut mitään. Brodde toisti sentähden kysymyksensä.
"Kumpiko?" kysyi tämä silloin, selvästi koettaen välttää antamasta varmaa vastausta.
"Se tietysti, että Niilo herra jäi kaikessa rauhassa lepäämään Penningebyhyn, vaikka hänen velvollisuutensa olisi ollut taistella kuninkaan sivulla."
Hollinger nousi penkiltä tallin oven vierestä, jossa he molemmat olivat istuneet, ja samassa puhalsi vahti portilla torveensa, ilmoittaen puoliyön hetken saapuneen.
"On jo puoliyö. Olemme istuneet tässä liiankin kauan", sanoi hän, "vouti on ankara mies ja sitä paitsi tarvitset sinä levätä pitkän matkasi jälkeen."
Äänettöminä kulkivat he yli pihan. Brodde ei tahtonut nyt pakottaa Hollingeria salaisuuttaan ilmaisemaan. Mutta hänen vastahakoisuutensa kiihotti kumminkin häntä ja hän päätti ottaa vielä salaisuudesta selvän hinnalla millä hyvänsä. Hän aavisti jo, miten asianlaita todellisuudessa oli. Ja sentähden tahtoi hän välttämättä tuntea kaikki, voidakseen löytää ja pelastaa herransa — ajatus, joka hänessä jo oli kypsynyt päätökseksi.
Aamu tuli. Briita rouva lähetti sanan, että vieras saapuisi suureen saliin keskustelemaan hänen kanssaan. Hän oli voudilta saanut kuulla miehen tulosta ja kysynyt hänen nimeään. Ja vaikka useampi henkilö voikin kantaa samaa nimeä, huomasi hän heti, kun vouti kertoi, mitä oli tapahtunut vieraan ja Hollingerin välillä, että se oli sama Brodde, jonka hän oli oppinut tuntemaan ensin päällysmiehenä Tranalla, sitten miehensä seuraajana kaikissa tämän vaiheissa, josta toimesta vasta hänen veljeänsä kohdannut onnettomuus oli tämän erottanut. Ja vanhat muistot tulivat taas leijaillen esiin, mutta ne olivat nyt mustia, surullisia, kylmiä kuin lumihiutaleet, jotka hautaavat alleen kedon pienet kukkaset.
"Pelkään", sanoi hän Iliana rouvalle, joka nykyään oleskeli hänen luonaan vieraana, "pelkään niin kovasti, että punainen ruusuni kuihtuu ja kuolee pois. Se käy tosin hitaammin kuin sinun, Iliana, mutta se kuolee kuitenkin ja meitä molempia kai se tarkoittikin tuo vanhus valkoisella ruusullaan."
Iliana rouva hymyili surumielisesti hymyään, sulki ystävän syliinsä ja kuiskasi hänelle, että niin kauan kuin oli toivoa vielä, ei hänen ruusunsa ollut kuihtumaan päinkään. Ja kun Briita rouvan pieni poikanen, joka setänsä mukaan oli saanut Svanten nimen, samassa tuli juosten heidän luokseen, kääntyi hän hänen puoleensa ja painoi kyynelten kimallellessa silmissään suutelon poikasen ruusuhuulille.
Kaksi poikaa ja tyttö oli Briita rouvan lohdutuksena näinä murheen ja onnettomuuden päivinä. Vanhempi pojista, joka nyt oli jo yli kuuden vuoden vanha, oli nimeltään Mauri. Svante oli häntä vuotta nuorempi. Tytär Sigrid oli vasta kolmen vuoden vanha. Jo varhain osottautuivat pojat luonteiltaan kokonaan erilaisiksi. Vanhempi, Mauri, oli tullut setäänsä. Lempeällä, hiljaisella olennollaan ei hän varmaankaan tulisi koskaan liikaa melua maailmassa synnyttämään. Svante sitävastoin oli vilkas, reipas ja rohkea poika ja ruumiinrakenteeltaankin veljeänsä voimakkaampi. Briita rouva tapasikin sen vuoksi sanoa, että nimet olivat vaihtuneet. Svanten nimen olisi pitänyt olla Mauri ja päinvastoin.
Brodden astuessa suureen saliin olivat molemmat pojat ne, jotka hän ensimäiseksi näki. Toinen, Mauri, istui viheriän ritarin sylissä, toinen lattialla hänen jalkainsa vieressä leikitellen pienellä puukirveellä, jonka viheriä oli hänelle laittanut. Ritari istui toisessa päässä huonetta roihuavan takkavalkean ääressä. Siitä huolimatta oli sisällä puolihämärä, niin ettei voinut nähdä sisäänastuvaa. Eikä hän siksi toiseksi kuullutkaan Brodden tuloa, sillä silmänsä olivat kääntyneinä poikaan, joka istui hänen polvillaan. Ja ajatus, jonka lempeät ja kauniit lapsenkasvot herättivät hänessä oli saanut tällä hetkellä hänet niin kokonaan valtaansa, ettei hänen aistinsa voineet kiintyä mihinkään muuhun.
"Oliko iso-äiti hyvin onneton, suriko hän kovasti!" kysyi Mauri ja katseli odottavana ritaria.
Mutta Svante nojautui eteenpäin nähdäkseen, kuka sisääntulija oli. Kun hän sitten huomasi, että se oli vieras jota hän ei tuntenut, nousi hän ylös ja juoksi ovelle pieni kirves kädessään.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän.
Mutta Brodde voi tuskin nähdä kyyneliltä, jotka tunkivat hänen silmiinsä, ja puhua ei hän myöskään saattanut. Hän nosti vain pienen kysyjän käsivarrelleen ja astui lieden luokse.
Mutta se oli jotain, josta tuo pieni miehenalku ei ollenkaan pitänyt.
Hän kohotti kirveensä ja uhkasi lyödä.
"Päästä minut", sanoi hän enemmän vihaisena kuin peloissaan, "mitä sinulla on minun kanssani tekemistä!"
Nyt huomasi ritarikin, kuka vieras oli, ja ojensi kätensä hänelle.
"Tervetuloa, Brodde!" virkkoi hän. "Laske alas se pojanvekara…
Näethän, että hän on suuri mies jo ja hoitaa paraiten itse itsensä!"
"Niin, paraiten hoidan itse itseni!" toisti pieni mies asettuen penkin viereen, jolla ritari istui, ja katseli siitä tarkkaavana eikä suinkaan ystävällisin silmin vierasta ja hänen mielestään liian julkeaa miestä.
Samassa tuli Briita rouva yhdessä Iliana rouvan kanssa sisään. Jälkimäinen riensi esiin ja tarttui molemmin käsin Brodden käteen kiinni.
"Myöhään tulet takaisin rakas, uskollinen Brodde!" sanoi hän, "mutta koskaan en ole unhottava, mitä sinä minun hyväkseni olet tehnyt!"
Vaikka niin monta vuotta jo oli kulunut jalon Tord-herran kuolemasta, toi palanneen miehen näkö hänen mieleensä taas tuon kauhean tapahtuman. Hän oli näkevinään, kuinka kavaltaja halkaisi kirveen iskulla hänen miehensä pääkallon. Ja hän puhkesi valtavaan itkuun, niin että Briita rouva vuorostaan sai nyt lohduttaa häntä. Mutta Iliana rouva oli tottunut jo sellaisiin ajatuksiin. Hän oli kuvitellut niin usein mielessään tuon murha-yön, kuinka hänen miehensä, jalo Tord herra, heräsi ja kuunteli, kuinka kavaltaja rauhoitti häntä, kunnes ehti antaa hänelle tuon kuolettavan iskun. Siksi voikin hän heti taas tukehuttaa tuskansa. — Mitä hän tähän asti tiesi tapahtumasta, perustui paenneitten miesten kertomuksiin. Niihin perustui myös se laulu, jota tähän aikaan laulettiin yli koko Ruotsinmaan. Ja nyt voi hän kuulla tapauksen täydellisesti luotettavan näkijän huulilta. Samoin kuin Ilianan, oli Briita rouvankin laita. Mutta hänelle oli sen lisäksi tämä muisto ja miehen palaus terveellisenä vastapainona sitä surua vastaan, joka rasitti hänen mieltään.
"Annappa nyt kuulua Brodde", sanoi hän, sittenkun myöskin hän oli lämpimästi kiittänyt rehellistä miestä hänen rohkeudestaan, miestä, joka oli uskaltanut vihollisjoukon läpi tunkeutua yksinäiseen linnaan, "annappa nyt kuulua, kuinka löysit onnettoman veljeni ja kuinka sinulle itsellesi sitten kävi. Minä ja Niilo herra olemme pitäneet sinua kuolleena, emmekä koskaan enää luulleet tapaavamme sinua tässä maailmassa."
Ja Brodde kertoi. Ensin oli hän kiivennyt jyrkkää vuorenseinämää ylös. Sitten oli hän aikonut jostain sopivasta paikasta kavuta muurin yli. Ja siinä yrityksessä oli kavaltaja itse aivan odottamatta auttanut häntä.
"Muuri oli korkea ja niin pitkältä kuin erottaa voin, ei näkynyt ainoatakaan halkeamaa, jolle olisin saattanut kavuta. Mutta siinä miettiessäni alkoi merenpuoliselta sivulta yhtäkkiä kuulua kolinaa. Ja heti sen jälkeen näin, kuinka suuri mytty vieritettiin yli muurin ja laskettiin alas. Se oli kavaltaja, joka hilasi varastettuja tavaroitaan muurin juurelle. Saatuaan mytyn maahan katosi hän. Olin jo päässyt melkein köyden päähän, jota tietysti kohta, sen huomattuani, käytin avuksi muurille pääsöä varten, kun alkoi taas kuulua kolinaa ja heti senjälkeen näin kavaltajan seisovan muurin harjalla ja hilaavan itseään alas. Olin nyt varma, että jokin konnantyö oli tekeillä. Ja vähiltä olin kadottaa tasapainonikin, siinä kun seisoin muurin ulkonemalla, joka tuskin oli kädenkään levyinen. Kuinka sain taas köyteen kiinni en voi sanoa, mutta sain kumminkin ja ennen pitkää seisoin jo muurilla. Tunsin selvään, että petturi piti vielä köydestä kiinni ja hilasi itseään alas. Silloin otin miekkani ja hakkasin köyden poikki, niin että tuo kavala konna ruhjoutui rannan kiviin ja veti viimeisen henkäyksensä."
Molemmat rouvat liittivät kätensä yhteen kauhistuksesta kalpeina. Myös pikku Maurin poski vaaleni ja arkana hiipi hän vanhan ritarin viereen. Mutta Svante oli tullut yhä likemmäksi kertojaa. Ja vihan ilmaus, joka oli hänen kasvoillaan miehen sisään tullessa, hävisi nyt kokonaan ihmettelyn ja ihailun tieltä.
Brodde kertoi sitten, minkä lukija jo tietää, kuinka marskin miehet olivat sisään salvattuina. Vahdit olivat kyllä määrätyillä paikoillaan, mutta kukaan ei niistä uskaltanut liikkua tilaltaan, vaikka kuulivatkin, kuinka vouti juoksi edestakaisin rappusissa, ja aavistivat siitä, että jotain tavatonta oli tekeillä. Kun he sitten olivat kokoontuneet ja vapauttaneet sisään suljetut toverinsa, menivät he yhdessä torniin ja löysivät sieltä marskin verisen ruumiin sängystä.
"Kyllin, kyllin!" huusi Iliana rouva kätkien kasvonsa käsiin.
Ja Brodde ymmärsi häntä. Hän kiirehti kertomaan, miten heidän siinä vielä seisoessa rakastetun päällikön ruumiin ympärillä yhtäkkiä vihollisen ryntäyshuuto tärisytti ilmaa. Ja siinä mielentilassa, jossa he silloin olivat, oli heidän ollut mahdoton vastustaa sen tekemää hyökkäystä.
"Minut veivät he vankina Norjaan ja siellä olen ollut tähän asti. Ehkä olisin voinut ennemminkin jo päästä vapaalle jalalle, ellei yksityiskosto olisi tullut esteeksi. Monta vuotta takaperin olin minä vitaliveljesten mukana, kun nämät ryöstivät Bergenin kaupungin ja piispan vouti tunsi minut niiltä ajoilta. Sen hän nyt kosti minulle ja luultavasti olisin saanut maatua siinä tornissa, ellei tuo vanha mies olisi lopulta kuollut. Uudella voudilla ei ollut minulle mitään kostettavana, olipa päinvastoin Kaarlo kuninkaan ystävä, ja siksi laski hän minut heti vapauteen."
Hetken hiljaisuus syntyi. Molempain rouvain ajatuksissa väikkyi yhä veljen ja puolison kamala kuolema, niin että he tuskin kuulivatkaan miehen viimeisiä sanoja. Mutta kauan ei Brodde antanut heidän sellaisia mietteitä hautoa.
"Ja niin tulen minä tänne", jatkoi hän, "ja kun kysyn isäntääni, Niilo herraa, saan ensimäiseksi kuulla, että hän on poissa, ilman että kukaan tietää missä… Mutta olkaa huoletta, Briita rouva, minä kyllä tiedän, miten Niilo herra on takaisin löydettävissä. Uskallan siitä vaikka henkeni pantiksi panna."
"Ja Svante tahtoo olla mukana!" huudahti poika juosten miehen luo.
"Minä pidän sinusta, mies, ja tahdon, että sinäkin pidät minusta…
Sillä minusta tulee aika mies vielä, niin sanoo vihreä. Ja isä raukan
me vapautamme yhdessä tornista, sinä ja minä, sano, emmekö tee sitä?"
Brodde otti pojan syliinsä, eikä tämä nyt pannutkaan sitä vastaan, ja ylpeys ja ilo loisti hänen rehellisistä silmistään, kun hän painoi rakasta lasta rintaansa vasten. Mutta vihreä ritari istui lieden vieressä ja katseli tuleen. Hän hymyili, mutta se ei ollut nyt sitä vanhaa, tavallista hymyä, vaan siinä ilmeni täysi tarkoitus. Lapset olivat hänelle erittäin rakkaat, samoin kuin hän oli heidän parain ystävänsä. Oli siis aivan luonnollista, että Svante nähdessään miehen käsivarrelta ritarin niin mietteissään istuvan, huudahti hänelle: "Sano, vihreä… emmekö tee sitä?"
Vihreä kuuli lapsen kysymyksen ja keinutteli päätään edestakaisin kääntämättä silmiään valkeasta, mutta hiljaa ikäänkuin itsekseen hyräili hän:
Lehmus lehvii ja lehdet varisee
Vaan maan päällä vihertävät metsät.
Lapsen ja miehen keskinäinen puhelu sekä ritarin laulu saivat Briita rouvan ajatukset taas menneisyydestä nykyisyyteen, veljestä mieheen ja hän suuntasi Broddeen katseen, jossa ilmeni kiitollisuutta, rohkeutta ja toivoa.
"Ja kuinka voisit sinä paremmin onnistua kuin toiset?" kysyi hän valittavalla äänellä. "Kaksi reipasta, kelpo miestä on kulkenut linnasta linnaan ja koettanut saada selville mieheni olinpaikkaa. Näinä päivinä odotan juuri parhainta heistä kotiin. Luulenpa, ettei löydy yhtä ainoata linnaa Krokekin luostarin lähimailla, jota he eivät olisi jollain tavoin tutkineet… Kuinka onnistuisit sinä nyt paremmin?… Mutta hyvää tahtoa ei sinulta ainakaan puutu ja sentähden päätöksesi ilahuttaa minua."
"Sanokaa minulle, Briita rouva", virkkoi Brodde hetkisen mietittyään, "kuka nyt on Niilo herraa etsimässä?"
"Erkki, vanha, luotettava ja kokenut mies, joka lapsuudesta asti on ollut Herman Bermanin palveluksessa. Hänen kai helposti muistat niiltä ajoilta, kun Herman eleli korkean heimolaiseni, Kaarlo kuninkaan hovissa."
"Hyvinhän minä hänet muistan … ja kuka on ennen häntä ollut liikkeellä?"
"Hollinger!"
"Kaikki hyvin, Briita rouva", jatkoi Brodde. "Annatte kai minun nyt yhdessä Hollingerin kanssa lähteä heti matkaan? Erkki voi seurata perässä, kun kotiin saapuu. Minä tahdon alkaa tämän leikin omalla tavallani… Toisesta päästä on aljettava. Ei linnoja, vaan Taavetti Pentinpoika, tuo pöyhkeä ritari on ensin tutkittava."
"Taavetti Pentinpoika, Katillo piispan serkku ja arkkipiispan veli!" huudahti Briita rouva käsiään yhteen lyöden. Iliana rouvankin poski vaaleni, mutta vihreä ritari kohotti katseensa valkeasta ja kiinnitti sen rohkeaan mieheen. Ja hänen silmänsä välähtivät, niinkuin olisi kadonnut entisyys niistä kimallellut.
"Niin tietysti!" lausui Brodde, "voi kyllä olla paikallaan tutkia karhun pesä, mutta lopulta on kuitenkin pakko tarttua häneen itseensäkin kiinni. Taavetti Pentinpojan tunnen hyvin ja siksi uskallankin väittää, että moni vitaliveljes, joka on ollut kaupunkien ja kauppalaivojen kauhuna, oli paljoa parempi, kuin tuo kavala ritari… Katillo piispa ei minua taas ollenkaan huoleta…! Jos hän muuten on sellainen mies, joksi sanotaan, niin ei hänen rehellinen mielensä hetkeäkään salli sellaista vääryyttä, jota Niilo herra nyt saa kärsiä, kunhan vain saa tietää sen."
"Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset olkoot mukanasi, kelpo mies!" virkkoi Briita rouva, miehen lämpimistä, sydämellisistä sanoista innostuneena.
"Ja minä myös tahdon olla mukana!" huusi Svante taputtaen ihastuksesta pieniä käsiään.
Mutta vanhempi veli meni hänen luokseen ja kuiskasi hänen korvaansa.
"Ei se sovi että sinä tuolla tavoin sekoittaudut vanhempien ihmisten puheeseen?"
Ylpeän näköisenä ja puoleksi loukkaantuneena nyökkäsi Svante veljelleen. Arveli kai, että hän se kyllä hoiti itsekin itsensä, niin oli vihreä sanonut, ja hän se oli nyt Svanten a ja o, ja mitä hän sanoi se oli pettämätön totuus.
Ovi avautui ja kuninkaantytär, ihana Magdaleena neiti, astui sisään yhdessä Ingeborg Åkentyttären kanssa. Kaikki sisälläolevat tervehtivät häntä kunnioittavasti. Magdaleena neiti, jossa kuninkaallinen ryhti ja neitseellinen sulous olivat yhdistettyinä, astui Briita rouvan luokse ja tarttui hänen käteensä.
"Voin nähdä teistä", sanoi hän, "mistä täällä on kysymys ja tämä mies tuo kai taas tietoja turhista etsimisistä. Niilo herra on ja pysyy kateissa…"
Briita rouva selitti lyhyesti, kuka vieras oli sekä että hän päinvastoin aikoi lähteä saman asian tähden liikkeelle. Kuninkaantytär nyökäytti lempeästi ja ystävällisesti miehelle päätään ja kääntyi sitten Briita rouvan puoleen.
"Minulla on jotain ilmoitettavana, josta ehkä voi olla teille hyötyä", sanoi hän. "Älkäät hämmästykö jalo heimolaiseni, voittehan kyllä ymmärtää, että minäkin olen tahtonut ja tahdon vieläkin tehdä kaikki, mitä voin, korvatakseni teille ja miehellenne edes jollain tavalla sen hyvyyden, jota te minulle olette osottaneet… Tähän asti tosin eivät minunkaan yritykseni ole onnistuneet paremmin kuin muittenkaan… Ja mitä minulla nyt on sanottavana selvittää vain niukasti sekin, mitä jo ennen tiedämme…"
"Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset siunatkoot teitä, ylhäinen neito… On niin hauskaa huomata, että on ainakin hyviä ystäviä ympärillä, vaikkei itse onnettomuutta sen kautta saataisikaan torjutuksi talostamme."
"Kirje, jonka eilen sain palvelijanne mukana Uppsalasta", alkoi taas kuninkaantytär, "kertoo erään rehellisen, kelpo miehen yrityksestä vapauttaa miehenne vankeudesta… Mutta lopputulos on se, että ainoastaan Taavetti Pentinpoika tietää hänen olinpaikkansa."
"Tämä kelpo mies aikoo myös lähteä Taavetti herran pakinoille. Hän sanoo juuri samaa, kuin kirjeenne kirjoittaja".
Kuninkaantytär suuntasi mieheen katseen, jossa levottomuus ja ihmettely samalla kertaa kuvastuivat. Uskaltaa tuon hurjan ritarin pakinoille sellaisen asian vuoksi kuin Brodde nyt aikoi, oli myös jotain, jota kannatti ihmetellä. Mutta ennen kaikkea herätti kuninkaantyttären huomiota se, että miehellä oli juuri samat puuhat, joihin hänelle tulleessa kirjeessä neuvottiin ryhtymään. Siksi tulikin hän ajatelleeksi, että jotain yhteyttä ehkä oli olemassa kirjeenkirjoittajan ja miehen välillä. Hän koetti sentähden tutkia tätä kyselemällä häneltä yhtä ja toista. Vastaukset, jotka sai, näyttivät kuitenkin täydellisesti rauhoittavan häntä.
Sittenkun asiasta oli vielä tarkemmin keskusteltu, päätettiin lopuksi, että Brodden piti jo samana päivänä lähteä matkaan Hollinger mukanaan. Erkin taas, niin pian kuin oli palannut, oli heti tultava Tukholmaan, jossa hän saisi sitten lähemmin tietää, missä voi yhtyä toisiin.
Brodden poistuessa salista, tuli vihreä ritari hänen peräänsä ja ilmoitti haluavansa puhella hänen kanssaan, sekä että hän odotti häntä tornikamarissa. Ritari oli nyt aivan toisellainen, kuin Brodde oli tottunut hänet näkemään, ja sentähden ei hän ollut tuntea häntä. Hymy oli poissa hänen huuliltaan ja suuret, läpitunkevat silmät katselivat niin totisina, että hän kaikista vähimmin näytti siltä, jona Brodde ja kaikki muut olivat tottuneet häntä pitämään. Brodde lupasi tulla ja niin erosivat he. Kun Brodde sitten saapui linnantupaan, tuli vouti hänen luokseen ja lausui hänet tervetulleeksi talon väen joukkoon. Samalla pyysi hän Briita rouvan puolesta, että Brodde seuraisi häntä vaatekamariin, josta hän saisi valita itselleen uudet, lämpimät vaatteet siksi kunnes räätäli ehtisi valmistaa toiset.
Vähän senjälkeen oli Brodde jo vihreän ritarin luona tornikamarissa. Tämä sulki huolellisesti oven ja pyysi häntä istumaan, ottaen itse samalla paikan hänen viereensä.
"Sinä olet älykäs ja rohkea mies, Brodde", alkoi hän, "ja sinä löydät kyllä Niilo herran ja vapautat hänet."
"Jos se vain on ihmisvoimille mahdollista, niin teen minä sen!" lausui
Brodde.
"Ja kuitenkaan ei se pitäisi tapahtua… Rauhoitu mies! Ymmärrän aivan hyvin intosi ja ihailen sitä. Mutta minä näen jotain, jota sinä et huomaa. Ja siitä johtuvat nämä sananikin nyt… Niilo herralle itselle on vahingoksi, jos hän saa vapautensa niin kauan kuin…"
Brodde katseli ritariin samalla kun kummastus ja hämmästys vaihtelivat hänen kasvoillaan. Epäilemättä oli tämä hänen puheensa hämmentyneitten aivojen aikaansaama, niin levollinen ja syvä kuin hänen katseensa olikin.
"Ja mikä se olisi, jonka te huomaatte, mutta en minä ja jonka vuoksi olisi parempi, että Niilo herran vankeus pitentyisi yli sen, mikä kohtuullista on?" kysyi hän.
"Se on Ruotsin valtakunta, mies!"
"Ruotsin valtakunta…? Luulin toki, että Ruotsi tarvitsee hänen kätensä mitä pikemmin sitä parempi."
"Ei, mies, ei vielä… Niin kauan kuin sotaa kestää Katillo piispan ja kuninkaan välillä, voi Niilo herra olla poissa. Ainoastaan kaksi asianhaaraa voi tapahtua. Joko voittaa kuningas tahi piispa. Mutta kummassakin tapauksessa tarvitsee Ruotsi vasta senjälkeen sellaisen miehen kuin Niilo herra on… Voisi sattua, jos hän nyt pääsisi vapaaksi, että hän turmelisi kaikki ja tietysti ennen kaikkea oman asiansa."
"Tämä on enemmän, kuin mitä minä voin käsittää!" huomautti Brodde.
"Niilo herrahan taistelee Kaarlo kuninkaan asian puolesta!" virkkoi vihreä.
"Ja mitä on teillä sitä vastaan?"
"Kaarlo kuningas ei kelpaa enää Ruotsia hallitsemaan!"
"Mutta Tanskan kuningas … arkkipiispa?"
"Niin, he kelpaavat kyllä, kumpi tahansa heistä…. Sillä he pakottavat esiin sen, jonka pitääkin tulla esiin, nimittäin Ruotsin itsenäisyyden. Kaikkea tätä et sinä tosin ymmärrä, mutta voit luottaa sanoihini, sillä minä asetan Niilo Sturen yhtä korkealle, kuin sinäkin, ja tahdon hänet vielä kerran nähdä ensimmäisenä miehenä Ruotsinmaassa… Kas, sentähden juuri täytyy meidän estää, mitä hänellä nyt on mielessä. Kaarlo kuningas ei saa enää tulla takaisin… Se olisi samaa kuin pidentää hätää ja kurjuutta vain maassa. Ja jos piispa voittaa, niinkuin näyttää, ja arkkipiispa palaa takaisin, niin ei hän koskaan salli tuon muukalaisen kuninkaan enää laskea jalkaansa ruotsalaiselle maaperälle…"
Huudahdus, jolla Brodde ilmoitti, että asia alkoi hänelle selvitä, sai ritarin hetkiseksi pysähtymään puheessaan.
"Kas sillä tavoin, mies … on asianlaita", jatkoi hän. "Arkkipiispa panee myllyn käyntiin ja alkaa jauhaa. Usko minua, kauan ei kestä, jos hänet oikein tunnen, ennenkuin valtakunta tarvitsee jo ritarin … uuden Engelbrektin ja siksi on silloin Niilo Sture tuleva!"
Kun ritari oli lopettanut puheensa, istui hän kauan aikaa ja katseli Broddea. Terävin silmin seurasi hän pienintäkin ilmettä tämän kasvoilla, nähdäkseen minkä vaikutuksen puheensa oli häneen tehnyt.
Mutta Brodde nousi ylös ja suru kuvastui hänen kasvoillaan.
"Pelkäänpä, ritari", sanoi hän, "että tässä asiassa olette mennyt edemmäksi kuin suotavaa olisi ollut… Nyt voin myös ymmärtää, että te se olitte, joka estitte Niilo herran kuninkaan sanaa saamasta, kun hänen seitsemän vuotta sitten olisi pitänyt olla kokonaan toisaalla kuin mitä oli."
"Mies!" huusi ritari ja hypähti ylös.
"Niin on asia vain selitettävissä ja sanaani en takaisin ota. Mutta sen sanon teille, ritari, minä en tahdo olla samallainen kuin se, joka silloin kuunteli ja totteli teidän neuvojanne!"
Vihreä ritari seisoi siinä sanatonna. Näytti hetkisen siltä, kuin olisi toiselta puolen viha ja toiselta puolen kunnioitus taistelleet ylivallasta hänen rinnassaan. Mutta viimemainittu vei voiton ja sanomattoman kaunis ilme levisi hänen kasvoilleen.
"Ei siis tämäkään!" sanoi hän itsekseen, jonka jälkeen lisäsi kovaa: "hyvä on, mies, ryhdy vain toimeesi, se on aivan paikallaan, enkä ainakaan minä tahdo pakottaa omaatuntoasi."
Ja hyräillen tuota vanhaa laulua:
Luvallamme Valdemar
Voit sisään jäädä kyllä
kääntyi hän menemään ja poistui huoneen toiseen päähän ikkunan luo.
Brodde jäi seisomaan paikalleen. Hän ei voinut käsittää tätä omituista miestä, mutta hän tunsi kuitenkin rinnassaan, ilman että itsekään voi sitä selittää, kuinka äärettömän rakas Niilo herra oli tälle ritarille. Ja hänen oli melkein mielensä paha, ettei voinut suostua seuraamaan vanhuksen neuvoa. Selvästi kuvastui surua siinä katseessa, jolla hän Broddesta erosi, kun lähti astelemaan ikkunan luo. Mutta kun hän sitten kääntyi taas, oli jo tuo vanha, puoleksi hupsuutta, puoleksi ivaa ilmaiseva hymy hänen huulillaan, joka ei muuten näyttänyt ollenkaan olevan sopusoinnussa hänen muun olentonsa kanssa.
Raskaalla sydämellä jätti Brodde vihreän ritarin. Tällä oli, niin ajatteli hän, hyvä sydän ja tahto mitä parhain, mutta pää ei ollut, niinkuin olla olisi pitänyt. Ja siksi saattoi hän onnettomuutta niille, joille olisi suonut vain paljasta onnea.