IV.
Katillo piispan leirissä.
Suurella menestyksellä oli Katillo piispa toiminut Itä-göötanmaalla. Rahvas oli yhdistynyt häneen. Linnat olivat saatetut piiritystilaan. Ja kun hän oli saanut yhden niistä, Ringstaholman, käsiinsä ja kauppakaupungit olivat luvanneet apuansa hänelle, tunkeutui hän pohjaan päin Nerikeen. Täällä sai hän Örebron haltuunsa ja kulki sitten Västmanlantiin Västeråsin linnaan, jonka haltijana oli hänen setänsä, Niilo Kristerinpoika (Vaasa). Siellä pidettiin kokous. Ja läsnäolevat ritarit sekä rahvaan edustajat valitsivat piispan "koko valtakunnan ensimäiseksi hallitusmieheksi."
Siten suuremmalla vallalla varustettuna marssi hän Tukholmaa vastaan ja alkoi piirittää sitä. Tämä tapahtui helmikuun 11:nnen päivän tienoilla. Hänen armeijansa oli silloin jo jokseenkin suuri ja mahtava. Taalainmaasta oli hän saanut lukuisia joukkoja avukseen ja hänen leirinsä ulottuikin yli koko Norr- ja Södermalmin. Eipä siis ihme, jos uljaan piispan silmät säteilivät paljasta iloa ja riemua, kun ratsasteli ympäri ja katseli piiritystöitä. Niillä matkoillaan puheli hän usein yksityisten talonpoikain kanssa ja päivä päivältä alkoivat nämät yhä enemmän pitää hänestä. Hänen olennossaan olikin jotakin vapaata, ujostelematonta ja miehekästä, joka veti talonpojat puolelleen. Kiivaudessaan voi hän kyllä usein tehdä yhtä ja toista, joka näiden mielestä olisi saanut jäädä tekemättä, mutta yhtä kaikki käsitti ja ymmärsi rahvas häntä täydellisesti. Hän näet ei kärsinyt mitään salaisia viekasteluja ja vehkeitä. Kaikki piti olla julkista ja rehellistä, mitä puuhattiin.
Eräänä päivänä helmikuun loppupuolella heti päivällisen jälkeen ratsasti piispa setänsä ja muutamain toisten ritarien seurassa jäätä pitkin Södermalmilta Liderneen, nykyiseen Kungsholmaan. Juuri keskellä Kedjeskäriä kohtasi hän vanhan taalalaisen, joka kirves olalla meni kävellen eteläänpäin. Piispa tunsi miehen ja pidätti hevosensa.
"Jumalan rauhaa, vanha Matti!" sanoi hän, "näyttää siltä, kuin olisi meillä onni mukanamme!"
"Siltähän se näyttää", vastasi talonpoika, "ja kun sinä saat tämän
Tukholman kylän käsiisi, niin…"
"Niin hyökkäämme tanskalaisen kimppuun ja saatamme arkkipiispan takaisin valtakuntaan", keskeytti piispa vilkkaasti.
Talonpoika ei puhunut mitään, kynsi vain korvallistaan ja näytti miettivän näköiseltä. Siksi lisäsikin piispa:
"Vai mitä sinä itse arvelet, Matti…?"
"Hm … sen arkkipiispan kanssa on sulla niin paljon hommaamista, ettet edes muista, minkä tähden me olemme tälle retkelle lähteneet."
"Ja minkä tähden sitten?" älähti piispa ja löi kannukset hevosen kylkiin, niin että tämä hypähti pystyyn.
"Me tahdomme kuninkaamme takaisin ja päästä kerrankin tanskalaisesta", virkkoi talonpoika perin tyynenä. "Ja sitten voi kyllä arkkipiispakin palata kotiinsa… Se on mun mielipiteeni ja niin ajattelemme me kaikki."
"Jumal'auta, vanha Matti, mitä puhutte! Minä olen tarttunut miekkaan vain heimolaiseni asian vuoksi, sen häväistyksen tähden, joka Ruotsin valtakuntaa hänen persoonassaan on kohdannut…"
"Ja me kuninkaan tähden", lisäsi taalalainen, "ja jos sinä saat oman asiasi perille ja me omamme, niin eihän tässä silloin ole mitään surtavaa!"
Salama välähti piispan silmissä ja hän laukkasi yli lumikentän, niin että ritarien oli vaikea seurata häntä. Talonpoika katseli hetkisen tuota hurjaa ajoa, mutta painoi sitten hatun syvemmälle päähänsä ja jatkoi kaikessa levossa matkaansa.
"Se alkaa jo tuntua sietämättömältä, tuo kansan alituinen puhe kuninkaasta!" sanoi piispa ratsastaessaan rantaa pitkin eräälle kukkulalle, josta oli hyvä näköala yli kaupungin ja linnan sekä yli Kedjeskärin luostarineen ja yli molempien leirien.
"Onhan sitä jo niin kauan heidän korviinsa toitotettu että olisi ihme, jos he voisivat vielä muutakin ajatella!" virkkoi ritari Niilo Kristerinpoika. "Minä tunnen muuten parhaiten nuo miehet, minä joka Västeråsin linnasta päin olen saanut olla moninaisissa tekemisissä heidän kanssaan."
"Se on, Jumala paratkoon, sitä Niilo Sturen vanhaa rämpytystä, niin totta kuin elän ja kuolen!" lausui Krister Pentinpoika (Oxenstjerna). "Ei muuta enää puutu, kuin että hän itse jonain kauniina päivänä saapuu tänne ja peli on menetetty. Ja jos vielä kuningas Artturikin tulee tänne, niin kyllä silloin saamme veljeni palauttamista odotella."
Piispa ei puhunut mitään, istui ja katseli vain korkeaa Kärnantornia, jota ilta-aurinko valaisi ja jonka huipulla Dannebrogi punaisena loisti taivasta vasten. Ja näytti siltä kuin olisi tuo punainen vaate valkoisine ristineen tuonut yhtäkkiä jonkun uuden ajatuksen hänen mieleensä, sillä hän kiiti kukkulalta alas ja riensi taas takaisin Norrmalmille ja Klaaran luostariin päin, jossa hänellä oli pääkortteerinsa.
Hänen tullessaan luostarinpihaan seisoi herra Taavetti Pentinpoika siellä ja tuijotti tuimannäköisenä eteensä, nähtävästi miettien niitä sanoja, joita edessään seisova mies oli lausunut hänelle. Päästyään hevosen seljästä, astui piispa ritarin luo, ja myös toiset herrat keräytyivät vähitellen heidän ympärilleen.
"Mitä on miehellä sanottavaa?" kysyi piispa lyhyesti. "Tahtoisin jättää
Almarestäken teidän käsiinne, Katillo piispa!"
"Almarestäken … mies, mitä sanotkaan?… Sellainen lahja olisi kultaa kalliimpi."
"No niin arvelen minäkin!" lausui mies.
"Se linna ei ole kuitenkaan niin vain otettavissa", huomautti herra Niilo Kristerinpoika, "arvelen, että olisi parempi, jos tulisit tänne vasta sitten, kun linna jo on käsissäsi, mies."
"Se on minun asiani", virkkoi mies, "ellen voi sanaani pitää, niin ei siitä kellekään ole mitään vahinkoa, jos taas voin sen pitää, niin…"
"No niin, mikä on tarkoituksesi…?" kysyi Katillo piispa vilkkaasti.
"Niin, onhan minulla ehto… Jos jätän linnan haltuunne, niin en tee sitä suinkaan ilman."
"Ilmoita vain, mitä vaadit. Se täytetään heti, niin totta kuin kannan isäni kilpimerkkiä kunnialla!" sanoi piispa.
"Vaatimukseni olen jo tehnyt ankaralle Taavetti herralle", vastasi mies. "Hänestä riippuu nyt, joutuuko Almarestäke teidän käsiinne vai ei. Jos hän näet suostuu pyyntööni, on linna teidän. Muussa tapauksessa ei."
"Ja mikä on ehtosi?" kysyi kärsimätön piispa, samalla kun Taavetti herra kiinnitti vaanivat silmänsä mieheen.
"Tahdon yhden päivän ja yön hallita yhtä niistä linnoista, joita tämä ritari pitää hallussaan."
"Ha-ha-haa", hohotti piispa, niin että luostarimuurit kajahtelivat, "uljaampaa ja rohkeampaa miestä kuin sinä en ole vielä koskaan tavannut… Kenen palveluksessa olet?"
"En vielä kenenkään… Olen juuri päässyt kotiin monivuotisesta vankeudesta Tanskanmaalta."
"Sepä joltain kuuluu… Voit astua nyt minun palvelukseeni ja jos saatat Almarestäken käsiini, niin annan sinulle sanani heimolaiseni, herra Taavetti Pentinpojan, puolesta."
"Almarestäken saatte haltuunne, jos vain Taavetti herra suostuu ehtooni. Siitä voitte olla varma, piispa. Ja luulenpa sellaisen palveluksen olevan jonkin arvoisen, vielä paremmin sen tähden, kun en tahdo kuulua edes omiin miehiinne."
"Yksipäinen kuin synti!… Mutta sellainen väki tapaa kelvatakin johonkin… No niin, Taavetti herra, mitä te asiasta arvelette…? Stäken linna sellaisilla ehdoilla! Ja minä annan sen sitten teidän ja veljenne Kristerin haltuun, siksi kunnes arkkipiispa saapuu taas takaisin valtakuntaan."
Ritari oli kahdella päällä. Vaadittu ehto tuntui hänestä kovin omituiselta. Hän aavisti, että sen alla piili jokin ilkeä petos. Siksi miettikin hän siinä jo itsekseen, olisiko hänellä kyllin keinoja, joilla voisi välttää sitä vaaraa, mikä ehkä miehen ehdon täyttämisestä syntyisi hänelle.
"No niin", sanoi hän vihdoin, "tarjous houkuttelee minua yhtä paljon kuin teitäkin, Katillo serkku, ja jos tämä mies suostuu minun vastaehtoihini, saa asia olla päätetty."
"Esittäkääpä ne sitten!"
"Linnassa ei saa silloin olla muuta väkeä kuin minun ja itse tahdon myös olla läsnä."
Ilo välähti miehen silmissä, kuitenkin vain sivumennen, niin että kukaan ei sitä huomannut. Mutta siltä seisoi hän siinä kauan aikaa miettien ja näytti tarkoin punnitsevan ritarin asettamia ehtoja.
"Ritarin ehdot tuntuvat minusta kohtuullisilta, mies!" huomautti piispa. Hän näet, mitä enemmän ajatteli sitä asianhaaraa, että niin edullisilla ehdoilla saisi arkkipiispan lujan linnan haltuunsa, alkoi tulla jo levottomaksi, pelkäsi, ettei mies ehkä suostuisikaan ritarin asettamiin vastaehtoihin.
"No minä suostun ehtoihinne, Taavetti herra", virkkoi mies. "Mutta silloin on myös teidän, Katillo piispa, annettava sananne, että kaikki todella tapahtuu niinkuin luvattu on. Ja teidät, jalot herrat otan minä tämän sopimuksemme todistajiksi."
"Sanani olet saanut, mies", huusi piispa, "ja minä vastaan myöskin näitten jalojen herrain puolesta."
Sitten astui hän luostarirakennukseen, jossa huoneensa olivat, ottaen miehen ja herrat mukaansa asian enempää tuumimista varten. Ja siihen päätökseen tultiin, että mies rohkeaa uhkapeliänsä varten saisi valita piispan ja herrain miehistä ne, jotka itse tahtoi.
Niin kului viikko ja saavuttiin jo maaliskuuhun. Miehestä ei ollut senjälkeen mitään kuulunut ja levottomuudessaan alkoi piispa jo tehdä leikkiä Taavetti herrasta, joka siitä alkain oli tullut muutamain maantiesissien huomion esineeksi. Se suututti kovasti Taavetti herraa. Hän ei itsekään tiennyt, miten selittäisi miehen esiintymisen, oliko sillä mitään merkitystä eli ei ja se epävarmuus tuotti hänelle enemmän huolta, kuin hän tahtoi myöntää.
Mutta viikko senjälkeen, kun mainittu sopimus tehtiin, juuri kun kärsimättömyys piispan leirissä Tukholman ulkopuolella oli noussut kukkuroilleen, käveli kaksi miestä ja munkki kaniikkitalon edustalla Upsalan tuomiokirkon vierellä. Yö oli sysimusta ja itätuuli vieritteli paksuja lumipilviä ylin taivaankannen. Miehet kulkivat varovaisin askelin pitkin mutkistelevaa katua ja katselivat ikkunoihin, joista siellä täällä tulia loisti, pysähtyivät ja kuuntelivat ja menivät sitten taas vanhoille paikoilleen takaisin.
Munkki seisoi liikkumatonna, eikä häneen näyttänyt ollenkaan miesten levottomuus tarttuvan. Silloin tällöin kopisteli hän jalkojaan pitääkseen niitä lämpiminä ja veti päähineen syvemmälle kasvojen eteen, mutta muuten ei hän näyttänyt ollenkaan sellaista levottomuutta liikkeissään, joka toisia miehiä vaivasi.
"Luulenpa, ettei tuo hurskas herra lopultakaan uskalla ulos pesästään", lausui toinen miehistä munkille. "Ellet olisi niin varma asiastasi, Erkki, ja jollen luottaisi niin täydellisesti älyysi, niin menisin nyt jo itse sisään…"
"Ja silloin olisi kaikki mennyttä kalua", virkkoi Erkki. "Ei, hän on kyllä varmaan tuleva, eikä hän saa muuta tietää, kuin että se on todella hän, joka kavaltaa Pyhän Eerikin linnan tanskalaisten käsistä… Enkä minä näe siinä muuta kuin Jumalan sormen aina siitä alkain kuin Penningebystä läksin tavatakseni teidät Tukholmassa… Mies raukka, jonka oli haettava parantaja Tukholmasta, tuli niin iloiseksi, kun sai kuulla, että minä voin hankkia hänelle sen lähempääkin. Oikein omaantuntooni koski, kun ajattelin, etten ollut rehellinen häntä kohtaan… Ole huoletta vain, Brodde, kaniikki ja minä pidämme kyllä portit avoinna kun tulet. Ja kaniikin avusta, niin siitä saan kiittää yksin tuota vanhaa juttua arkkipiispa Olavista, joka minulla oli selvillä, ennenkuin lähdin hänen pakinoilleen. Mutta hiljaa … siellä hän jo tuleekin, kuulen hänen askeleensa kivirappusissa."
Ja sieltä laskeutuikin todella kaniikki Helmich kadulle paksuun, turkeilla varustettuun munkinkaapuun kietoutuneena.
"Tännepäin!" lausui Erkki hiljaa ja kiirehti kaniikkia vastaan, "kaikki on jo kunnossa, me odotamme vain teitä!… Tässä on eräs piispan miehiä, joka tulevana yönä tulee ottamaan linnan haltuunsa."
"Piispan mieskö?" kysyi kaniikki levottomalla ja tutkivalla äänellä, tarttuen samalla Erkkiä kovasti kädestä kiinni.
"Niin, taikka jos niin haluatte, armollinen herra, herra Taavetti
Pentinpojan… Hänen väkensä tulee näet ottamaan linnan käsiinsä ja
Taavetti herra itse saa sitten pitää sen. Niin on Katillo piispan
tahto."
"Hyvä on, mies!" huokasi kaniikki, nähtävästi keveämmällä sydämmellä, ja lisäsi, "asia saa olla, niinkuin on puhuttu… Tulevana yönä odotamme me teitä portilla… Seuratkaa nyt meitä reen luokse, niin olemme ennen pitkää jo matkalla. Ota sinä, ystäväni, tämä lipas, se on liian raskas minun kantaa."
Samassa jätti hän lippaan Erkille, joka asetti sen kainaloonsa. Sitten menivät he neljän miehen katua eteenpäin, kunnes tulivat erään pienen talon edustalle lähellä eteläistä kaupunginporttia. Siinä hevonen ja reki heitä odottivat. Molemmat munkit asettuivat istumaan. Erkki tarttui ohjaksiin ja niin lähtivät he matkaan. Miehet taas menivät talon pihalle, jossa heidän hevosensa olivat, ja vähän senjälkeen ratsastivat hekin jo täyttä karkua eteläänpäin pitkin Tukholmaan menevää tietä.
Nämät kolme miestä, joista yksi nyt esiintyi munkkina, olivat Brodde, Hollinger ja Erkki. Viimeksimainittu oli vähän senjälkeen kun toiset olivat lähteneet saapunut kotiin, ei tosin aivan tyhjin toimin, mutta ei kuitenkaan etsimisissään likimaillekaan onnistuneena. Hän oli toisin kuin Hollinger jättänyt linnat syrjään ja kääntynyt arkkipiispan uskotun, kaniikki Helmichin, puoleen Upsalassa. Valmistamatonna ei hän kuitenkaan ollut uskaltanut tämän luokse mennä. Sentähden oli hän tiedustellut ja saanutkin tietää arkkipiispa Olavin vanhan kansleerin olopaikan, joka nyt eli harmaaveljenä Tukholmassa. Tapausten ja henkilöitten omituinen yhteensattuminen piispan kuollessa Nyköpingin linnassa oli alusta alkain herättänyt Erkin huomiota. Ja hän oli tullut yhä varmemmaksi siitä, että jos piispa todella myrkytettiin, niinkuin yleisesti siihen aikaan luultiin, niin ei se ollut kenenkään muun tekoa kuin Upsalan tuomioprovastin silloisen kirjurin, Helmichin. Ja kun hän nyt aikoi tämän pakinoille, tahtoi hän tehdä sen matkan kaikin puolin valmistettuna. Siksi olikin hän Upsalassa ottanut selvän vanhan kansleerin asuinpaikasta ja lähtenyt sitten Tukholmaan saadakseen tältä asian selville. Katillo piispa ei ollut silloin vielä ehtinyt kaupunkia piirittää, joten sinne pääsi vapaasti sisään ja ulos. Täältä löysikin hän Harmaaveljesten luostarista haettavansa ja sai häneltä tietää kaikki.
Tämä nyt ei itse asiassa olisi tuottanut hänelle mitään valtaa kaniikin yli, ellei kummallinen muutos tässä miehessä olisi ollut hänelle siinä suhteessa avuksi. Tämä näet ei ollut enää sama kuin ennen. Munkki, joka Tukholman linnassa toisti hänelle samat sanat, jotka kuoleva arkkipiispa oli kuiskannut, kuvitteli yhä hänen mielessään. Se yhdessä rauenneitten toiveiden, vanhuuden heikkouden ja kalvaavan omantunnon kanssa oli tehnyt tuosta ennen niin jäntevästä miehestä kurjan pelkurin. Mutta ei yksin pelko saanut kaniikkia seuraamaan Erkkiä noille vaarallisille retkille, joiden kautta Stäken linna nyt oli takaisin voitettava. Myös toinen seikka ajoi hänet liikkeelle. Hän näet toivoi, että suosijansa, vangittu arkkipiispa, sellaisesta teosta lopultakin tulisi huomaamaan hänen uupumattoman intonsa ja palattuaan täyttäisi hänen vaatimuksensa, jota hän jo niin kauan oli saanut odottaa.
Tuskin olisi Erkin tutkistelemuksista kumminkaan ollut mitään hyötyä, ellei hän olisi sattunut yhteen Brodden kanssa. Tämä tapahtui Tukholmassa vähää ennen kuin kaupungin portit suljettiin Katillo piispan tulon johdosta. Matkalla sinne oli onni tuonut vielä hänen tielleen Stäken linnanhaltijan palvelijan. Linnanherra oli tullut kipeäksi ja Erkki oli miehelle ilmoittanut, että hän kyllä voisi hankkia, mitä tarvittiin.
Ja niin tapasi hän Brodden ja Hollingerin, joitten kanssa hän sitten sommitteli tuon suunnitelman, minkä avulla Stäken linna oli saatettava takaisin ruotsalaisten käsiin. Mutta se oli samalla myös oleva ensimmäinen askel Niilo herran vapauttamiseen. Sen jälkeen oli Erkki sitten jo parikin kertaa käynyt munkinkaapuun puettuna linnassa ja puhellut linnanherran kanssa. Itse oli hän kuitenkin vain oppilas, oli hän siellä sanonut, jonka tähden ei voinutkaan mitään erinomaisempaa aikaansaada. Mutta hän oli tuova sinne pian herransa ja mestarinsa. Tämä herra ja mestari ei ollut kukaan muu kuin Helmich ja nyt olivat siis sekä mestari että oppilas matkalla arkkipiispan linnaan.
Seuraavana päivänä seisoi Brodde taas Klaaran luostarin pihamaalla. Hetkisen siinä odotettuaan tuli piispa ulos noustakseen hevosen selkään ja ratsastaakseen leiriin. Niinkuin edellisellä kerrallakin oli hänen seurassaan nytkin joukko ritareja, muiden muassa myös Taavetti Pentinpoika. Miehen näkö teki piispaan hyvän vaikutuksen ja hän sanoi heti Taavetti herralle:
"Jos oikein näen, Taavetti serkku, niin seisoo tuolla odottamamme mies… Hei, mies, mitä tietoja sinulla on tuotavana", huusi hän sitten tälle, "olen jo ehtinyt unohtaa nimesikin, niin pitkä on siitä, kun viimeksi puhelimme toistemme kanssa."
"Haukka on nimeni nyt niinkuin silloinkin, herra piispa", vastasi
Brodde astuen samalla piispan luo ja lisäsi: "ja jos olettekin ehtinyt
unhottaa minut ja nimeni, niin ette luullakseni ainakaan ole unhottanut
Stäken linnaa."
"Hyvä on, kas se joltain kuuluu … ja pysytkö sinä vielä nytkin sanassasi, Haukka?"
"Huomenna jo on Stäken linna teidän, jos vain onni minua vähänkin vielä suosii, ellei, en ole siltä luullakseni huonompi, kuin moni muukaan, joka on uskaltanut hyvää asiaa edistää, mutta erehtynyt keinojen suhteen. Tänä iltana aion lähteä matkaan kolmekymmentä miestä mukanani."
"Sopimuksen mukaan voit ne itse valita!" sanoi piispa.
"Siinä tapauksessa voin kääntyä teidän puoleenne, Taavetti herra", jatkoi mies ja tervehti ritaria, "tuntuu ehkä sopivimmalta, että te itse saatte valita ne miehet, joiden haltuun linna jätetään."
"Hyvä, Haukka, minä pidän sinusta", sanoi piispa hymyillen. "Mutta määrää nyt myös tuo päivä ja yö, sillä tietenkin vietät ne Stäken linnassa ja luulenpa, että se tuntuukin joltain, kun saat esiintyä isäntänä serkkuni, arkkipiispan, asemasta."
"Hyvä muistonne ilahuttaa minua, armollinen herra", vastasi mies. "Se hetki kyllä tulee ajallaan sekin, mutta ennen kaikkia toivon, että serkkunne, tämä ankara ritari, oppisi tuntemaan minut oikein. Hän näyttää näet epäilevän minua, vaikka minä en suinkaan muuta halua, kuin olla yhden päivän ja yön herrana Stäken linnassa… Sitten tahdon myös lopulta määrätä, kenen palvelukseen antaudun."
"Hyvä on, mies", nauroi piispa, "haluaisinpa itsekin jo olla läsnä silloin Stäken linnassa."
Piispa ratsasti matkaansa ja Taavetti herra jäi jakelemaan käskyjään niille miehille, joiden piti ratsastaa Haukan kanssa Stäkeen. Eikä siinä kauan siekailtukaan. Sillä iltapuolella päivää jätti Brodde jo Taavetti herran miesten kanssa piispan leirin.
Illalla oli piispa mitä paraimmalla tuulella ja leikkiä laskettiin luostarituvassa pikarien kulkiessa miehestä mieheen.
Myös Taavetti herra oli heittänyt synkät ajatuksensa. Viini oli sen kai saanut aikaan. Ja hän piti kaikkea vain nyt leikkinä miehen puolelta, joka kyllä vielä vaatisi paremmankin palkinnon, ajatteli hän, ehkä pyrkikin sillä tavoin vain hänen asepalvelijainsa päälliköksi. Ja sellainen päällikkö se olisikin jonkin arvoinen. Sillä kaikki olivat vakuutetut, että mies onnistuisi yrityksessään. Niin suuren luottamuksen oli hän jo saavuttanut.
Niin kävikin. Puolisen aikaan seuraavana päivänä saapui ratsumies luostariin tuoden sen sanan piispalle, että Stäken linna oli valloitettu ja sen tanskalainen varustusväki vankina.
"Ja kuinka se onnistui?" huusi piispa uteliaana saadakseen tietää sen sotakepposen, jota siinä oli käytetty.
"Kun saavuimme sinne", kertoi lähetti, "levättyämme ensin välillä eräässä talossa noin penikulman matkan päässä linnasta, niin oli jo puoliyön aika käsissä, nostosilta oli alhaalla ja portti auki niin ettei meidän tarvinnut muuta kuin ratsastaa sisään vain. Kaikki miehet makasivat siellä syvään uneen vaipuneina, eikä meillä ollut muuta työtä kuin sitoa ne kiinni. Sitten meni vieras päällysmiehemme sisään siihen huoneeseen, jossa linnanherra makasi kipeänä, ja otti hänetkin vangiksi. Kaikki kävi siis, niinkuin leikkien vain."
"Mutta kuka oli laskenut nostosillan ja avannut portin?"
"Sitä minä en voi sanoa. Eräs munkki oli meidän sisäänastuessamme linnanherran luona ja sitten tapasimme me vielä pihalla toisen, jonka kanssa päällysmiehellämme oli jotain puhuttavaa, mutta hänkin poistui heti portista ja meni tiehensä."
"Sellaista leikkiä, sitä kyllä kiitellä kannattaa!" lausui piispa käsiään yhteen hieroen. "Ja jos kaikki käy niinkuin pitääkin, niin viikon kuluttua juon minä maljanne Stäken linnassa, Taavetti Pentinpoika. Sitä ennen tahdon kuitenkin ensin saada varmoja tietoja kuninkaan puuhista."