Niilo Bonpoika Sture 2: Kuninkaankruunu

by C. Georg Starbäck

V.

Ritari ja asepalvelija.

Iloisella mielellä läksi Taavetti Pentinpoika seuraavana päivänä ottamaan haltuunsa Stäken linnaa. Mutta jota lähemmäksi hän tätä tuli, sitä enemmän se iloinen mieli hävisi ja kun lopulta Stäken tornit ja muurit rupesivat näkymään, oli se jo kokonaan poissa. Vieras asepalvelija oli alkanut taas kummitella hänen mielessään uhkaavana ja taipumattomana. Ja kun linnan korkea torni, hänen juuri tuota miestä ajatellessaan, sattui hänen silmäänsä, tuntui hänestä kuin olisi silläkin ollut miehen uhkaava muoto.

Kahdessa asiassa voi mies tehdä hänelle kepposen, joko saattaa linnan Kristian kuninkaan haltuun tai taas vapauttaa hänen vankinsa Niilo Sturen. Konnanteko Krokekin luostarissa oli tykkänään Taavetti herran omaa puuhaa ja siis myöskin yksin hänen salaisuutensa. Ja tätä salaisuuttaan ei hän uskaltanut mitenkään ennen päästää päivän valoon, kuin veljensä, arkkipiispa, oli palannut kotiin. Katillo piispa oli jalomielinen ja kelpo mies, eikä hän olisi hetkeäkään viivytellyt vangin vapauttamista, jos vain olisi saanut tiedon serkkunsa konnantyöstä. Ja monta kertaa oli Taavetti herra vain hädin tuskin selviytynyt niistä kysymyksistä, joita piispa oli hänelle tehnyt Niilo herran kummallisen katoamisen johdosta. Sillä tästäkin oli alkanut tuntua omituiselta, että ritari, joka oli ratsastanut samaa tietä kuin Taavetti herra, senjälkeen oli aivan jäljettömiin kadonnut. Sanansaattaja, jonka piispa oli lähettänyt Penningebyhyn, oli kaikeksi onneksi poikennut sinne mennessään Taavetti herran luo, joten tämä oli voinut muodostaa vastauksen sellaiseksi kuin itse tahtoi. Niin olikin hän lähetin käskenyt ilmoittaa piispalle, että Niilo herra oli oleskellut muutaman päivän kotonaan ja sitten lähtenyt Gestriklantiin päin asioilleen. Tämän jälkeen ei piispa enää ollut mitään kysellyt. Varmaankin luuli hän, että ritari oli mennyt Helsinglantiin nostamaan sen maan rahvasta aseisiin samotakseen sitten sen kanssa hänelle apuun.

Mutta sentähden ei kukaan voinut innokkaammin odottaa arkkipiispan paluuta kuin Taavetti herra, ja sentähden oli hän myöskin enemmän perään antava kuin hänen pöyheä luontonsa muuten olisi sallinutkaan. Hän oli petoeläimen kaltainen, joka tekeytyy ystävälliseksi vain sentähden, että saisi toiset poistumaan siitä paikasta, johon hän on saaliinsa kaivanut.

Nyt oli vain kysymys, kummanko niistä kahdesta vankiluolasta, joita Taavetti Pentinpoika piti hallussaan, asepalvelija tulisi valitsemaan. Taavetti herralla oli kaksi linnaa, Ekolsund ja se, jota hän nyt meni ottamaan haltuunsa, Almarestäke. Siinä linnassa, jonka Haukka valitsisi, vaikkei hänellä sitten olisikaan mitään aikeita Niilo herran suhteen, ei tätä silloin missään tapauksessa sopisi säilyttää. Ritarin täytyi siis saada tietoonsa, kumpaako Haukka halusi näistä kahdesta. Ja siitä luuli hän ennen pitkää pääsevänsä selville. Jossain sopivassa tilaisuudessa, ajatteli hän, sen joku hänen uskotuistaan saisi asepalvelijalta hyvin helposti urkituksi.

Näissä mietteissä ratsasti herra Taavetti Pentinpoika joukkonsa etunenässä alaslasketun nostosillan ylitse veljensä, arkkipiispan, linnaan.

Haukka tuli häntä vastaan jo portailla ja jätti avaimet hänen haltuunsa. Sitten astuivat he yhdessä siihen kerrokseen, jossa tanskalaista päällysmiestä pidettiin vangittuna ja jossa myös kaniikki Helmich asusti. Mutta jo samana päivänä neuvotteli Taavetti herra luotettavimman miehensä kanssa, ainoan, joka tiesi herra Niilo Sturen säilytyspaikan. Taavetti herra oli näet erittäin viisaalla tavalla kuljettanut vangin pois Krokekin luostarista. Ne miehet, jotka olivat vieneet hänen sieltä pois, oli hän heti lähettänyt kokonaan toiselle taholle. Niille taas, jotka ottivat hänet vastaan, oli vangitseminen Krokekin luostarissa kokonaan tuntematon asia. He tiesivät vain kuljettavansa vankia, jota ei kukaan muu tuntenut tai saanut tuntea kuin heidän herransa. Poiskuljettaminen oli suoritettu lyhyissä päivämatkoissa sen saman miehen johdon alla, joka nyt oli saanut toimekseen urkkia Haukalta hänen salaiset aikomuksensa ilmi. Ne neljä ensimäistä palvelijaa, jotka olivat vieneet vangin Krokekin luostarista lähimpään lepopaikkaan ja joitten vaitiolo oli tärkein, lähetettiin jo samana yönä etelään Katillo piispan luokse Vadstenaan käskyllä, että jäisivät herran Krister Pentinpojan palvelukseen, joka silloin vielä oli piispan luona. Nyt olivat nämät miehet sitten Taavetti herran pyynnöstä pistetyt niitten miesten joukkoon, jotka muodostivat Örebron linnan varustusväen. Sentähden olikin Hollingerin ollut aivan mahdoton saada mitään tietoja Niilo herrasta Ekolsundissa, jossa hän sitä tarkoitusta varten oli käynyt. Sillä todellisuudessa ei kukaan niistä, joilta hän siellä asiaa kyseli, tiennyt mitään vangitusta ritarista. Ainoa, joka tunsi salaisuuden, oli vanginvartija ja tämä ei tietysti missään tapauksessa mennyt ilmoittamaan miehelle salaisuuttaan. Sitä paitsi piti Hollinger velvollisuutenaan menetellä tutkimusyrityksissään niin varovasti kuin mahdollista, koska pelkäsi herransa vankeutta kovennettavan ja häntä uhkaavan vaaran suurenevan, jos huomattaisiin, että hänen vapauttamistaan puuhattiin. Hollingerin oleskelu Ekolsundissa olikin sentähden ollut aivan lyhytaikainen ja hän oli lähtenyt sieltä varmasti vakuutettuna, että vanginvartijan huomautus oli aivan oikea. Tämä oli sanonut, "että jos Taavetti herralla kerran olisi niin tärkeä vanki säilytettävänä, niin olisi hän sille valinnut varmemman talletuspaikan, kuin mitä Ekolsund oli." Siis aivan samaa kuin mitä hän itse jo oli asiasta ajatellut, ja luonnolliselta tuntuikin, että ritari vasta viimeisessä hädässä valitsisi niin vaarallisen henkilön säilytyspaikaksi, kuin Niilo herra todella oli, oman kotinsa. — Ja niin oli Hollinger jatkanut vaellustansa linnasta linnaan, kartanosta kartanoon, missä vain tiesi Taavetti herralla olevan sukulaisia ja ystäviä. Hänen etsiskelynsä olivat kuitenkin, niinkuin jo tiedämme, olleet turhat.

Mutta jo saman päivän iltana, jona Taavetti herra saapui Stäkeen, alkoi hänen uskottunsa toimensa saavuttaakseen Brodden luottamuksen.

"Taavetti herra on tuima ritari", sanoi hän ja lisäsi vihastuneen näköisenä: "eli mikä on teidän mielipiteenne hänestä, Haukka?"

Näin puhellessaan istuivat he linnantuvassa toisessa päässä pöytää vähäsen matkaa muista miehistä. Brodden älykkäät silmät katselivat hetken tutkivasti miestä, ennenkuin vastasi.

"Tuima mies on usein myös kelpo mies!" sanoi hän sitten aivan rauhallisena.

"Se voi kyllä olla totta", vastasi mies, "mutta minun ainakin ja monen muunkin mielestä olisi hän voinut palkita sinut paremminkin kuin tehnyt on… Sillä hän saa kuitenkin kiittää ainoastaan sinua siitä, että hänellä on nyt hallussaan Stäken linna."

"Minä olen saanut, mitä olen pyytänyt…"

"Hyvä on, Haukka … mutta minä ainakin soisin sinulle teostasi paremmankin palkan."

Hän viittasi salaa kädellään ja nousi ylös sekä astui ovelle, jossa hän vielä kääntyi ja uudisti viittauksensa. Brodde katsahti epäillen häneen, mutta nousi sitten hetken arveltuaan ylös hänkin ja meni ulos, koitellen siinä mennessään pikaisesti ja toisen sitä huomaamatta, olivatko miekkansa ja tikarinsa edes paikoillaan ja helposti saatavissa.

Ulos tultuaan huomasi hän miehen seisovan oven ulkopuolella ja odottavan häntä. Tämä pyysi Broddea seuraamaan itseään. Hän olisi tarjoava hänelle muillisen parempaa olutta kuin se oli, jota linnan tuvassa oli saatavana. Ja Brodde seurasi häntä. Mies vei hänet pieneen huoneeseen. Tämä sijaitsi ihan keittiön vieressä, missä juuri paraillaan laitettiin ruokaa ritarin pöytää varten. Saatuaan itselleen sopivan paikan tuossa pienessä huoneessa, antoi palvelija jonka nimi oli Sigge, kielelleen vapaan vallan ja kertoi Broddelle, jonka heti ensi hetkestä oli huomannut miesten paraaksi, kaikenlaisia asioita Taavetti herrasta ja tämän veljestä sekä heidän suhteestaan piispaan. Ja siinä puheen lomassa kallisteli hän tuhka tiheään olutkannuaan, eikä suinkaan unhottanut tarjota tuota kieltämättä oivallista juomaa uudelle ystävälleenkään.

"Tiedätkö mitä, Haukka", virkkoi vihdoin Sigge, "minä olen jo monta kertaa ollut aikeissa jättää Taavetti herran ja etsiä itselleni toisen isännän. Voitkos arvata, ketä tahtoisin palvella?"

"En!"

"Herra Niilo Sturea."

"Hm … ja minkätähden?"

"Aivan yksinkertaisesti vain sentähden, että hän minua miellyttää. Muistan vallan hyvin vielä tuon kauniin, nuoren herran, kun hän saapui Nyköpingiin vanhan herran Krister Niilonpojan luokse, jonka tykönä jo olivat koolla joulua viettämässä hänen omat sekä myös Niilo herran sukulaiset. Se oli Eerikki kuninkaan hallituksen loppupuolella ja Niilo herra toi silloin Nyköpingiin tietoja herraltaan, marskilta… Aina siitä alkain olen minä pitänyt hänestä."

Brodde kohotti pikariaan ja otti, niinkuin näytti, syvän kulauksen siitä, kääntämättä kuitenkaan silmiään avomielisestä asepalvelijasta.

"Jos tahdot panna tuumasi toimeen, Sigge", sanoi hän, "niin ei luullakseni sinua siitä mikään estä."

"Estä… Etkö sitten tiedä, että Niilo herra on jäljettömiin kadonnut?"

"Sepä oli merkillinen uutinen… Mutta kuinkapa minä, joka tulen Norjasta, sellaista tietäisin. Vähän tunnen minä, mitä minun pitkän poissaoloni aikana on tapahtunut… Ei, mutta marski vainaja, jalo Tord herra, kas siinä oli mies minun mieleiseni… Ja nyt juon minä hänen muistokseen."

"Niin minäkin… Hänen muistokseen!" kertoi Sigge.

Näin alkoi heidän tuttavuutensa ja jatkui yhä seuraavien päivien kuluessa. Ja joka päivä oli Siggellä aina jotain uutta kerrottavaa herralleen Haukasta, joka oli, arveli Sigge, herkkäuskoinen narri, vaikka olikin ymmärtänyt käyttää hyväkseen kaniikin ja munkin taitoa uuvuttaessaan Stäken väen uneen ja anastaessaan linnan haltuunsa. Brodde taas puolestaan terävällä huomiokyvyllään aavisti heti ensi hetkestä, että jotain piiloutui tämän uuden ystävyyden takana. Ja mestarillisesti osasi hän sovittaa itsensä uuden tuttunsa ajatusten mukaan ja jäljitellä sitä ääntä ja ryhtiä, jota tämä odotti häneltä.

Niin kului enemmän kuin viikon päivät ja Katillo piispalta tuli sana, että hän piakkoin saapuisi Stäkeen. Samana päivänä, kun sanansaattaja, saapui sinne jo tuomiorovasti, arkkiteini ja yksi kaniikki Upsalan tuomiokapitulista. Heidän oli määrä yhdessä piispan kanssa arkkihiippakunnan tuomiokapitulin valtuuttamina jättää linna Taavetti herralle ja tämän veljelle, Krister Pentinpojalle. Se tapahtuikin ja molemmat Oxenstjernan veljekset ottivat linnan vastaan "sillä ehdolla" — sanotaan — "että he pitäisivät sitä varalla armollista herraansa, arvoisaa isää, Upsalan arkkipiispaa Jöns Pentinpoikaa varten." Sittenkun tämä oli tehty, asettuivat herrat pöytään, eikä silloin ruokaa ja juomaa säästetty.

Myös tänä iltana istuivat Brodde ja Sigge pienessä huoneessa keittiön vieressä. Mutta tällä kerralla tarjosi Sigge viiniä ja oli avomielisempi kuin koskaan edellisinä iltoina. Hän oli nyt päättänyt lopullisesti jättää Taavetti herran ja mennä Niilo Sturen palvelukseen.

"Tule mukaan, Haukka", sanoi hän, "jos me vain panemme viisaat päämme yhteen, niin löydämme me kyllä hänet."

"Ei", vastasi Brodde hyvin välinpitämättömän näköisenä, "siihen ei minulla ole halua. Mieluummin jään nykyisen herrasi luokse. Hän on kyllä tuima ritari, mutta hänen väellään on hyvät päivät."

"Mitä turhia", keskeytti Sigge, "olet sinä niin monta vuotta hänen palveluksessaan kuin minä olen ollut, niin sanot varmaankin silloin jo toisin… Enpä usko, että siitäkään päivästä tulee sen erinomaisempaa, jona saat Taavetti herran asemasta olla isäntänä täällä, ha-ha-haa."

"Hyvää olutta te ainakin silloin saatte, siitä voit olla varma!"

"Silloin on siis katsottava, että hänen armonsa, arkkipiispan, kellari on hyvin varustettuna sitä varten!"

"Arkkipiispan!… Miksi et sano Taavetti herran?"

"Koskapa pidot luullakseni tulevat pidettäväksi täällä Almarestäkessä."

"Ei, ei, veli Sigge … täällä arkkipiispan linnassa on paras varoa sormiaan, itse muuritkin voivat ne polttaa… Ei, minä tahdon olla ainoastaan Taavetti herran kanssa tekemisissä."

"Hyvä on, Haukka … luulenpa, että tekisin samoin kuin sinäkin. Ekolsund on joka tapauksessa iloisemman näköinen kuin tämä synkkä, kolkko linna!"

"Tuntuu myöskin paljon sopivammalta saapua ratsastaen paikalle ja ottaa isännyyden heti käsiinsä. Kun sitten puhalletaan torveen ja minä huudan: hei, aseveljet! … niin tahdonpa silloin nähdä, miltä Taavetti herra näyttää."

Ikäänkuin antaakseen pontta tälle kuvaukselle, kuului samassa torventörähdys pihalta. Molemmat miehet hätkähtivät kumpikin yhtä hämmästyneenä siitä sattumuksesta, joka ikäänkuin antoi Haukan sanoille todellisuuden leiman. Molemmat he myöskin tulivat uteliaiksi, mitä tietoja ne mahtoivatkaan olla, joita näin myöhään linnaan tuotiin. Ja he nousivat istuimiltaan ylös ja riensivät ulos.

Tulija oli eräs piispan asepalvelija, joka oli ratsastanut pysähtymättä yötä päivää Linköpingistä ja nyt pyysi päästä heti herransa puheille. Se hänelle myönnettiinkin.

Piispa istui toisten herrain kanssa vieraspöydässä, jossa pikareja ahkerasti kallisteltiin ja leikkiä laskettiin. Kristian kuningas oli siinä usein esillä ja erittäinkin oli Katillo piispa kärkäs hänestä juttelemaan. Hän kertoi siinä muun muassa kirjeestään kuninkaalle, jossa oli tälle vakuuttanut, että miehet rauhoittuisivat taas, jos arkkipiispa vain laskettaisiin vapaaksi, ja kuinka kuningas oli leikkiä laskien sanonut, kun oli kirjeen lukenut: "Der schal my de kraden Pape nimmer tho dwingen."[11]

"Mutta sen uskallan sanoa, että paksu pappi on vielä laittava pähkinänpuristajien kuninkaalle sellaisen pähkinän, jota hän ei niinkään helposti puserra rikki, vaikka olisi sitten kaksikin kertaa niin väkevä kuin todellisuudessa on."

Ja hän nauraa hohotti taas, muitten herrain yhtyessä häneen. Silloin avautui ovi ja Linköpingistä tullut sanansaattaja astui sisään. Vaikka piispan ajatukset olivatkin kokonaan huvituksiin ja leikinlaskuun kiintyneinä, huomasi hän kuitenkin heti palvelijansa ja viittasi hänet luokseen. Mies astui esiin ja ilmoitti piispalle, että kuningas oli samonnut Itägöötinmaalle ja valloittanut Linköpingin.

"Kas vain!" virkkoi piispa, jonka täyteläisillä huulilla vielä leikki ja hymy elelehti, "meidän ei siis tarvitsekaan vaivata itseämme Tanskaan vapauttaaksemme heimolaiseni. Se onkin tapahtuva täällä kotona… No hyvä, sitä parempi! Paksu pappi kyllä tietää käytellä miekkaansa!… Koska jätit Linköpingin, mies?"

"Kuningas saapui sinne maaliskuun 18 päivänä jälkeen puolisen", ilmoitti palvelija. "Kello löi juuri kaksi, kun hän ratsasti sisään kaupunkiin ja illalla lähetti hovimestarinne minut tälle matkalle."

"Sellainen ratsastus on sinulle kunniaksi, mies?" virkkoi piispa.
"Näitkö kuninkaan?"

"Näinhän toki! Hän otti asuntonsa itse piispan kartanoon. Ja kellarin ovet lyötiin siellä rikki, oluttynnörejä kannettiin ulos pihalle ja itse keittiössäkin alkoi heti suuri keittäminen ja paistaminen. Kristian kuningas olisi pitävä sellaiset pidot teidän talossanne, että ne aina muistettaisiin, sanoivat hänen miehensä."

"Tuo kuninkaallinen vieras tuli pikemmin kuin odotinkaan", virkkoi piispa ja sanat tulivat sitä hitaammin esiin, jota enemmän hänen ajatuksensa syvenivät. "Hyvä olisi ollut, jos meillä nyt olisi Tukholma hallussamme, mutta hyvä näinkin… Teidän täytyy ratsastaa Vesteråsiin, setäni", jatkoi hän sitten kääntyen Niilo Kristerinpojan puoleen, joka istui häntä lähinnä pöydässä, "teidän täytyy heti ratsastaa sinne ja katsoa, että kaikki on valmiina kuninkaan vastaanottoa varten. Ja teidän sopii myös lähettää sanansaattaja Örebrohon, että ne edes pysyisivät valppaina siellä… Täälläpäin tahdomme me itse pitää isännyyttä ja minä uskon, että kuningas on muistava kauemmin ne vieraspidot, jotka hänelle täällä tahdon laittaa, kuin minä ne, joita hän nyt talossani paraillaan pitää. Huomenna, hyvät herrat, ratsastamme me jo Tukholmaan."

Seuraavana päivänä vallitsi Stäken linnassa taas hiljaisuus ja rauha. Piispa ja kaikki ritarit menivät näet jo varhain aamulla matkoihinsa, samaten myös herra Krister Pentinpoika. Ainoastaan Taavetti herra jäi jäljelle linnasta huolta pitämään. Mutta nyt tuli valvonta tarkemmaksi ja Taavetti Pentinpoika kävi itse joka paikassa ja katsoi, että kaikki tapahtui niinkuin piti. Levottomuus suurempi sitä, jonka kuninkaan lähestyminen sai aikaan, painoi ritarin mieltä. Sen sai aikaan hänen salainen vankinsa ja vaikka hän rauhoittuikin joka kerta, kun Sigge kertoi hänelle Haukan herkkäuskoisuudesta, niin heräsivät ne huolet siltä hänessä uudelleen joka aamu eloon. Ja hänelle tuotti yhtä paljon vaivaa tuo yksinäinen mies, kuin koko Stäken linna.

Nyt oli hän vihdoinkin saanut selville, että se oli Ekolsund, jossa Haukka aikoi viettää "herranpäivänsä", niinkuin ritari sitä kutsui, mutta se herätti hänen ihmetystänsä, ettei sitä "herranpäivää" koskaan tullut. Ja samassa saivat epäluulot taas hänessä uutta vauhtia, varsinkin, kun Ekolsundin valitseminen näytti osottavan, ettei se ollut kuningas, jonka hyväksi Haukka toimi. Niin ollen ei voinut olla kukaan muu kysymyksessä kuin tuo vangittu ritari. Taavetti herra mietti jo monta kertaa heittää Haukan vankeuteen voidakseen vapautua levottomuudestaan. Mutta onnettomuudeksi tunsi joka mies linnassa hänen lupauksensa ja odotti vain kaipauksella niitä suuria kemuja, jotka Haukka oli luvannut heille laittaa. Jos sentähden miestä kohtaan olisi jotain ilkeyttä harjoitettu, olisi se epäilemättä heti tullut piispan korviin ja sitä ei Taavetti herra nyt tahtonut.

Sillä välin saapui piispalta tuon tuostakin tietoja linnaan. Kuningas oli viipynyt kolme päivää Linköpingissä ja sieltä sitten samonnut Bråvikin ylitse Nyköpingiin. Se tapahtui lauvantaina 23 päivänä maaliskuuta ja niin nopeasti kulki Kristian senjälkeen eteenpäin, että hän jo maanantai-iltana marssi sisään Tukholmaan. Kuninkaan liikkeiden nopeus vaikutti, että Katillo piispa purki leirinsä Tukholman edustalla ja päästi rahvaan kotiin. Itse suuntasi hän kulkunsa Taalaihin. Tämän tähden oli muutamia päiviä ennen kuninkaan tuloa Tukholmaan vallinnut suuri liike niillä teillä, jotka veivät pohjaan ja länteen kaupungista. Joukko joukon perään samosi tietä pitkin kotiinsa myöskin Stäken linnan ohi. Näitten mukana saapui piispan sanansaattaja Stäkeen. Piispa vetäytyi nyt pohjaan päin, ilmoitti tämä, mutta hän aikoo pian tulla takaisin ja pyysi serkkunsa tarkasti vartioitsemaan Stäken linnaa.

Samana päivänä oli Taavetti herralla pitkä neuvottelu palvelijansa kanssa linnan salakammiossa.

"Kävi miten kävi, Sigge, mutta huomenna täytyy sinun ratsastaa
Ekolsundiin ja tuoda vanki tänne."

"Jumala paratkoon, Taavetti herra", virkkoi mies, "pelkään, että sen nyt jo olisi pitänyt olla tehtynä."

"Mitä nyt, mies … kautta viiden haavan, oletko tullut pelkoiseksi eli mikä on mielesi villinnyt?"

"Te saatte nähdä, eikä sitä kauan tarvitsekaan odottaa että olen oikeassa… Meidät suljetaan ennen pitkää tähän linnaan, niinkuin rotanpyydykseen."

"Sellaista kissaa ei vielä ole syntynyt, joka…"

"Se kissa on Kristian kuningas, herrani!… Ja jos hän kerran on kahdessa päivässä kulkenut matkan Nyköpingistä Tukholmaan ja jos piispa on paennut, niin voitte olla varma siitä, että hän tuossa paikassa on täällä veljenne linnan edustalla!"

Mies oli tuskin vielä ehtinyt sanoa ajatustaan loppuun, ennenkuin jo torventörähdys ulkopuolelta ilmoitti, että joku vieras oli tulossa linnaan. Taavetti herra kiirehti ulos. Siellä seisoi osasto kuninkaan ratsumiehiä linnan edustalla ja niitten päällikkö pyysi saada puhutella linnanhaltijaa. Tämä meni portille ja kysyi, mitä oli tekeillä ja mitä he tahtoivat.

"Teidän on heti jätettävä linna meidän haltuumme, Taavetti herra!" vastasi päällysmies. "Muussa tapauksessa on kuningas täällä jo huomenna ja hän on kyllä helposti vetävä teidät tukasta ulos linnastanne."

"Tervehtikää kuningasta ja sanokaa hänelle, että linnaa ei hän saa!" huusi Taavetti herra ja kääntyi harmistuneena takaisin salakammioonsa.

Linnanrappusilla tapasi hän Haukan.

"Nyt olen tehnyt lopullisesti päätöksen", lausui tämä, "huomenna minä tahdon olla herrana Ekolsundissa!"

Taavetti herra astui askeleen taaksepäin ja teki molemmilla käsillään hurjan liikkeen, ikäänkuin olisi hän tahtonut yhdellä voimakkaalla iskulla musertaa tuon rohkean miehen maahan. Koskaan ei tämä olisikaan voinut kirottujen hankkeittensa kanssa tulla sopimattomampaan aikaan, kuin juuri nyt. Ritarista tuntui niinkuin olisi hän ollut yhteydessä vihollisen kanssa ja nyt kävi tämän asioilla. Sillä jommankumman täytyi ritarin nyt menettää joko Stäken linna tai taas vankinsa. Tämä selvisi yhtäkkiä siinä hänelle ja sen vaikutuksesta hyökkäsi hän miestä kohti, huutaen:

"Kavaltaja … ennen heitän oman sydämesi vasten naamaasi, kuin annan sinun hetkeäkään olla herrana Ekolsundissa!"

"Sen voitte te aivan kernaasti minun puolestani tehdä, Taavetti herra!" vastasi mies, eikä piirrekään muuttunut hänen kasvoissaan, ei värähdystäkään huomannut hänen äänessään.

He seisoivat ihan soihdun ääressä, joka paloi linnanporstuassa oven vieressä, niin että he aivan selvään voivat erottaa toistensa kasvonpiirteet. Ja niin kiukuissaan kuin Taavetti herra olikin, ei hän voinut mitenkään olla ajattelematta Siggen sanoja, että Haukka välistä kadotti ymmärryksensä. Se sai hänen hillitsemään itsensä ja samassa tuli Sigge juosten paikalle.

Tämä antoi miehelle viittauksen poistumaan, mutta siitä ollenkaan välittämättä uudisti Haukka vain vaatimuksensa.

"Te voitte kernaasti ottaa henkeni, Taavetti herra", virkkoi hän, "mitä muuta sitten voitattekin sillä, niin kunniaa ette ainakaan voita. Ajatelkaa piispaa, serkkuanne, ja myös muita herroja, jotka kuulivat teidän lupauksenne. — Ajatelkaa myöskin omia miehiänne! Näinä aikoina on mielestäni ennen kaikkia katsottava sitä, että he pysyvät hyvällä mielellä!"

"Haukka on oikeassa!" virkkoi Sigge. "Teidän täytyy pysyä sanassanne, Taavetti herra. Se on minun ja kaikkien rehellisten miesten mielipide ja oikeimmin teette te myöntymällä Haukan vaatimukseen."

Taavetti herra seisoi siinä synkkänä ja uhkaavana ja hetkinen kului ennenkuin hän sanaakaan lausui. Kuitenkin teki Siggen puhe häneen heti huomattavan vaikutuksen.

"Niin tapahtukoon sitten, niinkuin itse tahdot, mies!" virkkoi hän vielä vihaa kuohuen ja meni jykein askelin linnanrappusia ylös.

Sigge pysähtyi.

"Tästä voit nyt nähdä, veli hyvä!" sanoi hän puoliääneen Haukalle, "minkälainen Taavetti herra saattaa olla, Odota minua keittiöhuoneessa niin saamme puhella hetkisen. Luulenpa sinun nyt muuttavan mielipiteesi Taavetti herran suhteen."

Ne sanat sanottuaan juoksi hän ylös rappusia ritarin jälkeen.

Mutta Brodde käveli hetkisen aikaa linnanpihalla pitkin muurien vierustaa, vaihtaen siinä ohimennessään muutaman sanan vahtien kanssa. Lopulta suuntasi hän kulkunsa linnan syrjäisimpään osaan, jossa ei mitään vahteja seisonut, koska kallio, jonka päälle muuri oli rakennettu, oli täällä aivan luoksepääsemätön. Täällä pysähtyi hän hetkiseksi ja katseli tutkien ympärilleen.

Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja taivaan peitti paksu pilvikerros, niin ettei voinut nähdä sylen vertaakaan eteensä. Raskaita lumihiutaleita alkoi putoilla ja kaikki osoitti kovan rajuilman tuloa. Myrsky kävi viuhuen yli aavan Upsalantasangon ja pian oli se peittävä linnanmuurit, samoimkuin kaikki tiet ja polutkin, lumen ja kinoksien alle. Mutta tämä ei tehnyt mitään vaikutusta mieheen. Hän otti vain äkisti lumen alta kahden kiven välistä esiin kokoonkäärityn mytyn, joka aukikierrettynä osottautui nuoraportaiksi. Nämät olivat toisesta päästään kiinnitetyt erääseen kiveen paksulla köydellä, joka ulottui aina muurin ylitse, mistä nuoraportaat voi mukavasti laskea maahan. Suurella varovaisuudella teki Brodde tämän kaiken ja yhtä varovasti ryömi hän muurin ylitse kavuten tikkoja myöten kalliolle.

Päästyään alas, pysähtyi hän hetkiseksi paikalleen. Samassa alkoi kallion juurelta kuulua askelten ääniä ja vähän sen jälkeen tuli näkyviin musta varjo, joka suurella vaivalla kiipesi ylös samalle vuorenlonkalle, jossa Brodde seisoi. Tulija oli Erkki, joka täällä vähän väliä yhtyi Brodden kanssa tuumimaan niistä keinoista, joihin kulloinkin oli ryhdyttävä. Samalla hän myös tavallisesti kertoi mitä sillä välin olivat Hollingerin kanssa yhdessä aikaansaaneet. Paikka oli peräti vaarallinen. Mutta Brodde oli jo edeltäpäin arvannut, ettei hän voisi epäluuloja herättämättä poistua linnasta ja sentähden olivat he samana päivänä, jona saivat sen käsiinsä, yhdessä Erkin kanssa valinneet vuorenlonkan yhtymäpaikakseen ja sopineet merkistä. Erkin oli sillä päivän kuluessa ilmoitettava, että hän seuraavana yönä oli yhtymäpaikalla vastassa. Tämä merkki oli täytetty harakka, joka seipääseen sidottuna kiinnitettiin vastaisella rannalla olevaan korkeimpaan puuhun.

"Huomenna, Erkki", sanoi Brodde, kun Erkki seisoi hänen vieressään, "huomenna tai ainakin ylihuomenna olemme me toivoakseni leikkineet tämän leikin loppuun… Onko teillä edes kaikki nyt kunnossa sitä varten?"

"Kaniikin pulloako tarkoitat?… Kyllä se on meillä ja myös Hollinger on valmis lauluineen, niin että niihin nähden ei sinun ollenkaan tarvitse olla huolissasi… Mutta minä olen alkanut epäillä, olemmeko me edes osuneet oikealle tielle… Mitäs sitten tehdään, ellei Niilo herraa olisikaan Ekolsundissa!"

"Sitä samaa olen itsekin usein ajatellut, Erkki, mutta missä hän sitten lieneekin, niin on ritarin näytettävä meille sinne tie…"

"Kautta Jumalan kalliin veren, Brodde, minä pelkään, että sinä viivyttelet liian kauan… Jos niin on, kuin sinä sanot, niin miksi sitten et kiirehdi. Miksi emme jo tänä yönä mene ritarin luo ja pakota häntä miekka kädessä toimimaan, niinkuin ritarin toimia tulee?"

"Sentähden", vastasi Brodde, "että meidän vaikeutemme sen kautta vain suurenisivat, ilman että me siltä pääsisimme sen lähemmäksi päämääräämme. Me saisimme kyllä tietää hänen vankiluolansa, mutta siinä olisikin kaikki, sillä ennenkuin me ehtisimme ulkopuolelle Stäken linnaa, olisimme me jo molemmat Taavetti herran vankeja. Ja silloin riippuisimme me varmaan jo ennen auringon laskua hirsipuussa muurin ulkopuolella. Kuinka silloin Niilo herran kävisi, on helppo arvata. Mutta se on minua surettanut ja pysyy minulle arvoituksena, miksi ei Taavetti herra ole antanut kuljettaa Niilo ritaria tänne linnaan. Olen ollut aivan varma siitä, että niin tapahtuisi. Olen näet antanut hänen uskotun palvelijansa ymmärtää, että aion viettää Ekolsundissa 'herranpäiväni', niinkuin Taavetti herra ja hänen palvelijansa tätä päivää nimittävät, jota minä odotan suuremmalla jännityksellä kuin oman henkeni pelastamista. Nyt ei kuitenkaan enää ole asiain näin ollen mitään muuta keinoa, kuin panna mitä pikemmin tuumamme toimeen. Ellei Niilo herraa ole Ekolsundissa, niin riippuu se silloin kokonaan Jumalasta ja hänen pyhimyksistään, voimmeko pelastaa häntä vai ei. Sillä Taavetti herra on yhtä viekas ja kavala kuin hän on pelkoinen…! Kuitenkin olen vannonut valan ja aion myöskin pitää sen… Hänen henkensä ei ole minkään arvoinen, ellei hän päästä Niilo herraa vapauteen."

Erkki ei puhunut mitään. Hän huomasi aivan liiankin hyvin, että Brodde oli oikeassa.

"Onko sinulla muuten mitään tietoja Penningebystä?" kysyi tämä.

"Ei!" oli Erkin vastaus. "Mutta vihreä ritari oleskelee yhä edelleenkin tuvassa Ekolsundia vastapäätä!"

"Ja te ette ole hänelle puhuneet mitään?"

"Ei mitään?"

"Mitä tuolla omituisella miehellä mielessä lie, sen voivat ainoastaan pyhimykset tietää… Mutta pitäkää tarkoin silmällä häntä, sinä ja Hollinger! Kautta Jumalan kalliin veren, hän voisi saattaa kaikki meidän puuhamme turhiksi…"

Molemmat palvelijat poistuivat tämän jälkeen. Erkki kapusi kalliolta alas ja se kävi nyt nopeammin kuin tullessa lumen tähden, jota myrsky oli ajanut kallionrotkot täyteen. Hän melkein vieri alas lumikinokseen kallion juurelle. Paremmin onnistui Brodde matkallaan. Rajuilma oli hänen paras liittolaisensa. Sillä jos tässä paikassa muulloinkin harvoin joku kävi, niin ei se tietysti nyt voinut tulla kysymykseenkään tällaisena myrskyisenä yönä. Hän sai sentähden häiritsemättä nostaa nuoraportaansa ylös, kääriä ne kokoon ja asettaa tavalliselle paikalleen. Sen tehtyään meni hän sitten toista tietä, kuin oli tullut, linnanrakennusten välistä takaisin linnanpihalle suunnaten askeleensa keittiötä kohti.

Silloin kuuli hän Siggen äänen ja tämä tuli samassa juosten pihan ylitse hänen luokseen.

"Sinäkö se olet Haukka?" huusi hän.

"Niin, minä se olen!" vastasi tämä.

"Oikea lemmon ilma tänä yönä… En tahtonut päästä ollenkaan erilleni Taavetti herrasta ja pelkäsin jo, ettet jaksaisi enää odottaakaan minua."

"Se ei odota koskaan liian kauan, joka tietää saavansa jotain hyvää!" virkkoi Brodde ja niin menivät he tavalliseen oleskelupaikkaansa keittiön vieressä olevaan huoneeseen. Sinne päästyä otti Sigge viiniruukun esiin juhlallisuuksien alkajaisiksi. He olivat juoneet vasta yhden pikarillisen, kun Sigge jo huomasi ystävänsä silmälautasten painuvan kiinni.

"Luulenpa, että olet väsynyt ja uninen, Haukka!" virkkoi hän. "Eikä se ole ihmekään, sillä tällainen ilma voi kyllä saada ihmisen raukeaksi. Otappa vielä yksi kulaus, niin eroamme tässä… Onhan meillä vielä huomennakin aikaa puhella. Pääni on niin raskas, kuin olisi se lyijyä täynnä."

Hän oli juuri saanut lausutuksi nämä sanat, kun Brodden pää vaipui pöytää vasten ja kova kuorsaus ilmaisi, että hän oli vaipunut syvään uneen. Sigge tutki tarkoin, oliko uni todellista ja jätti sitten huoneen.

Pian tuli hän kuitenkin taas takaisin, mutta nyt oli hänellä Taavetti herra mukanaan.

He tutkivat vielä kerran, oliko unijuoma tehnyt edes vaikutuksensa, sitoivat sitten nukkuvan kädet ja jalat, heittivät viitan hänen päälleen ja kantoivat hänet ulos huoneesta. Pihalle tultuaan suuntasivat he askeleensa suurta tornia kohti, jonka sisään katosivat pienen rautaoven kautta.