IV.
Satavuotias piispa.
Arbogassa oli elämää. Kuningas oli siellä ja paljon ritareja ja herroja, jotka olivat tulleet joko hänen seurassaan tai myöhemmin yksitellen saapuivat lähempää ja kaukaa. Niilon ajaessa Brodden seuraamana kaupunkiin, saapui myös useita Neriken herroja, niiden joukossa hänen setänsä, vanha herra Pentti Steeninpoika. Hän eli nykyään hiljaisuudessa isäinkartanossaan Göksholmassa pitäen huolta ainoastaan siitä, mikä kuului hänen toimiinsa Neriken laamannina.
Hankittuaan asunnon jätti Niilo hevoset Brodden hoitoon ja läksi purppuraviittaan pukeutuneena kuningasta tapaamaan.
Sinä päivänä oli se kuitenkin jo liian myöhäistä ja tyhjin toimin täytyi Niilon palata takaisin. Seuraavana päivänä oli Halmstadista palaavain herrojen määrä tehdä kuninkaalle selvää kokouksen keskustelujen tuloksista ja silloin ei siis sopinut puheille pyrkiä. Mutta koska Niilo tuli kuninkaan omissa asioissa ja hänen mielestään olisi ollut rikos lykätä asian esittäminen yhä edemmäksi, päätti hän uudistaa käyntinsä. Vaikka läksikin liikkeelle aamulla varhain, ei hän kuitenkaan tullut kyllin aikaseen. Tänä päivänä näytti jokainen tahtovan nähdä ja puhutella kuningasta.
Väkeä oli ahdinkoon asti. Kadulla ja portin edustalla seisoi joukoittain kaupunkilaisia ja lähiseutujen rahvasta, kuninkaan huoneeseen johtavilla portailla hänen asemiehiään kiiltävissä varuksissa ja heidän seassaan vilisi vielä ritareja, neuvosherroja ja muita. Viipyi hetkinen, ennenkuin Niilon onnistui tunkeutua perimäiseen odotushuoneeseen. Sinne saavuttuaan huomasi hän heti, kuinka vähän toiveita hänellä oli päästä sinä päivänä kuninkaan puheille. Mutta hänellä oli nyt kyllä aikaa ja hän jäi siis odottamaan sitä hetkeä, kun ovet avautuisivat hänelle niinkuin muillekin meneville ja tuleville.
Hän astui vahtipäällikön luo ja esitti hänelle asiansa. Päällikkö oli tulokas. Niilo ei häntä tuntenut eikä hänkään Niiloa. Hän oli ylpeä, käskevännäköinen mies ja isällisin katsein tarkasteli hän tuota vaatimatonta ritaria hänen esittäessä pyyntöään. Samassa tuli herra Ove Lauritsinpoika, kylmänä ja jäykkänä, ja astui suoraan ovelle. Alentuvaisesti nyökäytti hän vahtipäällikölle päätään ja katosi huoneeseen. Viitsimättä edes vastata Niilolle kääntyi päällysmies erään toisen ritarin puoleen ja ilmoitti tälle, että hän piakkoin pääsisi puheille.
Omituinen hymy levisi Niilo Bonpojan jaloille kasvoille ja pöyhkeilevään päällysmieheen kääntyen lausui hän:
"Ennen oli kuitenkin tapana, että ruotsalainen herrasmies pääsi kuninkaansa puheille ilman että se riippui alhaisen päällysmiehen mielivallasta!"
Päällysmies vavahti, niinkuin olisi kirkas keihäänkärki yhtäkkiä välähtänyt hänen edessään, mutta sitten ojentautui hän koko pituuteensa ja tarttui hyvin mahtavan näköisenä kuninkaan huoneeseen johtavan oven lukkoon.
Onneksi ovi samassa avautui ja Tord Kaarlonpoika astui ulos. Hän ensin hämmästyi Niilon nähdessään, mutta sitten ojensi hän, sydämellinen ilonväre kauniissa, avonaisissa kasvoissaan, kätensä Niilolle tervehdykseen.
"Niilo, sinäkö täällä!" huudahti hän, "kuka olisi voinut aavistaa tätä kohtausta!"
Päällysmiehen naama ilmaisi hämmästystä. Mutta ei Niilo eikä Tord panneet siihen sen enempää huomiota, vaan menivät heti ihan kumartavan miehen nenän editse huoneeseen. Se oli etuhuone. Sillä hetkellä ei siellä sattunut olemaan muita kuin he, ystävykset kahden. Kuninkaan huoneesta, sisempää kuului vilkasta puhetta, mutta sitä eivät ystävykset häirinneet, sillä he puhelivat ihan hiljaa.
"Toimeni on onnistunut!" vastasi Niilo ystävänsä tutkisteluihin, "ja odotan nyt vain, mitä toimia kuningas Kaarlolla on minulle annettavana… Mutta vieraista kasvoista, puheista ja kasvojen ilmeistä päättäen ei täällä vieläkään mitään muutosta ole tapahtunut siitä, kun viimeisen kerran kävin kuninkaani ja herrani hovissa."
"Ei, Niilo ystäväni, kaikki täällä on samalla vanhalla kannalla", vastasi Tord hartioitaan kohottaen.
"Siis tulen nytkin, kuten tavallisesti aina, sopimattomaan aikaan kuninkaani luo!"
"Niin tulet, Niilo", vastasi Tord lämpimästi pudistaen ystävänsä kättä, "sopimattomaan aikaan tulet. En voi olla sitä sanomatta. Ja kuitenkin", lisäsi hän, "olisi kuningas nyt enemmän uskotun ystävän tarpeessa, kuin koskaan ennen. Mutta kärsivällisyyttä, Niilo, se hetki luullakseni tulee hyvinkin pian, kun kuningas Kaarlo ottaa sinut toisin mielin vastaan."
Niilo hymyili puhumatta mitään ja Tord jatkoi:
"Kummia kuuluu Halmstadin kokouksesta. Jotain on ollut noilla jaloilla herroilla siellä tekeillä."
"Tietääkö kuningas mitään siitä?"
"Ei … epävarmoja ne ovat minunkin tietoni, niin etten voi niistä hänelle mitään mainita, en tahdo itsekään oikein voida uskoa niitä."
"Kunpa ei kuningas Kaarlo liian myöhään heräisi uinailustaan… Arvelen, että hän kyllä täydellä todella saisi kallistaa korvansa vihreän ritarin varoituksille. Mutta eikö tuota ritaria vieläkään ole näkynyt kuninkaan hovissa?"
"Ei … hän katosi niinkuin kaste samalla hetkellä, kun kruunu joutui heimolaiseni päähän. Kuitenkaan ei kuningas itse mitään sellaista pelkää, hän luottaa vain onneensa ja tosi onkin, että onni on häntä suosinut pikkuseikkoja myöten, niin ettei ole ollenkaan ihme, jos hän turvaakin yksin siihen yrityksissään eikä niin paljon neuvonantajiin. Itse luontokin näyttää hänelle olevan suosiollinen ja täyttää hänen pikkutoiveensakin. Muistat kai vielä sen sateen, joka pitkällisen kuivuuden jälkeen niin perinpohjin maan kasteli. Se sattui silloin, kun kuningas Kristoferin kuoleman jälkeen tänne Suomesta saavuimme. Kaikki on onnistunut niin Norjassa kun täälläkin. Etelää kohti siellä retkeillessämme kuulin rahvaan kertovan, että Kaarlon kuninkaaksi tultua oli saatu sellainen sato, ettei kahteenkymmeneen vuoteen moista. Se myös ihmetytti heitä kovasti, että me kuljimme Dovren yli pohjoistuntureille … se oli Martinpäivän aikoihin viime vuonna … ja että voimme kulkea tietä, jota lumen vuoksi tavallisesti hevosellakin oli mahdoton päästä eteenpäin."
Niilo ei voinut olla hymyilemättä ystävänsä kertomukselle, vaikka itsekseen ajattelikin, kuinka helposti tällainen sokea onneenluottamus voi kelvollisimmankin miehen tuhoon saattaa, samoin kuin se voi saattaa hänet välinpitämättömäksi paraimpainkin ystäviensä suhteen, jotka pitivät ainoastaan hänen todellista hyväänsä silmällä eivätkä alentuneet joukon mukana häntä imartelemaan. Jotain sellaista ilmeni hänen hymyilyssään ja tutkistellen katseli Tord häntä, ilman että kuitenkaan keskeytti puhettaan:
"Vielä merkillisempi oli tapaus, joka sattui, kun kruunauksen jälkeen jätimme Trondhjemin. Kuningas halusi kotiin Ruotsiin ja päätti ratsastaa pitkin Tyra-jokea Ruotsin rajalle. Kaikki pyysivät häntä siitä luopumaan. Talonpojat vakuuttivat sen tien olevan mahdottoman kulkea. 'Ei ole sellaista', sanoivat he, 'joka ainakaan muistaisi sen siihen vuoden aikaan kannattaneen. Vasta paaston aikana, kun lumi sen täyttää, voi siihenkin jää kiintyä, mutta sen vesi paljastaan, se ei jäädy koskaan!' Mutta kuningas vastasi vain, että Jumala ja Pyhä Olavi ne kyllä hänet taas Ruotsiin saattaisivat ja niin läksimme me ratsastamaan. Kun saavuimme sitten joelle, leveni edessämme jääpeite kirkkaana kristallina. Ja viidessä tunnissa, sen saat uskoa tai olla uskomatta, suoritimme me matkan, joka tavallisesti kestää kolme päivää. Päivää jälkeen kuohui joki jo taas vapaana ja niille norjalaisille, jotka olivat meitä rajalle saattamaan, tuli perin kurja paluumatka… Kuka muu on sellainen onnen suosikki, Niilo, kuin hän! Ja jos se viekin lopulta heimolaiseni turmioon, niin voimme ainakin sanoa, että onni on tehnyt sen tavalla, jota ei voinut odottaa… Olisi se kuitenkin hyvä, jos joku voisi hänen silmänsä avata … minä sitä en voi!"
"Kaarina kuningatar!" kuiskasi Niilo.
"Ei hän", lausui Tord päätään puristellen, "ei … näyttää melkein siltä, kuin ei hänelläkään enää olisi samaa vaikutusta heimolaiseeni kuin ennen… Mutta tapahtukoon, mitä tahansa, Niilo", lausui hän tarttuen taas ystävänsä käteen, "me kahden pysymme lupauksellemme uskollisina, me olemme aina kuningas Kaarlon ystäviä niin vasta- kuin myötäkäymisessäkin, puhaltakoon sitten vihamielinen tuuli meitä vastaan vaikka kuninkaankin puolelta."
"Lupaukseni pidän, Tord!" vastasi Niilo lujasti, vaikka poskensa hehkuivat ja silmänsä leimahtelivatkin pidätetystä harmista. "Ruotsin tähden olen hänelle uskollinen, vaikka henkeni menisi."
Syvästi liikutettuna puristi Tord toisen kättä omassaan. Mutta ei hänkään, eläen sen loiston keskellä, joka heimolaistaan ympäröi, voinut käsittää sen uskollisuuden koko arvoa, joka pysyi muuttumattomana, vaikka saikin vain ilmeistä ylönkatsetta ja unhotusta osakseen.
Samassa tuli herra Ove kuninkaan puheilta. Hän pysähtyi hetkiseksi ja ylpeä, töykeä silmäys lennähti hänen kulmainsa alta huomatessaan Niilon. Mutta samassa ilmautui kuningaskin sisähuoneen kynnykselle, ja Niilo riensi häntä vastaan. Herra Ove poistui ja samaten Tord, niin että Niilo ja kuningas jäivät aivan kahden kesken.
Omituinen, selittämätön ilme kuvasteli kuninkaan kasvoilla huomatessaan Niilon. Halu vetäytyä takaisin, välttää ritarin seuraa näytti siinä olevan määräävänä, ilman että kukaan voi sanoa, oliko se harmista ja vastenmielisyydestä, vai itsensä soimauksesta. Kun näki tuon äkillisen, selittämättömän muutoksen kuninkaan kasvoissa, tuli ikäänkuin itsestään mieleen totuus, jonka vanhat sadut tuovat esiin vuoreen vietellyn ritarin kuvassa. Vuorenhaltian tyttären ihanuus, hänen isänsä asunnon loisto ja prameus, kaikki ne huumaavat ritarin mielen — hän on tyhjentänyt unhotuksen maljan. Isä, äiti, kaikki, joka hänelle kerran on ollut rakasta, kaikki se on enää utua vain. Hänen sielunsa ei saa kuitenkaan rauhaa. Ja siksi haluaa hän heittäytyä yhä vain syvemmälle huvitusten huumaavaan pauhuun. Mutta mikä voima medessä onkin, kuinka syvälle hän unhotuksen maljan onkin tyhjentänyt, kuitenkin tuntee hän joskus, miten entinen sydän vielä lyö siellä rinnassa. Tosin yhä heikompana ja heikompana, mutta lyö kuitenkin. Ja hänen olentonsa särkyy tuon muiston ja häntä vallitsevan huumauksen, hyvän ja pahan, ristiriitaan — tavallinen taru, joka ritarilauluissa on pukeutunut aikansa muotoon.
Jotain sellaista ilmeni nyt kuninkaan kasvoissa. Suuret silmät olivat ritariin suunnattuina ja ilme niissä oli niin puhuva, vaikka sanaakaan ei tullut huulilta. Silmänräpäyksen se kesti vain, tämä syvän ristiriidan ilme hänen silmissään, niinkuin heitetyn kiven jättämä väreily veden kalvossa. Senjälkeen levisi hänen kauniille kasvoilleen taas kylmä, raudankova piirre ja hän tarkasteli Niiloa tiukasti, joka itse asiassa osotti vain sen lumouksen voimaa, jonka alaisena hän oli, eikä siis sitä, jonka puolueettoman katsojan täytyi kuitenkin myöntää siinä olevan.
"Mitä tahdotte, Niilo Bonpoika?" kysyi hän niin vieraalla ja kylmällä äänellä, että puhuteltu tarvitsi koko voimansa säilyttääkseen malttinsa.
"Tulen tekemään selvää siitä, mitä teidän nimessänne olen Suomessa toimittanut, herra kuningas!" vastasi Niilo.
"Hyvä!" keskeytti kuningas ja viittasi kädellään, "kertomuksen siitä voitte jättää kanslerilleni! Tahdotteko jotain muuta?"
Niilo ei vielä ennättänyt vastata kuninkaan kysymykseen, kun Tord Bonde avasi ulko-oven ja piispa Maunu Tavast astui sisään. Ulkonäöltään oli vanhus erittäin arvokkaan näköinen. Hänen korkea otsansa, ryppyiset kasvonsa ja hopeanharmaa partansa ilmaisivat korkeaa ikää, samalla kun uljasrakenteinen pää ja suora vartalo puhuivat voimakkaasta vanhuudesta. Mutta jos vanhuksen kasvot olivatkin jalot ja ankarat, niin säteili niistä kuitenkin silmät, niin lempeät ja hurskaat, että kaikki se yhdessä herätti yhtä paljon luottamusta ja rakkautta kuin kunnioitustakin.
Sellainen oli vanha, nyt jo lähes satavuotias piispa Maunu Olavinpoika Tavast Turusta, yksi Suomen merkillisimpiä piispoja keskiajalla, jota kerran jo aiottiin Upsalan arkkipiispan istuimellekin. Turun hiippaa oli hän kantanut jo vuodesta 1412 eli Margaretha kuningattaren kuolemasta alkain. Hänellä oli siis rikas kokemus entisajoilta ja muutenkin nautti hän yleistä ja ansaittua kunnioitusta. Nyt oli hän paluumatkalla Halmstadista, jossa oli ollut yhdessä Ruotsin muitten lähettilästen kanssa.
Ystävällisenä meni kuningas sisääntulevaa vastaan ja vei hänet sisähuoneeseen. Tord Kaarlonpoika poistui myös ja niin oli Niilo yksin jälellä ikkunasyvennyksessään, miettien itsekseen, odottaisiko piispan ja kuninkaan keskustelun loppumista päästäkseen sitten kuninkaan pakinoille, vai poistuisiko. Hän jäi jälelle. Hänellä oli sanottava vakava sana kuninkaalle ja jos hän nyt ei käyttäisi tilaisuutta hyväkseen, oli vaikea tietää, koska hän sen taas saisi.
Mutta sisähuoneessa puhelivat kuningas ja piispa keskenään.
"Tiedän teidän vaaranne, herra kuningas", sanoi vanhus huoaten, "ja jos puhun tai olen vaiti, on se yhtä paha."
"Tämähän on kummallista puhetta, Maunu piispa!" sanoi kuningas hymyillen ja lisäsi: "se ei ole kuitenkaan luullakseni niin vaarallista, kuin minä te sen pidätte."
"On, on", huokasi piispa, "vala sitoo minua vaitioloon, kun taas toinen kuninkaalle vannomani pakottaa minua puhumaan. Herra minua rankaiskoon, etten kieltäytynyt sellaisesta luottamuksesta, jota ei muuten voitu minulle osottaa, kuin saattamalla minut vääränvalantekijäksi… Sillä sitä en voinut aavistaa, että salaisuus koskisi teitä, herra kuningas!"
Kuningas katseli ihmeissään piispaa, keskeyttämättä kuitenkaan hänen puhettaan ja kun piispa oli päässyt ensi liikutuksestaan, joka hänet valtasi seisoessaan vastatusten kuninkaan kanssa, jatkoi hän:
"Kavallus vaanii teitä!"
"Kavallus!" huudahti kuningas, silmät ja kasvojen ilme sellaiset, kuin ei oikein olisi käsittänyt tai tahtonut käsittää, mitä sanottiin.
"Niin", lausui Maunu piispa. "Ja punnitessani valoja vastakkain, tuntuu minusta, kuin kuninkaalle vannomani olisi painavampi sitä, jonka he minulta houkuttelivat saadaksensa minutkin liittoutuneitten puolelle… Siksi tahdonkin nyt sanoa teille kaikki."
"Sen voitte kyllä tehdä, jos minä vain uskon teitä", virkkoi kuningas.
"Kunpa olisinkin siitä varma, herra! — Voisin silloin ainoastaan varoittaa ja katsoa tehneeni sillä jo kylliksi, rauhoittaakseni omantuntoni ääntä… Mutta kun nyt teille kerron kaikki, teen sen avatakseni teidän silmänne näkemään vaaraa, johon syöksytte, ellette aikanansa pidä silmällä vihollisianne. Tältä kannalta, täyttäen valani teille, arvioitakoon sitä valan rikkomista, jonka olen vannonut liittoutuneille."
Kuningas muuttui synkäksi muodoltaan piispan sanat kuullessaan. Mutta piispa jatkoi:
"Me ratsastimme Halmstadista, jossa kaikki jo oli päättynyt. Herra Niilo Juhonpoika ratsasti sivullani ja me puhelimme kokouksesta ja rauhasta, jota, jos Herran tahto niin on, nyt saisimme nauttia. Silloin alkoi ritari jutella, miten hänen mielestään hyvä hallitus paraiten meidän maassa vakaantuisi. Puheeni antoi ritarille aihetta ilmaisemaan, että julkisten keskustelujen ohessa oli Halmstadissa salaisiakin pidetty. Ja saatuaan minut vannomaan valan, julkaisi hän, mihin päätöksiin niissä oli tultu."
"Ilmoittakaa lyhyesti nuo päätökset, arvoisa isä!" kiiruhti kuningas sanomaan, kun piispa tuon tuostakin keskeytti puheensa. "Mitä salaisia päätöksiä ovat liittoutuneet tehneet!"
"He aikovat riistää Ruotsin teidän käsistänne, herra kuningas!" lausui piispa.
"Riistää valtakuntani minulta, arvoisa isä?" huudahti Kaarlo ja korskea hymy levisi hänen kasvoillensa. "Oletteko kuullut edes oikein ritarin sanat?"
"Arvelette siis Maunu Tavastin kulkevan kuninkaansa luona kertomassa asioita, joita ei ole kuullut! Ei, ei, herra kuningas … mitä sanon, on totta. Teitä vastaan toimii taas liitto, yhtä voimakas ja mahtava kuin ennenkin. Ja sen voimansa on se imenyt siitä suosiosta, jota olette liittoutuneille osottanut. Kuningas Kristian ja tanskalaiset täyttävät sen, mitä puuttuu ja sitten … niin sitten otetaan kruunu päästänne, ettekä Te voi sitä silloin enää estää!"
"Mutta millä tavalla tämä kaikki sitten tapahtuu?" tutki kuningas.
Hän luotti vain lujasti onneensa. Taivas oli selkeä ja täytyi pysyä — niin kuului hänen tahtonsa eikä hän halunnut taivaanrantaa tarkastella, josta synkkiä pilviä jo alkoi kohoutua. Maunu piispa, tuo satavuotias vanhus, tahtoi kiinnittää kuninkaan huomion juuri tälle taholle ja hänen ikänsä, kokemuksensa, tyyni arvokkaisuutensa yhtä paljon kun hänen oikeudentuntonsa ja ihmisrakas henkensä, kaikki se saattoi kuninkaan ainakin hetkeksi punnitsemaan asiaa, jolle näytti niin vähän arvoa antavan. Mutta eivät ne ajatukset sittenkään saaneet hänen mielessään pysyvää jalansijaa. Sumu peitti hänen silmiltään esineet ja esti hänet näkemästä niitä niiden oikeassa valossa. Nämät piispan sanat ne vasta toivat valoa niihin, ne valaisivat sumunkin läpi ja näyttivät esineet kaikessa alastomuudessaan. Ja tämän näköharhauksen ja todellisuuden välillä hapuillen teki kuningas nyt kysymyksensä:
"Ja miten kaikki tämä on tapahtuva?"
"Linnaläänien avulla, herra kuningas!" vastasi piispa.
Kuninkaasta näytti kuin ei hän olisi tästä sanaakaan käsittänyt.
"Te ette ole antanut mitään hallitsijavakuutusta, niinkuin esim. Kristofer kuningas…" alkoi piispa, mutta kuningas keskeytti hänet kiivaasti:
"Hallitsijavakuutusta!… Ovatko sitten nuo jalot herrat unhottaneet, etten ole, niinkuin Kristofer, ulkomaalainen, vaan vanhaa, jaloa ruotsalaista sukua… Ovatko unhottaneet, mitä laki määrää?… Luulevatko he, että minä laillisena kuninkaana sitoudun enempään, kuin mitä Ruotsin laki käskee? Ei, hyvät herrat ja ritarit … jos sellaista alatte veisata, kyllä suunne pian tukin!"
"Rauhoittukaa, rauhoittukaa, herra kuningas!" alkoi piispa taas. "Hallitsijavakuutuksesta ei tulla mitään puhumaan. Teidän toivotaan vain mukautuvan neuvoston tahdon mukaan, kun linnoja ja läänejä annetaan, toivotaan vain, ettette tule niitä keltään riistämään ilman neuvoston suostumusta…"
"Tämäkö on kaikki, mitä tiedätte, Maunu piispa?" kysyi Kaarlo hetken mietittyään.
"Siinä on kaikki!" vastasi piispa.
"Sitten ihmetyttää minua, kuinka nuo jalot herrat eivät ole tulleet ajatelleeksi sitä asianhaaraa, että minä voin sanoa tähän kaikkeen ei ja että kuninkaallinen valtani ulottuu toki pitemmälle kuin heidän…"
"Totta kyllä, herra … mutta heillä on puolellaan kuningas Kristian ja sodan tulisoihtu uhkaa Tanskasta samalla hetkellä kun kavallus vaanii täällä kotona!"
"Ja Ruotsin kuninkaan on siis valittava kahden välillä, joko taistella kruunustaan kuolema tai voitto taikka taas tulla mahtavain herrain leikkipalloksi… Hyvä, olen valinnut jo, Maunu piispa!"
"Kunpa se vain olisi tapahtunut onnellisella hetkellä, herra kuningas!… Itse asiassa ette kuitenkaan ole mitään vaalia tehnyt, sillä jos neuvostolle antaisitte tuon kuninkaallisen vallan, johon pyritään, ja jonka salaiset vihollisenne todella uskovat teidän sille antavan, niin käyttäisi se heti sitä saadakseen linnat haltuunsa ja siten tullaan samaan päämaaliin, kuin nyt kieltäytyessänne."
Kalpeana vihasta istui kuningas ja hänen silmänsä tuijottivat kallisarvoiseen mattoon, jolla hänen jalkansa lepäsivät. Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka kuluessa piispa koetti kuninkaan kasvoista nähdä, minkä vaikutuksen puheensa oli tähän tehnyt.
"Sotaa ja taistelua vain", keskeytti piispa lopulta vaitiolon, "se on siis se viimeinen sanoma, joka vanhalla Maunu Tavastilla on kuninkaalleen tuotavana, sillä nyt haluan minä vetäytyä pois maailman melskeistä rakkaaseen Naantaliini. Mutta siksi varotankin sinua ja pyydän, ettet unhota piispa vanhuksen sanoja: ympäröi itsesi uskollisilla, luotetuilla miehillä ja varustaudu sotaan. Sillä ainoastaan yksi on ja hän on onnen ja voiton herra!"
Syvä vakavuus kuvastui kunnia-arvoisen vanhuksen silmissä ja mitä ankarammilta tuntuivat sanat, sitä lämpimämmin välkkyivät silmät.
"Muistutan teille vielä virkaveljeni, autuaan vainajan, arvoisan isän, Tuomas piispan sanoja, jotka hän kerran teille kirjoitti. Te näytitte niitä minulle ollessani kerran teidän luonanne Turussa. Mitä hän sanoi, tahdon minäkin nyt toistaa: 'säilytä ystäväsi, äläkä riko välejäsi kaikkien kanssa. Pidä myös toinen mieli kuolemasta, jonka Jumala kärsinyt on. Hyvin käy hänelle, joka toisten virheistä välttyä voi!' Sitä miettikää, herrani, ja te tulette silloin todella toimittamaan sellaista, joka elää satoja vuosia, niinkuin kerran olette sanonut. Ja vielä virkkoi kuollut ystäväni: 'tahdon antaa sinulle hyvän neuvon: Toimi tänäpäivänä niin, että voit siitä vielä huomennakin vastata, tänä vuonna niin, että voit milloin hyvänsä siitä vastata. Joka toisin neuvoo, hän sokaisee sinua. Ota omastatunnostasi vaari!'"
Kuninkaan kasvot synkistyivät yhä. Mutta piispa jatkoi:
"Jumala minua niin sielun kuin ruumiinkin puolesta auttakoon, sillä mitä sanonut olen, sen olen sanonut hyvässä tarkoituksessa, rakkaudessa ja ystävyydessä, niinkuin ystävä toiselle. Valitse siitä, mitä parhaaksi katsot; mitä et hyväksy, jätä!"
Nyt nousi kuningas ja astuen piispan luo tarttui hän tämän käteen.
"Ei, vanha Maunu piispa", sanoi hän, "tarkoitatte neuvoillanne hyvää minulle, niinkuin ennen Tuomas piispakin… Kiitos teille kaikesta siitä. Matkustakaa Jumalan nimessä takaisin hiippakuntaanne tai, jos se teitä paremmin miellyttää, menkää nauttimaan rauhaa ja lepoa rakkaaseen Naantaliinne…"
Liikutettuna tarttui piispa kuninkaan ojennettuun käteen kiinni ja katsoi häntä vakaasti ja lämpimästi silmiin.
"Herra Jumala ja kaikki pyhimykset suojelkoot Ruotsin kuningasta", sanoi hän.
Piispa meni ja kuningas seurasi häntä siihen huoneeseen, jossa Niilo seisoi. Kuninkaan posket muuttuivat hehkuvan punaisiksi nähdessään ritarin, jonka oli jo kokonaan unhottanut, ja myös piispa pysähtyi ja kiinnitti silmänsä häneen. Mutta ennenkuin kukaan vielä ehti sanaakaan sanoa, astui Niilo esiin ja virkkoi:
"Olen kuullut keskustelunne, mutta te, herra kuningas, tunnette minut liian hyvin voidaksenne suuttua minuun ja teille, herra piispa, annan ritarisanani, että pidän salassa mitä olen kuullut."
"Ja sillä luulette sovittaneenne, mitä olette ritaritapoja ja kunniaa vastaan rikkonut, kun ilman kuninkaanne lupaa olette kuunnellut hänen salaista keskusteluaan toisen kanssa?" huudahti kuningas kiiluvin silmin ja vihan puna poskilla.
Niilo vaikeni. Sellaisena ei hän ollut koskaan nähnyt tätä miestä, jonka seurassa jo niin monta vuotta oli elänyt ja jota oli aina oppinut kunnioittamaan. Epävarmaa on, miten lopulta olisi käynyt, sillä kuninkaan viha nousi joka hetki ja Niilo myöskin tunsi syvimmässä sydämessään itsensä loukatuksi. Ylpeys kielsi siis häntä enää mitään puolustuksekseen puhumasta. Mutta piispan silmät tarkastelivat heitä molempia ja hänellä mahtoi olla ihmeellinen vaisto erottaa hopea kuonasta, pääasia sivuseikkojen keskeltä — hän astui väliin.
"Eikö tämä ritari ole ystävänne, herra kuningas?" lausui hän, "minä ainakin pidän häntä miehenä, jolle, jos Herra olisi päiväni päättänyt, ennenkuin olisin luoksenne ehtinyt ja hänet silloin olisin tavannut, jolle olisin uskonut kaiken sen teille sanottavaksi, mitä nyt olen itse puhunut…"
Kuninkaan viha lauhtui vähän nämät piispan sanat kuullessaan. Ei kuitenkaan kauemmaksi, kuin että antoi piispan rauhassa poistua. Sitten hän kääntyi taas Niiloon, joka tyyneenä kesti kaiken sen kylmyyden, jota kuninkaallinen herransa hänelle osotti.
"Miksi viivytte, Niilo Bonpoika?" oli kuninkaan kysymys.
"Tehdäkseni teille kysymyksen, kuningas Kaarlo", vastasi Niilo.
"Tehkää se sitten … minä kuuntelen!"
"Tuskin se nyt enää on tarpeellista, sillä mitä olen kuullut ja nähnyt, on minulle jo täysi vastaus…!"
Hänen aikomuksensa oli ollut, astuessaan kuninkaan eteen ja jäädessään odottamaan piispan poismenoa, vaatia selitystä kuninkaan kylmään, melkeinpä loukkaavaan käytökseen häntä kohtaan. Mutta huomatessaan, miten kuningas häntä nyt kohteli, selvällä tarkoituksella sulkea häneltä korvansa, nousi koko hänen synnynnäinen uljuutensa vastaan, eikä hän tahtonut sanaakaan enää sanoa lauhduttaakseen kuninkaan mieltä tai vaikuttaa hänen sydämeensä muistuttamalla entisiä palveluksia tai toisia suhteita.
Otsa synkkänä seisoi kuningas ja näytti odottavan, mitä ritari sanoisi, mutta kun tämä aina vain pysyi vaiti, virkkoi hän:
"Kovin tuntuvat sananne röyhkeiltä, ritari … on kuitenkin olemassa ero minun ja teidän välillänne, jonka yli astuessanne teette itsenne solvaukseen syypääksi."
"Jos niin on käynyt, olen sen tehnyt vasten tahtoani", lausui Niilo, "mutta jos nyt puhuisin, olisi se suosion kerjäämistä ja sellaiseen en koskaan alennu…!"
"Niilo Bonpoika!" huudahti kuningas vihasta kalpeana, jota ritarin tyyni käytös vielä vain kiihdytti.
"Ryömikööt muut ja etsikööt imarteluilla suosiotanne, kuningas Kaarlo. Minä en ole oppinut sitä taitoa… Ja siksi en peräytä sanaakaan puheestani, vaikka henki menisi. Mistä olette saanut häjyt ajatuksenne minusta, aioin kysyä, sillä luulin kuninkaassani itselläni olevan ystävän, jonka harhaluulot saisin poistumaan… Mutta kuninkaani ystävyys on minulta mennyt, näen sen, kuulen sen ja siksi vaikenen… Vähän vain tahdon vielä lisätä… Olette loukannut minua tavalla, jota ei mikään todellinen ritari voi kärsiä. Että jäin kuuntelemaan teidän ja piispan keskustelua, olisi ollut rikos, ellen olisi ystävänne ja jos olisin voinut keksiä jonkun toisen keinon päästäkseni puheillenne… Mutta hyvin kyllä tiedätte, miten ovenne samaten kuin sydämennekin on ollut minulta suljettuna, ja mihin rangaistukseen nyt tuomitsettekin minut rikoksestani, siihen tulen alistumaan, olkoon se sitten millainen tahansa!"
Äänetönnä, huulet tiukasti yhteenpuristettuina seisoi kuningas. Näytti melkein siltä, kuin olisi ritarin puhe miellyttänyt häntä, kuin olisi hänen täytynyt sisässään tehdä vastarintaa sille miehevälle, jalolle vaikutukselle, jonka se häneen teki, ettei hellät tunteet vain saisi mielessä valtaa. Niin kului hetkinen, jonka kuluessa ilme kuninkaan silmissä jäykkeni taas.
"En vaadi rangaistusta!" sanoi hän viimein. "Mutta erotkaamme, Niilo
Bonpoika… En ole enää teidän palveluksenne tarpeessa."
Niilo vaaleni ja valtava liikutus sai hänen huulensa värisemään. Ankara taistelu raivosi hänen rinnassaan. Mutta ennenkuin hän ehti tyynnyttää mielensä, saada sanaakaan vielä huuliltaan, avautui ovi ja useita kuninkaan ritareja astui sisään, niiden joukossa ritari Jost von Bardenvleth ja Ove Laurinpoika.
Ja näiden läsnäollessa toisti kuningas uudelleen sanansa:
"Voitte vetäytyä Ekesjöhön, ritari Niilo, veljenne luo", sanoi hän, "ehkä hän voi saada teidät taas ajattelemaan, mitkä ovat ritarin velvollisuudet kuningastaan kohtaan?"
Niilo Bonpoika katseli kuningasta, silmissä ilme, jota tämä ei voinut kestää. Siinä kuvasteli suru, tuska ja viha sekaisin, mutta myös rakkaus ja ylevyys puhtaimmassa jaloudessaan. Se oli niinkuin lasinpalaksi luultu timantti, joka oli tullut syrjään viskatuksi, mutta joka vielä sielläkin kimalteli kaikessa katoamattomassa kirkkaudessaan. Se oli ikäänkuin pyhyyden kirkas loiste, joka kuvastui noista jaloista, miehevistä piirteistä.
Hän tervehti kohteliaasti kuningasta ja poistui.
"Aina suuri, aina jalo on armollinen herramme, kuningas Kaarlo!" virkkoi ritari Jost.
Mutta kuningas ei näyttänyt kuulevan, ei näkevän häntä. Hänen silmänsä seurasivat vain poistuvaa ja vielä tämän kadottuakin seisoi kuningas siinä ja katseli tämän jälkeen, niinkuin olisi ritari vielä ollut huoneessa. Jotain tapahtui kuninkaan povessa ja siksi vaikenivat läsnäolijat. Vihdoin havahtui kuningas kuitenkin mietteistään ja astui sisähuoneeseen, jonne ritari Jost heti seurasi häntä.
"Käsitän kyllä", sanoi ritari pehmeällä, korvia hivelevällä äänellä, "käsitän kyllä sen tuskan, jonka kuningas povessaan tuntee, kun on pakotettu hylkäämään sen, joka on nauttinut hänen suosiotansa, vaikkapa sitten huomaisisikin sen tulleen ansaitsemattoman, kavaltajan osaksi…"
"Kavaltajan?" keskeytti kuningas ja loi ritariin murhaavan silmäyksen.
"Uskallan toistaa sanani", vastasi ritari, "sillä luulen, että varmaan voin, jos se vain on kuninkaani tahto … saattaa päivän valoon pahuuden ja teeskentelyn kaikessa alastomuudessaan … ja ehkä se joskus tekee kuninkaallekin hyvää nähdä totuus omilla silmillä, kuulla se omilla korvilla."
"Mitä tarkoitatte, ritari Jost?" kysyi kuningas.
"Kaupungissa oleskelee juuri paraikaa Tanskan lähettiläs, joka on tekemisissä karkotetun ritarin kanssa…"
Kuninkaan silmissä välähti tuli, niin kauhea, niin hurja, että itse ritari Jostkin kalpeni sen nähdessään.
"Ilmeinen kavaltaja siis!" huudahti kuningas ja toisti vielä, "ilmeinen kavaltaja!"
"Niin", alkoi ritari hetkisen vaitioltuaan, "ilmeinen kavaltaja … ja jos suvaitsette seurata minua, tulette siitä mitä silloin kuulette kyllä huomaamaan, että pikemmin saatte katua lempeyttänne kuin ankaruuttanne."
Kysyvin, tutkistelevin silmin katseli kuningas ritaria, mutta tämä virkkoi vain mitä rauhallisin ilme kasvoissa:
"Tänä iltana on herra Niilolla ja tuolla lähetillä salainen yhtymys Harmaaveljesten luostarissa. Jos tahdotte, saatte siellä kuulla kaikki, jota kirvelevä sydämenne tarvitsee rauhoittuakseen."
Hetkisen mietittyään vastasi kuningas:
"Minä tulen!"
Heti tämän jälkeen kulki kuningas lukuisan ja loistavan seurueen kanssa Franciskaanien luostariin, jonne suuri neuvosto oli kokoutunut. Ja ihastunein silmin seurasi kokoutunut kansa tuota korkeaa, majesteetillista olentoa, toivoen Jumalan siunausta hänelle, jolle lopultakin oli onnistunut tuo suuri yritys aito ruotsalaisen kuningaskunnan perustaminen.