Niilo Bonpoika Sture 2: Kuninkaankruunu

by C. Georg Starbäck

V.

Kaarlo kuningas ja kavaltajat.

Suuresti oli Kaarlo Knuutinpoika muuttunut sen yön jälkeen, jona tuo lumottu koriste joutui hänen käsiinsä. Hän katseli maailmaa nyt kokonaan toisilla silmillä, kuin ennen. Hän tunsi rohkeuden ja voiman kasvavan rinnassaan. Ja kaikki kunnianhimonsa kaukaisimmatkin unelmat luuli hän nyt voivansa toteuttaa. Tämän hänen uskonsa sai vielä enemmän vahvistumaan joukko onnellisia tapahtumia. Ne toivat hänen rintaansa lujan luottamuksen onneen ja menestykseen, jonka siellä jo oli saanut juurtumaan tieto, että oli tuon loistavan koristeen omistaja.

Ensin saapui tieto Kristofer kuninkaan kuolemasta. Se oli sattunut juuri samaan aikaan kuin myrsky riuhtasi katon Viipurin linnan korkeimmasta tornista ilmaan ja toi hänen käteensä höyhenen, joka johti hänet koristeen löytöön. Vastustajat olivat tosin käyttäneet hänen poissaoloaan hyväkseen ja valinneet veljekset Niilo ja Pentti Juhonpojat (Oxenstjernat) valtionhoitajiksi. Samaten oli myös jälkimmäisen poika, kavala ja terävä-älyinen Jöns Pentinpoika, joka edellisinä vuosina jo oli nimitetty tuomiorovastiksi Upsalaan, nyt valittu arkkipiispaksi Niilo Ragvaldinpojan jälkeen. Niin luuli tämä puolue nyt vakuuttaneensa vallan itselleen. Mutta kun Kaarlo saapui Suomesta Tukholmaan, muuttui kaikki heti. Kaikki vastapuolueen puuhat ja suunnitelmat menivät myttyyn. Eikä sillä ollut lopulta enää muuta mahdollisuutta kuin puolustaa unionin jatkamista, odottaa siis kuninkaan vaalia Tanskassa, että Ruotsikin voisi sitten siihen yhtyä.

Mutta se juuri vahvisti Kaarlon asemaa samalla kuin se heikonsi vastapuolueen voimaa. Heitä aljettiin näet pitää Tanskan ystävinä heti kun selittivät kannattavansa unionia. Sillä unionilla ei nyt enää tarkoitettu kolmen valtakunnan yhdistymistä, vaan Ruotsin ja Norjan alistumista Tanskan alle, joka oli unionin sydänmaa. Mutta joka sitä tahtoi, tahtoi Ruotsin turmiota. Tanskalainen ja vihollinen olivat nyt samat. Sellaiseksi oli asiain tila vähitellen kehittynyt edellisten kuninkaiden aikana. Ja Kristian Oldenburgilainen, joka Kristoferin kuoleman jälkeen valittiin Tanskan kuninkaaksi, täydensi edeltäjäinsä alkaman työn. Tosin oli sitä myös jo kiihdyttänyt se mahtava virta, jonka Engelbrekt oli saattanut liikkeelle. Hän oli, tämä mies, eläissään ja vaikuttaessaan ja vielä enemmän kuolemansa jälkeen ruotsalaisen kansallishengen puhtain, elävin ilmaus. Mitä kansa tahtoi, rahvas tarkoitti, sitä samaa oli Engelbrekt tahtonut ja sen eteen toiminut — itsenäistä, ruotsalaista kuningaskuntaa. Nyt esiintyi Kaarlo tätä aatetta ajamaan ja veti heti koko Ruotsin puolelleen. Niinkuin ennen jo on mainittu, ei häntä näissä puuhissaan johtanut sama ylevä aate kuin Engelbrektiä. Kunnianhimo oli hänellä pääkiihottimena. Mutta se oli kuitenkin Ruotsin asia, jonka ajajana hän esiintyi ja jonka puolustajaksi hän toimiensa kautta joutui.

Uusi arkkipiispa tuli katkeruutta täyteen nähdessään, miten kaikki, mitä hän ja heimolaisensa olivat rakentaneet, kokoon luhistui. Vimmoissaan ja kiukkua kuohuen jätti hän Tukholman ja ratsasti hiljan valmistuneeseen linnaansa Almarestäkeen. Tämä tapahtui keskiviikkona. Mutta tuorstaina 20 päivä kesäkuuta vuonna 1448 kokoonnuttiin kuninkaanvaalia varten Pyhän Gertrudin veljeyden saliin. Juhlallisen rukouksen ja laulun jälkeen toimitettiin vaali ja Kaarlo Knuutinpoika sai seitsemästäkymmenestä yhdestä kuusikymmentä kolme ääntä. Valtava riemuhuuto vieri yli salin. Sitä toistelivat tuhannet ulkonaolevat, jotka kärsivällisinä olivat siellä odottaneet vaalin tulosta. Ja mahtavana vieri se riemuhuuto sitten yli koko Ruotsinmaan. Se oli onnen helmasta kasvanut kukkanen, ja sen tuoksu sai Kaarlon yhtä autuaaksi, kuin talonpojan ne runsaat sadot, jotka hän luuli kuninkaan onnen hänellekin tuottaneen.

Heti näitten tapausten jälkeen tehtiin sitten retki Gotlantiin, jossa onni niin hellänä hymyili Kaarlolle. Koko maa ja itse Visbyn kaupunkikin joutui hänen käsiinsä. Eerikki kuningas suljettiin kaupungin toisessa päässä sijaitsevaan linnaansa Visborgiin. Ja lopulta täytyi hänen suostua pakkosopimukseen ja jättää saari, jonka sijaan hänelle luvattiin Ölanti ja Borgholm. Tosin jätti Eerikki kuningas siitä huolimatta Visborgin tanskalaisille. Mutta vielä piti Kaarlon käskynhaltia saarta ja kaupunkia hallussaan, kun Norjasta saapui tieto, että myöskin sen valtakunnan rahvas tahtoi Kaarloa kuninkaakseen.

Eipä siis ihme, jos Kaarlo kuningas alkoi luottaa onnensa muuttumattomuuteen, kun se onni kerran näin luopumatta hänen kaikkia yrityksiään suosi. Mutta sellainen menestys saattaa ihmisen tavallisesti ylimieliseksi, estää hänet vaaroja näkemästä. Ja niin kävi Kaarlonkin. Hän unhotti vanhat vastustajansa. Ne himmenivät, katosivat hänen silmistään, mitä enemmän taivas hänen päänsä päällä kirkastui. Ja tavatessaan taas heidät, kohteli hän heitä niinkuin omia ystäviään. Niin olivat Oxenstjernat saavuttaneet hänen luottamuksensa, samaten Maunu Gren. Tosin voi sellaisellekin menettelylle ajatella tarkoituksensa, voittaa ystävällisyydellä vihamiehet puolelleen, liittää heidät itseensä. Mutta Kaarlo harhaantui menettelyssään liian kauas. Hänen hyvyytensä muuttui höllyydeksi. Hän antoi heidän käsiinsä vallan, joka päinvastoin että olisi tyydyttänyt heitä, kiihotti vain heidän vallanhimoaan, puhumattakaan nyt arkkipiispa Juho Pentinpojasta, joka ei koskaan voinut unhottaa, että Kaarlo omisti sen, joka olisi pitänyt oikeastaan kuulua hänelle tai jollekin hänen heimolaisistaan — nimittäin korkeimman vallan Ruotsissa.

Tällä onnen ja vallan päiväpaisteella kokoutui myös muitakin vallanhimoisia onnenonkijoita Kaarlon ympärille. Niiden joukossa oli myös Jost von Bardenvleth ja sulavalla kielellään, liehakoivalla käytöksellään sai tämä mies ennen pitkää Kaarlo kuninkaan kokonaan valtaansa. Vanhat ystävät varoittivat kuningasta. Kuninkaan serkku, Tord Kaarlonpoika, kertoi hänelle muukalaisen esiintymisestä merellä silloin kun Niilo Bonpoika ja hän, Tord itse, olivat Turusta päin rosvolaivaa takaa ajamassa. Mutta avomielisesti tunnusti ritari rakkautensa Iliana neitiin ja vakuutti, että kaikki, mitä oli tehnyt, oli johtunut vain siitä. Nähdessään, että Niilo yhdessä merisissien kanssa oli neitoja takaisin vaatimassa, ei hän ollut voinut uskoa muuta, kuin että tämä oli yhtynyt Hurjaan Haukkaan. Ja se oli saanut ritarin unhottamaan kaikki. Kuninkaasta tuntui tämä selitys aivan luonnolliselta ja siksi hymyilikin hän vain hyväntahtoisesti kuullessaan, millä tavalla ritari oli pelastunut.

Se olikin tapahtunut somalla tavalla. Ritari oli hyvä tuttu laivurin ja hänen lähimmän miehensä kanssa. Toisten sitä huomaamatta oli hän kuiskannut jälkimäiselle, että veisi hänet kannen alle. Laivurin piti sillä aikaa heittää kannella oleva suuri kivi veteen ja huutaa, että ritari oli pudonnut mereen. Kaikki oli käynytkin odottamattoman hyvin. Kun laiva sitten oli vapautunut kutsumattomista vieraistaan, oli ritari taas noussut kannelle ja hyvällä myötätuulella purjehtinut Grislehamniin. Hän myönsi kyllä, että olisi ollut kunniallisempaa uhrata ennemmin henki kuin pakoon lähteä. Mutta hän oli ajatellut vain kuningastaan, joka luotti häneen ja jonka palvelusta hän piti kunniaakin kalliimpana. Häväistys oli sitä paitsi kohdannut vain häntä alhaisen asepalvelijan puolelta, joten se menetti kärkensä. — Tämän kaiken tunnusti ritari, mutta pyysi samalla kuningasta muistamaan, miten helposti rakkaus voi miehen mielen sokaista. Avomielistä oli ritarin puhe, luottamusta täynnä. Niin kauniisti osasi hän asian herkkäuskoiselle kuninkaalle kuvailla, että voitti kokonaan hänen sydämensä, samalla kuin Niilo Bonpojan kuva himmeni ja katosi sieltä. Kun Tord vielä kerran teki kokeen varoittaakseen kuningasta muukalaisen suhteen ja kertoi hänelle, mitä Niilo Bonpojalta oli kuullut, kysyi tämä hiukan närkästyneenä:

"Olitko mukana, serkku, vanhan Krister herran luona tai kauppalaivalla?"

"En ollut!" täytyi Tordin siihen vastata.

"No niin", oli kuningas vastannut, "älä sitten suotta tuomitse!"

Tord oli tahtonut vielä huomauttaa, että hän luotti enemmän Niilo Bonpoikaan, kuin muukalaiseen ritariin, mutta kuningas oli alkanut heti puhua kokonaan toisista asioista ja kun Tord siitä huomasi, ettei sillä kertaa voinut asian hyväksi mitään vaikuttaa, oli hän jättänyt sen toiseen aikaan.

Sitäpaitsi ei Tord tuntenutkaan tuota kavalaa ritaria niin tarkoin kuin Niilo. Ystävä ei ollut kertonut hänelle asiaa kokonaisuudessaan. Mitä hän oli saanut tietää, oli tapahtunut enemmän sattumalta. Kuitenkaan ei hän siltä epäillyt Niilon tiedonantojen todenperäisyyttä, niin lyhyet ja epätäydelliset kuin olivatkin. Mutta epäilemättä olisi hän nähnyt enemmän vaivaa asian vuoksi, jos hänellä vain olisi ollut vähänkin aavistusta niistä kavalista vehkeistä, joita muukalainen punoi. Sitä hänellä nyt ei ollut ja hänen avonainen, rehellinen luontonsa olisi tuskin uskonutkaan sellaista mahdolliseksi, vaikkapa joku olisi ne hänelle ilmaissutkin. Kuitenkin epäili hän aina ikäänkuin vaistomaisesti Jost ritaria. Ja monta kertaa voi hän vain vaivoin hillitä vastenmielisyyttänsä ilmi puhkeemasta.

Kaarlo kuninkaasta taas, joka sitäpaitsi ei tuntenut heimolaisensa rakkautta neiti Iliana Tottiin, oli ritarin selitys täysin tyydyttävä. Eikä siinä kyllin. Vaan hän osotti tuolle liehakoivalle ritarille vielä hyväntahtoisuuttakin ja luottamusta sellaista, joka yhä kohoten lopulta teki ritarin hänelle aivan tuiki tarpeelliseksi. Ja silloin alkoi ritari tuon puuhansa, jonka kautta hän sitten sai Niilo Bonpojan kuninkaan ystävyydestä syrjäytetyksi. Se olikin välttämätön ehto ritarin omalle menestykselle sekä kuninkaan hovissa että yleiseenkin. Sillä tiesihän Niilo Bonpoika asian, joka olisi ollut hänen varma turmionsa, jos ilmi olisi tullut. Siksi vainosi ritari Hurjaa Haukkaa, siksi pani hän kaikkensa liikkeelle pitääkseen Niilo Sturen ja kuninkaan ainakin erillään toisistaan. Niilon tai hänen, jommankumman täytyi kukistua… Ritarin puolelta oli se siis taistelua elämästä ja kuolemasta.

Näissä puuhissaan tuki häntä aivan huomaamatta kuningas itse. Tämä näet ei voinut koskaan salata itseltään, että kaulaketju, jota piti hallussaan, oli toisen omaisuutta, johon hänellä ei ollut mitään oikeutta. Hän koetti kyllä nukuttaa sitä omantuntonsa ääntä. Eihän Niilo itse välittänyt koko koristuksesta mitään ja tuskin oli koskaan sen menettämistä surrutkaan. Mutta omatunto, se ei vain antanut nukuttaa itseään. Joka kerta, kun sattui tuon uskollisen, jalon aatelismiehen kanssa yhteen, tunsi hän sen soimaavan, nuhtelevan äänen rinnassaan. Siksi alkoi hän karttaa Niilo Bonpoikaa, pitää häntä etäällä itsestään antamalla hänelle toimen toisensa perään. Ja lopulta se arkuus hänessä muuttui inhoksi. Hän koetti paeta omantuntonsa ääntä ja kun se ei onnistunut, rupesi hän pitämään Niilo Bonpoikaa, joka oli ikäänkuin hänen elävä omatuntonsa, vainoojanaan, oman onnensa vihollisena. Hän alkoi vihata ja vainota häntä.

Siksi kallisti hän myös niin kernaasti korvansa ritarin puheille, joka epätoivoisen vimmalla koetti mustata ja saattaa huonoon valoon Niilo Bonpojan jalon, puhtaan olennon. Kun ritari tämän huomasi, tuli hän vain yhä rohkeammaksi puuhissaan. Ja niin solmun solmuun liittäen kutoi hän verkkonsa valmiiksi, — kaiken sen kuninkaan puolinaisella myötävaikutuksella. Kuin lumottuna eli Kaarlo. Ja se lumous, hänen sitä itsekään huomaamatta, kietoi hänet kokonaan pauloihinsa. Se kovensi hänen sydämensä. Sillä sydän vaatii elääkseen totuuden ja rakkauden puhdasta ilmaa, muuten se kuihtuu ja kuolee, ja sinne rintaan tulee tilalle vain puunpala tai kivimöhkäle, niinkuin satu sen kertoo.

Mutta joskus vielä hiipivät vanhat, tutut ajatukset hänen mieleensä, joskus vielä tunsi hän rintansa niille heikosti sykähtävän. Ja silloin se jää suli sydämestä ja mieli heltyi. Mutta hetkisen vain se kesti. Myrsky ja pakkanen hiipivät taas esiin vahvistunein voimin ja rinnan valtasi sama kylmä, hyytävä tunne. Kuitenkaan ei liehakoiva suosikki vielä ollut uskaltanut vihatun Niilo Bonpojan henkeä vaatia. Eikä kuningaskaan olisi silloin hänelle korvaansa kallistanut. Päinvastoin olisi sellainen vaatimus vain voinut kukistaa hänen suurella vaivalla ja taitavuudella kokoonpanemansa rakennuksen. Mutta Jost herralla olikin kärsivällisyyttä.

Nyt oli hän kuitenkin päättänyt ottaa ratkaisevan askeleen. Tämä päivä oli siis hänelle yhtä tärkeä kuin korkealle suosijalleenkin, jota hän kahleissaan piti. Sentähden seurasikin hän kuningasta neuvoston kokoushuoneeseen ahdistus rinnassa ja mieli jokseenkin levottomana. Hänen suunnitelmansa oli jo aikoja ollut valmiina. Ja heti, nähdessään nyt että Niilo Bonpoika oli palannut Suomen matkaltaan, jonne kuningas oli hänet lähettänyt kohta kruunauksensa jälkeen, oli hän myös valmis panemaan tuumansa toimeen. Sopivampaa tilaisuutta ei hän olisi sitävarten voinut valitakaan. Sillä nyt, kun kaupunki oli väkeä tulvanaan täynnä, voi hän luottaa yrityksensä onnistumiseenkin. Ja niin suosii aurinko myrkyllistenkin ruohojen kasvamisyrityksiä, että ne voivat joskus muutamassa silmänräpäyksessä kohota korkeammalle, kuin monessa päivässä. Samoin suosi se nyt Jost herrankin yritystä. Sillä tuolla suuressa neuvostonkokouksessa sai hän aivan odottamattoman välikappaleen käsiinsä. — — —

* * * * *

Harmaaveljesten luostarisaliin Arbogassa kokoontui tänä päivänä edelläpuolisen kaikki, mitä Ruotsissa tähän aikaan oli vallan, sukuperän ja rikkauden puolesta loistavaa ja suurta.

Kuningas istui valtaistuimellaan salin toisessa päässä. Hänen oikealla puolellaan istui arkkipiispa alapiispoineen, vasemmalla etevimmät maalliset neuvosherrat, edessä taas muut kokoukseen osaaottavat.

Kaikki meni menoansa vanhan Maunu piispan ilmoittamaan suuntaan.

Kokous alkoi Halmstadin päätöksien julkilukemisella. Tyyneenä istui kuningas paikallaan, kunnes sai kuulla päätöksen, joka määräsi hänet luopumaan Norjasta. Sitä hän ei ollut odottanut ja ellei hän olisi jo edeltäpäin valmistunut suurempiakin menetyksiä odottamaan, niin olisi hän varmaankin nyt jo jyrkästi kieltäytynyt sellaiseen päätökseen suostumasta. Pitkällinen keskustelu syntyi asian johdosta. Ja paljon tuotiin siinä puolustavia ja vastustavia seikkoja esiin, ennenkuin kuningas saatiin perään antamaan. Lopuksi täytyi hänen kuitenkin myöntyä. Pakotus oli liian suuri. Neuvosto puhui tässä niinkuin yhdestä suusta. Kun tämä asia sitten näin oli saatu onnelliseen päätökseen, otettiin esille kysymys linnalääneistä. Siis aivan niinkuin Maunu piispa oli kuninkaalle sanonut.

Vihaa säihkyvin silmin katseli kuningas ympärilleen ja kysyi ensinnä arkkipiispalta, mikä tämän mielipide oli asiasta. Arkkipiispa ilmoitti olevansa kokonaan tehdyn ehdotuksen puolella kuninkaan vallan rajottamisen suhteen. Ja hänen jälkeensä nousi sitä vielä puolustamaan Strengnäsin Sigge piispa. Kuningas kääntyi sitten maallisten herrain puoleen ja kysyi vuorostaan heidän mielipidettään asiassa. Näistä puolustivat sitä etenkin Niilo Juhonpoika (Oxenstjerna) ja Maunu Gren, joka viimemainittu lavealti selitteli tämän vaatimuksen kohtuutta ja oikeutta, ettei nimittäin Ruotsin herroilta saisi ilman laillista syytä ottaa heidän läänejänsä pois, niinkuin oli tapahtunut edellisten kuninkaiden aikana.

Silloin nousi Kaarlo kuningas istuimeltaan ja koko hänen ryhtinsä oli kuninkaan kun hän lausui:

"Paljon olen tällä hetkellä tullut huomaamaan sellaista", sanoi hän, "jonka olemassa oloa en olisi voinut ajatella, en edes uneksia siitä. Luulin lähettäneeni ruotsalaisia miehiä neuvottelemaan vihollisen kanssa Halmstadiin, mutta päätöksistä päättäin ovat Ruotsin omat edustajat kantaneet nurjaa kilpeä isänmaataan kohtaan. Niin, Ruotsin kunniaa ja minun kuninkaallista arvoani eivät nämät miehet ole muistaneet eivätkä tahtoneetkaan silmällä pitää. Päin vastoin ovat he niin huonosti valvoneet maansa etuja, että meillä tuskin nyt enää on lupa Ruotsin miehinä ajatella ja hengittääkään, ei edes vaikka kunnia ja maat ovat menneet. Tähän kaikkeen täytyy minun nyt kuitenkin tyytyä, koska puheistanne selvästi käy ilmi, ettei minun teiltä tarvitse tässä asiassa kannatusta odottaakaan ja koska sentähden sota, ilman todellista hyötyä, voisi tuottaa vain kovat ajat Ruotsinmaahan. Mutta mitä nyt viimeksi olette esille tuonut koskeva linnoja ja läänejä ja minun oikeuttani kuninkaana, ottaa ja antaa niitä, niin teette te sillä hyökkäyksen Ruotsin lakia vastaan. Ja sitä Ruotsin kuninkaana en tahdo enkä voi sallia tapahtuvan."

Ihmeissään katselivat herrat toisiaan. Niin tulista ja voimakasta puhetta eivät he olleet tuolta aina niin myönteliäältä kuninkaalta odottaneet. Sillä paitsi noita muutamia salavehkeilijöitä, oli jo paljon muitakin, joihin oli juurtunut se luja vakaumus, että kuningas ajan pitkään ei voisi, miten hän sitten toimisikin, välttää sitä onnettomuutta, joka alinomaa oli häntä uhkaamassa. Mutta vaalenivat nyt vehkeilevät herrat, kun kuningas jatkoi:

"Niitä ei tosin puutu, jotka omantuntonsa sitä estämättä vain kuningastaan pakottaakseen voivat turvautua vaikka väkivaltaan, vieläpä vihollisenkin apuun. Mutta muistakaa toki, hyvät herrat, että vielä minä osaan miekkaakin käyttää, että vielä löytyy Ruotsissa sellaisiakin miehiä, jotka eivät kiellä kuninkaaltaan apuaan, kun on kysymyksessä maan lakien ja itsenäisyyden puolustaminen. Kysyn tässä siis vielä kerran niiltä, jotka ovat minun kuninkaallisen valtani rajottamista vaatineet, toisin sanoen vihollisvallan vahvistamista Ruotsissa — kysyn niiltä vielä kerran, tahtovatko he ottaa sanansa takaisin vai ei?"

Kaikki vaikenivat. Kuninkaan kotkansilmät lensivät yli salin ja pysähtyivät lopulta tutkivina arkkipiispaan. Tämä nousi ja ilmoitti ei voivansa luopua vaatimuksestaan. Ja samaten tekivät Sigge piispa, Niilo Juhonpoika ja Maunu Gren. Arkkipiispa koetti vielä tuoda syitä ja perusteitakin kieltoonsa.

Silloin otti kuningas sananvuoron.

"Jos niin on, arvoisa isä, arkkipiispa Jöns Pentinpoika, niin julistan minä täten teidät lääninne menettäneeksi, niin teidätkin, Sigge piispa ja te muut, joita yhtymys oman kuninkaanne vihollisiin ei ole arveluttanut."

Tällaista päätöstä asialle ei kukaan ollut odottanut. Niin rohkeaa askelta ei oltu luultu kuninkaan uskaltavan ottaa. Ja siinä määrässä kuin rangaistujen salavehkeilijäin viha nyt kohosi, kasvoi enemmistön rakkaus häneen.

Ja kumarrukseen painuivat kaikki päät, kun kuningas seurueineen jätti salin.

Mennessään oli Jost ritari antanut salaisen merkin Maunu Grenille ja heti jälkeen puolisen tapasivatkin he toisensa, ikäänkuin sattumalta, neuvoshuoneen edustalla. Kylmän kohteliaasti tervehtivät he toisiaan ja menivät sitten kumpikin omalle suunnalleen, niin että jokainen, joka näki tuon kohtauksen, voi vakuuttaa Jost ritarin kohdelleen kavaltajaa tavalla, jota kuninkaan suosikilta voi odottaakin. Mutta siitä huolimatta kohtasivat he kuitenkin heti senjälkeen toisensa erään sivukadun varrella sijaitsevassa talossa. Tänne voi näet päästä aivan vastakkaisilta suunnilta sisään kahta vieretysten kulkevaa katua yhdistävän pihamaan kautta. Tässä talossa piti Jostin lapsuusystävä asuntoa.

Kokouksen lopputulos oli heti Jost herran aivoissa synnyttänyt sen ajatuksen, että Maunu Gren olisi sopivin sen kohtauksen vaarallisinta osaa esittämään, jota näkemään hän oli luvannut tänä iltana kuninkaan viedä. Se tulisi, tämä kohtaus — niin mietti ritari itsekseen — riistämään kuninkaalta hänen uskollisimman ystävänsä ja liittoutuneilta näitten vaarallisimman vihollisen. Kauan ei keskustelu kestänyt. Eikä se ollut tarpeellistakaan, sillä Maunu Gren huomasi heti tämän sotajuonen suuren merkityksen eli kepposen, niinkuin hän sitä omaatuntoaan rauhoittaakseen nimitti. Saatuaan siten Maunu herran suostumuksen, kertoi ritari tälle kaikessa lyhykäisyydessä uhrin kanssa pidettävän keskustelun pääpiirteet. Ja sen tehtyään poistui hän. Ettei herättäisi epäluuloja, meni hän samaa tietä takaisin, kuin oli tullutkin. Maunu herra sitävastoin viipyi vielä hetken aikaa, osaksi sentähden ettei kukaan huomaisi hänen olleen ritaria tapaamassa, osaksi taas saadakseen Jostin aseenkantajalta vielä muita asiaa valaisevia tietoja.

Tämä, joka oli seurannut herraansa aina lapsuudesta asti, oli tälle hänen puuhiaan varten aivan välttämättömän tarpeellinen. Terävä-älyisenä ja kekseliäänä, johon vielä tuli lisäksi vaiteliaisuus ja uupumattomuus yrityksissä, olisi hän kyllä ansainnut paremmankin asian edestä ponnistella. Harvoin hän kuitenkin siltä ritarin aseenkantajana esiintyi tämän väreissä ja hänen vaakunansa takkiin ommeltuna. Päinvastoin kulki hän tavallisesti omassa asussaan ja sukelsi silloin, kun herransa tarvitsi häntä, esiin milloin rihkamakauppiaana, milloin laivurina, milloin taas jonain käsityöläisenä. Käyttipä hän pyhää munkinkaapuakin yhtä taitavasti ja tyyneesti kuin mitä muuta pukua tahansa. Herransa harrastukset, niin julkiset kuin salaisetkin olivat hänellä täydelleen selvillä. Siksi voikin heitä katsoa pikemmin kahdeksi kauppatoveriksi, jotka olivat liittyneet yhteen yhteistä voittoa varten, kuin herraksi ja palvelijaksi. Aseenkantajan nimi oli Heikki.

Hän, tämä Heikki, neuvoi nyt Maunu herraa paraimman kykynsä mukaan, miten tämän pitäisi puhua, ja kertoi, miten hän itse oli ajatellut osaa näytellä, jos hänen olisi siinä esiintyä pitänyt, niinkuin alussa oli aikomus ollut. Mutta kylmänä, niinkuin kuninkaan suosikille sopikin, esiintyi Jost ritari kuninkaankartanossa, kylmänä niitä kohtaan, joilta ei hänellä ollut mitään voitettavaa, imartelevana ja hymyilevänä, kun tuli kuninkaan seurapiiriin tai niitten, jotka voivat häntä vahingottaa.

Mitään erinomaista ei kuitenkaan jälkeen puolisen kuninkaan luona tapahtunut.

Niin tuli ilta ja kuningas ja ritari lähtivät vaellukselleen. Ulkona ennusti kaikki hurjan rajuilman tuloa. Päivä oli ollut, vaikka kaunis ja aurinkopaisteinen, tukahduttavan kuuma. Neuvosherroilla ja muilla kokoukseen osaaottavilla oli ollutkin täysi työ kestää kokoussalin hikoilevaa ilmaa. Mutta nyt oli taivas synkkään pilveen peittynyt ja ukkonenkin alkoi jo jyrähdellä.

Ja vettä tuli jo taivaan täydeltä, kun kuningas seuralaisineen astui portista ulos. Mutta he kietoutuivat vaippoihinsa ja jatkoivat äänettöminä matkaansa suunnaten askeleensa harmaaveljesten luostariin. Tänne laski heidät sisälle eräs harmaaveljes, jonka ritari jo ennen oli tähän kohtaukseen valmistanut ilmaisemalla hänelle osan salaisuutta. Munkki saattoi kuninkaan ja ritarin pieneen huoneeseen, jonka ikkuna antoi luostarin keskusteluhuoneeseen päin. Tässä keskusteluhuoneessa oli Niilo Bonpoika yhtyvä kavaltajan kanssa.

Kuningas, vaikka olikin ollut tyly Niiloa kohtaan ja vaikka hän kiihkeästi halusikin päästä lopullisesti erilleen hänestä, ei kuitenkaan siltä ollut vielä koskaan epäillyt hänen uskollisuuttaan. Kun hän nyt tuli tuohon pimeään, ahtaaseen huoneeseen, alkoivat hänestä ritarin väitökset uskottomuudesta ja kavalluksesta tuntua aivan mahdottomilta. Hän oli melkein varma, että ritari oli tehnyt vääriä huomioita ja antanut liiallisen innon johtaa itsensä harhaan. Ja mitä kauemmin hän asiaa mietti, sitä varmemmaksi hän luulossaan tuli. Siksi ei hän, kun he hetken aikaa olivat siellä istuneet ja odottaneet, saattanutkaan olla kuiskaamatta:

"Tätä ajattelinkin heti… Te olette saanut vääriä tietoja… Hän ei tule."

"Kärsivällisyyttä vain, herra kuningas", vastasi Jost, "olen niin varma hänen tulostaan, että uskallan panna vaikka pääni siitä pantiksi!"

Varmuus, jolla nämät sanat lausuttiin, sai kuninkaan asettamaan kaikki vain sen yhden heiton varaan, oliko Niilo Bonpoika saapuva luostarisaliin vai ei. Jos hän todella saapui salaiseen kohtaukseen kavaltajan kanssa, oli hän silloin itsekin jo epäiltävä. Kuninkaasta se yhä vielä kuitenkin tuntui mahdottomalta ja ritari, joka ei koskaan jättänyt soveliasta tilaisuutta käyttämättä, virkkoi:

"Mutta koska teillä, herra kuningas, on kylliksi rohkeutta katsoa kohtaloanne silmiin ja jos te annatte jotain arvoa sille, että nyt paljastan teille kenties vaarallisimman kavaltajan, joka koskaan on suosiotanne nauttinut, niin saanko odottaa myöntymystänne…"

Ritari alkoi sammaltaa, ikäänkuin olisi peljännyt sanoa sitä, mitä hänellä sydämellään oli. Mutta kuningas lausui kehoittavasti:

"Sanokaa arastelematta vain, Jost von Bardenvleth, mikä asia sydäntänne painaa! Sillä sellaista ei ole, joka voisi väittää, että olen uskollisen palveluksen palkitsematta jättänyt!"'

"Tiedän sen, armollinen herrani", alkoi ritari taas puhumaan, "ja sillä perusteella sekä tuntien teidän hyvyytenne ja jalomielisyytenne, uskallankin muistuttaa teitä nyt entisistä sanoistanne. Te lausuitte ne silloin, kun heimolaisenne, jalo ritari, herra Tord Kaarlonpoika teki minua kohtaan väärän syytöksensä, kaikessa ystävyydessä tosin. Sävyisyydellä ja tyyneydellä sain sen ikävän kohtauksen silloin keskeytetyksi…"

"Ja mitä minä sanoin?" kysyi kuningas uteliaana.

"'Olette rehellinen ja nuhteeton ritari, Jost' … niin kuuluivat sananne … 'ja olen huomannut, että olette ystävänä luotettava ja uskollinen. Siksi saatte myös puolestanne luottaa minuun, kun avun tarpeessa olette…!' Kiitin teitä nöyrästi ja vastasin, että ehkä tulenkin sitä vielä tarvitsemaan. Sillä ken totuutta harrastamalla voittaa kuninkaansa suosion, hänellä on paljon vihamiehiä ja kadehtijoita, jotka väärillä syytöksillä yrittävät häntä turmioon saattaa…"

"Ja mitä tällä kaikella tarkoitatte, Jost", kysyi kuningas, "muistan sen kaiken vallan hyvin … mutta mitä varten juuri nyt otatte tämän asian puheeksi?"

"Olen tullut ajatelleeksi sitäkin, herra kuningas", kuiskasi Jost ja äänestä voi päättää, että hän istui siinä silmät maahan luotuina, "niin, olen tullut sitäkin ajatelleeksi, että se tuska, jota kuninkaani saa tuntea, nähdessään nyt kavaluuden koko alastomuudessaan, että se tuska on avaava hänen korvansa kuuntelemaan kadehtijaini kuiskauksia. Siksi herra kuningas, olen juuri nyt tahtonut muistuttaa teitä lupauksestanne, varsinkin kun samalla on kysymyksessä asia, joka koskee minua itseä mitä lähimmin."

"Puhukaa arastelematta vain, Jost, ja luottakaa minuun!" kehotti taas kuningas.

"Se koskee rakkauttani, kuningas Kaarlo", virkkoi teeskentelijä liikutetulla äänellä, "se koskee ainoaa onneani elämässä, lähinnä teidän armonne suosiota."

"Rakkauttanne, ritari … kuinka se on ymmärrettävä?"

"Tiedättehän te, että neiti Iliana Tott on saanut sydämeni…"

"Iliana Tott!" toisti kuningas.

"Niin, herrani … neiti Iliana, enkä luullakseni olisi niin ilman toiveitakaan, jos vain…"

"Hauskaa kuulla, ritari", keskeytti kuningas, "mutta sittenkään en käsitä mitä yhteyttä tällä asialla voi olla kavaltajain kanssa."

"Akselinpojat eivät ole ystäviänne, herra kuningas, sen tiedätte te aivan hyvin… Olavi herra pitää Gotlantia hallussaan, Åke herra, neiti Ilianan isä, taas Varbergia. Iivari herralla on hallussaan Lillö Skånessa. Ja kaikki ovat he Kristian kuninkaan puoluelaisia. Eerikki herra on tosin teidän miehiänne, mutta veri on kuitenkin sakeampaa kuin vesi, sanotaan… Jos nyt tulee tiedoksi, että minä olen antanut kavaltajat ilmi, niin pitävät tietysti heti mahtavat Akselinpojatkin minua vihamiehenään…"

"Ah… Nyt alan ymmärtää tarkoituksenne… No niin ritari, mutta miten luulette sen heidän tiedoksi tulevan. En aio ainakaan minä käydä sitä heille kertomassa…"

"Kuningas, kuningas", puhkesi Jost teeskennellyllä närkästyksellä puhumaan, "kuinka voitte ajatellakaan sellaista. Enhän ole koskaan tahtonut salassa pitää tai katua, mitä kerran kuninkaani hyväksi olen tehnyt… Päinvastoin olen aina pitänyt sitä suurimpana kunnianani… Ei, ei … kokonaan toista aioin teiltä pyytää…"

"Sanokaa se pelkäämättä vain, Jost", kehotti kuningas, jonka sydän yhä enemmän heltyi hyväätarkoittavan ja uskollisen palvelijansa puheesta, "tapaan pitää sanani, koski se sitten asiaa mitä tahansa."

"Mahtavan kuninkaani puoltosanaan olen pannutkin kaiken toivoni", virkkoi ritari kainosti. "Siten olen ajatellut voivani asettaa mahdin mahtia vastaan… Ja jos kerran teidät saan puoltajakseni, niin en silloin pelkää salaisia vihollisiani täällä kotona, enkä julkisia Kristian kuninkaan kannattajissa, en edes herra Olavi Akselinpoikaa."

"Hyvä, hyvä", virkkoi kuningas, "voimme siis ajatella asiaa."

"Siinä teette oikein kuninkaani… Kuitenkin täytyy minun tunnustaa, että olisin onnellisin mies maailmassa, jos ainakin niin paljon lupaisitte, ettette vastusta rakkauspuuhiani. Sillä suoraa myötävaikutusta ei minun kai sovi teiltä odottaa?"

"En tiedä, miksi en voisi myöntyä, Jost … miksi en auttaakin uskollista ystävääni sellaisessa asiassa?"

Ritari lankesi polvilleen kuninkaan eteen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

"Minulla on siis sananne, kuningas … olen saanut sen… Oi, toistakaapa se kerta vielä!"

"Sanani saatte!" kertoi kuningas, "mikäli voimissani on, tahdon auttaa teitä!"

Kuninkaan vielä puhuessa astui harmaaveljes ulommaiseen huoneeseen ja antoi sovitun merkin. Ja heti senjälkeen ilmestyi Niilo Bonpojan kalpeat kasvot oviaukkoon.

"Voimmeko keskustella täällä kenenkään sitä kuulematta?" kysyi hän munkilta.

Tämä ei vastannut mitään, teki vain myöntävän liikkeen päällään. Ja Niilo astui yli salin ikkunan luo, johon jäi liikkumatonna seisomaan. Munkki kierteli edestakaisin huoneessa, avasi kaksi oveakin ja sulki ne taas ilmeisesti tarkoituksessa saada ritari siihen vakuutukseen, että kokoushuone oli kaikin puolin turvattu ja varma. Hänen siinä juuri paraillaan puuhatessa astui herra Maunu Gren sisään. Pilariin kiinnitetty soihtu levitti valoaan huoneeseen ja valaisi molempia ritareja. Munkki, taas kaikki kuntoon saatuaan, hipsutteli pois huoneesta ja sulki oven peräänsä.

Kiihkeänä kuunteli Kaarlo kuningas ikkunassa ritarien puhetta. Ja siinä kiihkossaan sulki hän sen niin kokonaan ruumiillaan, ettei ritarille tilaa jäänytkään. Mutta tämä voikin vain sitä paremmin tarkastella pienintäkin ilmeenvaihtelua kuninkaan kasvoilla.

"Olette tuhannesti tervetullut, Niilo herra", alkoi Maunu Gren ja astui puhutellun luo. "En juuri uskonut, että pyyntöni tulisi kuulluksi."

"Sellaisen asian vuoksi, joka minut nyt on tänne tuonut", vastasi
Niilo, "sellaisen asian vuoksi ei myöhästytä."

"Hyvä, sitä kuulla kannattaa", alkoi taas Maunu reippaalla, varmalla tavallaan. "Emme kai ole tavanneetkaan toisiamme näin tuttavallisessa keskustelussa sitten kun viimeksi näimme toisemme drotsi vainajan, herra Krister Niilonpojan luona Nyköpingissä. Niinpä niin, tuskin me senjälkeen olemme saaneet, Jumala paratkoon, paremmin rauhaa nauttia kuin sitä ennenkään. Ja nyt se sota taas uhkaavana kummittelee … vai mitä arvelette te asiasta?"

"Samaa kuin tekin, Maunu herra!"

"Ja nyt luulen teidänkin jo kernaammin kuin ennen ryhtyvän vaaraa isänmaastamme poistamaan."

"En koskaan ole mielestäni jättänyt siinä suhteessa tekemättä, mitä tehdä olen voinut. Päinvastoin olen aina ollut sitä mieltä, että kuta suurempi vaara on, sitä tarmokkaammin on miehen esiinnyttävä…"

"Kuitenkin mahtanette myöntää, Niilo herra", keskeytti Maunu vähän tulistuen, "että, kun kärsityn väkivallan ja vääryyden synnyttämä viha rinnassa myllertää, että silloin mieskin lyö rivakammin kuin muulloin… Tiedän, mitä olette saanut kärsiä ja, jos vähänkin heimolaistenne verta suonissanne virtaa, tiedän myöskin, ettette sellaista häväistystä kostamatta jätä… Vai mitä arvelette asiasta itse, Niilo Bonpoika?"

"Hm!" lausui Niilo synkästi ympärilleen katsellen, "näytätte kokonaan unhottavan, Maunu herra, mitä varten tänne olemme tulleet… Jättäkää te minun omat asiani itse hoidettavakseni!"

"Ettehän vain ajattele jättää häväistystä kostamatta! Ritarivalallani vakuutan, etten silloin voi täydellä luottamuksella teidän kanssanne keskustella, Niilo Bonpoika!"

"No voinhan sanoa teille, etten kostamatta jätä", puhkesi Niilo puhumaan.

"Sellaista vastausta odotinkin teiltä. Ja vaikka olenkin saanut teistä paremmat ajatukset senjälkeen kun kruunu siirtyi Kaarlo Knuutinpojan päähän, niin en kuitenkaan ole ennen luottanut teihin niin lujasti kun nyt tuon ainoan sanan sanottuanne… Toistakaapa se vielä kerta, Niilo Bonpoika, sanokaa, onko korvani todellakin kuulleet oikein. Sanoihinne luottaen voin silloin toimenikin paremmin suunnitella… Tahdotteko siis kostaa Kaarlo kuninkaalle?"

"Tahdon, kostaa tahdon!" toisti Niilo. Hänen rintansa kohoili tuskallisesti ja hän ikäänkuin työnsi sanat suustaan. Näytti siltä kuin olisi jo tuo vaatimus häntä kovasti liikuttanut. Tuntui, kuin olisi hän ollut pakotettu niin sanomaan, että hänellä oli siihen hyvät syynsä. Nähtävästi tahtoikin hän varmentaa sillä sitä luottamusta, jonka Maunu ritari ilmoitti häneen jo saaneensa.

"Sitten en tahdokaan salata, mitä tekeillä on…"

Jäykkänä istui kuningas paikallaan. Ainoastaan yhteenpuristuneet huulet ja säkenöivät silmät kertoivat siitä hyytävästä kylmyydestä, joka hänen sielussaan oli vallalle päässyt. Ehkä tunsikin hän nyt selvemmin kuin koskaan ennen, miten kallisarvoinen ja rakas se hänelle oli, jonka oli menettänyt. Hauta oli avoinna, nyt sulki kylmä kivi sen ja talvi heitteli sitten paksulta lunta siihen hautakivelle. Mutta siellä lumen alla, siellä oli kiveen hakattuna Niilo Bonpojan nimi.

"Nyt sitten haluaisin kuulla, mitä teillä on minulle sanottavaa", virkkoi Niilo, kun Maunu pysähtyi keskellä puhettaan miettimään.

"Tiedätte kai", alkoi Maunu puhumaan, "tiedätte kai, että Halmstadissa tehtiin päätös, jonka uhriksi minäkin tänäpäivänä jouduin, kun uskalsin sitä puolustaa…?"

"Tiedän sen!"

"No niin, Kaarlo kuningasta on petetty, viety harhaan… Ne, joita hän valtansa rajottamisyrityksistä epäilee, joiden luulee valtaa hänen käsistään yrittävän, ne ovat aivan viattomia, niillä ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Rangaistuksillaan yllyttää hän vain heitä vihaan ja kostoon itseänsä kohtaan, samaten kuin teitäkin on kiihottanut…"

"Kuitenkin ovat nuo herrat, niinkuin te itsekin, Maunu herra, kaikki hänen vanhoja vihamiehiään."

"Niin no, Niilo herra … ottakaa kumminkin huomioon, että me olimme marskin, valtionhoitajan Kaarlo Knuutinpojan vihamiehiä ja vastustajia, emmekä kuningas Kaarlon."

"Ja kutka ovat sitten nyt hänen salaisia vihollisiaan?" kysyi Niilo.

"Sen tiedätte te paremmin kuin minä, Niilo…"

"En tiedä!" keskeytti tämä.

"No, kyllähän nähdään, kylläpä aika näyttää, kun hankkeet ehtivät vain ensin teoiksi kypsyä… En tunne minäkään heitä, mutta tiedän kuitenkin, mitä tekeillä on."

"Ja niin tulemme siis lopulta itse asiaan, Maunu herra!" virkkoi Niilo kiihkeästi. Sen kiihkon kyllä käsitti puhuteltu ja ritarikin kuninkaan vierellä, mutta kuningas sen kokonaan väärin ymmärsi.

"Teitä polttaa kiihko päästä toimimaan, Niilo herra. Se ilahuttaa minua, sillä siitähän huomaan taas, että vanhan Yö- ja Päivä-suvun veri kuohuu suonissanne… Tahdon siis ilmoittaa teille mitä asiasta tiedän. Halmstadin kokouksessa päätettiin myös, että molemmat kuninkaat kohtaisivat toisensa keskikesän ajoissa tulevana vuonna. Kuningas menee silloin Kalmariin ja Kristian kuningas Sölvesborgiin ja he kohtaavat sitten toisensa Ronnebyssä. Siellä ratkaistaan Gotlannin asiakin."

"Mutta eihän tämä ole mikään salaisuus!" huomautti Niilo kärsimättömänä. "Tämänhän tuntee Kaarlo kuningas yhtä hyvin kuin minäkin."

"Mutta ei sitä, mitä siellä tapahtuu. Siksi olen tullutkin teille ilmoittamaan asian, että tietäisitte sen mukaan toimia tekin…"

"Ja mikä on sitten tuo asia?"

"He ottavat Kaarlo kuninkaan siellä vangiksi!"

"Kaarlo kuninkaan vangiksi!" puhkesi Niilo sanomaan kuohuen harmia ja vihaa, jota ei enää voinut kauemmin pidättää ilmi puhkeemasta.

"Niin, hän vangitaan siellä ja viedään Köpenhaminaan. Ja kuningas
Kristian, hän ottaa Ruotsin vaivoistaan."

"Niin totta kuin elän!" huudahti Niilo lyöden kädellänsä miekan kahvaan, mutta huomasi samassa liian kauas menneensä ja vaikeni senvuoksi heti.

"Rauhoittukaa, rauhoittukaa. Niilo herra!" varoitti Maunu, "teillä on muutenkin kyllä hyvää aikaa valmistaa itseänne tapahtumain varalta. Mutta huomannette kai nyt itsekin, että myös teillä on tässä jotain vaariinotettavaa. Katsokaa nyt vain, ettei se luisu käsistänne!"

"Niin, tepä sen sanotte", virkkoi Niilo verkalleen, "minullakin on tässä jotain vaariinotettavaa!"

"Ja pankaa samalla mieleenne, Niilo Bonpoika, tämä on myös koetuksena teille. Siitä nähdään sitten, uskalletaanko teihin luottaa vai ei. Suuri on silloin palkintonne oleva, jos toiveemme täytätte, ja parempaa kostoa, kuin tämä, en todellakaan voi keksiä teille…"

"Kyllä!" huudahti Niilo oikeaa kättään kohottaen, "neuvonne kyllä mieleeni panen, mutta koston tiedän itse vielä paremman ja Jumalan avulla olen nauttivakin siitä!"

"Sitä parempi!" virkkoi Maunu innokkaana, laskien kätensä Niilo Bonpojan olkapäälle, hänkin vuorostaan kiihkeästä äänestä erehtyen, "jos siihen auttajaa tarvitsette, voitte luottaa minuun!"

"Ei, Maunu ritari, minä luotan ainoastaan Jumalaan ja hyvään miekkaani… Mutta nyt ei meillä luullakseni ole siis enää mitään toisillemme sanottavaa!"

Ja kiirein askelin riensi Niilo ulos luostarisalista. Maunu Gren jäi katselemaan hänen menoaan ja helpotuksen huokaus kohosi hänen rinnastaan, kun keskustelu niin oli päättynyt. Sillä epäilemättä olisi ritarin jalo, perin rehellinen luonne ennen pitkää tehnyt keskustelun jatkamisen samaan suuntaan aivan mahdottomaksi. Heti senjälkeen poistui Maunu herrakin ja niin istui siellä vain kuningas, rinta hyytä täynnä, huono neuvonantaja vierellään.