VI.
Petettynä.
Vettä tuli virtanaan ja tiheästi välähtelivät salamat, kun Niilo Bonpoika asuntoonsa saapui. Hän kysyi heti Broddea, mutta tämä oli ollut koko jälkeenpuolisen ulkona eikä ollut vieläkään kotiin tullut. Niilo istuutui ikkunapenkille ja syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan. Hän oli nyt taas yksin, tuska ja epätoivo povessaan. Ja hänen silmäinsä ohitse kulki siinä kaikki edellisaikain tapahtumat. Hän näki Kaarlo Knuutinpojan onnen suosikkina, sen runsaimpia lahjoja nauttien. Ehdottomasti tuli hänen mieleensä kaulaketju. Ja hänen täytyi itsekseen myöntää, että siitä alkain kun oli ketjusta luopunut, hän oli saanut vain pelkkää vastoinkäymistä osakseen. Oliko mitta sitten täysi nyt. vai saisiko hän vielä pahempaakin kärsiä, kuin mitä tämän päivän kuluessa jo oli tapahtunut?
Päämäärä oli hänellä niin selvä. Hän tahtoi omistaa henkensä, sielunsa, kaikki voimansa rakkaan kansansa, rakkaan maansa hyväksi. Mutta keskellä näitä innokkaita puuhia ja kun itse uskoo kulkevansa kunnian tietä, kohtaa hän vastustusta. Mies, jota hän palvelee, koska hän on ikäänkuin hänen korkean päämääränsä vertauskuva, se mies tulee ja sanoo: Sinä olet kunniaton! Ja antaa hänen vajota siihen tomuun, jota hänen suosikkinsa polkevat! Onko sitten enää pisaraakaan jälellä siinä kalkissa, jonka hänen on tyhjentää täytynyt?
Hänen päätänsä poltti ja hänen rintansa aaltoili tuskallisesti. Hän ikäänkuin kaivautui sen kylmän kallion sisään, joka kieppui hänen päänsä päällä, luullen voivansa särkeä sen ja nähdä vielä edes häivähdyksen taivaan ihanuudesta. Ja vielä tunsi hän voimaa rinnassaan. Sen toi sinne hyvä omatunto, joka sai hänet pitämään itseään voittajana alennuksessaankin.
Hän uinui siinä puolivalveella kevyttä unta. Kallio, jonka tahtoi särkeä, oli pettyneitten toiveitten ja ilkkuvien unikuvien muodostama. Ja se kertoi kaiken, mitä nuorukainen oli ajatellut suurta ja jaloa, mitä sitten mies oli kokenut. Ja miehenä ei hän ollut tavannut muuta kuin vääryyttä, varjoa ja virvatulta vain. Siksi huokuikin hänen rintansa niin raskaasti, unessa ja yhteenpuristuneet kädet vapisivat kuumeentapaisesti. Silloin ilmeni yhtäkkiä keskellä öistä pimeyttä valonsäde. Niinkuin tähti valaisi se kauas ympärilleen vuoren sisässä. Hän pyrki sitä lähelle ja sieltä valon keskeltä ojentui käsi ja tarttui hänen omaansa kiinni. Se käsi saattoi häntä ylöspäin. Hän sai kiivetä näkymättömiä tikapuita läpi vuoren. Ja siinä kulkiessa tunsi hän sydämensä niin vapaaksi ja keveäksi. Jota korkeammalle hän tuli, sitä enemmän pulppusi puhdasta ilmaa hänen rintaansa, samalla kuin hänen näköpiirinsä yhä joka silmänräpäys vain laajeni. Mutta maailma, sen jyske, puuha ja rauhattomuus, kaikki ne olivat jääneet kauas alapuolelle. Valo purkautui sitten, leviten yli koko avaruuden ja kaukana, hyvin kaukana erotti hän rakkaitten vainajain valoisat haamut. Ne ne olivat häneen istuttaneet tuon syvän rakkauden kaikkeen toteen ja hyvään, tuon lujan tahdon, joka ennemmin antoi hengen mennä, kuin suostui lupausta rikkomaan.
Kun Niilo vihdoin heräsi horrostilastaan, valaisi huonetta ruusunpunainen valo ja korkealta taivaalta kuului leivon laulu. Brodde oli tullut jo kotiin ja huomatessaan herransa nukkuvan, avannut ikkunan. Se raitis, lauha kesäinen ilma, joka siitä huoneeseen tulvasi, se kai oli hänelle unessa tuon keveän, vapauttavan tunteen rintaan tuonut. Ukkonen oli jo lakannut. Taivas oli taas vaalea ja sininen ja alaslaskeutuva aurinko valoi loistettaan huoneeseen. Mutta uneksimansa uni, se jäi hänen mieleensä. Ja sen kuvat vielä ikäänkuin kuvastelivat ruusunpunaisessa pöytäliinassa, johon aurinko niitä näytti kutovan. Toivo, rohkeus ja uljuuden tunne valtasi taas nuoren ritarin mielen. "Eteenpäin, ylöspäin", kajahteli aamuinen sävel hänen rinnassaan. Ja hän tunsi nyt samaa rohkeutta povessaan, kuin ristiritari, kun tämä väsyneenä, voimatonna, tuhansien vaivojen, vaarojen ja taistelujen jälkeen vihdoinkin näki ristiinnaulitun kuvan kimaltelevan pilvissä pyhän kaupungin yläpuolella.
"Eteenpäin, ylöspäin!" kuiskasi hän itsekseen katsellen taivasta kädet ristiin liittyneinä.
"Viivymmekö vielä kauan aikaa Arbogassa, herra Niilo?" kuului ääni hänen takanaan.
Se oli Brodde. Hän oli ikkunan avattuaan mennyt ulos hevosia tarkastamaan, olipa satuloinutkin ne jo, sillä niin varma oli hän lähdöstä. Niilon katse oli kirkas ja eloisa, kun kääntyi puhumaan. Ainoastaan suun ympärillä oli vielä surumielinen piirre näkyvissä.
"Ei!" vastasi hän, "me ratsastamme heti… Kunpa istuisin satulassa jo."
"Sen hyvin tiesinkin … ja sentähden ovatkin hevoset valmiina!"
"Tiesit Brodde…? Oletko sitten kuullut minun puhuvan unissani?"
"En, mutta olen muitten kuullut puhuvan valveillaan. Ja siitä tiedän sen, mitä tiedän… Saatte tekin sen heti tietää, kun ensin olemme päässeet pois tästä lemmonpesästä. Sanon vain nyt aluksi niinkuin eräässä gotlantilaisessa laulussa lauletaan:
"Korppioonit kun leikkiin saa,
Ne kielellä kutkuttaa,
Varo purstoa sinä vaan.
Sillä suuntaa ne iskujaan."
Myös Niilon mielestä oli tämä viisasta puhetta ja aurinko ei ollut vielä ehtinyt laskeutua taivaanrannan taa, kun hän ja Brodde jo ratsastivat ulos Arbogasta. Tuskin he olivat vielä ehtineet pappilan ohitse — nykyään kuuluu se Strömnäsin alle —, kun Brodde jo alkoi kertomuksensa, johon tuo lemmonpesä ja laulu oli ollut johdatuksena.
"Onpa olemassa eräs kauppasaksa, joka on hiideltä taitonsa oppinut", alkoi hän. Mutta kun Niilo kysyvin katsein tarkasteli häntä, niinkuin olisi tämä ollut vielä suurempi arvoitus hänelle kuin se, että Arbogaa äsken oli kutsuttu lemmonpesäksi, lisäsi Brodde, "tarkoitan palvelijaa, joka eilen luonamme kävi ja jolla oli teille niin tärkeitä asioita kerrottavana, että minä en saanut edes sisällä olla."
"Mitä sitten, Brodde … mitä tietoja on sinulla hänestä? Hänhän tarkoitti puuhallaan vaan paljasta hyvää sekä minulle että kuninkaalle!"
"Niin, samoinkuin metsänpeikkokin, kun se näyttää kauniimman puolensa metsästäjää eksyttäessään… Mutta minä olen sattunut näkemään takapuolenkin, minä. Ja siellä oli vain ontto puunrunko koljottamassa…"
"Erehtynyt olet, Brodde", sanoi Niilo vakavasti. "Ja jos hän tarkottikin puheellaan pahaa, on se siltä kääntynyt hyväksi. Sillä ne olivat tärkeitä uutisia, joita hänen kauttaan tietää sain."
"Valhetta vain, herra, ilkeää petosta kaikki, mitä hän sanoi. Eikä sekään ole niin suurenarvoista, mitä luostarissa kuulla saitte!"
Brodde hieroi käsiänsä yhteen ja katsoi herraansa tiukasti silmiin. Ja ennenkun Niilo ehti vielä mitään kysyä, jatkoi hän:
"Aavistin heti petosta… Se on minussa ikäänkuin synnynnäinen, se aavistus… Siksi läksinkin seuraamaan tuota palvelijaa, kun hän huoneesta poistui… Hänen asuntonsa ei ollutkaan kaukana meistä. Ja kun ei hän kiinnittänyt erityistä huomiota minuun, voin seurata häntä epäluuloja herättämättä. Hän viipyi kauanlaisesti luhdissa, jossa hänen huoneensa oli. Ja minä luulin jo ensikerran eläissäni erehtyneeni konnan suhteen…"
"Sellaiset nimitykset voit jättää, Brodde", sanoi Niilo, "millä oikeudella kutsut häntä konnaksi?"
"Sen saatte pian kuulla… Muuten luulen, että jos olisitte oikein miestä tarkastellut, antaisitte itse hänelle ehkä pahemmankin nimityksen kuin minä nyt."
"Minäkö?" huudahti Niilo kummastuneena.
"Muistatteko vielä tupaa Altunan kirkon vieressä ja miestä, jonka siellä maahan nukersitte?"
"Altunan kirkkoa!" toisti Niilo ja silmänsä säkenöivät tulta.
"Tuo kauppasaksa ja ritari Jost von Bardenvlethin aseenkantaja ovat yksi ja sama mies!"
"Totta tosiaan, Brodde, mitä uskallat väittää!"
"Se mitä viime yönä olen tietää saanut, on sellaista, joka pitää paikkansa, eikä vain kauniita saippuakuplia, joilla teidän mieltänne harmaaveljesten luostarissa viehätettiin, silloin kun taivaan Herra puhui totuutta, niin että ilmapiirit vapisivat."
"Ritari Jost von Bardenvlethin aseenkantaja!" mutisi Niilo pääsemättä vieläkään hämmästyksestään.
"Siellä kun seisoin ja odotin", jatkoi Brodde, "alkoi vihdoin viimeinkin kuulua kolinaa rappusista. Olin siinä luulossa, että sieltä joku oli nyt alas tulemassa, mutta vasten odotustani etääntyivätkin askeleet aivan päinvastaiselle suunnalle. Lopulta näin erään miehen tulevan pihan vastaiselta puolelta ulos. Siellä olikin siis läpikäytävä ja pian huomasin, että ulostullut mies purjehti samoilla vesillä kuin kauppasaksakin, vaikka taklaus olikin toinen. Minä siis seurasin häntä… Se oli Jost ritarin aseenkantaja ja hän suuntasi askeleensa suoraan kuninkaan asuntoon. Mutta minä en päästänyt häntä silmistäni, en hetkeksikään ja Pyhän Nikolain kirkonkello ilmoitti siinä odottaissani vuorokaudenkin jo loppuneeksi."
Niilo vaipui ajatuksiinsa. Hän istui ja katseli vain eteensä, antaen hevosen mennä, miten itse tahtoi. Mutta Brodde jatkoi:
"Ihmisiä meni ja tuli. Olenpa varma, että kuninkaalla itselläkin oli jotain asiaa iltamyöhään kaupungilla. Tunsin hänet hänen uljaasta käynnistään ja muhkeasta vartalostaan. En voi hänen suhteensa erehtyä, vaikkapa hän olisi munkin kaapuun pukeutuneena… Hänellä oli mukanaan pieni mies, jonka sittemmin sain kuulla olleen Jost ritarin…"
"Ja mihin he menivät, Brodde?" kysyi Niilo.
"Heistä en silloin välittänyt… Pidin vain palvelijaa silmällä ja odotin siis häntä. Kesti kauan aikaa, ennenkuin sain hänet taas silmiini ja silloin käveli hän edestakaisin harmaaveljesten luostarin päädyllä. Seisoin erään puun suojassa ja siinä kauheassa ukonilmassa en nähnyt ketään muita ulkona liikkeellä kuin me kahden vain… Niin seisoimme kauan aikaa, hän silmät luostariporttiin suunnattuina, minun taas häneen. Vihdoin näin teidän poistuvan luostarista ja heti senjälkeen tuli toinenkin ritari, jota en kuitenkaan pimeässä voinut tuntea. Mutta silloin tuli palvelijalle yhtäkkiä kiire. Hän vetäytyi puitten suojaan niin nopeasti, että olin jo vähällä kadottaa hänet näkyvistäni. Sain hänet kuitenkin lopulta kiinni taas ja niin kuljimme nyt nopein askelin kadulta kadulle, kunnes saavuimme viimeiseen taloon pohjoisharjulla. Tänne meni hän sisään ja näytti olevankin siellä hyvin kotiutunut. Talo oli autio. Hetkisen kuluttua tuli hän ulos sieltä, pysähtyi, katseli joka suunnalle ja kuunteli. Mutta ei mitään näkynyt, ei kuulunut muuta kuin ukkosen jyrinää. 'Pian hänen pitäisi olla täällä', kuulin hänen sanovan ja niin lähti hän taas kulkemaan katua eteenpäin. Olin ensin epätietoinen seuraisinko häntä vai en. Mutta kun olin varma, että hänet kyllä saavuttaisin, päätin pistäytyä tarkastelemassa tupaakin vähän ja sen teinkin…"
"Kertoisit vain suoraan mitä siellä kuulla sait, Brodde!"
"Sitä jo ajattelinkin tässä, koskapa nuo tiet eivät näytä olevan teidän mieleenne. Mutta totuutta ajan minäkin takaa, minä myös… Ja koska pöllökin totuuden ymmärtää, niin saan kai kulkea pöllön teitäkin… Tänä yönä sain siis kaksi totuutta tietooni, toinen koskee kuningasta ja siis myöskin teitä, Niilo herra, toinen taas Iliana neitiä ja siis myöskin teidän ystäväänne, Tord herraa, ja kai sen kautta vähän teitä itseännekin."
Niilo oli nyt taas kuninkaan asioihin niin kiintynyt, ettei hän voinut jättää huomioon ottamatta, mikä vain jollain tavalla siinä suhteessa hänelle antoi valaistusta. Mutta muuten inhosi hänen ritarillinen mielensä kaikkea, mitä ainoastaan salateitä voitiin päivänvaloon saada. Vieläpä se keskustelukin, joka hänellä oli yhdessä ilmeisen kavaltajan kanssa ollut, sekin jo herätti hänessä omantunnon vaivoja. Ja kuitenkin oli häntä kehotettu siihen siinä tarkoituksessa, että sen kautta saisi tietoonsa vaarallisen salahankkeen kuningasta vastaan, jos vain vähän osaisi mieltään hillitä yhtymyksessään Maunu ritarin kanssa. Tähän oli Niilon täytynyt suostua. Tiedot noista salavehkeistä, joita tuo satavuotias piispa aamusella oli kuninkaalle kertonut, ne olivat saaneet hänet voittamaan vastenmielisyytensä ja antamaan pyydetyn lupauksen. Eräs heidän molempain sekä kuninkaan että hänen ystävänsä, joka tahtoi pysyä tuntematonna, oli lähettänyt kauppasaksan hänen puheilleen. Niilo oli heti silloin tullut ajatelleeksi vanhaa piispaa ja se oli vielä enemmän tukenut häntä päätöksessään.
Tämä oli nyt kuitenkin kokonaan toista, kuin salaisesti vakoilla vihollista. Sellaiseen ei hän itse koskaan voinut suostua eikä suvainnut sitä miehensäkään tekevän. Brodde olikin jo monta kertaa saanut ankaroita nuhteita tällä lyhyellä yhdessäoloajallakin herraltaan sellaisista puuhista. Hän ei kuitenkaan siinä asiassa voinut koskaan olla herransa kanssa yhtä mieltä, vaan pysyi hän kaikessa vitaliveljesten valiolauseelle uskollisena: "Jumalan ystävä ja kaikkien muitten vihamies." Hän siis piti maailmaa pahana ja pahaa vastaan piti myös pahalla taistella. Siksi päättikin Brodde aina pitää salassa herraltaan, miten oli päässyt totuuden perille. Nyt hän kuitenkin innoissaan, saadakseen Niilon vakuutetuksi, että häntä oli petetty, unhotti viisaan päätöksensä. Tällä kertaa ei siitä kuitenkaan ollut sen suurempaa haittaa, sillä Niilo oli nyt niin kiihkeä totuutta kuulemaan, ettei tullut ajatelleeksikaan tapaa, jolla se oli hankittu. Ja hänen intonsa lisääntyi vain vielä enemmän tuosta pitkällisestä selvittelystä.
"Ja mitä sait kuninkaasta kuulla?" kysyi hän.
"Tultuani tupaan", jatkoi Brodde, "ehdin tuskin vielä ympärilleni vilkaista, kun jo kuulin nopeitten askelten ääniä ulkopuolelta… Katselin piilopaikkaa itselleni, sellaista ei ollut. Jos he ottaisivat tulta, huomaisivat he heti minut, ja askeleet kuuluivat jo aivan tuvan oven edustalta. Yhtäkkiä lensi ajatus päähäni ja ukkonen auttoi minua yrityksessäni. Hyppäsin takalle ja siitä onnistui minun kömpiä ylös uuninpiippuun. Kiviä putoili alas. Mutta samassa jyrähti ukkonenkin ja niiden kolina hämmentyi kokonaan sen pauhinaan… Niin mitä sain kuulla kuninkaasta?" kiiruhti Brodde lisäämään, kun näki, että herransa enää vain vaivoin voi hillitä itseään. "Kuningasta kohtaa onnettomuus, kun hän sitä vähimmin odottaa. Hänellä ja kuningas Kristianilla on yhtymys keskikesän ajoissa…"
"Aivan niin, Brodde", keskeytti Niilo vilkkaasti, "siinähän se nyt on ja siellä se onnettomuuskin hänelle tapahtuu."
"Ei, ei, Niilo herra, sellaista en siellä kuulla saanut. Mutta kyllä, että, kun kokouksessa paraillaan rauhasta tuumitaan, tehdään hyökkäys Ruotsiin ja herra Maunu Gren sen leikin alkaa…"
"Mahdotonta, Brodde, mahdotonta … silloin käsitit asian aivan varmaan väärin."
"Rakkauteni nimessä, Niilo herra, joka sana on totta", vakuutti Brodde innokkaana. "Ja että paremmin uskoisitte minua, voin sanoa senkin, että Jost ritari, sillä hän se oli, joka oli huoneeseen tullut, että Jost ritari ja hänen aseenkantajansa kovasti nauroivat teille. Tuntui ritarin puheesta, niinkuin olisi hän omin korvin kuullut keskustelun luostarissa… Te olitte mennyt ansaan yhtä helposti, kuin nälkäinen hauki tarttuu ongen syöttiin, mutta eräälle toiselle on siitä vielä enemmän vahinkoa…"
"Ja kelle sitten…?" kuului Niilon ääni soinnuttomana. Tuntui kuin olisi hän kysynyt sitä, ilman että siltä aikoi siihen sen enempää huomiota kiinnittää tai niinkuin olisi hän harhaillut totuuden ja valheen rajalla ja odotti nyt vain nimeä voidakseen sitten valita jommankumman välillä.
"Kuninkaalle!" vastasi Brodde, "kuninkaalle on siitä vielä enemmän vahinkoa … ritari sanoi, että kuningas itse tulisi nyt pitämään ainoastaan Kristian kuningasta silmällä ja sillä aikaa sitten…"
"Kautta Jumalan kuoleman, Brodde!" huudahti Niilo ja pysäyttäen hevosensa tujotti hän hämmästynein silmin kertojaan.
"Vieläkö nytkin epäilette, vai mitä, Niilo herra?… Tiedänpä minä vielä jotain muutakin. Herra Maunu Gren lähtee jo ennen syksyä Kristian kuninkaan luo. Hänestä tulee siis Kristianin mies. Niin pian kun on Turkuun saapunut, kirjoittaa hän kuninkaalle, että tulee Söderköpingiin tekemään hänelle tiliä lääneistään. Se tilinteko tapahtuu kuitenkin ase kädessä kokouksen aikana… Jos vielä nytkin epäilette, niin voitte odottaa tietoja ritarin paosta. Silloin kai ainakin jo huomaatte, kellä tässä asiassa on totuus puolellaan, minulla vai teillä!"
"Herra armahtakoon!" huudahti Niilo voimatta päästä tyrmistyksestään.
"Siinä on kaikki mitä tiedän Kaarlo kuninkaasta," alkoi Brodde taas. "Mutta jos tahdotte tietää, miksi tuo jalo ritari oli määrännyt juuri täällä yhtymyksen aseenkantajansa kanssa, niin koskee se asia kyllä kuningastakin, mutta samalla myös Tord herraa ja juuri se asia olikin, mikäli minä voin käsittää, pääsyynä Jost herran tuloon. Heidän puheensa näet kuningas Kaarlosta tapahtui enemmän sivumennen… Niin, tuon viekkaan palvelijan oli heti matkustettava Briita rouvan luokse Hammarstadiin ja siellä oli hänen sitte kerrottava tälle kaikki mitä oli tapahtunut… Miksi juuri hänen piti ne kaikki tietää saada, sitä en olisi ymmärtänyt, ellei mieleeni olisi samalla tullut tuo keskustelu hänen ja hänen isänsä palvelijan välillä siellä meren rannalla… Hän, tämä Briita rouva, on myös kavaltaja, siitä olen yhtä varma, kuin että nuoleni tavottaa hylkeen puolta pitemmälle matkalle kuin muitten!"
"Ja Iliana neiti, mitä hänestä?" tutki Niilo.
"Siitä asiasta en tiedä muuta, kuin että palvelijan piti muistuttaa Briita rouvaa hänen lupauksestaan, nyt kun näki, että ritarikin oli hyvällä alulla asiassaan ja että tämä ajattelisi samalla sukulaistaankin siinä suhteessa. Myös Kaarlo kuningas, niin oli asemiehen ilmoitettava, oli antanut myöntymyksensä hänen, Jostin ja Iliana neidin yhdistykseen, vieläpä luvannut myötävaikuttaakin."
Hämmästyksestä sanattomana istui Niilo hevosensa seljässä tirkistäen koko ajan Broddea tämän puhuessa. Mutta yhtäkkiä painoi hän sitten jalkansa hevosen kylkiin kiinni ja syöksähti täyttä laukkaa eteenpäin. Brodde seurasi herraansa ihmetellen, mikä hänen päähänsä nyt niin yhtäkkiä pisti lähteä sellaista kyytiä ajamaan. Sitä kesti sellaista menoa sitten kokonaisen peninkulman. Joskus tosin vähän hiljennettiin. Mutta sittenkään ei hevonen näyttänyt vievän herraansa kyllin nopeasti eteenpäin. Vasta puolipäivän ajoissa lepäsivät he parisen tuntia. Mutta Niilo oli koko ajan hiljainen ja itseensä sulkeutunut.
"Kuningas Kaarlo!" mutisi hän pari kertaa itsekseen ja väliin taas: "Tord!" — Mutta mihinkään muuhun ei hänen ajatuksensa näyttänyt kiintyvän, kaikista vähimmän omaan itseensä. Brodde oli nyt ikäänkuin hänen toinen minänsä ohjaten kaikkea, pitäen huolta kaikesta. Hän ei ollut tosin mikään pyhäinkoristus, mutta kuitenkin täysi korvaus siitä koristuksesta, josta Niilo vapaaehtoisesti oli luopunut. Ja jos puhtain alttius, omaa voittoa halveksiva rakkaus on jostain arvosta, niin oli se aarre ainakin kätkettynä tämän vitaliveljeksen poveen. Ja Niilolla, hänellä oli nyt tämä aarre vetäytyessään syrjäiseen nurkkaansa asumaan, hänellä, jota kuningas epäili ja jota kuninkaan vastustajat vihasivat.
Seuraavana päivänä illan tullen ratsastivat he sisään Vadstenaan.
Täällä oleskeli Kaarina kuningatar. Matkalla Fågelvikiin oli hän äkillisesti sairastunut Linköpingissä, josta sitten vähän toinnuttuaan oli saapunut Vadstenaan. Täällä oli hän senjälkeen oleskellut erään taitavan harmaaveljeksen hoidon alaisena, jolle eräs kuningattaren ritareista oli tämän sairastumisesta tiedon vienyt. Munkki olikin saapunut Vadstenaan vain paria päivää myöhemmin, kuin kuningatar.
Harmaaveljeksen hoidon alaisena alkoi kuningatar taas tuntea itsensä virkeämmäksi. Tosin oli ankara taudinpuuska saattanut hänet heti Vadstenaan tulonsa jälkeen uudestaan tautivuoteelle, mutta siitä oli hän noussut jo viikkoa ennen keskikesän tuloa. Silloin oli harmaaveljes lähtenyt matkalle Tukholmaan ja Upsalaan, mutta kuningattaren pyynnöstä oli hän luvannut pian taas palata. Sillä kuningatar ei uskaltanut jatkaa matkaansa ellei munkki ollut mukana. Tämä oli palannutkin takaisin kaksi päivää sitten.
Vaikka kuningatar ei uskaltanutkaan liikkua huoneistaan, oli kuitenkin hänen läsnäolonsa siltä tuonut vilkkautta kaupunkiin. Tosin veti myös sen kuuluisa luostari tähän vuodenaikaan enemmän pyhiinvaeltajia puoleensa kuin tavallisesti muulloin ja nyt odotettiin sinne vielä kuningastakin Arbogan kokouksen päätyttyä. Vadstenassa, niinkuin yleensä kaikkialla maassa iloittiin kuninkaan tulosta, iloittiin kun saatiin vastaan ottaa tuo uljas, onnellinen hallitsija, joka ikäänkuin kuljetti onnea mukanaan, mihin sitten saapuikin.
Kun siis Yö- ja Päivä-suvun vaakunaa kantava ritari tuli ratsastaen kaupunkiin, pidettiin sitä heti varmana merkkinä siitä, että kokous oli päättynyt ja että hän tuli kuninkaan tuloa ilmoittamaan. Ja niin levisi heti yli kaupungin tieto Niilo Bonpojan tulosta. Hän oli aikonut jo varhain seuraavana aamuna jatkaa matkaansa etelään ehtiäkseen samana päivänä Ekesjöhön, mutta sana tulla kuningattaren luokse esti hänen päätöstänsä toimeenpanemasta.
Tämän sanan toi kuningattaren lääkäri, jo ennenmainittu harmaaveljes. Hän oli korkeakasvuinen, hartiakas mies, enemmän ritarin kuin luostariveljen näköinen. Kukaan ei voinut sanoa nähneensä hänen kasvojaan, sillä hän kulki aina pää peitettynä kuningattarenkin luona. Niilosta tuntui kuin olisi ääni ollut tuttu. Mutta toiset seikat, jotka nyt hänen sielussaan saivat vallan, estivät häntä siihen sen enempää huomiota kiinnittämästä. Siksi toiseksi muistuttihan toisen ihmisen ääni usein omituisesti toisen ääntä, joten siihen ei siis voinut sen suurempaa painoa panna.
"Onko kuningattaren tila arveluttava?" kysyi Niilo, kun harmaaveljes oli esittänyt hänelle kuningattaren pyynnön saada seuraavana päivänä tavata häntä.
"Hyvä kuningattaremme on kovasti heikko ja riutunut", vastasi harmaaveljes, "mutta Herra se on, joka elämästä määrää."
"Toisin sanoen on hän…" Niilo epäili lausua ajatustaan julki, mutta munkki ymmärsi kuitenkin, mitä hän tarkoitti ja virkkoi päätään pudistaen:
"Niin hän on, Niilo herra… Ja onnellinen hän, jos hän nyt, kun kuninkaallisen herransa aurinko niin korkealla taivaalla kimaltelee, jos hän nyt saa poistua täältä murheen laaksosta!"
"Luuletteko siis, ettei onni enää olisikaan Kaarlo kuninkaalle niin suosiollinen kuin ennen?" kysyi Niilo hymyillen.
"Kun aamu on synkkä, tulee päivästä usein kirkas ja kaunis, useammin, kuin jos aamu on kaunis, Niilo herra", lausui harmaaveljes.
"Mutta arvoisa isä, eikö ne vuodet Suomessa, eikö ne olleet synkkiä kyllä?"
"Ne muodostavat vain päivän yhteensä, ne vuodet, ja ne olivat ehkä onnellisimmat ajat, mitä meidän kuninkaallamme koskaan on ollut… Mutta kuninkaan päivä, se on uusi päivä ja se alkoi mitä kauneimmalla päivänpaisteella. Tuskin on aurinko minkään muun kuninkaan ensi askeleita niin lempeästi valollaan suosinut!"
"Jumala varjelkoon hänen taivastaan himmentymästä, sillä kuninkaan taivas on valtakunnankin taivas!" lausui Niilo huolestuneena.
"Kuitenkin voi sekä kuninkaalle että valtakunnallekin joskus olla hyödyllistä, että ukkonen puhdistaa ilman. Onnettomuudet ja vastoinkäymiset ovat saman Herran lapsia, kuin onni ja myötäkäyminenkin."
"Voittepa olla oikeassakin!" lausui Niilo.
"Kansain elämä on niinkuin yksityisten ihmistenkin. Synkkä päivä valmistaa vain tilaa kirkkaalle ja näyttää sen arvon. Usein vallitsee hyytävä kylmyys juuri silloin, kun puut ovat lehteen puhkeamassa. Ja keskellä vastoinkäymisten hyytävintä hallaa, synkintä yötä, voi, ihmisen sitä huomaamatta, siemen itää, josta hänen elämänsä kaunein kukka puhkeaa… Mutta miksi puhunkaan surullisista asioista nuorelle ritarille. Älkää vain unhottako lupaustanne. Siis huomenna, mutta ei ennen kello 5 jälkeen puolisen."
Niilo jätteli munkin hyvästi, hymyillen hänen hurskaalle yksinkertaisuudelleen, hän kun voi epäillä, että ritari unhottaisi hetken, jolloin kuningattarensa halusi häntä puhutella. Mutta varoittavasti kohotti munkki sormeaan ja sanoi vaikka ääni lempeänä:
"Sellaistakin voi sattua, että nuorukainen mielellään jättäisi lupauksensa täyttämättä, olipa se sitten vaikka omalle kuningattarellekin annettu."
"Ja mitäpä voisi sellaista tapahtua, joka sen saisi aikaan?"
"Mistäpä minä sen tietäisin?… Ero rakkaasta ystävästä, kohtaus vihamiehen kanssa yhtähyvin kuin ystävänkin … jälleentapaaminen, rakkaus…!"
"Ei, ei, hurskas isä", hymyili Niilo. "Ei mikään sellainen voi estää minua kuningattareni luokse saapumasta."
Munkki meni ja Niilo jäi yksikseen.
Noin kaksi tuntia tämän jälkeen tuli Brodde kotiin kaupungilta, jossa tapansa mukaan oli nähnyt yhtä ja toista ja aavistanut jotain pahaa taas olevan tekeillä. Hän kertoi, että kuningas todennäköisesti seuraavana päivänä saapuisi kaupunkiin. Hän oli lähtenyt Arbogasta muutamaa tuntia myöhemmin kuin Niilo, mutta kulkien hitaammin kuin tämä, ei hän voinut ehtiä kuin vasta seuraavana päivänä Vadstenaan. Joukko hänen palvelijoitaan oli kuitenkin jo saapunut ja näiltä oli Brodde saanut tietonsa.
Niiloon nämä tiedonannot koskivat omalla tavallaan. Enemmän
sopimattomaan aikaan ei Kaarlo kuningas koskaan olisi voinut tulla. Ja
Niilo jo puolittain katui lupaustaan saapua kuningattaren puheille.
Broddekin huomasi hänen ajatusjuoksunsa ja sanoi:
"Hevoset ovat jo kylläksi levänneet. Me voimme ratsastaa täältä, vaikka kuinka aikuisin aamulla."
Niilo mietti hetkisen, mutta vastasi sitten varmasti:
"Me jäämme tänne vielä huomiseksi."
"Jäämme tänne?" huudahti Brodde kovasti hämmästyneenä.
"Niin, me jäämme!" oli Niilo Bonpojan vastaus.