VI.
Kuninkaan tikari.
Eräänä päivänä vähää ennen joulua ratsasti yksinäinen mies eteläisestä portista sisään Tukholmaan. Koko päivän oli satanut räntää ja illalla kääntyi tuuli pohjoiseen muuttuen samalla kolean kylmäksi, niin että jokainen pieni lumensekainen vesipisara oli kuin hieno jääneula. Ne tulivat vinhan tuulen kanssa pieksien armottomasti ritaria kasvoihin. Ja tämän täytyi tuon tuostakin viedä kätensä silmiensä eteen saadakseen edes hetkeksi helpotusta. Mutta muuten ei hän näyttänyt huolivan ilman hurjuudesta, joko hän sitten oli tottunut sellaista kestämään, tai oli hän niin niiden ajatusten vallassa, jotka täyttivät hänen sielunsa, ettei edes ehtinyt kiinnittää mieltänsä siihen, mitä hänen ulkopuolellaan tapahtui.
Kulkija oli Niilo Sture. Hän oli Vadstenasta matkustanut Ekesjöhön, jossa sitten oli hetken aikaa asustanut Svante veljensä luona. Mutta jota enemmän se aika läheni, jolloin kuningas oli naittava serkkunsa herra Ove Laurinpojalle, sitä levottomammaksi hän kävi ja sitä tuskallisemmalta alkoi hänestä tuntua vanhassa isäinkodissa vallitseva rauha ja lepo. Hänen täytyi lähteä liikkeelle, kulkea kauas, kauas pois. Hän tahtoi unhottaa itsensä, paeta sydänsuruansa. Mutta suru, se seurasi sittenkin alinomaa häntä, surun kalvaava henki, eikä se luopunut koskaan hänestä. Missä hän sitten kulkikin, metsässä tai nummella, aina näki hän vaaleakutrisen immen edessään, joka kyynelsilmin kurotti käsiänsä häntä kohti, rukoillen häneltä turvaa ja apua.
Ja niin ratsasti hän yhä edemmäksi ja edemmäksi kotoisilta mailta. Hän tuskin tiesi, minne meni. Oikeastaan se olikin hevonen, joka piti huolta matkan suunnasta. Ja hän melkein peljästyi, kun huomasi, että eläin kiiti pohjaa kohti. Itse pohti hän mielessään viime aikain tapahtumia, joissa kuningas, Ove Laurinpoika ja Herman Berman olivat päähenkilöinä. Viimemainittu oli vanginnut Ove herran kuninkaan käskystä, mutta hän oli sitten jälkeenpäin kertonut Niilolle, että kuninkaan tarkoitus ei suinkaan ollut rangaista tuota hurjaa nuorukaista tai ryöstää häneltä hänen morsiantansa, jonka sekä hän itse että hänen setänsä olivat luvanneet hänelle. Eikä tämä ollutkaan mitään odottamatonta tai tavatonta kuninkaan puolelta, niin horjuvaksi ja epävakaiseksi oli hän viime aikoina tullut. Sitä paitsi pelkäsi hän nyt, että ankaralla menettelyllään Ove Laurinpoikaa kohtaan loukkaisi mahtavia herroja, jotka, vaikka eivät pitäneetkään Ove Laurinpoikaa vertaisenaan, kuitenkin voisivat siitä saada sopivan aiheen hyökkäykseen häntä vastaan. Jalo Herman Berman oli kertonut asian Niilolle surun valtaamana. Niilo oli huomannut hänestä, että hän ei hyväksynyt kuninkaan toimia ja tarkoituksia tässä suhteessa. Jouluna oli häitä vietettävä ja nyt oli joulu jo ovella. Kuningas ei olisi sitä paitsi nyt enää voinutkaan rikkoa lupaustaan, jonka hän oli antanut valtakunnan ylhäisimpäin herrain läsnäollessa.
Mutta Briita itse, kysyi hän usein itseltään, kuinka olisi hän kestävä tämän raskaan koettelemuksen? Mitä voisi hän muuta viime hädässä tehdä, kuin joko kuolla tai mennä luostariin, jos näet hänellä todella olisi rohkeutta vastustaa kuninkaan ja mikä vielä oli vaarallisempaa, pyhän kirkon tahtoa. Niitä mietteitä hän hautoi yhä uudelleen ja uudelleen mielessään ja hänen verensä jähmettyi ajatellessaan immen kohtaloa. — Kuolla tai mennä luostariin! — Kerran myös tuli hänen mieleensä kadotettu kaulaketju ja hänen täytyi itselleen myöntää, että siitä alkain kun hän oli sen kadottanut, oli nurja onni leppymättömästi vainonnut häntä. Mitä hän oli kuluneina vuosina voittanut ja nauttinut, oli aina ollut vain puolinaista. Hän omisti rakkaan olennon ja hänellä oli ystävä, mutta edellistä ympäröi läpipääsemätön panssari ja jälkimäinen temmattiin häneltä pois juuri samalla hetkellä, kun hän toivoi saavansa vastaan ottaa elämänsä paraimman lahjan, sovinnon kuninkaansa kanssa.
Nyt tahtoi hän vielä kerran nähdä sydämensä valitun, puristaa hänen kättänsä jäähyväisiksi ja sitten matkustaa pois, kauas vieraaseen maahan, jossa aina joku oli urhoollisen ritarin palveluksen tarpeessa. Näissä mietteissä ratsasti hän nyt eteläisestä portista sisään Tukholmaan ja jatkoi sitten matkaansa sen avonaisen paikan ylitse, josta tie vie läntiselle Pitkällekadulle.
Silloin kuuli hän, juuri kun saapui tälle kadulle, nimeänsä huudettavan ja kun hän katsoi eteensä, huomasi hän siinä ihan vieressään kookkaan munkin, joka jo oli tarttunut hänen hevosensa suitsiin kiinni.
"Myöhään tulette, Niilo herra", virkkoi hän, "kuitenkin toivon, ettei se siltä vielä ole liian myöhään."
"Olisiko siis joku olemassa, jolle minun tuloni saattaisi olla joko liian myöhäinen tai liian aikainen?" kysyi Niilo epäluuloinen hymy huulillaan.
"Sen sanansaattajan, joka ratsasti aina Ekesjöstä asti teitä tänne hakemaan, sen olisi pitänyt saada teidät siitä vakuutetuksi!"
"Sanansaattaja minun luokseni!" huudahti Niilo ja lisäsi: "mutta minun tyköni ei mitään sellaista ole saapunut."
"Ja kuitenkin olisi sen pitänyt olla taattu mies, joka luoksenne lähetettiin… Mutta saman tekevää on, oletteko saanut minun sanaani vai oletteko omin päin tänne tullut, pääasia vain on, että olette saapunut ja saapunut oikeaan aikaan… Olenpa varma, että hyvät henget ovat askeleitanne ohjanneet, kun ne ovat johtaneet tänne. Minä olen jo kauan aikaa tähystellyt teitä täällä tullissa, sillä minulla on tärkeitä asioita, joista tahdon teidän kanssanne keskustella… Sallitteko, että seuraan teitä nyt heti majataloonne?"
Niilolla ei ollut mitään syytä, jonka tähden olisi kieltäytynyt munkin pyyntöön suostumasta. Hän oli sellaisessa tilassa, jolloin ihminen on välinpitämätön kaikkiin nähden. Isänmaa oli ainoa, joka vielä sai hänen sydämensä kielet värisemään. Ja sekin oli tällä hetkellä enemmän sivulle joutunut, eli oikeammin sanoen, se lepäsi kyllä hänen sydämellään, mutta kahlehdittuna, sen tenhopiirin ympäröimänä, jonka yli hän ei voinut astua. Rakkaus kansaan, jonka asian oli ottanut omakseen, ja lupaus, jonka oli antanut kuningattarelle, että nimittäin pysyisi kuninkaalle uskollisena, — kas siinä ne langat, jotka sitoivat häntä. Hänellä oli nyt tuskin mahdollisuutta vaikuttaa toisen hyväksi rikkomatta jo toista vastaan. Tämä yksin jo olisi voinut saada miehen epätoivoiseksi ja kuitenkin tuli siihen vielä lisäksi hänen rakkautensa, jonka hänen täytyi tukahuttaa ja kieltää itseltään.
Emme saa siis ihmetellä, jos tuo kohtalon vainooma mies oli joutunut tilaan, joka välistä läheni unen kaltaista tylsyyttä, emme sitäkään, jos hän nyt mitä välinpitämättöminmällä äänellä maailmassa pyysi munkkia seuraamaan itseään.
Ennen pitkää olivat he jo majatalossa ja sittenkun Niilo oli pyytänyt munkkia istumaan, alkoi tämä:
"Minä tulen nyt tänne teidän luoksenne sellaisessa asiassa, jota tärkeämpää teille ei vielä koskaan elämässänne ole esitetty, Niilo ritari, ja minä pyydän, ettette ennen aikaansa kiivastu, vaan että tarkoin mietitte ja punnitsette vastausta, ennenkuin annatte sen. Te olette hyljännyt sen tarjouksen, johon suostumalla olisitte voinut voittaa morsiamenne…"
Niilo vavahti ja kiinnitti synkät silmänsä munkkiin, jonka kasvoja ei hän kuitenkaan voinut nähdä.
"Teitä kummastuttaa, kuinka minä tunnen tämän asian, ritari … minua kummastuttaa vielä enemmän, kuinka te voitte vastustaa niin suurta kiusausta. Mutta se todistaa vain ne puheet tosiksi, joita teistä on liikkeellä, että te olette todellinen ritari, sellainen kuin ritarin tulee olla…"
"Olisin teille oikein kiitollinen", keskeytti Niilo, "kun heti vain suoraan sanoisitte asianne… Jos teillä on hyvät ajatukset minusta, niin ilahuttaa se minua, mutta minulla ei ole siltä halua kuulla siitä puhuttavan."
"Hm —", mutisi munkki, "jokaisella on heikkoutensa… Mutta olkoon menneeksi, tahdon noudattaa pyyntöänne. Tulen teidän luoksenne valtakunnan nimessä ja pyydän teitä nyt ottamaan sen asian omaksenne ja saattamaan sen niitten myrskyjen läpi, jotka sitä uhkaavat, rauhalliseen satamaan."
"Mitä tarkoitatte puheellanne, harmaaveli…? Kuka voi syyttää minua, että olisin vetäytynyt syrjään, missä minun vain on sallittu vaikuttaa…? Ja millä tavalla sitten mielestänne voisin minä nyt ottaa sellaisen asian ajettavakseni, minä, joka harhailen kuin haamu ympäri maata, henkipattona ja suojatonna? Olenhan minä nyt tähän aikaan kaikkien joko säälin tai halveksimisen esineenä, aina sen mukaan uskovatko he minun surevan kuninkaani suosion menettämistä tai että raukkamaisuudesta en uskalla kohottaa miekkaani häntä vastaan ja kantaa nurjaa kilpeä isänmaatani kohtaan."
"On niitäkin, Niilo ritari, jotka ajattelevat toisin teistä ja niiden valtuuttamana seison minä nyt teidän edessänne. Niitten nimessä tarjoan minä nyt teille Ruotsin kuningaskruunun. Ruotsin rahvas jo teroittaa keihäitänsä ja hioo miekkojansa ja mahtava ritarijoukko on valmis ottamaan teidät millä hetkellä hyvänsä vastaan, jos vain myönnytte siihen, mitä teille tässä olen ehdottanut!"
Niilo katsahti hämmästyneenä munkkiin.
"Niin kauas on siis jo tultu eikä yhtään ainoaa ystävää ole Kaarlo kuninkaalla, joka avaisi hänen silmänsä ja saattaisi hänet puolustamaan itseään uhkaavalta vaaralta!"
"Kaarlo kuningas on sokea ja on sentähden auttamattomasti turmion oma… Mutta nyt on kysymys, pitääkö myös Ruotsin valtakunnan joutua hänen kanssaan perikatoon? — ja siihen täytyy jokaisen ruotsalaisen aatelismiehen vastata kieltävästi… Mitä sanotte te, Niilo ritari?"
Vähääkään arvelematta virkkoi Niilo:
"Te tulette minulle ehdottamaan, että ottaisin osaa kapinaan, jota puuhataan herraani ja kuningastani vastaan, ja te kysytte vielä, mitä minulla on siihen sanottavaa…"
"Mutta tehän ette ota huomioon tärkeintä asiaa, josta olen teille puhunut, vaan ainoastaan…"
"On aivan tarpeetonta teidän vaivata ajatuksianne keksiäksenne kauniin kiillon huonolle asialle…! Tässä ei ole nyt sen vähemmästä kysymys kuin itse valtion kavalluksesta ja valanrikkomisesta ja siihen ei minulla ole muuta kuin yksi vastaus. Sellaiseen en suostu ja nyt pyydän teidät jättämään minut. Kavalluksella ei Niilo Sture tahdo koskaan käsiänsä tahrata!"
"Mutta se on aivan täyttä totta, tuo minun puheeni kuninkaankruunusta…"
"Munkki!" huudahti Niilo ja otti jo askeleen tätä kohti.
Mutta munkki nousi hitaasti ja arvokkaasti ylös ja astui vihastuneen ritarin luo. Hän laski kätensä tämän olkapäälle ja katseli kauan ja tutkien ritarin avonaisiin ja rehellisiin, mutta nyt niin surullisiin silmiin.
"Rauhoittukaa, jalo ritari!" virkkoi hän, "minun huuliltani ette te saa enää kuulla sanaakaan tästä asiasta. Se on yhtä varmaa kuin jo edeltäpäin tiesin, minkälaisen vastauksen olin teiltä saava…"
"Kuka te olette, harmaaveli?" kysyi Niilo uteliaana ja yritti samassa työntää päähineen syrjään hänen kasvoiltansa. "Teidän äänenne olen ennenkin kuullut…"
"Mitäpä hyötyä teille siitä olisi, vaikka saisittekin nimeni tietää?" virkkoi munkki hymyillen. "Me olemme tavanneet toisemme, muutaman kerran kuningattaren luona hänen vielä eläessään. Voin ilmoittaa teille, että olin hänen rippi-isänsä."
Niilo muisti hänet nyt aivan selvään ja hänen huulillaan pyöri jo kysymys, kuinka hän, joka oli elänyt lempeää kuningatarta niin lähellä, kuinka hän saattoi ryhtyä sellaista välitystointa harjoittamaan, jota varten nyt oli tullut. Mutta munkki esti hänet niistä tuumista ruveten puhumaan kokonaan toisista asioista.
"Minulla on vielä muutakin asiaa teille, Niilo ritari", sanoi hän, "ja yhtä varma, kuin olin teistä, mitä edelliseen tulee, yhtä epävarma olen nyt tästä asiasta. Ja vaikka nyt, kun ikä on heitellyt lunta ohimoilleni ja rypistellyt poskeni, voisin sanoa, kuinka itse sellaisessa tapauksessa tekisin, niin en siltä kuitenkaan uskalla väittää, että olisin samoin menetellyt, kun olin teidän ijässänne."
"Se mahtaa olla merkillinen asia!" virkkoi Niilo katsellen kysyvästi munkkia.
"Eräs vanki, jonka ei pitäisi olla teille tuntemattoman, kituu täällä
Tukholman linnan vankikomerossa… Se on herra Ove Laurinpoika!"
"Mitä sanottekaan?" huudahti Niilo. "Herra Ove Laurinpoikako kituisi vankeudessa ja kuitenkin on minulle sanottu, että kuningas juuri paraikaa valmistelee hänen häitään!"
"Mikä kuninkaan ajatus on, sitä en minä tiedä, mutta se vain on varmaa, että Ove herra istuu vankeudessa linnan tornissa ja että hän on kuoleva… Ehkä on kuningas muuttanut mieltään siinä suhteessa, ehkä… Mutta minä olen puhellut Ove herran kanssa ja hän on nykyään kokonaan toinen mies kuin silloin, kun hän tahtoi tappaa teidät, Niilo herra. Hän myöntää käyttäytyneensä alhaisesti ja katuu sitä katkerasti sekä haluaisi nyt saada puhella teidän kanssanne voidakseen pyytää anteeksi ja sopia. Mitä sanotte te siihen, Niilo herra?"
"Ja sitä te vielä kysytte, harmaaveli!" huudahti Niilo. "Tiedänhän aivan hyvin, kuinka helposti onneton rakkaus voi miehen mielen villitä…! Ei, ei… Olen valmis saapumaan hänen luokseen, koska hän vain itse haluaa, vaikka jo tällä hetkellä."
"Te olette ritari, jolla ei ole vertaa, Niilo herra", lausui harmaaveli äänellä, joka vapisi sisällisestä liikutuksesta. "Tahdotteko, niin lähdemme heti tuon mies raukan luo, sillä mikäli minä olen saanut kuulla, on huominen päivä oleva hänen viimeisensä."
Niilo oli heti valmis seuraamaan ja viipymättä riensivät he linnaan.
Munkki, joka näytti täällä olevan kuin kotonaan, haki heti linnanvoudin käsiinsä ja sai tältä luvan mennä tervehtimään vangittua ritaria. Ja niin menivät he yhdessä Niilon kanssa alas vankilaan. Kun he olivat saapuneet vankihuoneen ovelle, kuiskasi munkki:
"Jos tarvitsette minua Ove herran luota tultua niin tapaatte minut linnankappelissa."
Munkki meni, rautaovi ratisi saranoissaan ja Niilo saatettiin sisään vankilaan. Vanginvartija, joka oli seurannut heitä tulisoihtu kädessä, pisti sen sisälle tultua erääseen muurin rakoon, jonka jälkeen hänkin poistui sulkien oven mennessään.
Samassa kuului kahleitten kalinaa vankihuoneen pimeimmästä loukosta ja kun silmä oli ehtinyt paremmin tottua pimeään, näki Niilo kilpailijansa ja vihollisensa, Ove Laurinpojan, astuvan sieltä esiin. Mutta se ei ollut nyt enää tuo uljas, hurja nuorukainen, joka mielettömässä vimmassaan oli tahtonut pakottaa hänet kaksintaisteluun, ja kun ei se ollut onnistunut, yrittänyt tappaa hänet. Ei, vaan hänen edessään oli nyt kalpea, murtunut mies, joka joka suhteessa herätti sääliä.
Vanki seisoi hetkisen käsi otsalla. Soihdun valo teki häneen saman vaikutuksen, kuin pimeys Niiloon. Mutta kun hän ehti huomata kuka tullut oli, kävi kova väristys läpi koko hänen ruumiinsa, ja hän vaipui alas polvilleen peittäen kasvonsa käsillään.
"Rauhoittukaa, Ove herra", sanoi Niilo ja koitti nostaa häntä ylös, "ellei mikään raskaampi taakka omaatuntoanne paina, kuin se mitä meillä on välillämme, niin voitte olla aivan levollinen!"
"Te olette siis antanut anteeksi minulle?" huokasi vanki.
"Olen, olen!" vakuutti Niilo, "kaiken sen, mitä te olette minua vastaan rikkonut, kaiken sen minä mielelläni anteeksi annan. Onko teillä ehkä mitään muuta toivomusta, jonka näkisitte mielellänne täyttyvän…? Sanokaa se vain arastelematta julki, Ove herra, mikäli voimissani on, tahdon auttaa teitä!"
Ove Laurinpoika nousi hitaasti ylös ja katseli ensin arasti sitten jo rohkeammin Niilo Sturea silmiin. Näytti siltä, kuin ei hän olisi oikein voinut uskoa, mitä näki ja kuuli. Vihdoin puhkesi hän itkuun ja peitti käsillään kasvonsa, samalla kun raskaat kahleet, joilla hän oli seinään kiinnitetty, kalisivat, ikäänkuin olisivat nekin joka hetki tahtoneet muistuttaa hänelle hänen surullista kohtaloaan.
"Vain paljaalla hyvällä tahdotte te kaiken sen pahan palkita, jota olen teille yrittänyt tehdä", virkkoi hän lopulta, kun oli ehtinyt niin paljon rauhottua, että voi selvään lausua ajatuksensa. "Mitä minä vielä tässä elämässä toivoisin, on mahdoton saavuttaa, eikä siitä sentähden kannata puhua…"
"Mutta voisihan teillä olla sellainen ystävä tuttavienne joukossa, joka mielellään tekisi teille haluamanne palveluksen…"
"Ei, ei", keskeytti Ove herra kiivaasti, "ei yksikään ainoa heistä tahdo tehdä minulle haluamaani palvelusta, ja sitäpaitsi ei sitä voisi kukaan muu toimittaakaan kuin minä itse… Se juuri tekeekin asian toimeenpanon mahdottomaksi. Minä tarvitsisin sitä varten aikaa ja vapautta, ehtiäkseni Tanskaan ja sieltä takaisin. Ja huomenna jo täytyy minun kuolla…"
Ove herra liitti kätensä ristiin ja tuijotti eteensä alas kosteaan kivilattiaan. Niin seisoi hän kauan aikaa. Ja kun hän taas loi silmänsä Niiloon, kimalteli niissä pari suurta kyyneltä, jotka hiljalleen vierivät hänen poskiansa alas.
"Jos minä nyt sanoisin teille, Niilo herra, että minä tahtoisin antaa vaikka henkeni teidän edestänne, niin uskoisitteko te sitä?" kysyi hän ja äänestä, katseesta, koko miehen olennosta huomasi, että hän todellisella tuskalla odotti vastausta. "Minä olen käyttäytynyt teitä kohtaan alhaisesti ja raukkamaisesti, kuinka voisinkaan asiain niin ollen pyytää, että te uskoisitte sanojani… Voisihan sattua, että minä kiusauksen hetkenä taas unhottaisin kaikki ja menettelisin uudelleen kunniattoman miehen tavoin… Älkää siis puhuko enää mitään minulle, älkää katsoko minuun … sanokaa vain, että olette antanut minulle anteeksi ja jättäkää sitten minut, että voisin yksinäisyydessä itkeä onnettomuuttani, johon itse olen syypää… En voi odottaa mitään armahdusta täällä, enkä uskalla toivoa sitä toisella puolenkaan elämää…"
"Tämä on jo epätoivoisen puhetta, Ove Laurinpoika", puuttui Niilo puheeseen, kun vangin voimat näyttivät ikäänkuin murtuvan itsesoimausten painosta, "minä en ainakaan puolestani soisi, että te siltä joutuisitte epätoivoon… Ja paremmin en mielestäni voi osoittaa teille, että luotan sanoihinne, kuin menemällä takaukseen edestänne, että te saatte matkustaa Tanskaan ja sieltä takaisin…"
"Niilo herra!" huudahti Ove Laurinpoika vaipuen alas maahan, kokonaan niiden tunteiden valtaamana, jotka täyttivät hänen sydämensä. "Oletteko te enkeli vai ritari, jonka henkeä ja onnea minä sokeudessani olen tavotellut…"
"Ove Laurinpoika!" lausui Niilo. "Me emme ole tunteneet toisiamme ennenkuin nyt vasta… Hyvä ja paha ovat tässä maailmassa sekautuneet toisiinsa ja siitä sekoituksesta on jokainen ihminen saanut oman osansa, siis myöskin minä ja te… Me olemme molemmat pyrkineet samaan päämäärään ja se on erottanut meidät ja saattanut meidät väärin käsittämään toisiamme!"
"Mutta te olette tämän päämäärän saavuttava, Niilo Sture", lisäsi Ove loistavin silmin, omituisen lämpimällä ja varmalla äänellä, "te yksin vain ansaitsette tämän enkelin, te eikä kukaan muu…! Ja minä vannon sen kautta Herramme kalliin veren, että hänestä on tuleva teidän morsiamenne … niin paljon voi vielä Ove Laurinpoika aikaansaada vastoin arkkipiispan ja kuninkaankin tahtoa."
"Arkkipiispan ja kuninkaan?" kysyi Niilo hämmästyneenä.
"Niin", jatkoi Ove herra, "arkkipiispa on tahtonut voittaa minut ja kuningas taas on tahtonut voittaa arkkipiispan, mutta minä teen sellaisen käännöksen, jota he eivät koskaan olisi voineet ajatellakaan…"
"Ja se on…?"
"Jättäkää se minun asiakseni … ja luottakaa vain minuun! Te saatte kerran nähdä, että Ove Laurinpoikakin osaa toimia miehen tavoin! Tiedän kyllä, että kuningas ei ole teille suosiollinen, ja että teidän vielä minun kuoltuanikin on melkein mahdoton saada häntä suostumaan… Mutta minä tahdon ainakin antaa kuninkaalle mietittäväksi asioita, joita hän ei ole niinkään helposti unhottava."
Hän puhui sellaisella varmuudella ja hänen katseensa oli! niin luottamusta herättävä, että Niilo oikein lämpeni siitä ja tarttui liikutettuna vankia kädestä kiinni.
"Kiitos teille, Ove Laurinpoika!" virkkoi hän, "niitä sanoja, jotka tällä hetkellä olette lausunut minulle, niitä en tule koskaan unhottamaan… Ja minä pysyn vieläkin lujana siinä, mitä jo olen sanonut, että menen takaukseen teidän puolestanne, kunnes te olette ehtinyt käydä Tanskassa asianne toimittamassa. Mutta…"
Niilo pysähtyi äkisti ja katsahti ylös, ikäänkuin olisi joku uusi ajatus aivan yhtäkkiä sukeltanut hänen sieluunsa tai niinkuin olisi hän nyt vasta muistanut jonkin keinon, joka tähän asti oli häneltä jäänyt kokonaan huomaamatta. Ove Laurinpoika taas puolestaan koetti, tuskaa täynnä, lukea Niilo Sturen avonaisista kasvoista, olisiko tämä mahdollisesti jostain hänelle tuntemattomasta syystä muuttanut mielipiteensä.
"Mitä mietitte…?" kysyi hän vihdoin. "Kadutteko ehkä jalomielisyyttänne… Ei, ei, älkää sitä tehkö! Katsokaas, minulla oli kerran Tanskassa ystävä. Hän oli teidän vertaisenne, Niilo herra, ritarillisen mielensä, uljaan rohkeutensa ja jalon esiintymistapansa puolesta… Ja tätä ystävääni loukkasin minä kerran kuolettavasti… Hänet tahtoisin minä nyt hyvittää… Mutta te olette oikeassa … minun ei sovi ottaa teidän ystävyyslahjaanne vastaan, sillä voisihan sattua, että te saisitte antaa henkenne minun edestäni, jos näet kaatuisin kaksintaistelussa kotimaassani… Siitä voitte itse huomata, kuinka ajattelematon minä olen ja kuinka vähän voin hillitä itseäni!… Ei, ei, se ei saa tapahtua, Briita neidin tähden, se ei saa tapahtua!"
"Sen ei tarvitsekaan tapahtua!" virkkoi Niilo hymyillen.
"Ei tarvitse?" kysyi Ove voimatta salata hämmästystään.
"Minä tiedän toisenkin keinon, joka on saattava teidät toivomuksenne perille!" sanoi Niilo.
Oven hämmästys nousi korkeimmilleen, mutta Niilo veti ihokkaansa sisästä tikarin näyttäen sitä Ovelle.
Tikari oli mitä hienointa tekoa. Kahva oli koristeltu jalokivillä ja se päättyi nappiin, jolla oli kuninkaankruunun muoto. Sen syrjään oli kaiverrettu nimi: Carolus Canuti R.S. (Rex Suecorum). Tuppi oli hopeaa mainiota tekoa sekin.
Kallisarvoinen tikari oli nahkakotelossa, josta Niilo otti sen esiin.
"Kas tässä", sanoi hän, "ottakaa tämä, lähettäkää se Kaarlo kuninkaalle ja te olette saava tahtonne täytäntöön ilman takaustakin!"
"Ja sellaista kalua te salaatte, Niilo Sture", virkkoi Ove ja hänen silmänsä paloivat ihmetyksestä. "Vaikka teidän ei olisi tarvinnut muuta kuin näyttää sitä saadaksenne toivonne täytetyksi, niin te ette kuitenkaan ole tehnyt sitä…"
"Sellaista keinoa käyttämään olen liian ylpeä, Ove Laurinpoika…"
"Niin olen minäkin!"
"Mutta teidän kunnianne ei tarvitse kärsiä siitä, vaikka käytättekin nyt kuninkaan tikaria tätä asiaa varten! Tikari on pakottava Kaarlo kuninkaan toimimaan antajan tahdon mukaan, mutta minä en tahdo sillä tavalla onneani saavut taa… Teillä taas, Ove Laurinpoika, ei ole mitään valitsemisen varaa … ja jos teidän kunnianne siitä kärsii, niin kärsii se kai sentähden, että…"
"Ei, ei … ymmärrän aivan hyvin, mitä tarkoitatte, Niilo herra", huudahti Ove. "Ja Jumala on todistajani, että tahdon pitää teille antamani lupauksen. Rangaiskoon hän minua ikuisella piinallaan, jos rikon sen!"
He olivat sitten molemmat hetkisen aikaa ääneti, mutta yhtäkkiä virkkoi
Ove:
"Teidän täytyy kuitenkin sanoa minulle vielä yksi asia, Niilo herra… Jos kuningas kerran on antanut tämän kalleuden teille, niin on se tuntuva hänestä omituiselta, että minä sen hänelle jätän ja käytän sitä hyväkseni…"
"Kuningas on antanut sen minulle, tietämättä itsekään, kuka vastaanottaja oli. Jos niin sattuisi, että hän todella kysyisi teiltä jotain siitä, niin sanokaa vain: Metsässä Dalbyn luostarin luona! ja hän käsittää kohta kaikki."
"Ja minä anastaisin siis teiltä teidän rehellisesti ansaitun kunnianne voittaakseni…"
"Ei, ei, Ove herra, te lainaatte sen vain, joten te siis voitte palauttaa sen taas minulle, kun tulette takaisin, ja vaikka ette tulisikaan, niin on teillä sittenkin aina keinoja, joilla voitte tässä asiassa omaatuntoanne keventää."
Hetken mietittyään päätti Ove ottaa tikarin vastaan. Hänellä ei ollut nyt valitsemisen varaa, jos kerran tahtoi antaa loukatulle nuoruusystävälleen sen hyvityksen, jonka tämä oli oikeutettu saamaan. Voisihan hän sitäpaitsi sen tapauksen varalta, että itse kaatuisi taistelussa, antaa jonkun toimeksi saattaa asian todellinen laita kuninkaan tietoon. Epäilemättä olisi Niilo Sture, jos hänelle tällainen tapaus olisi sattunut, jyrkästi kieltäytynyt. Mutta niinhän se on, kun kerran on alkanut alentaa omantuntonsa vaatimuksia, että tällainen ahdinko joskus sattuu. Täytyy silloin usein hyvääkin asiaa ajaessa, ryhtyä tai tyytyä keinoihin, joita tarkka siveellisyystunto ei saattaisi oikeiksi myöntää.
Herra Ove Laurinpoika otti siis tikarin vastaan ja heti senjälkeen jätti Niilo Sture vankilan.