Niilo Bonpoika Sture 2: Kuninkaankruunu

by C. Georg Starbäck

VII.

Sulhanen.

Niilo Sture meni vankilasta linnan kappeliin. Hän halusi, tietämättä oikein itsekään minkätähden, vielä kerran puhutella vanhaa munkkia. Mutta vaikka tämä oli luvannut odottaa Niiloa kappelissa ei häntä siltä kuitenkaan ollut siellä ja Niilon täytyi siis tyhjin toimin palata takaisin. Hän poistui linnasta ja kulki kaupunkiin, jossa jo päivän puuhain synnyttämä liike illan lähestyessä alkoi vähetä ja porvarit sulkivat juuri paraillaan puotiensa ovia ja ikkunoita, kun hän kulki katua pitkin asuntoonsa.

Hän ei kuitenkaan nyt kiinnittänyt mieltänsä niihin erilaisiin puuhiin, joilla porvarit päivätyönsä lopettivat, eikä hän myöskään huomannut puotipalvelijain reipasta kulkua ja vilkkaita liikkeitä kun ne tulivat häntä vastaan kadulla. Vasta kaksi kuninkaan asepalvelijaa, jotka seisoivat eräässä kadunkulmassa ja tuntuivat odottavan jotain, herättivät hänen huomiotansa.

He puhelivat kuolleesta marskista, Tord herrasta, Niilo kuuli sen aivan selvään, ja kun hän meni heidän ohitsensa, katsahti toinen yht'äkkiä ylös ja tervehti häntä kunnioittavasti. Niilo herra pysähtyi ja tarkasteli tutkien miestä, jonka kasvot hänestä tuntuivat tutuilta.

"Ettekö tunne enää minua, Niilo herra?" kysyi silloin asepalvelija ujostelematta ja Niilon täytyi tunnustaa, että hän oli unhottanut miehen nimen.

"No tahdon teille muistuttaa matkaa, jolloin tulin tuntemaan teidät, Niilo herra… Me ajelimme silloin Hirvellä Itämerta, ja minä pidin perää, kun me kohtasimme kuninkaan laivan, joka alkoi ahdistaa meitä, mutta joutuikin alakynteen…"

Enempää ei tarvittukaan. Niilo muisti nyt kaikki aivan hyvin.

"Hollinger!" huudahti hän.

"Niin, sehän se on kunniallinen nimeni", vastasi asepalvelija leveä, hyväntahtoinen hymy huulillaan.

"Olen sinulle kiitollinen viimeisistä palveluksistasi, Hollinger!" virkkoi Niilo, mutta asepalvelija keskeytti hänet äkisti:

"Toiseen suuntaan uskoin minä silloin ja moni muukin minun kanssani yhden ja toisen miehen tulevan purtensa ohjamaan … tarkoitan, nähkääs, että häissä, joita kuningas nyt paraikaa valmistelee, olisi pitänyt olla toinen mies sulhasena, kuin joka siksi nyt todella näyttää tulevan… Ja marskin sisar … marskin sisar, tuo nuori jalo neitonen…"

Hänen vielä puhuessaan alkoi joku laulaa sisällä huoneessa, jonka ulkopuolella he seisoivat.

Kerran yleni Ruotsissa ruusunen,
Ken hänen petti, petti Kristuksen,
Se ruusutarhass' kasvanut oli.

Se oli alku siitä laulusta, jota oli aljettu laulaa Tord herran kuoleman johdosta. Kukaan ei voinut kuunnella sitä tulematta syvästi liikutetuksi. Myös Niiloon teki laulu syvän vaikutuksen ja se vaikutti häneen vielä enemmän sentähden, että laulaja alkoi laulunsa juuri silloin kun asepalvelija puhui murhatun marskin sisaresta. Mutta laulaja jatkoi:

Oli marski väsynyt taisteluun,
Hän halusi lepoon siunattuun,
Hän luotti Jöns Bonpojan kuntoon:
"Nyt tahdon mennä mä nukkumaan
Suhun miehistäni luotan vaan
Olet rakkaampi muita sä mulle."

Hollinger pyyhkäsi kädellään silmiään ja myös toinen asepalvelija näytti syvästi liikutetulta. Se teki heihin aivan saman vaikutuksen, kuin juhlallinen kirkkolaulu, joka keskeltä elämän kuohuvia intohimoja tahtoo kohottaa ihmismielen johonkin korkeampaan ja parempaan. — Isänmaallinen tunne, kosto ja viha maan vihollisia vastaan levisi ikäänkuin pisaroittain näitten laulujen kautta yli koko Ruotsinmaan. Se oli historiaa, sellaisena kuin kansa sen käsitti, ja vaikka se oli yksinkertaista ja teeskentelemätöntä eikä pitänyt niin tarkkaa lukua nimistä, ajasta ja paikasta, niin vaikutti se kuitenkin sitä mitä se julistikin, — rakkautta siihen maahan, jossa sen sankarit olivat eläneet ja vaikuttaneet, halua kohota heidän vertaisekseen miehuudessa ja jalossa rohkeudessa.

Mutta laulaja, joka oli hetkiseksi pysähtynyt, alkoi taas:

Pään halkaisi hältä hän kokonaan,
Se isku oli turma Ruotsinmaan,
Kas sellaisen palkan konnalta saa.
Kuin Juudas Herransa ennen möi,
Niin möi myös Jösse kun marskin löi.
Sitä itkee nyt vaimot ja neidot.

Sitten yhtyi jo muitakin ääniä loppuvärsyä laulamaan:

Ja vaimot ja neidot ne vaikertaa:
"Herra suojaa murhalta meidän maa,
Isä, Poika ja Henki pyhä,
Hän suojatkoon maatamme yhä!"

"Amen!" sanoi Niilo Sture ja miehet toistivat sanan.

"Jumala myöskin marskin sisarta suojelkoon, ettei suru häntä hautaan veisi…! Pelkään näet, että häistä, joita nyt paraikaa valmistellaan, tuleekin hautajaiset sen asemasta kuin…"

"Häistä!" keskeytti Niilo, joka keskustelunsa jälkeen Ove herran kanssa oli jo kokonaan unhottanut, mitä ennen oli kuullut, että nimittäin Kaarlo kuningas ei tarkoittanutkaan totta rankaisemisellaan, vaan päinvastoin aikoi antaa anteeksi Ove herralle ja vieläpä serkkunsakin oman ja setänsä lupauksen mukaan.

Mies elvytti nyt hänen muistoaan.

"Ettekö sitten tiedäkään", virkkoi hän, "että linnassa valmistellaan häitä ja että Ove herra vie marskin sisaren vihkituoliin?"

"Mutta Ove herrahan istuu vangittuna ja on huomenna kuoleva", huomautti
Niilo.

"Niin ollen tunnemme me paremmin kuninkaan tahdon kuin te, Niilo herra… Arkkipiispa on lähettänyt kuninkaalle sanan, että hän pysyy vaatimuksessaan, ja nyt, kun marski, Tord herra, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, on poissa, nyt…"

"Nyt saa arkkipiispa tahtonsa täytäntöön?" virkkoi Niilo.

"Niin, aivan niin … joka mies sen linnassa tietää… Mutta niin varmaan, kuin kannan rehellistä nimeäni kunnialla, niin varmaan saatte luottaa minuun, jos neidon tähden tahdotte leikkiin ryhtyä… Minä ja moni muu rehellinen mies minun kanssani, me olemme valmiit menemään vaikka kuolemaan, kun on kysymyksessä teidän ja ylhäisen neitosen onni…"

"Kautta Jumalan kuoleman, Hollinger… Mitä rohkenet puhua?" huudahti
Niilo peljästyneenä.

Mutta Hollinger vastasi aivan levollisena ja häikäilemättä: "Siinä, mitä olen puhunut, tahdon pysyä ja olen valmis vaikka tällä hetkellä sen asian hyväksi vuodattamaan vereni viimeiseen pisaraan asti! Jumala teitä siunatkoon, Niilo herra, mutta sen tahdon sanoa, että jos joskus tarvitsette miehen apua, niin toivon, että silloin muistatte minua!"

"Hyvä on, Hollinger, siitä saat olla varma!" virkkoi Niilo. Hän sanoi sen päästäkseen vain erilleen intoilevasta asepalvelijasta, joka avomielisyydessään ja jalossa uhraavaisuusinnossaan antoi aivan liian vapaan vallan sydämensä tunteille.

Mutta tämä ei päästänytkään niin helposti ritaria.

"Täällä sisällä", virkkoi hän, "on mies, joka mielellään tahtoisi tulla teidän palvelukseenne… Se on hän, joka laulun lauloi. Hän on teille jo ennestäänkin tuttu."

"Ja kuka on hän…?"

"Eerikki, Herman Bermanin aseenkantaja… Hänen herransa elää nyt kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa tiloillaan Itägöötinmaalla, mutta Eerikkiä ei se sellainen elämä miellytä, ja siksi on hän lähtenyt matkaan astuakseen joko kuninkaan tai jonkun ritarin palvelukseen."

Ties kuinka kauan asepalvelija olisi jatkanutkaan puhettaan, ellei eräs kuninkaan päällysmiehistä, joka tuli kävellen katua pitkin, olisi huutanut häntä luokseen. Päällysmies oli Klaus Lang. Hän tervehti kunnioittavasti Niiloa, kun oli päässyt niin lähelle, että voi tuntea hänen ja Niilo poistui vaihdettuaan muutaman sanan päällikön kanssa.

Asepalvelijan sanat antoivat Niilolle paljon ajattelemisen aihetta, sitä enemmän, kun ne olivat aivan yhtäpitäviä niitten tiedonantojen kanssa, jotka Herman Bermanilta Vadstenassa oli saanut. Kuningas valmisteli häitä, se oli nyt varmaa, ja jos kerran Briita neiti oli morsian, niin oli myöskin aivan varmaa, että Ove Laurinpoika oli sulhanen. Mutta voitiinhan häitä valmistella jollekin toiselle kuninkaan miehistä, jolloin tietysti morsiankin oli toinen kuin Briita Kaarlontytär. Hänen ajatuksensa harhailivat siinä kulkiessa sinne tänne, mutta aina ne sittenkin lopulta palasivat neitoon, jonka kohtalo niin läheisesti oli liittynyt hänen kohtaloonsa.

Niissä mietteissä lähestyi hän majatalonsa porttia. Likemmäksi tultuaan huomasi hän tuon kookkaan munkin seisovan sen ulkopuolella kädet ristissä rinnoilla ja odottavan häntä. Hän joudutti silloin askeleitansa ja heti kun munkki havaitsi hänet, kiirehti hänkin vastalle.

"Oletteko hakenut minua?" kysyi munkki ja Niilo vastasi myöntäen.

"Minulle tuli toinen kohtaus esteeksi", selitti munkki, "sentähden en voinut odottaa teitä linnankappelissa, mutta kun kuitenkin halusin tavata teitä keskustelunne jälkeen vangin kanssa, kiirehdin majataloonne heti kun sain tietää, että olitte jättänyt linnan. Toivon, ettette pahastu, Niilo ritari, kun nyt pyydän saada tietää, millä kannalla asianne vangin kanssa ovat…"

"En suinkaan, hurskas isä", keskeytti Niilo ystävällisesti, "aivan mielelläni sen teille ilmoitan … mutta astukaamme ensin huoneeseen! Täällä kadulla emme voi sellaisista asioista keskustella!"

Niin menivät he sisään. Siellä oli majatalon emäntä laittanut lieteen komean takkavalkean, joka levitteli valoaan yli koko huoneen valaisten kaikki kirkkaalla loistollaan. Kaikki oli puhdasta ja kiillotettua ja järjestävä käsi oli tehnyt huoneen niin kodikkaan näköiseksi, että vaikka kohtalon vainooman ritarin mieli olikin musta, sen kuitenkin tällaisen ympäristön olisi luullut saavan elpymään ja lämpenemään.

Sittenkun he olivat istuutuneet penkille vähäisen matkan päähän liedestä, toisti munkki kysymyksensä ja Niilo virkkoi:

"Luulen, että mitä vankiin tulee, asiat ovat hyvällä kannalla, sillä me erosimme ystävinä."

"Oletteko aivan varma siitä, ritari", kysyi munkki ja äänestä voi päättää, että hän pani paljon painoa juuri tähän asianhaaraan, "ettehän vain ole antanut hänen onnettoman kohtalonsa, puheensa ja kyyneleensä pettää itseänne?"

"Tuntuu siltä, harmaaveli, kuin panisitte te erityistä painoa juuri tähän seikkaan!" huomautti Niilo.

"Aivan, oikein, niin teenkin!" vastasi munkki. "Ja te saatatte minut onnelliseksi, jos voitte sanoa minulle, että olette varmasti vakuutettu Ove Laurinpojan ystävyydestä."

"Jos kerran miehen sanaan voi luottaa, joka luulee seisovansa haudan partaalla, niin uskallan olla vakuutettu siitä. Ja minä uskon, olenpa aivan varma siitä, että jos hän nyt vain voisi käyttäytyisi hän kokonaan toisin minua kohtaan, kuin mitä ennen on tehnyt."

"Hm!" mutisi munkki ja päänsä vaipui rinnoille, kätten mennessä ikäänkuin itsestään ristiin.

"Mutta Ove herralla", jatkoi Niilo, "ei ole sellainen luonne, että hän järkähtämättä voisi pysyä siinä, mitä on luvannut. Jos on totta, mitä puhutaan, niin ei ole mahdotonta, että hän vielä mielensä muuttaa… Joka tapauksessa olen minä velvollisuuteni tehnyt."

"Mitä sitten puhutaan…?" kysyi munkki totisena.

"Että kuningas ei ole koskaan tarkoittanutkaan totta kuolemantuomiollaan, vaan päinvastoin sen asemasta, että antaisi Ove herran pään pudota, valmistelee hänen häitään neiti … neiti Briita Kaarlontyttären kanssa… Te voitte sanoa, harmaaveli, onko siinä puheessa perää!"

"Kyllä, Jumala paratkoon, kyllä siinä perää on!"

"No silloin", virkkoi Niilo ja syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan, "silloin suojelkoon Jumala Briita raukkaa murtumasta."

"Hänen onnensa on siis teille kallis?" kysyi munkki hymyillen.

Niilo ei vastannut kysymykseen, eikä munkkikaan siitä sen enempää puhunut, vaan alkoi vain tarkemmin tutkia, mitä Niilon ja Ove herran välillä oli tapahtunut, pyytäen tämän kertomaan kaikki. Niilo teki sen, ainoastaan kuninkaan tikarista ei hän mitään puhunut. Kun hän sitten oli lopettanut, istui munkki kauan aikaa ääneti. Vihdoin sanoi hän:

"Minulla on teille Briita neidiltä pieni pyyntö… Tahdotteko suostua tapaamaan häntä? Hänellä olisi vähän puhuttavaa teille."

Niilo vavahti nämät sanat kuullessaan, mutta loi sitten munkkiin sydämellisintä ihastusta ilmaisevan silmäyksen. Kuitenkin hillitsi hän heti taas itsensä.

"Vaikeampi on tällaisessa asiassa kieltää kuin myöntää… Mutta pyytäkää ylhäistä neitoa muistamaan, mitä puhuimme silloin, kun viimeksi tapasimme toisemme hänen veljensä haudalla… Vähän voitamme me sillä, että yhdessä valitamme kohtaloamme…"

"Kuulkaa ensin loppuun, ennenkuin puhutte!" keskeytti munkki. "Neitosella on ainoastaan yksi toivomus enää tässä elämässä ja se on, sanoa hyvästi teille. Vasta senjälkeen tahtoo hän päättää, meneekö luostariin vai ei… Ennen sitä tahtoo hän kuitenkin sanoa viimeiset jäähyväiset teille itse kuninkaan läsnäollessa ja tämä on suostunut siihen… Riippuu siis nyt vain teistä, tahdotteko myöntyä hänen pyyntöönsä eli ei."

"Olkoon menneeksi!" huudahti Niilo, "minä tahdon tavata hänet itse kuninkaan läsnäollessa."

"Niin olkaa sitten huomenna kello 8 valmiina… Erland vanhus tulee hakemaan teitä ja on hän vievä teidät kuninkaan luo."

Nämät sanat sanottuaan nousi munkki ylös, heitti hyvästi ja poistui jättäen Niilon taas yksinään harhailevine ajatuksineen.

* * * * *

Varhain aamulla seuraavana päivänä oli Briita neiti polvillaan huoneessaan kädet korkeutta kohti kurotettuina ja rukoili. Kyynel toisensa perään raivasi tiensä alas hänen hienoja, marmorivaaleita poskiansa, samalla kun rinta kohoili tuskallisesti, ikäänkuin olisi hän turhaan koettanut rauhoittaa siellä sisällä raivoavaa myrskyä.

Hänen rukouksensa kesti kauan ja kun hän viimein nousi ylös oli hänen kasvoillaan sellainen ylevä ja puhdas ilme, jonka ainoastaan tieto siitä, että kykenee uhrautumaan ja olemaan ilman, voi antaa ihmiselle. Hänen suuret silmänsä olivat tällä hetkellä loistoa täynnä, joka teki hänet kahta vertaa kauniimmaksi ja kun hän heitti pitkät kiharansa taaksepäin ja katsahti taivasta kohti, näytti kuin olisi hän jo puhdistanut maan tomun jaloistaan ja ollut valmis vaeltamaan sinne, jossa ei mitään surua ole olemassa, vaan sydämen rauha, lepo ja autuus.

Hän seisoi vielä hetkisen hiljaa paikallaan. Ehkä väreili hänen sielussaan vielä rukouksen sanat, vahvistaen hänessä sitä rohkeutta ja uljuutta, jota hän kaipasi. Inga vanhus, vanha uskollinen palvelija, joka oli hoitanut kuningatarta kehdosta hautaan asti ja hänen kuoltuaan kohdistanut kaiken rakkautensa ja huolenpitonsa Briita neitiin, avasi hiljaa oven ja astui sisään, mutta jäi seisomaan paikalleen, nähdessään neitosen rukoilevan. Hän ei tahtonut tai ei hennonut häiritä impi raukkaa, jolle hänellä itsellään ei enää ollut mitään lohdutusta. Vasta kun Briita taas käänsi ajatuksensa ulkomaailmaan ja huomasi vanhuksen, astui tämä esiin, laski kätensä neidon käsivarrelle ja ilmoitti, että munkki halusi puhella hänen kanssaan.

Briita poistui heti kamarista ja meni siihen huoneeseen, jossa munkki odotti häntä.

"Oletteko tavannut ritaria", kysyi hän, "ja minkä vastauksen hän antoi minun pyyntööni?"

"Hän on tuossa paikassa täällä!" ilmoitti munkki.

Neitosen silmät täyttyivät kyynelillä. Hänen nuori sydämensä oli niin kauan ja hartaasti toivonut, ikävöinyt ja uneksinut onnea ja rakkautta, mutta todellisuus ei täyttänytkään haaveita, se musersi ne kaikki. Mitä oli elämä siis enää hänelle muuta kuin vaellusta hautaan! Ja tämä kohtaus, jonka hän oli vielä tinkinyt itselleen, kylmän juhlallinen, jollaiseksi se oli tuleva, — mikä se oli muu sekään, kuin vain hänen onnettomuutensa vahvistusjuhla, ilonvälähdys itse turmion hetkellä, niinkuin sudenkorentokin auringonvalossa vielä räpyttelee siipiään, mutta sen laskettua jo makaa hengetönnä.

Hän tahtoi kuitenkin olla luja, hänen täytyi rohkeasti katsoa kohtaloansa silmiin! Hän toivoi vain, että hänen sydämensä valittu muistaisi hänet aina, eikä hän itse aikonut koskaan unhottaa tätä eron viime hetkeä.

Ja katsahtaessaan taas munkkiin hymyili hän enkelin hymyä. Joku kysymys näytti häilyvän hänen huulillaan, mutta se ikäänkuin häipyi pois ja hautautui hymyyn. Ehkä oli se sydämen viimeinen toivo, joka murtuneena katosi. Siinä hymyssä ilmeni lujuutta, mutta myöskin alistumista ja epäilemättä näki harmaaveli sen, sillä hän laski kätensä neitosen päälaelle.

"Jumala siunatkoon sinua, lapsi!" virkkoi hän ja hänen äänensä oli hellä ja kätensä vapisi. "Huomaan, että olet valmis kaikkeen, ennemmin kuitenkin vastoin- kuin myötäkäymiseen."

Neitonen kätki kasvonsa käsiinsä ja syvä huokaus tunki myös munkin päähineen alta esiin.

"Paljon ei meidän tosin sovi hankkeeseemme luottaa, mutta kuitenkin luulen, ettei kaikki vielä ole aivan hukassa."

"Teillä on siis vielä jotain toivoa, hurskas isä?" tutki Briita.

"En ole aivan kokonaan pettynyt Ove herran suhteen. Hänessäkin löytyy hitunen kultaa, vaikka se onkin syvällä ja vaikeasti keksittävissä. Me olemme kuitenkin löytäneet sen hitusen… Jos se on oikeaa ja puhdasta, niin voimme me vielä toivoa ja silloin täytyy teidän korkean serkkunne sydämen lopultakin heltyä… Mutta jotain on tapahtunut, joka on ehkä meidän hankkeillemme esteeksi…"

"Mitä sitten?" kysyi Briita.

"Tätä pelkään!" lausui munkki ottaen esiin tikarin, jonka Niilo oli Ove
Laurinpojalle jättänyt.

Briita tarkasteli sitä ja tunsi heti kallisarvoisen aseen kuninkaallisen lankonsa omaksi. Hän katsahti tutkien munkkiin saadakseen tietää, mitä se voisi asiaan vaikuttaa.

"Tänä aamuna puhelin minä taas hänen kanssaan", selitti munkki, "ja kehotin häntä nyt vihdoinkin panemaan toimeen, mitä usein ennen jo on luvannut, että nimittäin pyytäisi päästä kuninkaan puheille ja siellä sitten juhlallisesti luopuisi teistä. Mutta kun minä nyt tänään lupasin puuhata hänelle puheillepääsyn sitä varten, vastasi hän minulle, ettei sitä tarvittaisi. Ja samalla pyysi hän minun jättämään kuninkaalle tämän tikarin… Sillä, sanoi hän, voitaisiin kaikki saavuttaa."

"Ove herra ei siis tiedä vielä mitään?"

"Ove Laurinpoika on siinä luulossa, että hänen tänäpäivänä pitää kuoleman."

"Ja koristellusta hääsalista, vieraspöydästä ja korkeista herroista, joita on tullut ja yhä tulee vain, siitä kaikestako ei hän tietäisi mitään … ei mitään?"

"Ei mitään… hänellä ei ole aavistustakaan!"

Väristys kävi läpi neidon sydämen, kun hän ajatteli kaikkea sitä loistoa ja komeutta, joka tulisi kaunistamaan hänen hyvästijättöjuhlaansa maailman iloille. Mutta katse pysyi siltä selvänä ja kirkkaana. Huomasi, että hän voi hallita itseään.

Kuningas oli todellakin sovittanut asiat niin, että kuolemaan tuomittu ritari oli vankilasta astuva hääsaliin. Hän tahtoi sillä tavoin voittaa arkkipiispan puolelleen, jonka uskollisuus hänelle nyt varsinkin oli tarpeen, kun hän alkoi tuntea itsensä yhä enemmän yksinäiseksi valtaistuimellaan. Sentähden oli hän myöskin antanut valmistaa tavallista loistavammat ja komeammat häät, joissa mitään, mitä rikkaus ja valta vain voi tarjota, ei puuttunut.

Osa kutsutuista vieraista oli jo saapunut kaupunkiin, mutta useita odotettiin vielä, niiden joukossa Jöns arkkipiispaa.

Neito seisoi siinä kauan aikaa jalokivillä koristeltu tikari kädessään, ikäänkuin olisi hän tahtonut etsiä muististaan jotain, joka selittäisi arvoituksen.

"Mikä on teidän mielipiteenne asiasta?" kysyi hän vihdoin. "Eikö teidänkin mielestänne tikari ole jossain yhteydessä sellaisen asian kanssa, joka saattaa kiinnittää kuninkaan sydämen vielä lujemmin Ove herraan…!"

Munkki ei vastannut.

"Pitääkö minun siis itse saattaa loppuun se työ, joka on musertava minut?" Mutta vastausta odottamatta lisäsi hän heti: "niin, niin, minä teen sen… Herra on kuitenkin sittenkin väkevämpi, kuin se voima, joka tässä aseessa saattaa piillä!… Minä vien tikarin kuninkaalle. Seuratkaa minua, hurskas isä … luulen, että hetki on käsissä."

Hän riensi ovelle, mutta munkki ei liikahtanutkaan paikaltaan ja kun neito ihmetellen kääntyi hänen puoleensa, virkkoi tämä:

"Minun aikani ei ole vielä tullut, Briita neiti… Minä olen näet muualla määrännyt kohtauksen Kaarlo kuninkaan kanssa! Mutta minun siunaukseni ja rukoukseni, ne seuraavat teitä!"

Ne sanat sanottuaan poistui munkki. Briita katseli kauan ajattelevasti munkin jälkeen, mutta sitten tarttui hän päättävästi lukkoon kiinni, avasi oven ja astui siihen huoneeseen, jossa hänen kuninkaan kasvojen edessä oli määrä sanoa jäähyväisensä Niilo Sturelle.

Kamari, jossa kuningas asusti, oli suuri kolmi-ikkunainen huone, jossa ikkunain edessä riippuivat raskaat uutimet samanväriset kuin kallisarvoiset seinätapeetitkin. Kun Briita astui sisään kuninkaan luo, oli Niilo Sture jo saapunut ja kuningas, joka nähtävästi vastenmielisesti oli antanut suostumuksensa tähän kohtaukseen, antoi merkin vanhalle uskolliselle palvelijalleen Erlandille, että saattaisi odottavan ritarin sisään.

Heti senjälkeen astuikin Niilo huoneeseen.

Hän tervehti kunnioittavasti kuningasta, jonka kasvojen väri ritarin nähdessään huomattavasti muuttui. Mutta neitosen kasvot tulivat ensin hehkuvan punaisiksi ja sitten niin vaaleiksi kuin lumi, samalla kun kauniit silmät valahtivat kyyneleitä täyteen.

Kuninkaan katse kääntyi ritarista neitoon ja siinä pisti hänen silmäänsä yhtäkkiä tikari, jota neitonen piti kädessään, muistamatta enää antaa sitä kuninkaalle. Mutta kuningas tunsi heti entisen kalleutensa ja hänen huomionsa näytti niin kokonaan kiintyvän siihen, että hän vallan sen tähden unhotti sekä Briitan että Niilon.

Myös Niilo Stureen teki tikari valtaavan vaikutuksen, ei kuitenkaan sellaista, kuin kuninkaaseen, joka koko sielullaan näytti kiintyvän sitä katselemaan. Päinvastoin tuntui siltä kuin olisi hän tahtonut olla kaukana poissa. Se oli aivan vasten Niilon luontoa, että hänen piti olla läsnä tikaria kuninkaalle jätettäessä, varsinkin kun hän nyt huomasi, kuinka elävästi kuningas vielä muisti sen ja sen tapauksen, jonka pakottamana hän oli siitä luopunut.

"Mikä se on, joka sinulla on kädessäsi, Briita?" kysyi kuningas kiihkeänä ja hypähti tuoliltaan sekä kurotti kätensä tikaria kohti. "Mistä olet sen saanut?"

"Herra Ove Laurinpoika on antanut sen minulle teille jätettäväksi!" vastasi Briita.

"Ove Laurinpoikako!" huudahti kuningas ja löi kädellään otsaansa.
Samassa tarttui hän tikariin kiinni ja huudahti taas, "Ove
Laurinpoika!"

Huoneessa oli kaikki niin hiljaa, että kuningas olisi voinut kuulla oman sydämensä lyövän. Briita seisoi aivan tyrmistyneenä siitä vaikutuksesta, jonka tikari näytti kuninkaaseen tekevän. Ja myös Niilo seurasi suurella tarkkaavaisuudella jokaista liikettä, pienintäkin värähdystä kuninkaan kasvoissa.;

Sillä välin oli kuningas tarttunut tikariin, temmannut sen tupestaan ja huolellisesti tarkastellut sitä. Näytti siltä, kuin ei hän olisi oikein tahtonut voida uskoa, että se oli sama tikari, jonka hän kerran oli omistanut. Mutta sittenkun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että se todella oli hänen omansa, laski hän sen nopeasti pöydälle, kiirehti ovelle ja huusi palvelijaa. Silmänräpäyksessä astui tämä sisään ja kuningas antoi hänelle määräyksen, että Ove Laurinpoika oli heti vapautettava vankeudestaan ja tuotava hänen luokseen.

Kului sitten muutama silmänräpäys tuskallisessa jännityksessä. Kuningas ei näyttänyt enää muistavankaan niitä kahta, jotka paitsi häntä olivat huoneessa, ja nämät eivät myöskään puolestaan uskaltaneet tai eivät tahtoneet häiritä häntä. Vihdoin kuului nopeitten askelten ääniä viereisestä huoneesta, ovi temmattiin auki ja Ove Laurinpoika syöksyi sisään huoneeseen ja heittäytyi kuninkaan jalkojen juureen.

"Nouskaa ylös, nouskaa ylös vain, Ove herra", virkkoi kuningas mitä hyväntahtoisin hymy huulillaan ja ojensi kätensä hänelle, "te voitte pyytää minulta mitä tahansa ja minä olen ilolla täyttävä pyyntönne. Sen saatte yhtä varmaan uskoa, kuin että te nyt olette vapaa ja ennenkuin päivä on loppuun kulunut, myöskin lankomieheni!"

Tämä oli enemmän kuin mitä Ove herra oli uskaltanut ajatellakaan ja sanat kajahtelivat hänen korvissaan niinkuin lumoavan ihana soitto. Ihmisen elämässä on ehkä vaarallisimpia hetkiä se kun hän, kärsittyään vastoinkäymisten kaikkia kauhuja, toivottomuuden katkeraa tuskaa, yht'äkkiä kohotetaan piiriin, joka on vapaa, valoisa ja avonainen. Hän on silloin ikäänkuin lumouksen vallassa. Hän unhottaa pimeyden ja kurjuuden, kulunut aika häipyy kauas etäisyyteen niinkuin paha uni. Ja uudistunein mielin hengittää hän takaisinvoitetun vapauden puhdasta ilmaa. Mutta kärsitty paha vetää usein muassaan myös ne hyvät päätökset, joita kukin on itsekseen tehnyt, ja ne häviävät niinkuin aamusumu onnen nousevan auringon tieltä.

Ove herra hypähti pystyyn. Kaikki meni sekaisin hänen päässään. Hän ei voinut keskellä sitä ajatusten, toiveiden ja ilon kuohuvaa merta, joka suurena tulvana tunki hänen päälleen, löytää mitään vakavaa kohtaa, johon olisi voinut kiinni tarttua. Hän tunsi vain, että hän yht'äkkiä oli tullut onnettomimmasta ihmisestä onnellisimmaksi maan päällä.

"Onko se todella totta, mitä sanotte, kuningas?" huusi hän, "olenko todella vapaa ja tuleeko minusta teidän lankonne…?"

"On, on, totta se on", vastasi kuningas, "jos se vain minun vallassani on, tahdon tehdä teidät niin onnelliseksi kuin mahdollista, urhoollinen ritari!"

Ihastuksen vallassa tarttui Ove kuninkaan käteen kiinni ja suuteli sitä. Mutta kuningas levitti kätensä ja syleili häntä.

"Siitä olen teihin loukkautunut", virkkoi kuningas, "ettette ennen ole minulle salaisuuttanne ilmaissut. Te voitte huomata, etten ole unhottanut sitä päivää vielä ja kuinka tukalassa asemassa silloin olin, kun musta ritari tuli ja tarjosi minulle hevosensa… Jumala paratkoon, kun ajattelen sitä, ystäväni … minä olisin silloin voinut tehdä teon, jota ikuisesti olisin saanut katua…"

Kuningas tarttui oikealla kädellään ritarin käteen kiinni, laski vasemman hänen olkapäälleen ja katsoi häntä lämpimästi ja sydämellisesti silmiin.

Mutta nyt näytti siltä, kuin olisi Ove herran onni yhtäkkiä alkanut polttaa häntä. Hän loi silmänsä maahan ja varjo levisi hänen kasvoilleen. Kuninkaaltakaan ei se jäänyt huomaamatta, mutta hän piti sitä vain hienotunteisuudesta johtuneena, jonka täytyi katsoa pääpiirteeksi tuon urhokkaan ritarin luonteessa. Hän kiirehti sentähden lisäämään:

"Joutuun, joutuun, jalo ritari … morsian ja vihkituoli odottavat ja hääsalissa ovat jo koolla Ruotsin valtakunnan mahtavimmat herrat ja miehet valmiina todistamaan teidän ja minun onneani. Tulkaa, tahdon itse antaa teille sulhaspukunne!"

Kuningas otti Ove herraa kädestä kiinni ja astui ovea kohti.

Oven vieressä seisoi Niilo Sture, yleväryhtisenä ja vaaleana ja mitä syvin suru kuvastui hänen jaloilla kasvoillaan. Hänen silmänsä tarkastelivat Ove herraa ja sellainen voima oli siinä katseessa, että tuo onnellinen sulhanen säpsähti, pysähtyi ja kasvonsa tulivat kalman kalpeiksi. Sanat, joita tällä hetkellä ei olisi voinut odottaa hänen suustaan, näyttivät pyörivän jo hänen kielellään, saavan elämän ja kuolevan taas, samassa kun väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Mutta ikäänkuin temmatakseen itsensä irti siitä lumouksesta, johon Niilo Sturen tyyni, syyttävä katse oli hänet saattanut, otti hän yht'äkkiä askeleen ovea kohti ja vei pikemmin kuninkaan mukanaan kuin päinvastoin.

Mutta Briitalta ei ollut jäänyt mitään huomaamatta. Päästyään ensi hämmästyksestään ja tarkastellessaan sitten pakollisen sulhasensa käytöstä, kun kuningas kiitti häntä pelastuksestaan, tuli se ajatus yhtäkkiä niinkuin leimaus hänen mieleensä, että joku toinen kuin Ove Laurinpoika oli tehnyt tuon urotyön. Ja nähdessään sitten Niilo Sturen katseen, kun Ove meni hänen ohitsensa, muuttui se aavistus hänessä varmuudeksi.

"Niilo!" huudahti hän, sittenkun olivat jääneet kahden kesken, ja samassa riensi hän jo hänen luokseen ja tarttui innostuksen hurmaamana hänen käteensä kiinni. "Niilo, sinä olet pelastanut kuninkaan hengen."

Niilo aikoi poistua vastaamatta, mutta tyttö ei päästänytkään häntä niin helpolla.

"Pyydän sinua rakkauteni nimessä, Niilo … sano, enkö ole oikeassa…? Sinä olet se musta ritari, joka pelastit korkean lankoni hengen ja sait häneltä tikarin muistoksi … sano, sano!"

"Älä kysele minulta sellaisia, Briita, pyydän sinulta sitä", lausui Niilo, "se on salaisuus, jota minä en saa ilmaista kellenkään, en edes sinulle… Kuinka voit muuten uskoa, että Ove Laurinpoika…"

"Ove Laurinpoika on ja pysyy aina kaltaisenaan!" virkkoi Briita innokkaana. "Hän on saanut tuon kallisarvoisen tikarin sinulta, siitä olen varma… Se käy minulle nyt yhä selvemmäksi! Pyhä Jumalan äiti, Niilo, jos asia olisi, niinkuin sydämeni sanoo sen olevan."

"Ja mitä sitten, jos se niin olisi?" kysyi Niilo.

Briita oli tällä hetkellä aivan samannäköinen, kuin naispappi tai ennustajatar, joka yhtäkkiä on käsittänyt jumalallisen totuuden ja värisee vielä sen synnyttämästä mielenliikutuksesta.

Mitään vastausta ei hän vielä kuitenkaan ehtinyt antaa viime kysymykseen. Palvelija näet astui sisään ja ilmoitti, että hänen morsiusneitonsa odottivat häntä puetettavaksi.