VII.
Eräänä yönä Ekolsundissa.
Herra Taavetti Pentinpoika istui salakammiossaan Ekolsundin kartanossa tuiman ja julman näköisenä. Hänen vaanivat silmänsä olivat luotuina seinään, jossa muuten ei ollut mitään, mikä olisi voinut katsetta miellyttää. Käsillään nojasi hän polviin, joten hän tuli istuneeksi vähän etukumarassa. Se teki koko hänen olentonsa kavalan ja konnamaisen näköiseksi. Silmät kiiluivat ja säkenöivät, ikäänkuin olisi hän hautonut jotain ajatusta, joka synnytti hänessä erityistä tyydytystä.
Mies, ulkonäöltään vielä konnamaisemman näköinen, kuin herransa olikaan, seisoi hänen edessään.
"Eikö hän puhu mitään?" kysyi ritari.
"Ei!"
"Ja sinä ilmoitit hänelle, että hänen täytyy kuolla?"
"Sen tein… Mutta hän vastaanotti sanoman niin välinpitämättömän näköisenä, kuin olisi järki paennut pois hänen päästään."
Taavetti herra hiveli partaansa ja vaaniva katse kääntyi taas seinään.
"Minä aion … niin, minä tahdon … käydä itse hänen luonaan."
Ovi avautui ja Sigge astui sisään, ilmoittaen, että herra Ove Laurinpojan lähetti oli saapunut taloon ja pyysi päästä Taavetti herran puheille. Tämän kuullessaan hypähti Taavetti herra innoissaan ylös istuimeltaan.
"Saata hänet heti suureen saliin!" sanoi hän.
Sigge meni ja myös ritari alkoi tehdä lähtöä.
"Älä puhu hänelle nyt mitään", lausui hän odottavalle palvelijalle, "minä käyn sitten myöhemmin itse hänen luonaan."
Sen sanottuaan poistui hän huoneesta ja myös palvelija meni toimiinsa.
Suuressa salissa odotti jo vieras asemies, kun Taavetti herra astui sisään. Ritari heitti tutkivan katseen häneen.
"Sinä olet herra Ove Laurinpojan lähetti", kysyi hän.
"Niin, minä tulen Ove herran luota", vastasi mies, "ja vaikka minä itse en ymmärrä sanaakaan siitä tervehdyksestä, joka minun on tuotava teille, niin on minun velvollisuuteni kuitenkin ilmoittaa se."
"Hyvä on mies, luulenpa ymmärtäväni puolinaisenkin laulun sisällön…
Kuinka kuuluu tervehdys?"
"Että kaikki on jo silloin tehtynä, kun minä tuon tämän tervehdykseni teille, Taavetti herra."
"Ha-ha-haa", nauroi ritari, "sen laulun kyllä käsitän ja minä en voi muuta kuin kiittää sinua niin hauskasta tiedonannosta."
Sanoma teki Taavetti herran ylenmäärin iloiseksi. Sen huomasi kaikista hänen liikkeistään. Hän käveli edestakaisin huoneessa ja huulilla häilyi autuaallinen hymy, vaikka vaanivissa silmissä kuten tavallisesti pysyi sama karsas ilme.
"Onko sinulla muuten mitään uutta kerrottavaa, mies?" kysyi hän edelleen, kävelleen nopein, levottomin askelin lattialla. "Missä päin kulkee Kristian kuningas nyt tähän aikaan joukkoineen?"
"Kun jätin Ove herran", virkkoi mies, "valmistelivat tanskalaiset juuri taisteluun itseään, mutta erotessani armeijasta oli piispa jo lyönyt Kristian kuninkaan."
"Kun jätit armeijan, sanot?"
"Niin, Ove herran kanssa puhelin kaupungissa, mutta sotajoukkoa täytyy minun seurata aina Hällametsään ja Harakerin kirkolle asti, ennenkuin uskalsin erota siitä ja lähteä tälle matkalle."
"Niin on siis serkkuni voittanut!" huusi ritari voimatta salata iloaan. "Mene alas linnantupaan mies. Tahdon, että ilo ja riemu vallitsee tänä iltana Ekolsundissa ja sinun ei pidä ainakaan saada sanoa, ettei olut olisi tänään kylliksi väkevää. Sano keittiömestarille, Sigge, että hän tuo ylös tynnyrin parasta olutta!"
Sigge ja vieras, jonka silmät kummallisesti välähtelivät tuuheain kulmakarvain alla, menivät ja jättivät Taavetti herran yksin. Hän jatkoi kävelyänsä kädet seljän takana ja hymy väreili vielä hänen huulillaan, kun Sigge hetken kuluttua palasi takaisin. Tämä astui ujostelemattoman vapaasti kuten suosikki ainakin ritarin luo.
"Älkää antako ilon sokaista itseänne, Taavetti herra!" sanoi hän. "Tulee päivä tämänkin jälkeen ja aina on hyvä, että oman oven edusta on puhtaaksi lakaistuna."
"Mitä oikeastaan tarkoitat alituisella kotkottamisellasi?" puhkesi ritari vihastuneena puhumaan.
"Samaa mitä aina olen tarkoittanut ja joka nyt on tullut Haukan osaksi… Saman kohtalon pitäisi valmistaa myös tuolle tornissa-olijalle, herra, ja sen niin kauan kuin teillä vielä on voimaa siihen. Sillä kukaan ei voi päättää, mitä huomenna tapahtuu. Jos piispa on voittanut ja me jätämme taas talon, niin voi paljon silloin tulla päivänvaloon sellaista, joka nyt on salassa…"
"Niinhän se on!" mörisi Taavetti herra, "oikeassa olet. Kun se on tehty, on vaara poissa… Pidä vain nyt huoli siitä, että miehet linnantuvassa saavat, mitä tahtovat. Sillä tulevana yönä, kun työ pannaan toimeen, täytyy heidän nukkua lujasti… Ja huomenna ratsastamme me sitten serkkuni, piispan, luo."
Mies meni. Ilta tuli ja linnantuvassa pääsi hillitön ilo valloilleen. Eivät ne olleet juuri hienointa lajia, ne huvitukset, jotka tähän aikaan huovien juomingeissa olivat tavallisia. Ja vielä vähemmin sopi odottaa siivoutta tällaisessa seurassa, jonka pääasiallisesti muodostivat vanhat merirosvot ja pahinta lajia metsäsissit. Pila olikin mitä karkeinta ja laulut, joita vuoron perään esitettiin, erittäin rivoja. Kaikkea tätä osasi Sigge erinomaisella taidolla johtaa.
Mutta hän sai sen lisäksi vielä aivan odottamatta kaksi apulaista, jotka huvittamistaidossa olivat vallan voittamattomat. Pari kirjavapukuista miestä oli saapunut taloon ja nyt astuivat he Taavetti herran omalla luvalla sisään linnantupaan huvittaakseen ilveilyillään miehiä. Taavetti herra tuli itse heidän mukanaan ja asettui istumaan pitkän tammipöydän ääreen miestensä keskelle sekä tuotatti itselleen mukillisen olutta. Sen saatuaan virkkoi hän:
"Miehet, meistä on tuntunut elämä ikävältä Ekolsundissa, kun meidän on täytynyt loikoa täällä ja pitää silmällä Stäken linnaa. Mutta tänä päivänä on siitä kaikesta tuleva loppu. Huomenna nousemme me sitten satulaan ja ratsastamme serkkuni, Katillo piispan, luokse."
Hurjat hyväksymishuudot täyttivät huoneen ja ritari sekä miehet joivat mukinsa ja haarikkansa pohjaan.
"Riemuitkaa nyt sentähden oikein sydämenne pohjasta ja pitäkää kaikin puolin hauskaa!" lisäsi hän. "Mutta mihin ovat ilveilijät joutuneet? Heti esiin näyttämään, onko teillä mitään huvittavaa meille tarjottavana, muuten saatte, niin totta kuin elän, istua jalkapuussa yli yön!"
Molemmat ilveilijät astuivat esiin. Nämät olivat lujarakenteisia miehiä, yllä kirjavat vaatteet, koristetut pienillä kelloilla ja kulkusilla, jotka helisivät vähimmästäkin liikkeestä. Kasvot olivat kummallakin miehellä maalatut mitä kummallisimmalla tavalla, niin että kukaan ei voinut tuntea heitä, vaikka olisi sattunutkin näkemään heidät joskus ennen.
Ritarin huutaessa hyppäsivät he molemmat nyt esiin, niin että kellot helisivät ikäänkuin peljästyksestä. Mutta heti senjälkeen vierivät he jo niinkuin kaksi pyörää pitkin pöydän toista sivua. Saavuttuaan paikalle, missä ritari itse istui, otti edellinen miehistä aika vauhdin, asetti kätensä keskelle pöytää ja heilautti itsensä toiselle puolelle. Ja ennenkuin Taavetti herra ja hänen miehensä ehtivät toipua hämmästyksestään, teki toinen mies jo saman rohkean hyppäyksen, jonka jälkeen he molemmat samalla tavalla vierivät takaisin siihen osaan huonetta, josta olivat lähteneet. Sitten alkoi toinen ilveilijöistä laulaa hauskaa laulua, jonka sisältöä toinen koitti kasvojen ilmeillä ja liikkeillään jäljitellä. Mutta juuri keskellä laulua pysähtyi hän yhtäkkiä ja juoksi ovelle, johon tullessaan oli jättänyt suuren pullon. Sen nosti hän nyt, sittenkun oli ensin huolellisesti tarkastanut sitä, ylös ja vei huulilleen, ottaen sieltä, niinkuin näytti, pari aika kulausta.
"Hei, mies", huusi ritari ilveilijälle, "tule vain tänne juomaan minun oluttani! Siitä saat sinä enemmän voimaa, kuin sekoituksesta, jota sinulla on pullossasi."
Mutta miehet eivät kuunnelleet ritarin sanoja, vaan alkoivat molempain laulaissa rajun tanssin, joka herätti noissa hurjissa seikkailijoissa mitä suurinta mieltymystä. Tanssin lomassa kävivät he aina tuon tuostakin pullolla, josta ottivat kulauksen kulauksen perään. Hyppyä katsellessa kääntyi Sigge kerran Taavetti herran puoleen ja kuiskasi:
"Ellen olisi itse vienyt Haukkaa herra Ove Laurin pojan luokse, niin uskaltaisin vannoa, että toinen ilveilijöistä on hän."
Mutta Taavetti herra päästi leveän naurun ja arveli oluen menneen Siggen päähän, niin että hän näki aaveita. Ja niin jäi asia siihen ilman että siitä enää sen enempää puhuttiin. Juotiin vain, laskettiin leikkiä ja naurettiin ilveilijäin tempuille, joista toinen oli toista ihmeellisempi, mitä rohkeuteen, notkeuteen ja voimaan tuli.
Niin kului aika myöhään yöhön. Lopulta nousi Taavetti herra ylös ja alkoi tehdä lähtöä. Mutta mennessään kuiskasi hän Siggelle, että tämä heti, kun miehet olivat saaneet kyllänsä, tulisi hänen luokseen. Ja Sigge lupasi sen. Ritarin mentyä pääsi ilo vasta valloilleen linnantuvassa. Nuo hurjat miehet hoilasivat ja kirkuivat, minkä jaksoivat, niin että tupa oli yhtenä rähinänä.
Kun tätä tällaista menoa oli hetken aikaa jatkunut, huusi Sigge toiselle ilveilijälle, joka juuri seisoi pullo huulilla:
"Mitä sinulla on pullossasi, mies?… Jos se on jotain hyvää, niin täytyy sitä jokaisen saada maistaa. Ja hyvää mahtaa se olla, koska sinä itse niin usein käyt sitä tervehtimässä!"
Puhe sai yleisen hyväksymisen puolelleen ja ennen pitkää huusi jo koko juomaseura, että pullon piti kulkea miehestä mieheen. Se ilveilijöistä, joka piti pulloa kädessään, jätti sen vastahakoisesti toverilleen. Tämä, joka näytti olevan nuorempi ja notkeampi, kulki naurettavin liikkein ympäri pöytää ja kaatoi aina joka juoma-astiaan muutaman tipan pullostaan. Sitä tehdessään lauloi hän hauskaa, yleisesti suosittua laulua, johon toinen ilveilijä alhaalla oven suussa löi tahtia kahdella, suurella juomakannulla.
Niin jatkui leikkiä, kunnes pullo oli aivan tyhjä. Ja miehet joivat ja heidän naamansa paistoivat, niinkuin olisi keskikesän aurinko kemuissa loistanut. Ainoastaan yksi mies, joko hän sitten vainusi petosta, tai huomasi toveriensa tylsistä, kankeista katseista nautitun juoman nopeat vaikutukset, ei koskenut pikariinsa, vaan alkoi sen sijaan tarkkaan katsella toista ilveilijää. Mies oli Sigge. Jota kauemmin hän tarkasteli ilveilijän kasvonpiirteitä, vartaloa ja ruumiin koko ryhtiä ja liikkeitä, sitä enemmän varmeni hän epäilyksissään, että se oli Haukka, joka seisoi siinä hänen edessään. Ja siihen määrin oli väkevä olut jo vaikuttanut häneenkin, että hän nyt kokonaan unhotti vieneensä vaarallisen vihollisensa herra Ove Laurinpojan luokse, joka oli Taavetti herralle vanha tuttu ja jonka oli määrä saattaa vanki joko Tanskaan tai vielä varmempaan paikkaan, mistä hän ei koskaan voisi takaisin palata. Tämän olisi Ove herra kyllä tekevä, siitä oli ritari ollut varma, vanhan ystävyyden vuoksi, joka johti alkunsa niiltä ajoilta, kun hänellä ja Taavetti herralla yhdessä Jost von Bardenvlethin kanssa oli ollut erityisiä pieniä seikkailuja, jotka eivät kärsineet päivänvaloa. Mutta samalla hetkellä, kun tämä ajatus selvisi Siggelle, jota seurasi luja varmuus, että jotain oli tekeillä, mikä voisi tuottaa hänelle ja hänen herralleen tuhon, samalla hetkellä selvisi hänelle myöskin, että hän oli antanut pettää itseään. Hän huomasi, että ryhtyi hän mihin tahansa, niin oli se nyt joka tapauksessa myöhäistä. Ja se ajatus halvasi hänet, saattoi hänen kykenemättömäksi toimimaan.
Hän hypähti ylös ja kääntyen oveen päin huusi hän:
"Haukka, mitä kaikki tämä merkitsee?"
Mutta kukaan ei vastannut. Päinvastoin alkoivat molemmat ilveilijät taas huimaavan piiritanssin, joka teki unijuoman vaikutuksen vielä tehokkaammaksi. Koko miesrivi istui ja mulkoili ympärilleen, mutta vähitellen lakkasi rähinä. Pikarit ja mu'it putoilivat heidän turtuneista käsistään raskaasti alas pöydälle ja pian vaipui toinen toisensa perään täydelliseen tunnottomuuteen. Silloin hypähti Sigge ylös penkiltä ja juoksi ilveilijää kohti, jota hän luuli Haukaksi. Hän oli itse juonut aika lailla, osaksi koska tiesi nyt olevansa vapaa kaikesta vaarasta, osaksi taas sentähden, että tarvitsi rohkeutta edessä olevaan mustaan konnantekoon. Sillä hänessä oli kuitenkin vielä hitunen omaatuntoa jälellä, jonka piti saada sammumaan, ennenkuin kylmäverisesti voi murhata turvattoman.
"Haukka!" huusi hän ja yritti tarttua ilveilijään kiinni, "sinä menettelet konnamaisesti."
Mutta voimakas nyrkinisku kaatoi hänet maahan ja samassa tanssivat molemmat ilveilijät ovesta ulos. Kahdella miehellä oli vielä niin paljon tuntoa jäljellä, että huomasivat nyt asiain ei olevan oikealla kannalla. He koittivatkin sentähden nousta paikoiltansa rientääkseen apuun, mutta kaatuivat heti suin päin kivilattiaan.
"Sulje ovi, Hollinger!" huusi toinen ilveilijöistä heti kun olivat tulleet ulos, "ja lykkää salpa eteen!… Kas niin, nyt menemme me Taavetti herran puheille!"
Kun he lähestyivät rappusia, jotka johtivat luhtisillalle, kohtasivat he kookkaan asepalvelijan, joka seisoi siellä vahtina. "Onko hän tuolla ylhäällä?" kysyi se miehistä, jota Sigge oli luullut Haukaksi.
"Hän on siellä!" vastasi asepalvelija.
"Hyvä on, menkäämme sitten sinne!"
He nousivat niin hiljaa kuin mahdollista ylös luhtisillalle ja tähdet, jotka välkkyivät huhtikuun taivaalla, levittivät himmeää valoansa tikapuille ja luhdin eteiseen, mihin se tunkeutui pienien aukkojen kautta. Ylös päästyään astuivat he suuren ritarisalin ovelle. Siellä sisällä mitteli joku raskain, kiivain askelin lattiaa. Ne ilmaisivat, ne askeleet kärsimättömyyttä ja mieltä, joka ei voinut kauan aikaa pidättää itseään. Jälkimäistä ilmaisi vielä selvemmin askelten kiivaus, sillä vielä kauan aikaa niitten lakattuakin kajahteli niiden ääni pöydissä ja penkeissä.
"Sillä tavalla on hän hyvän aikaa kävellyt edestakaisin!" kuiskasi mies, jolle vahdinpito oli uskottu.
Mutta samassa tempasivat he oven auki ja astuivat sisään.
"Mitä lempo vieköön tällainen viivytteleminen merkitsee, Sigge!" huusi Taavetti herra ja kääntyi ympäri, mutta vaikeni äkisti, kun huomasi yhden sijasta kolme astuvan sisään.
Silmänräpäyksessä tarttuivat molemmat ilveilijät häneen kiinni. Hän päästi kauhean huudon, aavistaen heti, että jotain oli edessä, josta hän vain hädin tuskin voisi selviytyä. Mutta hänen huutonsa ei hyödyttänyt mitään. Lujat kädet pitelivät siitä huolimatta tiukasti kiinni. Kuitenkin alkoi samassa kuulua ulkoa askelten ääniä ja joku, jolla oli kaliseva avainkimppu vyössään, nousi hitaasti luhdinrappusia ylös. Ilveilijät kuuntelivat ja ritari jatkoi huutamistaan, kunnes ovi avautui, ja kynnykselle ilmautui vanginvartijan ilkeä, konnamainen haamu. Mutta hänen niskaansa tarttui siinä paikassa oven vieressä seisova mies heittäen hänet pitkäkseen kauas lattialle. Silloin vaikeni ritari.
"Kas niin, Taavetti Pentinpoika", alkoi toinen ilveilijöistä, "nyt voin minä vihdoinkin kiittää teitä viimeisistä. Muistatteko vielä Stäkeä, Haukkaa ja lupausta, jonka annoitte hänelle…? Teillä on merkillinen tapa täyttää sananne. Mutta nyt saatte te sen takaisin… Ei, ei, herra", lisäsi hän, kun ritari alkoi taas huutaa miehiään apuun, "nyt on teidän oltava vaiti, tai kautta herrani kalliin hengen, minä muussa tapauksessa pistän miekkani läpi teidän mustan sydämenne… Hei, vanginvartija, anna heti tänne herra Niilo Sturen vankilan avaimet… Erkki, ota ne häneltä…!"
Vanginvartija näytti epäröivän, mutta Erkki tempasi avainkimpun häneltä ja pudisteli sitä ritarin kasvojen edessä.
"Ota avaimet, että pääsemme lähtemään!" virkkoi Haukka, johon lisäsi: "ja nyt, Taavetti Pentinpoika, näytä meille tie herra Niilo Sturen vankilaan."
Voidaan osottaa rohkeutta niin hyvää kuin pahaakin tehtäessä. Mutta varmana tosiasiana täytyy pitää, että jälkimäinen on läheisessä yhteydessä raukkamaisuuden, pelkuruuden kanssa, kun sitä vastoin edellinen uhraa vaikka henkensä asiansa edestä. Konna, joka keinoista välittämättä verivirtojen ja kaikellaisten julmuuksien kautta pyrkii maaliinsa, epäilee ja pötkii pakoon, heti kun tehdään kysymys, tahtooko hän hengellään vastata teoistaan. Näin juuri oli myöskin asianlaita, mitä ankaraan ritariin, herra Taavetti Pentinpoikaan, tulee. Taistelun tuoksinassa, keinuvassa laivassa, kun oli kysymys rauhallisen kauppa-aluksen ryöstöstä, tai kun sai hurjissa kemuissa olla mukana, raiskata ja polkea neidon siveyden ja kunnian, kas silloin oli hän miesten ensimäisiä. Niin myöskin nyt, kun oli saanut päähänsä, että mies, joka hänen tielleen esteitä pani, oli poistettava. Mitään epäilystä ei hän tuntenut, eikä myöskään mitään sääliä. Ainoastaan tuskallinen huoli lakaista jälkensä niin puhtaiksi kuin mahdollista pysyi hänessä. Siis aivan niinkuin petoeläimessä, sittenkun se on kaatanut uhrinsa maahan. Hänelläkin oli petoeläimen rohkeus, mutta myös tämän pelkuruus.
Sentähden antoi Taavetti Pentinpoika, kun hän nyt näki, ettei mikään auttanut, ettei hänen huutonsa, vaikka sen olisi pitänyt saada koko maailman liikkeelle, saanut nukkuvia miehiä heräämään — sentähden antoi hän vapaaehtoisesti viedä itsensä salista ja rappusia alas pihalle. Hän oli itse tehnyt voitavansa saadakseen miestensä unen niin sikeäksi kuin mahdollista. Ja nyt sai hän kärsiä seuraukset siitä. Pihalla pysähtyi hän yhtäkkiä kuuntelemaan ja aikoi nähtävästi vielä kerran huutaa miehiään apuun, mutta Haukka, joka huomasi hänen aikomuksensa, asetti nopeasti miekan hänen rintaansa vastaan. Hän oli tosin aivan varma, että kaniikki Helmichin valmistama unijuoma oli tehnyt täyden vaikutuksen, mutta hän tahtoi kuitenkin joka tapauksessa olla varoillaan, sillä olihan juoma jo kauan aikaa seisonut pullossa ja siis mahdollisesti voinut menettää voimansa, niinkuin sanotaan. Eikä ollut asioille ollenkaan edullista, jos nukkuvat olisivat ennen aikaansa heränneet.
Niin asteli pelkurimainen ritari äänetönnä eteenpäin molempien ilveilijäin välissä, joitten kädet pitelivät häntä kiinni niinkuin rautapihdit. Erkki kulki edellä palava tulisoitto kädessä.
He saapuivat vankihuoneen ovelle, joka avautui ilman vaikeutta. Rappuset, jotka johtivat alhaalle vankiluolaan, olivat kuitenkin niin soukat, että ainoastaan yksi mies voi kerrallaan kulkea niitä. Taavetti herra sai sentähden kulkea ensimäisenä. Hänen perässään asteli Haukka, sitten Erkki ja viimeisenä Hollinger. Alhaalla sattui vielä ovi eteen. Taavetti herra pakotettiin avaamaan sekin. Ja niin seisoivat he ennen pitkää ahtaassa vankiluolassa Niilo Sturea vastapäätä. Tämä oli raskailla kahleilla kiinnitetty muuriin. Hän oli kuullut askelten äänet rappusista, hän tiesi, sillä vanginvartija oli ilmoittanut, mikä kohtalo häntä odotti, että hän tänä yönä menettäisi henkensä. Sentähden kuvastuikin hänen jaloilla kasvoillaan nyt katkera, syvä suru. Hän oli istunut vankeudessa vähän enemmän kuin kolme kuukautta, mutta ne kolme kuukautta olivat tehneet häneen saman vaikutuksen, kuin jos ne olisivat olleet kolme vuotta. Hänet oli temmattu elävien ilmoilta juuri samalla hetkellä, kun hän oli valmis alkamaan suuren, jalon työn, joka oli hyödyttävä isänmaata kokonaisuudessaan. Eikä ainoastaan isänmaata, vaan myöskin kuningasta. Tälle oli hän teoillaan tahtonut näyttää, että se tahrapilkku, jonka hänen poissaolonsa kuninkaan viimeisestä taistelusta oli hänen olentoonsa kiinnittänyt, oli aiheeton, surkuteltavan kohtalon synnyttämä. — Oliko siis ihme, jos nyt, kun nämätkin puuhat olivat ajautuneet karille, miehen sielunvoimat olivat joutuneet kovaan ahdistukseen.
Mutta siinä seisoi hän kuitenkin siltä vielä kookkaana ja voimakkaana murhaajaansa odottaen. Hän oli niinkuin pyhimys sillä hetkellä, kun tämä uhraa henkensä korkeimman totuuden edestä.
Suuret vesikarpalot vierivät alas uskollisten palvelijain poskia, kun näkivät herransa, joka tällä hetkellä ei tuntenut heitä. Kuitenkin hätkähti hän heti, kun kuuli Brodden äänen.
"Pian … irroita ritarin kahleet."
Hollinger, nuorin joukosta, ei voinut hillitä mieltänsä, vaan tarttui ritarin niskaan kiinni ja painoi hänet alas, niin että hän kaatui suulleen maahan.
"Sillä tavalla pitää sinun ryömiä, tunnoton merirosvo!" huusi hän. "Ja kiitä Luojaa ja hänen pyhimyksiänsä, että Jumalan ystävät ja kaikkien muitten vihamiehet, joitten ammattia sinä olet väärin käyttänyt, pitävät sinun edes arvollisena lähestymään jaloa Niilo herraa."
"Brodde… Hollinger!" huudahti Niilo ja tähysteli ympärilleen uneksivin katsein, josta kuitenkin vähitellen ilonsäde pilkisti esiin.
"Olkaa huoleti, Niilo herra", virkkoi edellinen, "nyt on pelastuksen hetki lyönyt. Älkää kiinnittäkö huomiota meidän kauniisiin pukuihimme, meidän on täytynyt kauan aikaa leikitellä hänen kanssaan, ennenkuin meidän on onnistunut saada konna koukkuumme tarttumaan. Kas niin, Taavetti Pentinpoika, älä anna kätesi vapista, sillä, kautta Jumalan kalliin veren, henkesi on nyt kysymyksessä… Se ei olisi kumminkaan vapissut, jos olisit saanut ottaa Niilo Sturelta hengen."
Vihdoin irtautui viimeinenkin kahle pudoten kumealla jylinällä kosteaan permantoon. Veristävin silmin nousi Taavetti herra ylös tujottaen hurjasti eteensä.
Niilo Sture käänsi selkänsä hänelle ja tarttui Brodden ja Erkin käteen kiinni. Hollinger ei päästänyt hetkeksikään näkyvistään Taavetti herraa. Niin meni hetkinen, jonka kuluessa kukaan ei saanut sanaa suustaan. Ja roihuavan tulisoiton valossa voi miehistä nähdä, kuinka he taistelivat kyyneleitä vastaan, jotka väkisin pakkasivat tunkeutumaan esiin. Myös Niilo herra oli syvästi liikutettu. Ja kauan viipyi, ennenkuin hän voi oikein käsittää, mitä oli tapahtunut.
Mutta äkisti, ikäänkuin olisi tempautunut irti ajatuksista, jotka koskivat häntä itseä ja hänen uskollisia palvelijoitaan, leimahtivat hänen silmänsä ja hän kysyi intoa täynnä:
"Missä on Katillo piispa?"
Brodde ja Erkki vastasivat kysymykseen niin hyvin kuin voivat.
"Ja taalalaiset, missä menevät Taalain miehet?" tutki hän kiihkeänä.
Myös siihen vastattiin.
"Pian, miehet!" huudahti hän silloin, "meidän on heti lähdettävä Katillo piispan puheille… Viimeistelyssä tahdon ainakin olla mukana puhuakseni muutaman sanan Kaarlo kuninkaankin hyväksi."
"Mutta mitäs tämän kanssa tehdään?" kysyi Hollinger ja viittasi Taavetti herraan. Tämä seisoi siinä niinkuin vihainen koira, joka ilkeällä murinalla koittaa tukahuttaa vihaansa, kun ei uskalla purra.
Niilo pani kätensä ristiin rinnoille ja katseli kauan tutkien julmaa miestä.
"Tällä hetkellä aikoi Taavetti Pentinpoika ottaa Niilo Sturen hengeltä, niin sanoi minulle hänen uskottunsa päivällä… Ja se olisi tapahtunut samalla lailla, kun kurja konna kuristetaan. Minä en olisi saanut ripittää itseäni, en kuulla rukousta. Unhotettuna ja tuntemattomana olisin minä hävinnyt, niinkuin jos olisin kaukana isänmaastani vaipunut meren syvyyteen… Eikö asianlaita ole niin, Taavetti Pentinpoika?"
Surkea mölinä oli ainoa vastaus.
"Sillä tavalla, kun te olette minua kohdellut", jatkoi Niilo, "ei kukaan rehellinen, kunnon mies olisi koskaan saattanut menetellä… Sentähden on mielestäni alentavaa vaatia teiltä oikeaa hyvitystäkään… Sillä vähän kunniaa voittaa mies vaihtamalla iskuja sellaisen kanssa, joka ei edes tiedä, mitä rehellisellä iskulla tarkoitetaan. Minä olisin jäävä teidän vieraaksenne, sanoitte te, kun viimeksi puhelimme toistemme kanssa Krokekin luostarissa. Mutta kaikesta siitä, mitä te olette minulle tällä ajalla kärsimyksiä tuottanut, saatte te kerran vastata Jumalan tuomioistuimen edessä!… Hänelle jätän minä myöskin kostoni!"
Nämät sanat sanottuaan käänsi hän selkänsä ritarille, joka oli voimattomasta raivosta melkein puolihulluna, ja riensi torninrappusia ylös.
Mutta Hollinger pysähtyi ja tarttui kiinni Taavetti herraan, joka aikoi suoraa päätä syöstä ulos.
"Ei, ei, ankara herra", sanoi hän, "hetken aikaa voitte te vielä aivan hyvin ajatella niitä sanoja, joita tässä lausuttiin teille. Ei tee vahinkoa, vaikka vähän itsekin maistaisitte niitä tuskia, joita toiselle olette valmistanut!"
Hän lennätti voimakkaalla heitolla ritarin alas olkivuoteelle, jossa Niilo herra niin kauan oli saanut maata ja huokailla vapauttaan odottaen. Sen tehtyään juoksi hän ulos ja sulki oven jälkeensä sekä alemman että myöskin sen, joka johti pihalta torniin. Ulostultuaan huomasi hän Niilo herran ja toisten miesten kiiruhtavan tallirakennuksen luo. Ja hän riensi heidän peräänsä heittäen avainkimpun niin kovasti linnantuvan oveen, että koko rakennus tärisi.
Ei hän eikä myöskään toiset olleet huomanneet kookasta pitkää haamua, joka valkoinen mantteli yllään käveli linnantuvan ympärillä, yhtä vähän kuin tämäkään oli huomannut miesten menoa ja tuloa. Hän oli nähtävästi salaisia teitä saapunut paikalle, johon ilmaantui vähän senjälkeen kun tulisoiton valo oli hävinnyt ylemmän tornioven taa. Miehien takaisin palatessa seisoi hän linnantuvan takapuolella.
Vähän senjälkeen ratsasti jo neljä miestä pois Ekolsundista ja jokseenkin samaan aikaan lyötiin linnantuvasta korkealta katonrajasta lasi rikki ja Sigge hinasi sieltä itsensä varovasti köyttä pitkin alas pihamaalle.
Hän riensi nopeasti yli pihan ja rappusia ylös ritariluhtiin. Mutta haamu, jolla oli valkoinen mantteli yllään seurasi häntä.
Ylhäällä ritarisalissa tapasi Sigge vanginvartijan. Tämä oli jo niin paljon toipunut runsaasta kestitsemisestä ja siitä voimakkaasta iskusta, joka oli kaatanut hänet maahan, että voi puhua ja vastata.
"Missä on Taavetti herra?" kysyi Sigge.
"Vankina!" oli lyhyt vastaus.
"Kenenkä … missä?"
"Ilveilijät ne hänet veivät!"
Sigge tuumi muutaman silmänräpäyksen. Luonnollista oli, ettei heitä enää ollut talossa ja yhtä luonnollista oli myös, että he olivat suunnanneet kulkunsa joko Penningebyhyn tai taas länteen päin — armeijaan.
"Pian, meidän täytyy saavuttaa heidät!" virkkoi hän. "Satuloitse heti hevonen ja ratsasta heidän peräänsä. He eivät ole voineet ehtiä kauas… Minä taas kiiruhdan niiden kolmenkymmenen miehen luo, jotka pitävät hallussaan Östenin siltaa. Ja tahdonpa uskaltaa kaksi yhtä vastaan, että me siellä saamme vapautetuksi Taavetti herran. Jos vielä sen lisäksi onnistumme kaatamaan Niilo herran, niin on se häväistys, jonka me tänä yönä olemme kärsineet, vähäarvoinen."
Vanginvartijan oli aluksi vaikea kävellä, mutta vähitellen reipastui hänkin ja Sigge lisäsi heidän rientäessä rappusia alas:
"Jos tapaat heidät, niin koita pidättää heitä keinoilla millä hyvänsä siksi, kun minä ehdin sillan luo ja saan miehet järjestykseen. Me kyllä vielä pölyytämme nuot petolliset ilveilijät ja Niilo Sturen, niin että heistä on vaikea sen jälkeen enää eheää paikkaa löytää."
Valkoinen haamu oli hiipinyt ihan oven taakse ja seisoi tätä lausuttaissa ylimmällä tikapuulla.
Heti kun molemmat palvelijat olivat kadonneet, riensi hän alas ja kiirehti pois kartanosta.