VIII.
Östenin sillan luona.
Reipasta laukkaa kiiti Niilo Sture miehineen tietä eteenpäin ja näitten täytyi siinä ajaessa kertoa hänelle kuluneitten kuukausien tapahtumat. Viha nousi ja laski rltarin rinnassa kuunnellessaan miestensä kertomusta, vaikka häntä toiselta puolen taas ilahduttikin, kun kuuli, kuinka uskollisesti Engelbrektin rahvas rakasti häntä. Taalainmiesten liittymistä piispaan piti hän muuten aivan luonnollisena, erittäinkin koska he, niinkuin Erkkikin, hänen oma aseenkantajansa, olivat olleet aivan varmat siitä, että hän kyllä paikalle saapuisi, ennenkuin vihollisen kanssa käsikähmään jouduttaisiin. Ainoa, joka herätti hänen huoltaan ja toi katkeran surun hänen rintaansa, oli se, mitä Brodde tiesi kertoa vihreästä ritarista. Tämän käytöksen kaksimielisyys, sen tarkoitus tuli nyt hänelle päivänselväksi. Ritari oli vihollisten salainen ystävä, ajoi arkkipiispan ja Kristian kuninkaan asiaa ja sitä varten, että se paremmin onnistuisi, oli hän kai ottanut, viekkaasti kyllä, tuon narrinkaapunkin päälleen. Mutta se ritarin käyttäytyminen, se suretti nyt syvästi Niilo herran ritarillista mieltä. Hän huomasi, että tämä oli määräillyt hänen tekojensa ja toimiensa suhteen, niinkuin olisi hän ollut pieni lapsi, joka ei vielä voi itse itseänsä hoitaa. Sillä hän se varmaankin oli, tämä ritari, joka oli estänyt kuninkaan sanatkin Penningebyhyn saapumasta.
Yhtä asiaa eivät kuitenkaan Niilo herra ja hänen miehensä olleet ottaneet huomioon ja se oli, että he välttämättä tarvitsivat levätä. Oli selvää, että monituntiset ponnistelut olivat tehneet miehet niin ruumiin kuin sielunkin puolesta peräti voimattomiksi, kokonaan kelvottomiksi enempiin ponnistuksiin, elleivät saaneet ensin ainakin muutaman tunnin lepoa. Ja samoin oli itse Niilonkin laita. Vankeus oli murtanut hänen voimansa niin, että paljas ratsastus sai hänet jo vapisemaan ja vain vaivoin lujan tahtonsa voimalla voi hän pitää itsensä ylhäällä satulassa.
Sentähden päättivätkin he, huomatessaan lähellä Enköpingiä aivan tien vieressä yksinäisen tuvan, mennä sinne muutamaksi tunniksi nukkumaan, voidakseen sitten taas uudistetuin voimin jatkaa matkaansa ja ottaa tappionsa takaisin.
Niin poikkesivat he valtatieltä syrjään ja ratsastivat ylös mäelle. Samassa kuului kavioiden kopinaa heidän takaansa. Hollinger laskeutui alas hevosensa seljästä ja riensi alas tielle ottaakseen selvän, kuka, heitä lukuunottamatta, vielä keskellä synkkää yötä oli liikkeellä. Sillä vaikka olikin jo aamupuoli, peitti kuitenkin vielä puolipimeys maan, ja taivas oli niin paksussa pilvessä, että päivän tulo senkin kautta yhä viipyi.
Tielle saavuttuaan kuuli Hollinger kavionkopinan ihan läheltä. Se lakkasi kuitenkin heti kuulumasta. Nähtävästi oli ratsastaja pysähtynyt. Vähän senjälkeen alkoi se taas kuulua. Mutta nyt kulki hevonen kävellen. Öinen kulkija pysähtyi aivan tuvan kohdalla ja näytti kuuntelevan. Hollinger hiipi likemmäksi erottaakseen, kuka tulija oli, mutta pimeyden tähden oli se aivan mahdotonta. Hän ei kuitenkaan päästänyt ratsastajaa näkyvistään. Ja kun hän siten hyvän aikaa oli seisonut ja odottanut siinä, alkoi taas kuulua kavioiden kopinaa. Mutta se, joka nyt tuli, ratsasti niin kovaa kuin hevonen suinkin pääsi. Sentähden ei Hollinger voinut aluksi aivan varmaan erottaakaan oliko heitä yksi vai kaksi.
Pian kuitenkin näyttäytyi, ettei tulijoita ollut muuta kuin yksi.
Saavuttuaan ensintulleen kohdalle kysyi hän heti tältä:
"Oletko varmasti heidän jäljillään?"
Puhuteltu ei vastannut mitään, mutta näytti siltä, kuin olisi hän viitannut tupaa kohti.
"Hyvä on!" sanoi silloin toinen, "kun rotta menee itsestään loukkuun, on kissalla sen helpompi työ!"
Vielä kuiskasivat he muutamia sanoja keskenään, joita Hollingerin oli kuitenkin mahdoton käsittää, ja sitten ratsastivat he taas tiehensä. Selvästi kuuli Hollinger, että heidän hetkisen aikaa yhdessä laukattuaan toinen hiljensi vauhtia, kun sitävastoin toinen ajoi edelleen, niinkuin olisi henki ollut kysymyksessä. Mutta sitten vaikeni taas kaikki vähitellen ja Hollinger päätti nyt mennä tupaan ja kertoa sisälläoleville huomionsa.
Silloin astui erään jättiläispuun varjosta esiin valkoinen haamu ja mies kuuli tämän huutavan häntä nimeltään.
Hän pysähtyi äkisti ja vei kätensä miekan kahvaan.
"Anna herrasi vain maata rauhassa!" lausui haamu. "Sillä sitä kyllä hän ja hänen miehensä tarvitsevat. Olette muutenkin jo tehneet oivan palveluksen!"
Hollinger tunsi kyllä äänen tutuksi, mutta hänen oli mahdoton erottaa puhujan kasvoja.
"Kuka tahansa oletkin", vastasi hän, "niin en minä nyt ole taipuvainen kuuntelemaan muitten kuin oman herrani neuvoja."
"Ja kuitenkin noudatti isäsi usein minun antamiani neuvoja."
"Kuka olet sitten!"
"Jumalan ystävä ja kaikkien muitten vihollinen!"
"Täällä kuivalla maalla olen jo ehtinyt unhottaa edellisen elämäni, sillä olen tullut huomaamaan, että maassa pitää elää maan tavalla."
"Mutta ajattele toki lupausta, mies, jonka annoit isällesi hänen kuolinvuoteensa ääressä."
"Sitä lupausta en ole koskaan rikkonut, vaikka joskus on tuntunutkin siltä, kuin olisi sydämeni kokonaan muuttunut."
"Tunnetko nyt minut?"
"Tunnen!"
"No, seuraa sitten tahtoani ja ole huoletta, ystäväni, sillä Niilo herra on minulle yhtä rakas kuin sinullekin! Siksi tahdonkin nyt seisoa täällä ulkona ja vartioida hänen ja teidän puolestanne. Kun hän sitten herää tahdon puhua sanasen hänen kanssaan."
Hollinger meni katsellen tuon tuostakin taaksensa. Mutta vielä kun jo oli tupaan menossa, näki hän valkoisen manttelin häilyvän tuulessa jättiläispuun juurella.
Tunnit kuluivat kuin siivillä ja kun Hollinger heräsi taas, hypähti hän heti ylös nähdäkseen vieläkö valkoinen piti vahtia puun juurelle. Tätä ei näkynyt missään, mutta sen sijaan seisoi hänen edessään vihreä ritari ikuinen hymy huulillaan.
"Onko Niilo herra valveilla jo?" kysyi hän.
"Ei ole!" vastasi Hollinger ynseänä.
"Mene sitten heti herättämään hänet, mies", jatkoi vihreä, "sillä nyt on jo todellakin aika nousta satulaan."
"Luulen kuitenkin hänen olevan oman herransa ja saavan tehdä ja toimia, miten itse paraimmaksi näkee!"
Ääni oli niin loukkaava, kuin se mahdollista oli, palvelijan ritaria puhutellessa. Mutta sellainen oli tämä vihreä, että huonoinkin mies luuli voivansa saada rankaisematta sanoa hänelle mitä hyvänsä. Nyt ei ritari kuitenkaan näyttänyt antavan peljättää itseään, vaan meni Hollingerin suureksi hämmästykseksi sisään tupaan ja sulki oven jälkeensä.
Niilo Sturen käytöksessä ilmeni samaa, kuin äsken hänen aseenkantajansa, nähdessään vihreän ritarin astuvan sisään. Selittämätön vastenmielisyyden ilme kuvastui hänen kasvoillaan. Ritari näytti kuitenkin välittävän yhtä vähän isännän kuin juuri ennen hänen palvelijansa vihasta. Ei yksi ainoa piirrekään muuttunut hänen kasvoillaan.
"Heissaa, Niilo herra!" alkoi hän. "Olette ollut kauan poissa, mutta minulla on jotain sanottavaa teille!"
"Niin on minullakin teille", vastasi Niilo herra, "mutta sen tahdon nyt lykätä toiseen kertaan!"
"Ei, ei, Niilo Sture … mitä teillä nyt on mielessänne, se pitää teidän heti lausua julki. Niin tahdon minäkin puhua teille kaikki, mitä minulla sydämelläni on. Sitä varten olen tänne tullut ja teidän täytyy kuunnella minua, vaikkapa vasten tahtoannekin."
"Rohkeita sanoja latelette te siinä, ritari", lausui Niilo, "älkää toki luottako liian paljon kärsivällisyyteeni, jolla tähän asti olen toimianne sietänyt. Toista kertaa ette enää pidäkään minua sellaisessa pimeydessä, kuin silloin piditte, kun Kaarlo kuninkaan täytyi jättää kruununsa ja valtakuntansa."
Ritari hymyili tavallista hymyänsä ja sanoi:
"Ja kuitenkin toivoin voivani tehdä sen vielä nytkin, sillä sitä varten olen juuri tänne tullut… Rauhoittukaa, Niilo herra, ja hillitkää vihanne. Asia, jota te ajatte, on itsestään mahdoton… Kaarlo kuningas ei ole enää sovelias mies Ruotsia hallitsemaan. Maa tarvitsee hallitusohjiin miehen, jolla on kykyä ja voimaa, ellemme tahdo, että Ruotsi ikuisiksi ajoiksi jää kitumaan Tanskan alle, sen orjaksi. Te ette sitä usko, mutta juuri sellainen mies kaikkine vikoineen on arkkipiispa Jöns Pentinpoika… Hän on se mies, joka kyllä kykenee raivaamaan tien vapaalle Ruotsille ja kun hänen aikansa on ohi, silloin…"
Poissa oli nyt hymy ritarin kasvoilta. Ja syvä, puhuva oli se katse, jonka hän suuntasi Niiloon. Myös hänen sanoissaan ilmeni sellainen vakavuus, että Niilo vastenmielisyydestään ja oikeutetusta harmistaan huolimatta ei voinut olla kuuntelematta hänen puhettaan. Ja ritari jatkoi:
"Mitä olisi, Niilo herra, Ruotsin valtakuntaa hyödyttänyt, vaikka te olisittekin taistellut Kaarlo kuninkaan sivulla ja siinä taistelussa ehkä menettänyt henkennekin…? Tai otaksukaamme nyt, että teidän läsnäolonne olisi muuttanut onnen, että arkkipiispa olisi tullut voitetuksi, ja Kaarlo kuningas olisi taas voinut rauhassa elää Tukholman linnassa… Minä sanon teille, se olisi vain lisännyt levottomuutta. Tyytymättömyys ja viha olisi vain herännyt kaikkien mielissä taas eloon. Ja vähän ajan kuluttua olisi tapahtunut kuitenkin sama kolahdus, mutta silloin olisi se valtakunnalle ollut jo paljon vaarallisempi… Tätä kaikkea en tietysti silloin voinut teille sanoa, enkä sitä tahtonutkaan, sillä velvollisuutenne olisi siltä kuitenkin ollut rientää kuninkaanne avuksi."
Kaiken tämän lausui vihreä selitykseksi ja puolustukseksi niille toimille, joihin kuninkaan karkotuksen aikoina oli ryhtynyt. Mutta hän ei viipynyt niissä kauempaa kuin tarpeellista oli, vaan alkoi heti puhua niistä tapauksista, jotka Niilo herraa nyt viimeksi olivat kohdanneet. Ja nyt oli hänen äänensä, katseensa ja koko ryhtinsä aivan toinen. Ja mitä kauemmin hän puhui, sitä enemmän alkoi Niilon mielessä hämärtää heikko muisto entisajoilta, jolloin hän luuli kuulleensa juuri tuon saman äänen ja nähneensä saman omituisen loisteen noissa silmissä.
"Piispa voittaa nyt ja Kristian kuninkaan on pakko jättää valtakunta…! Jos te olisitte ollut vapaa, Niilo herra, niin olisitte te varmaan vienyt tahtonne perille. Ja niin olisi meillä ollut sama hätä edessä, kuin oli ennen Kaarlo kuninkaan karkotusta. Sentähden, niin kernaasti kuin antaisinkin henkeni teidän edestänne, olisin kuitenkin mielelläni nähnyt, ettette te olisi saanut ennen vapauttanne takaisin, kuin tämä suuri työ oli ehditty päätökseen saada… Aika on vähitellen kehittänyt asiat niin, ettei syntyperäinen Ruotsin mies enää voi, vaikka laki sen myöntääkin, asettaa kuningaskruunua päähänsä ilman ettei se synnyttäisi kateutta, vihaa, taisteluja ja verisiä vainoja maassa samaten kuin salama synnyttää jyrinän jälkeensä. Mitä sitten vaatii aika, mitä Ruotsin valtakunta, että sen vapaus ja itsenäisyys voitaisiin säilyttää?… Ei muuta kuin uuden miehen hallitusohjiin, voimakkaan ja viisaan, joka täydelleen kykenee vaikeaan toimeensa, mutta tämä mies ei saa kantaa kuninkaankruunua. Sen saatte nähdä vielä, jos Herra teille elämää suo, ja jos muuten hänen tahtonsa on, että Ruotsi säilyy kukistumatta, — sen saatte silloin nähdä, että ainoastaan sellainen hallitus on enää mahdollinen Ruotsinmaassa! Ja tältä näkökannalta katsoen olisin mielelläni halunnut, että te, Niilo herra, ja arkkipiispa olisitte paremmin ymmärtänyt toisianne. Molemmat olette te miehiä, sellaisia kuin aika vaatii. Ja kuitenkin on se ehkä sittenkin parempi, niinkuin on, sillä itse asiassa rakastan minä tuota synkkää, arvoituksen kaltaista miestä yhtä vähän kuin tekin."
Ritari puhui niinkuin isä puhuu pojalleen ja sellaisella vakuuttavalla lämmöllä, joka teki syvän vaikutuksen Niiloon. Vihreä huomasi sen silminnähtävällä mielihyvällä. Tahallaan teki hän pysähdyksen puheessaan, mutta kysyi sen sijaan, samassa kun tarttui Niilo Sturen käteen, jonka tämä kuitenkin enemmän epäillen antoi hänelle:
"No hyvä, Niilo herra, te olette kai nyt ymmärtänyt minua?"
"Ja jos olenkin sen tehnyt, niin mitä sitten…?" kysyi Niilo herra takaisin.
"Silloin ratsastamme me heti Penningebyhyn ja siellä tahdon sitten vastata teille kaikesta, josta te aiotte syyttää minua. Ja sitä pyydän minä nyt teiltä, Niilo Sture, isänmaan, niin, vapaudensankarin, Engelbrektin, ja kaikkien niitten nimessä, jotka ovat olleet ja vielä ovat teille jostain arvosta… Antakaa asian mennä menoansa, arkkipiispan palata kotiinsa! Sillä hänessä on kyllä miestä raivaamaan tietä sille, joka kerran voimakkaalla kädellään on hankkiva taas Ruotsille sen vapauden, minkä se nyt on kadottamaisillaan…"
"Ja kuka on sitten tuo mies, ritari?"
"Te itse, Niilo Sture!"
Niilo herra hätkähti ja katsoi terävästi ritaria silmiin, mutta tyynenä kesti tämä hänen tarkastelunsa.
"Jos tarkoituksenne on tällaisilla puheilla viekotella minua, ritari, niin voin ilmoittaa, että siinä suhteessa ainakin olette erehtynyt. Mitä olette tässä puhunut, sitä en voi koskaan hyväksyä, olkoonpa että se olisikin totta. Tulevaisuus, niin omani kuin maanikin, on Herran kädessä, mutta nykyhetkestä voin itse päättää ja koskaan en voi, enkä tahdo vääränvalan avulla rakentaa sitä siltaa, joka veisi Ruotsin itsenäisyyteen. Kaarlo kuninkaalle olen vannonut uskollisuusvalani, ja niin kauan kuin hän elää, olen myös sen pitävä."
Mitä uljainta riemua säteili vanhan ritarin katse, kun kuuli tämän vastauksen, mutta kuitenkin synkkeni hänen otsansa ja vasemman posken syvä arpi muuttui hehkuvan punaiseksi. Ja suuret, säkenöivät silmät alkoivat salamoida tulta, joka osotti, että luja päätös oli juuri muodostumassa hänen riehuvassa sielussaan.
"Onko tämä siis viimeinen sananne, Niilo Sture?" kysyi hän äänellä, joka vapisi mielenliikutuksesta.
"On!" vastasi tämä.
"No niin, näin siis kuoleutuu elämäni kaunein ajatus… Mutta ei, Niilo Sture, se ei saa sittenkään tapahtua. Ainoastaan viheriän ritarin ruumiin ylitse kulkee nyt tiesi Katillo piispan luo!"
"Ritari!" huudahti Niilo seisaalleen hypähtäen.
"Se on luja päätökseni…!"
"Ajatelkaahan toki, että minä voin antaa miesteni ottaa teidät kiinni ja viedä vankina Penningebyhyn."
"Ei, ei, Niilo … tappaa voivat he kyllä minun, mutta vangita ei koskaan."
Niilon oli vaikea päästä niistä omituisista ajatuksista, joita tuo vielä omituisempi ritari synnytti hänessä. Ensi hetkellä ei hän voinut ajatella muuta, kuin että mies oli taas saanut yhden noita kohtauksia, jolloin järki petti hänet. Hän odotti vain saavansa nähdä silmäin hämmentyvän ja tutun hymyn hiipivän hänen huulilleen.
Mutta katse pysyi kirkkaana ja lämpimänä ja silmäin kostea loiste osotti, että liikutus hänessä oli syvempi, kuin Niilo olisi voinut uskoakaan. Ja tuttu hymy se pysyi huulilta kokonaan poissa.
Silloin kuului hurja sotahuuto pihalta ja Brodde, joka yhdessä Erkin ja Hollingerin kanssa oli ulkona odottanut ritarin keskustelun päättymistä, tuli juosten sisään.
"Me olemme petetyt!" huusi hän, "Taavetti herran miehet ratsastavat mäkeä ylös tänne tuvalle."
Niilo loi ritariin silmäyksen, jossa musertava ylönkatse ilmeni. Mutta tämä seisoi taas siinä vanha hymy huulillaan, käsittämättömänä ja arvoituksen kaltaisena. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa ritarin rankaisemiseen, niin luultavaa kuin olikin, että hän toimi yhdessä Taavetti Pentinpojan kanssa. Oli selvää, että taistelu elämästä ja kuolemasta oli edessä, sillä vanhaan vankilaansa, jossa häntä kuitenkin kuolema kohtaisi, ei Niilo herra enää aikonut mennä. Viimeinen toivo oli nyt siinä, jos ensimmäinen hyökkäys voitaisiin tehdä sellaisella voimalla, että se avaisi heille tien hevosten luo. Nämät olivat tuvan takana eräässä vajassa ja koska oli luultavaa, että vihollinen ensin koettaisi saada ne haltuunsa, täytyi sen, mikä kerran nyt oli edessä, tapahtua heti.
Suurimmassa kiireessä ilmoitti Niilo herra aikeensa miehilleen, joista Hollinger ja Erkki seisoivat tuvan viereisen huoneen ovella. Sitten sitoi hän sen miekan vyötäisilleen, jonka Ekolsundista oli anastanut itselleen, ja hurjassa vimmassa syöksyivät nuo neljä miestä tuvasta ulos.
Hymyilevä ritari seisoi ja katseli heidän jälkeensä, mutta heti kun huutoja ja aseitten kalsketta alkoi kuulua tuvan ulkopuolelta, paljasti hänkin miekkansa ja riensi ulos.
Noin kaksikymmentä miestä oli piirittänyt tuvan. Nähdessään nyt, että juuri se, jota he hakivat tuli heitä vastaan, hyökkäsivät he muista välittämättä heti hänen kimppuunsa. Toiset osottivat kuitenkin heti, ettei heitä käynyt niinkään halveksiminen. Yhden asian toki sai tämä hyökkäys aikaan. Hevoset jäivät rauhassa seisomaan vajaan. Ja kysymys oli nyt vain miten paraiten pääsisivät sinne. Se ei ollutkaan mikään helppo asia, sillä viholliset olivat hurjaa vimmaa täynnä. Näki selvään, että he olivat tulleet ei vangitsemaan vaan tappamaan.
Se taito ja voima, jolla Niilo Sture käytteli miekkaansa, oli ihmeteltävä. Mutta hänellä ei ollut pansaria eikä kypäriä päällään, joten hänen täytyi luottaa vain miekkaan ja omaan taitoonsa. Niin kauan kuin kaikki neljä pysyivät yhdessä, kävi taistelu jotenkuten. Mutta vähitellen erotettiin miehet herrastaan. Ehkä sen vaikutti osaksi vastustajain suurilukuisuus, sillä kieltämättä oli ylivoima heidän puolellaan, mutta myös se seikka, että Niilo herran miehet aikoivat sillä tavoin vetää huomion herrastaan omaan itseensä ja siten helpottaa hänen läpitunkeutumistaan. Mutta vasten odotusta hyökkäsikin toinen puoli joukosta heti Niilo herran kimppuun, sillä välin kun toiset antoivat kyllä tekemistä hänen kolmelle miehelleen, niin urhoollisesti kuin nämät taistelivatkin päästäkseen taas herransa kanssa yhteyteen.
Tämän henki riippui hiuskarvasta. Pelastus voi kyllä tulla, jos hän vain voi kestää nuutuneilla voimillaan siksi kun miehensä joutuivat apuun. Sillä ajan pitkään oli vihollisten mahdoton vastustaa miesten rajuja, epätoivon synnyttämiä iskuja. Mutta ennenkuin se oli tapahtunut, voi Niilo herraa kohtalon olla jo ratkaistu. Hurja vimma valtasi sitä ajatellessa Brodden mielen ja hän suuntasi lähimpään vastustajaansa sellaisen iskun, että tämä heti tunnottomana putosi satulasta.
Silloin liehahti valkoinen mantteli hänen ohitsensa ja nousevan päivän valossa välkähti miekka sen joukon seljän takana, joka Niilo herraa ympäröi. Ja samassa kajahti ääni, joka kuului yli miekan melskeen ja valitushuutojen:
"Kurjat konnat, kuinka uskallatte kantaa rehellisen ritarin värejä!…
Antakaa tilaa ja sallikaa taistelun tulla tasaväkiseksi!"
Voimakas sysäys heitti samassa lähimmän ratsumiehen satulasta ja pudonneen ruumiin ylitse syöksyi vihreä ritari piiriin. Ja nyt muuttui leikki heti. Molemmat ritarit asettuivat selkä selkää vasten ja siellä täällä kaatui jo hevonen vetäen ratsastajan mukanaan.
"Lempo vieköön, ellen sinua lopultakin saavuta!" kuului silloin kähisevä ääni alhaalta maasta.
Vanginvartija se sillä tavoin huudahti. Hän oli pudonnut niin onnellisesti, ettei ollut liiaksi loukkautunut ja nyt tuli hän ryömien esiin sekä kietoi kätensä Niilo herran ympärille temmaten hänen siten erilleen urhoollisesta taistelutoveristaan.
Viisi vahvaa kättä ja yhtä monta miekkaa suunnattiin samassa Niilo Sturen päätä kohti. Ja vaaleamanttelisella ritarilla oli kyllin itsessäänkin puolustamista.
Mutta nähtävästi oli hänen huomionsa enemmän kiintynyt Niilo herraan kuin omaan itseensä. Ainakin kääntyi hän heti ympäri, kun tunsi toverinsa kaatuvan välittämättä ollenkaan niistä iskuista, joita häneen takaa päin suunnattiin. Niin sattuikin voimakas miekanisku häntä vyötäisiin samassa kuin hän itse pisti vanginvartijan kuoliaaksi. Kuitenkin oli vanhalla ritarilla vielä niin paljon voimia, että hän jaksoi miekallaan suojella Niilo herraa ja lyödä häneen suunnatut iskut sivuun, kunnes hän itse voi vapautua entisen vanginvartijansa kuolemassakin vielä lujasta syleilystä.
"Pistäkää kuoliaaksi se valkoinen petturi, niin on voitto meidän!" huudahti eräs miehistä.
Ja sankarin voimakas käsivarsi vaipui alas ja tuo kookas vartalo horjui ja kaatui maahan.
Mutta samassa oli Niilo herrakin taas jalkeilla. Voimakkaalla hyppäyksellä pääsi Brodde hänen sivulleen ja taistelu siirtyi nyt enemmän tielle päin. Lopulta tuli Erkkikin ja heti senjälkeen Hollinger, jotka molemmat olivat vihdoinkin vapautuneet vihollisistaan. Ja silloin oli asia pian päätetty.
Vainoojat pötkivät pakoon ja Niilo herra miehineen riensi hevosten luo ajaakseen heitä takaa.
Niin saapuivat he sille paikalle, jossa viheriä ritari makasi, verisenä ja kalpeana, mutta vielä kuolemassakin vanha hymy huulillaan. Niilo kallistui hänen puoleensa tarttuen hänen käteensä. Henki ei ollut vielä paennut, mutta selvää oli, että veri juoksisi ennen pitkää kuiviin, ellei pikaista apua ollut saatavissa. Niilo herra kiiruhti tupaan peljästyneen talonpoikaiseukon puheille ja saikin häneltä, millä voi haavoitetun ensi hätään sitoa.
Kun hän tuli ulos, seisoivat miehet jo valmiina lähtöön.
"Heti satulaan!" huusi hän heille, "ja hankkikaa hevospaarit, mutta rientäkää … sillä meidän täytyy kuljettaa vihreä ritari Enköpingiin."
Miehet kiiruhtivat täyttämään herransa käskyä, mutta itse riensi hän kuolevan luo ja koetti niin hyvin kuin voi ehkäistä verenvuotoa.
Vähän senjälkeen jättivät he tuvan ja suuntasivat kulkunsa Enköpingiin, jonka Franciskaaniluostarissa, talonpoikaisvaimon ilmoituksen mukaan, taitava haavalääkäri oli olemassa.