VIII.
Sanansaattaja.
Molemmat ystävykset suuntasivat askeleensa Niilo Bonpojan asuntoon ja siellä saivatkin he rauhassa puhella kaikesta, mitä heillä toisilleen kerrottavaa oli. Ikäänkuin huomaamatta kääntyi keskustelu kuitenkin heti kuningasta ja valtakuntaa koskeviin asioihin. Tord oli varma, että sotaa ei voitu enää välttää ja hän iloitsi jo, että he saisivat taas yhdessä taistella, hän ja Niilo. Ja silloin olisi Niilokin taas raivaava miekallaan tien kuninkaan ystävyyteen. Surullisesti hymyili Niilo ystävän kuvitteluille, huomautti, kuinka kaikki olosuhteet sotivat niitä vastaan, mutta Tord kumosi ne hänen väitteensä. Ja niin joutuivat he vähitellen taas puhelemaan omista asioistaan ja Tord ilmaisi silloin Niilolle, että hän pian aikoi viettää häänsä neiti Iliana Tottin kanssa.
"Oletko siis jo saanut hänen isänsä suostumuksen?"
"En, mutta aion ennen pitkää hankkia sen!" vastasi Tord. "Ja sille retkelle tulet sinä kai mukaan? Olen ajatellut, että jo syksyllä lähtisimme matkalle."
Niilolla ei ollut mitään sitä vastaan ja he sopivat, että Tord niihin aikoihin tulisi Ekesjöhön Niiloa hakemaan, josta he sitten yhdessä matkustaisivat Tanskaan neitosen isän, herra Åke Akselinpojan luokse Hjulebergiin.
Kättä puristaen erosivat he sitten toisistaan. Oli tullut aamu jo heidän siinä puhellessa. Ja Niilo ratsasti sen vielä kestäissä Brodden kanssa Vadstenasta.
Viikkoja kului. Kuningatar oli tointunut jo niin paljon taudistaan, että voi ajatella matkaa Tukholmaan. Ennen lähtöään määräsi hän kuitenkin Vadstenan luostarikirkossa lepopaikan itselleen Filippa kuningattaren viereen. Kuningas oli kyllä levoton hänen tähtensä, mutta ei hän silti tullut ajatelleeksi, että voisi kadottaa hänet. Niin pian siis kuin kuningatar oli tointumaan päin, jätti hän hänet ja matkusti Tukholmaan, jossa hänellä oli joukko hallitusasioita hoidettavana, samalla kuitenkin pitäen rangaistuja herroja tarkasti silmällä.
Näytti kuin olisi Kaarlo nyt saanut entisen voimansa ja reippautensa jälleen. Sillä moneen vuoteen ei hän ollut sellaista toimi-intoa osottanut, kuin mitä hänessä nyt taas huomattiin. Mutta uusi suosikki, herra Jost von Bardenvleth, kohosi päivä päivältä yhä suurempaan suosioon. Ja hädin tuskin vain sai kuningatar Tukholmaan palattuaan hänet niin paljon ritarista erilleen, että vietti edes sen hetken ajan, jonka valtiotoimet myönsivät, hänen seurassaan. Kuitenkin oli hänen otsansa aina kirkas ja suunsa hymyyn vetäytyneenä, kun astui kuningattaren huoneeseen ja näki hänet siellä tyttäriensä ja hovineitojensa keskellä. Heillä oli ollut kaikkiaan yhdeksän lasta, mutta neljä poikaa ja yksi tyttö oli kuollut, niin että ainoastaan neljä tyttöä oli nyt enää jälellä. Vanhin näistä oli Magdalena, äidin kuva ja isän lemmitty.
Eräänä päivänä, kun kuningas mitä parhaimmalla tuulella tuli kuningattarensa luota, kohtasi hän Tord Bonden.
"Mitä on teillä sydämellänne serkku?" kysyi kuningas, "näytätte niin juhlallisen näköiseltä!"
"Aion matkustaa Gotlantiin kosioretkelle!" vastasi Tord.
"Gotlantiin!" huudahti kuningas. "Mitä sanottekaan, Tord Kaarlonpoika, vihollisenko luokse kosioretkelle?"
"Ja sen te sanotte niin varmana, kuin tietäisitte jo kenen luokse olen menossa," virkkoi Tord, "kuitenkin, Jumala paratkoon, vihollisen luokse olenkin nyt matkalla ja siksi olen tullut pyytämään teidän suostumustanne siihen."
"Ja ketä tähtää tämä kosiomatkasi?" kysyi kuningas vallan vakavana.
"Neiti Iliana Åkentytärtä, joka nykyään oleskelee serkkunsa, Briita rouvan, luona Hammarstadissa."
"Neiti Ilianaa!" huudahti kuningas. "Mitä sanottekaan, serkku, neiti
Ilianaa?"
Tordia kummastutti, että kuningas sitä niin ihmetteli, enemmän kuin äsken hänen ilmoitustaan, että oli vihollisen luokse kosioretkelle menossa. Hän näytti paljoa vähemmän kiinnittävän mieltään Åke Akselinpoikaan, kuin hänen tyttäreensä.
"Tuntuu siltä", uskalsi Tord huomauttaa, "kuin olisi teillä enemmän neitoa, kuin hänen isäänsä, omaa vihollistanne, vastaan."
"Niin!" vastasi kuningas, "niinhän se onkin asianlaita…! Täytyy tunnustaa, että olen antanut tässä asiassa toiselle sanani…"
"Ja kelle sitten?" kysyi Tord tulistuneena, posket punottavina.
Kuningas katseli tutkivasti häntä ja vastasi sitten ulkomuodoltaan aivan tyyneenä:
"Tässä asiassa olen luvannut puoltolauseeni ritari Jost von
Bardenvlethille."
"Jost von Bardenvlethille!" huudahti Tord, mutta hillitsi heti itsensä ja lisäsi: "Vähän se häntä hyödyttää…"
"Älkää liikoja siinä suhteessa kuvitelko, Tord … ritarilla on sekä neidon että suvun suostumus."
"Sen näyttää tulevaisuus…!"
"Niin ja lähin tulevaisuus vielä", lisäsi kuningas hyväntahtoisesti. "Te huomaatte siis, etten voi antaa suostumustani teidän kosiomatkaanne."
Nämät sanat sanottuaan käänsi kuningas hämmästyneelle Tordille selkänsä ja meni huoneisiinsa.
Tordilla oli reipas, päättävä luonne. Hän teki heti päätöksensä. Ei se veisi paljon aikaa, vaikka hän matkustaisi Hammarstadiinkiin ottaakseen siellä selvän kuninkaan sanojen todenperäisyydestä. Keskustelu Niilon kanssa Vadstenassa, jonka kuluessa oli tullut puheeksi Jost ritarin rakkauskin Ilianaan, tuli siinä nyt myös Tordin mieleen. Mutta epäilemättä ei Niilo ollut kertonut siiloin kaikkea mitä asiasta tiesi. Siitä oli pidättänyt häntä ehkä epävarmuus hänen, Tordin tunteista, ja ehkä myöskin se, ettei tuntenutkaan asiaa muuta kuin epäilyttävien, lentävien huhujen kautta. Ja niin päätti Tord ratsastaa Hammarstadiin.
Samana iltana lähti hän jo Tukholmasta. Mutta saapuessaan Hammarstadiin ei hän tavannut kumpaakaan siellä ei Briita rouvaa eikä Iliana neitiä. Edellinen oleskeli Örebrossa, jossa miehensä nyt oli linnanhaltiana Niilo Juhonpojan (Oxenstjernan) jälkeen. Jälkimäisestä ei kukaan tiennyt sen enempää, kuin että hän illalla ennen Briita rouvan lähtöä oli mennyt erään ritarin kanssa lahdella keinuvaan laivaan, joka sitten oli purjehtinut pois. Kuitenkin oli se tapahtunut Briita rouvan suostumuksella, sillä itse oli hän seurannut heitä rantaan ja katsonut, kun neito nousi laivaan ja purjehti ulapalle.
Linnantuvassa sai Tord nämät tietonsa. Ja hän seisoi siellä otsa synkkänä, silmät tulta iskien, niin hurjana ja pelottavana, että Erengisle herran uskolliset, vanhat palvelijat menivät matkaansa päästäkseen enemmistä tiedusteluista. Ainoastaan talon vouti jäi jälelle. Hän oli nuori, vilkassilmäinen mies ja tarkasti seurasi hän ritarin pienintäkin kasvojen ilmettä. Ritari juoksi vuodin luokse, tarttui tätä käsivarresta kiinni ja puristeli sitä niin, että vouti muuttui melkein mustaksi muodoltaan.
"Kuka oli tuo ritari?" kysyi hän.
"Armollinen herra, häntä en tuntenut", lausui vouti. "Kuka hän oli, sen tietää ainoastaan Briita rouva."
"Kautta Jumalan, murskaksi lyön sinut, mies, ellet heti sano, kuka ritari oli!" huudahti Tord. Hänen katseensa, yhteenpuristuneet nyrkkinsä, se voima, jolla miestä piteli, kaikki se oli riittävänä todistuksena, että tässä oli tosi edessä, että hänen hetkensä olivat luetut, ellei täyttäisi ritarin pyyntöä.
"Armoa, herra, armoa!" ähkyi hän. "Tahdon ilmoittaa hänen nimensä, jos ritarisanallanne vakuutatte, ettette ilmaise minua, sillä asia on pidettävä salassa. Ei kellään saa siitä olla vähintäkään aavistusta."
Tord tuli yhä levottomammaksi tätä puhetta kuullessaan. Ryöväys Raisiossa, merirosvojen takaa-ajo, Iliana ja Briita kavalan Jostin vallassa, kaikki se tuli taas hänen mieleensä. Kaikki se muodosti kamalan yhteyden tämän kanssa. Ja ritarin teko sai taas Tordin mielessä toisen värin, kuin mitä tämä itse oli siitä koittanut kuninkaalle uskotella. Hän oli jo varma, että se oli Jost von Bardenvleth, joka oli Ilianan vienyt. Ja vihassaan unhotti hän aivan, että oli nähnyt juuri vähää ennen ritarin kuninkaan luona Tukholmassa.
"Heti hänen nimensä!" huusi hän voudille, välittämättä ollenkaan tämän vaatimuksesta.
"Se oli herra Maunu Gren!" tunnusti vouti.
"Maunu Gren!" toisti Tord epäilevänä. Vouti, huomattuaan, ettei sanojaan uskottu, kertoi tapauksen asianhaaroja myöten, kuinka laiva oli saapunut ja kuinka levoton ritari oli ollut, ennenkun taas sai nostaa purjeet ja jättää Ruotsin rannikon.
Tord ei voinut epäillä enää. Hän vain ihmetteli mihin Maunu herran matka kulki. Ja niin unhotti hän heti omat asiansa kuullessaan jotain, joka koski kuningasta ja valtakuntaa.
"Ja mihin oli ritari matkalla?" kysyi hän voudilta.
"Tanskaan, herra", lausui vouti, joka ei luullut enää olevan tarpeen pitää asiaa salassa, kun kerran jo oli ritarin nimen ilmoittanut, "Tanskaan kuningas Kristianin luo."
Siis kavaltaja, joka tahtoi näyttää koko maailmalle, mikä hän todellisuudessa oli.
Tord jätti heti senjälkeen Hammarstadin. Hän päätti nyt jatkaa matkaansa suoraan Tanskaan Hjulebergiin, joka oli aivan lähellä Falkenbergia Hallannissa. Hän suuntasi senvuoksi matkansa Södermanlannin ja Itägöötinmaan kautta ja tuli muutamien päivien kuluttua Ekesjöhön Smålannissa, jossa asui Svante Bonpoika (Yö ja Päivä), Niilo Bonpojan veli.
Tordin saapuessa oli Niilo metsästämässä, mutta tuli jo illalla kotiin ja oli valmis seuraavana päivänä matkaan Tordin kanssa. Niilo oli yhtä hämmästynyt kuin Tordkin, kuullessaan Ilianan lähdön Maunu herran kanssa ja että tämä ritari nyt todella oli poistunut maasta ja mennyt Kristianin palvelukseen. Hän uskoi nyt aseenkantajansa kertomuksen ja jutteli ystävälleenkin, mitä Brodde oli yöllä Arbogassa kuullut. Seuraus oli, että Brodde kutsuttiin molempain herrain luo ja sai ottaa heidän kanssaan yhdessä osaa neuvotteluihin.
Päätökseksi tuli, että Brodde lähtisi Skåneen päin tietoja hankkimaan, kun sitävastoin molemmat ystävykset ratsastaisivat Hjulebergiin. Seuraavana päivänä lähtivät he sitten matkaan. Brodde kääntyi heti etelään, mutta Niilo ja Tord ratsastivat Jönköpingiin jatkaakseen sieltä yhä eteenpäin kulkuansa.
Ratsastaessaan kaupungin raatihuoneen ohitse, tapasivat he miehen, joka tarkasteli heitä tutkien, etenkin Tordia. Viimein tuli hän heidän luokseen ja kysyi, eikö toinen heistä ollut herra Tord Kaarlonpoika.
"Kyllä, minä olen!" vastasi Tord.
"Minulla on teille eräs kirje, mukanani, Tord herra!" lausui mies.
"Keltä?" kysyi Tord.
Sitä ei mies kuitenkaan tahtonut sanoa, vaan halusi hän tavata Tordia hänen asunnossaan. Tord ilmoitti kyllä, ettei hän aikonut kaupungissa asuntoa itselleen hankkia, vaan päinvastoin jatkaa yhä matkaansa eteenpäin, mutta silloin virkkoi mies:
"Niin paljon voin sanoa, että mitä minulla on teille kerrottavana, ansaitsee kyllä tunnin, kahdenkin pysäyksen!"
Se tiedonanto sai Niilon ja Tordin jäämään hetkiseksi kaupunkiin. Mies seurasi heitä, odottaen, kunnes he saivat hevoset talliin ja löysivät asunnon, jossa voivat rauhassa puhella. Tord, tultuaan sisään ja luotuaan silmänsä mieheen, joka jo ennenkin oli tuntunut hänestä tutulta, luuli nyt tuntevansa hänet. Sanantuoja oli tanakka mies ja ahavoituneet, arpiset kasvot osottivat selvään, että hän oli ollut monessa leikissä mukana. Hän näytti jo edeltäpäin aavistavan, mitä ritari aikoi kysyä. Ja vältti sitä sillä, että heittäytyi hänen jalkoihinsa ja pyysi anteeksi.
"Mitä tarkoitatte!" kysyi Tord astuen askeleen takaperin. "Mitä on minulla teille anteeksi annettavaa?"
"Ettekö muista enää Raision kirkkoa?" kysyi mies. "Minä olen sama Jösse Bonpoika, joka silloin toin Niilo herralta sanan, että tulisitte kohtaamaan häntä Raision kirkkoon. Siitä on nyt kulunut jo enemmän kuin kahdeksan vuotta."
Nyt muisti Tordkin. Sama merirosvo, joka oli tahtonut nutistaa hänet, mutta jota hän päinvastoin oli niin pahoin pidellyt että tämä sai koko kesän maata sairaana Raision kirkkoherran luona, joten vasta syksyllä myöhään oli voinut ajatella matkaa Ruotsiin. Hän oli sitten antautunut Kristoferin palvelukseen ja oli nyt kuningas Kaarlon asemiesjoukon päällikkönä.
"Voitteko unhottaa sen, mitä silloin yritin teille tehdä?" jatkoi mies. "Olen aikoja sitten jo jättänyt ne, jotka kutsuivat itseään Jumalan ystäviksi ja kaikkien muitten vihollisiksi, ja palvelen nyt samaa kuningasta kuin tekin."
"Sydämestäni sen anteeksi annan", vastasi Tord tarttuen miehen käteen ja nostaen hänet ylös. "Mitä silloin tahdoitte minulle tehdä, oli vihollisena! Ja nyt saa se olla minun puoleltani unhotettu, varsinkin kun luulen jättäneeni teille siitä muiston, jota teidän tilallanne en niinkään hevillä luulisi voivani unhottaa! Mutta älkäämme puhuko enää siitä… Ennen kaikkia, mikä on se asia, joka teillä on minulle ilmoitettavana."
Jösse Bonpojan silmät harhailivat ympäri huonetta, kun nousi ylös, eikä hän uskaltanut katsahtaakaan ankaraan ritariin. Mutta se ehkä johtui vain hänen ankarasta mielenliikutuksestaan. Hän kopeloi kiireesti röijynsä alustaa ja otti lopulta sieltä esiin pienen kirjeen, jonka jätti Tordille.
Tord avasi kirjeen ja luki sen. Se oli aivan lyhyt:
"Minut viedään yhdessä herra Maunu Grenin kanssa vangittuna Lybeckiin", oli siinä. "Älkää kuitenkaan ryhtykö mihinkään pelastushommiin. Se olisi nykyisissä olosuhteissa samaa, kuin turmella kaikki. Mutta luottakaa minuun. Ennen kuolen, kuin rikon lupaukseni. Iliana Åkentytär."
Vihaa kuohuen ja hämmästyneenä jätti Tord kirjeen Niilolle kääntyen samassa Jösse Bonpoikaan ja kysyi tältä, kuka oli hänelle kirjeen antanut.
"Iliana neiti itse", vastasi Jösse ja lisäsi: "Pääsin Maunu Grenin laivaan, kun hän läksi Turusta. Olin näet siihen aikaan Suomessa kuninkaan asioilla ja saavuin juuri Viipurista Turkuun, kun Maunu herrakin sinne Ruotsista saapui jättääkseen Turun linnan herra Eerikki Akselinpojan haltuun. Maunu herra sanoi lähtevänsä Ruotsiin kuninkaan luokse, enkä minä siis epäillyt seurata häntä. Hän purjehtikin todella Ruotsin rantamalle, mutta pysähtyi Hammarstadin lahteen ja sittenkun oli saanut sieltä Iliana neidin laivaansa, nosti hän taas purjeet ja matka kulki nyt hyvässä myötätuulessa etelää kohti."
"Mutta miksette eronnut Maunu herrasta Hammarstadissa?" kysyi Niilo.
"Siellähän olisitte päässyt maihin!"
"Minut pidettiin vankina laivalla", vastasi Jösse, "eikä kukaan saanut henkensä uhalla jättää alusta, muutamia luotettuja miehiä lukuunottamatta, jotka soutivat veneen maihin ja taas takaisin."
"Eikö siis Maunu herra tiennyt, että olitte kuninkaan asemiehiä?" kysyi Niilo, joka ollen tyyneempi kuin Tord tahtoi tutkia asian tarkemmin kuin tämä.
"Kyllä hän sen tiesi. Sanoinhan minä sen hänelle. Mutta hän tahtoi, että rupeisin hänen miehekseen. Ja siihen ei minulla tietystikään ollut halua, koska muutan herraa mieluummin omasta kuin muitten tahdosta… Kun en siis suostunut, piti hän minut vangittuna niin kauan kun laiva oli lahdessa."
"Ja Iliana neiti?" kysyi Tord.
"Neitoa kohdeltiin niinkuin ylhäissukuista neitoa pitääkin", vastasi entinen merisissi, "ja merelle tultua päästettiin minut myös taas vapaaksi ja sain sitten olla, miten itse halusin. Silloin tuli neito eräänä päivänä luokseni ja kysyi, kuka olen ja mihin aioin… Se tapahtui vähää ennemmin, kuin saimme kaksi kauppalaivaa näkyviimme, joita Maunu herra heti alkoi ajaa takaa ja saikin hän ne lopulta onnellisesti käsiinsä. Ylhäinen neito tuskin ehti kuulla vastaukseni, että pyrin Ruotsiin, kun hänet jo komennettiin kannen alle. Pian senjälkeen tapahtui sitten tuo onnettomuus."
"Onnettomuus?" huudahti Tord ja Niilo samalla kertaa.
"Niin", jatkoi Jösse, "luulin, että siitä kirjeessä puhutaan… Suuri lybeckiläinen sotalaiva hyökkäsi Maunu herran kimppuun. Ja ankaran taistelun jälkeen täytyi hänen antautua väkineen vangiksi, vaikka hänellä olikin laivassaan kaksisataa miestä."
"Herra armahtakoon, Jösse Bonpoika!" puhkesi Tord puhumaan, mutta Jösse kiiruhti heti lisäämään:
"Vaara on ohitse nyt. Sillä Lundin läpi kulkiessani sain kuulla, että kuningas Kristian, Norjasta kruunausmatkalta palattuaan, oli heti lunastanut Maunu herran, joka nauttii hänen erityistä suosiotaan. Myöskin Iliana neiti kuuluu nyt olevan Köpenhaminassa, mutta odotetaan piakkoin saapuvaksi Iivari Akselinpojan luokse Lillöhön."
"Missä saitte sitten tämän neidin kirjeen?" kysyi Tord.
"Se tapahtui silloin", jatkoi Jösse, "kun lybeckiläinen sotalaiva sai Maunu Grenin aluksen haltuunsa, kun sen miehistö ei enää voinut pitää puoliaan. Seisoin maston vieressä, sillä en voinut olla minäkään taisteluun osaa ottamatta. Silloin kuulin neitosen huutavan nimeäni ja kun kiiruhdin hänen luokseen jätti hän kirjeen minulle."
"Kauan olette sitä viivyttänytkin!" lausui Niilo epäluuloisena.
"Varmaankin on teillä ollut siellä Skånessa päin paljon puuhaamista."
"Siltähän se voi tuntua ja tavallaan olettekin oikeassa… Luulen kuitenkin hyödyttäneeni kuningas Kaarloa ja Ruotsin valtakuntaa viipymiselläni. Kun lybeckiläinen oli voittanut, ei se tiennyt aluksi, mitä tehdä niin monilla vangeilla. Siksi laski se heistä heti osan Skånen rannikolle. Niiden joukkoon satuin minäkin. Toisen osan lähetti se Danzigiin ja niille kävi onnettomasti, sillä ne mestattiin joka ainoa. Ja niin olisi kai käynyt Maunu Grenillekin Lybeckissä ellei kuningas Kristian olisi väliin mennyt… Tulin maihin lähellä Trelleborgia ja siellä kuulin jo puhuttavan kiihkeästä riidasta, joka oli syntynyt Iivari Akselinpojan ja Lundin arkkipiispan Tuven välillä. Eräässä oluttuvassa sen kuulin, jonne menin juomaan mukillisen olutta. Siellä kaksi miestä puheli asiasta. Toinen heistä oli Ruotsista ja hän oli tuonut herra Tuure Tuurenpojalta Axewallasta sanaa Iivari herralle."
"Tuure Tuurenpojalta!" huudahti sekä Tord että Niilo.
"Niinkuin sanoin, oli hän herra Tuure Tuurenpojan lähetti. Ja oli hän tullut kuulustelemaan, miten Maunu herran oli käynyt. Siitä asiasta oli minulla paraimmat tiedot annettavana ja siten tulin kuulleeksi kaikenlaista, sillä olut oli hyvää ja mies puhelias. Tuure herra ja moni muukaan eivät ole kuninkaan ystäviä. Kun tahdoin saada asiasta vielä tarkempia tietoja ja kun mies muutaman päivän kuluttua oli lähtevä Lillöhön niin päätin seurata häntä sinne. Mutta Iivari herra oli niin kiintynyt riitaansa arkkipiispan kanssa, ettei häneltä muuhun aikaa riittänytkään. Kun sanoin hänelle lähteväni Ruotsiin, pyysi hän minua tervehtimään veljeänsä, herra Eerikki Akselinpoikaa ja sanomaan, että tuuli oli kääntymässä ja että oli paras hänenkin nyt katsoa eteensä… Niin hän sanoi ja sitten matkusti hän Lundiin. Siellä viivyin minäkin hetkisen aikaa. Mitä sain tietää, sisältyy siis pääasiassa siihen, että Tanskan ja Ruotsin herroilla on salahankkeita, joista hedelmät näkyvät vuoden, kahden kuluttua… Tuure herra oleskelee nykyään täällä kaupungissa, näin hänet, ja Eggert herra tuli myös tänne eilen Rumlaborgista."
Tuure Tuurenpoika (Bjelke), Kråkerumin herra, ei ollut vielä Axevallan linnanhaltia, mutta oleskeli siellä nyt satunnaisesti serkkunsa Knuutti Steeninpojan (Bjelken) luona, joka oli saanut Axevallan linnan kuninkaan apen, vanhan ritarin, Kaarlo Orminpojan kuoltua. Vasta seuraavana vuonna sai Tuure herra Axevallan läänityksekseen. Tähän asti oli häntä luultu kuninkaan puoluelaiseksi. Hänellä oli kova ja julma luonne. Rahvasta vihasi hän sydämensä pohjasta, eikä voinut kärsiä, että Engelbrektin nimeäkään mainittiin hänen läsnäollessaan. Sen lisäksi oli hän erittäin röyhkeä eikä saattanut hillitä kerskailuhaluaan kuninkaankaan seurassa, jonka ensimäinen vaimo oli ollut Tuure herran sisar. Äitinsä puolelta oli Tuure herra myös sukua Jönköpingin ja Rumlabergin linnanhaltialle, herra Eggert Krummedikille, joka myöskin, ilman että ansaitsi sitä, nautti Kaarlo kuninkaan suosiota.
Nämät tiedonannot tekivät niin Tordin kuin Niilonkin mielen alakuloiseksi. He olivat kuitenkin varmoja, ettei kuningas Kristian sodallaan Ruotsia vastaan mitään voittaisi, vaikka kavaltajat kyllä ehkä voisivatkin hetkeksi aikaa antaa kuninkaalle ja hänen ystävilleen tekemistä. Ja siksi saivat nämät asiat nyt väistyä yksityisasiain tieltä. Jösse Bonpojan poistuttua joutuikin heti taas keskustelun alaiseksi Tordin retki ja sen tarkoitus. Tord oli aluksi kahden vaiheilla, jatkaisiko matkaa Åke herran luokse Hjulebergiin vai ei. Voisihan sillä todella olla odottamattomia seurauksia. Mutta toiselta puolen taas voi ajatella, että Iliana neiti oli tuskan pakottamana kirjeensä kirjoittanut, jota tarkemmin asiaa mietittyään ei olisi tehnytkään. Kun hän vielä mietti, mitä Jost ritari voisi sillä aikaa aikaan saada, niin tuli hän lopulta siihen päätökseen, että matkaa oli jatkettava. Jos Åke herra kieltäisi, olisi asia sitten selvä. Tord tietäisi silloin, ettei hänellä enää olisi mitään muuta keinoa voittaakseen morsiamensa, kuin anastaa se väkivallalla. Ja sen tehtyä voitaisiin sitten asiasta keskustella sekä kuningas Kaarlon että Åke herran kanssa.
"Kävi miten kävi", sanoi hän lopulta lyöden Niiloa olkapäälle, "sotaa minä vain haluan ja silloin me taistelemme rinta rinnassa ja vedämme nuo kurjat kavaltajat päivänvaloon."
Ei hän tullut ajatelleeksikaan, ettei Niilo tahtoisi mukana olla. Ei hän sitä miettinyt, kuinka katkeralta tästä mahtoi tuntua taistella nyt halpa-arvoisena ja huomaamattomana miesten joukossa, jotka olivat aina tottuneet näkemään hänet kaikkien etunenässä. Mutta Niilo oli aivan samaa mieltä kuin Tordkin, eikä hänelle tullut mieleenkään vetäytyä nyt syrjään, kun isänmaan pelastaminen oli kysymyksessä. Hänen vankka, jalo luonteensa oli vuosien kuluessa varsinkin nyt Arbogan ja Vadstenan tapausten jälkeen saanut lopullisen tulikasteensa. Satunnaiset tapahtumat, onnen vaihtelut, ihmisten arvostelut eivät saaneet häntä enää päämäärästään horjumaan. Hän katseli nyt maailmaa ikäänkuin ylhäältä päin. Ja siksi voikin hän paremmin kuin muut nähdä ja arvostella niitä voimia, jotka olivat siinä vaikuttamassa, niitä tarkotusperiä, joita etsittiin, samalla kun ei voinut olla hymyilemättä tuolle turhamaiselle kiihkolle, olla etunenässä.
Kohtaus Briitan kanssa, tieto hänen rakkaudestaan, sekin osaltaan kohotti hänen mieltään, vapautti sen tomun ja pikkumaisuuden kahleista. Ja hänestä tuntui, kuin olisi edellinen jakso, joka päättyi siihen, ollut vain valmistusaika hänen sisällisessä kehityksessään ja nyt tullut korkeampien aatteiden, suurempien taistelujen hetki. Briitan tunnustus toi muassaan yhtä hyvin voiton seppeleen kuin manauksenkin, edellisen, mitä kuluneeseen aikaan tuli, jälkimäisen taas mitä tulevaan. Mutta ne koettelut, mitä nyt voi tulla, ne olivat hänestä enää pikkuasioita vain. Sellainen sattui hänelle jo tänäkin päivänä.
Herra Eggert Krummedik lähetti sanan, että Tord herra tulisi päivälliselle hänen luokseen linnaan. Se herätti niin Tordin kuin Niilonkin kummastusta, että kutsu koski ainoastaan Tordia. Tarkemmin mietittyään huomasivat he kuitenkin, että eihän Eggert herra voinut kutsua vieraakseen sellaista kuin Niilo, jonka kuningas niin julkisesti oli seurastaan erottanut. Tord meni siis yksin. Tuskin oli hän vielä ehtinyt poistua, kun jo Tuure Tuurenpoika saapui Niilon luokse.
Ensimäiset tervehdyssanat lausuttuaan, alkoi ritari ilman pitempiä kiertelyjä selittää, miksi oli tullut. Hän puheli kuninkaan herkkäuskoisuudesta, hänen kykenemättömyydestään erottaa ystäviä vihollisista sekä hänen julmasta menettelystään jälkimäisiä kohtaan. Ja tämän puheen jälkeen kysyi hän muitta mutkitta, mitä Niilo asiasta mietti. Kysyi, eikö hän jo kaiken senjälkeen mitä oli saanut kärsiä niin monivuotisen uskollisen palveluksen jälkeen, eikö hän jo nyt ollut valmis yhtymään niihin, jotka aikoivat saada asiain tilan Ruotsissa muuttumaan.
Tarkkaavaisena kuunteli Niilo ritarin puhetta, mutta heti kuin huomasi, mitä tämä oikeastaan tarkotti sillä, antoi hän jyrkän kiellon. Kuitenkin koska Tuure ritari oli puhunut hänelle siinä luulossa, että tapaisi hyvinkin kernaan kuuntelijan, tahtoi hän perustella kieltoaan, miksi ei voinut ritariin ja hänen puoluelaisiinsa yhtyä. Hän koetti sitten vielä osottaa ritarille, että tämän sanat sisälsivät kavallusta, mutta lupasi kuitenkin pitää asian salassa, jos ritarikin jättäisi salahankkeensa kuningasta vastaan sikseen. Siinä suhteessa hän kuitenkin puhui kokonaan kuuroille korville. Tuure ritari oli pitänyt aivan varmana, että mies, jota oli niin kohdeltu kuin Niiloa, ei hetkeäkään epäilisi nostaa miekkaansa kostoon siten hyvitystä vaatiakseen, koska sitä kuninkaalta ei ollut muuten saatavissa. Hän siis käsittikin Niilon puheen vain estelyksi, jonka kautta tämä tahtoi kiskoa voittoa itselleen ennenkuin kuninkaan vastapuolueeseen astui, ja siksi alkoi hän kuvailla Niilolle sitä valtaa, niitä linnoja ja läänejä, joita palkinnoksi oli odotettavissa.
Aika kului siinä puhellessa ja ennenkuin herrat sitä huomasivatkaan oli päivällinen linnassa loppunut ja Tord herra isäntänsä, Eggert herran, seurassa matkalla majataloon.
Siellä sai keskustelu sillä aikaa ihan odottamattoman käänteen. Niilo kieltäytyi aivan jyrkästi kaikista kavalluspuuhista.
"Ei löydy maailmassa sellaista palkkaa, Tuure ritari", sanoi hän, "jota pitäisin sen arvoisena, että sentähden voisin omantuntoni pantiksi panna. Olen siis edelleenkin Kaarlo kuninkaan mies tai oikeammin Ruotsin mies… Tämän maan, tämän kansan edestä vain tahdon elää ja kuolla, vaikka minulle sitten olisi seitsemän kuningaskuntaa sen asemesta tarjolla!"
Nyt tulistui jo Tuure herra. Häntä harmitti, että oli paljastanut itsensä, nähnyt niin paljon vaivaa turhan asian vuoksi. Ja hänestä alkoi Niilo tuntua enemmän pelkurilta raukalta kuin urhokkaalta ritarilta.
"Kautta viiden haavan", huudahti hän, "te olette pelkuri, Niilo
Bonpoika!"
Hymyillen katseli Niilo vihastunutta ritaria. Juuri tällä hetkellä astui Tord Eggert herran kanssa sisään huoneeseen.
"Voi olla", lausui Niilo, "että olemme siinäkin eri mieltä, niinkuin olemme edellisessäkin."
"Olette mitä kurjin raukka!" huudahti taas Tuure herra kuuntelematta ollenkaan mitä Niilo sanoi ja tullen vielä rohkeammaksi ystävänsä Eggert herran samoinkuin Tordinkin tulosta. Tord, niin vilpitön kuninkaan ystävä kuin olikin, ei kuitenkaan koskaan olisi kärsinyt sellaista loukkausta, kuin mitä Niilo nyt Tuure herran puolelta sai kärsiä.
"Ajatelkaa ensin Tuure ritari", vastasi Niilo sävyisästi, "ajatelkaa, ennenkuin lausutte sanoja, jotka voivat saada verenvuodon aikaan. Minulla on toki jossain määrin kunnianne vallassani!"
"Kunniani on varmemmin miekkani terässä, Niilo Bonpoika… Jättäkää kauniit lorunne, sillä kukaan ei niitä enää usko ja kaikista vähimmin minä."
"Mikä antaa aihetta sellaiseen solvaukseen?" keskeytti Tord astuen uhkaavana suuttunutta ritaria kohti.
Kysymys saattoi ritarin hämmennyksiin. Hän oli mielestään niin selvästi lausunut vihastuksensa syyn, että Tordin kysymys oli hänestä aivan tarpeeton. Ja lähempi selvittely oli sitä vaarallisempi, koska siitä olisi käynyt ilmi, mitä ritari ei suinkaan halunnut, nimittäin hänen todellinen mielenlaatunsa kuningasta kohtaan. Senkautta hän todellakin oli Niilon vallassa ja tämä olisi myös voinut käyttää sitä puolustuksekseen, ellei olisi halveksinut sellaista keinoa.
Tähän aikaan oli aivan tavallista, että pieninkin sana, joka kävi kunnialle, sai kaksintaistelun aikaan. Sentähden ei Tord olisikaan nyt siihen niin erityistä huomiota kiinnittänyt, ellei se olisi ollut Niilo, jota asia koski. Kun kuitenkin Tordin omatkin sanat ehkä olivat voineet kunniastaan arkaa ritaria loukata ja kohottaa vielä hänen vihaansa, kun ei niitä peräytetty, niin otti Tord asian omakseen ja sanoi:
"Pysyn sanassani ja Niilo Bonpojankin täytyy sen suvaita!"
Herra Eggert Krummedik huomasi kuitenkin asian oikean laidan paremmin kuin Tord. Ja hän sai välit lopulta sovitetuksi niin, että Tuure ritari peräytti syytöksensä. Mutta se taas herätti Tordissa epäluuloja. Ja muistaessaan samalla, mitä oli Jösse Bonpojalta kuullut, kävi hänen aavistuksensa varmuudeksi ja hän sanoi:
"Jos ystäväni Niilo Bonpoika onkin liian jalo antaakseen kevytmielisen sanan houkutella kaksintaisteluun itseään, niin vaadin minä, Tord Kaarlonpoika, teidät nyt heti tässä ainakin ilmoittamaan, mikä antoi aihetta solvaaviin sanoihinne. Sillä sellaisia sanoja ei kukaan todellinen ritari kehtaisi julki lausua."
"Mutta siihen minä en suostu!" vastasi Tuure herra.
"Ja silläkö luulette voivanne minua tyydyttää!" kysyi Tord silmät tulta iskien. Hän tuli aina vain enemmän vakuutetuksi siitä, että ritarilla oli jokin arka asia omallatunnollaan, joka ei kärsinyt päivänvaloa. Ja siksi lisäsi hän: "ette ilman tärkeämpää syytä voi kutsua Niilo Bonpoikaa kurjimmaksi raukaksi…"
"Mutta sehän on asia, joka ei koske teitä, Tord herra!" keskeytti
Tuure.
"Ja mitä sanot sinä tähän, Niilo Bonpoika", kysyi Tord Niiloon kääntyen, välittämättä ollenkaan siitä, mitä Tuure ritari puhui, "onko se asia, joka ritarin vihan on herättänyt, sellainen, että sinä voit sen minulle ilmaista?"
Niilo tarkasteli läpitunkevin katsein Tuure Tuurenpoikaa ja vastasi sitten:
"Sen voin ja sen teenkin, kun aika niin vaatii, jollette te, Tuure herra, itse teoillanne todista, että puheenne on ollut valhetta."
"Hyvä, Tuure herra!" alkoi taas Tord puhumaan, "minä, joka pidän Niilo Bonpoikaa urhoollisimpana miehenä, mitä tunnen, minä tahdon odottaa kunnes hän puhuu. Mutta sen saatte uskoa, ettei sellaista muuria ole, joka suojelisi teitä miekaltani, niin pian kuin Niilo Bonpoika on puhunut… Se on sanani ja nyt voimme erota!"
Epäilemättä olisi se terävä soimaus, joka näissä sanoissa piili, lopultakin synnyttänyt sen kaksintaistelun, joka juuri äsken oli estynyt, ellei Eggert ritari taaskin olisi saanut sitä hyvillä sanoilla pidätetyksi. Tuure herra antoi näet vielä toisen kerran sovittavien sanojen vaikuttaa itseensä, vaikka ne jo tuntuivatkin enemmän vain suojalta, jonka taakse hän koetti edes jollain tavoin vielä sotamaineensa pelastaa. Vaara olikin kahdessa suhteessa suuri. Ensiksikin hänelle itselleen, koska hän, jos salavehkeet olisivat ennen aikaa ilmi tulleet, ei olisi voinut saavuttaakaan niiden tuottamaa hyötyä. Toiseksi taas itse hankkeelle ja kaikille niille, jotka olivat siihen sekautuneina. Ja nämät kyllä puolestaan olisivat kostaa osanneet.
Niin poistuivat herrat ja Niilo ja Tord jäivät taas kahden.
Illan kuluessa tulivat he sitten lopullisesti siihen päätökseen, että matkaa Åke herran luokse Hjulebergiin oli yhä jatkettava. Mutta kohtalo oli nyt niin määrännyt, ettei siitä matkasta saisi totta tulla.
Yöllä saapui lentoviesti Tukholmasta. Se toi Tordille tämän sisarelta, Briita neidiltä, kirjeen. Kuningatar makasi kuolinvuoteella. Hän oli puhunut Niilo Bonpojasta, oli puhunut kerran Tordista ja Iliana neidistäkin, kun Briita oli ollut kahden kesken hänen kanssaan huoneessa. Hän oli myöskin lausunut toivomuksen saada vielä ennen kuolemaansa puhella Tordin kanssa. Briita oli silloin kertonut hänelle veljen matkasta Hjulebergiin, sillä hän, kun tiesi, miten rakas veli oli aina kuningattarelle ollut, ei luullut asiaa sillä vahingoittavansa, vaikka sen kuolevalle kuningattarelle ilmoittikin. Kuningatar oli silloin pyytänyt, että Briita neiti lähettäisi sanan veljelleen.
Tämä muutti nyt kokonaan Tordin tuumat.
Heti keskeyttivät he matkansa ja Tord riensi yötä päivää Tukholmaan.