IX.
Arkkipiispa Tuve.
Kaarina kuningatar kuoli ja Kaarlo suli kyyneliin hänen ruumisvuoteensa ääressä. Pienet lapset, ne itkivät niinkuin näkivät isänkin tekevän, paitsi vanhin, Magdaleena, joka jo paremmin käsitti, mitä oli menettänyt. Tämä tapahtui 7 päivänä syyskuuta vuonna 1450. Kuningattaren ruumis asetettiin ensin Mustainveljesten luostariin, mutta vietiin sitten talvella Vadstenaan, jonne kuningas oli antanut rakennuttaa komean kuorin muistokivineen. Tänne lahjotti hän myös kallisarvoisen niin kutsutun ciborion eli kauniisti koristellun rippileipäin säilytyskaapin. Väitettiin, ettei sen vertaista löytynyt toista Ruotsissa.
Mutta kuinka katkerasti kuningas surikin niin oli ja pysyi kuningatar poissa. Ja niin alkoi uusi ajanjakso kuninkaan elämässä. Tähän asti oli hän purjehtinut myötätuuleen. Vieläkin kulkee hän eteenpäin, mutta tuuli on nyt vastainen.
Ensin kääntyi hän kavaltajia vastaan, joiden vehkeet oli Arbogassa selville saanut. Mutta huomio, jonka Harmaaveljesten luostarissa teki, sai hänet taas vihollisten kanssa sovintoon taipuvaiseksi. Tämä tapahtuikin sitten Tukholman kokouksessa vähän jälkeen kuningattaren kuoleman. Arkkipiispa ja Strengnäsin Sigge piispa saivat taas lääninsä takaisin. Maunu Gren oli paennut maasta ja tuomittiin nyt omista ja vaimonsa varoista korvaamaan sen, mitä oli kruunun varoista tuhlannut, koska ei ollut saapunutkaan, niinkuin oli kuninkaalle luvannut, Söderköpingiin tiliä tekemään.
Tanskaan ja Kristian kuninkaaseen nähden tuli väli aina vain kireämmäksi. Avaskärissä oli kyllä ollut kokous, mutta mitään tuloksia ei se tuottanut. Kaarlo kuningas jätti Kalmarin vetäytyen Moratorppaan ja siitä saivat tanskalaiset aiheen keskeyttää kokouksen. Kaarlo oli ryhtynyt suojeluskeinoihinsa, mutta vahinkoa ne hänelle nyt vain tuottivat. Hyökkäys Kristian kuninkaan puolelta, josta Maunu Gren oli puhunut, jäi tekemättä. Kristian itse vain pakeni, kuullessaan, että Ruotsin kuningas laivastoa varusteli. Sen sijaan uhkasi vaara Kaarlo kuningasta kokonaan toiselta suunnalta. Se viivähti kuitenkin hetkisen, eikä saanutkaan enää sitten sitä voimaa, joka sillä epäilemättä olisi ollut, jos olisi tullut silloin, kun Kaarlon huomio vielä oli aivan toiseen suuntaan kääntyneenä.
Kuningas kulki Kalmarista Vadstenaan ja täällä sai hän tietää, että vihollinen oli hyökännyt Norjan puolelta rajan ylitse ja hävitteli paraikaa Vermlannissa. Heti senjälkeen ilmestyi myös Maunu Gren laivastoineen Itämerelle ja laski väkensä maihin Kolmärdenin juurelle, samalla kun Olavi Akselinpoika teki Gotlannista päin maallenousun Stäkeholman luona hävittäen ja raastaen pitkin Tunan lääniä.
Kaikki siis osotti, että Kaarlon täytyi, jos tahtoi kruununsa edelleenkin pitää, puolustaa sitä ase kädessä. Niin päätettiinkin sitten Tukholman kokouksessa 6 päivänä tammikuuta 1452 kuninkaan kehotuksesta tarttua aseisiin petollista Kristian kuningasta vastaan. Sana kulki yli valtakunnan ja niin kernaasti toteltiin kuninkaan käskyä, että ennen pitkää oli 50,000 miestä eri tahoilta rajaa kohti kulkemassa, jossa Markaryd Lounais-Smålannissa oli määrätty kaikille yhtymäpaikaksi.
Kun kuningas saapui Markarydiin ja ratsasti noiden lukemattomien laumojen ohitse, täytti hänen rintansa uljuus ja voitonriemu. Ja hänen silmänsä säteilivät pelkkää iloa, kun otti vastaan ne uskollisuuden osotukset, joita sekä talonpoikaisjoukkojen että järjestetyn sotaväen puolelta osakseen sai. Kaikki osastot eivät olleet edes vielä saapuneet, mutta kuningas päätti siitä huolimatta marssia rajan yli, koska sellainen väenpaljous, jos se olisi omaan maahan sijoitettu, olisi ennen pitkää saattanut sen tuhon omaksi.
Lähetettyään ensin vanhan tavan mukaan sodanjulistusilmoituksen Kristian kuninkaalle, marssi hän rajan ylitse Fagerhultin pitäjääseen ja kääntyi sitten sieltä lounaiseen päin Herrevadin luostaria kohden. Sinne oli hän päättänyt ottaa pääkortteerinsa, ja siellä aikoi hän myös odottaa matkalla olevain joukkojen saapumista.
Mutta pienen maakirkon tornissa istui Tuve arkkipiispa lämpöiseen turkkiin kietoutuneena ja katseli kun Ruotsin sotajoukko samosi eteenpäin pitkin talvista tietä. Oli silloin jäikeenpuolenpäivä helmikuussa ja omituisesti kimalteli helmikuun aurinko tuhansia haarniskoita ja keihäänteriä vasten. Sekava häly, jonka eri joukoista kajahtelevat laulut aikaansaivat, sorisi niin ilkeästi arkkipiispan korvissa, samalla kun jääkenttä vapisi ja roskui hevosten ja miesten jalkojen alla. Arkkipiispan sivulla seisoi ritari kypärinsilmikko suljettuna ja tämä kuvaili hänelle eri osastot aina sitä mukaa kuin ohitse kulkivat. Ensin samosi siinä suuri joukko, suksilla hiihtäen, oma lippu mukanaan.
"Se on hiihtomiesten lippu!" sanoi ritari. "Ne miehet, ollen keveästi varustettuja, kulkevat nopeammin kuin virkuin hevonen."
Hetkinen senjälkeen alkoi kuulua kumeaa ääntä, niinkuin suuri ratsuparvi olisi jäälle laskeutunut. Pian alkoikin kypärintöyhdöt ja haarniskat kimallella auringon valossa keveän usvan keskeltä, jonka päristelevät hevoset aikaansaivat, mutta jonka taas heti vieno tuulenhenki puhalsi pois. Osaston etunenässä ratsasti komea, kookas ritari vierellään lippu, johon oli kuvattuna Pyhä Yrjänä hevosen seljässä ja täysissä varuksissa.
"Siinä on ratsumiesten lippu!" selitti mies. Ja ihmetellen katseli arkkipiispa tuota uljasta joukkoa rivi riviltä, kunnes väsyi niitä lukemaan.
Tuskin oli tämä osasto vielä kadonnut, kun jo pyökkimetsän takaa, joka vasemmalla näköalaa rajoitti, tuli esiin uusi joukko, Se oli joutsimiesten lippu, jota lippua koristi Ruotsin ja Norjan suojeluspyhimysten, Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin kuvat. Kaikkia näitä kolmea lippua ympäröi vielä erityinen suojelusjoukko.
"Mutta mikä osasto se tuolta vielä tulee?" huudahti arkkipiispa nojautuen eteenpäin paremmin nähdäkseen.
Alas jäälle oli taas ilmestynyt pieni joukkue. Sen etunenässä ratsasti muhkea herra valkoisen hevosen seljässä. Ja satula ja hevosen suitset loistivat hänellä vain paljasta kultaa. Samaten olivat haarniskatkin näillä kallisarvoisemmat ja ratsut kauniimmat, kuin edellisillä osastoilla.
"Siinä ratsastaa Kaarlo kuningas kahdensadan hovimiehensä kanssa!" lausui ritari värähtelevällä äänellä, ikäänkuin ei hän enää olisi voinut pidättää liikutustaan kuninkaan ilmaantuessa kentälle.
Kuninkaan ja hänen hovimiestensä jälkeen kulki kaksikymmentä kanuunaa ja niiden mukana rekiä, joissa oli ruutia ja kiviä. Se oli jotain uutta arkkipiispalle. Ritari kuvaili hänelle, kuinka niitä käytettiin, kuinka yksi ainoa hyvin suunnattu laukaus voi silmänräpäyksessä tehdä enemmän turmiota kuin kymmenen urhokkainta ritaria tunnissa. Silloin vaaleni vanha mies ja näytti kädet yhteenliittyneinä vaipuvan rukoukseen.
Luodessaan taas silmänsä ylös, näki hän korkealle kohoovan, suuren lipun kimaltelevan pyökkimetsän takaa. Kun se tuli lähemmäksi, huomasi hän siinä neitsyt Marian sädekehän keskelle kuvattuna. Lippua jota, niinkuin edellisiäkin, vahva suojelusjoukko ympäröi, seurasi joukko ratsumiehiä. Näillä, niinkuin kuninkaankin seurueella, oli kauniit ja suuret hevoset.. Monet eriväriset ja erimerkkiset kilvet, samaten kuin kypärätöyhdötkin osottivat, että siinä ratsasti aateli, ritarit asepalvelijoineen.
Heitä seurasi jalkaväki lukemattomissa parvissa sekä kaupunki- ja maarahvasta lippuineen. Viimeisenä ratsasti eri joukkona kaksisataa ritaria.
"Herra Jumala!" huokasi arkkipiispa, "miesmuistoon ei sellaista sotajoukkoa ole nähty Ruotsista Tanskan rajan yli kulkevan!"
Hänen vielä puhuessa alkoi pohjoisella taivaanrannalla punainen valo leimahdella. Se vielä enemmän kuin sotajoukon suuruus sai arkkipiispan huomaamaan, mitä kohtaloja kohti hänen maansa nyt kulki. Se oli tulen loistetta, joka johtui palavista, sytytetyistä taloista.
"Ja tuo ei ollut vielä koko sotajoukko?" kysyi arkkipiispa. "Väkeä on vielä enemmänkin tulossa, sanotte?"
"Ratsastan heitä vastalle, saattaakseni heidät kuninkaan luokse!" lausui ritari.
"Mutta kutka ovat eri osastojen johtajina ja kuka on järjestänyt tuon suuren armeijan?" jatkoi piispa tutkistelujaan.
"Kuningas itse on sotajoukon järjestänyt", selitti ritari, "ja siinä onkin hän koko mestari… Hän on oppinut taitonsa kotimaassani. Ja yksityiskohdissa huomaakin helposti suuren isänmaani eri maitten sotatapoja jäljitellyn."
"Niin, Kaarlo kuningashan oleskeli nuoruudessaan kauan aikaa ulkomailla!"
"Hän on ollut Puolassa, Unkarissa, Itävallassa, Baijerissa,
Meissenissä, Saksissa sekä Reinin rannoilla!" lausui ritari.
"Ilmoittakaapa minulle päällikköjenkin nimet, niin olen silloin luullakseni jo kuullut ja nähnyt kylliksi", virkkoi arkkipiispa.
"Hiihtäjien etunenässä kulki Herman Berman, ratsumiehiä johtaa herra
Tord Kaarlonpoika ja joutsimiehiä herra Erengisle Niilonpoika.
Ritarijoukkoa johtaa kuningas itse ja hänen lähin miehensä on herra
Kustaa Kaarlonpoika, hänen lankonsa."
"Jumala ja pyhimykset suojelkoot Tanskan maata", puhkesi arkkipiispa puhumaan. "Kristian kuningas on nykyään Wilsnachissa ja ennenkuin hän ehtii sieltä kotiin palata, voi koko Skåne jo olla erämaana, niinkuin Hallanti ja Blekingekin."
"Kuitenkin voidaan sitä välttää!" huomautti ritari verkalleen ja painolla.
"Ja kuinka … kenen avulla?"
"Teidän itsenne, herra arkkipiispa… Keskustelussa kuninkaan kanssa, jos siihen myönnytte, on teillä Skånen kohtalo käsissänne. Jos te ja Skånen rahvas suostutte kuninkaan ehtoihin, niin pelastuu Skånen maakunta hävityksestä."
Hetken vaitiolo syntyi. Lopulta nousi arkkipiispa ylös ja katseli surullisin, huolestunein silmin ritaria.
"Tervehtikää herraanne ja kuningastanne!" sanoi hän sitten, "ja ilmoittakaa samalla hänelle, että Tuve arkkipiispa on kyllä keskusteluun saapuva, milloin hän vain niin haluaa. Mutta sanokaa myös kuninkaalle, että ellei hänellä ole muuta lisättävää, kuin mitä te nyt olette lausunut, niin ei hän niillä keskusteluilla ole mitään voittava. Sillä koskaan en tahdo puhua tai tehdä mitään sellaista, joka minulle, Tanskan valtakunnan arkkipiispana, arvotonta ja alentavaa olisi!"
Näillä sanoilla jätti arkkipiispa Kaarlo kuninkaan lähettilään hyvästi, joka jäi siihen seisomaan ja katselemaan vanhuksen jälkeen, ikäänkuin ei olisi oikein käsittänyt tämän sanojen sisällystä. Heti riensi hän kuitenkin reippain askelin arkkipiispan jälkeen tornin rappusia alas. Alhaalla odotti reki, johon arkkipiispa istuutui, lähtien viipymättä etelää kohti ajamaan. Lähtiessään ei hän katsahtanutkaan ritariin, joka seisoi siinä reen vierellä kallisarvoisissa, kullalla ja hopealla silatuissa varuksissaan, päässä tiikerinpään kaltaiseksi mukaeltu kypärä, josta mustanpunainen töyhtö kohosi. Se sama kultaan kuvattuna kimalteli myös hänen tulipunaisesta kilvestään.
Näytti melkein siltä, kuin olisi arkkipiispa halunnut mitä pikimmin vihollisritarista etääntyä, samaten kuin suuresta sotajoukostakin, jonka näkö hänessä herätti vain pelkoa ja surua. Myös tässä pysähtyi ritari katselemaan vanhuksen menoa, ennenkuin heittäytyi mustan ratsunsa selkään ja antoi sen laukata pohjaa kohti.
Arkkipiispa tuli Helsingborgista ja oli juuri matkalla Lundiin, kun sai kuulla, että Ruotsin armeija oli kulkenut rajan yli. Hän ei voinut silloin pidättää haluaan nähdä omin silmin tämän sotajoukon voidakseen sitten määrätä vastustuksen vaaran mukaan. Ja niin oli hän poikennut pieneen maakirkkoon, jonka ohi kuninkaan sanottiin kulkevan. Tänne oli saapunut sitten kuninkaan lähettiläs pyytämään herransa puolesta keskustelua arkkipiispan kanssa.
Mutta sillä aikaa kun arkkipiispa jatkoi matkaansa Lundiin, kun ritari, jolla oli tiikerinpää vaakunassaan, laukkasi pohjaa kohti, sillä aikaa istui Kaarlo kuningas Herrevadin luostarissa, ritariensa ja päällikköjensä ympäröimänä, jaellen suullisesti ja kirjallisesti käskyjään. Ja siinä osotti hän sellaista varmuutta ja taitoa, että jokaisen täytyi myöntää hänen olevan niinkuin luodun suurta armeijaansa johtamaan. Reippaudella ja voimalla teki hän tehtävänsä ja oli sitäpaitse niin iloa ja riemua täynnä, että mitä parain mieliala pääsi vallalle niin ritareissa kuin koko armeijassakin.
Saatuaan myöhästyneet joukot armeijansa vahvistukseksi ja arkkipiispa Tuven vastauksen, läksi hän taas matkaan Herrevadin luostarista kolmantena päivänä sinne tulonsa jälkeen. Erityiset osastot olivat jo jättäneet luostarin samoten pitkin Helsingborgiin johtavaa tietä, kun kuningas astui rappusia alas ja nousi hevosensa selkään. Ritari, jonka tulipunaisessa kilvessä kultaan kuvattu tiikerinpää upeili, seisoi siinä juuri kuninkaan vierellä, kun tämä asetti jalkansa jalustimeen. Kuningas kääntyi hänen puoleensa ja lausui:
"Olkaa huoletta vain, Jost ritari, pian saavumme me Lundiin. Ja silloin saa kyllä teidänkin asianne tyydyttävän käänteen yhtä varmaan, kuin itsekin toivon parempaa vastausta Tuve arkkipiispalta, kun sillä tavoin tulen häntä tervehtimään."
Nöyrästi kumarsi ritari korkealle ystävälleen, mutta ei tämä eivätkä muutkaan huomanneet sitä hymyä, joka hänen kasvoilleen levisi. Se voikin yhtä hyvin olla heijastusta kuninkaan suosiollisesta hymystä, kuin jostain muustakin.
"Jos tätä pakkasta vielä kestää edes pari yötä, siksi kun olemme ehtineet saada Helsingborgin käsiimme", lisäsi kuningas päästyään satulaan ja katseli luottavasti ympärilleen, "niin silloin, hyvät herrat ja ritarit, teemme me teon sellaisen, josta meille on yhtä paljon iloa, kuin Kristian kuninkaalle surua… Aikomukseni on näet, että ratsastamme sitten suoraan yli jäätyneen salmen Seelantiin. Vai mitä arvelette te asiasta, hyvät herrat?"
Suostumushuuto kajahti kuninkaan puheelle vastaan.
"Ja luulempa, että sillä tavoin voimme jättää rakkaalle naapurillemme muiston sellaisen, jota hän ei niinkään helposti ole unhottava!"
Rohkeutta ja toivoa täynnä ratsastivat kuningas ja hänen ritarinsa luostarista ulos kulkien samaa tietä, kuin vähää ennen sotajoukko oli mennyt. Ja valtavat eläköönhuudot kajahtelivat kuningasta vastaan hänen ratsastaissa eri osastojen ohi.
Saman päivän iltana saavuttiin jo Helsingborgin edustalle. Jääkenttä kahlehti salmen ja riemusta täyttyi kuninkaan rinta suunnatessaan katseensa tuolle mahtavalle sillalle, joka oli vievä hänet Seelantiin. Heti käski hän, että jään kestävyyttä oli tutkittava. Samassa kutsutti hän myös Helsingborgin linnanhaltian luokseen ja vaati häntä heti linnasta luopumaan. Tämä kieltäytyi ja seuraus oli, että kaupunki vallattiin ja poltettiin perustuksia myöten.
Jääntutkijat tulivat ja toivat sen tiedon tullessaan, että raivoisa etelämyrsky oli särkenyt jääkentän hiluiksi. Mitä silmä näki, oli siis vain ajojäätä. Kaarlo seisoi siinä rannalla katsellen salmea ja jäätä, joka näytti yhä lujemmin kokoon puristautuvan. Mutta rosoisesta pinnasta huomasi kuitenkin, että se oli ainoastaan paljasta ajojäätä ja huokaus tunki silloin hänen rinnastaan esiin. Vaan sitten hän taas yhtäkkiä havahtui, heittäytyi hevosensa selkään ja huusi ritareilleen:
"Nyt me ratsastamme Landoraan!"
Ja niin lähdettiin taas liikkeelle.
Landora eli Landskrona, niinkuin kaupunkia nykyään nimitetään, oli siihen aikaan vielä aivan nuori kaupunki. Sen oli näet kuningas Eerikki Pommerilainen perustanut. Mutta siitä huolimatta kävi kansassa jo sellainen taru, että jokainen Tanskan kuningas, joka siellä maihin nousi, menetti senjälkeen henkensä vuoden kuluttua. Helsingborgin kohtalosta peljästyneinä kiiruhtivat Landskronan asukkaat heti tunnustamaan Kaarlon kuninkaakseen. Kuningas viipyi siellä kaksi vuorokautta ja lähetti sinä aikana herroille, papistolle ja rahvaan miehille kutsun, että saapuisivat hänen luokseen uskollisuutta vannomaan.
Skånen kaupungeista oli nyt enää jälellä tällä rannalla vain Malmö ja Lund. Hän päätti nyt suunnata matkansa viimemainittuun, koska se oli lähimpänä ja koska toivoi siellä saavansa arkkipiispan puolelleen. Se olisi ollutkin hänelle tärkeä ja suuri voitto. Siellä epäilemättä olisi tuo arvossapidetty mies vetänyt kansankin mukanaan. Mitään yksimielisyyttä ei ollut maan suurellisten ja mahtavain kesken ja kuningas Kristianilta ei voinut apua odottaakaan, niin kauan kuin ajojäät salmen sulkivat. Yksityiset herrasmiehet kokosivat kyllä väkeä ympärilleen, mutta eivät voineet vähillä voimillaan mitään aikaansaada ruotsalaisten ylivoimaa ja yksimielisyyttä vastaan.
Tuve arkkipiispa istui suuressa salissa Lundagårdissaan, niinkuin piispankartanoa kutsuttiin, puhellen tuomiorovastinsa, herra Pietari Akselinpojan (Tottin) kanssa, joka myöskin oli Akseli ritarin poikia. Molemmat herrat päivittelivät siinä pahoja aikoja ja sitä ahdinkotilaa, johon maa nyt sodan kautta oli joutunut. Se koski yhtä paljon heitä kuin kansaakin, puhelivat he. Silloin saapui Kaarlo kuninkaan lähetti tuoden kirjeen, jossa esitettiin vaatimus alistumiseen ja uudistettiin pyyntö saada keskustelu arkkipiispan kanssa aikaan.
"Mitä on tehtävä?" kysyi arkkipiispa tuomiorovastiltaan laskien kätensä kutsumuskirjeen päälle ja katsellen huolestuneen näköisenä puhuteltua.
"Taipua myrskyn mukaan ja odottaa aikaa, se on ainoa neuvo, jonka tiedän", sanoi tuomiorovasti.
"Mutta minun laitani on sama, kuin isänne, jalon Akselin. En voi taipua, jos sillä tarkoitetaan, että pitää ajatella toista, kuin puhua … en Jumal'auttakoon", sanoi hän ja asettaen yhteenliitetyt kätensä pöydän syrjälle lisäsi: "jospa eivät olosuhteet olisikaan sellaiset kuin ovat minun ja veljenne, Iivari herran välillä, niin kyllä meillä vielä neuvoja olisi…"
Viereiseen huoneeseen johtavalla ovella seisoi ritari, jolla oli Jost von Bardenvlethin vaakuna kallisarvoiseen takkiinsa ommeltuna. Tämä ritari oli Jostin veli, Kuntz von Bardenvleth, ja oli hän arkkipiispan linnanvoutina Lundin lähellä sijaitsevassa Borgebyn linnassa. Hän kuunteli siinä molempain ylipappien puhetta. Eikä se mikään ihme ollutkaan, jos se hänelle myönnettiin, sillä hän oli arkkipiispan suosikki, eikä sekään, että hän nyt astui esiin ja sekautui keskusteluun. Hän mainitsi, että eräs kauppasaksa oli tullut Borgebyhyn ritarin siellä vielä ollessa ja tältä oli hän saanut kuulla, että Iivari herra kokosi suuria joukkoja Lillön tienoilla ympärilleen. Mutta koskiko yritys kuningasta vai arkkipiispaa, sitä ei mies ollut tiennyt.
"Jumala paratkoon!" kuiskasi arkkipiispa luoden vakavat silmänsä pyhimyksen kuvaan, joka seisoi eräässä seinäkomerossa palava lamppu jalkojen juuressa. "Myöntyisin, vaikka mihin, kun vaan tietäisin, että sillä saisin teidän veljenne, tuomiorovasti Pietari, kuninkaan asian puolelle."
"En tiedä muita suvussani, kuin Eerikki veljeni, joka olisi kantanut nurjaa kilpeä isänmaataan vastaan!" lausui tuomiorovasti.
Samassa kajahti torventörähdys ja pihalla piispankartanon edustalla huomasi Kuntz ritari, joka oli rientänyt ikkunan luo, asemiesjoukon. Peljästyneinä katsahtivat arkkipiispa ja tuomiorovasti toisiinsa ja molempain huulilta pääsi sana: kuningas. Mutta Kuntz ritari kääntyi heihin ja sanoi:
"Luulen asemiesten kantavan teidän kilpimerkkiänne, arvoisa Pietari herra. Ja jos en näe väärin, on se Iivari herra itse, joka seisoo täällä ulkopuolella."
"Hän tahtoo siis pakottaa minua!" sanoi arkkipiispa tullen miettivän näköiseksi. "No niin… Tanskan onni ennen kaikkia! Kiiruhtakaa, Kuntz ritari", lisäsi hän, "ja saattakaa Iivari herra heti tänne saliin."
Hetkisen kuluttua seisoikin Iivari Akselinpoika jo arkkipiispa Tuven edessä. Hän oli muhkea ritari, silmät salamoivat ja ryhti niin uljas, että yksin sekin jo kunnioitusta vaati. Mutta myös arkkipiispa oli kunnianarvoisen näköinen ukko. Halvasta tilasta oli hän kohonnut asemaansa. Ja syvä vakavuus, joka silmistä loisti, arvokkaisuus, joka ilmeni hänessä, liikkui hän sitten vaikka kuninkaankin seurassa, se kaikki vaikutti, ettei kukaan tullut ajatelleeksikaan hänen halpaa syntyperäänsä, vaan ainoastaan, että hän oli ensimmäinen mies valtakunnassa kuninkaan jälkeen.
"Kaikista vähimmin odotin teitä tällä hetkellä luokseni, Iivari herra", lausui arkkipiispa ritarille. Mutta tämä astui ukkoa kohti sellainen lämmin ilme kasvoissa ja koko olennossa, että se ihmetytti kaikkia huoneessa olijoita.
"Voin sen kyllä käsittää", virkkoi ritari. "Se on kai kaikki riidan vuoksi, joka välillämme vallitsee. Ja sen asian tähden olen minä nyt saapunutkin luoksenne."
Ritarin ulkonäkö, joka ei ollenkaan ollut sopusoinnussa sanojen sisällyksen kanssa, erhetytti arkkipiispaa. Siksi ei hän heti tuonutkaan esille sovintoehdotustaan, vaikka muuten olikin jo kernas sen esittämään. Mutta Iivari herra jatkoi:
"Ehdotukseni on nyt teille, arvoisa arkkipiispa Tuve, että antaisimme yksityisriitain levätä, niin kauan kun vihollinen on maassa…"
"Herra Iivari!" puhkesi arkkipiispa sanomaan tarttuen liikutettuna ritaria kädestä kiinni.
"Ensin rauha maahan", jatkoi tämä, "ja sitten vasta keskinäiset riidat ratkaistakoon. Ja ehkä me siinä silloin onnistummekin paremmin kuin tähän asti, kun ei Ruotsin kuningas vielä ollut maahan tullut…"
"Puhutte niinkuin ainoastaan ritari puhua voi!" virkkoi vanha arkkipiispa hymyn levitessä hänen vakaville, kurtistuneille kasvoilleen.
Puhe kääntyi sitten sotaan ja Kaarlo kuninkaan kehotukseen, että Skånelaiset kiirehtisivät vannomaan uskollisuusvalaa, sekä lopulta hänen vaatimuksensa, että arkkipiispan oli persoonallisesti hänen luokseen saavuttava. Arkkipiispa vakuutti lujan päätöksensä olevan ennen hautautua Lundagårdinsa ja tuomiokirkkonsa raunioihin, kuin luopua kuninkaasta, jonka päähän omin käsin oli kruunun asettanut, mutta kysyi kuitenkin nyt ritarilta tämänkin mielipidettä asiassa.
Tarkkaavasti kuunteli Iivari herra piispan puhetta ja mietti sitten hetkisen ennenkuin ajatuksensa lausui. Hänestä ei toisen asian tarvinnut estää toista. Ei ainoastaan Lundagårdia ja tuomiokirkkoa, vaan koko suurta ja rikasta arkkipiispankaupunkia oli puolustettava. Mutta sen ei suinkaan tarvinnut estää arkkipiispan käyntiä kuninkaan luo. Päinvastoin pitäisi yrittää, eikö vaaraa hyvällä voitaisi välttää tai ainakin olisi saatava muutamaksi päiväksi aselepo aikaan. Sen kuluessa jo voisi Iivari herran väki saapua paikalle sekä yksi ja toinen muistakin herroista. Itse tahtoi Iivari herra jäädä kaupunkiin ja odottaa siellä väkensä tuloa. Ja vaikka ei se ehtisikään, kuitenkin kärsiä vaivat tasan arkkipiispan kanssa.
Keskustelu kesti pitkän aikaa. Mutta juuri kun Iivari herra aikoi poistua arkkipiispan luota, astui Kuntz ritari sisään taluttaen kädestä piispan vanhaa palvelijaa, joka, kasvot kauhua kuvastellen, syöksyi herransa eteen.
"Herra meitä armahtakoon!" huusi hän ja vaipui itkien arkkipiispan jalkoihin. "Ruotsin kuningas on Borgebyssä!"
"Kuningas Borgebyssä!" huudahtivat arkkipiispa ja Iivari herra samalla kertaa.
"Niin, armollinen herrani!" sammalsi palvelija. "Tuskin oli vielä tunti siitä kulunut, kun voutinne, jalo Kuntz ritari, linnan jätti, niin kuulimme jo ulkoa torvien törinää. Ja kun katsoimme sinne, seisoi ainakin tuhannen ratsumiestä jo siinä porttimme edustalla. Ratsumiesten päällikkö, joka kutsui itseään Tord Kaarlonpojaksi … tulisoihdun valossa näimme, että hänellä oli sama kilpimerkki, kuin itse kuningas Kaarlolla … vaati päällikköä antaumaan…"
"Ja päällikköni?" kysyi arkkipiispa levottomana.
"Hän kieltäytyi jyrkästi…"
"Hyvä, hyvä!" huudahti arkkipiispa, "siitä olkoon hänelle ikuinen kunnia!"
"Niin, mutta vähän siitä hyötyä oli", jatkoi palvelija. "Tuskin olivat vielä linnan portit suljetut, kun jo tuo ankara ritari, Tord herra, antoi ryntäyskäskyn… Heillä oli rynnäkköportaita mukanaan ja meitä oli vähän… Armollinen herra, Borgeby on nyt Kaarlo kuninkaan käsissä. Hädin tuskin vain onnistui minun ja muutamain harvain paeta sieltä. Muut, niiden joukossa urhoollinen päällikkökin, ovat vankina."
"Siinä tapauksessa ei ole aikaa yhtään menetettävänä!" puuttui Iivari herra puheeseen. "Kuningas saapuu kai pian itsekin linnaan, ja silloin ei viipyne monta tuntia ennenkuin hän on täällä, jollette te, arvoisa isä, voi saada sitä aikaa pidennetyksi."
Ei kauan tämän jälkeen lähetti Kaarlo kuningas uuden tervehdyksen, että, ellei arkkipiispa viipymättä saapuisi, olisi Lund ennen aamun koittoa jo porona. Arkkipiispa vastasi nyt olevansa melkein yhtäpian kuninkaan luona, kuin ritarikin, joka oli sanan tuonut.
Mutta tuskin teki kuitenkaan kertomus Borgebyn menetyksestä keneenkään sellaista vaikutusta, kuin arkkipiispan linnanhaltiaan. Ei se ollut pelkoa, ei vihaa, eikä levottomuuttakaan, vaan pikemmin kaikkea yht'aikaa, joka hänen kasvoillaan kuvasteli. Pian hän kuitenkin taas hämmästyksestään toipui.
Ja kiirein askelin jätti hän suuren salin. Laittaessaan sitten kaikkia kuntoon arkkipiispan matkaa varten, johon kuului myös aseellinen suojelusjoukko, hänen oman johtonsa alaisena, tapasi hän pihalla kauppasaksan. He eivät näyttäneet olevan tuntemattomia toisilleen ja ritari iski heti miehelle silmää, jonka merkityksen tämä näytti hyvin ymmärtävän, sillä hän pysähtyi. Ritari jakeli kiireesti käskynsä kahdelle miehelle, jotka olivat seuranneet häntä. Nämät etääntyivät heti määräykset saatuaan. Ja kauppasaksa astui esiin.
"Huonosti ovat nyt asiat!" sanoi hän.
"Tiedän", vastasi ritari lyhyeen, "ja siksi minä lähdenkin nyt itse arkkipiispan mukaan."
"Mutta ylhäinen neito?"
Ritari silitteli kädellään vaatekappaletta, joka kauppasaksalla oli siinä käsivarrellaan näkyvissä, ikäänkuin olisi hän muka ollut sen kaupoissa ja puhellut vain sen hinnasta. Eikä terävinkään silmä olisi aavistanut, mitä heidän kesken tapahtui.
"Ole huoletta vain", sanoi hän, "ei kukaan kuninkaan sotajoukossa tunne
Borgebyn linnan salaisia käytäviä ja huoneita… Ja jos en minä voi
Jostin kanssa puheisiin päästä, niin voit sen tehdä sinä…"
Mies antoi merkin, että oli asian täydellisesti käsittänyt ja heti senjälkeen jätti hän piispankartanon. Mutta ritari puolestaan riensi valmistamaan piispan matkaa.