X.

Neitonen Borgebyn linnassa.

Borgebyn linnan sekä sisä- että ulkopuolella vallitsi vilkas liike. Osa Ruotsin armeijaa oli näet siellä ja uusia joukkoja tuli yhtämittaa. Muurien sisäpuolelle olivat kuninkaan ja hänen kahdensadan ritarinsa hevoset ja aseenkantajat sijoitetut, mutta myös Tord herra muutamien miestensä kanssa, jotka kuuluivat ratsulipulliseen, oli saanut siellä sijansa linnan kaivon ympärille. Se synnytti ahdinkoa pihalla. Ja kun eräs miehistä piteli vähän kovakouraisesti oman ratsunsa vieressä olevaa hevosta, hurjistui tämä ja alkoi hyppiä. Se vaikutti toisiin ja ennen pitkää oli siinä kauhea rymäkkä kaivon ympärillä.

Silloin huomattiin Tord herran oma hevonen, upea, korskuva ori, päässeen irralle ja tuota pikaa oli se syöksynyt keskelle ritarien hevosia. Kahdelle miehelle onnistui tosin lopulta saada se kiinni, mutta siinä metelissä oli se jo ehtinyt pudottaa kallisarvoisen kilpikoristuksen, joka oli ollut kilpeen kiinnitettynä sen kärjeksi. Sitä etsittiin kaikkialta, mutta turhaan.

Vihdoin eräs miehistä, tirkistellessään alas kaivoon, huomasi siellä pohjassa jonkin kimaltelevan. Hän ei voinut varmaan erottaa, oliko se kilpikoristus vai joku muu, mutta päätti kuitenkin laskeutua sinne alas. Pian olikin hän sitonut tavarakuormista löytämänsä köyden erääseen rautarenkaaseen kaivon kannella ja hinasi sitten sitä myöten itsensä kaivoon.

Tord herran kilpikoristus oli todellakin siellä. Ja mies aikoi jo taas kiivetä ylös, kun yhtäkkiä huomasi takanaan ruostuneen rautaoven, joka oli puoleksi raollaan. Hän työnsi oven rohkeasti sivulle ja katosi.

"Brodde!" huusi samassa Tord herra linnan rappusilta.

Miehet katselivat ympärilleen, mutta Broddea ei näkynyt. He vastasivat senvuoksi Tordille, että hän kyllä aivan hiljan oli ollut paikalla, mutta että hän varmaankin oli mennyt etsimään kilpikoristusta tieltä, jota Tord herra oli kulkenut. Tord herra kuunteli, mitä oli tapahtunut ja käski sitten toisen miehen ratsastaa ratsulipullisen luo ja viedä Niilo Sturelle käskyn, että suuntaisi kulkunsa enemmän itään Dalbyn luostaria kohden.

Senjälkeen meni Tord herra taas rappusia ylös ritarisaliin, jossa kuningas ritariensa keskellä istui.

"Heissaa, rakas serkku?" huusi kuningas iloisena ojentaen samassa kätensä Tordille, "luulenpa, että onni taas hymyilee meille, niin että voimme nyt täydellä syyllä antautua ilon valtaan!"

"Jumalalle siitä kiitos, korkea serkkuni!" vastasi Tord.

Kuningas lopetti kirjeen, joka oli pöydällä hänen edessään, ja ojensi sen sitten eräälle ritarille Herman Bermanille vietäväksi.

"Teillekin on minulla käsky annettavana, serkkuni", lausui kuningas Tordiin kääntyen, "mutta sen saatte te vasta sitten, kun keskusteluni arkkipiispa Tuven kanssa on päättynyt… Hänestä se riippuu nyt Skånen kohtalo."

Ritari, jonka piti viedä käsky hiihtomiesten päällikölle, poistui. Kuningas jakeli siinä vielä useampia käskyjä talonpoikaisjoukkojen päälliköille ja otti vastaan tietoja eri osastoista. Silloin ilmoitettiin hänen armonsa, arkkipiispa Tuve Lundista, saapuneeksi.

Oli jo enemmän iltapuoli päivää. Suuressa, pieni-ikkunaisessa linnansalissa olisi jo varmaankin ollut hämärä, ellei loimuava takkavalkea olisi levittänyt sinne valoaan komeasta, rikkailla hakkauksilla koristellusta liedestä. Sitäpaitsi paloi kuninkaan pöydällä hopeajalustoissaan paksut vahakynttilät.

Arkkipiispan astuessa sisään, syntyi salissa heti syvä hiljaisuus. Kuningas meni kunnianarvoista vanhusta vastaan tervehtien häntä ystävällisyydellä, jota hän koska tahansa voi osottaa. Kuitenkin ilmeni nyt hänen sanoissaan vakavuus, joka olikin helposti selitettävissä, kun muisti, kuinka vastahakoisesti arkkipiispa oli hänen pyyntöään noudattanut.

"Tervetuloa Ruotsin kuninkaan luokse arvoisa isä, arkkipiispa Tuve", sanoi hän. "Se on teidän eikä minun syyni, että nyt otan teidät vastaan omassa linnassanne… Toisinkin olisi se olla voinut ja Jumala tietää, että minä puolestani olisin sen kernaimmin niin halunnut."

"Unhotatte, herra kuningas", lausui arkkipiispa, "että olette maani ja kuninkaani vihollinen ja etten voi totella käskyänne rikkomatta oikeaa herraani ja kuningastani vastaan."

"Oikein puhuttu, arkkipiispa… Mutta senkautta pakotatte te minut väkivaltaan."

"Ja minä alistun siihen, herra kuningas!"

"Itsenne kanssa, arvoisa isä", keskeytti kuningas, saattaen arkkipiispan selkätuoliin istumaan, jonka eräs hänen hovipojistaan kantoi esiin, ja istuutuen itse toiseen, "itsenne kanssa voitte kyllä menetellä, miten itse haluatte, mutta teillä on muitakin kohtaan velvollisuuksia, nimittäin Skånen maata ja rahvasta kohtaan…"

"Olisiko siis toinen laki olemassa Skånen asukkailla kuin on Tanskan arkkipiispalla ja muilla Tanskan miehillä?" kysyi arkkipiispa kuningasta katsellen.

"Puhukaamme ilman kaunisteluja, arkkipiispa Tuve", vastasi kuningas. "Olette vanha mies ja voitte siis puhua ja ajatella kiihtymättä. Teillä on jalo sydän, sillä sitä toimintatapanne minua, vihollistanne, kohtaan osottaa… Siksi uskonkin puhuvani nyt miehelle, joka näkee kauemmaksi, huomaa olosuhteet tarkemmin kuin kukaan muu Tanskan valtakunnassa."

"Ilman kaunisteluja, herra kuningas!" kertoi arkkipiispa keveästi kumartaen, "ilman kaunisteluja… Niin pääsemme helpommin asiaan."

"No niin, arkkipiispa Tuve… Minusta tuntuu, että tässä on kaksi asiaa valittavana ja molemmat riippuvat teistä. Toinen on synkkä ja kauhea. Se on Skånen hävitys… No älkää siitä nyt niin pahastuko, arkkipiispa, vaan sallikaa minun puhua loppuun. Tiedätte kyllä, että me Ruotsissa haluamme rauhaa Tanskan kanssa, kestävää rauhaa. Mutta sitä me emme saa ennenkuin molemmilla valtakunnilla on luonnolliset rajansa…"

"Ja sen rajan pitäisi siis teidän mielestänne olla erämaa, kuningas
Kaarlo."

"Joko niin, arkkipiispa Tuve, tai myös meren laineet — Juutinrauma."

Arkkipiispa ei voinut kääntää silmiään kuninkaasta, jonka huulilla hymy kuvasteli, vaikka puheessa ilmenikin kamala vakavuus.

"Niin on teillä nyt siis kaksi asiaa valittavana. Rikas, kaunis Skåne erämaana, kaupungit, linnat, kirkot tuhkana tai taas onnellisena, varakkaana, kuten tähänkin asti, mutta Ruotsiin yhdistettynä. Tähän valtakuntaan ovat ne ennenkin kuuluneet, nuo maakunnat Hallanti, Skåne ja Blekinge. Miten ne siltä ovat joutuneet hukkaan, siitä älkäämme nyt puhuko. Mutta muistatte kai tekin vielä, kuinka Engelbrektin ollessa Ruotsin valtakunnan etunenässä tuo vanha ajatus taas virkosi eloon… Uskokaa minua, arvoisa isä, aika on kerran koittava, kun se ajatus käy täytäntöön… Sillä Jumala on tehnyt salmen Ruotsin valtakunnan rajaksi!"

Kuningas vaikeni ja arkkipiispa istui siinä kauan aikaa ajatuksiin vaipuneena.

"Ja näistä on minun nyt valittava jompikumpi, kuningas Kaarlo?" kysyi hän vihdoin.

"Niin, arkkipiispa", lisäsi kuningas, "ja jos te nyt yhdessä Skånen herrain kanssa seuraatte erään edeltäjänne esimerkkiä Lundin arkkipiispan istuimella, joka ei epäillyt vannoa uskollisuutta Ruotsin kuninkaalle, niin ette ole ainoastaan pelastanut näitä rikkaita maita häviöstä, vaan myöskin hankkinut itsellenne nimen, jota jälkimaailma ei ole koskaan unhottava… Toiselta puolen taas täytynee teidän huomata, että Skånen häviö on teidänkin häviönne. Lund ja sen arkkipiispanistuin eivät näet voi asiain niin muuttuessa enää pysyä ensimäisenä Tanskan valtakunnassa… Arkkipiispansauvanne on silloin vaihtuva kerjäläiskeppiin, arkkipiispa Tuve!"

Arkkipiispa muuttui yhä vakavammaksi kuninkaan puhuessa ja otsansa vetäytyi syviin ryppyihin. Mutta lopulta nousi hän istuimeltaan arvokkaana ja tyyneenä, niin juhlallisen näköisenä, että helposti voi huomata hänen nyt tehneen päätöksensä.

"Olen nähnyt suuren voimanne, Kaarlo kuningas. Poltetut talot ja hävitetty Helsingborg viittovat mitä Skånella on odotettavana… Mahdollisesti kyllä muodostuu myös tulevaisuudessa salmi Ruotsin ja isänmaani rajaksi. Mutta minua sitoo uskollisuusvalani tähän maahan ja sen kuninkaaseen, enkä tahdo kallistaa harmaata päätäni hautaan omassatunnossani tunne, että olen rikkonut sitä vastaan. Yksin se vain määrää toimintatapani. Teidän uhkanne, teidän lupauksenne eivät pelota minua, eivätkä houkuttele… Sillä suuremmaksi ette kuitenkaan voi minua koskaan tehdä, kuin Lundin arkkipiispana ja Ruotsin primaksena olen. Ette halvemmaksikaan kuin olen ollut, kun köyhänä koulupoikana joka miehen ovella leipääni kerjäsin."

Liikahtamatta kuunteli jokainen salissaolija uljaan arkkipiispan sanoja ja kun hän oli lopettanut, kääntyivät kaikkien silmät kuninkaaseen; Mutta tämä seisoi siinä tyyneenä ja suorana. Ei hän näyttänyt vihastuneelta, ei ajatellut, että arkkipiispa oli hänen vallassaan, että hän voisi pakottaakin tätä. Hän vastasi vain äänellä, joka tosin ilmaisi pettymystä toiveissa, mutta ennen kaikkea surua siitä, että kukoistava, rikas maakunta oli nyt häviön omaksi joutuva.

"No niin, arkkipiispa Tuve, me olemme siis vihollisia… Kuitenkin pyydän, viekää se muisto kanssanne tästä yhtymästä Kaarlo kuninkaan kanssa, että hän on teissä aina näkevä jaloimman vihollisensa!"

Arkkipiispa, johon kuninkaan arvokas ryhti näytti vaikuttavan, ei voinut siltä jättää tilaisuutta käyttämättä. Hän esitti aselepoa. Mutta siitä kieltäytyi kuningas jyrkästi virkkoen:

"Ei, ei arkkipiispa… Aselepo ei kuitenkaan teidän mieltänne muuttaisi. Se olisi vain teille eikä minulle hyödyksi… Ei, vaan siitä hetkestä alkaen, kun Borgebyn linnan jätätte, olette viholliseni, arkkipiispa Tuve, ja sellaisena teitä kohtelen. Kuitenkin sallin teidän rauhassa matkustaa piispankartanoonne Lundissa… Ja nyt ehkä olemmekin sitten toistemme mielipiteistä selvillä."

Tervehtien kuningasta jätti arkkipiispa salin.

Hänen juuri rekeen istuutuessa pamahti kanuunan laukaus.
Peljästyneenä kysyi hän, mitä sillä tarkoitettiin.

"Lundin häviötä!" vastasi reippaasti eräs palvelija, joka reen vieressä seisoen piti tulisoihtua kädessään.

Arkkipiispa kalpeni, mutta asettui sitten tyyneenä rekeensä. Ritari Jost von Bardenvleth, joka eräästä sivuovesta tullen pysähtyi arkkipiispan reen viereen, selitti hänelle, että se oli merkki kahdelle ratsuparvelle hajoomaan ympäri maata ja hävittämään sitä.

Ratsulipullinen ja joutsimiehet, ne olivat nyt saaneet tehtäväkseen hävittää maata niin laajalta kuin mahdollista. Herra Erengisle Niilonpoika, viimeksimainittujen johtaja, lähti heti liikkeelle niinkuin käsketty oli ja myös Tord riensi jo alas linnanrappusia lähteäkseen osastoineen matkaan.

Mutta silloin tuli Brodde häntä pihalla vastaan, tarttui hänen käteensä kiinni ja jätti hänelle kilpikoristuksen, jonka tämä kiinnitti heti vyöhönsä.

"Tord herra!" sanoi Brodde ja lisäsi kuiskaten: "neito on täällä linnassa!"

Tord pysähtyi ja tarkasteli tiukasti miestä sekä käski hänen heti selittämään mitä tarkoitti sanoillaan.

"Iliana neiti on linnassa!" toisti tämä ja kertoi sitten, miten oli tuon tärkeän salaisuuden perille päässyt.

Päästyään kaivon pohjalle ja työnnettyään sitten tuon ruostuneen rautaoven syrjään, oli hän löytänyt sen takaa pitkän, mutta matalan ja ahtaan käytävän. Kokemuksesta tietäen, mikä merkitys sellaisilla käytävillä voi olla, oli hän lähtenyt ryömimään tuota ahdasta solaa ja tullut lopulta toiselle rautaovelle, joka oli samoin avoinna. Epäilemättä olivat salakäytävän ovet jääneet lukitsematta, kun sitä viimeksi oli käytetty. Myös vesi oli kuivunut, sillä ellei niin olisi ollut, ei käytävää mitenkään olisi voinut löytää. Brodde oli siellä ulommaisen rautaoven vieressä huomannut aukon muurissa. Siitä oli varmaankin vesi virrannut kaivoon, kun ei sulkuovi sitä muualle johtanut. Hän oli näet vielä käytävää ryömiessään tavannut rautarenkaan, joka riippui puikossa kiinni. Kun hän oli vetänyt sitä ja laskenut irralle taas, oli hän kuullut äänen, niinkuin olisi sulkuovi pudonnut kiinni.

Tämän kaiken kertoi Brodde muutamalla sanalla Tordille, joka tietysti ei halunnut muuta kuin kuulla vain pääasian.

"Päästyäni toisen oven ohitse", jatkoi Brodde, "huomasin tulleeni suureen huoneesen ja sinne pysähdyin, sillä kuulin tuttuja ääniä viereltäni… Siellä oli näet seinässä kivien lomassa rako, josta pilkisti valoa. Ja sen kautta kuulin myös puhujan äänen ja toisen, joka vastasi…"

"Ja keittenkä äänet kuulit?" kysyi Tord mieli kovasti jännityksissä.

"Puhuja oli ritari Jost von Bardenvleth ja se, joka vastasi, oli Iliana neiti."

Ritari seisoi siinä niin vaaleana kuin lumi hänen jalkainsa juuressa ja hän tarttui Broddea käsivarresta kiinni pusertaen siitä niin hurjasti, kuin olisi tämä ollut ritari Jost von Bardenvleth omassa persoonassaan. Mutta Brodde, jota ei nyt mikään liikutus hämmentänyt, näki asian sen oikeassa valossa ja kiirehti senvuoksi vastaamaan:

"Jos tahdotte pelastaa neidon, Tord ritari, niin vaaditaan siihen nyt ennen kaikkea tyyneyttä… Vähinkin varomaton sana voi jo syöstä hänet turmioon. Yksi tie vain vie nyt pelastukseen ja se on — salainen käytävä…"

"Minä revin linnan hajalle perustuksia myöten… Ei kiveäkään kiven päälle saa jäädä!" raivosi Tord.

"Ajatelkaa kuningasta, Tord herra!" hätäili Brodde. "Jos neito onkin täällä linnassa, ei se siltä asiaa muuta. Olen kuullut teidän ja Niilo herran kertovan, että kuningas on antanut lupauksensa Jost ritarille. Jos te nyt syytätte ritaria, että hän pitää neitoa täällä vangittuna, niin ette te voi sitä toteen näyttää. Sillä ennenkuin ehdimme tuntemaamme tietä vankilaan, on neitonen jo kuljetettu sieltä toista tietä pois."

Tordin täytyi myöntää, että Brodde oli oikeassa.

Mutta velvollisuus johtaa omaa joukkoansa hävitysretkellä nyt, kun olisi pitänyt auttaa neitosta, se sai hänet epätoivoon.

"Kautta Jumalan kalliin veren, mitä pitää minun tekemän?" sammalsi hän huulet vapisten.

"Olkaa huoletta, herra. Jos jätätte vain tänne kaksi luotettavaa miestä hevosineen odottamaan, niin pelastan minä neidon komerostaan… Hän on teille uskollinen, sen kuulin siellä alhaalla, eikä hän anna kurjan Jostin pakottaa itseään."

Tord mietti, ennenkuin vastasi, mutta lausui sitten:

"Minun täytyy nähdä hänet, puhua hänen kanssaan. Näytä minulle tie hänen luokseen Brodde!"

Brodde teki vastaväitteitä, mutta se ei auttanut. Onni olikin aluksi ainakin jossakin määrin heidän puolellaan, sillä se puoli pihaa, jossa kaivo sijaitsi, sattui olemaan tyhjä. Tordin omat miehet olivat näet jo lähteneet ja ritarien hevoset taas olivat linnanrappusten ympärille sijoitettuina. He pääsivät siis onnellisesti kaivoon ja siitä vaivalloisen käytävän läpi aina Iliana neidin vankilan vieressä olevaan huoneeseen asti.

Täällä näkivät he valon pilkistelevän eräästä raosta ja Tord syöksyi heti sen luo Ilianan nimi huulillaan.

Vankilasta kuului samalla kolinaa, niinkuin olisi ovi suljettu, mutta sitten oli kaikki taas aivan hiljaista. Brodde tarttui kiivaasti ritaria kädestä kiinni ja kuiskasi:

"Hiljaa, Tord herra, jos ette kerran neitoselle kuolemaa halua…
Luulen, että hänen vainoojansa on paraikaa siellä sisällä vankilassa."

Tord työnsi otsansa niin lujasti kiviseinää vasten, että sen olisi luullut siihen merkin jättävän, mutta hillitsi kuitenkin sitten itsensä ja alistui kuuntelemaan. Kauan viipyi, kauemmin melkein, kuin hänen tulinen luontonsa voi kestääkään, ennenkuin vähintäkään ääntä sisältä kuului. Epäilemättä oli sisälläolija kuullut huudon, mutta, kun ei tiennyt tai saattanut aavistaakaan, että ketään voisi lähellä löytyä, piti hän kai selvänä, että joku oli seurannut hänen jälkiään. Ja siksi kai hän viivyttelikin nyt, kunnes voi saada varmuuden, ettei niin ollut asianlaita.

"Tuon teille vain veljeni käskyn, ylhäinen neito!" kuului lopulta ääni sisältä. "Olosuhteet ja te itse pakotatte veljeni pitämään teidät vankina täällä, mutta teiltä ei tule siltä puuttumaan mitään niistä mukavuuksista, joita yhteiskunnallinen asemanne vaatii, ei ainakaan niin kauan kuin täällä oleskelette."

Ei mitään vastausta. Oven narina vain, kun se suljettiin, tunkeutui raon läpi heidän korviinsa. Brodde jätti samassa huoneen, pitääkseen vahtia kaivossa. Mutta Tord asettui ihan raon viereen ja kuiskasi:

"Iliana, oletko yksin?"

Hetkinen kului ja Tord uudisti taas kysymyksensä. Silloin kuului ääni muurin läpi:

"Kuka kuiskaa nimeäni?"

"Se on Tord, oma Tordisi, Iliana!" lausui tämä jo kovempaa ja lisäsi, samassa kun rautaanpuetulla kädellään tahtoi ikäänkuin musertaa mureniksi edessään olevan kiven: "Jumala armahtakoon meitä, Iliana, velvollisuuteni kieltää minua nyt viipymästä, mutta yöllä annan murtaa muurin tästä ja pelastan sinut. Voit huoleti luottaa siihen mieheen, joka kuiskaa sinulle minun ja Niilo Bonpojan nimen… Oletko kuullut nyt?"

"Olen, olen, Tord", kuiskasi Iliana murtuneelle äänellä, "mutta kiiruhda Tord!… Hän oli äsken täällä, tuo kurja ritari, ja sanoi silloin, että minut vietäisiin kauas pois, ja että vankeuteni kestäisi, kunnes hänen pyyntöönsä myönnyn."

"Mutta miten olet joutunut sen konnan valtaan?" kysyi Tord.

"Olin matkalla setäni luota Lillöstä isäni linnaan Hallannissa, kun keskellä yötä majatalossani Helsingborgissa isäntäni tytär tuli juosten luokseni ja ilmoitti, että Kaarlo kuningas koko Ruotsin armeijan kanssa lähestyi kaupunkia. Seurueeni päällikkö oli sentähden lähettänyt minulle sanan, että rientäisin, sillä hän aikoi lähteä matkaan jo samana yönä. Riensin matkaan ja istuin rekeen, joka saattoikin minut ei isäni luo, vaan tänne linnaan."

"Kautta Jumalan kuoleman, Iliana… Tahdonpa, sen vannon, vielä kerran nähdä tuon kavalan ritarin veren vuotavan! Nyt on vain ensin saatava sinut vapautetuksi. Sitten Iliana … sitten vihitämme me itsemme jo tänä yönä… Olen hankkiva papin sillä aikaa kun odotan sinua."

Iliana ei puhunut mitään, mutta Tord piti sen selvänä, että hän siinä asiassa oli hänen kanssaan samaa mieltä. Ja nyt kun asia oli hänen mielestään selville puhuttu, muisti hän yht'äkkiä taas velvollisuutensa. Hän sanoi siis Ilianalle hyvästi ja riensi käytävää pitkin kaivoon, jossa tapasi Brodden.

"Reippaasti vain toimeen, Brodde!" sanoi hän lyöden tätä olkapäälle, "pelasta ylhäinen neito ja sinä olet silloin minulle yhtä rakas kuin ystäväni Niilo… Hollinger ja hänen isänsä, luulen, että heihin voit luottaa…"

"Heidän kanssaan otan vaikka minkälaisen uhkatyön toimittaakseni!" vakuutti Brodde.

"No niin, he odottavat sinua ja neitoa hevosten kanssa ulkopuolella.
Koska luulet olevasi valmis?"

"Alan työni heti, Tord herra, mutta ennen keskiyötä en luule siltä voivani päättää sitä. Olisi suotavaa, että neito saisi miehen vaatteet, sillä vaikka onkin keskiyö, on kuninkaan vahdeilla siltä silmät terävät kuin ilveksellä."

"Hyvä, hyvä, puolen tunnin kuluttua on sinulla vaatteet… Ja nyt
Jumala vain kanssamme!"

Tord kiipesi köyttä myöten kaivosta ylös. Juuri kun hän pääsi kannelle tuli musta varjo hiipien häntä kohti. Tord hätkähti ja tarttui jo tikarinsa kahvaan, joka riippui hänellä miekan hihnaan kiinnitetyissä hopeavitjoissa. Jost ritari seisoi siinä hänen edessään.

"Tekö täällä, Tord herra", lausui ritari pehmeällä, hivelevällä äänellä, "ja kuningas kun varmaan luulee teidän olevan jo hyväsen matkan päässä Borgebyn linnasta!"

Vaikka Tord tiesikin olevansa nyt ritarin suhteen voiton puolella, oli kuitenkin vähiltä, ettei hän siltä ilmaissut itseään. Kiusaus oli kovin suuri saada nyt kahden kesken kerrankin oikein masentaa tuon kavalan ritarin. Ja hän sai panna koko hillitsemiskykynsä liikkeelle, joka hänellä muuten ei ollutkaan niin erittäin suuri, voidakseen tyynnyttää mielensä ja salata ritarilta hänen tappionsa Ilianan suhteen. Hän siis vain koitti saada ritarin ymmärtämään, mitä oli ollut kaivosta hakemassa, osottaen hänelle kilpikoristusta ja kertoen samalla, miten oli sen kadottanut ja löytänyt taas.

"Se mahtaa olla teille erittäin rakas, tuo kilpikoristus!" huomautti
Jost herra hymyillen.

"Tepä sen sanotte! Rakas se onkin minulle ja onneton se, joka uskaltaisi ojentaa kätensä sitä minulta riistääkseen… Silloin ei hän olisi suurenarvoinen."

"Ja niin tulinen olette tuon asian vuoksi, Tord herra!"

"Olen saanut sen eräältä ystävältäni… Se on mitä hienointa tekoa… Tulkaa mukaan, niin kerron teille sen historian. Se on tehty teidän isänmaassanne…"

"Joka on ollut isänmaani", ojensi Jost seuraten Tordia, joka halusi saada hänet pois kaivon läheltä. "Joka on ollut isänmaani, sillä Kaarlo kuninkaan, armollisen herrani, maa on nyt minunkin maani, minunkin isänmaani."

"Ja korkea serkkuni tuntee varmaankin sentähden onnelliseksi itsensä…
Mutta kuunnelkaa nyt! Tässä on kolme kuvausta hopeaan kaiverrettuna.
Ensimäinen esittelee ritaria, joka paistaa vanhaa naista hiljaisella
tulella."

"Sehän on ollut merkillinen kultaseppä, joka sen on koristellut", keskeytti Jost vilkkaasti, mutta kuitenkin huomasi helposti, että nuoli oli osunut maaliinsa.

"Niin on, merkillinen kultaseppä todella… Mutta asiaan taas. Toinen kuvaus esittää saman ritarin jalosukuisen neidon ryöstäjänä. Polvillaan rukoilee neito vapauttaan takaisin, mutta ritari ei kuuntele häntä… Mitä siitä taulusta arvelette Jost herra?"

"Hm, erittäin merkillinen kultaseppä!" mutisi Jost ritari.

"Ja kolmas taulu sitten! Siinä sama ritari hautaa miehen elävänä maan alle ja toisen riistää hän kavaluudella kuninkaaltaan. Näillä on näet hänen konnantekonsa tiedossa… Mitä sanotte nyt, Jost herra…? Eikö sellaista kilpikoristusta kannata säilyttää?"

"Enpä tiedä", vastasi Jost aivan rauhallisena. "Minun mielestäni olisi se saanut pysyä piilossaankin. Sillä se näyttää herättävän teissä vain pahoja ajatuksia! Ystävänänne neuvoisin teitä jättämään tuon kalun, jolle sairas mielikuvitus on kuviaan maalaillut!"

"Säilytän sen yhtä hyvin itseni kuin ystävänikin vuoksi."

"Ja kuka on sitten tuo ystävä, jonka tähden te niin paljon vaivaa näette?"

"Se on Niilo Sture!" sanoi Tord katsellen ritaria, joka vaaleni, ja lisäsi sitten: "Mutta vielä on koristuksessa tyhjä paikka, johon kultaseppä ei ole mitään piirtänyt… Ja sitä ei hän tule tekemäänkään, sillä itse olen vielä piirtävä siihen kuvan, joka ei saa olla toisia huonompi. Tiedättekö, mikä siihen kuvataan, herra Jost von Bardenvleth?"

"En…!"

"Kosto, eikä mitään muuta!" virkkoi Tord.

He olivat nyt saapuneet pitkään, valaistuun porttiholviin ja sanat kajahtelevat siellä täydellä voimallaan, ikäänkuin olisivat ne muuttuneet eläviksi olennoiksi ritarin suusta tultuaan.

Täällä odotti eräs ratsastaja, pitäen Tordin hevosta suitsista kiinni. Tord hyppäsi satulaan. Mutta ennen lähtöään kääntyi hän vielä ritarin puoleen ja hänen suuret, rehelliset silmänsä tarkastelivat tätä hetkisen halveksivasti.

"Hyvä on, jos olette minua ymmärtänyt, Jost ritari", sanoi hän, "jollette, toivon pian voivani antaa paremmankin selityksen."

Hurjan hevosen kaviot iskivät tulta sen laukatessa pois porttiholvista. Mutta Jost ritari seisoi siinä hetkisen ja katseli pirullinen hymy huulillaan poistuvan jälkeen. Kauaksi ei hän kuitenkaan siihen seisomaan jäänyt, vaan riensi pihalle taas. Siellä heti kaksi varjoa läheni häntä muurin viereltä.

"Olin sittenkin oikeassa", sanoi toinen, "siellä on siis todella olemassa salakäytävä, josta en ole tähän asti tiennyt mitään. Jos siis edelleenkin tahdot tällä tavoin saada neitosen itseesi rakastumaan, veli Jost, niin luulen, että nyt on kiire tarpeen. Sillä ei ritari suinkaan jätä keksintöään käyttämättä… Se oli hänen äänensä, jonka kuulin alhaalla vankilassa."

"Sinäpä sen sanot, Kuntz! Tässä ei ole nyt todellakaan aikaa hukattavana… Siis Axevallaan, Heikki, Axevallaan!"

Viime sanat lausuttiin kauppasaksalle, samalle, joka vähää ennen arkkipiispan lähtöä oli ollut keskustelussa ritari Kuntz von Bardenvlehtin kanssa Lundin piispantalon pihalla. Tämä oli pannut toimeen silloin saamansa käskyt. Hän oli tavannut Tuure Tuurenpojan ja tehnyt hänen kanssaan sopimuksen, jonka Jost ritari oli katsonut tarpeelliseksi, sekä tullut nyt ilmoittamaan toimensa tuloksia. Selonteko siitä oli jo tapahtunut linnan salahuoneessa, jonne Kuntz ritari oli suoraa päätä Ilianan luota mennyt. Ääni, jonka oli siellä alhaalla kuullut Ilianan nimeä mainitsevan, oli tehnyt hänet levottomaksi ja kertoessaan veljelleen sitten huomionsa, oli se tehnyt tähän saman vaikutuksen.

Kuntzille oli hänen monivuotisen linnassaolonsa aikana eräs piispan vanhoista palvelijoista kertonut salaisista maanalaisista käytävistä ja huoneista ja oli hän heti ottanut tarkan selon niistä. Nyt muisti hän saman miehen kertoneen vielä yhdestä salakäytävästä, josta tämä mies oli kuullut puhuttavan ilman että itsekään oli tiennyt missä se sijaitsi. Ritarin mieleen muistui, että vanhus oli silloin epäillyt linnan kaivoa. Ja siksi oli hän esittänyt, että se olisi heti tutkittava.

Siinä tarkoituksessa olivat he sitten kulkeneetkin alas pihalle, kuulleet kolinaa kaivosta ja vetäytyneet piiloon, kunnes olivat nähneet ritarin nousevan ylös sieltä. Jost oli silloin mennyt hänen puheilleen. Ja nyt oli asia selvä. Kaivosta johti käytävä vankilaan. Mitä suurin kiire oli nyt siis tarpeen, sillä voitaisiin muuten ylhäinen neito millä hetkellä tahansa siepata heidän käsistään.

Mitään tutkimusta kaivon suhteen ei joudettu nyt toimeen panna. Iliana neiti oli vain heti pois vietävä, samaa tietä, jota oli tuotukin.

"Riennä miesten luokse vanhan tornin juurelle!" sanoi Jost kauppasaksalle ja tämä katosi heti portista.

"Ja sinä, veljeni…!" virkkoi Jost veljeensä kääntyen. Mutta tämä keskeytti hänet äkisti.

"Sananen, Jost… Onko todella tarpeellista, että tämän asian vuoksi antaudut niin suurelle vaaralle alttiiksi?"

"Minä rakastan neitoa, siinä kyllä", vastasi Jost kiivaasti ja lyhyeen. "Hän on valmis kieltäytymään vaikka morsiustuolissa, siinäkin on jo minulle kyllin. Ja vaikka minulla onkin kuninkaan ja Briita rouvan sekä tämän isän, Olavi herran, suostumus asiassa puolellani, niin ei minulla ole Åke herran, Iliana neidin oman isän suostumusta."

"Oletko sitten sitä Äke herralta pyytänyt, Jost?"

"Olen, sen olen tehnyt. Ja olen saanut vastauksen, jota ei kukaan saksalainen ritari saata sulattaa… Mutta enemmän siitä toisella kertaa, veli Kuntz! Jos sinä autat nyt minua, niinkuin toisillemme lupasimme tänne lumiseen Pohjolaan lähtiessämme, niin saat olla varma, että hankin sinulle linnan Ruotsissa. Sillä kaikki onnistuu nyt paremmin tämän kotimaisen kuninkaan kuin Kristofer Baijerilaisen aikana."

"No hyvä! En tahdo rikkoa lupaustani!" vastasi veli.

"Niin laita siis heti neitonen vanhan tornin luo, jossa Heikki häntä rekineen odottaa… Minä pidän sillä aikaa kaivoa silmällä."

Kuntz poistui ja ritari läheni taas kaivoa, jonka reunalle pysähtyi. Nojautuessaan alas, kuuli hän, kuin olisi joku liikkunut siellä alhaalla. Hän seisoi siinä kauan aikaa tuskallisessa jännityksessä ja kuunteli. Muutama silmänräpäys vain ja kaikki voisi olla mennyttä, jos näet Tord Kaarlonpoika saapuisi ja todistajain läsnäollessa tunkeutuisi vankilaan juuri kun neitoa sieltä poisviedään. Ja sitä tuskin voisi kuningas Kaarlokaan enää kärsiä niin suuresti kuin suosikin ritaria.

Mutta juuri ritarin ollessa enimmin levoton taukosi työ alhaalla yhtäkkiä. Ritari kuunteli henkeään pidättäen. Hän kuuli tukehtuneen sydäntäsärkevän huudon syvyydestä, eikä senjälkeen mitään enää. Jost seisoi siinä sitten kauan aikaa vielä kuunnellen, mutta kääntyi lopulta pihalle päin, jossa luuli tapaavan veljensä onnistuneen toimen jälkeen.

Eräs mies tuli juosten kaivolle ja ritari suuntasi askeleensa häntä kohti. Miehellä oli jotain kainalossa. Jost ei erottanut kuitenkaan, mitä se oli. Ja kun hän aikoi ottaa siitä selvän, kuuli hän yht'äkkiä kolinaa takanaan ja samassa tarttui jäntevä käsi häntä niskasta kiinni.

"Alas, alas, lemmon konna!" Kuului ääni hänen vieressään ja ennenkuin huomasikaan oli hän jo kaivoon menossa.

Mies jäi typertyneenä paikalleen seisomaan, mutta Brodde riensi hänen luokseen.

"Liian myöhään, Hollinger!" huudahti hän.

"Liian myöhään!" kertoi Hollinger.

"Heti matkaan!" komensi Brodde. "Ehkä saavutamme ryövärit vielä, sillä kaukana linnasta eivät he voi olla."

Ja heti sen jälkeen riensi kolme ratsastajaa hurjaa vauhtia eri haaroille pois Borgebyn linnasta.