XI.
Kuolleen kuningattaren rukous.
Tunnin ratsastettuaan saapui Tord osastonsa luo, joka jo oli ehtinyt eteläpuolelle Dalbyn luostaria. Erengisle herra sitä vastoin oli suunnannut kulkunsa siitä enemmän lounaiseen. Tord kiiruhti heti perille päästyään Niilo Sturen puheille. Mutta tämä oli muutamain miesten kanssa ratsastanut Dalbyn luostariin ottamaan selvää, kokosiko niinkuin kansa puhui, vihollinen sen ympärille joukkojaan. Tord käski silloin Hollingerin ja tämän isän, nyt jo vanhan miehen, joka yhdessä viheriän ritarin kanssa oli tullut Kaarlo Knuutinpojan hoviin ja jäänyt sinne ritarin katoamisen jälkeen, Tord käski näiden kahden nyt ratsastaa Borgebyhyn Broddelle avuksi. Sitten läksi hän väkensä kanssa liikkeelle ja aamulla jo ilmoittivat liekit ympäri maata, mistä hänen tiensä kulki.
Saman kohtalon alaiseksi joutui Borgebyn linnakin. Se näet poltettiin perustuksia myöten, niin että ainoastaan muurit jäivät jälelle kertomaan, missä tuo ennen niin komea linna oli ollut. Senjälkeen samosi kuningas pääjoukkonsa kanssa Lundia kohti. Tämä oli siihen aikaan suurellainen kaupunki. Todistukseksi sen rikkaudesta ja väkiluvusta voi mainita, että kaupungissa oli ei vähemmän kuin kaksikymmentä yksi kirkkoa. Huomattavin niistä oli Pyhän Laurin eli tuomiokirkko. Kuin morsian neitojensa keskeltä kohosi se siellä taivasta kohti. Se oli todella uljas ja mahtava temppeli, niinkuin Pohjan etevimmän arkkipiispankirkon pitikin olla.
Mutta kaikki tämä komeus sai nyt surullisen lopun.
Verisenä kohosi talviaurinko sinä päivänä taivaanrannalle, jona Ruotsin armeija kaupungin edustalle saapui. Ja ennenkuin päivä oli vielä loppuun kulunut, valaisivat jo palavasta Lundista kohoavat liekit taivaan laajalti punaisella valollaan. Koko kaupunki oli kuin yhtenä tulimerenä. Mutta kaiken sen keskeltä kohosi tuomiokirkko juhlallisena ja mahtavana, rauhaa huokuen, niinkuin ajatus kohoo kohti ijankaikkisuutta keskeltä kuohuvia intohimoja.
Lundin asukkaat kadottivat kaiken toivonsa ja rohkeutensa. Ainoastaan arkkipiispa pysyi lujana ja järkähtämättömänä niinkuin tuomiokirkkonsa tuon melskeen ja kauhistuksen keskellä. Ainoa, joka arkkipiispaa lukuunottamatta osotti intoa ja päättäväisyyttä, oli herra Iivari Akselinpoika. Mutta hän se olikin väsymätön ja hänen rohkeutensa ja reippautensa sai arkkipiispan huulet tuon tuostakin vetäytymään lempeään hymyyn. Näitten miesten yhteisten ponnistusten kautta saatiinkin sitten tuomiokirkko ja piispankartano pelastetuksi. Mutta koko muu osa kaupunkia, sen luostarit ja kaksikymmentä kirkkoa joutuivat liekkien uhriksi. Ja tästä iskusta ei kaupunki enää koskaan noussut. Entistä loistoaan ei se koskaan enää saavuttanut.
Kaarlo kulki palavasta Lundista lounaiseen päin suunnaten kulkunsa Malmötä kohti, mutta hän ei ollut vielä ehtinyt neljännestäkään matkastaan suorittaa, kun sai kuulla, että vihollinen kokosi joukkojaan Dalbyn luostarin ympärille. Sinne oli Jost ritari Borgebystä viety. Hän oli näet yöllä arkkipiispan käynnin jälkeen, ollessaan tarkastamassa, jos eri osastot kuninkaan käskyjä noudattivat, tulista laukkaa ajaessa, yht'äkkiä kaatunut hevosineen ja taittanut siinä kolauksessa pahoin toisen jalkansa. Tämä seikka ehkä yhtä paljon kuin sekin, että oli vaarallista jättää taakseen vihollisjoukkoja, vaikka pieniäkin, sillä voisivathan ne kasvaa ja tulla uhkaaviksi — ne molemmat yhdessä saivat kuninkaan kääntymään heti takaisin ja suorinta tietä rientämään joukkoineen Dalbyn luostaria kohti.
Vihollinen oli kuitenkin voimakkaampi kuin kuningas oli luullutkaan ja muutenkin oli se enemmin sotaan harjaantunut kuin se väki mitä hänellä mukanaan oli. Mutta siitä huolimatta iskivät kuningas ja hänen kaksisataa ritariansa kannukset hevosten kylkiin kiinni ja hyökkäsivät suoraa päätä vihollisen niskaan. Toiset joukot seurasivat esimerkkiä ja sädekehänsä keskeltä loisti neitsyt Maaria kauas yli ruotsalaisten rintaman. Maa tuntui notkuvan raskaitten, rautaanpuettujen hevosten kavioiden alla ja sotahuudot kohosivat korkealle ilmaan.
Vihollisjoukko oli harjaantunutta, kunnollista väkeä. Sen etunenässä ratsasti muhkea ritari mustansinisissä varuksissa, Tottien vaakana kilvessään. Hän kulki pitkin linjaa ja asettui lopulla vasemmalle sivustalle sekä kehotti miehiään hyökkäykseen samassa kun Kaarlo kuningas jo ritareineen tuli kohti.
Ankara ottelu syntyi. Rivit hajautuivat ja lopulta taisteltiin siinä jo mies miestä vastaan, jolloin tietysti ainoastaan ruumiillinen voima ja notkeus sekä maltti tuli kysymykseen. Kuningas ennen muita kunnosti itseään ja hänen valkoinen töyhtönsä heilui aina siellä, missä vaara oli suurin. Ja aina se hajautui myös joukko hänen syöksyessä esiin. Niin oli hän jo raivannut itselleen tien toiselta sivustalta toiselle, kun häntä vastaan syöksyi tuo ennenmainittu ritari mustansinisissä varuksissa.
"Tässä se nyt sinun onnesi aurinko laskeutuu, kuningas Kaarlo!" huusi hän ryntäävälle kuninkaalle.
"Ennen sitä kuitenkin vielä leikki leikitään!" vastasi tämä hyökäten hurjalla vimmalla ritarin kimppuun.
Taitavasti puolusti tämä itseään osottaen siinä voimaa, josta helposti huomasi, että Kaarlo kuningas oli hänessä nyt tavannut vertaisensa. Niinkuin salama olisi leimahdellut, niin iskivät miekat tulta. Lopulta halkaisi ritarin miekka kuninkaan kilven, mutta samassa putosi ritarin töyhtö ja kypäränkoristuskin maahan. Kuningas tulistui. Kypäränkoristus ei ollut kilven arvoinen. Näytti siltä, kun olisi ritari nyt pääsevä voitolle. Se ajatus jo sai Kaarlon veren hurjaan kuohuun, niin että hän unhotti kaiken varovaisuuden ja jakeli vimmassaan aivan sokeasti iskujaan.
Samallaista se oli ottelu joka taholla. Ja voitonhuudot, joita kajahteli milloin tanskalaisten milloin ruotsalaisten riveistä, saivat haavoitettujen ja kuolevien valitushuudot vaikenemaan, Mutta jota enemmän taistelu näin oli muuttunut kaksinkamppailuksi, sitä enemmän oli myöskin kukin jätetty oman itsensä varaan. Elämä ja kuolema riippui siis miekanterässä pitkin koko linjaa. Ja sitä kaksintaistelua jatkui herkeämättä. Jos joku oli saanut vihollisensa kaadetuksi, kohtasi hän heti toisen, joka oli tehnyt samaten. Ja niin oli laita kaikkialla yli koko laajan kentän.
Senvuoksi saivat kuningas ja ritarikin häiritsemättä jatkaa kamppailuaan.
"Varo itseäsi, Kaarlo!" huusi ritari. "Näyttää siltä, kuin olisivat poltetun Lundin liekit panneet pääsi pyörälle!"
Kuningas ei vastannut. Hän hyökkäsi vain yhä kiivaammin ja vaivoin vain voi ritari välttää hänen hyvin suunnattuja, voimakkaita iskujaan. Silloin katkesi kuninkaan miekka kahvasta poikki.
"Nyt olet vankini, kuningas!" huusi ritari ja tarttui äkisti kuningasta vyötäisillä olevasta, jalokivillä rikkaasti koristellusta nahkavyöstä kiinni.
Mutta kuningas kannusti hevostaan, repäisi samassa tikarillaan vyön poikki ja syöksähti ulos vapaalle kentälle ritarin takaa-ajamana. Tämä huusi miehilleen, että kuningas pakeni, ja kaikkien huomio kääntyi silloin tälle suunnalle. Ja heti kiirehti myös muutamia miehiä, sitten jo useampiakia ulos kentälle kuninkaan ja ritarin jälkeen. Kuninkaan hevonen oli kuitenkin nopeampi ja voimakkaampi kuin vainoojan ja hän pääsikin sentähden hyvän matkaa vastustajastaan edelle.
Pieni metsäsaareke tuli kuninkaan eteen ja silmänräpäyksessä katosi hän puitten sekaan. Hänen takaa-ajajansa panivat silloin viimeisetkin voimansa liikkeelle ehtiäkseen ennen häntä metsän läpitse.
Kaarlo huomasi uhkaavan vaaran. Metsä oli tiheää ja hän alkoi jo katua, ettei tullut kiertäneeksi sitä. Selvää oli, että vainoojansa nyt ennen pitkää saavuttaisivat hänet. Silloin kuuli hän jonkun edestäpäin lähestyvän. Oksat taittuivat ja raskaat askeleet tömistivät maata. Kuningas kalpeni, veri jähmettyi hänen suonissaan. Jos se oli vihollinen, oli hän turmion oma. Hän seisoi siinä tikari kädessä, tuntien selvään tunnossaan, että hänellä oli nyt vain valittavana joko kuolema tai vankeus — vankeus jossain Kristian kuninkaan linnassa.
Silloin ilmestyi ritari mustissa varuksissa hänen eteensä. Hän katseli kuningasta tarkkaan alaslasketun kypäräsilmikkonsa läpi, mutta näytti heti tajuavan koko aseman ja sen vaaran, joka kuningasta uhkasi.
"Astukaa alas, Kaarlo kuningas, ja antakaa tänne kaapunne… Hevosella täällä ette minnekään pääse. Metsän rannassa on minun hevoseni. Sillä voitte pelastua vielä."
"Kuka olette?" kysyi kuningas katsellen vain ritaria ja unhottaen oman vaaransa.
"Eräs, joka uhraisi henkensäkin teidän edestänne!" vastasi ritari. "Mutta kiirehtikää, kuningas… Ettekö kuule, kuinka oksat jo ratisevat metsän rannassa… Alas, alas, Kaarlo kuningas!"
Kuningas hypähti hevosensa seljästä ja ennen pitkää riippui jo hänen kallisarvoinen kaapunsa mustan ritarin hartioilla.
"Nimesi?" kysyi kuningas.
Mutta ritari oli jo kääntänyt kuninkaan hevosen ja hypähtänyt satulaan.
"Tässä on sitten muisto sinulle!" huusi kuningas ojentaen ritarille tikarinsa, jonka kullalla ja jalokivillä koristeltu kahva kimalteli hämärässä. "Jos pääset hengissä takaisin, niin anna se minulle… Tahdon lunastaa sen takaisin linnalla."
Kuningas katosi mustan ritarin kaapu hartioillaan. Pian saapui hän ritarin kulkemaa polkua metsänrantaan, jossa tämän hevonen seisoi ja odotti, levottomana maata kavioillaan kaapien.
Musta ritari oli tullut muutamain miesten kanssa ratsastain pitkin metsän rantaa ja siitä, jossa metsä loppuu, oli hän nähnyt taistelun luostarin edustalla sekä myöskin pakenevan, jonka heti tunsi kuninkaaksi. Kuningas oli juuri silloin metsän rantaan saapumassa. Ritari käski silloin miestensä kiiruhtaa taistelukentälle. Mutta itse käänsi hän hevosensa ja riensi niinkuin nuoli metsään erään aukeaman kautta, jonka ohi ratsastaessaan oli huomannut. Siellä hyppäsi hän satulasta alas, sitoi hevosensa puuhun ja alkoi sitten tunkeutua metsään, raivaten miekalla tietä itselleen ja aina vähän väliä pysähtyen kuuntelemaan.
Pian kuulikin hän, miten kuningas metsässä pyrki eteenpäin ja silloin pani hän kaiken voimansa liikkeelle saavuttaakseen hänet.
Se oli nyt onnistunut ja siksi riensi hän nyt taas eteenpäin ikäänkuin hurjan raivon valtaamana kuninkaan hevonen allaan. Vähäsen matkaa metsän rannasta kohtasi hän kuninkaan takaa-ajajan.
Tämä pysähtyi äkisti nähdessään aseettoman kuninkaan tulevan vastaansa. Hänen ensi ajatuksensa oli, että tämä, huomattuaan paon mahdottomaksi, oli katsonut paraimmaksi antautua vapaaehtoisesti vangiksi. Mutta ei hän ehtinyt vielä päästä siitä hämmästyksestään, kun jo tuo luuloteltu kuningas hyökkäsi häntä vastaan voimalla, jota hänen ja hänen hevosensa oli mahdoton kestää. Tämä syöksyi ritareineen maahan. Vähän senjälkeen ratsasti kuningas jo ohjat höllällään yli kentän heiluttaen kädessään säkenöivää miekkaa.
"Voitto on meidän!" huusi hän päästyään omain miestensä luo.
Se kävi kuin salama läpi rivien ja se vaikutti, että voitto todellakin kääntyi ruotsalaisten puolelle. Turhaan hakivat tanskalaiset kadonnutta ritariaan tai jotain muuta, joka olisi järjestänyt heidän hajonneet rivinsä. Ei ketään löytynyt. Ja ruotsalaiset tunkivat yhä hurjistuneempina eteenpäin.
Kului hetkinen vielä ja kaikki muuttui paoksi.
Kuningas oli rientänyt Lundiin tuodakseen sieltä apua joukoilleen.
Paluumatkalla tapasi hän jo sanansaattajan, joka toi voitonsanoman.
Kuningas riensi paikalle. Kaksisataa vihollista makasi kuolleena
kentällä ja kaksituhatta oli joutunut vangiksi.
Mutta kukaan ei huomannut kuninkaan tuloa. Olihan hän ottanut osaa taisteluun aina siitä alkain, kun niin onnellisella tavalla oli vihollisjohtajan taistelukentältä pois houkutellut. Kuningas kyseli mustaa ritaria. Kukaan ei ollut häntä nähnyt. Ja vallitsevassa hämärässä oli myös ollut vaikea erottaakin, olivatko varukset siniset vai mustat.
Kuninkaan tätä vielä kysellessä tuli eräs mies taluttaen hänen valkoista hevostaan, jonka selkään hänen purppuranpunainen kärpännahkaisella kauluksella varustettu kaapunsa oli kiinnitetty. Hevonen oli ollut luostariporttiin sidottuna.
Kuninkaan pää vaipui rintaa vasten, mutta kukaan ei ymmärtänyt miksi.
Pian sai hän kuitenkin muuta ajattelemista, kuin kuka tuo tuntematon ystävä mahtoi olla. Paha kyllä ympäröi häntä nyt vain vihamiehet, joiden vehkeet ennen pitkää oli tuleva tuntemaan.
Sittenkun nuo siihenaikaan suuret ja kukoistavat kaupungit Åhus ja Vä olivat myöskin saaneet sodan hävityksen osalleen — edellisestä kiskottiin paloveroja, jälkimäinen poltettiin — vetäytyi kuningas koilliseen Skåneen, jossa otti pääkortteerinsa Bäckaskogin luostariin viipyen siellä vielä hetkisen aikaa ennenkuin Ruotsiin palasi. Täältä lähetti hän yhden osaston lankonsa Kustaa Kaarlonpojan ja Birger Trollen johdolla Blekingeen, toisen taas Tuure Tuurenpojan, Eggert Krummedikin ja Kustaa Olavinpojan (Stenbockin) johdolla Hallantiin saattamaan nämätkin maakunnat saman kohtalon alaiseksi kuin Skånen.
6 päivänä maaliskuuta oli Kaarlo sitten jo matkalla Ringstaholmaan Itägöötinmaalla ja pari viikkoa senjälkeen saapui hän Tukholmaan. Tullessaan oli hän mitä parhaimmalla tuulella. Sellainen isku, kuin hän oli nyt Tanskalle antanut hävittämällä Skånen, jonka Blekingen ja Hallannin häviöllä vielä toivoi täydentävänsä, sellainen isku olisi antava viholliselle hyväksi aikaa tekemistä. Ja jos Kristian kuningas siitä huolimatta aikoi Ruotsiin hyökätä, niin oli hänellä toisella puolen Smålannin vuoret ja sen sotaisa rahvas vastassa, toisella puolen taas rajalinnotukset, jotka Kaarlon toimesta oli mainioon kuntoon laitettu. Siksi olikin hänen otsansa niin kirkas tullessaan Tukholmaan ja tervehtiessään sen porvareja.
Laivaston varustaminen oli saanut kuninkaan Tukholmaan. Hänen käskystään saapui Suomesta 45 alusta ja asettuivat ne Nyköpingin ja Söderköpingin satamiin. Sitä paitsi laitettiin Tukholmassa ja monessa muussakin paikassa suuri joukko laivoja lähtökuntoon. Helluntain aikoihin piti näet koko laivaston purjehtia Ölannin pohjoisniemeen odottamaan vihollisen hyökkäystä meren puolelta.
Mutta tuskin oli hän ehtinyt linnaansa Tukholmassa, kun jo tuotiin tietoja, jotka suuressa määrässä häntä huolestuttivat ja suututtivat. Herra Jost von Bardenvleth saapui Tukholmaan vähän myöhemmin illalla samana päivänä kuin kuningaskin. Tultuaan meni hän heti kuninkaan puheille ja kertoi tälle hyvin tärkeännäköisenä, kuinka oli päässyt uuden salaliiton perille tai oikeammin saanut vain uuden langan vanhasta verkosta käsiinsä.
Vadstenassa oli nimittäin holsteinilainen ruhtinatar, Ingeborg, abbedissana. 11-vuotiaana oli Margareeta kuningatar tuonut hänet Ruotsiin ja asettanut tähän arvossapidettyyn luostariin. Se oli tapahtunut vuonna 1408. Ruhtinaallinen abbedissa, joka nyt oli 55 vuoden vanha, oli saanut valtiollista merkitystä sen kautta, että Tanskan nykyinen kuningas oli hänen sisarensa poika. Ja ritarin tiedonantojen mukaan oli hän halukas toimimaan tämän hyväksi Kaarlo kuningasta vastaan, jota pidettiin ainoastaan vallananastajana, kruunattuna kapinoitsijana, ei juuri parempana Engelbrektiä.
Kuningas kuunteli tarkasti ritarin kertomusta miettien jo itsekseen mitä tekisi. Pian olikin hän tehnyt päätöksensä. Hänellä oli vanha voimansa taas rinnassa ja menestys, joka häntä oli Skånen retkellä seurannut, sai hänen nyt reippaammin päättämään ja rohkeammin toimimaan. Ingeborg abbedissa oli poistettava toimestaan. Jostin lähtiessä oli asia jo ratkaistu.
Samaan aikaan kuin Jost ritari oli kuninkaan puheilla, oli toisessa osassa linnaa eräs harmaaveljes polvillaan kallisarvoisen ristiinnaulitunkuvan edessä ja rukoili. Se oli samassa huoneessa, jossa Kaarina kuningatar oli kuollut. Sureva kuningas oli antanut laittaa siitä rukoushuoneen. Sinne tapasi hän usein vetäytyä muistoinensa, joiden viehätys yhä vain lisääntyi, mitä kauemmaksi ne hänestä pakenivat.
Harmaaveljes rukoili kauan ja hartaasti. Hän näytti olevan syvän liikutuksen vallassa ja raskaat kyyneleet valuivat tuon tuostakin pitkin kuihtuneita poskia alas partaan. Silmät olivat kiinni ja vapisevat huulet liikkuivat hitaasti. Pieni, musta lakki peitti hänen päätään ja sen alta pilkisteli karhea, leikattu tukka. Hänen kasvonsa olivat rumat, mutta hartaus, joka niitä valaisi, esti rumuutta heti huomaamasta, niinkuin iltaruskokin kolkoimmankin kallion kauniiksi kultaa.
Lopetettuaan rukouksensa nousi hän jakkaralta ylös ja astui ristiinnaulitunkuvan luokse, jonka varovasti nosti paikoiltaan lattialle. Sen takana oli tapeetti leikattu halki ja kun syrjät poistettiin, tuli siellä seinäkivessä mustaksi maalattu risti näkyviin. Tämän kiven voi helposti nostaa pois ja sen takana oli tyhjä paikka, jota munkki katseli samalla hartaudella, kuin äsken ristiinnaulitunkuvaa. Tässäkin pysähtyi hän rukoilemaan. Tehtyään sitten ristinmerkin pani hän kiven taas varovasti paikoilleen, veti tapeetin kiinni ja ripusti ristiinnaulitunkuvan tilalleen seinään.
Hän pysähtyi sitten vielä hetkiseksi huoneeseen, ikäänkuin olisi tahtonut kerran vielä tuumia asiaa, jonka aikoi toimeenpanna. Mutta sitten veti hän päättävästi peitteen kasvoilleen, jätti huoneen ja lukitsi oven mennessään.
Hiljalleen kulki hän tyhjien, autioiden huoneitten läpitse, joissa ennen Kaarina kuningatar oli vallinnut levittäen rauhaa ja rakkautta ympärilleen, niinkuin sadussa neitonen, jonka jalan jäljistä heti kauniit kukkaset elämään puhkesivat. Munkin vartalo oli suora, hänen ryhtinsä niin uljas, että siinä hämärässä olisi luullut häntä ritariksi, joka oli vielä jäänyt maan päälle katselemaan tuttuja paikkoja, missä ennen oli elämän iloa nauttia saanut.
Pian saapui hän huoneeseen, jossa kuninkaan palvelijat asuivat. Nämät eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota, sillä aina kuningattaren sairastumisesta asti oli hän saanut linnaan tulla ja mennä, koska itse halusi. Hän suuntasi askeleensa kuninkaan huonetta kohti, avasi oven ja astui sinne sisään.
Siellä sisällä istui kuningas käsi poskeen nojautuneena. Kallisarvoinen lipas oli hänen edessään pöydällä. Monta kalleutta, monta muistoa oli siihen kätkettynä. Ehkä muistelikin kuningas siinä lippaan ääressä nyt muinaisaikoja, sen taisteluja ja riemuja, voittoja ja vastoinkäymisiä. Ei hän ainakaan huomannut munkkia ennenkuin tämä jo seisoi ihan hänen vieressään ja laski kätensä hänen hartioilleen.
Kuningas havahtui uinailustaan ja katsoi ylös.
"Herran rauhaa, kuningas!" lausui munkki syvällä, vakavalla äänellä, "tuon sinulle sanan kuningattareltasi."
"Kuningattareltani?" kysyi kuningas.
"Niin, rukouksen hänen kuolevilta huuliltaan."
"Mahtanette uneksia hurskas isä", virkkoi kuningas surumielisesti hymyillen. "Olen juuri nyt ajatellut kuningattareni viimeisiä sanoja ennen hänen kuolemaansa, enkä ole mitään unhottanut."
"Mutta ette ole ymmärtänyt niitä", lisäsi munkki.
"Mitä rohkenet väittää, munkki… Tiedätkö edes, mitä kuningattareni puhui minulle?"
"Tiedän ja hänen pyynnöstään tulenkin selittämään, mitä te ette ole voinut käsittää, koska maailman melske on sydämenne sokaissut."
Kuningas katseli munkkia puolittain hämmästyneenä, puolittain vihastuneena.
"Kuningatar puhui todellisesta onnesta", jatkoi munkki aivan rauhallisena. "Hän kehotti teitä voittamaan oman itsenne ja kun kysyitte, mitä hän sillä tarkoitti, käski hän teitä rukoilemaan vain Jumalaa… Jos olette noudattanut tätä kuningattaren kehotusta, niin tahdon nyt hänen pyyntöänsä seuraten puhua."
Kuningas katseli korkeaa haamua edessään. Ja häneen vaikutti ei ainoastaan nuo lausutut sanat, vaan koko munkin juhlallinen, vakava ja salaperäinen esiintymistapakin.
"Kuinka kallis, kuinka pyhä kuningattareni muisto on minulle", lausui hän vihdoin, "sen tiedätte te kyllä. Siksi voittekin puhua, varsinkin kun te olette nauttinut hänen luottamustaan siihen määrin, että hän on uskonut enemmän teille kuin minulle. Puhukaa siis… tahdon täyttää hänen pyyntönsä."
"Ja sen sanotte te, niinkuin olisi asia yhtä helppo, kuin kuulustelematta tuomita… Kaarlo kuningas! Että kuningatar ei uskaltanut puhua kaikkia teille, siihen olette te itse syypää… Ajatelkaa kohtausta Vadstenassa, ajatelkaa Niilo Sturea!"
Kuningas hypähti pystyyn ja hurja tuli salamoi hänen silmistään.
"Vadstenaa!" huudahti hän, "Niilo Sturea!… Jos kavaltaja sisältyy kuningattareni rukoukseen … niin vaietkaa. Siitä asiasta en tahdo enää mitään kuulla."
"Kuka on kavaltaja, sen tulette te ehkä liian myöhään huomaamaan… Juuri poistaakseni sen vaaran, jota kohti te niin silmittömänä syöksytte, olen nyt luoksenne tullut… Tahdon puhua teille kuningattarenne nimessä. Jumala hänen sielulleen rauhan suokoon! Ajatelkaa myös omaa itseännekin, herra kuningas… Laskekaa käsi sydämellenne ja sanokaa, voitteko katsoa Niilo Sturea silmiin ja toistaa tuon sanan kavaltaja."
Taistelu kävi kuninkaan rinnassa. Nähtävästi oli hän kahden vaiheilla, antaisiko viedä rohkean munkin pois vai sallisiko hänen jatkaa puhettaan.
"Mitä on sinulla sitten sanottavaa?" kysyi kuningas huulet yhteen puristettuina.
"Tahdon vain sanoa, että pikemmin olette te pettänyt häntä, jota syytätte kavaltajaksi, kuin hän teitä! Muistanette kai vielä Viipurin linnantornin ja sen päivän edellisen yön, jona Kristofer kuningas kuoli."
"Viipurin linnantornin!" toisti kuningas, kalveten äkisti ja vieden ikäänkuin huomaamatta kätensä kaulaan.
"Niin, kuninkaani… Viipurin linnantornin ja koristuksen, jota kannatte kaulassanne…"
"Munkki!" huudahti kuningas, "oletko kaikkitietävä?"
"Kaulaketju on Niilo Sturen", lausui säälimätön munkki.
Mykkänä seisoi kuningas nämät sanat kuullessaan. Hänestä tuntui, kuin olisi inhottava kummitus yhtäkkiä lähestynyt häntä tuoden tuskaa ja onnettomuutta muassaan, niinkuin olisivat näkymättömät kädet tarttuneet kiinni kaulaketjuun ja yrittäneet kuristaa häntä. Hän oli tukehtua, ja hänen täytyi tarttua tuolinselkään kiinni, sillä muuten olisi hän kaatunut. Mutta munkki jatkoi lempeämmällä äänellä:
"Tämä kaulaketju se on, joka oli kuningattaren surun aiheena. Hän tunsi teidän salaisuutenne. Se tuotti tuskaa hänelle. Ja kun hän huomasi, kuinka tuo onneton koristus vei teitä yhä vain lähemmäksi turmiotanne, oli sydän häneltä murtua. Kuitenkaan ei hän saattanut puhua teille mitään siitä, koska se olisi vain ritarisuuttanne himmentänyt ja tuskaa teille tuottanut… Kuningatar luuli tietävänsä, ettei oikea omistaja välittänyt koko taikakalusta mitään, mutta hänellä on kuitenkin määräämisvalta sen suhteen. Niin kauan siis kuin ette omista koristusta hänen suostumuksellaan, herra kuningas, olette te…"
"Sano sanottavasi vain!" puhkui kuningas, kun munkki epäröiden pysähtyi, "kun olen kuullut jo näin paljon, voin kuunnella loppuun asti. Sitten tahdon minäkin sanoa sanani, joka on saava teidät kalpenemaan."
"Ah, herra kuningas, muuta ette voi tehdä kuin henkeni riistää… Ja sen uhraan mielelläni teidän ja Ruotsin hyväksi, jos vain olen sillä onnistunut irroittamaan teidät taikauksestanne, joka nyt teitä vallassaan pitää. Jos olen sen taas turhaan uhrannut niin vielä henkenäkin surren katselen teitä Herran taivaasta."
Sanoissa ilmeni syvä surumielisyys ja niistä henki sellainen sisällinen rakkaus ja lämmin alttius, että kuninkaan kasvot taas kirkastuivat ja kylmyys pakeni pois. Niin vaikuttaa totuus, kun rakkaus sitä hallitsee. Jumalan voima se on, joka siinä vaikuttaa. Sillä totisen ja väärän ystävän hyväilyillä ja imarteluilla on yhtä suuri ero, kuin oikealla auringolla, joka taivaalla loistaa ja teaatterin tekoauringolla. Kuninkaan sydäntä kirveli ehkä. Vaikealta kai tuntui hänestä, nähdä kaikki nyt oikeassa, väärentämättömässä valossa. Mutta ihmisrinnassakin on jäänlähtöaikansa, kun kevätaurinko palaa tuoden mukanaan lämpöä ja valoa. Kuitenkin voi jäiden lähtö kestää kauemman tai hetkemmän aikaa, riippuen jään vahvuudesta. Kaarlon rinnassa oli se lujaksi kovettunut. Vain vihlaus kävi läpi hänen sydämensä, joka kuitenkin jo sekin ilmoitti, että jalommat tunteet vielä pohjalla liikkuivat. Mahdollisesti voisivat ne siis vielä vapautua maailman kahlehtivasta pakosta ja voittaa taas laajat alat valtaansa.
"Mitä te pidätte onnena, on vain lumousta, herra kuningas… Kaulaketju, jota teidän on kannettava, on taottu kokonaan toisenlaisesta kullasta ja koristettu kokonaan toisenlaisilla jalokivillä. Kulta on kansan rakkaus ja jalokivet uskolliset ritarit, jotka menevät vaikka kuolemaan kansan ja teidän edestänne. Molemminpuolinen rakkaus, ainoastaan siinä on teidän onnenne. Sitä kun haluatte, ette hetkeäkään epäile, kuningattaren rukousta muistaen, kummanko kaulaketjun valitsette."
Munkki vaikeni taas jättäen kuninkaan sanojansa miettimään. Ja samassa määrässä kuin kuningas näytti taipuvan samassa määrässä sai munkinkin ääni toisen kaiun. Sen kova, ankara väreily muuttui näet lempeäksi ja ystävälliseksi.
"Kaksi pyyntöä on kuningattarellanne teille… Tahdotteko kuulla ne nyt?"
Kuningas teki päällään hitaan, tuskin huomattavan liikkeen.
"No niin, seuratkaa sitten minua, kuningas!"
Munkki kulki taakseen katsomatta ovea kohti, mutta kuningas ei liikahtanut paikaltaan. Oven luona lankesi munkki polvilleen ojentaen yhtenliitetyt kätensä taivasta kohti, samassa kun huulensa hiljaa kuiskasivat rukouksen.
"Katsele kuningatar!" lausui hän murtuneella äänellä, "katsele alas taivaastasi, katsele meitä ja anna merkki minulle, että olen velvollisuuteni tehnyt…! Rukoile kaikkivaltiaan valtaistuimen edessä, rukoile kuninkaan puolesta!"
Nämät sanat lausui hän kovaa, mutta sitten muuttui hänen rukouksensa taas pelkäksi sipinäksi. Hitaasti nousi hän lopulta ylös ja kääntymättä, luomatta silmäystäkään taakseen, avasi hän oven ja astui ulos. Verkalleen kulki hän ulommaisen, tyhjän huoneen läpitse, puolivalveilla olevan vahtisotamiehen ohitse ja lähestyi vastaista ovea.
Siihen pysähtyi hän taas, liitti kätensä yhteen ja seisoi sitten siinä hetkisen aikaa pää rinnoille painuneena.
Samassa kuului nopeitten askelten ääniä kuninkaan huoneesta ja ovi avattiin. Askeleet lähenivät ja munkki jatkoi nyt taas kulkuansa läpi huoneitten yhä vain kuullen saman askelten kaiun jäljessään.
Niin tuli hän lopulta rukoushuoneen ovelle, jossa Kaarina kuningatar oli kuolonkamppailunsa taistellut. Siihen laskeutui hän taas polvilleen ja rukoili. Noustessaan kuuli hän huokauksen takaansa. Hän avasi oven ja astui sisään.
Omituinen, juhlallinen hiljaisuus vallitsi siellä sisällä. Holvista riippuva pieni hopealamppu, joka kuninkaan käskyn mukaan paloi siellä yötä päivää, sai huoneessa vienon puolihämärän aikaan. Tapeetit, rukoustuoli, ristiinnaulitunkuva, kaikki puhuivat vaan kuningattaresta ja toivat Kaarlon mieleen niin monta muistoa, että hänestä tuntui kuin olisi hänen Kaarinansa henki täyttänyt huoneen. Ja pyhä rauha hiipi sitä ajatellessa hänen poveensa.
Silloin kuuli hän munkin liikutuksesta vapisevalla äänellä uudistavan kysymyksensä:
"Tahdotteko siis kuunnella kuningattarenne pyyntöä."
"Tahdon!" kuiskasi kuningas.
"Niin kuunnelkaa sitten!… Ja uskokaa, että kuningattarenne puhuu teille minun kauttani! Ensiksi pitää teidän hyljätä taikakalu ja sitten on teidän palautettava se takaisin oikealle omistajalleen. Vasta senjälkeen saavutatte te todellisen onnen, vasta senjälkeen voitte te vaikuttaa Ruotsin hyväksi, jonka tiedän teidän halunne olevan…"
Munkki astui ristiinnaulitunkuvan luo, nosti sen paikaltaan pois, avasi tapeetin ja irroitti kiven tilastaan.
"Edellinen"', sanoi hän sitten kuninkaaseen kääntyen, "on teille helppo asia, jälkimäinen taas vaatii voimia, joita teillä tällä hetkellä ei ole… Siksi, kuninkaani, ettei taikuus olisi liian suuri, ettei se kokonaan lumoaisi teitä ja koska pieni voitto antaa voimia suureen, on teidän nyt tänne pyhän ristin taakse laskettava lemmonkalunne… Sitten voitte, jos hyvät henget sen teille suovat, täydentää puhdistuksenne, niin että ajan tullen saatatte puhtain mielin kulkea tietä, joka ei takaisin tuo… Ja nyt, herra kuningas, nyt olen tehtäväni tehnyt. Matkani määrä on nyt kaukana täältä… Voin kuitenkin vielä, jos Herra voimia suo, nähdä teidän voittonnekin. Silloin tulen taas luoksenne… Muussa tapauksessa emme näe koskaan enää toisiamme… Herra suokoon sinulle hyvän tahdon, niin että siitä olisi taivaassa iloa ja että se toisi rauhan sekä sinulle itselle että muille!"
Kului hetkinen. Munkki seisoi siinä ojennetuin käsin, ikäänkuin olisi hän tahtonut vuodattaa siunauksen ja rakkauden voiman kuninkaan sydämeen.
Sitten katosi hän hiljaa ovesta.
Kuningas seisoi siellä yksin hopealampun valossa.
* * * * *
Seuraavien päivien kuluessa ja kauan aikaa vielä jälkeenpäinkin sai Kaarlo kuningas sitten sanoman toisensa perään ja kaikki ne toivat uutisia, jotka kysyivät koko hänen mielenmalttiaan ja sielunsa voimia.
Pääsiäisen ja helluntain välillä kulki Kristian kuningas salmen yli Skåneen. Mutta kun ei hän tässä hävitetyssä maassa voinut joukkojaan elättää, samosi hän Hallannin kautta pohjaa kohti ja saapui Älfsborgin edustalle. Siellä lupasi Kustaa Olavinpoika antautua ellei apua tulisi ennen ensimäistä päivää elokuuta. Senjälkeen hyökkäsi hän Lödösen kimppuun, jonka täytyi antautua. Samaan aikaan kulki Tanskan marski Klaus Rönnow Ätrajokea pitkin Länsigöötinmaalle ja pakotti Kinnaholman linnan heittäytymään samoilla ehdoilla kuin Älfsborginkin.
Kaarlo kutsui heti neuvoston kokoon ja toi siellä sen rohkean tuuman esiin, että oli noustava laivoihin ja muutettava sota Tanskan saariin. Mutta neuvosto vaati, että vihollista oli vastustettava rajalla ja ennen kaikkia pelastettava Länsigöötinmaa, joka oli enimmän vaarassa. Silloin sai Kaarlo tiedon, että Maunu Gren ja Olavi Akselinpoika olivat tehneet Tanskan laivastolla hyökkäyksen Tukholmaa vastaan. Heidän hyökkäyksensä oli kyllä torjuttu. Mutta vielä oli heidän laivastonsa Vagnsön, nykyisen Skeppholman, luona ankkurissa. Yötä päivää riensi kuningas Tukholmaan. Mutta tuskin oli hän ehtinyt pääkaupunkiaan niin lähelle, että erotti sen muurit ja tornin huiput — se oli varhain aamulla viidentenä päivänä Tivedenistä lähtönsä jälkeen — kun hän sai jo sanan, että vihollinen oli jättänyt Vagnsön ja purjehtinut pois.
Hän ratsasti Tukholmaan ja aikoi heti lähteä vihollista laivastollaan takaa ajamaan. Silloin esitettiin hänelle, miten maapuolustus kärsisi, jos hän merelle lähtisi, ja niin luopui hän siitäkin tuumastaan. Laivasto lähti liikkeelle toisten komennon alla. Se tapasi vihollislaivaston Vermdön ja Vindön välillä. Päälliköt viivyttelivät ja katselivat kaikessa rauhassa, kuinka vihollislaivasto nosti purjeensa ja kiiti ulos merelle.
Silloin kutsui Kaarlo herrat Vadstenaan kokoon. Siellä tahtoi hän heidän kanssaan neuvotella, miten paraiten ennen ensimäistä päivää elokuuta voitaisiin auttaa Älfsborgia ja Kinnaholmaa sekä muita Kristianin uhkaamia linnoja.