XV.
Erengisle herra ei tahdo enää kuulla Briita rouvan vastaväitteitä.
Kaarlo kuningas oli silloin Vadstenassa, kun marskin sanansaattaja toi hänelle tiedon Lödösen valloituksesta ja mitä muuta siellä oli tapahtunut.
Tukholman harmaaveljesten apotti, herra Niilo Ryting, pitkä, vaalea mies, kasvonpiirteet voimakkaat, mutta samalla ystävälliset ja lempeät, oli sanansaattajan tullessa kahden kuninkaan kanssa huoneessa kirjoittaen kirjettä tämän sanelun mukaan. Kuninkaalta pääsi huudahdus marskin kirjettä lukiessa. Se sai apotin kohottamaan päänsä paperista, jota paraikaa oli kirjoittamassa. Ja huomatessaan, miten väri kuninkaan kasvoilla vaihteli, päästi hän kynän kädestään ja jäi tarkastelemaan herraansa.
"Kautta Jumalan kuoleman!" huudahti kuningas ojentaen kiireesti lukemansa kirjeen apotille. "Kautta Jumalan kuoleman, mies, missä on laukku?"
Mies ojensi hänelle saman laukun, jonka Jösse Bonpoika oli jättänyt marskille Lödösen kuninkaankartanossa. Ja nopeasti rikkoi kuningas sitä ympäröivän kääreen katsottuaan kuitenkin ensin, että heimolaisensa sinetti oli vahingottumatta. Sitten heitti hän kirjeet vieressään olevalle pöydälle, ottaen kiireesti yhden niistä, jonka avasi ja luki. Sen sisällys näytti tekevän häneen erittäin tuskallisen vaikutuksen. Hän löi kädellään otsaansa ja luki sen yhä uudelleen ja uudelleen.
Hämmästyksestä ei hän voinut saada sanaakaan suustaan. Mutta povi se aaltoili hurjasti, huulet vapisivat ja kuumeentapaisella kiivaudella kurotti hän kirjeen apotille.
"Lukekaa se, veli Niilo!" olivat ainoat sanat, jotka hän voi lausua.
Veli Niilo luki ja kuningas otti taas uuden kirjeen esille, joka näytti saavan hänen mielensä vielä enemmän liikutetuksi, kuin edellinen. Senkin ojensi hän kanslerilleen. Ja niin jatkoi hän, kunnes kaikki kirjeet olivat luetut.
Sitten pani hän kädet ristiin rinnoilleen ja vaipui syviin mietteisiin. Mutta apotti silmäili läpi viimeisenkin kirjeen ja luki sitten vielä uudestaan muutamia, jotka hänestä olivat tuntuneet muita merkillisemmiltä.
Lopulta kääntyi kuningas sanansaattajan puoleen ja lausui:
"Huomenna varhain täytyy sinun ratsastaa takaisin marskin luo ja viedä hänelle kirje minulta… Voit myöskin sanoa hänelle, että kauan ei viivy, ennenkuin olen hänen luonaan Axevallassa!"
Mies poistui ja kuningas vaipui taas ajatuksiinsa kävellen edestakaisin huoneessa.
Mitä hän serkkunsa kirjeestä oli saanut tietää oli aivan samaa, kuin mitä vanha Maunu Tavast oli hänelle kaksi vuotta sitten kertonut, vaikka nyt uudistuneena. Häntä ympäröivät kavaltajat. Paraimmat uskottunsa olivat hänen pahimmat vihamiehensä. Se oli myrkytettyä, se viini, jota hän, varoituksista välittämättä, yhä joi, oli jo kauan aikaa juonut. Ja vaikka hän huomasikin nämät varoitukset mitä selvimmin todistetuiksi, niin unhotti hän ne kuitenkin pian ja asetti myrkkypikarin taas huulilleen. Hän oli aivan lyhyen ajan kuluessa saanut jo kaksi kertaa tyhjentää tämän pikarin ja nyt taas kohtasi häntä varoitushuuto esittäen selviä todisteita siitä, että kavaltajat olivat yhä liikkeellä.
Pitäisikö hänen nyt lopultakin ryhtyä voimakkaisiin puuhiin ja yhdellä kertaa vapauttaa itsensä kaikesta, joka painajaisena uhkasi hänen onneaan ja Ruotsin itsenäisyyttä?
"Mitä te tästä arvelette, veli Niilo!" huudahti hän pysähtyen äkisti ja katsellen apottia.
"Jumala paratkoon…! Huonoja ovat sanomat, armollinen herra!"
"Voitte nyt itse huomata, veli Niilo, te, joka tulette kanslerikseni, mitä kaikkea Ruotsin kuningas saa kestää, ennen kuin voi rauhassa kruunuansa kantaa!" lisäsi kuningas synkein silmin. "Arkkipiispa, Sigge piispa, Pentti piispa ja kaikki nuot maalliset herrat ja ritarit, kuinka hartaasti olenkin heidän suosiotaan hakenut ja kuinka hartaasti yrittänyt sitoa heitä itseeni ja kuitenkin…!"
"Yksi asia on teiltä kokonaan unhottunut, armollinen herra", sanoi apotti kumartaen. "Olette luullut, että vihollistenne voima on murtunut, senjälkeen kun vanha vastustajanne Krister Niilonpoika, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, hautaan laskettiin… Mutta teiltä on jäänyt huomaamatta, että silloin jo ja aina yhä vieläkin on hänen sisarenpoikansa, Jöns Pentinpoika, teidän vaarallisin vihamiehenne."
"Arkkipiispa Jöns Pentinpoika!" huudahti kuningas.
"Niin, armollinen herra, arkkipiispa! Luulenpa, että kun kaikki tulee ilmi niin että voidaan verrata toista seikkaa toiseen, luulenpa, että silloin huomataan arkkipiispallakin olevan osansa tässä sopassa, jonka he nyt ovat keittäneet polttaakseen teiltä sormet sen asemesta, kun ne heiltä itseltään nyt ovat palaneet."
Kuningas ei vastannut mitään ja huoneessa vallitsi taas hetken aikaa hiljaisuus.
Tuleva kansleri, jonka jalot kasvonpiirteet ilmaisivat tahdonlujuutta ja vilpitöntä uskollisuutta, oli vetänyt kätensä kaapunsa hihain sisään ja tuijotti lattiaan silloin tällöin vain kohottaen silmänsä huolestuneeseen kuninkaaseen.
Tämä pysähtyi vihdoin ja tarttui vasemmalla kädellään lujasti miekkansa kahvaan kiinni samassa kun salama välähti hänen suurissa silmissään ja kuninkaallinen ylevyys levisi hänen kasvoilleen.
"Tahdon kuitenkin kerran vielä näyttää noille herroille", lausui hän, "niin mahtavia kuin luulevatkin olevansa, tahdon näyttää heille, että Ruotsin kuningas on sittenkin heitä mahtavampi… Kirjoittakaa nyt kirje serkulleni, marskille, veli Niilo!" lisäsi hän. "Tahdon tehdä kiertomatkan valtakunnassani ja käydä sekä Uplannissa, Nerikessä että Länsigöötinmaalla. Huomenna jo lähden Erengisle herran luo Örebrohon ja teidän on oltava sillä matkalla mukana, Niilo Ryting."
* * * * *
Eräänä aamuna istuivat Erengisle herra ja Briita rouva salakammiossaan Örebron linnassa ja Erengisle herra oli mitä paraimmalla tuulella. Terävästi ja kiivaasti vastusteli Briita rouva taas vanhan tapansa mukaan herraansa, antaen kuitenkin aina ajoissa perään. Ja siksi pitikin Erengisle herra häntä naisten naisena ja omaa onneansa saavuttamattomana. Briita rouva oli yön kuluessa saanut merkin, että isänsä lähetti odotti häntä. Ja nyt varttoi hän vain keskustelun päättymistä herransa ja miehensä kanssa rientääkseen sitten heti lähettiä tapaamaan. Sentähden koitti hän myös nyt olla enemmän Erengisle herran mieleen, kuin muuten moneen aikaan oli ollut.
Tänä aamuna oli heidän keskustelunsa koskenut kaukaisille sukulaisille kuuluvain tilain omistusoikeutta. Erengisle herra väitti kiven kovaan, etteivät ne kuuluneet hänelle ja ettei hänellä ollut niitten kanssa mitään tekemistä. Olipa puolittain vihoissaankin rakkaaseen vaimoonsa, joka voi ottaa sellaista kysymykseenkään. Mutta Briita rouva pysyi vaatimuksessaan ja kun Erengisle herra tapansa mukaan löi nyrkkinsä pöytään ja rypisteli kulmiaan, virkkoi hän aivan tyyneenä:
"Jos et usko sanojani, Erengisle herra, niin omia silmiäsi sinun ainakin täytyy uskoa, kun näet kirjeet. Kas tässä ne ovat!"
Hän veti huoneen etäisimmässä nurkassa olevasta tammikaapista laatikon esiin ja otti sieltä muutamia sinetillä varustettuja kirjeitä laskien ne miehensä eteen. Tämä luki hitaasti kirjeet ja tutki sitten erittäin huolellisesti niissä olevat sinetit.
"Kautta Jumalan kuoleman! Sinä olet todellakin oikeassa", lausui hän surullinen ilme kasvoissaan.
"Mutta sinussa ei se siltä näytä mitään erityistä iloa herättävän,
Erengisle herra…!"
"Heimolaiseni joutuvat näitten kautta äärimmäiseen köyhyyteen… He eivät voi säilyttää rälssioikeuttaan… Totta tosiaan! Tämä käy todella sydämelleni, Briita rouva… Mistä olet keksinyt nämät onnettomat kirjeet?"
"Olen tuuminut asiaa, Erengisle… Heimolaisesi eivät voi näillä tiloillaan korvata velkaansa sinulle… Mutta minä olen ajatellut, että voisit lahjoittaa heille siitä jäännöksen."
"Lahjoittaa jäännöksen, Briita rouva…! Minä lahjoitan kaikki… kuuletko sinä, kaikki! Enhän Herran tähden voi niiltä siipiä katkaista, joilla on samaa verta suonissaan, kuin minullakin. Sitenhän käyttäytyisin heitä kohtaan tylymmin kuin korpit ja kotkat keskenään!"
"Älkäämme puhuko enää siitä", virkkoi Briita rouva. "Ehkä voimmekin saada asian ilman suurempaa huomiota päätökseen. Se olisi minullekin mieluisinta, koskapa tilat sijaitsevat Gotlannissa, ja me siis isäni, Olavi herran, avulla voisimme koska tahansa saada vaatimuksemme perille."
"Ei…!" huudahti nyt Erengisle herra istuimeltaan kohoten. "Ei koskaan saa se tapahtua, niin kauan kuin minulla on asiassa jotain sanottavaa!"
Briita rouva puri huultaan ja vaikeni. Ja kummastellen katseli Erengisle herra häntä. Mutta pian osasi hän taas kääntää puhelun toiseen suuntaan. Ja keskustelun aineeksi tuli nyt kuninkaan nuori marski ja mitä hän mahdollisesti tulisi Länsigöötinmaalla aikaan saamaan. Erengisle herra pysyi kiinni entisissä sanoissaan ja Briita rouva teki asiasta ivaa ja pilkkaa.
"Olette varmaankin nähnyt viime yönä merkillisiä unia, Erengisle herra", lausui hän, "sillä muuten ette voisi puhuakaan herra Tord Kaarlonpojan urotöistä. Minulla vain ei vielä ole ollut tilaisuutta kuulla mitään sieltä päin, jossa tuo urho nyt miekkaansa heiluttelee."
"Odotahan, Briita rouva, niistä voit saada kuulla pikemmin, kuin luuletkaan! Tord herra on urhollinen ritari, eikä hän henkeään säästä, kun niin vaaditaan."
"Rantahauki hän on, joka tarttuu heti ensimäiseen verkkoon ellei jo ole tarttunutkin ja suomustettukin, koskapa hänestä ei niin mitään kuulu."
"Briita rouva!" huusi Erengisle herra. "Briita rouva, sinulla ei ole vähintäkään käsitystä siitä, minkälaisen urhollisen ritarin tulee olla!"
"Kuitenkin olen aina luullut, että herra Olavi Akselinpojan tytär ja herra Akseli Varbergilaisen pojan tytär voisi jotain sellaisista asioista tietää, Erengisle herra, vai mitä itse arvelette?"
"Herra Akseli Varbergilainen oli uljas herra ja nuhteeton ritari. Minä kunnioitankin häntä suuresti, vaikka hän olikin viholliseni. Mutta mitä appeeni tulee, niin tuntuu hän minusta olevan liian paljon tekemisissä ilmeisten kavaltajain kanssa voidakseen olla…"
Ritari ei tahtonut rouvansa tähden sanoa, mitä ajatteli. Mutta Briita rouva heitti häneen terävän silmäyksen ja virkkoi uljaasti päätään kohottaen:
"Mitä mahdattekin isästäni ajatella, Erengisle herra, niin se päivä ei ole vielä koittanut, jolloin Kaarlo kuninkaan marski voitaisiin asettaa hänen rinnalleen."
Erengisle herra tarttui vaimonsa käteen kiinni, aikoen lepyttää häntä, mutta tämä ei näyttänyt tahtovan ymmärtää miestään.
"Minun mielestäni voisimme me jättää tämän kysymyksen siksi", sanoi hän, "kun ehdimme saada tietoja Länsigöötinmaalta."
Briita rouva näytti halveksivan odottamista asian suhteen, joka hänen mielestään oli aivan selvä, varsinkin kun otti huomioon marskin nuoruuden ja kokemattomuuden. Mutta hän antoi kuitenkin nyt asian jäädä silleen. Hän oli keskustelun alussa jo niin nöyrtynyt, että hän näissä asioissa, jotka koskivat omistusseikkoja ja Tord herraa, arveli kyllä voivansa pysyä mielipiteessään, varsinkin viimeisen kysymyksen suhteen, koskapa Erengisle herrakaan ei sitä tavallisella kiivaudellaan puolustanut.
Niin poistuivat he salakammiosta. Erengisle herra meni miestensä pariin ja Briita rouva riensi tapaamaan isänsä lähettiä.
Tällä ei ollut mitään uutisia lännestä päin tuotavana. Päinvastoin oli hän tullut Olavi herran puolesta kysymään, miten asiat kuninkaan ja Länsigöötinmaan herrain välillä olivat selvinneet. Briita rouva jutteli kaikki, mitä siinä suhteessa tiesi. Mutta hänellä oli nyt toinenkin asia sydämellään — nuo tilanomistuspuuhat Gotlannissa. Lähetin oli tultava linnaan tuomaan muka kirjettä Olavi herralta Briita rouvalle. Siellä pitäisi hänen sitten ikäänkuin sattumalta ottaa puheeksi nuo omistusasiat. Ja saatuaan siten Erengisle herran asiaan sekaantumaan, pitäisi hänen yrittää istuttaa häneen Briita rouvan mielipiteitä.
Briita rouva palasi sitten linnaan. Ja hetken kuluttua ilmaantui sinne lähettikin ja sai Erengisle herran suostumuksella, tämän ensin hetken aikaa asiaa mietittyä, astua linnaan sisään antaakseen kirjeensä Briita rouvalle.
Mies katosi heti linnan rappusiin. Mutta Erengisle herra jäi pihalle, jossa hänellä vielä oli jotain toimitettavaa. Hänen siellä juuri paraillaan puuhatessaan tuli eräs palvelijoista juosten hänen luokseen ja huusi:
"Erengisle herra, luulen, että kuningas on tulossa linnaan… Näin hänen äsken, kun olin tornissa, tulevan suuren seurueen kanssa kaupunkiin!"
"Aina on kuningas tervetullut Erengisle Niilonpojan luokse!" virkkoi tämä. "Hän saa huomata, että Örebron linna on mitä paraimmassa kunnossa!"
Tuskin oli hän vielä ehtinyt lausua nämät sanat, kun jo kuului hevosten kavioiden kapsetta. Ja heti senjälkeen kajahti torvien törähdys linnan ulkopuolella. Erengisle herra riensi silloin linnanportille, joka samassa avattiin, ja kohteliaasti kumartaen otti hän vastaan Kaarlo kuninkaan.
Tämä pysähtyi ja katseli ritaria, ilman että hänen kasvoistaan siltä voi päättää, mitä ajatuksia hänen sisässään liikkui. Ja kun ei hän ainakaan missään tapauksessa tahtonut ritarille näyttää, että jotain tavatonta oli tekeillä, iski hän kannukset hevosensa kylkiin kiinni ja ratsasti seurueineen pihalle.
"Sulkekaa portti, Erengisle herra", sanoi kuningas vielä hevosensa seljästä. "Ketään ei saa päästää ulos eikä sisälle niin kauan kuin minä olen linnassa. Ja että käskyni tulisi tarkalleen täytetyksi, voitte jättää avaimen minun huostaani."
Synkkä pilvi lensi Erengisle herran kasvoille. Hän ei voinut kääntää silmiään ankarasta kuninkaasta eikä tahtonut voida päästä hämmästyksestäänkään, kun huomasi, miten synkkä ja totinen tuo muuten niin lempeä ja ystävällinen kuningas oli. Mutta nyt ei ollut aikaa miettimiseen. Kuningas istui ja odotti.
Tuimalla äänellä antoi Erengisle herra lähimmälle miehelleen käskyn sulkea linnanportti ja tuoda avain muassaan. Käsky pantiin heti toimeen ja avain jätettiin kuninkaalle. Tämä jätti sen vuorostaan eräälle ritareistaan. Vasta sitten astui hän alas hevosensa seljästä ja kulki ylös linnanrappusia kanslerinsa, Niilo Rytingin, ja ritariensa seuraamana.
Saavuttuaan suureen saliin, pysähtyi kuningas ja kiinnitti taas silmänsä Erengisle herraan. Tämä ei tiennyt, miten selittää kuninkaan omituisen käytöksen. Mutta hänen hämmästyksensä nousi korkeimmilleen, kun kuningas totisena ja käskevällä äänellä lausui hänelle:
"Haluan puhutella rouvaanne, Erengisle herra!"
Hitain askelin lähti Erengisle herra hakemaan vaimoansa, jonka löysikin viereisestä huoneesta. Mutta niin ällistynyt oli hän vielä kaikesta, mitä oli kuullut ja nähnyt, niin rajusti virtasi veri vielä hänen suonissaan, että hän tuskin kykeni muuta ajattelemaan kuin, mitä kuningas oli hänelle sanonut.
Briita rouvan puolestaan valtasi myös ihmetys ja kummastus. Turhaan ahdisti hän kuitenkin miestään kysymyksillään. Tämä ei kuunnellut häntä, eikä siis vastannutkaan.
"Armollinen herramme, kuningas!" oli ainoa vastaus, joka tuli hänen huuliltaan.
Briita rouva ei ollut koskaan nähnyt kuningasta. Kruunauksessa ei hän ollut sattunut olemaan läsnä. Ja senjälkeen oli hän oleskellut vaan parhaasta päästä Hammarstadissa, ilman että niilläkään harvoilla kerroilla, kun Tukholmassa kävi, oli kuningasta nähnyt. Kristofer kuninkaan aikana oli kuningas sitäpaitsi oleskellut suurimmaksi osaksi Suomessa. Hän muisti hänet siis ainoastaan marski Kaarlo Knuutinpoikana. Ja tämän uhkaylpeys, se oli häntä aina loukannut ja antoi nytkin hänelle rohkeutta ja malttia, jota hänellä ei ehkä muuten olisi ollutkaan, kun näin äkkiarvaamatta käskettiin kuninkaan eteen astumaan.
Niin avautui ovi ja hän seisoi yht'äkkiä silmä vasten silmää kuninkaan, tuon halveksitun, pilkatun ja petetyn Kaarlo kuninkaan kanssa.
Mutta nähdessään tuon korkean, majesteetillisen olennon, nuo kauniit, jalot piirteet ja arvokkaan ryhdin sekä tuon syvän, melkeinpä surullisen vakavuuden hänen silmissään, — silloin murtui hänen ylpeä mielensä. Ja hän painoi päänsä alas, tuntien itsessään, että siinä seisoi sittenkin todellinen kuningas hänen edessään.
Mutta kuningas käänsi tutkivat silmänsä Briita rouvasta Erengisle herraan ja kysyi:
"Ymmärrättekö oikein ne velvollisuudet, joita minulle ja valtakunnalle vannomanne vala teiltä vaatii, Erengisle herra?"
Sellainen kysymys olisi herra Erengisle Niilonpojan tapaiselle miehelle ollut loukkaus, ellei kuninkaan äänessä ja katseessa, koko hänen esiintymistavassaan samalla olisi ollut jotain, joka soti sitä vastaan. Erengisle herra tunsikin sen johdosta enemmän liikutusta kuin vihaa. Hän ikäänkuin vaistomaisesti käsitti, että kuningas tarvitsi lohdutusta. Siksi astuikin hän luottavana esiin ja hänen äänensä oli niin syvä ja sointuva, kun vastasi, että siitäkin jo voi päättää hänen olevan kuninkaaseen sydämestään kiintyneen.
"Koska olen säästänyt itseäni, Kaarlo kuningas, kun teidän ja Ruotsin etu on ollut kysymyksessä?" kysyi hän.
Kuningas tarttui lämmöllä ja arvokkaisuudella hänen käteensä kiinni ja sanoi:
"Ja kuitenkaan ei minulla nyt ole muuta kuin surua ja huolta teidän huoneeseenne tuotavana, Erengisle herra!"
Tuo rehellinen mies tujotti hämmästyneenä kuninkaaseen, mutta ei ehtinyt vielä mitään kysyä, kun kuningas jo kääntyi Briita rouvan puoleen.
"Briita rouva!" lausui hän, "kuinka olette voinut saattaa miehellenne, kuinka kuninkaallenne sellaisen surun, kuin todella olette saattanut?"
Ihmisluonnossa on kätkettynä itsepuolustusvaisto välttää kaikkea vaaraa, joka uhkaa häntä. Ja Briita rouva ei suinkaan ollut sellainen nainen, joka kohta ensi hyökkäyksestä olisi peljästynyt. Tietäen tarkasti, miten helposti kuningasta voitiin pettää ja miten helposti hän oli taas lepytettävissä, toivoi hän yhä vielä voivansa torjua tämän vihaa.
"En ymmärrä teitä, kuningas!" sanoi hän. "Ja minusta tuntuu hyvin omituiselta, että niin painavassa asiassa, kuin tämä näyttää olevan, käännytte naisen puoleen, koska mielestäni ainoastaan miehet voivat sellaisia puuhata."
"Kuka se oli, Briita rouva, joka antoi herra Olavi Akselinpojalle tiedon tulostani Tukholmaan, mikä tieto hänet pelasti?" kysyi kuningas kumealla äänellä.
Briita rouva koetti tekeytyä viattoman ja kummastuneen näköiseksi.
"Kuka se oli, joka samalla hetkellä ilmoitti Kristian kuninkaalle kaikki, mitä Ruotsin kuningas puuhasi, vieläpä kehoitti häntä tunkeutumaan Tivedenin ylitse Pohjoismetsiin?"
"Tarkoitatteko tällä kaikella, että se olisin ollut minä?" kysyi Briita rouva, vaivoin koettaen saada ääneensä ilmettä, niinkuin olisi hän ollut viaton uhri mitä alhaisimmille panetteluille.
"Sitä tarkoitan!" vastasi kuningas ja hänen katseensa sai jo Briita rouvan rohkeuden horjumaan.
Mutta tämä ei voinut aavistaakaan, että kuningas todellakin voisi näyttää toteen syytöksensä. Päinvastoin uskoi hän, että tämä vain käytöksellään tahtoi peljättää hänet tunnustukseen, jota hän sitten voisi käyttää välikappaleena salaisia vihollisiaan vastaan. Kuningas oli arvattavasti saanut jonkun epävarman vihjauksen, että kavaltajat olivat taas liikkeellä, että salavehkeitä taas punottiin häntä vastaan. Yhtä ja toista epäiltiin syylliseksi ja niiden joukkoon oli nyt hänkin joutunut. Kuningas kääntyi ensin hänen puoleensa luullen hänet helpoimmin peljättävänsä. Siihen suuntaan kävivät hänen ajatuksensa ja sen mukaan koitti hän myöskin nyt sovitella sanojansa.
Kuninkaan katseessa vaihteli vakavuus ja tuska keskenään. Rehellistä Erengisle herraa kohdannut suru sai sen aikaan. Mutta Briita rouva piti sen vain todistuksena arvelujensa todenperäisyydestä. Kuningas oli ilmeisesti epävarma ja kahden vaiheilla jo, arveli hän. Ei muuta kuin lujasti nyt vain vakuuttaa viattomuuttansa ja voitto olisi hänen.
"Jos en olisi asiani oikeudesta niin varma kuin olen", lausui hän sentähden, "niin olisin jo kokonaan murtunut teidän ankarista sanoistanne, herra kuningas… Mutta minä vannon…"
"Älkää vannoko!" keskeytti kuningas kiivaasti ja viittasi kädellään Steen Sturelle, joka yhdessä erään toisen hovipojan kanssa seisoi ovella.
Steen astui esiin ja jätti kuninkaalle laukun, johon oli punaisella neulottu Kristian kuninkaan nimi ja sen yläpuolelle kolme kruunua.
Kuningas tarttui laukkuun ja otti sieltä muutamia kirjeitä esiin, näyttäen niitä yhä kalpenevalle Briita rouvalle.
"Tunnetteko näitä?" kysyi hän.
Briita rouvalta pääsi huudahdus ja hän olisi varmaankin vaipunut lattialle, ellei Erengisle herra olisi rientänyt apuun ja tukenut häntä.
"Liian kauan jo", jatkoi kuningas, "on tämä tuskallinen kuulustelu kestänyt… Mutta uskokaa minua, Erengisle herra, sillä en suinkaan ole tahtonut teidän tuskaanne lisätä, päinvastoin olen tahtonut nähdä, eikö todellakaan lempeämpää tulkitsemistapaa voisi löytää rikokselle, joka tässä on tehty… Olette nyt itse nähnyt, Erengisle herra, onko se ollut minulle mahdollista."
Erengisle herra seisoi siinä silmät maahan luotuina. Viha ja suru taistelivat vallasta hänen rinnassaan. Ja toinen käsi puristui suonenvedon tapaisesti nyrkkiin toisen taas pitäessä Briita rouvaa pystyssä. Kuullessaan nyt kuninkaan ystävälliset sanat ja ajatellessaan sitä kauheaa onnettomuutta, joka häntä näin oli kohdannut vaimonsa kautta, vaimonsa, jota oli kunnioittanut ja josta aina oli ollut niin ylpeä, silloin katkesi estävä side hänen rinnassaan ja silmät valahtivat kyyneleitä täyteen.
Kun Briita rouva toipui taas ja huomasi, että kaikki oli nyt menetetty, kohosi hänen päänsä entistä uljaampana pystyyn ja uhka ja viha sai vallan hänen rinnassaan. Hän aikoi puhua, mutta silloin viittasi kuningas kädellään ja sellainen mahti oli hänen persoonallaan, että sanat ikäänkuin itsestään kuolivat Briita rouvan huulilla.
"Huonosti sopii teille uhkaava hymynne", lausui hän. "Mutta luulen, että se vielä katoaa, kun saatte kuulla, etten suinkaan anna tuskani houkutella itseäni teidän suhteen armahtavaisuuteen."
"Kuningas…" alkoi Briita rouva, välittämättä ollenkaan kuninkaan sanoista.
Mutta kuningas keskeytti hänet kiivaasti.
"Ei sanaakaan enää", huusi hän säkenöivin silmin. "Minun pitäisi viedä teidät oikeastaan vangittuna Tukholmaan, mutta", ja tässä katsoi hän Erengisle herraan, "mutta minä en tahdo turhaan surua lisätä. Ja sentähden olette te, Erengisle herra, minulle vastuunalainen siitä, että vaimonne neljäntoista päivän kuluttua saapuu minun ja valtakunnan neuvoston eteen Tukholmaan."
Kuningas tarttui sitten äkisti huolestuneen ritarin käteen kiinni, puristi sitä ja riensi ulos.
Mutta Erengisle herra seisoi siinä kauan aikaa, voimatta liikahtaa paikaltaan. Hän katseli ja yhä vain katseli vaimoansa.
"Briita rouva!" virkkoi hän, "älä vastusta koskaan enää minua! Ja Jumala sen sinulle anteeksi antakoon, että sillä tavalla olet voinut leikitellä kunniallisella nimelläni ja ritarillisella kilpimerkilläni!"
Alhaalla linnanpihalla juuri kuninkaan noustessa satulaan tuotiin hänen luokseen eräs mies, joka vähää ennen hänen tuloaan oli päästetty sisään linnaan. Kaksi Erengisle herran miestä oli ottanut hänet nyt vangiksi. Samassa astui myös reipas, mustaan ja vaaleaan puettu mies kuninkaan luo ja tervehti häntä kunnioittavasti.
"Tämä henkilö se on, joka on kuljettanut sanaa Briita rouvan ja hänen isänsä välillä, herra kuningas", sanoi mies.
Kuningas katseli ihmetellen puhujaa ja kysyi sitten kenen miehiä hän oli, koska ei kantanut Erengisle herran värejä.
"Olen Niilo Sturen miehiä!" vastasi mies reippaasti.
Kuninkaan katse synkistyi Niilo Sturen nimeä mainittaissa, mutta mies jatkoi:
"Herrani on paraikaa Axevallassa marskin luona ja minä kuljen nyt hänen asioillaan, mutta matkalla oli minun myöskin jätettävä kirje Briita rouvalle Örebrossa ja sentähden…"
Kuninkaan poski yhä vaaleni. Hänestä tuntui niin luonnolliselta, että Niilo Sturekin olisi liitossa kavaltajain kanssa. Mutta niinkuin aina, kun tuli Niilosta kysymys, niin ei kuningas nytkään asiaa sen tarkemmin tutkinut. Nähtävästi tahtoi hän välttää sitä, ettei pakotettaisi rankaisemaan ritaria, jota kuningattaren ja hänen entisten ansioittensa tähden tahtoi niin kauan kuin mahdollista sellaisesta säästää. — Se oli kyllä hänen puoleltaan jalomielisyyttä, mutta jalomielisyyttä, joka johtui vääristä luuloista.
"Anna kirje tänne!" lausui kuningas ja mies antoi sen hänelle.
Kuningas ei katsonutkaan siihen, pisti vain sen taskuunsa. Sen sijaan kääntyi hän vangin puoleen, joka jo ennenkin oli käynyt linnassa Briita rouvan isän, Olavi herran, sanansaattajana eikä siis voinut väittää tuntemattoman miehen tiedonantoa valheeksi. Kuningas kysyi, mistä tämä tiesi, että vanki oli kuljettanut salaisia tietoja Olavi herran ja Briita rouvan välillä. Ja mies kertoi kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut ja etenkin, miten oli päässyt osalliseksi Briita rouvan ja vangin välisestä keskustelusta Hammarstadin metsässä.
Silloin käski kuningas, että salainen sanansaattaja oli vangittava ja vietävä Tukholmaan. Mutta Niilo Sturen miehelle virkkoi hän:
"Kun olet toimittanut herrasi asian, niin tule minun luokseni Tukholmaan… Sinä näytät tietävän enemmän, kuin mitä minulla nyt on aikaa kuunnella."
Ja niin ratsasti kuningas pois Örebron linnasta.
* * * * *
Tukholmaan, jonne kuningas nyt matkusti, kutsui hän valtakunnan neuvoston ja Uppsalan ja Strengnäsin tuomiokapitulit. Myös rikokselliset pääpapit, arkkipiispa ja Sigge piispa, saapuivat, saatuaan kuninkaalta vakuutuksen, ettei heidän turvallisuuttaan uhattaisi, sekä vielä kuusi ritaria sen pantiksi.
Kunnon ritari, Erengisle herra, saapui myös Tukholmaan tuoden vaimonsa mukanaan. Se oli hänelle raskain matka, mitä hän koskaan eläissään oli tehnyt. Ja joka kerta kun silmänsä sattuivat Briita rouvaan, joka muuten ei tapahtunut kuin lepopaikoissa vain, pääsi huokaus hänen huuliltaan ja kyynel valahti poskelle.
Pyhän neitsyen veljeyden saliin oli neuvosto tuona kauheana päivänä tullut kokoon, jolloin rikokselliset olivat tuomittavat. Kaksitoista vapaasukuista miestä määrättiin lautakuntana langettamaan tuomio. Sitten vietiin Briita rouva ja hänen uskottunsa, Olavi herran palvelija, sisään. Heidän suhteensa ei enää voinut mikään todistaminen tulla kysymykseen. Rikos oli aivan ilmeinen. Eikä Briita rouva voinutkaan kieltää, ettei käsiala ja sinetti olleet hänen, yhtä vähän kun palvelijakaan voi sitä tehdä. Molemmat tuomittiin he kuolemaan, mies mestattavaksi, Briita rouva roviolla poltettavaksi. Tuomion julistettua saivat vangit poistua. Ja sitten kutsuttiin arkkipiispa ja Sigge piispa sisään.
Edellisiin verraten olivat nämät siihen nähden paremmassa asemassa, että korkeat, hengelliset virkansa suojelivat heitä ruumiillisesta rangaistuksesta. Mutta heidät tuomittiin sen asemasta menettämään kaikki maalliset lääninsä ja luopumaan sotaväestään. Koko neuvosto ja eri tuomiokapitulit menivät heidän puolestaan takaukseen, etteivät he enää vehkeilisi kuningasta vastaan.
Ylpeinä ja synkkinä, vihaa kuohuen ja vimmaa täynnä poistuivat molemmat pääpapit.
Kaarlo kuningas oli kaltaisensa, väkevä, voimakas ja taipumaton, niin kauan kuin valtaa tavotteli, horjuva ja heikko, kun oli saanut sen vallan käsiinsä. Sellaisena esiintyy hän nyt Briita rouvankin suhteen. Rukouksista heltyneenä jätti hän rangaistuksen sikseen. Ja pian senjälkeen lähetettiin Briita rouva Kalmarin nunnaluostariin. Eikä edes Briita rouvan luotettu palvelijakaan kärsinyt rangaistustaan. Toinen sai sen kärsiä hänen sijastaan. Tuon tunnottoman konnan onnistui näet tälläkin kertaa, joskin tuskalla, pelastaa nahkansa.
Saatuaan nämä toimet Tukholmassa päätetyksi, valmisteli kuningas matkaa Länsigöötinmaalle. Illalla ennen hänen lähtöään saapui linnaan hänen luokseen Niilo Sturen aseenkantaja, jonka oli Örebrossa tavannut.
"Nimesi?" kysyi kuningas, kun mies seisoi hänen edessään.
"Brodde!" kuului vastaus.
Kuningas kysyi sitten kuinka kauan mies oli ollut Niilo Sturen palveluksessa. Niin antoi yksi kysymys aihetta toiseen. Ja Brodde kertoi kaikki, eikä suinkaan jättänyt siinä mainitsematta omia ja herransa vastoinkäymisiä. Kuningas kuunteli häntä keskeyttämättä, mutta ei näyttänyt siltä tulevan sen iloisemmaksi siitä, mitä kuuli.
Katkeruus tosin katosi, kauan tukahutettu viha suli pois, mutta syvä suru, ankara tuska tuli sijaan. Katse muuttui levottomaksi ja araksi. Hän tuskin uskalsi katsoa mieheen, eikä kuitenkaan saattanut olla kyselemättä.
Kauan kesti tämä keskustelu Niilo Sturen aseenkantajan kanssa. Kun se vihdoin loppui, nousi kuningas, viittasi kädellään ja poistui huoneesta.
Brodde jäi seisomaan, luullen, että kuninkaalla olisi hänelle vielä jotain sanottavaa. Mutta aika kului, eikä kuningasta ruvennut kuulumaan. Silloin päätti hän jättää huoneen.
Mutta samassa astui sisään vanha, hurskaan ja hyväntahtoisen näköinen ukko, jonka paljasta päälakea ympäröivät hopeanharmaat hiukset. Hän kävi ihan Brodden viereen ja laski kätensä hänen olkapäälleen kyynelten kiiluessa hänen silmissään.
"Ystäväni!" lausui ukko, "oletko puhellut armollisen herrani, kuninkaan kanssa?"
"Olen puhunut hänelle ainoastaan itsestäni ja herrastani, Niilo
Sturesta!"
"Hyvät henget ovat mahtaneet sovittaa sanat suuhusi… Sillä kuningas on tehnyt nyt, mitä ei ole moneen Herran aikaan tapahtunut, ei sitten kuin viimeksi tuli kotiin Skånen sodasta."
"Mitä on sitten kuningas tehnyt…?" kysyi Brodde ihmetellen.
"Hän on mennyt kuningattaren kuolinhuoneeseen. Jumala kuningattarelle taivaan riemun suokoon!"
Brodde ei tästä kaikesta paljoa käsittänyt, mutta käsitti kuitenkin niin paljon, ettei hänen nyt tarvinnut kuningasta odottaa. Hän tervehti siis tuota hyväntahtoista ukkoa ja aikoi poistua.
Mutta ukko ojensi etusormensa ja tavotteli sillä Brodden rintaa, puhutellen häntä niinkuin vanhaa tuttua.
"Olet puhunut Niilo herrasta, tuosta kelpo ritarista… Muista minun sanani. Sinä saat vielä nähdä, että se, mitä olet puhunut, on jättänyt jäljen kuninkaan mieleen… Minä tunnen Kaarlo kuninkaan minä. Vie nyt vanhan Erlandin tervehdys herrallesi!"
"Sen kyllä teen!" vastasi Brodde katsoen ukkoa ujostelematta silmiin.
"Ah, niin kauan kuin kuningas oli vain Fågelvikin herra!" kuiskasi hyväntahtoinen ukko, mutta keskeytti yhtäkkiä usein lausumansa ajatuksen ja lisäsi: "Kuningas käski minun heti ilmoittaa sinulle, että sinun on huomenna yhdessä hänen kanssaan ratsastettava Axevallaan!"
Kaksi päivää senjälkeen saapui Kaarlo kuningas ratsastaen Axevallaan…
Tord ja Niilo istuivat kahden suuressa ritarisalissa, kun torvet yhtäkkiä törähtivät linnan edustalla ja kiireinen sana tuotiin, että kuningas itse oli tulossa. Tord hypähti seisaalleen ja riensi alas ottaakseen herraansa vastaan.
Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt ovelle, kun tämä jo avautui ja kuningas astui sisään.
"Tord serkkuni!" huudahti kuningas ja syleili marskia. Hänen silmänsä säteilivät ilosta, niinkuin ennen onnen päivinä.
Sama ilo loisti kuninkaan silmistä vielä, kun hän katsahti salin yli sinne, missä Niilo Sture seisoi. Ja hän otti jo pari askelta sinne päin ikäänkuin olisi aikonut tervehtiä tätäkin samalla lämmöllä.
Mutta äkisti laskeutui omituinen, selittämätön varjo kuninkaan kasvoille. Ja epäilevänä pysähtyi hän… Niin Tord kuin Niilokin huomasivat, että joku tunne sai hänet valtaansa, joka esti häntä seuraamasta sydämensä ensi kehotusta. Mutta mikä se oli, sitä eivät he voineet tietää.
Niilolle oli kuninkaan ajattelematon esiintyminen Arbogassa ja Vadstenassa aivan luonnollisena esteenä sovintoon. Ja se ehkä vaikutti myös ehkäisevästi kuninkaaseenkin. Vaaditaan näet usein enemmän sielun voimia tunnustamaan, että on väärässä, kuin kärsimään vääryyttä rakkautensa tähden. Mutta loukkaus vaatii avonaista tunnustusta, voidakseen tulla unhotetuksi ja tämä tunnustus jäi nyt tekemättä. Niilo halusi sovintoa, mutta kuninkaan ehtoja ei hän voinut täyttää.
Hän ojensi kätensä Niilolle ja Niilo astui esiin ja tarttui siihen kiinni.
Se oli sanaton tunnustus kuninkaan puolelta, että halusi korjata erhetyksensä, Niilo Sturen, että unhotti ne.
Omituinen hymy, yhtä selittämätön kuin varjo kuninkaan otsalla, väreili
Niilo Sturen miehekkäillä kasvoilla.
Hänen päämääränsä oli niin kaukana ja korkealla, että itse kuningaskin oli siihen nähden enemmän välikappale vain, satunnainen voima, jonka alle hän vain siksi alistui, koska ainoastaan sen kautta voi päämääränsä saavuttaa. Ellei niin olisi ollut asianlaita, olisi hän ilman epäilystä työntänyt kuninkaan käden luotaan. Mutta Ruotsin asian asetti hän muitten edelle. Hän näet voi — niinkuin ainoastaan harvat tähän aikaan — pitää isänmaan etuja omiaan ylempänä, oli sitten kysymys vaikka oikeutetun kostonkin nautinnosta. Sitä paitsi oli hän vielä varmasti vakuutettu, että kuninkaan edellinen menettelytapa oli pahain neuvonantajain aikaansaama, jota hänen heikkoutensa ei ollut voinut vastustaa. Tämä ja lupauksensa Kaarina kuningattarelle, ne molemmat vaikuttivat nyt yhdessä hänen toimintatapansa.
Ja hän oli näkevinään edessään kauniit, vaaleat kasvot, joitten huulet puhuivat hänelle tulevasta sovinnosta hänen ja kuninkaan välillä, lupasivat, että kuningas kerran vielä peräyttäisi, mitä ajattelemattomassa vimmassaan oli lausunut. Niilo muisteli siinä hyväsydämistä kuningatarta ja joku ääni kuiskasi hänen rinnassaan, että hyvityksen hetki ei ollut enää kaukana, koska kuningaskin näytti jo sovintoon taipuvaiselta.
"Tekonne tuottavat teille kunniaa, serkku!" lausui kuningas yhtäkkiä marskiin kääntyen. "Ilman teitä olisin tuskin enää Ruotsin kuningas!"
"Kuningas!" keskeytti Tord ajatellen vain Niiloa ja miettien mielessään, että kuninkaallinen sukulaisensa oli kohdellut häntä liian väärin. "Mitä minun on onnistunut toimittaa, sen olen saanut aikaan miesteni avulla ja tuskin tarvinnee minun sanoa kumpiko, he eli minä, ovat siinä suhteessa tehneet enemmän."
Hän oli aikonut mainita Niilo Sturen nimen. Hän pidättyi kuitenkin siitä osaksi koska ei uskaltanut liian äkisti hajoittaa muuria, joka nämät erotti toisistaan, osaksi taas koska luuli heimolaisensa muutenkin ymmärtävän, ketä hän tarkoitti. Mutta kuningas ei näyttänyt kallistavan korvaansa sellaiselle puheelle.
"Teidän on nyt tämä linna, Tord serkku", virkkoi hän. "Toivon teistä saavani ainaisen ja valppaan ystävän, joka pitää vihollisiani tällä maankulmalla silmällä. Ja että voisitte kokonaan murtaa heidän voimansa, olette te tästä lähin minun ensimäinen mieheni koko Länsigöötinmaalla…"
Kuningas tarttui vielä kerran reipasta ritaria käteen.
"Te se olette, Tord", lisäsi hän, "joka olette pakottanut onnen taas hymyämään minulle…! Kunpa Jumala kaikkivaltias sallisi vain minun pitää teidät samoin kuin onnenikin vielä kauan, kauan!"
Kuninkaan seuraan kuuluvat ritarit saapuivat nyt saliin. Kuningas päästi sentähden serkkunsa käden irti ja sanoi, syvien kurttujen laskeutuessa hänen otsalleen:
"Tuottakaa ne tänne ylös … ettei kidutus kestäisi kauan!"
Hänen oli vaikea mainita miehen nimeä, joka oli ollut hänelle niin läheinen kuin Jost von Bardenvleth. Ehkä olikin hän täälläkin aluksi aikonut jättää tuomitsemisen lautakunnalle. Mutta Niilo Sturen läsnäolo muistutti nyt hänelle, että hänen oli tälle hyvitys velkaa, jonka hän ainoastaan tällä tavoin voi maksaa.
Tord kiiruhti ilmoittamaan viereisessä huoneessa oleville miehille, että hakisivat Jost von Bardenvlethin tornista. Sitten kääntyi hän kuninkaaseen ja ilmoitti Tuure herran edellisenä yönä karanneen Varnhemista. Munkkien tietojen mukaan oli hän paennut herra Eggert Krummedikin luokse Rumlaborgiin.
Tiedonanto sai kuninkaan mielen kovasti kuohuksiin. Näytti niinkuin olisi hänellä ollut jotain mielessä, jonka hänen nyt täytyi jättää. Ehkä olikin hän täällä aikonut ottaa monin kerroin takaisin sen, mitä Tukholmassa oli myöntyväisyydellään menettänyt. Kiivaasti kysyi hän, eikö marski ollut koittanut saada karkuria kiinni.
"Lähetin heti sanan Eggert herralle", selitti Tord, "ettei hän millään ehdolla sallisi Tuure herran päästä pakoon… Kuitenkin luulen, ettei hän ole sen luotettavampi mies kun Tuure herrakaan."
Tuskin oli marski vielä ehtinyt sanoa sanottavaansa loppuun, kun
kuningas jo antoi eräälle ritarille käskyn ratsastaa Jönköpingiin tai
Rumlaborgiin ja viedä Eggert herralle hänen oma määräyksensä Tuure
Tuurenpojan vangitsemisesta.
Ritari riensi ulos ja heti senjälkeen avautui ovi taas ja vangittu ritari Jost von Bardenvleth astui kahleisiin kytkettynä kahden miehen seuraamana sisään. Hänen päänsä oli pystyssä, suorempana kuin koskaan ennen. Ilonväre levisi hänen kasvoilleen nähdessään kuninkaan, mutta se muuttui heti röyhkeäksi ivanauruksi, kun silmänsä siirtyivät kuninkaasta Tordiin ja Niilo Stureen.
"Jumalalle kiitos!" huusi hän, "että tulette, herra kuningas… Nyt voitte itse nähdä, minkälaista kohtelua teidän uskollinen ystävänne on saanut kärsiä niitten puolelta, jotka myös nimittävät itseään teidän ystäviksenne."
"Niin, niin", lausui kuningas, "olen herännyt kauheaan todellisuuteen!"
Kuninkaan silmäin synkkä vakavuus samoin kuin hänen äänensäkin, ne molemmat saivat Jostin kokonaan harhaan. Hän ymmärsi sen suruksi ja tuskaksi, jota kuningas tunsi, nähdessään nyt, miten heimolaisensa oli kohdellut hänen uskollista ystäväänsä. Ettei kuningas heti käskenyt irroittaa hänen kahleitaan, sitä katsoi hän vain luonnolliseksi seuraukseksi samoista tunteista.
"Niin ovat siis minun sanani sittenkin käyneet toteen!" huudahti taas Jost. "Olisitte totellut minun neuvoani, herra kuningas, ja antanut tuon kavaltajan Niilo Sturen pään vieriä hänen jalkoihinsa, silloin kun keksitte hänen ilkeät vehkeensä Arbogassa. Siten olisitte varmaan päässyt monesta surusta…"
Inholla kääntyi Niilo pois julkeasta valhettelijasta ja vehkeilijästä. Mutta tämä ollen kokonaan tietämätön tapausten kulusta, koska hänen murhatekonsa jälkeen oli täytynyt antautua vangiksi Niilo Sturen miehille, joista Hollinger, hänen oikea voittajansa, oli saattanut hänet totuuden suhteen kokonaan harhaan, jatkoi yhä kiihkeämmällä äänellä:
"Käänny pois, inhottava kavaltaja, pakene … niin kauan kuin vielä on tilaisuutta siihen… Sinä, joka olet harjoittanut naisten ryöstöä yhdessä merirosvojen kanssa ja ottanut vitaliveljeksen uskotuksesi … sinä, joka olet vehkeillyt kuninkaan vihollisten kanssa ja vieläpä tavoitellut hänen omaa henkeäänkin. Minä huudan nyt sinulle, mitä sinä kerran korvaani huusit, muista tupaa Altunan kirkon vierellä. Minä huudan vieläkin, ajattele, kuinka yhdessä merisissien kanssa ajoit takaa kuninkaan serkkua ja tämän ystävää, Iliana neitiä. Nyt olet sinä lopuksi houkutellut kuninkaan marskin, jalon Tord herran, tekemään teon, jota hän vielä saa katua."
"Ja mitä sanotte te tähän, Niilo herra?" kysyi kuningas kääntämättä silmiään vangista.
Hänen äänensä oli niin levollinen ja kasvonsa niin tyyneet, että vanki yhä enemmän vain vakaantui luuloissaan. Selvää oli, että hän nyt oli saavuttava ahdistajistaan loistavan voiton. Mitä sitten siihen tulisi, jos keksittäisiin, että hän olikin murhannut Iliana neidin, niin oli se sellainen asia, johon hän kyllä ehtisi jälkeenpäin hankkia tyydyttävän selityksen.
"Jos sallitte sen, herra kuningas", kuului Niilo Sturen vastaus, "niin en tahdo enää kauemmin olla kuulemassa, mitä tuo harhaan joutunut mies syöttää teille!"
"En!" virkkoi kuningas melkein ankarana, "sitä en salli! Mutta te, Jost von Bardenvleth", ja tässä hänen silmänsä tujottivat tuimina vankiin, "te olette antanut minulle opetuksen, johon en koskaan olisi luullut teidän kykenevän … sen nimittäin, ettemme koskaan rankaisematta kallista korvaamme panetteluille… Silmäni ovat kyllä auenneet, mutta totuus onkin kokonaan toinen, kuin te väitätte… Minä sanon teille, että mitä olette puhunut on valhetta alusta loppuun. Minä tunnen kaikki. Mitä te olette yrittänyt pimittää, se on nyt minulle selvää selvempi. Ikuisesti kadun sitä hetkeä, jolloin ensi kerran kallistin korvani liukkaan kielenne imarteluille… Ja vaikka teitä nyt on tällainen onnettomuus kohdannut, ei se ole sittenkään saanut mieltänne muuttumaan. Siitä huolimatta olette te jatkanut vanhaan tapaanne ja syöttänyt minulle mitä julkeimpia valheita… Kaikki tämä on sammuttanut minussa viimeisenkin säälin kipinän…"
Jost von Bardenvleth seisoi siinä kuin kiveksi muuttuneena. Hänen kasvonsa tulivat kellanvaaleiksi ja silmäin tuike näytti sammuvan.
"Polvillesi, Jost von Bardenvleth!" lausui kuningas juhlallisen vakavana, "polvillesi ja rukoile taivaan Jumalaa ja tätä jaloa ritaria tässä, herra Niilo Sturea, että he antaisivat sinulle anteeksi julkeat vehkeesi … sillä sinun täytyy kuolla!"
Kuningas kääntyi hänestä pois kasvoissa syvää inhoa osottava ilme.
"Jätän teidän tehtäväksenne, serkkuni", sanoi kuningas Tordiin kääntyen, "niillä todistuksilla, joita meillä on, vakuuttaa tälle kurjalle hänen rikoksensa minua ja Ruotsin valtakuntaa kohtaan… Mitä teihin itseenne ja teihin, Niilo herra, tulee, niin on minulla täällä mukana mies, joka voi myös siinä suhteessa totuuden ilmaista."
Hän viittasi eräälle miehistään, joka kiirehti heti ulos, ja vähän senjälkeen astui Brodde sisään. Kuninkaan käskystä asettui hän ritarin eteen ja kertoi tälle hänen kavalan menettelynsä häntä itseään kohtaan sekä sitten hänen keskustelunsa uskottunsa kanssa yöllä Arbogassa ja vihdoin lopuksi hänen konnantyönsä Iliana neitiä kohtaan.
Jota edemmäksi kertomus jatkui, sitä enemmän laskeutui kurjan rikoksellisen rohkeus. Se vei ikäänkuin liisteen toisensa perään siitä panssarista, joka oli häntä ympäröinyt ja joka oli antanut hänelle hänen arvonsa rehellisenä, kelpo ritarina. Se oli nyt tomuun vaipunut niinkuin lainattu koristus ja itse seisoi hän siinä kaikessa inhottavassa alastomuudessaan.
"Onko mies puhunut totta?" kysyi kuningas.
Jost ei vastannut. Hän lankesi vain kuninkaan jalkainjuureen ja kerjäsi armoa, kiemurrellen kuin mato loassa.
"Lähettäkää hänen luokseen Varnhemista joku munkki, että hän saa ripittää itsensä ja valmistautua kuolemaan, ja pankaa sitten tuomio täytäntöön!" sanoi kuningas.
Sitten jätti hän kiireesti huoneen.
Mutta kasvoissa kuvastui syvä suru ja tuska.