Niilo Bonpoika Sture 2: Kuninkaankruunu

by C. Georg Starbäck

XVI.

Valkoinen ruusu.

Helmikuussa vuonna 1455 kokoontui Vadstenaan suuri joukko Ruotsin ylhäisimpiä herroja. Sinne saapui myös Tanskasta rauhaneuvotteluja varten Lundin arkkipiispa Tuve, marski Klaus Rönnow ja molemmat veljekset Åke ja Iivari Akselinpojat (Tott) muista puhumatta.

Kaarlo kuningas oli nyt näinä vuosina, varsinkin sitten kun myrsky, joka oli syntynyt hänen menettelynsä johdosta kavaltajia kohtaan, oli ehtinyt laskeutua, nauttinut vain paljasta rauhaa ja lepoa. Suuresti oli siihen myös vaikuttanut se menestys, joka yhäti oli seurannut hänen uljaan marskinsa aseita. Niinkuin rajuilma oli Tord herra riehunut kaikkialla, missä vihollinen vain kokosi joukkojaan ja yritti maahan tunkeutua, oli se sitten Norjan tai Tanskan puolelta. Linnoitus, jonka tanskalaiset rakensivat Smålantiin Toftajärven rannalle kutsuen sitä ylpeästi Danaborgiksi,[4] sekin hävitettiin ennenkuin se oli vielä edes valmiiksi saatu. Sitä kutsuttiinkin senjälkeen "Danasorgiksi".[5] Itse rakenteli Tord pitkin Norjan rajaa Bohuslääniin koko joukon pieniä linnoja, joihin varustusväeksi jätti luotettavia miehiä. Ja vielä ennen vuotta 1453 sai hän loistavan voiton Norjan armeijasta, jossa oli 3,000 miestä. Itsellään hänellä ei ollut kuin muutama sata.

Norjaan pyydettiin myös Kaarlo kuninkaalta apua Kristiania vastaan ja ruotsalainen sotajoukko, jonka Kaarlo sinne lähetti, ottikin halttuunsa Trondhjemin. Vannoipa osa rahvastakin jo hänelle uskollisuutta.

Mutta kun onni näin taas hymyili Kaarlolle, hiipi salainen tyytymättömyys yli maan. Ja se oli sitä vaarallisempi, kun se nyt sai alkunsa kansan syvistä riveistä. Se ei ollut nyt enää tuo vanha vastustuspuolue, johon kuului vain harvoja maan ylimyksistä ja prelaateista. Ei, vaan tuo nurkuminen alkoi nyt kuulua rahvaan ja alhaisemman papiston piiristä. Kuningas oli muka loukannut kirkon oikeuksia — niin väittivät papit — kun oli ryhtynyt ehkäisemään vallalla olevaa pahaa tapaa, jonka kautta yksinkertaisia ihmisiä houkuteltiin laittomaan anteliaisuuteen. Tautivuoteella, vieläpä kuolinhetkelläkin, kuvailivat papit ja munkit kuolevalle kiirastulen kaikkia kauhuja selittäen katuvaiselle syntiselle ainoaksi keinoksi vapautua niistä esirukousten eli niin kutsuttujen "sielumessujen" ostamista. Ja niin saivat kirkot ja luostarit maatilan toisensa perään. Mutta kun ne joutuivat kirkon omaisuudeksi, ei niistä enää maksettukaan veroa kuninkaalle ja valtion tulot vähenivät siten huomattavassa määrässä. Tässä tahtoi nyt Kaarlo kuningas pitää kiinni laista, joka selvään kielsi testamenttia tekemästä, ellei testamentintekijä itse ollut terve ja täydellä järjellä. Mutta vielä enemmän loukkasi hän kirkkoa sillä, että ulotti tämän vaatimuksensa luostareihinkin. Näitten jäsenet olivat luostarien rikastuttua vähitellen jättäneet vanhat ankarat tapansa, pukeutuivat nyt kallisarvoisiin vaatteisiin, olivat ylellisiä ruoan ja juoman suhteen, pitivät komeita hevosia ja makasivat untuvapatjoilla olkien asemesta.

Rahvas taas napisi ja valitti kuninkaan voutien ankaruutta ja hänen sotamiehiään, jotka eivät aina noudattaneetkaan sitä kohtuutta, kuin olisi tarpeellista ollut. Varsinkin tapahtui tämä silloin, kuin heitä johdattivat nuoret päälliköt, jotka nuoruuden huimuudessa eivät tulleet ajatelleeksi, kuinka suurenarvoinen kansan rakkaus on kuninkaan vallalle.. Tätä yleistä tyytymättömyyttä käytti nyt kuninkaan vanha vastustuspuolue hyväkseen, jonka päämiehenä alkoi yhä julkisemmin esiintyä Upsalan arkkipiispa.

Sekä hän että Sigge piispa olivat läsnä Vadstenassa ja ottivat osaa julkisiin keskusteluihin Kristian kuninkaan valtuutettujen kanssa. Mutta julkisten keskustelujen ohessa, joissa ei mitään erinomaista vilkkautta kummaltakaan puolen ollut huomattavissa, pidettiin vireillä salaisia keskusteluja, jotka kantoivat ennen pitkää näkyvämpiä hedelmiä kuin edelliset. Näissä oli päämiehet vähemmin näkyvissä.

Mitä arkkipiispa Jöns Pentinpoikaan tulee, niin olivat ne vaikeudet, jotka hänellä olivat esteenä, todella sellaisia, ettei niitten tähden mitenkään voinut tulla lähempään yhteyteen Tanskan kirkon päämiehen kanssa. Tämän vaikutti osaksi arkkipiispa Tuven kaikin puolin rehellinen ja jalo luonne osaksi myös Upsalan arkkipiispan oma puuha saada Ruotsin kirkko riippumattomaksi Tanskan kirkosta. Arkkipiispa Tuve oli näet Ruotsin kirkon primas ja sellaisena oli hänellä etusija Upsalan arkkipiispan rinnalla, jonka esimies hän siis oli.

Varhain aamulla toisena sunnuntaina paastosta eli 9 päivänä maaliskuuta käveli Ruotsin arkkipiispa levottomana edestakaisin piispantalossaan luostarikartanolla. Julkiset keskustelut olivat nyt päättyneet. Mutta nähtävästi ei mahtava pääpappi ollut niihin tyytyväinen, tai sai hänet taas levottomaksi jokin muu asia, jonka päättymistä hän vielä odotti. Ainakin tuntui hänen kansleristaan, joka istui aivan viereisessä huoneessa, että korkean herransa käytös oli taas samallaista kuin tavallisesti aina hänen johonkin tärkeään puuhaan ryhtyessään, joka erityisesti veti hänen huomiotansa puoleensa ja jonka toimeenpanosta hän oli vielä kahden vaiheilla. Hänen askeleensa olivat milloin kiivaat milloin taas hitaat. Välistä pysähtyi hän äkisti ja mutisi jotain itsekseen.

"Kaarlo kuningas!" kuuli kirjuri hänen huudahtavan, kun hän kerrankin niin pysähtyi kävellessään.

Siinä arkkipiispan äänessä ilmeni katkeruutta ja vihaa. Ja kansleri kuuli, kuinka hän samassa löi jonkun kirjan kiinni, niinkuin olisi hän seisonut ja lukenut sitä ja lukemisen lopetettua sitten huudahtanut kuninkaan nimen.

Samassa avautui arkkipiispan huoneeseen johtava ulkopuolinen ovi ja heti senjälkeen suljettiin se, joka vei kanslerin huoneesta sinne.

Huoneeseen oli astunut eräs Upsalan kaniikkeja ja kiireesti riensi arkkipiispa hänen luokseen taluttaen hänet peremmälle huoneeseen.

"Sananne ovat tuottaneet minulle paljon huolta, Helmich", alkoi arkkipiispa… "Pelkään, että liiaksi kiirehditte asiain kulkua… Voimmehan antaa niiden kypsyä itsestään… Ne kulkevat kuitenkin varmaa rataansa ja hedelmäkin vain tulee silloin kypsemmäksi… Luulen, ettei meidän ennen pitkää tarvitse muuta kuin ojentaa vain kätemme ottaaksemme sen…!"

"Mutta kaksi valtavaa oksaa riippuu vielä kauniin hedelmän edessä", lausui Helmich. "Minun mielestäni ovat ne ensin taivutettavat syrjään tai, ellei se ole mahdollista, katkaistavat…"

"Ja ne oksat ovat…?" kysyi arkkipiispa.

"Kuninkaan lanko ja hänen serkkunsa."

"Herra Kustaa Kaarlonpoika ja nuori marski!" mutisi arkkipiispa mietteisiinsä vaipuen.

"Edellinen vartioi niinkuin voittamaton karhu Kalmarissa ja herra Maunu Gren ei ole luullakseni enää ainoa, joka varoo joutumasta hänen voimakkaan kätensä ruhjottavaksi."

"Turhaa pelkoa!" keskeytti arkkipiispa. "Karhu on kyllä väkevä, mutta sen voi kiertää. Eivätkä Eerikki herra Borgholmassa ja herra Birger Trolle ainakaan ole missään suhteessa peljättäviä… Väki heillä kyllä on uljasta ja urhollista… Mutta mikä kerran on tapahtunut sitä ei sekään enää voi muuttaa. Ja sitten puolustaa se jo uutta asiaintilaa yhtä hartaasti kuin ennen vanhaakin! Toista maata on marski… Kuitenkin, kun aika vaatii, voimme häneenkin nähden kyllä keinoja keksiä."

"Hän on kotka, armollinen herrani", virkkoi Helmich, "ja hän se pitää Kaarlo kuninkaan kruunua lujasti voimakkailla kynsillään kiinni. Ellei nuoli pian tapaa häntä lennossaan, on Kaarlo Knuutinpojan kruunu ennen pitkää korkeammalla, kuin että sitä enää ihmiskäsillä voidaan saavuttaa."

"Erehdytte, Helmich… Ruotsin kuningaskruunusta eivät enää määrää Ruotsin herrat, vaan Ruotsin rahvas… Sen olen vasta hiljan tullut huomaamaan ja vanha sukulaiseni, herra Krister vainaja, Jumala hänen sieluansa armahtakoon osasi aivan oikealle uralle, yllyttäessään taalalaiset mahtavaa vihollistaan, nykyistä kuningastamme vastaan… Mutta hän oli liian vanha jo. Marski ruhjoi hänet. Enoni ehti laulaa vasta ensi värsyn, minä tahdon nyt laulaa toisen ja luulenpa, että se laulu tulee kuulumaan kauas yli maan…"

"Mutta muistakaahan toki Arbogaa, armollinen herra… Muistakaa, mitä nyt viimeksi Tukholmassa tapahtui…"

"Pari jännettä katkesi vain … siinä kaikki, Helmich, sellaisista ei nyt saa pitää lukua! Jälellejääneillä laulan minä vielä lauluni loppuun, niin ensi värsyn kuin toisenkin! Tord Kaarlonpoika, sanotte… Tord Kaarlonpoika!"

"Älkää pitäkö häntä liian vähäpätöisenä, armollinen herra", lausui Helmich. "Totta kyllä on, että rahvaan rakkaus kuninkaaseen on vähentynyt. Kaksi katovuotta vielä lisää ja se on jo valmis vaikka kapinoimaan… Mutta urhous ja onni sodassa ovat sille aina olleet mieleen. Sellaiselle kallistaa se hyvin kernaasti korvansa ja minun mielestäni on sitä parempi, jota pikemmin siitä kaikesta tehdään loppu."

"Kerranhan senkin täytyy päättyä, Helmich … hyvin tähdätty miekan tai keihään isku… Paljon voi tapahtua sodassa, joka silmänräpäyksessä muuttaa kaikki."

"Ja tuolle tähtääjälle, armollinen herra … mitä annatte te hänelle palkkioksi?"

Arkkipiispa ei vastannut mitään, rummutti vain sormillaan pöytään, jossa muutamia kirjoja ja papereja oli esillä.

"Hänestäkö tahdoitte eilen puhua, kun teillä oli tuo tärkeä yhtymys?"

"Hänestä juuri", lausui kaniikki, "eräs marskin omista miehistä olisi valmis ottamaan hänet osalleen."

"Hänen nimensä?"

"Jösse Bonpoika!"

"Miten olette hänet löytänyt?"

"Tanskalaiset kaniikit, joitten kanssa olen keskustellut…"

"Tanskalaiset!" keskeytti arkkipiispa hypähtäen ylös kasvoilla syvä inhon ilme.

"He ovat sopineet hänen kanssaan", täydensi kaniikki hieno hymy huulilla, "eikä hän liene suuresti vastaan pannutkaan, sillä hänellä on entisestä vanhaa vihaa Tord herralle, vaikka onkin nyt hänen suuressa suosiossaan… Viime yönä näin minä miehen ja todistin hänen sopimuksensa tanskalaisten kanssa sekä myös sen valtakirjan, jossa hänelle luvattiin päällikkyys eräällä Kristian kuninkaan laivalla, niin pian kuin tehtävänsä toimitettua saapuu Tanskaan. He ovat suorastaan epätoivoissaan marskin menestyksestä ja Kristian kuningas on vakuutettu, että se on ainoastaan marski, joka enää estää häntä Ruotsin kruunua saamasta."

Taas vaipui arkkipiispa syviin mietteisiin ja kaniikki, joka tunsi hänet tarkalleen, vaikka ei milloinkaan voinutkaan käsittää hänen ajatustensa koko syvyyttä, katseli häntä tarkkaavasti.

"Sellaista", lausui arkkipiispa vihdoin, "sellaista voivat kyllä tanskalaiset puuhata, miten parhaiten hyväksi näkevät! Mutta me emme ryhdy sellaisiin, Helmich … me jätämme ne!"

"He vaativat kuitenkin nimeänne, armollinen herra… He vaativat sitä, koska he silloin teon tehtyä voivat olla varmat suojeluksesta, jos todella jotain jälkilaskuja sattuisi tulemaan, niinkuin tapahtui Kristofer kuninkaan aikana, kun enonne, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, syytti nykyistä kuningastamme!… Minä olenkin antanut heidän ymmärtää, ettei teillä suinkaan ole siinä suhteessa mitään vastaan pantavaa, vaan että te mielellänne…"

"Helmich!" huudahti arkkipiispa luoden murhaavan silmäyksen hämmästyneeseen tuomioherraan.

"Teidän on annettava se minulle anteeksi, armollinen herra… Sillä kun ajattelin, mitä meidän kesken jo entuudesta on…"

Uusi murhaava silmäys sai kaniikin vaikenemaan. Mutta sanaakaan ei arkkipiispa siltä sanonut. Kun kuitenkin oli vaarallista jättää hänet tietämättömyyteen asiasta, joka kerran oli hänen huomiotansa herättänyt, oli se sitten mikä tahansa, ja kun Helmich sitäpaitsi tahtoi omastakin puolestaan muistuttaa, että heillä todellakin oli sellaisia keskinäisiä suhteita, jotka sitoivat heidät onnessa ja onnettomuudessa toisiinsa, niin lisäsi hän nöyrällä ja alamaisella äänellä:

"Ajattelin arvoisaa isää, arkkipiispa Olavia, Jumala suokoon hänelle taivaan rauhan!"

"Jumala antakoon teille sen ajatuksen anteeksi!" lausui arkkipiispa. "Antakoon yhtä täydellisesti kuin minäkin sitä anteeksi pyydän, että tulin sekoittaneeksi itseni asiaan, joka koski tuon rehellisen, kelpo miehen…"

Hän ei täydentänyt ajatustaan, vaan alkoi taas kävellä edestakaisin huoneessa. Ja Helmich seisoi siinä kokonaan ällistyneenä, voimatta käsittää, mitä tuo arvoituksenkaltainen mies mietti. Hän voi, ilman että omatuntonsa siitä häntä vähääkään syytti, vehkeillä herraansa ja kuningastansa vastaan. Mutta kun tuli voimakas isku kysymykseen, silloin vetäytyi hän heti takaisin, vain sentähden, että se tapahtui salassa.

"On ollut hetkiä", alkoi arkkipiispa taas puhua, "on ollut hetkiä, jolloin olen arkkipiispa Olavin tavoin pitänyt itseni tähän virkaan kelpaamattomana. Silloin olen aikonut niinkuin hänkin pyytää pyhää isää Roomassa vapauttamaan minut korkeasta virastani… Te tiedätte kaiken tämän, Helmich, te, joka tunnette tuon onnettoman salaisuuden ja itse valmistitte kauhean juoman… Te tiedätte myös, miksi en ole pannut aiettani toimeen…"

Kellon läppäys keskeytti arkkipiispan puheessaan. Sitä seurasi useampia. Ja pian alkoi luostarien ja kaupungin kirkkojen kellot soida. Päivän juhlallisuus oli alkanut. Kaarlo kuninkaan tytär, Birgitta, oli vihittävä nunnaksi ja arkkipiispa oli itse luvannut toimittaa vihkimisen.

Tämä sai hänen ajatuksensa yht'äkkiä kääntymään toiselle suunnalle ja hän kysyi tuomioherraltaan äkisti:

"Ja miksi tarvitaan vakuutusta, sillä onhan kysymys miehen kaatumisesta avonaisessa taistelussa?"

"Kuinka ja koska hän kaatuu, sitä ei voida niinkään tarkkaan määrätä", selitti Helmich.

"Siis taaskin salamurha tekeillä!"

"Niin, sekin voi kyllä tapahtua!"

"Tervehtikää tanskalaisia, Helmich!" sanoi arkkipiispa päättävällä äänellä, "ja sanokaa heille, että minun nimeäni eivät he koskaan saa!"

"Mutta teidän armonne", uskalsi Helmich huomauttaa, "te olette antanut minulle vapaat kädet toimimaan ja selittänyt olevanne tyytyväinen kaikkeen, mitä tähän asti olen tehnyt. Kuinka voisin minä nyt tässä…?"

"Olette kuullut jo sanani", keskeytti arkkipiispa ankarana, "ja varmemmaksi vakuudeksi, että näet voin olla rauhassa tämän asian suhteen, on teidän näytettävä minulle molemminpuoliset sitomuskirjeet ja sen täytyy tapahtua ennemmin, kuin kokoonnumme kuninkaan luokse häihin vihkimisen jälkeen."

Tuomioherra vaaleni. Hänestä oli niin odottamatonta, että arkkipiispa tässä nyt vetäytyi takaisin ja siksi hän ei tahtonutkaan ensin voida uskoa korviaan. Mutta näitten miesten väli oli kokonaan toisenlainen kuin se tavallisesti on, kun joku on valinnut konnan palvelijakseen. Sillä tässä hallitsi herra kokonaan palvelijaansa eikä päinvastoin. Helmich näet, joka, oltuaan alussa ylhäisen kaniikin, herra Jöns Pentinpojan kirjurina, oli kohonnut sitä mukaa kuin tämäkin ja tullut lopulta tuomiokapitulin jäseneksi tai, niinkuin sitä sanottiin, kaniikiksi, Upsalaan, oli kokonaan tästä herrastaan riippuvainen. Ja hänen kunnianhimonsa, se oli ehkä arkkipiispalle parain apukeino, jolla voi ohjata häntä. Hänen ylennyksensä riippui näet yksinomaan arkkipiispan mielivallasta.

Helmichillä ei siis ollut enää mitään keinoa, millä päästä vaikeasta tehtävästään, vaan täytyi hänen nyt keinoilla millä hyvänsä saada arkkipiispan nimi poistetuksi salaisen päätöksen alta. Tosin olisi hän kyllä voinut vain yksinkertaisesti ilmoittaa arkkipiispan jyrkän kiellon asiassa, mutta hän oli antanut jo houkutella itsensä liian kauas. Hänen oma arvonsakin oli jo vaarassa.

Mutta vielä toinenkin vaikeus tuli hänen eteensä. Miten voisi hän tavata nuo toiset nyt juuri sunnuntaina kirkkojuhlallisuuden kestäessä, jossa kaikki luonnollisesti olivat läsnä. Hänen täytyi kuitenkin välttämättä kohdata heidät, sillä yksin siitä riippui nyt koko asian onnistuminen. Ja pää täynnä ajatuksia, miten viisaimmin menettelisi, poistui hän piispantalosta.

Ensin tahtoi hän kuitenkin kohdata päällysmiehen. Ja onni suosikin häntä siinä suhteessa, sillä juuri kun astui luostariportista kadulle, kohtasi hän miehen, jonka oli nähnyt yhdessä mainitun päällysmiehen kanssa. Tältä kysyi hän heti päällysmiestä, mutta sai sen masentavan vastauksen kysymykseensä, että marski juuri samana aamuna oli lähettänyt hänet tärkeissä asioissa Länsigöötinmaalle.

"Ja onko hän todella jo lähtenyt täältä?" kysyi Helmich voimatta enää salata levottomuuttaan.

"Ellei hän vielä ole lähtenyt, niin lähtee hän ainakin pian!" selitti mies. "Tahdotteko te sitten niin välttämättä puhella hänen kanssaan?"

"Aivan välttämättä!" vastan tuomioherra. "Minä voinkin seurata sinua majataloon nähdäkseni, onko hän enää tavattavissa."

Ja niin lähtivät he katua pitkin kulkemaan. Koko ajan kuului kellojen soittoa ja juhlallinen laulu kaikui luostarikirkosta. Juhlapukuisia ritareja, rouvia ja neitosia tuli kaikkialla vastaan. Ne riensivät juhlallisuuteen luostarikirkossa ollakseen sitten hääpöydässä läsnä. Kaikki se alkoi herättää tuomioherran levottomuutta, niin että hän lopulta pyysi miestä, jos sattuisi päällikkönsä tapaamaan, sanomaan tälle, että hän, tuomioherra, odotti häntä luokseen. Hänellä oli näet kerrottavana tälle tärkeitä uutisia Visbystä, jossa tuomioherralla itselläkin oli sukulaisia.

Mies hymyili kaniikin sanat kuullessaan, mutta lupasi kuitenkin ottaa asian toimittaakseen. Ja niin erosivat he. Kaniikki riensi takaisin kirkkoon, mutta mies jatkoi matkaansa majataloon, jossa tapasikin päällysmiehensä ja ilmoitti tälle heti tuomioherran asian. Tämä heitti epäluuloisen silmäyksen mieheen.

"Siitä lienee pitkä aika, kun viimeksi toit minulle tietoja, Brodde!" virkkoi hän.

"Tiemme ovat käyneet niin erilleen", vastasi tämä, "ja näyttää siltä, kuin erkanisivat ne tästä alkaen vielä enemmän toisistaan."

"Hyvä, sitten emme ainakaan ole toistemme tiellä, Brodde!"

"Sinä olet nyt päällikkö, Jösse, niinkuin olit kerran päämieheni Kurjellakin… Niin kauan kuin sinä palvelet marskia, joka on herrani ystävä, niin kauan käy tiemmekin samaan suuntaan, vaikka emme ratsastakaan vieretysten…"

Näin puhelivat he, ilman että kumpikaan siltä erityisesti kiinnitti huomiota sanotun sisällykseen. Päällysmies mietti itsekseen, miten paraiten voisi välttää Brodden terävää huomiokykyä, kiroten sattumusta, joka oli juuri tämän miehen saattanut kaniikin tielle. Brodde taas puolestaan näytti tahtovan katsoa miehen läpi.

"Kova on kohtaloni", virkkoi lopulta Jösse Bonpoika, "sillä koska nyt ensi kerran saan tavata hurskaan kaniikin, siitä ei minulla ole vähääkään tietoa… Nyt täytyy minun vain kiirehtiä marskin asioille!"

Ja Brodden suureksi kummastukseksi heittäytyi hän samassa jo satulaan ja ratsasti pois.

Brodde seisoi hetkisen siinä miettien itsekseen päällysmiehen sanoja, mutta kulki sitten hitaasti pihalta ulos ja kääntyi samalle suunnalle, jonne Jösse Bonpoikakin oli mennyt.

Äkisti pysähtyi hän ja suuntasi sitten askeleensa luostaria kohti, jota rajoittavat kadut olivat kansaa ahdinkoon asti täynnä. Ja se ahdinko tuli aina vain suuremmaksi, jota lähemmäksi hän luostaria pääsi.

Brodden mieli voi kiintyä vähäpätöisiinkin seikkoihin, jotka sattuivat hänen tielleen. Sen lisäksi oli hän vielä varustettu terävällä huomiokyvyllä ollen samalla niin kestävä ja uupumaton, että hänellä siinä suhteessa tuskin oli vertaista. Siksi lensikin heti ensi hetkellä hänen päähänsä, kuullessaan, miten välttämättä kaniikki tahtoi Jösse Bonpoikaa tavata, että siinä punottiin jotain salavehkeitä, joista hänen täytyi saada selvän. Hän epäili jo muutenkin kovasti Jösse Bonpoikaa ja kaniikki kuului arkkipiispa Jöns Pentinpojan tuomiokapituliin. Siinä oli hänelle jo kyllin, varmistuakseen epäluuloissaan. Mutta että joku tiedonanto voisi tapahtua näitten välillä, täytyi heidän molempain tavata toisensa. Ja kun hänen oli mahdoton seurata toista, päätti hän sitä tarkemmin pitää silmällä toista.

Hän oli vasta niin hetken aikaa ollut kaniikista erillään, että tämä oli tuskin muuta kuin kirkkoon ehtinyt. Ja aluksi tarvitsi hänen seurata tätä vain silmillään.

Mutta ihmispaljous teki odottamattomia esteitä ja hänen levottomuutensa nousi samassa määrässä kuin ahdinko kasvoi, joka oli tietysti suurin kirkon sisäänkäytävän lähellä.

Samassa tuli juhlakulkue esiin ja ihanan ihana musiikki täytti säveleillään ilman.

Siinä kulki kuningas valkoiseen silkkiin puettuna, jalkoihin asti ulottuva purppuraviitta leveillä hartioillaan ja kuningaskruunu päässään. Hänen edellään kulki ritari kantaen kullattua miekkaa, mutta itse kantoi kuningas omenaa toisessa ja valtikkaa toisessa kädessä. Molemmat olivat ne paljasta kultaa ja kimaltelevia jalokiviä täynnä.

Kuninkaan takana kulkivat arkkipiispa sekä Linköpingin, Strengnäsin,
Vexiön ja Vesteråsin piispat. Kaikki olivat he täydessä juhlapuvussa,
yllään viitat, jotka kalleudessa olivat kuninkaan manttelin arvoiset.
Heidän jälkeensä tulivat eri tuomiokapitulien kaniikit.

Brodde näki kaiken tämän sieltä, jossa seisoi, ja hänen lämmin sydämensä sykähteli kunnioituksesta nähdessään majesteetillisen kuninkaan ja piispat, etenkin Linköpingin Niilo piispan, joka samoin kuin arkkipiispa Tuvekin oli halvasta asemasta kohonnut korkeaan arvoonsa ja nyt viimeksi kunnostanut itseään ottamalla tehokkaasti osaa Holavedenin taisteluun Kristian kuningasta vastaan. Mutta vaikka loisto ja komeus näin lumosikin hänen silmänsä, ei hän siltä kuitenkaan hetkeksikään unhottanut mitä varten oli tullut.

Pian huomasikin hän, missä kaniikki Helmich kulki muitten Upsalan kaniikkien keskellä, ja silloin hän rauhoittui taas ja voi siis jälleen aivan huoleti antautua kaikkea komeutta katselemaan.

Pääpappien ja heidän kaniikkiensa jäljessä kulkivat ritarit mitä upeimmissa puvuissa ja näitten jälkeen joukko ylhäissukuisia rouvia ja neitoja. Niiden joukossa näki Brodde Briita neidinkin, joka ihanana kuin Jumalan enkeli asteli siellä muitten keskellä.

Lopuksi tulivat nuo neljä neitosta, jotka piti nunniksi vihittämän ja niiden joukossa kuninkaan pieni tytär, Birgitta, joka tähän aikaan oli ainoastaan yhdeksän vuoden vanha. Kuningas oli saanut paavilta erityisen luvan panna tyttärensä luostariin, vaikka tämä olikin vielä lapsi. Luostarisääntöjen mukaan ei näet kukaan päässyt nunnaksi, ennenkuin oli täyttänyt 18 vuotta. Kaikki, jotka näkivät lapsen, ihmettelivät hänen ulkonäköään ja käytöstään. Ei ylpeyden vivahdustakaan huomannut hänen hienoissa kasvoissaan. Ne ilmaisivat vain viattomuutta, hurskasta välinpitämättömyyttä. Eräs Vadstenamunkki onkin kirjoittanut hänestä luostarin päiväkirjaan, että hänen kasvoillaan ei huomannut surua, jos ei iloakaan.

Saaton tullessa kirkkoon, tunkeutui kansajoukko joka taholta yhteen, niinkuin tavallisesti aina tällaisissa tilaisuuksissa. Brodde sai kumminkin paikan itselleen, josta voi nähdä koko kirkon ja ne, jotka ennen muita kiinnittivät hänen huomiotaan.

Kirkko oli koristeltu mitä kauniimmalla tavalla. Koko kuori oli kallisarvoisilla verhoilla puetettu. Lattiaa peittivät matot aina läntiselle ovelle asti, joka johti nunnaluostariin. Ja kaiken tämän komeuden keskeltä loisti kulta ja hopea, helmet, jalokivet ja korkeat vahakynttilät. Erittäinkin oli kuningatar vainajan hauta kuninkaan rakennuttamassa Pyhän neitsyen kuorissa kirkkaasti valaistu. Siellä loistivat vahakynttilät korkeissa jalustoissaan ja upeissa kruunuissa. Jotkut luulivat nähneensä pari kyyneltä kuninkaan poskella, kun hän kulki kuorin ohi ja kääntyvän samassa ympäri, ikäänkuin olisi hän tahtonut nähdä pienen tyttärensä.

Kuningas kulki suoraan munkkien kuoriin, jonne molemmat arkkipiispat häntä seurasivat. Sillä myös Lundin arkkipiispa oli täällä läsnä. Kuitenkaan ei hän nyt kantanut sitä korkeamman arvon merkkiä, joka asetti hänet Ruotsin arkkipiispan yläpuolelle, luultavasti siitä syystä, ettei tahtonut loukata virkaveljeään ja Ruotsin papistoa. Toiset piispat ja kaniikit saivat paikkansa keskelle käytävää kuorin alapuolelle. Siihen oli heille kullekin varattu oma istuimensa. Muut juhlakulkueeseen osaaottavat asettuivat taas heidän eteensä sitä mukaa kuin kirkkoon tulivat. Kun sitten nunniksi aikovat olivat ehtineet kuorin viereen, jossa vihkimyksen piti tapahtua, otti kuninkaantytär paikkansa isänsä viereen.

Silloin nousi Kaarlo kuningas ylös istuimeltaan ja avasi juhlallisuuden sanoilla:

"Dominus vobiscum!"[6] ja luki sitten kappaleen Johanneksen evankeliumista.

Linköpingin Niilo piispa vastasi siihen:

"Gloria tibi, domine!"[7]

Piispa luki sitten päivän evankeliumin ja niin astui lopulta arkkipiispa Jöns Pentinpoika esiin toimittaakseen itse vihkimyksen. Pieni kuninkaantytär piti isäänsä kädestä kiinni ja katseli hartaana synkkää, kylmää arkkipiispaa, joka nyt erotti hänet kaikista maallisen elämän riemuista.

Broddesta ja ehkä monesta muustakin tuntui omituiselta nähdä arkkipiispa ja kuningas yhdessä juhlallista vihkimystä toimittamassa. Siinä oli aikakauden päivä ja yö vieretysten. Ja lapsi heidän välillään oli ikäänkuin uhri, uhri sellainen, jonka joka aika kantaa Jumalalleen, oman tapansa mukaan sovitusta hakien.

Mutta samassa kääntyivät Brodden silmät kokonaan toisaalle. Kun virsi aloitettiin taas ja kuninkaan soittajat yhtyivät siihen, nousi alhaalla kirkossa kaniikki Helmich istuimeltaan estäen ruumiillaan sen osaksi näkymästä mitä kuorissa tapahtui. Kuninkaantytär ilmautui silloin juuri sinne nunnapukuun puettuna ja näytti ikäänkuin sen kunnian liikuttamana, joka hänen osakseen tuli, tahtovan irtautua isästään ja heittäytyä abbedissan syliin, jota kaikkea pidettiin todistuksena hänen halustaan mennä luostariin. — Ja kaiken tämän keskeltä kohoutui nyt kaniikin paljastunut päälaki esiin, vetäen Brodden koko huomion puoleensa.

Äänettömin askelin kulki kaniikki sivukäytävää pitkin itäiselle ovelle ja samalla hetkellä nousi myös kaksi Tanskan lähettilästä istuimiltaan ja katosivat muiden sitä huomaamatta. Vähääkään arvelematta jätti Brodde myös heti kirkon ja suuntasi kulkunsa pitkän luostarimuurin vierustalle. Hänen täytyi pitää silmällä noita kolmea, jotka epäilemättä tulisivat luostariportista ulos, ellei Jösse Bonpoika odottanut heitä jossain luostarihuoneessa. Jos niin taas oli, niin oli Jösse Bonpoika varmaankin siellä jo. Mutta siinä tapauksessa päätti Brodde odottaa häntä ja kaivaa miekallaan totuuden esiin.

Tuskin oli hän ehtinyt vielä muurinkulman ohi, kun jo näki kaniikin astuvan portista ulos ja kiirein askelin rientävän katua eteenpäin. Nopeasti hypähti Brodde erään puun taa, niin että kaniikki kulki ohitse häntä huomaamatta. Pian senjälkeen ilmaantuivat nuo toisetkin herrat kadulle. Ne lähtivät kuitenkin kokonaan toiseen suuntaan astelemaan ja kun Broddella ei ollut heidän kanssaan mitään tekemistä, antoi hän heidän mennä ja seurasi vain kaniikkia.

Tavallisissa oloissa olisi se seuraaminen hänelle tuskin onnistunut, niin syviin ajatuksiin vaipuneena kuin Helmich kulkikin, mutta nyt, kun kadut vilisivät kansaa täynnä, nyt se onnistui. Siinä tuli joukottain vastaan alhaista herrasväkeä, joka ei ollut päässyt juhlallisuuteen mukaan sekä myös rahvasta. Siksi oli Brodden niin helppo seurata kaniikkia.

Tämä katosi pian erääseen taloon kaupungin itäkulmalla ja ihan arvelematta seurasi Brodde häntä aina pihalle asti. Silloin huomasi hän suureksi kummastuksekseen molempain tanskalaisten suuntaavan kulkunsa samaan taloon. He eivät kuitenkaan kiinnittäneet häneen mitään huomiota, vaan menivät sisään ja Brodde jäi siis yksin pihalle. Hän meni heti tapaamaan talonomistajaa saadakseen tältä lähempiä tietoja sisälläolevasta kokouksesta, mutta huomasi pian tämänkin olevan jollain tavoin asiasta osallisen, sillä hän koitti kaikilla tavoin saattaa häntä harhateille.

Viekas Brodde antoikin heti uskotella itselleen, ettei siellä mitään salaista kokousta pidetty, käyttäen itsensä siinä puhuessaan niin yksinkertaisesti kuin suinkin, ettei vain millään tavalla herättäisi isännässä epäluuloja itseänsä kohtaan. Kun hän sitten luuli saavuttaneensa sen, mitä tarkotti, lähti hän ulos osottaen kaikin tavoin, että aikoi poistua. Talonisäntä seisoi kauan aikaa portilla ja katseli hänen jälkeensä, mutta lopulta hän kumminkin poistui ja Brodde kääntyi silloin heti toiselle kadulle saapuen takaisin kadunkulmaan, josta mukavasti voi pitää silmällä epäilyksenalaista taloa, niin että kukaan ei päässyt sieltä ulos hänen sitä huomaamatta.

Niin kului noin puolitoista tuntia. Kellojen soitto ilmoitti juhlallisuuden loppuneeksi ja kuninkaantyttären tulleen vihityksi Kristuksen morsiameksi. Ja nyt kulki juhlasaatto paraillaan luostarista kuninkaan kartanoon, jossa Tord herran ja neiti Iliana Åkentyttären häät olivat vietettävät. Ja niinkuin varjot näkyvät selvimmin kirkkaassa valossa, niin kuvasteli Brodden kiihottunut mielikuvitus tämän onnen ja riemun keskelle kamaloita varjoja, tuhoa ja turmiota tuottavia. Hän luuli jo näkevänsä, kuinka käärme mateli kukkien keskellä ja sillä käärmeellä, sillä oli Jösse Bonpojan pää. Hän säpsähti itsekin siinä seisoessaan. Niin elävästi näki hän, miten kavallus ja petos tapasi mitään pahaa aavistamattoman marskin juuri hänen onnellisuutensa keskellä.

"Hyvä, että näen sinut!" mutisi hän itsekseen. "Sillä luulen toki, että tikarissani on vielä yhtä hyvä terä kuin sinunkin!"

Ja näin oli hän jo noussut sen vuoren huipulle, jonka oli itselleen rakentanut ja joka kohosi samassa määrässä hänen levottomuutensa kanssa, kun ei noita kolmea pappia ruvennutkaan kuulumaan. — Silloin kun hänen mielikuvituksensa oli juuri kiihkeimmillään kuuli hän yht'äkkiä kiliseväin kannusten äänen mainitun talon pihamaalta. Brodde vetäytyi heti takaisin erään kulmatalon piin varjoon, jossa hän oli näkymätönnä, mutta itse siltä voi erään raon kautta hyvin nähdä portin sekä ulos- ja sisäänmenevät.

Kannusten ääni tuli lähemmäksi ja samassa näyttäytyi Jösse Bonpoika portilla.

Brodde uskalsi tuskin hengittää. Hän ei olisi tahtonut näyttää itseään, mutta ei siltä päästää päällysmiestäkään silmistään.

Tämä katsahti nopeasti ympärilleen ja poistui sitten äkisti portilta suunnaten kulkunsa suoraan kaupungin pohjoisporttia kohti.

Yhtä nopeasti ja varovasti jätti Broddekin paikkansa seuraten kavaltajaa, jolla kuitenkaan ei näyttänyt olevan vähintäkään aikomusta muuttaa alottamaansa suuntaa. Tämä ihmetytti Broddea kovasti. Sillä hän oli saanut päähänsä, että, jos jotain tapahtui, tapahtui se nyt heti, kun ilo ja siis myöskin varomattomuus olivat suurimmillaan.

Mutta Jösse kulki yhä vain katua eteenpäin ja askeleensa tulivat sitä nopeammiksi, jota lähemmäksi kaupunginporttia pääsi. Brodde, jonka ei nyt kauemmin tarvinnut salata itseään, koska näkönsä ei enää voinut herättää Jössessä mitään epäluuloja ja saattaa tätä varovaisemmaksi, kiirehti askeleitaan ja ehtikin sillä tavoin juuri parhaaseen aikaan kaupunginportille nähdäkseen, miten Jösse Bonpoika heittäytyi hevosensa selkään ja hurjaa vauhtia lähti kiitämään maantietä pitkin.

Brodde seisoi siinä hämmästyneenä. Nyt täytyi hänen repiä alas osan siitä rakennuksesta, jonka epäluulonsa jo olivat niin korkeaksi kohottaneet. Se kävikin nopeasti, mutta perustus jäi kuitenkin jälelle. Jotain oli tekeillä, siitä oli hän varma, ja oli se sitten mitä tahansa, niin täytyi marskin ainakin saada siitä tieto samoin kuin hänen herransakin Niilo Sturen. Siksi päättikin hän heti lähteä häätaloon Tord herraa tapaamaan ja sitten viipymättä ratsastaa Axevallaan varoittamaan myöskin omaa herraansa vaarasta. Matkalla kuninkaankartanoon tuli hän ajatelleeksi, että mahdollisesti kaniikki itse oli ottanut marskin tuossa salaisessa kokouksessa omalle osalleen, kun sitävastoin Jösse Bonpoika sillä aikaa anastaisi linnat länsirajalla haltuunsa. Ja niin oli hän taas uudestaan täysissä rakennuspuuhissa.

Kuninkaankartanon pihalla oli ahdinko yhtä suuri jollei suurempikin kuin vähää ennen luostarin edustalla, sillä tänne oli kokoontunut paljon palvelijoitakin kuuluen joko kuninkaan tai monien ritarien ja pääpappien seurueisiin. Broddella oli täysi työ päästä näitten kaikkien ohitse. Kuitenkin onnistui se hänelle lopulta. Se seikka, että hänellä oli marskille tärkeä tieto vietävänä, avasi hänelle tien. Mutta kun hän oli tullut sen viereiseen huoneeseen, jossa kuningas, morsiuspari ja ylhäisimmät vieraat istuivat, oli hänen mahdoton enää päästä edemmäksi.

Nämät häät, senaikuisten kertomusten mukaan, olivat komeimmat häät, mitä Ruotsissa koskaan on vietetty. Häähuonetta koristivat kallisarvoiset verhot ja upeat matot. Ja lukemattomat vahakynttilät levittivät valoa ympärilleen. Pöydät, joita oli katettu moneen huoneeseen, notkuivat kullan ja hopean painosta. Ei vähemmän kuin 1,400 hopeavatia, muita helmillä ja jalokivillä koristeltuja maljoja ja juoma-astioita lukuun ottamattakaan, upeili pöydillä. Etenkin olivat ne juoma-astiat, jotka olivat kuninkaan ja morsiusparin edessä, erinomaista tekoa. Kuninkaan oma oli tornin muotoon laitettu ja oli siinä valkoinen emalji kullatun hopean päällä. Sen ympärille alhaalle jalkaan oli vielä sovitettu kolme hopeaista maljaa.

Valtaistuinteltta oli mitä kauniinta tekoa ja Ruotsin kolme kruunua kimalteli sinisellä samettipohjalla kuninkaan yläpuolella, kuin sitävastoin hänen vaakunansa oli kummallekin sivulle kuvattuna. Myös sulhasen ja morsiamen yläpuolelle, jotka istuivat kuninkaan kummallakin sivulla, oli teltta laitettu. Näiden alapuolella istuivat sitten virka-arvonsa mukaan arkkipiispat ja pääpapit sekä neuvostoherrat ja ritarit rouvineen niin paljon kuin huoneeseen mahtui. Muut istuivat ulommissa huoneissa.

Ruokalajit olivat sitä mukaa kuin muutkin. Jaloimmat viinit vuosivat ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että kuningas näillä häillä täydelleen kunnioitti urhollista marskiaan. Mutta tanskalaiset vieraat — sanotaan — ne eivät suinkaan suosiollisin silmin katselleet tätä loistoa ja rikkautta. "Tällä hetkellä juuri", sanoo kronikankirjoittaja, "kasvoi tanskalaisissa kateus suuri."

"Ja tällöin täytyi Tanskan miesten, täytyi hymyellä,
Vaikka suru oli sydämellä.
Ja tällöin alkoi heissä myöskin näihin himo tulla,
Siitä tietoa monta on mulla."

Kuningasta itseä palveli kaksi nuorukaista, joista Brodde toisen tunsi nuoreksi Steen Stureksi. Nämät seisoivat kuninkaan takana kummallakin puolen kunniaistuinta. Toiset kuninkaan miehet, niinkuin ylhäisimpäin herrainkin, olivat sijoitetut muitten vieraitten taakse, niin paljon kuin tilaa huoneessa oli. Huoneessa, jossa Brodde oli, oli taas toisia miehiä palveluspuuhissa, ja Brodde esiintyi myös yhtenä näistä. Sieltä voi hän nähdä kuninkaan huoneeseenkin ja katsella sulhasta ja morsianta.

Kaunis oli morsiuspari ja monelle tuli mieleen uljasta marskia ja hänen kukoistavaa morsiantaan katsellessa se päivä, jolloin kuningas itse marskina myös saattoi Kaarina rouvan vihkituoliin. Mutta yhtä kaikki tuntui Broddesta, kuin olisi synkkä pilvi leijaillut heidän päänsä päällä. Ja morsiamen ilokyyneleet olivat hänestä vain sen surun synnyttämiä, jonka hämärä aavistus tulevasta onnettomuudesta sai aikaan. Soittokunta soitti juuri silloin yhden noita vienonsuruisia lauluja, jotka nyt ovat tunkeutuneet rikkaitten ja ylhäistenkin kotiin lumoten kaikki kauneudellaan, kuin jos olisivat ulkomailta tulleet, vaikka ovatkin puhjenneet ilmi kansan omasta rinnasta. Niin, soittokunta soitti juuri yhden näistä luoden siihen tunnelman, joka Brodden turmeltumattomassa sydämessä sai pyhän väreilyn aikaan. Hänen silmäinsä kostea kiilto ilmaisi sen.

Hääateria kesti myöhäiseen iltaan.

Soittokunta alkoi tanssin säveleen ja sulhanen vei morsiamensa tanssiin ihaillen häntä ehkä enemmän kuin itse olikaan ihailtu. Silloin näki Brodde yht'äkkiä, miten musta varjo liukui pitkin seinää siinä huoneessa, jossa itse oli.

Se oli kaniikki Helmich ja Broddessa heräsivät taas vanhat epäluulot uuteen eloon. Hän seurasi herkeämättä kaniikin liikkeitä ja hänen terävä silmänsä näki, mitä muut ehkä eivät olisi huomanneetkaan, kuinka kaniikki teki päällään huomaamattoman liikkeen ja katosi sitten nopeasti huoneesta.

Brodde seurasi häntä hillityin, äänettömin askelin.

Alhaalla pihalla pysähtyi kaniikki parin suuren lehmuksen varjoon ja
Brodde pääsi helposti ja huomaamatta ihan puitten taa.

Paljon ei hän kuitenkaan matkastaan hyötynyt. Arkkipiispa jätti vain kaniikille muutamia papereja ja kysyi, miten tämä oli onnistunut.

"Paremmin kuin luulinkaan", vastasi kaniikki, "he ja päällysmies olivat innokkaammat asiassa, kuin olin voinut odottaakaan… Päällysmies tyytyi Kristian kuninkaan lupaukseen."

Arkkipiispa ei puhunut siihen sen enempää, vaan meni sisään ja myös kaniikki poistui.

Brodde oli siis kerran taas pettynyt odotuksessaan. Hänen täytyi vieläkin repiä alas rakennustaan, niin että ainoastaan kulmakivet jäivät jälelle. Jotain oli tekeillä, siitä oli hän varma. Mutta mitä…? Koskiko se kuningasta ja valtakuntaa, vai marskia? Hänen siinä miettiessään, pitäisikö hänen puhutella marskia ja kaataa siten tippa myrkkyäkin hänen hääviiniinsä, tuli muutamia nuoria herroja ulos vilvottelemaan tanssin jälkeen. Ne hajautuivat eri suunnille, mutta kaksi suuntasi askeleensa sinnepäin, jossa Brodde oli.

"Olette onnellinen, Ove herra", virkkoi toinen. "Kauniin lähinnä morsianta on teidän mielitiettynne!"

"Olenhan sen teille jo sanonut ja sanon sen vaikka koko maailmalle…
Ja hyvä miekkani tuhotkoon sen, joka uskaltaa toista väittää!" huusi
Ove herra, astellen pitkin pihamaata ylpeänä ja tyytyväisenä, käsi
ystävän olkapäällä.

"Ja kuitenkin sanotaan, että Briita neiti lempii toista!"

"Ja kuka se sitten olisi?" kysyi Ove herra halveksivasti nauraen.

"Herra Niilo Sture!"

"Hm!… Mitenkä hän häntä, jota ei kuningas kärsi näkyvissäänkään… Sitäpaitsi on minulla hänen isänsä lupaus. Ukko on tosin kuollut jo, Jumala hänen sieluansa armahtakoon, mutta Briita neiti tietää yhtä hyvin kuin minäkin, mikä hänen viimeinen tahtonsa oli. Ja saatte sen vielä nähdä, ystäväni, että ennen vuoden loppua olen minä jo isäntänä Penningebyssä."

"Penningebyssä?" toisti ystävä.

"Briita neiti saa sen kartanon myötäjäisikseen!" selitti Ove herra.

Samassa kääntyivät he jo menemään toiselle puolen pihaa eikä Brodde siis enää voinut kuulla heidän puhettaan. Mutta mitä oli kuullut, oli kylliksi. Tämähän koski hänen omaa herraansa, jonka tunteet Briita neitiin hän oli jo aikaa tullut huomaamaan. Ove herran puheesta hän vähän välitti, mutta olihan usein tapahtunut, että neitosen oli pakosta täytynyt mennä miehelle, jota ei rakastanut. Ja sellaista sydänsurua ei hän tahtonut herralleen sallia. Ei, ennen täytyi vaikka Ove herran sydänveren vuotaa.

Ajatus, että marskia ja kuningasta uhkasi vaara, sai nyt väistyä syrjään, varsinkin kun hän oli tullut huomaamaan, että asia oli vasta alulla. Niilo Sture yksinomaan oli nyt taas hänen herransa ja hän päätti, maksoi mitä maksoi, päästä Briita neidin puheille ja viedä tältä tervehdyksen Axevallaan.

Soitto alkoi uudestaan kuulua ja riemuiten kävi tanssi kuninkaankartanon suuressa salissa. Brodde tunkeutui muitten palvelijain joukkoon asettuen ovelle, jonka kautta Briita neidin oli kuljettava, jos tahtoi naisten huoneeseen mennä.

Siinä sai hän seisoa kauan aikaa ja toinen tanssin sävel toisensa perään kajahti salissa, mutta Briita neitiä ei vain kuulunut. Ja hänen, alhaisen palvelijan oli mahdoton tavata neitoa täällä muuta kuin sattumalta. Hänestä tuntui, kuin olisi tämä päivä ollut hänelle onnettomuuksien päivä. Pian oli jo se hetki käsissä, jolloin kruunu morsiamelta tanssittaisiin, ja senjälkeen oli enää turha odottaa. Vinoon kahden oven kautta voi hän muitten katsojain päitten yli nähdä saliin, jossa tanssivat parittain kiitivät esiin, näkyivät hetkisen ja katosivat taas.

Ove herra tanssi siellä Briita neidin kanssa. Brodde näki heidät kiitävän esiin yhden kerran ja pian taas toisen kerran perään ja silloin huomasi hän, miten Ove herra kuiskasi jotain neidolle, joka nopeasti loi silmänsä alas. He katosivat pian, mutta tulivat hetken perästä taas kolmannen kerran näkyviin. Silloin oli neitosen poski vaalea, mutta Ove herra oli uljaan ja onnellisen näköinen.

Samassa loppui tanssi. Brodde mietti siinä, mitä Ove herra oli mahtanut sanoa ja mitä neitonen vastata, kun yhtäkkiä huomasi tämän lähestyvän itseään yhtä vaaleana vielä kuin äsken tanssissa, painellen tuon tuostakin nenäliinalla silmiään. Broddesta näytti, kuin olisi hän itkenyt, mutta voihan se olla kuumuudenkin tähden, kun hän niin teki. Morsian kulki säteilevän ihanana hänen vierellään.

Miehet väistyivät kunniottavasti syrjään, mutta Brodde jäi seisomaan ovelle.

"Briita neiti!" kuiskasi hän, juuri kun tämä astui naisten huoneen kynnyksen yli.

"Brodde!" huudahti samassa Iliana rouva kovasti iloissaan ja lisäsi, "tuletko Axevallasta? Mitä puuhaa Niilo herra…? Ehtiikö hän saada kaikki valmiiksi siksi kun tulemme?"

Brodde, jonka silmät olivat Briita neitiin kiintyneinä, huomasi, miten tämä punastui, kun hänen herransa nimeä mainittiin. Ja se sai hänenkin sydämensä lämpenemään.

"Tule tänne", virkkoi Iliana rouva, "minulla on sinulle jotain sanottavaa!"

Brodde astui huoneeseen ja Iliana rouva lausui hänelle kuiskaavalla äänellä, niin ettei kukaan olisi vain sitä kuullut:

"Pyydä Niilo herraa kiinnittämään tämä ruusu naiskammion oven yläpuolelle!"

Ja hän antoi samassa Broddelle erinomaisen kauniin, vaaleanpunaisen ruusun, jonka eräs Vadstenan luostarin nunna oli kasvattanut.

Näytti siltä, kuin olisi Briita neidin poski tämän nähdessään tullut vieläkin vaaleammaksi ja Brodde huomasi aivan selvään, miten kyyneleet tunkivat hänen silmiinsä. Mutta äkisti sulki neitonen morsiamen syliinsä ja sanoi:

"Jumala sinulle onnea suokoon, armas Iliana… Aina olen sitä sanonutkin, että punainen ruusu on sinun ja valkoinen minun!"

"Odotahan vain", vastasi Iliana hyväillen taputellen Briitaa poskelle, "niin saat vielä nähdä, että löytyy se lopulta punainen ruusu sinullekin… Luulin jo minäkin, että valkoinen ruusu on minun ruusuni, mutta Herra on kääntänyt kaikki hyväksi taas… Valkoinen ja punainen kulkevat rinnan joka ihmisen elämässä, muuta ei ennustus merkitsekään. Joku ääni kuiskaa rinnassani, että vielä kerran, kun aika koittaa, saan kiinnittää useammankin kuin yhden punaisen ruusun kutreihisi, Briita!"

Kunnioituksesta oli Brodde jäänyt oven viereen seisomaan pitäen punaista ruusua kädessään, tietämättä oikein miten paraiten esittäisi herraansa koskevan kysymyksen.

Mutta silloin lausui Iliana rouva hyväntahtoisesti hymyillen:

"Tervehdi Niilo herraa sekä minun että Briita neidin puolesta ja sano hänelle, että vaikka hän kiinnittääkin punaisen ruusun minun naiskammioni oven päälle, niin ei hänen siltä pidä luulla, että hänen itsensä sentähden tarvitsisi kiinnittää valkoisen omalle ovelleen."

"En voi muuta kuin kiittää niin ystävällisestä tervehdyksestä!" vastasi
Brodde. "Ja Niilo herra varmaan tulee iloiseksi sen kuullessaan!"

Puhuessaan katseli hän Briita neitiä ja taas hehkuivat punaiset ruusut tämän poskilla.

Hänen ei tarvinnut tutkia enempää. Olihan hänellä nyt jo kyllin tietoja kerralleen vietävänä. Mitä itse neitoseen tuli, voi hänen herransa olla varma asiastaan.

Ja niin luuli hän tehneensä ainakin jotain tänäkin päivänä.