XVII.
Ennustus.
Riemuhuutojen kaikuessa ajoi Ruotsin nuori marski ihanan nuorikkonsa kanssa sisään Axevallan linnaan. Siellä oli Niilo Sture jo järjestänyt kaikki erinomaiseen kuntoon heidän vastaanottoansa varten. Ja monta sukkelaa pilapuhetta laskettiin linnassa illan kuluessa.
Punainen ruusu oli samanvärisellä nauhalla naiskammion oven yläpuolelle kiinnitettynä, niinkuin Iliana rouva oli määrännyt. Kun Tord sai nähdä sen ja muisti samalla ennustuksen, levisi kaunis hymy hänen jaloille kasvoilleen ja hän sulki vaimonsa syliinsä ja suuteli häntä, niin että tämäkin muuttui punaiseksi kuin kaunein ruusu.
Niilo seisoi vähän edempänä heistä ja katseli ulos linnanikkunasta.
Tord kääntyi ja astui yhdessä Ilianan kanssa hänen luokseen. Molemmat tarttuivat he hänen käsiinsä kiinni ja Tord lausui:
"Luota minuun, Niilo…! Minä olen siskoni naittaja! Valkea ruusu ei ole vielä sinun."
Kaikki olivat he liikutetut ja juhlallinen hiljaisuus syntyi.
Mutta Niilo rakasti liian paljon jaloa ystäväänsä voidakseen katkeroittaa tämän kotiintuloa surulla, joka painoi hänen omaa mieltään. Siksi panikin hän kaiken tarmonsa liikkeelle saadakseen ilon valloilleen linnanhuoneissa. Ja se onnistuikin hänelle. Kaikkialla missä Tord nuoren vaimonsa kanssa kulki, niin linnantuvassa kuin muuallakin, kaikkialla kohtasivat he vaan iloisia ja tyytyväisiä kasvoja.
Ja pitkän aikaa jälkeenpäin kerrottiin, että iloisempaa päivää ei Axevallan linna koskaan ollut nähnyt, kuin oli se, jolloin Tord marski nuoren vaimonsa kanssa otti linnan haltuunsa.
Kauan ei Tord herra kuitenkaan saanut Axevallassaan rauhaa nauttia. Joulu meni, meni uusivuosikin ja kevät alkoi lähestyä. Silloin tuli sana rajalta, että vihollinen likeni uhkaavana ja että Kristian kuningas oli itse laivastoineen tulossa Elfsborgiin. Sen oli ruotsalaisen kavaltajan, Kustaa Olavinpojan, täytynyt jättää erään kapinoivan norjalaisylimyksen haltuun. Kristian oli riistänyt tältä hänen lääninsä ja tämä oli sentähden anastanut Elfsborgin.
Mutta Ruotsin marski riensi kuin myrskyilma rajalle — se oli vähän jälkeen helluntain vuonna 1455 — ja hänen tulonsa vaikutti ratkaisevasti Tanskan kuninkaan toimiin. Tämä antoi näet heti norjalaiselle hänen lääninsä takaisin ja sai siten Elfsborgin haltuunsa. Ja silloin olivat Tordin ponnistelut häntä vastaan turhat. Vihollinen oli liian voimakas. Mutta toiselta puolen taas raukesivat myös Kristian kuninkaan yritykset tunkeutua rajan ylitse tyhjiin. Marski puolusti vanhaan uljaaseen tapaansa Ruotsin rajaa.
Ja niin meni kesäkin menojaan.
Marraskuussa oli Axevallassa suuri ilo. Tord herra oli saapunut kotiin ja Iliana rouva oli synnyttänyt hänelle tyttären. Mutta kuukausi ei ollut vielä loppuun kulunut, kun jo Tord herra taas oli poissa. Ja niin kului koko talvi. Marski puuhasi näet vahvaa varustusta Bohuslääniin ja rakennutti sitä sellaisella innolla, kuin olisi koko Ruotsin onni tai onnettomuus riippunut kokonaan siitä. Uljaitten ponnistusten perästä saikin hän sen valmiiksi.
"Nyt olen laittanut yhden kulmakiven lisää serkkuni kuningaskuntaan!" lausui hän iloisena eräänä päivänä maaliskuussa vuonna 1456, saapuessaan aivan odottamatta muutamain miesten seurassa rajalta kotiin.
Iliana rouva otti hänet ystävällisenä ja lemmekkäänä vastaan ja kysyi, minkä nimen hän aikoi linnalleen antaa.
"Karlsborgiksi[8] se kastetaan, serkkuni Kaarlo kuninkaan kunniaksi!" vastasi Tord sulkien vaimonsa syliin.
Ainoastaan muutamia päiviä vain voi marski viipyä kotona, mutta ne olivatkin kaikki paljasta päivänpaistetta. Onnellisella hetkellä oli Iliana rouva antanut punaisen ruusun ovensa yläpuolelle kiinnittää. Kukka oli tosin kuihtunut jo, mutta Ilianasta tuntui se aina tuoreelta ja puhtain riemu tuoksahteli siitä hänelle vastaan.
"Ota pois tuo kuihtunut kukka!" sanoi Tord ollessaan viime iltaa kotona. "Paremmin ne tuoreet kukat onnemme säilyttävät."
Mutta Iliana rouva rukoili kukkansa puolesta ja niin sai se jäädä paikalleen.
Hän meni sitten puuhailemaan neitojensa kanssa ja sillä aikaa puhelivat Tord ja Niilo keskenään lähestyvästä Elfsborgin retkestä. Tord aikoi näet vallata linnan takaisin, jollei muuten niin väkirynnäköllä. Niilo pyysi saada marskin asemasta sen tehtävän toimittaakseen, koska tämä itse tarvitsi jo lepoa, mutta siihen ei marski suostunut.
Silloin kajahti yhtäkkiä torventörähdys linnanportilta. Iliana rouva saapui silloin juuri saliin ja heti hänen jäljessään kiiruhti pölyinen asepalvelija marskin luo.
"Tulen Karlsborgista", sanoi tämä, "lukuisa norjalaisjoukko on saapunut sinne ja piirittää nyt ankarasti linnaa."
"Jos tunnen Jösse Bonpojan oikein niin pitelee hän kyllä puoliaan tuossa vahvassa linnassa!" virkkoi marski.
"Mutta hänen täytyy saada lisäväkeä", jatkoi asemies, "vihollinen on liian voimakas ja siksi toiseksi ei meillä ole siellä kylläksi ruokavarojakaan."
Marski näytti punnitsevan asiaa mielessään, mutta Niilo keskeytti hänet.
"On nyt jo nähty, ettei vihollinen enää uskalla näyttäytyä Axevallan edustalla… Voit siis antaa minun lähteä Karlsborgiin ja tahdonpa silloin näyttää, enkö saa norjalaisia yhtä hyvin nöyrtymään kuin herra Tuure Steninpoikakin aikoinaan, Jumala hänen sieluaan armahtakoon! Sinä itse tietysti et kuitenkaan tahdo luopua Elfsborgin retkestä?"
"Ei!" lausui marski hetkisen mietittyään, "sinun täytyy lähteä nyt Elfsborgiin, Niilo… Minä itse menen Karlsborgiin… Tahdonpa nähdä, mihin linnoitus kelpaa, ansaitseeko se todella nimeänsä ja voiko se ikuisiksi ajoiksi liittää Vikenin Ruotsiin!"
Ja niin se jäi.
Seuraavana aamuna jätteli marski vaimonsa hyvästi. Ja kun Niilo Sture, tehtyään tarkastusmatkan linnan ympäri, tuli taas sisään, sanoi marski hänelle hänen käteensä tarttuen:
"Kun tulemme takaisin tältä retkeltä, Niilo, niin ratsastamme kuninkaan luo, ja silloin sitä hypellään sinun häitäsi!"
Sitten syleili hän vielä kerran vaimoaan ja niin jätti hän yhdessä
Niilon kanssa salin.
Saman päivän iltana erosivat he jo toisistaan. Tord riensi Lödösen kautta Karlsborgiin, Niilo taas jatkoi matkaansa Elfsborgiin koottuaan ensin läheisistä linnoista riittävän määrän miehiä seuraansa.
Tordia seurasi tavallinen onnensa. Jo ensi hyökkäyksessä karkotti hän piirittävät norjalaiset pakoon ja marssi voittoisana Karlsborgiin, jossa hänet riemulla vastaanotettiin. Jösse Bonpoika erittäinkin oli iloinen eikä voinut kyllikseen ylistellä marskin rivakkuutta, verraten häntä Esbern Snareen, tanskalaiseen sankariin, joka oli elänyt kaksisataa vuotta takaperin. Tord itsekin oli mitä paraimmalla tuulella ja puheli vain, miten hän nyt suuntaisi kulkunsa Elfsborgia kohti. Siellä yhtyisi hän sitten Niilo Stureen, jonka jälkeen he kyllä yhdessä ottaisivat linnoituksen haltuunsa.
Pari päivää tahtoi hän kumminkin vielä viipyä Karlsborgissa, saadakseen sen tyydyttävään puolustuskuntoon. Hän tahtoi omin silmin nähdä, että kaikki tulisi siellä hyvään järjestykseen ja että kylliksi ruokavaroja hankittaisiin. Päällysmiehensä, Jösse Bonpoika auttoi häntä niissä puuhissa verrattomalla innolla, tavalla, joka läheni melkein levottomuutta. Vieläpä voitti hän itse Tordinkin väsymättömyydessä ja tarkkuudessa.
Mutta missä hän liikkuikin valleilla, aina olivat hänen silmänsä suunnattuina ulos merelle, joka kieritteli siinä laineitaan aina kallion reunalle asti. Ja joka kerta vääntyi hänen naamansa silloin uhkaavaan irvistykseen. Sitten kulki hän taas eteenpäin ja kiirehti töitä vihaa puhkuen. Tord herra itsekin huomasi lopulta, miten Jössen silmät yhäti olivat merelle kääntyneinä ja minkälaisen omituisen vaikutuksen se meri Jösseen teki. Siksi kysyikin hän hymyillen tältä, mitä hän tarkasteli. Päällysmies hymyili hänkin ja näytti odottavan enempiä tutkisteluja. Tord herra lisäsikin:
"Vainuatko vihollista sieltä?"
"Eihän näihin norjalaisiin tiedä luottaa", vastasi siihen Jösse, "he ovat nyt kiukuissaan ja voivat kyllä hämmästyttää meitä. Mutta kun me", lisäsi hän, "saamme tänne kaikki; mitä tarvitaan, niin saa vihollinen luullakseni pitkän nenän!"
Ja niin tarttui hän jättiläisvoimillaan kanuunaan, jota muutamat miehet olivat juuri vallille kuljettamassa, ja työ kävi taas kuin tanssien vain. Tordin sydän sykähteli ilosta nähdessään reippaat miehensä ja toimeliaan voutinsa sellaisessa innossa. Ja samana päivänä kirjoitti hän jo Niilo Sturelle, ettei viivyttelisi, vaikka väki ei niin ehtisikään paikoilleen, vaan ryntäisi rohkeasti Elfsborgin kimppuun. Muutamain päiväin kuluttua olisi hän näet itsekin jo siellä.
Sanansaattaja, joka toi kirjeen tapasi Niilon Kinnaholman lähellä matkalla Öresteniin. Hänellä oli viisikymmentä miestä mukanaan, mutta toivoi Örestenissä seuraavana päivänä tapaavansa aseisiin nostettua rahvasta ja saman määrän asepalvelijoita sekä osan rälssiä. Tordin kirje sai nyt hänen muuttamaan matkansa suuntaa. Hän päätti viidenkymmenen miehensä kanssa ratsastaa pysähtymättä eteenpäin, mutta lähetti kuitenkin useille tahoille sanoja, että eri osastot kokoontuisivat yhteen vanhan Lindholman linnan ympärille, joka sijaitsi eräällä Götajoen saarella. Hän istui nämät toimitettuaan taas yksin miettien itsekseen, oliko tämä muutos suunnitelmassa sittenkään oikein onnistunut, kun ovi yhtäkkiä avautui ja Brodde astui sisään kuljettaen mukanaan talonpoikaispukuun puettua miestä.
Brodde selitti, mistä oli miehen löytänyt sekä että hän epäili tätä vakoojaksi, joka oli kuljettamassa vihollisilta tietoja Karlsborgin voudille. Hän oli ottanut hänet mukaansa, että Niilo herra itse saisi kuulustella häntä. Niilo tekikin sen, mutta ei voinut huomata miehessä mitään epäilyttävää. Hän päätti kuitenkin ottaa hänet mukaansa ja vaihtaa Elfsborgissa omaan mieheen. Mies oli noussut laivaan Köpenhaminassa, mutta laiva oli joutunut haaksirikkoon Hallannin rannikolla. Silloin oli hän päättänyt matkata maitse ja oli sitä varten lainannut talonpoikaisvaatteet, sillä itse asiassa oli hän kauppamatkustaja ja aikoi Lödöseen. Niilo käski viedä miehen kellariin säilöön huomista varten, jolloin taas matkaan lähdettäisiin.
Mutta myöhään yöllä tuli Brodde taas herransa luo.
"Nyt on asia selvillä", sanoi hän, "Tord herran henki on vaarassa!"
Niilo säikähtyi ensin, mutta ei voinut sitten muuta kuin hymyillä Brodden innolle, joka rukoili ja pyysi, että heti noustaisiin hevosten selkään ja riennettäisiin Karlsborgiin. Kun ei Niilo kuitenkaan näyttänyt välittävän hänen kehotuksestaan, kertoi hän, miten oli vangilta houkutellut hänen salaisuutensa. Hän oli tyytymätön asemaansa, niin oli Brodde hänelle kertonut, ja siksi oli hän päättänyt jättää Niilo herran ja vetäytyä merelle taas. Vanki olikin silloin vähitellen alkanut kiinnittää huomiota hänen puheeseensa, varsinkin kun Brodde oli antanut hänen ymmärtää, että hänellä oli tieto salaisista keskusteluista Vadstenassa. Ja niistä hän ei tietysti olisi mitään tiennyt ellei olisi ollut liitossa mukana. Nyt tahtoi Brodde näin sopivan tilaisuuden tarjoutuessa paeta hänen kanssaan yhdessä Jösse Bonpojan luokse Karlsborgiin. Siellä hän sitten auttaisi heitä tarpeen mukaan ja seuraisi senjälkeen vanhaa päällikköään Jösse Bonpoikaa, niinkuin sopineet olivat. Brodde ei tietysti kertonut herralleen asiasta enempää kuin mikä hänen mielestään tarpeellista oli tehdäkseen asian uskottavaksi, mutta se ei nyt riittänytkään.
Brodde oli jo useamman kuin yhden kerran jutellut herralleen, mihin huomioihin Vadstenassa oli tullut ja lausunut myös niiden johdosta pelkonsa marskia ja kuningasta uhkaavan vaaran suhteen. Aluksi oli Niilokin niitä uskonut, hän oli näet alkanut yhä enemmän luottaa Brodden terävään huomiokykyyn, mutta jota enemmän aika kului ilman että asiasta mitään kuului, sitä vähemmin todenperäisiltä olivat luulot alkaneet hänestä tuntua. Siksi ei hän nyt ottanutkaan kuunnellakseen aseenkantajansa sanoja. Päinvastoin tuli hän ajatelleeksi Tordin oikeutettua tyytymättömyyttä ja sen aivan ansiosta, jos nyt vastoin hänen selvää käskyään panisi aikaa hukkaan ratsastamalla Karlsborgiin. Hän piti sitä kaikkea vain tuon viekkaan vangin kavaluutena, joka siten tahtoi Brodden kautta vapautua vankeudestaan ja pysyi siis taipumattomana.
"Ja kuitenkin olen aivan varma asiastani", lausui lopulta Brodde. "Vanki jätti Köpenbaminan kolme viikkoa sitten aikoen matkustaa Elfsborgiin ja sieltä sitten maitse Karlsborgiin. Haaksirikko teki laskuissa virheen, mutta hän oli lähtenyt niin hyvään aikaan matkaan, että olisi ehtinyt sittenkin vielä helposti Karlsborgiin marskin siellä ollessa."
"Ja mitä Jösse Bonpoika sitten vielä odottelee?"
"Hän odottelee alusta, jonka on määrä saapua samaan aikaan Karlsborgiin kun norjalaiset tekevät hyökkäyksensä linnaan! Alus onkin juuri paraillaan matkalla sinne, mutta ellei Jösse Bonpoika tunne sovittua merkkiä…"
"Niin lykkää hän vielä konnantyönsä toimeenpanon tuonnemmaksi, jos hänellä nyt todella on jotain sellaista mielessä!" keskeytti Niilo.
"Niin, sen hän tekee! Mutta siten riippuu marskin henki vain hiuskarvasta, varsinkin kuin Jösseä vielä pidetään siellä Tordin paraimpana miehenä. Nyt voidaan kuitenkin vehkeet paljastaa ja paljastaa ajoissa… Sallinette minun kai ainakin yksin lähteä sinne, Niilo herra. Pyydän sitä teidän itsenne vuoksi… Sillä jos jotain odottamatonta Tord herralle tapahtuu, niin ette te kuitenkaan silloin voi koskaan unhottaa, ettette tehnyt, mitä siinä asiassa olisitte tehdä voinut!"
Niilo jäi miettimään asiaa ja Brodde poistui. Mutta pian senjälkeen kutsuttiin hän taas sisään ja Niilo antoi nyt hänelle luvan istua satulaan ja lähteä matkaan.
"Jos Jösse on kunnon mies", virkkoi hän, "niin hän kyllä sen koetuksen kestää ja silloin ei ainakaan mitään vahinkoa ole tapahtunut. Ellei taas niin ole asianlaita, niin Jumala antakoon sinulle voimaa, että saisit hänet paljastetuksi ja vahingottomaksi!"
Viipymättä riensi Brodde heti pohjaa kohti. Hevonen sai panna kaikki voimansa liikkeelle ja matkustavat, jotka näkivät hänen yössä kiitävän eteenpäin, liittivät kauhistuksesta kätensä yhteen ja heille tuli mieleen Odinin hurja metsästys.
Eräänä iltana saapui hän Karlsborgin muurien edustalle. Linna sijaitsi syvän laakson toisella sivustalla korkealla kalliolla, joka äkkijyrkkänä luisui mereen noin 300 jalan korkuisena. Se näytti valleineen ja etuvarustuksineen voittamattomalta. Etuvarustukset ulottuivat aina kahdelle vuoren pengermälle asti maan puolella ja nämät pengermätkin olivat 50 ja 60 kyynärän korkuisia. Kallion korkeimmalla tasaisella huipulla kohosi itse linna torneineen ja muureineen korkeitten maavallien ympäröimänä. Juuri linnan kohdalla oli meressä pieni saari ja Brodde luuli huomaavansa eräälle kummulle tullessaan, että laiva oli sen vieressä ankkurissa ja että laivalta laskettiin ulos vene, joka suuntasi kulkunsa salmen yli linnaan päin.
Hän kannusti hevostaan ja kiirehti eteenpäin. Mutta silloin huomasi hän linnasta itäänpäin olevalta vuorelta, että vihollinen oli piirittänyt taas uudestaan Karlsborgin maan puolelta. Vasta viime hetkellä hän sen huomasi. Hän oli näet kulkenut rantatietä ja norjalaiset olivat ilmaantuneet aivan odottamatta takaisin, niin ettei niillä harvoilla talonpojillakaan, joita oli puhutellut, ollut siitä vielä mitään tietoja ollut. Norjalaiset olivat sijoittaneet etujoukkonsa alas laaksoon linnavuoren kummallekin puolelle, mutta päävoima oli asettanut leirinsä linnasta itäänpäin olevalle vuorelle. Vuori oli jo paljas siinä, missä Brodde seisoi, ja epäilemättä olisi vihollinen keksinyt hänet heti, jos olisi vielä jatkanut kulkuansa hevosella. Sentähden nousi hän alas hevosen seljästä, sitoi sen puuhun kiinni ja ryömi varovasti vuorta ylös. Hitaasti se kävi ja kun hän vihdoin saapui linnanportille, kuuli hän vartijan linnassa ilmoittavan, että oli jo kulunut tunti ohi puolen yön.
Hän kolkutti porttiin ja kun ei sitä kuultu, alkoi hän huutaa. Silloin kuuli hän miehen varovasti lähenevän.
"Sanansaattaja herra Niilo Sturelta!" vastasi hän miehen kysymykseen.
Mies poistui luultavasti kysyäkseen linnanvoudilta, oliko lähetti päästettävä sisään vai ei. Ja Brodden levottomuus kohosi siinä odottaissa joka hetki.
Mutta sisällä linnassa makasivat kaikki syvään uneen vaipuneina linnanvoutia ja muutamia vahteja lukuunottamatta, jotka kuljeksivat ympärinsä tehdäkseen velvollisuutensa ja katsoakseen perään, että kaikki oli niinkuin olla piti.
Tord herra oli, niinkuin Niilo Sturelle kirjoitti, aikonut samana päivänä lähteä matkaan etelää kohti, mutta silloin oli Norjan armeija yht'äkkiä ilmaantunut takaisin linnan edustalle ja asettanut leirinsä laakson toisella puolen kohoavalle vuorelle. Tämä ei suinkaan saanut Tordia suunnitelmaansa muuttamaan, mutta viivytti sen toimeenpanoa, sillä nyt täytyi hänen ensin karkottaa vihollinen takaisin Karlsborgista. Hetkeäkään ei hänelle tullut mieleen, että jäisi linnaan odottamaan vihollisen vapaaehtoista poistumista, sittenkun se oli nähnyt turhaksi uhrata siihen voimiaan.
Hän antoi vain heti käskyn miehilleen olla valmiina huomisen päivän otteluja varten. Silloin tahtoi hän heidän etunenässään ajaa viholliset pakosalle ja jättää sitten Karlsborgin kokeneen Jösse Bonpojan haltuun, kun hän sitävastoin itse suuntaisi kulkunsa Niilo Sturen luo Elfsborgin edustalle.
Jösse Bonpoika puuhasi tavallisella innollaan ja uutteruudellaan ja kun miehet illalla kokoontuivat linnantupaan, oli kaikki jo täydessä kunnossa. Kanuunat olivat ladattuina valleilla ja ne kyllä tekisivät tehtävänsä, sillä ne kannattivat aivan helposti vihollisleiriin asti. Se oli tultu ennen jo kokeista huomaamaan. Tord herra kulki itse vielä kerran linnan ympäri ja astui sitte vanhan tapansa mukaan linnantupaan miesten kanssa pakinoimaan. Hän tutki heidän mielipiteitään ja sai silloin kuulla, etteivät he mitään muuta niin kernaasti halunneet kuin taistelua. Siksi menikin hän tyytyväisenä matkaansa.
Läntisellä linnanmuurilla tapasi hän Jösse Bonpojan, joka seisoi siinä katsellen merelle. Aurinko laskeutui kirkkaana alas levittäen lempeää valoaan yli koko laajan maiseman, joka aukeni siinä silmien eteen.
"Miksi seisotte täällä, Jösse Bonpoika?" kysyi Tord. "Vai luuletteko vieläkin, että Kristian kuninkaan laivasto tulee sieltä purjehtien ja hyökkää selkäämme?… Tuo purje nyt ei kumminkaan näytä sotalaivan purjeelta!"
Kaukaa siinti todellakin purje ja Jösse Bonpoika näytti tarkkaavana seuraavan sen liikkeitä. Mutta Tord ei voinut saada silmiään auringosta, joka loistavana, ruusunpunaisena mereen vaipui. Ja puna levisi siinä hänen omille kasvoilleenkin. Ehkä muisti hän nyt juuri ennustuksen, joka kerran oli häneen niin herpaisevasti vaikuttanut, mutta joka niin ihmeellisellä tavalla oli aivan toiseksi muuttunut, kuin miltä se alussa oli näyttänyt. Tai ehkä se olikin vain tämä onnellinen käänne, joka nyt hänen sielunsa silmäin edessä häilyi, päättäen uneksivasta katseesta ja huulien vienosta hymystä? Ehkä kuvastelikin vaipuva illan aurinko hänen sieluunsa punaisen ruusun kuvan, joka punaisine nauhoineen niinkuin onnen haltija leijaili hänen vaimonsa ja pienen tyttärensä pään päällä.
Tämä kaunis kuva mielessään kääntyi hän kulkemaan huonettaan kohti linnassa. Enemmän vanhasta tottumuksesta, kuin että olisi katsonut sitä tarpeelliseksi, sanoi hän mennessään linnanvoudille:
"Pidä vihollista tarkkaan silmällä ja anna taattujen miesten vartioida portteja!"
"Älkää huolehtiko, Tord herra", virkkoi vouti hymyillen, "tänä yönä valvon itse, niin että te ja miehenne voitte levätä aivan rauhassa ja koota voimia huomisen päivän taisteluja varten."
Marski nyökäytti ystävällisesti päätään ja poistui. Ja ilta heitteli yhä synkempiä varjoja maan ja meren yli. Ja tähdet kiiluivat niin lempeinä korkealla, sinisellä taivaalla. Ennen pitkää oli linnassa jo kaikki syvään uneen vaipuneina.
Linnanvouti kulki ympäri katsellen, jos vahdit tekivät velvollisuutensa. Jäykkinä astelivat nämät paikoillaan, eivät liikkuneet edemmäksi kuin mitä sallittu oli, sillä he tiesivät, että valpas vouti voi millä hetkellä hyvänsä olla heidän niskassaan. Ja vanhastaan tiesivät he jo, että mitä ankarin rangaistus kohtasi pienintäkin laiminlyöntiä. Valleilta kulki vouti linnantupaan ja toisiin huoneisiin, joissa miehet makasivat ja nukkuivat. Täällä viipyi hän kauan aikaa ja kun hän vihdoin tuli ulos, lukitsi hän ovet huolellisesti niin ettei kukaan voinut päästä ulos eikä sisälle.
Sitten kulki hän linnanrappusia ylös ja lähestyi aivan hiljaa sen huoneen ovea, jossa marski lepäsi. Sieltä sisältä ei kuulunut hivahdustakaan. Vouti avasi hiljaa oven, niin hiljaa, ettei edes hänen oma korvansa erottanut sen äännähdystä ja pisti päänsä varovasti sisään.
Tord makasi siellä uinuen keveää unta ja vouti uskalsi sen nähdessään pari askelta lattialle. Siinä sattui hänen jalkansa erääseen esineeseen, joka kalisten putosi maahan. Nukkuva hypähti peljästyneenä sängystään ja kysyi, kuka se oli.
"Minähän se olen!" vastasi Jösse mielittelevästi. "Luulin, ettette vielä nuku ja tulin sentähden sanomaan teille, että kaikki on hyvin, niin että voitte aivan rauhassa levätä. Vihollinen ei näytä odottavan mitään hyökkäystä teidän puoleltanne huomenna!"
"Kiitos, kiitos!" sanoi Tord laskeutuen uudestaan levolle ja nukkui heti.
Mutta ulosmennessään veti vouti suunsa kamalaan hymyyn. Hän riensi nyt alas linnanpihalle, kulki taas vahtien ohitse ja lähestyi sitten läntistä muuria, jossa mitään vartijoita ei ollut, sillä muuri oli siellä aivan ylipääsemätön. Täällä katseli hän taas merelle ja poskijänteet pingottuivat kiukusta samalla kun silmät näyttivät tahtovan tunkea läpi avaruuden. Mitään purjetta ei ollut enää näkyvissä ja kauhea kirous pääsi hänen huuliltaan.
Mutta silloin pisti yhtäkkiä vene saaren eteläisestä päästä esiin ja läheni kallion juurta voimakkaiden käsien kuljettamana.
Se näky näytti tuottavan voutiin uutta eloa. Hän hypähti näet heti ylös ja riensi muurin luo, jossa avasi pienen oven. Kukaan ei voinut häntä täällä huomata ja vartijat pelkäsivät häntä muutenkin siihen määrin, etteivät uskaltaneet jättää paikkojaan vaikka olisivat kuulleetkin melua. Pian tuli hän sieltä takaisin kantaen pitkää, paksua köyttä, jonka sitoi kiinni muurissa olevaan koukkuun. Köyden toiseen päähän oli kiinnitetty järeä rautahaka. Tähän solmisi hän suuren, hyvin kierretyn tavaramytyn, jonka sitten hinasi ylös muurin harjalle.
Alhaalta kallion juurelta kuului heikko vihellys ja silloin alkoi hän hiljaa laskea alas köyteen kiinnitettyä tavaramyttyä. Kun köysi tuli kireälle ja tavaramytty siis nähtävästi oli jo alhaalla veneessä, jätti hän äkisti köyden ja juoksi muurihuoneeseen. Sieltä tuli hän heti ulos pitäen jotain kädessään.
Vähän senjälkeen seisoi hän taas herransa oven ulkopuolella hiljaa kuunnellen, mutta kun ei mitään kuulunut avasi hän sen ja astui sisään. Siellä oli kaikki aivan rauhallista ja Jösse uskalsi edemmäksi.
Marski heräsi kuitenkin tälläkin kertaa, kun ovi avattiin, ja kysyi:
"Sinäkö se olet, Jösse Bonpoika?"
"Minä!" vastasi tämä ja lähestyi sänkyä.
"Olen nähnyt pahaa unta", sanoi marski, "veripunainen aurinko, jonka eilen illalla näin, kummittelee vieläkin aivoissani… Tuotko hyviä sanomia, Jösse?"
"Kaikin puolin hyviä!" vastasi Jösse. "Muistatteko vielä Raision kirkkoa… Tässä on teille nyt maksu siitä, mitä silloin jäin velkaa!"
Ja samassa sattui kirveen isku Tordia kaulaan.
"Ja nyt olen saanut sen vihdoinkin maksetuksi!" karjaisi hurja murhaaja, halkaisten voimakkaalla kirveen iskulla sankarin pääkallon.
Niin nopeaa kuin jalat kannattivat juoksi hän sitten rappusia alas muurille. Siellä tarttui hän köyteen kiinni, laskeutui muurin yli ja katosi sen taa alas syvyyteen.
Vähän senjälkeen pisti pää muurin takaa esiin katsellen varovasti joka suunnalle ja lopulta ryömi sieltä mies köyden avulla ylös muurin harjalle.
Heti siihen päästyään veti hän miekkansa ja hakkasi köyden poikki.
Vähän senjälkeen kuului kauhea mylvinä alhaalta kallion juurelta.
Mutta vartijat astelivat jäykkinä paikoillaan ja taivaan tähdet ne loistivat.