Niilo Bonpoika Sture 3: Testamentti

by C. Georg Starbäck

I.

Viheriä ritari.

Oli aamu, päivää jälkeen kuin Niilo Sture oli kohdannut Kettil-piispan ja vaikuttanut sekä tulollaan että esiintymisellään ratkaisevan käänteen pakoon ajetun kuninkaan asiassa. Aurinko nousi loistavana ja kirkkaana, taivas oli ihka pilvetön, leppoisat kevättuulet lehahtelivat yli maiden ja vesien ja ensimmäiset leivoset visertelivät aamulaulujaan.

Talonpoikaisjoukko oli jo edellisenä iltapäivänä lähtenyt Tukholmaa kohden, ja Kettil-piispa sekä muutkin herrat olivat lähteneet kaupungista edistääkseen ja jouduttaakseen eri maakunnissa vapautustyötä.

Senvuoksi oli Enköpingin kaupungissa nyt niin tavattoman hiljaista, ja kun kaupungin kolmessa kirkontornissa ruvettiin aamukelloja soittamaan, tuntui kuin kellojenkin ääni olisi saanut runsaammalta tilaa vapaammin kaikuakseen. Ja aurinko kultasi tornien korkeita huippuja loistaen metalliristeillä ja kirjoittaen joka ikkunanruutuun tulikirjoitustaan Jumalan kunniasta, rakkaudesta ja armosta.

Yksi sen säteistä tunkihe harmaaveljesluostarin pienistä ruuduista sisään valaisten eräitä vanhoja kasvoja, joiden vaot ja monet arvet kertoivat, ettei niiden omistaja ollut itseään säästänyt maailman meteleissä.

Ne olivat viheriän ritarin kasvot.

Hän makasi rauhallisena, ikäänkuin nukahtaen hyvin käytetyn työpäivän jälkeen. Mutta kasvot olivat kalpeat kuten vuoteen valkeat liinat, ja väliin hänen rintansa korisi ja kasvot vavahtelivat, ikäänkuin hän olisi unessaankin tuntenut kipuja, vaikka hymy oli yhä vieläkin hänen huulillaan. Auringonsädettäkin näytti tämä hymy suuresti miellyttävän, se sulautui sen kanssa yhteen, että olisi melkein luullut juuri tuon kultaisen säteen synnyttäneen hymyn noille kalvenneille huulille. Ehkä oli Jumala lähettänyt auringon säteitten kanssa taivaasta pieniä enkeleitä viihdyttämään ja rauhoittamaan ijäkkään taistelijan unta. Ainakin levisi pian rauhan ja sovinnon ilme hymyilevältä suulta koko kasvoille.

Vuoteen vieressä istui herra Niilo Sture, ja nukkuvan jalkain kohdalla seisoi munkki seuraten tarkasti kaikkia vaihdoksia sairaan kasvoilla, joilla jo näkyi kuoleman kalpeus.

Niilon kädessä oli eräs kultaan istutettu smaragdisydän, joka riippui hienoista kultavitjoista viheriän ritarin kaulassa. Niilo katseli sitä surumielisin katsein; sen toisella puolen oli piirrettynä: Kaarina Sture, toisella: Fjalar Orminpoika. Katseltuaan kauan korua ja noita nimiä, kääntyi Niilo kysyvin katsein munkkiin päin.

Tämä kuiskasi nyökäten:

"En tiedä, mistä ritari on tuon kalliin kalun saanut, se vierähti näkyviin hänen viheriän ihokkaansa alta, kun eilen rupesin hänen haavaansa hoitamaan."

"Mitä hän sanoi?" kysyi Niilo.

"Ei mitään! Hän tavotti vaan kiivaasti kapinetta kädellään, ikäänkuin kätkeäkseen sen, mutta sitten hän hymyili heittäen sen, ikäänkuin ajatellen, että nyt oli jo yhdentekevää, näkikö sitä ken tai oli näkemättä."

Niilo katsahti tällöin tutkivasti munkkiin, joka lisäsi:

"Ritarin hetki on tullut… hän ei elä iltaan asti!"

Niilo piti yhä smaragdisydäntä kädessään katsellen äitinsä nimeä, jonka kultakirjainten lumoava loisto veti hänet kauas mukaansa levittäen hänen eteensä lapsuudenajan kukkaiset nurmet, jotka olivat viheriät kuin smaragdi hänen kädessään ja joilla hänen äitinsä hymyili hänen ja hänen sisartensa leikeille. Suloinen muisto on aurinko, joka voi kesken surujakin kirkastaa ihmisen kasvot; niin levisi Niilo Sturenkin suruisille kasvoille nyt ilonhohde, joka sitten muuttui mitä syvimmän kaihon tunteeksi.

Juuri silloin avasi nukkuva silmänsä, hiljaa, ihmetellen, ja hänen katseensa sattui ensimmäiseksi Niiloon ja smaragdisydämeen, ja silloin vanhus hymyili mitään lausumatta.

Katsahtaessaan ylöspäin kohtasi Niilo ritarin katseen, ja kului hetkinen, ennenkuin hän huomasi ritarin häntä katselevan. Silloin hän laski smaragdisydämen kädestään lausuen:

"Olette nukkunut hyvin kotvasen, ritari!"

"Miksipä en, kun te olette ritarivartijanani?" vastasi vanhus lisäten, "kiitän teitä siitä, Niilo, hetkeni on tullut, tunnen sen hyvin, ja minä iloitsen, että te olette luonani, niin voin viedä teiltä terveiset äidillenne! On Herran armo, että saan niin kuolla… teidänkin läsnäolonne, hurskas Andreas isä, on Herran armo… Minä en kuole myrkystä, kuten vanha herranne, arkkipiispa Olavi kuoli."

Niilo katsoi vanhaa harmaaveljestä, jonka kalpeat, kuihtuneet kasvot näkyivät leimuavine silmineen munkkipäähineen alta. Hän nyökkäsi myöntävästi ritarin puheen johdosta, ikäänkuin sanoakseen: niin, minä olin hurskaan arkkipiispan kansleri, enkä ole unhottanut, että hän kuoli myrkystä! Mutta munkista kääntyi Niilo taasen ritariin, joka oli nyt itse ottanut smaragdisydämen käteensä ja katseli Kaarina Sturen nimeä.

Syntyi pitkä äänettömyys. Niilo ei tahtonut kysyä, ja ritari näytti vaipuvan muistoihinsa, ja hänen suuriin silmiinsä syttyi säde nuoruuden hehkua.

Päästyään vihdoin irtautumaan muistoistaan katsoi hän kyyneltynein silmin Niiloon.

"Tämä oli äitisi oma, Niilo!" sanoi hän kohottaen smaragdia.

"Olen arvannut sen!" sanoi Niilo, joka ei tahtonut sopimattomalla kummastuksella vaikuttaa ritariin ja siten vaatia selitystä.

Mutta ritari näytti ikäänkuin lukevan hänen ajatuksensa ja lausui:

"Se on ainoa muistoni hänestä, ja sitä olen kantanut yhtä uskollisesti kuin olen pitänyt valani pysyä kuolleena maailmalta. Nyt, kun olen toisen elämän kynnyksellä, voin puhua, etten menisi hautaan sillä tiedolla, että Kaarina Sturen pojalle on jäänyt muistoni sumennettuna."

Hän näytti miettivän, miten parhaiten alottaisi. Silloin koki Niilo auttaa häntä viittaamalla nimeen, joka oli smaragdisydämen toisella puolella, lausuen:

"Tämä on siis teidän nimenne, ritari?"

"Fjalar Orminpoika on nimeni, ja Kaarlo Orminpoika oli veljeni, sekä Kaarina-kuningatar veljentyttäreni. Hän oli ainoa, joka on nähnyt lävitseni… Osasin kuitenkin helposti saada hänet uskomaan, että olin vaan eräs hänen setävainajansa ystäviä… Se tapahtui silloin, kun sousin hänet lahden yli Fågelvikiin hajottaen pilven hänen ja hänen lemmittynsä väliltä… Siitä alkain piti hän minua setänsä ystävänä, kunnes hän lähti pois tästä maailmasta; silloin vasta ilmoitin hänelle olevani, kuten hän oli aavistanutkin, hänen setänsä, Fjalar Orminpoika."

"On ihmeellistä, mitä puhutte, ritari Fjalar, ja mielelläni kysyisin teiltä, jos teille soveltuu siihen vastata, miksi olette salannut nimenne, ja miksi äitini muiston…"

"Sen kerron nyt, Niilo!" keskeytti ritari, kohottaen kättään merkiksi, ettei Niilo jatkaisi, "sen kerron sinulle nyt. Minä rakastin äitiäsi lapsuuden vuosista asti, ja minä elin kerran toivossa saada viedä hänet morsiamenani talooni, joka oli Itägöötanmaalla… Mutta minä olin liian vanha; olin kyllä monta vuotta hänen isäänsä, Sven-ritaria, nuorempi, mutta olin myöskin monta vuotta vanhempi kuin Sven-ritarin tytär. Neito rakasti minua, mutta ei sulhasenaan, vaan vanhempana ystävänään. Siinä tarkoituksessa hän antoi kerran minulle Ekesjössä tämän koristeen muistoksi itsestään. Olimme sen suuren tammen alla lahden toisella puolen. Mitä tunsinkaan sinä iltana…!"

Huokaus keskeytti hänen puheensa, ja ikäänkuin itse kiiruhtaakseen tämän muiston ohi lisäsi hän:

"Samana iltana hän antoi sydämensä isällesi, herra Bo Steeninpojalle! Äitisi rakasti häntä, näet, hän oli nuori ja kaunis, ja ymmärrät, miltä minä silloin näytin. Mutta pahat silmät vartioivat neitoa ja hänen onneaan… sinäkin olet kerran nähnyt ne silmät; ne olivat Bengta-rouvan silmät, hänen, josta sitten, kun kaikki hänen elämänsä teot olivat maahan luhistuneet ja tyhjiin rauenneet, tuli pyhä nunna…"

"Bengta-rouvako, joka tahtoi saada äidinisäni kaulaketjun vaikka murhan hinnalla?"

"Niin!… Hän tunsi jo silloin tämän kaulaketjun — äidinisäsi oli luultavasti laskenut hänen kuultensa jonkun varomattoman sanan, ja hän oli itsekseen määrännyt äitisi jollekin veljistään, joka siis kerran pääsisi ketjun omistajaksi ja sitten lopulta Ruotsin kuninkaaksi. Hän sai jo juonitelluksi niin, että isäsi oli hylkäämäisillään Kaarina-neidin ja heittämäisillään häpeää ja lokaa äidinisäsi perheen yli. Niin, samana iltana, jona hän ja Kaarina olivat vannoneet uskollisuutta toisilleen, olin minä metsästämässä Ekesjön metsässä, ja tietämättä, mitä talossa oli tapahtunut, palasin saaliineni kotiin. Silloin tapasin tuon viehättävän immen, joka lauleli metsässä haaveksien rakkaudestaan ja onnestaan, ja silloin kääntyi kohtauksemme siksi, että hän antoi smaragdisydämen minulle muistoksi onnellisimmasta päivästä elämässään, ja minä suljin hänet ylen onnellisena rintaani vasten… Antakaa minulle vahvistavaa yrttikeittoanne, hurskas Andreas isä… huomaan, että voimani heikkenevät, ja tahdon saada kertomukseni loppuun, ennenkuin lähden pitkälle taipaleelleni…!"

Munkki meni takan ääreen. Siellä oli eräs malja, josta hän antoi haavoitetun ritarin juoda.

"Samassa", jatkoi ritari juotuaan, "kuului ympäriltämme askeleita, ja luoksemme tuli Bo Steeninpoika ja pari muuta Ekesjössä vierailevaa ritaria sekä muutamia asemiehiä ja Bengta-rouva. Bengta-rouva löi kämmeniään yhteen huutaen: 'kas noin pitää jalosukuinen neiti valansa ja lupauksensa!' ja isäsi menetti kaiken malttinsa kiukuissaan… ja minä, minä luulin neitoa sylissäni jo ruumiiksi, häneen koski kolaus aivan hirvittävästi…!"

"Äiti raukka!" huokasi Niilo.

"Niin, surkuttele häntä, vaikka et nähnytkään hänen kyyneliään, etkä kuullut hänen tuskaansa, etkä tiedä mitään hänen epätoivostaan, kun äidinisäsi, Sven-ritari, selitti, että hänen kihlauksensa Bo-ritarin kanssa oli purettu ja että hänen tuli antaa kätensä minulle… minulle, Niilo. Asetu minun tilaani, Niilo, ajattele äitiäsi, sellaisena kuin hän oli nuoruutensa neitseellisenä kukoistusaikana…! Tämän naisen, jonka onnen edestä olisin antanut henkeni, tulisi siis kuolla epätoivoon puolisonani. Minä pyysin ja koetin taivuttaa Bo-ritaria, puhuin Sven-ritarin kanssa, mutta turhaan. Hääpäivämme määrättiin jo. Silloin tein päätöksen, jonka olen pitänyt elämäni läpi. Menin isäsi luo ja sanoi hänelle viimeisen kerran kaikki ja lisäsin olevani valmis hengelläni vahvistamaan sanani. Ensi kiukun asetuttua sainkin hänen huomaamaan, että hänet oli kiedottu kavaliin juoniin. Täytyihän hänen myöntää, että me, äitisi ja minä olisimme nyt tarkoituksemme perillä, jos kerran olisimme halunneet häntä pettää. Onni hymyili siis taasen Kaarina Sturelle, ja minulla ei ollut enää muuta tehtävää kuin kadota, jottei Sven-ritari voisi täyttää valaansa, jonka hän ensi kiukuissaan vannoi, että tyttärensä tulisi olemaan minun. Sillä sellainen oli hänen mielenlaatunsa, että joko hänen taikka minun olisi ollut kuoleminen, ennenkuin hänen tyttärensä olisi päässyt vapaaksi taas."

"Ja te katositte, Fjalar-ritari?"

Niilo tarttui liikutuksella vanhuksen käteen. Hänen mieltään järkytti tuon miehen teon suuruus ja voima. Hänessä oli ollut rohkeutta kestää ihmisten pilkkaa ja ivaa, ainoastaan pitääkseen valansa. Hänen sydämensä oli paljon kärsinyt, surun harso verhosi hänen elämänsä pitkää tarinaa.

"Annoin pois tilani", jatkoi Fjalar, "Pyhän Kaarinan luostari Skarassa sai Hof-nimisen tilani, johon olin kerran uneksinut saavani viedä Kaarinan… ja sitten läksin avaraan maailmaan yksinäni, miekka vain seuranani. Urhollinen mies on aina tervetullut, siksi ei minullekaan jäänyt paljon aikaa surra ja miettiä omaisiani ja rakkaitani. Olin ottanut Pyhän Kaarinan mustaveljespriorilta lupauksen, että hän ilmoittaisi minut kuolleeksi. Hän tekikin niin, ja minä olin itse läsnä hautajaisissani luostarin kirkossa. Mutta ankara Sven-ritari sai jollakin tavoin vihiä, ettei kuolemani ollutkaan aivan rehellistä. Hän oli mullistaa maat ja mantereet siitä, mutta lauhtui lopulta selittäen tyttärelleen, että jos minä olin haudannut itseni luostariin, hänkin saisi tehdä samoin. Tämän sain kuulla paljoa myöhemmin palattuani pohjoiseen takaisin keisarin sotajoukosta, jossa olin taistellut turkkilaisia vastaan. Silloin olin saanut sellaisia merkkejä, että arvelin mahdottomaksi veljenikin tuntea minua enää. Tämä tapahtui viimeisessä taistelussani, josta minut korjattiin kuolleena pois, ja vasta pitkän sairauden jälkeen tulin taas voimiini. Silloin tutustuin Lybeckissä erääseen nuoreen laivuriin, nimeltä Bartholomeus Vöeth, joka oli äskettäin tullut Kalmarista. Häneltä sain kuulla yhtä ja toista kotimaasta, muun muassa että hän oli tuonut laivallaan Sven-ritarin itsensä Lybeckiin. Päätin koetella, tunsiko ritari minua, mutta hän ei tuntenut, ja silloin juttelin hänelle taisteluistani turkkilaisia vastaan, ja taivutin Bartelin kertomaan, että Fjalar ritari oli ollut hänen laivallaan, mutta oli hukkunut matkalla Lybeckistä Kalmariin. Annoin hänelle vielä miekkanikin, että hän antaisi sen Sven-ritarille muistoksi. Ritari sydäntyi tästä tiedosta kamalasti ja vannoi hirveitä valoja kostaakseen Pyhän Kaarinan prioriparalle. Vuodet olivat kuitenkin lieventäneet hänen vanhaa suuttumustaan, ja kun Bartel antoi hänelle viimeisen tervehdykseni ja selitti, että kaikki oli silloin tapahtunut minun tahdostani, niin hän leppyi."

"Äidinisäni ei kaiketi sillä kertaa lähtenyt pyhään maahan, jossa hän kultaketjun sai?"

Ritari pudisti päätään ja viittasi munkkia antamaan hänelle voimistavaa juomaansa.

"Ei, ei… se tapahtui paljoa ennen!" sanoi hän sitten.

"Tiedän vähän siitä asiasta!" virkkoi Niilo, "eräs miehistäni, joka on ennen palvellut Herman Bermania, on kertonut Rodenbergin kuolemasta Söderköpingin edustalla ja mitä hän sanoi teille kuollessaan. Hän on siitä alkain epäillyt, ettette ole se, miksi olette itsenne ilmoittanut… Hollinger on samoin…"

"Tuo iloinen Hollinger…! Sinulla on hyvää väkeä, Niilo, siitäkin on minulla ollut paljon iloa!"

"Ja nyt, juuri nyt, hylkää minut paras ystävistä, jota olen, Jumala paratkoon, ollut valmis pitämään vihamiehenäni… ja vielä jätätte minut samana hetkenä, jona olette hengellänne pelastanut minun henkeni!"

"Paras kuolema minulle, Niilo", sanoi Fjalar, "on kuolema Kaarinani pojan edestä… Voi, sinun ja sinun onnesi edestä olen pannut alttiiksi enemmän kuin henkeni! Mutta sinusta huolta pitäminen on ollut minulle suuri ilo…! Otin munkkikaapun ylleni voidakseni olla sekä sinun parissasi että kuninkaan hovissa, kun sinä sieltä erosit, ja minun siis täytyi olla useammassa paikassa. Etkä sinä ole kertaakaan pettänyt toiveitani. Sinä voitit voiton toisensa perästä, ja kun näin sinut Hirven kannella…"

"Hirven kannella!" huudahti Niilo kummastuneena. "Kuinka te… olitteko te siellä, ritari Fjalar?"

"Etkö muista perämiestä, joka puhui sinulle äidinisäsi kaulaketjusta… muistan, että Fjalarin nimeä silloin lausuttiin tai oltiin vähältä lausua!"

Niilo ei voinut kääntää katsettaan ritarista, jonka huulilla hymy yhä väreili kuin päivä kukan terällä rajuilman jälkeen.

"Oletko unhottanut Harakerin metsän, jossa olit saada surmasi puuhun köytettynä etkä päässyt viemään veljentyttäreni lähettämiä terveisiä Eerik Pukelle…!"

"Fjalar, Fjalar… kaiken tämän olette minun tähteni tehnyt…"

"Ja nyt annoin sinun kuitenkin riutua David-herran vankihuoneessa… mutta äidinisäsi kaulaketju, jonka neuloin nahkaröijyysi Eerik Puken viimeisenä yönä ja joka sinut silloin pelasti, voidaan panna vaakakuppiin minun edukseni…"

"Teidän eduksenne, sanotte… kuinka voisin teitä mistään moittia, joka olette minua seurannut ja auttanut kuin oma isäni?"

"Sen lupauksen annoin äidillesi hänen kuolinvuoteensa ääressä, sillä silloin hän tunsi minut… muistathan sinäkin hyvin, kuinka Bengta-rouva silloinkin koetti kavaluudella saada kaulaketjua käsiinsä. Silloin lupasin äidillesi auttaa sinua. Kuinka olen lupaukseni täyttänyt, saan kohta tehdä tilin… Viimeinen ajatukseni, se jonka keksin jo Hirvellä ollessani — ei ole kuitenkaan saavuttanut suostumustasi… kaikki siinä seikassa on vastannut harkintaani, Kaarlo-kuningas ei kelpaa, arkkipiispa ei myöskään kelpaa, kumpikin ovat mahdottomia, sillä heillä ei ole sitä valtaa itsensä yli, joka sinulla on. Kumpikaan heistä ei voi uhrautua minkään korkeamman tarkoitusperän kuin oman valtansa eteen, vaikka Jöns Pentinpoika kaikkine varjopuolineen onkin tässä suhteessa Kaarloa parempi… Mutta sinä hetkenä, jolloin sinä uhrasit äidinisäsi kaulaketjun, vihit samalla tietämättäsi itsesi Ruotsin ensimmäiseksi mieheksi."

"Mutta eikö sellaista sijaa voi löytyä myöskin sen kuninkaan rinnalla, jolle olen uskollisuutta vannonut…?"

Ritari makasi hetkisen silmät sulettuna ennenkuin vastasi, ja vastatessaan näytti hän haluavan panna painoa joka sanalle.

"Ainoastaan jos kuningas kaikessa seuraa sinua, mutta sellainen ei kuningas Kaarlo Knuutinpoika ole eikä siksi tule. Hän on nykyään ainoastaan oman entisyytensä varjo, mutta tämä varjo voi vahingoittaa, sillä se voi pakottaa sinua toimettomuuteen, ja nyt Niilo Bonpoika… nyt täytyy joka miehen toimia… ponnella toimia!"

Niilo istui allapäin ankarasti taistellen päästäkseen selvyyteen tässä asiassa. Ritari selitti sen oman ehdotuksensa eduksi ja lisäsi innokkaasti:

"Ajattele Ruotsia, Niilo… isänmaasi Ruotsi on kuitenkin kuningasta ylempänä… ja Ruotsin menestys, sen vapaus ja sen kunnia… se on kaulaketju, jonka tähden mies voi henkensä uhrata… Ja yksi vaan voi valtakunnan päänä olla, samoin kuin laivaakin, jota myrsky ja pilvenkorkuiset laineet heittelevät, voi vaan yksi ohjata… joskus huomaavat kuninkaat sen itsekin luopuen paikastaan, kuten Eerik-kuningas silloin teki antaessaan laivan johdon minulle, muistathan sen, olithan sinäkin mukana. Mutta näin he menettelevät ainoastaan henkeään pelastaakseen; jos heidän kruununsa on kysymyksessä, kuolevat he tavallisesti mieluummin ennenkuin antavat kruununsa ja valtikkansa taitavampiin käsiin, tuhottuaan ensin tuhansien onnen… Nyt, Niilo Sture, tulee sinun tehdä Ruotsinmaalle sama, minkä minä tein sinulle… sinun tulee hankkia sille pelastava onnenketju!"

"Sen lupaan… sen olen ennenkin luvannut", lausui Niilo lämpimästi.

"No, hyvä on", sanoi Fjalar laskeutuen takaisin tyynylleen, "olemme siis tulleet yksimielisyyteen siinä…! Ehkä, ehkäpä on Fjalar-ukko mennyt tässä kauvemmaksi, kuin hänen olisi pitänyt — ehkä hän on unhottanut, että Herra holhoo meitä kaikkia ja Ruotsin valtakuntaakin. Mutta ainoana ilonani tässä maailmassa on ollut hiljaisuudessa elää ja työskennellä tämän maan hyväksi; olen takonut kruunua, ja sen olen sovittanut sinun pääsi mukaan…"

Eräs munkki tuli raottamaan ovea ja viittasi Andreas-veljelle ja silloin kuului läheisestä luostarikirkosta munkkien iltahymni:

Jesu, redemtor omnium; dimitte nobis debita et da perenne gaudium! Amen! Ora pro nobis!

[O Jesus kaikkein vapahtaja, anna anteeksi velkamme ja anna meille ijankaikkinen ilo! Amen! Rukoile edestämme!]

Laulu levisi rauhaisana ja juhlallisena holvin läpi kasvaen laajeten ja kuollen sitten kaukaisuuteen; ja kammiossa makaavan jalon vanhuksen yli, joka oli astumaisillaan korkeimman tuomarin eteen, kutoi se pyhän kehyksen, antaen kuin taivaallisen soiton esimakua läsnäoleville.

Ritari risti kätensä ja ummisti silmänsä, ja kun ovi oli sulettu ja kammioon taasen tuli hiljaisuus, makasi hän hiljaa kuin uneen vaipuneena. Rinta huokui raskaasti ja silloin tällöin kuului korinaa, jonka kokenut Andreas-isä oli sanonut kuolemaa ennustavan…

Mutta Niilon mieleen kuvastui eheäksi kokonaisuudeksi kaikki ne yksityisseikat, jotka yhteisesti antoivat sellaisen loiston kuolevan koko elämälle, että se ikäänkuin häikäisi hänen silmiään. Hän näki hänet Ekesjössä Bengta-rouvan vieressä, näki hänet kauppasaksana Kalmarissa, kun hän oli menossa Visbyhyn kaulaketjua noutamaan, silloin kuin Bengta-rouva koetti kaikkia tunnottoman kunnianhimon keinoja, päästäkseen ennen häntä sinne, sekä viimeksi kuninkaan laivalla, jossa hän käytti hyväkseen vaaraa ja kuoleman kauhua saadakseen kuninkaalta luvan tarkastaa kaikki laivalla olijat, joista yhdellä oli kaulaketju. Ja kun hän sitten kokosi lehti lehdeltä yhteen tämän sisältörikkaan tarinan ja ajatteli, mitä tuo jalo mies oli saanut kärsiä, kun hänen täytyi alentua jokaisen pilkan esineeksi voidakseen pitää valansa ja uhrautua nuoruutensa rakastetun hyväksi, niin silloin rupesi hänen rintaansa ahdistamaan ja hänen silmänsä kyyneltyivät. Vanhus voi tosin laulaa itsestään näin:

"Mä olen niinkuin pieni lintunen,
Joka oksalla visertää,
Mä kaukana kodistani harhailen,
Eikä yhtään oo ystävää."

Istuihan hän tosin kauniilla oksalla ollessaan rakastettujaan lähellä, mutta oksa muuttui okaiseksi ja ohdakkeiseksi, kun hänen täytyi, niin likellä kuin olikin heitä, kuitenkin itse asiassa olla heistä yhtä kaukana kuin kuollut on elävästä.

Nukkuva avasi taasen silmänsä ja ojensi kätensä Niilolle.

"Se oli kaunis laulu", sanoi hän, "olen rakastanut laulua ja harpunsoittoa aikanani…! Toivoisin saavani sitä vieläkin kuulla, vaikka tuntuukin, kuin kaikki rupeisi näyttämään minulta toiselta kuin ennen…!"

Niilo riensi avaamaan ovea selälleen, että sävelet pääsisivät vapaasti virtaamaan huoneeseen. Fjalar kiitti häntä katseella ja tarttuen hänen käteensä.

"Viimeksi pyydän sinulta, Niilo", sanoi hän, "ettet aivan ankarasti tuomitse, mitä olen elämäni ehtoolla tullut tehneeksi…! Sinun suuruutesi ja kunniasi oli kuitenkin tarkoitusteni äärimmäinen päämäärä… Voi, vanhan on vaikea jättää työtä, joka on pitkänä elinaikana ollut hänen ainoana ilonaan… Mutta onhan tämä sinun tuleva suuruutesi, johon olen kuitenkin aina tahtonut yhdistää Ruotsin onnen, ollut minulle samana, kuin äidinisäsi kaulaketju on ollut Bengta-rouvalle… Se on minua häikäissyt, lumonnut, ja senvuoksi olen lopuksi ryhtynyt keinoihin, jotka eivät ole kuuluneet alaani…! Voitko antaa sen anteeksi!"

Niilo pudisti lämpimästi vanhan ystävänsä kättä, ja tämä hymyili kiitollisena ja onnellisena kuin olisi nähnyt taivaan aukenevan ja sovinnon kyyhkysen liitelevän ylitseen. Fjalarin sydämeen oli ilmeisesti syvältä koskenut, kun hänen täytyi tarttua sellaisiin keinoihin kuten esimerkiksi estämään tietoja tulemasta Penningebystä, puhumattakaan siitä, että antoi toivojensa esineen kitua David Pentinpojan tyrmässä estääkseen sillä Kaarlo kuninkaan paluuta. Mutta tätä oli katsottava vaan yhdeksi lisätodisteeksi siitä, kuinka luja hänen tahdonvoimansa oli. Sitä oli muutenkin karaissut ja terästänyt hänen omituinen tilansa sekä ne lukemattomat kieltäymykset ja suuremmat ja pienemmät iskut, joita hän oli saanut senvuoksi kestää. Hän olisi voinut tämän lisäksi vielä muistella kaikkea sitäkin, mitä hän oli tehnyt sekä Kaarinansa isälle, ankaralle Sven-ritarille, että hänen pojalleen. Edelliselle hän oli hankkinut takaisin kaulaketjun, jonka Bengta-rouva oli kahdesti saanut käsihinsä, ja jälkimmäisen hän oli pelastanut arkkipiispa Jöns Pentinpojan vainoilta lupaamalla, ettei Niilo koskaan ryhtyisi aseisiin Kaarlo kuninkaan tähden, niinkuin arkkipiispa pelkäsi.

"Saattaahan käydä niinkin", jatkoi Fjalar, "että se totuus, joka on pitkän vaellukseni aikana minussa kypsynyt, voi edistyä muitakin teitä, kuin sitä, jota minä olen ajatellut… Herran tiet ovat toiset kuin ihmisten tiet. Ehkäpä juuri sitä tietä, jota sinä kuljet, saavutetaan Ruotsin onni parhaiten. Tulematta se ei jää ehkäpä se viipyneekin. Minulle on kerrottu jonkun kysyneen Danzigissa Kaarlo kuninkaalta, mitä hän tekisi, jos saisi takaisin valtakuntansa…"

Andreas-veli, joka oli mennyt huoneesta munkin viitatessa hänelle ovelta, tuli nyt takaisin ja asettui entiselle paikalleen ritarin jalkapuoleen. Tämä näytti munkin nähdessään unhottaneen kertomuksensa langan. Hän katseli hetkisen munkkia, joka seisoi silmät ummessa ja rukousnauha kädessään nähtävästi rukoillen, koska huulensa liikkuivat.

"Mitä kuningas vastasi?" kysyi Niilo, joka nyt otti paljoa mieluummin vastaan paljon kokeneen ritarin opetuksia, kun ei tämä enää niin ankarasti vaatinut oman suunnitelmansa noudattamista.

"Kuningas vastasi: Teen testamenttini valmiiksi!" virkkoi Fjalar sairaanomaisella terävyydellä.

"Kuninkaan testamentti!"

"Niin, hänen testamenttinsa, ja ken tietää, eikö siitä tule Kaarlon teoista paras… Ehkä on elämä opettanut hänelle sen totuuden, jota sinä et huoli minun suustani kuulla, Niilo, että se, joka haluaa pitää yllä ruotsalaista kuningaskuntaa, ei saa olla kuningas."

Hänen äänensä heikkeni heikkenemistään, jotta Niilo lopulta tuskin eroitti sanoja. Mutta munkki rukoili innokkaasti käännellen rukousnauhaansa, ja luostarikirkosta kuului munkkien laulua.

Silloin kohosi ritari äkkiä ja katseli autuaallisena erästä esinettä huoneen perällä, aivan kuin joku olisi seisonut siellä puhumassa hänelle sanoja, jotka täyttivät hänen sydämensä riemulla. Hänen kalpealle otsalleen levisi ihana rauha, ja hänen suurista silmistään leimusi omituinen hohde, tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt edessään kuolon enkelin, joka tuli vapauttamaan häntä koettelemusten pitkältä taipaleelta viedäkseen hänet ijäiseen rauhaan ja vapauteen. Hänen koko olemuksestaan näkyi, että hänen rukouksensa oli kuultu… ja munkit lauloivat:

Dimitte nobis debita,
Da perenne gaudium!

Lopuksi hän pani kätensä ristiin ja näytti rukoilevan. Sitten hän vaipui takaisin vuoteelleen, ikäänkuin palaten itseensä ja siihen maailmaan, johon hän vielä kuului.

Kului hetkinen. Siten hän taasen tarttui Niilo Sturen käteen katseli häntä kauvan ja sanoi:

"Kiitos siitä, Niilo, mitä olet tehnyt tuntemattomalle ritarille… kaikki, jotka sinun tietämättäsi ovat seuranneet tekojasi, ovat iloinneet siitä yhtä paljon, kuin tuo tuntematon itsekkin! Nyt leviää eteeni valo, jota en osaa selittää, näen kaiken nyt aivan toisenlaisena… kulje miehekkäästi rataasi, Niilo… me kohtaamme toisemme kerran taivaassa äitisi luona…! Kaikki on käyvä hyvin… Ruotsille ja sinulle!"

Niilo tunsi, kuinka ritarin käsi kylmeni ja kangistui, mutta rauha pysyi hänen vanhoilla kasvoillaan, ja huulet hymyilivät, kuin hän olisi nauttinut suurinta autuutta, ja huomaamatta hiipi kuolon kylmyys läpi koko ruumiin. Kului vielä hetkinen, ja huulten hymy jähmettyi semmoisenaan vielä sittenkin.

Päättyneet on elon hetket
Hymyellen kuolen —

lauloi pakanallinen viikinkikuningas, kun voittajan käärmeet iskivät häneen myrkkyhampaansa ja, kuten laulussa sanotaan, rakensivat pesänsä sydämen salihin, ja hän meni iloisena seuraamaan niitä disoja, jotka Odin oli lähettänyt hänelle oppaaksi Valhallan ikuisiin iloihin. Mutta kristitty ritarikin lauloi kuollessaan elämänsä parhaimman laulun täytettyään ne teot, joita vaaditaan Jumalan taivaaseen pääsemiseksi. Moni oli, kuten tämäkin jonka tomun ääressä Niilo Sture nyt oli, vaeltanut orjantappuraisia teitä ja kärsivällisesti kestänyt käärmeen pistoja, ehkä myrkyllisempien kuin ne olivat, jotka rakensivat pesiään viikinkikuninkaan sydänsaliin.

Nyt oli Fjalar Orminpojan vaellus päättynyt, kukaan ei enää pilkkaa nauravaa ritaria.

Mutta munkit lauloivat:

"Ora pro nobis!"