II.
Salaperäinen kauppasaksa.
Kuolemalla on oma kielensä, joka tuntuu sydämessä ja joka useinkin tuntuu sitä selvemmin ja äänekkäämmin, kuta vähäpätöisempi ja hyljeksitympi manalle mennyt on ollut eläissään.
Niilon huomiota ei vainaja ollut elämässään herättänyt muulla kuin kummallisuudellaan, eikä hän ollut milloinkaan käyttänyt ritarin naurettavaisuutta hyväkseen, kuten melkein kaikki muut hänen ikäisensä olivat tehneet. Vasta sovintonsa jälkeen Kaarlo-kuninkaan kanssa oli Niilo alkanut enemmän tarkata hänen käytöstään. Häntä oli oudoksuttanut se, että Kaarlo-kuninkaan tappio ja pako teki niin omituisen vaikutuksen ritariin, yhtä kummalta tuntui hänen äkkinäinen saapumisensa arkkipiispa Jönsin linnaan, juuri kuin Niilo oli aikeissa viskata taisteluhansikkaan tämän eteen, ja nyt hänen sanansa Enköpingin luona. Näitäkään ilmiöitä ei hän kuitenkaan ollut pitänyt muina kuin murtuneen hengen todistuksina, hengen, joka ainoastaan aika-ajoin selkeni täyteen tajuntaan. Ja juuri kuin Niilo rupesi huomaamaan näitä hajallisia piirteitä, jotka usein ilmaisivat ei ainoastaan täyttä tajuntaa, vaan vieläpä syvää harkintaa, niin rupesi hän pitämään ritaria vihollisenaan, vieläpä vaarallisena vihollisena, koska hän uskalsi hupsuudessaan sitäkin, jota kukaan muu ei olisi uskaltanut.
Ja nyt, kun hänen silmänsä sulkeutuivat viimeiseen uneen ja kun hänen kielensä lausui viimeiset jäähyväiset tälle elämälle ja Niilolle itselleen, jota hän oli elämässään enimmin rakastanut, kohotettiin verho salaisuuksien yltä, ja hän sai kerrassaan huomata tuon vainajan käden ohjanneen hänen elämänsä kaikkia vaiheita.
Siksi puhui kuolema hänelle nyt sanoja, jotka tunkivat syvemmälle hänen mieleensä, kuin hän voi aavistaa.
Hän istui kauan kuolleen ystävänsä vieressä. Hän muisteli menneitä vaiheitaan ja aatokset palasivat vihdoin takaisin nykyhetkeen ja sen tärkeimpään tapahtumaan Kaarlo-kuninkaaseen ja hänen takaisin palaamiseensa.
Mutta nyt hänestä tuntui, kuin suhteet olisivat muuttuneet, hänen kätensä oli kuin hervahtunut ja katseensa ei enää nähnytkään suurta päämääräänsä yhtä himmentymättä kuin ennen. Ennen kuulumaton ääni kuiskasi hänen sisässään, ettei Kaarlo-kuningas enää ollutkaan se, mikä Kaarlo-kuninkaan pitäisi olla, ja yhä epäröivämmäksi kävi hänen mielensä. — Hän oli puhunut niin ja se vaikutti Niiloon vasten hänen tahtoaankin.
Kuninkaan testamentti tuli vähitellen puitteeksi, jolle hän kehräsi sotkeutuneen ajatusvyhtinsä. Mutta hän ei ehtinyt kauaksi, ennenkuin huomasi alkaneensa väärästä päästä ja saavansa etsiä uuden. Ja itse huomasi hän olleensa kuninkaalle paras auttaja, joka etupäässä oli saattanut hänet tilaisuuteen kirjoittaa testamenttinsa valmiiksi, kuten tahtoikin.
Oliko oikein vai väärin, mitä hän oli tehnyt ja vielä tahtoi tehdä. Oliko hän unhottanut nuoruutensa lupauksen, oliko hän unhottanut hyvän piispan sanat? Pitikö hän nyt Kaarlo-kuningasta Ruotsin rahvasta tärkeämpänä?
Tähän kysymykseen hänen ajatustensa lanka katkesi.
Munkki seisoi yhä paikallaan mutisten rukouksia. Hän tuli koskeneeksi rukousnauhallaan sängynsyrjää ja herätti siten Niilon mietteistään. Hän nousi äkisti ylös ja katseli ympärilleen.
Silloin ilmestyi toinen munkki taas ovelle.
"Mitä tahdotte, hurskas veli?" kysyi Niilo.
Munkki katsoi kankeasti huoneeseen, mutta nähtyään, että kuolevasta ritarista oli jo sielu erinnyt, sanoi hän ääneen:
"Kauppasaksa rupee kärsimättömäksi!"
"Mikä kauppasaksa?"
"Se, joka on jo pari kertaa ennenkin lähettänyt sanaa teille, jalo ritari. Hänen palvelijansa odottaa täällä viedäkseen teidät hänen luokseen."
"Pyytäkää miestä sitten odottamaan", lausui Niilo, josta tuntui vastenmieliseltä, että häntä tällä hetkellä häirittiin niin vähäpätöisellä asialla, kuin että kauppasaksa tulee kärsimättömäksi.
Harmaaveli meni ulos, Niilo sulki oven hänen jälkeensä, lähestyi taasen kuollutta, polvistui ja rukoili.
Andreas-veli, joka oli vihdoinkin saanut rukouksensa loppuun, pani rukousnauhansa paikalleen vyököyteensä. Sitten hän katsoi omituisella hyväntahtoisuudella rukoilevaa ritaria sekä astui hänen luokseen laskien surkastuneen kätensä hänen päänsä päälle.
"Jumalan rauha ja armo olkoon sinun kanssasi, Niilo Sture!" kuului hänen huuliltaan kuin henkiolennon kuiskaus.
Niilo nousi ylös, vilkaisi vielä kerran kuollutta, otti smaragdisydämen käteensä ja suuteli kumpaakin nimeä, laski sen sitten kuolleen sydämen kohdalle ja riensi huoneesta pois.
Munkit olivat kokoontuneet luostarin ruokalaan aamiaiselle, ja priorikin oli siellä. Niilo kääntyi hänen puoleensa ja sanoi hänelle haluavansa, että ritarin ruumista säilytettäisiin luostarissa, kunnes hän ehtii toimittaa sen Skaraan, johon se tulisi haudattavaksi Pyhän Kaarinan kirkkoon. Priori, joka oli hyvänsuopainen, jalopiirteinen mies, suostui kernaasti ritarin pyyntöön ja Niilo läksi luostarista.
Portin ulkopuolella seisoi eräs mies odottamassa. Se oli kauppasaksan palvelija, reipas ja uljas nuorukainen. Nähtyään ritarin tuli hän heti esille ja he astuivat katua pitkin, kunnes saapuivat kauppasaksan asunnolle. Tämä tuli Niiloa vastaan. Hän näytti alakuloiselta, puolittain epätoivoiselta, ja nyt oli häntä vaikeampi kuin koskaan tuntea entisekseen.
Tultuaan hänen huoneeseensa ja suljettuaan oven tarttui saksa Niilo
Sturen käteen ja katseli häntä kauan silmiin.
"Arvelette, että minä olen rohkea kauppamieheksi, Niilo-ritari, eikö niin?" alkoi hän.
"Ettekö te olekaan se, minä esiinnytte!" vastasi Niilo.
"Kuten sanotte, en olekaan", vastasi mies, "ja Jumala suokoon, että olisin tuntenut teidät ennen, herra Niilo… Teillä on ritarillinen mieli, ja minä luotan teihin… sallitteko, että käännyn teidän puoleenne nyt hädän hetkenä?"
"Jos pidätte minua ritarillisena miehenä, niin ei tämä kysymys kaipaa vastausta… ja vaikka kulettekin kypäräsilmikko laskettuna, niin lupaan mielelläni teille apuani, jollei siitä vaan koidu vahinkoa maalleni ja kansalleni…"
"Iivari Akselinpoika on nimeni, ja Akseli Pietarinpoika, Varbergin herra, oli isäni!"
"Iivari Akselinpoika!" huudahti Niilo tarttuen lämpimästi ritarin käteen.
Kertomus Iivari-ritarin vihollisuudesta arkkipiispa Tuvea vastaan ja heidän sovinnostaan, kun molempain yhteinen vihamies, Kaarlo-kuningas, lähestyi suuren ruotsalaisen sotajoukon kanssa, oli vilkkaasti vaikuttanut Niilo Sturen kaltaiseen mieleen. Ja kuullessaan nyt tämän nimen, muisti hän elävästi uljaan ritarin, joka ratsasti hurjalla taisteluratsullaan Skånen sodassa.
Iivari Akselinpoika puolestaan ilmaisi mitä selvimmillä eleillä ihailuaan ruotsalaista ritaria kohtaan.
"Teidän puoleenne", sanoi hän, "joka olitte valmis uhraamaan henkenne kuninkaanne edestä, vaikka hän kuunteli juoruja ja parjauksia, ja joka tahdoitte vielä pelastaa vaarallisimman vihamiehenne kuninkaallisella lahjalla, jolla olisitte milloin tahansa voinut ostaa takaisin kuninkaanne luottamuksen ja rakkauden… teidän puoleenne käännyn nyt tarvitessani ystävän apua!"
Niilo aikoi kysyä, mistä Iivari Akselinpoika oli saanut nämä tiedot hänestä, mutta tämä ehätti ennen häntä lisäten painolla:
"Ove Laurinpoika on sanonut minulle, että te olette paras ritari Ruotsin maassa, ja minulla on erityisiä syitä uskoa hänen sanojaan. Niinkuin kuulin teidän puhuvan Linköpingin tuomiokirkossa ja niinkuin kuulin teidän eilen puhuvan täällä luostarituvassa, puhuu ainoastaan oikea ritari!"
"Olemme siis kuitenkin vihollisia, herra Iivari?" sanoi Niilo keskeyttäen.
"Olemme vihollisia", vastasi Iivari, "mutta voi tulla päivä, jona taistelemme toistemme rinnalla… Epäröimättä annan teille luottamukseni, vaikka olettekin vihamieheni; niin varma olen siitä, ettette sitä väärin käytä; ja kuultuanne, mitä minulla on sanottavaa, pyydän teitä sanomaan, tahdotteko auttaa minua vai ette!"
"Puhukaa suoraan, herra Iivari, ette ole erehtynyt Niilo Sturen suhteen!"
"No, niin… on tapahtunut onnettomuus… joka koskee lähinnä minua, mutta myöskin Kaarlo-kuningasta…"
"Onnettomuus…?"
"Magdalena-neiti on kadonnut Penningebystä!"
Niilo säikähti ja katsoi terävästi Iivari-herraan. Hänessä syntyi eräs ajatus, jota hän ei voinut torjua pois, se nimittäin, että puhujassa itsessään oli vikaa tuohon onnettomuuteen, johon hän nyt tahtoi taitavasti kietoa hänetkin. Mutta hän karisti kohta pois tämän epäluulon, joka oli arvoton sekä hänelle että sille miehelle, jonka kanssa hän puhui ja joka seisoi hänen edessään rohkein katsein, otsa kirkkaana ja miehekkään ylpeänä. Nuo silmät eivät voineet pettää.
"Kuinka sen tiedätte?" kysyi hän.
"Ja mitä se minua liikuttaa? tahtonette kysyä, ja saattekin sen tietää, ritari", vastasi Iivari-herra, "kuulkaa, herra Niilo, minä, Iivari Akselinpoika, rakastan Kaarlo-kuninkaan tytärtä, ja hän on antanut minulle sydämensä… näin hänet ensi kerran veljeni Eerik-herran luona, kun hän tuli arkkipiispa Jönsin kanssa valtahoitajaksi, ja Magdalena-neidin kauneus, tahi ehkä vielä enemmän hänen onnettomuutensa, teki hänet heti minulle rakkaaksi. Mutta koska olin Kristian-kuninkaan miehiä, en saanut näyttäytyä täällä Ruotsissa, ja siksi tämä valepuku… Oli kuitenkin ikuinen onnettomuus, että minä tulin ensiksi tekemisiin arkkipiispan ystävien kanssa…"
"He tuntevat valepukunne…?"
"Niin, he tuntevat minut, ja sen mukaan mitä veljeni Eerik herra on kirjoittanut minulle, lienee David Pentinpoika tässä asiassa pahin."
Niilo Sturen posket hehkuivat kiukusta, mutta Iivari jatkoi:
"Asiat olisivat sittenkin hyvinpäin, jos tämä olisi matkani ainoa onnettomuus, mutta sitäpaitsi riippuvat läänitykseni Tanskassa kuin silkkinauhasta. Minun täytyy viipymättä lähteä Tanskaan. Veljeni Olavi, joka on Visborgissa, pelkää myöskin, että Kristian-kuningas lupaa, jollen saa häntä hyvitetyksi, Gotlannin jollekulle muulle, joten saari menee suvultamme pois, jos veljeäni sattuisi onnettomuus kohtaamaan… Näin ovat asiat, herra Niilo, ja te huomannette, että hyvät neuvot ovat nyt tarpeen!"
"Mitä tahdotte siis minulta, herra Iivari?" kysyi Niilo-herra.
"Tahtoisin uskoa rakkauteni teidän huostaanne… Jos saavun kuninkaan luokse, niin luulen kyllä saavani asiat kuntoon siellä, mutta ellei täällä ole ketään huolehtimassa neidosta, joka on antanut minulle sydämensä ja saa nyt senvuoksi kestää onnettomuuden toisensa perään, niin ymmärrätte kuinka onneton olen."
Suru ja tuska kuvastui niin selvästi ritarin jaloihin piirteihin, että tylykin mieli olisi siitä heltynyt. Niilo ei kauan viivytellyt vastausta. Hän ojensi ritarille kätensä sanoen:
"Mitä voin, olen puolestanne tekevä, herra Iivari, sen kunnioituksen vuoksi, jota olen teitä kohtaan tuntenut Skånen tappeluista asti… tässä on käteni!"
Iivari herra lankesi Niilon kaulaan, eikä paljoa puuttunut, ettei kyyneleitä tullut hänen silmiinsä.
"Kiitos, jalo ritari!" huudahti hän. "Tiesinhän kääntyväni oikean miehen puoleen!"
"Mutta sanokaa minulle myöskin, mitä tiedätte neidon katoamisesta… David Pentinpoika, sanotte…! Tarkoitatteko siis, että hän on ollut työssä osallisena?"
"David Pentinpoika on sen tekijä… Palvelijani tuli tänä aamuna tuoden sanomia ja kirjeitä veljeltäni Eerikiltä. Hänelle oli onnettomuudesta kertonut ensimmäisenä kartanonne vouti, joka oli itse tullut Upsalaan… veljenikin on näet ollut nyt pari päivää siellä ennenkuin lähtee Väddöstä Suomeen takaisin. Voutinne oli kertonut tiellä sattumalta kohdanneensa rosvojoukon, jossa hän oli tuntenut erään David Pentinpojan miehistä, vaikka tämä oli tehnyt kaikkensa johtaakseen hänet harhaan… He ratsastivat Länsigotanmaahan päin, oli mies kertonut, ja Kettil-piispa oli heidät lähettänyt."
"Jumala paratkoon, herra Iivari… pelkään, että vaikeudet tulevat suuremmiksi, kuin arvaammekaan!"
"Lähdette kai kuitenkin väkinenne Länsigotanmaahan, herra Niilo?"
"Hyvä, hyvä… missä neito lienekkin, niin löydän aina sinne tieni. Kaarlo kuninkaan tytär on aina sydämelleni läheinen, ja jos, kuten sanotte, Ekolsundin herra, David Pentinpoika on tämän teon mestari, niin olette todellakin kääntynyt oikean miehen puoleen kääntyessänne minuun!"
"Olen varma siitä ja täydellisesti luotan teihin."
Oven avaaminen keskeytti kerrassaan keskustelun. Kaniikki Helmich pisti päänsä oven raosta.
"Anteeksi, hyvät herrat", sanoi hän, "luulin löytäväni täällä virkaveljeni, Upsalan tuomiokapitulin kanttorin, Olavi-mestarin."
Kiukun salama lennähti Iivari Akselinpojan silmistä, ja hän sai nähtävästi vaivoin hillinneeksi itsensä. Niilostakin tuntui miehen tulo sangen vastenmieliseltä, mutta vastenmielisyys kääntyi kohta kummastukseksi, kun hän huomasi ja kuuli, kuinka helposti Iivari-herra osasi muuttaa puheensa ja ryhtinsä tavallisen kauppasaksan malliseksi.
"Kaikki on", sanoi hän, "parhaiten toimitettava, ja jos tuuli on hyvä, saatte leideniläisenne kohtakin tänne… sen takaan…"
"Ette voi sanoa, hyvät herrat", vinkui kaniikki, "oletteko nähneet virkaveljeäni täällä?"
"Emme!" vastasi Niilo, ja Iivari-herra pudisti kieltävästi päätään.
Kaniikki hymyili ja meni, ja Iivari-herra kehuskeli vielä hetkisen leideniläistä kangastaan, pannen samalla useita kertoja sormensa huulilleen kehoittaakseen Niiloa varovaisuuteen.
Kohta senjälkeen kuulivat he kaniikin toistavan kysymyksensä jollekin eteisessä olevalle, ja Iivari-herra tunsi äänestä vastaajan palvelijakseen. Mutta tämä näytti antavan tarpeeksi tekemistä kuuntelijalle, joten Iivari-herra sai tilaisuutta kuiskaten täydentää, mitä oli vielä tarpeen asian selvitykseksi.
Kumpikin ymmärsi välttämättömäksi pian erota, ettei Niilon työ kävisi yhä vaikeammaksi, jos kaniikki nimittäin saisi vähänkin aavistusta siitä, ken kauppamies oikeastaan oli.
"Hän tietää, kuka minä olen", lisäsi Iivari, "mutta hän ei saa tietää, että tekin tunnette minun salaisuuteni. Hän pitää minua arkkipiispan ystävänä, kuten muutkin, ja tehkööt niin… aikanaan tulevat huomaamaan, kenen värejä minä oikeastaan kannan!"
Niilon kadulle tullessa seisoi kaniikki siellä silmäellen tarkasti, kuten näytti, lähistön taloja.
"Terve! ritari Niilo", sanoi hän käyden hiipivällä ja nöyrällä tavallaan häntä vastaan, "en voinut tuolla kauppasaksan luona teitä tervehtiä, vaikka onkin jo koko aika siitä, kuin olen teitä nähnyt… Mutta teillä on kiirettä, hyvä… minä seuraan teitä jonkun matkaa."
"Entäs virkaveljenne, Upsalan tuomiokapitulin kanttori?"
"Hän asunee kadun päässä, sen mukaan kuin palvelija tuolla sanoi… jätän kuitenkin kernaasti kohtaukseni hänen kanssaan, kun saan ilon tavata teitä. Te aiotte Tukholmaan, arvaan…? Jumalan kiitos, voimme toivoa nyt parempia aikoja…!"
Herttainen aamuilma näytti tekevän erittäin hyvää kaniikille, jonka kieli oli koko ajan vilkkaassa käynnissä, eikä hän näkynyt vähääkään havaitsevan ritarin harvasanaisuutta.
Astuttuaan siten kappaleen ja tultuaan Harmaaveljesluostarin läheisyyteen, tarttui kaniikki ritarin käsivarteen ja pidätti hänet.
"Yksi sana vanhan ystävyytemme vuoksi, herra Niilo!"
Niilo pysähtyi vastenmielisesti, valmiina jatkamaan matkaansa heti asian kuultuaan. He olivat aivan lähellä luostarin porttia, jonka vieressä Niilo näki miestensä istuvan ratsujensa selässä lähtöön valmiina. Kaniikki piti kuitenkin yhä kiinni hänen käsivarrestaan pakottaen häntä siten seisomaan.
"Tunnetteko miestä, jota äsken puhuttelitte?" kysyi hän.
"En", vastasi Niilo.
"Tahdotteko tuntea hänet?"
"En tiedä, mitä se hyödyttäisi… jos hän antaa minulle sellaista kangasta, kuin hän näytti, niin olen tyytyväinen."
"Mutta katsokaa eteenne, herra Niilo, ettei vaan kangas luiskahda kädestänne ja jätä…"
"Mitä, kaniikki, mitä jätä…?"
"Katumusta, katkeraa katumusta, herra Niilo!"
"Puhukaa suoraan, kaniikki Helmich, jos tahdotte, että teitä kuuntelen, minulla ei ole aikaa selittää arvoituksia."
Kaniikki puri huultaan, mutta koetti sitten näyttää rehelliseltä ja uskolliselta kuin ystäväkin muka, ja sanoi:
"Se mies ei ollut mikään kauppamies, vaikka hän siltä näytti… hän ei ole sen suurempi eikä pienempi kuin eräs noita mahtavia Akselinpoikia, hän on herra Iivari Akselinpoika! Ymmärrättekö nyt, että teidän tulee olla varuillanne?"
"Vaatteen vuoksiko…?" kysyi Niilo nauraen. "Mitä hittoa se minua liikuttaa, onko hän Iivari-herra… vaikkapa hän olisi itse Olavi-herra Visborgista, kun vaan saan häneltä mitä tahdon! Kiitos hyvästä tarkoituksestanne, kaniikki, mutta tällä kertaa oli varoituksenne turha."
"Mutta jos sanon teille, että nämä Akselinpojat tavottelevat Ruotsin kruunua… Elkää unhottako, että Olavi-herra elelee samoissa tuumissa Visborgissa kuin vanha Eerik-kuningas aikanaan, ja että hän totisesti ansaitsee nimensä: väärintekijä."
"Olette hyvin suuttunut noihin Akselinpoikiin… luulen kuitenkin, että te liioittelette vaaraa."
"Tähän aikaan on ritarien tapa hyljeksiä viisaiden ihmisten neuvoja… luulin teitä kuitenkin muita paremmaksi, herra Niilo", lausui kaniikki närkästyneenä. "Luulin, ettei rehellinen ritari ryhtyisi tekemisiin valtakunnan vihollisten kanssa."
"Niin arvelen minäkin… mutta jos pelkäisin joka kauppasaksaa Ruotsin valtakunnan viholliseksi, saisinpa päänvaivaa siitä, mistä ottaisin jokapäiväisen elämäni tarpeet."
"Hm!" yski Helmich, "ette usko minua…"
Mutta Niilo, joka arveli nyt tehneensä tarpeeksi kaniikin mieltä noutaakseen ja samalla toivoi saaneensa hänet itseensä nähden ihan yhtä viisaaksi, kuin oli ollut alustakin, alkoi taasen astua luostariin päin. Kaniikki seurasi äänetönnä mietiskellen, kuinka saisi ritarin avaamaan sydämensä edes senverran, että hän voisi heittää sinne pikaisenkaan katseen.
Tältä notkealta ja kekseliäältä mieheltä puuttui kuitenkin nyt, mitä häneltä muuten ei koskaan puuttunut — sanoja, sydämen oikeita avaimia. Hän ponnisteli löytääkseen sopivaa hyökkäyskohtaa ja asetta. Hän olisi voinut osoittaa hyvänsuontiaan puhumalla kuninkaantyttären onnettomuudesta, mutta hän ei tahtonut muista syistä koskea tähän asiaan, joka olisi epäilemättä saattanut hänet lähemmäksi tarkoitustaan.
Vihdoin he saapuivat luostarinportille, ja virmat hevoset hirnuivat ja korskuivat innosta päästä pian laukkaamaan.
Luostarin syvä holvikäytävä ammotti synkkänä ja kylmänä. Täällä kaniikki tunsi nyt taas tulleensa omaan maailmaansa. Hän tarttui uudestaan ritarin käsivarteen.
"Olen teidän ystävänne, ritari Niilo… Teette senvuoksi väärin, kun ette kuuntele sanojani. Toistan tässä, kun pakosta otan teiltä jäähyväisiä… olen ja tahdon olla uskollinen ystävänne."
"Judas!" huusi syvä ääni aivan vieressä, mutta niin kolkosti ja käheästi, kuin kylmä ilma olisi pusertunut yhteen synnyttäen valtavan voihkauksen.
Kaniikki kauhistui kalveten.
"Kuka se on?" kysyi Niilo. "Ken huutaa?"
"Judas!" kuului sama kammottava ääni toistamiseen.
Kylmä hiki nousi kaniikin otsaan, ja hänelle tuli kiire pois porttiholvista, mutta käheä ääni huusi hänen jälkeensä:
"Judas… kolmekymmentä hopearahaasi on luettu ja köykäiseksi löytty… sinun hetkesi lyö pian… pian… pian!"
Niilo katseli kummastuneena ympärilleen. Kaniikki oli kadonnut, mutta holvin hämäryydestä astui esiin laiha, kuihtunut olento, jonka silmät paloivat hirvittävästi.
Se oli hurskas Andreas-veli, arkkipiispa Olavi vainajan kansleri.